torstai 13. kesäkuuta 2019

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

Anniina Mikama:
Taikuri ja taskuvaras
415 s.
WSOY 2018
Omasta hyllystä


Mina oli nähnyt nuoren miehen Rautatientorin nurkalla ja lähtenyt seuraamaan.

16-vuotias Mina on nokkela orpotyttö, joka asuu ränsistyneessä halkoliiterissä ja elättää itsensä varastelemalla vuoden 1890 Helsingissä. Eräänä päivänä hän erehtyy varastamaan kummallisen pienen laitteen nuorelta mieheltä, joka saa hänet kiinni. Tom on keksijä ja taikuri, joka palkkaa Minan kärttyisen Professorin henkilökohtaiseksi avustajaksi. Pian Mina on osa myös Tomin lavashow'ta, ja kaikki sujuukin hyvin kunnes nuorten menneisyydet saavat heidät kiinni. Tomilla ja hänen rakentamallaan mekaanisella Sotamiehellä on taskussaan suurempi salaisuus kuin Mina olisi voinut kuvitellakaan.

Joo joo, kaikkihan tämän ovat jo lukeneet paitsi minä. Tämä(kin) on roikkunut lukulistallani ilmestymisestään saakka, mutta niin on moni muukin kirja ja vuoronsa kullakin. Nyt minulla ainakin on se etu, että jatko-osaa ei tarvitse odotella kovinkaan pitkään, se nimittäin löytyy jo hyllystäni. Tässä on vähän reilut 400 sivua ja luin tämän yhdessä illassa, joten olihan tämä varsin vetävää tekstiä. 

Pidin kirjasta ja sen juonesta eniten ennen Suurta Paljastusta (kaikki kirjan lukeneet tietävät varmasti, mitä tarkoitan tällä). Mikama on onnistunut historiallisen miljöön luomisessa vallan erinomaisesti. Oli mukavaa ja jotenkin kotoista lukea Minan arjesta, joka ei enimmäkseen ollut mitenkään jännittävää, mutta kuitenkin Minalle merkityksellistä. Kun olet pukeutunut rääsyihin ja elänyt liiterissä, pyykinpesussakin on hohtoa vaikka se käsipelillä raskasta onkin. Mina on alkujaan kohtuullisen varakkaasta perheestä, joten hän iloitsee esimerkiksi siitä, että pääsee taas kirjojen pariin ja keskustelemaan erilaisista asioista niistä kiinnostuneiden ihmisten kanssa. 

Tomin keksinnöt ja taikashow olivat nekin todella kiinnostavia. Harvemmin sitä pääsee kurkistamaan taikurin salaisuuksiin ja esityksen kulisseihin, mutta nytpä pääsi. Taikatemppujen hohto ei himmennyt, vaikka Tom selittikin Minalle miten ne toimivat. Kirja ei oikeastaan ole steampunkia,  koska Tom leikkii sähköllä eikä höyryllä, mutta tunnelma on hyvin samanlainen. Tom on rakennellut huvikseen ja hyödyksi erilaisia laitteita puhetta nauhoittavista pikkulinnuista itsensä näköiseen, oppivaan Sotamieheen. Sotamies oli tietenkin todella hieno, mutta minä pidin eniten illuusioilla ja mekaniikalla toimivasta "kasvihuoneesta", jonka haluaisin päästä näkemään itsekin.

Tarinassa väistellään kivasti joitain niistä tyypillisimmistä nuorten kirjojen kliseistä. Kaunis mekko ei tee  automaattisesti Minasta kaupungin kauneinta naista. Mina tietenkin ihastuu Tomiin ja totta kai se on molemminpuolista, mutta toisaalta Minaan ihastunut Joel on oikeasti mukava eikä heittäydy ylidramaattiseksi ja/tai totaaliseksi psykopaatiksi kun Mina ei vastaakaan hänen tunteisiinsa. Toivon, että hän pysyy Minan ystävänä koko sarjan ajan, koska olen lopen kyllästynyt draamakuninkaisiin ja torjunnan vuoksi takkinsa kääntäviin miehenalkuihin. 

Mutta, koska minulla aina on mutta mukanani, en sitten pitänytkään niin paljon tästä Suuresta Paljastuksesta, tai oikeastaan sen jälkimainingeista. Tämä juonipaljastus sinänsä ei yllättänyt, mutta sen jälkeen homma tuntui lähtevän ihan lapasesta kunnes oltiin tilanteessa Terminaattori Helsingissä. Se, miten Minan ja kirjan pahisten tiet ristesivät, oli kivasti rakennettu dekkarimainen juoni, josta pidin. Olisin pitänyt sen loppuratkaisusta paljon enemmän ilman yliampuvaa terminaattorityyliä. Joskus vähempi on parempi ja ilman ydinreaktoriakin pärjättäisiin. Kirjoitustekniseltä puolelta minua häiritsi se, miten kerronta loikkasi välillä ja täysin satunnaisesti ulos Minan näkökulmasta muutaman lauseen ajaksi.

Sarjan seuraava osa on siis jo hyllyssäni odottamassa lukuvuoroa ja näillä näkymin luen trilogian viimeisenkin osan. Haluan tietää, miten Minan, Tomin ja Sotamiehen käy!


Luettu myös:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 9. alle 18-vuotiaan suosittelema kirja [27/50]
* Kirjankansibingo - piirroskuva
* Kirjahyllyn aarteet [kirja 4]

tiistai 11. kesäkuuta 2019

Liv Strömquist: Kielletty hedelmä

Liv Strömquist:
Kielletty hedelmä
(Kunskapens frukt, 2014)
139 s.
Sammakko 2016
Suomennos: Helena Kulmala
Kirjastosta

Taisin bongata tämän suosituksena jostain, ehkä jopa Helmet-lukuhaasteen FB-ryhmästä? Tai sitten jostain muualta. Joka tapauksessa aihe oli varsin kiinnostava ja kun sain tämän käsiini, se loikkasi lukujonossa muiden kirjojen ohi.

Verenpainekin nousi tätä lukiessa!
s. 7
Liv Strömquist käsittelee sarjakuva-albumissaan sitä hedelmistä kielletyintä eli vulvaa. Sehän on asia, josta ei edelleenkään paljoa puhuta ilman häpeää tai ainakaan häveliäisyyttä paitsi silloin, kun viljellään 'vittua' puheeseen kuin pistettä lauseen perään. Strömquist lähestyy tätä salaisinta paikkaa, naisen sukuelintä, häpyä, reikää, [kuvittele lisää kiertoilmauksia tähän] hyvin perusteellisesti. Kirjassa kartoitetaan niin vulvan kulttuurihistoria kuin sen ah niin supersalainen rakennekin, josta kaikki lääkäritkään eivät ole vielä perillä. ....Koska eivät viitsi opetella ja tutkia asiaa, ei siksi, että se olisi keskellä universumin monimutkaisinta labyrinttia, jota ympäröi läpipääsemätön muuri.

Aiheen historiallinen puoli on todella kiinnostava ja siihen on valikoitu sekä nippelitietoa että yleisiä linjoja. Miten uskonnollisiin rituaaleihin positiivisesti liittyneestä, vahvasta ja voimaa tuovasta kehonosasto tuli piiloteltava ja nolo juttu? Suomessakaan ei ole niin kauaa aikaa siitä kun lehmät ajettiin laitumelle hajareisin seisovan naisen alta, koska vitun mahtavan voiman uskottiin suojelevan karjaa pedoilta. Strömquist nostaa esiin kuusi miestä, joiden pakkomielle naisten ja etenkin vulvan suhteen osaltaan johti siihen, että nainen alettiin näkemään ruumiillisesti vajavaisena erilaisen sijaan. Miehen kehosta tuli oletus, naisen kehosta poikkeus.

Mikä rietas viettelijä!
s. 71

Vulva kautta aikojen kulkee käsi (hah!) kädessä sen rakenteen ja toiminnan kanssa. Strömquistin kuvituksessa ja tekstissä on mainioita kohtia, joissa niin sanottu normitilanne käännetään ympäri muuttamalla henkilöiden sukupuolta.


Iltapäivälehdistä tuttua retoriikkaa. Ainakin melkein.
s. 59

Strömquist myös huomauttaa, että muutama sata vuotta sitten naisen orgasmi oli olennainen osa yhdyntää. Siihen tähdättiin, sitä ei sivuutettu epäolennaisena tai jopa luonnottomana asiana. 

Strömquistin kirpeä ja mustakin huumori toimi ainakin minun kohdallani koko albumin ajan oli aihe sitten Augustus tai PMS-oireet. Teksti ja mustavalkoinen kuvitus tukivat hyvin toisiaan eikä asioita kaunisteltu sievistelyn vuoksi. Jäin miettimään sitä, että vaikka tämä näkyykin olevan kirjastoissa sarjakuvaosastolla, ei olisi yhtään huono idea laittaa yhtä tai kahta kappaletta myös sinne luokkaan 59.35 eli seksologia. Formaatistaan huolimatta tämä on myös tietokirja tärkeästä aiheesta.


Luettu myös:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 15. kirjassa käsitellään jotain tabua [26/50]
* Kirjankansibingo - nainen

lauantai 8. kesäkuuta 2019

Terhi Rannela: Kiivaat : romaani rakkaudesta ja vastarinnasta

Terhi Rannela:
Kiivaat:
romaani rakkaudesta ja vastarinnasta

210 s.
Karisto 2019
Ennakkokappale kustantajalta


Hei! Minä en tiedä sinun nimeäsi.

Tarinan kehyskertomuksessa on vuosi 1955. Kohta kolmekymppinen Salme kirjoittaa kirjettä naiselle, jota ei ole koskaan edes nähnyt. Nuoruudenrakkauden Toivon vaimolle osoitettu kirje alkaa vihjeillä Toivosta ja tapahtumista, joista hänen vaimonsa ei luultavasti edes tiedä. Kirje muuttuu pian muisteluksi ja syntien tunnustukseksi. Ei niin, että Salme pitäisi jatkosodan aikaisia tekojaan synteinä. Hän, Toivo ja heidän ystävänsä kuuluivat Tampereella toimineeseen vastarintaryhmään, joka sotaa ja natsi-Saksan liittolaisuutta vastustaessaan turvautui myös dynamiittiin.

Tässäpä taas kirja, josta opin uutta, Kiivaat nimittäin pohjautuu tositapatumiin. En ole mikään Suomen sotien guru, joten tällaisen vastarintaliikkeen toiminta oli minulle melkein tuntematon juttu. Kirjaa lukiessani googlasin samalla siinä mainittuja tapahtumia ja hahmoja, ja esimerkiksi heti tarinan alussa mainittu Pauli Tuomirannan hautajaisjupakka tapahtui oikeasti. Kurjen esikuva puolestaan on Pellervo Takatalo ja se, mitä kirjan nuorisoryhmälle lopulta tapahtui, mukailee myös tositapahtumia. Kirjan lopussa on pitkä lähdekirjallisuuslista, joten taustatyöt on mitä ilmeisimmin tehty huolella.

Tarinan kertoja Salme on kuitenkin käsittääkseni fiktiivinen hahmo. Salme kasvaa aatteeltaan punaisessa perheessä, tai oikeastaan isoäitinsä ja pikkuveljensä kanssa. Isistä ei ole tietoa ja Salmen äiti Kaarina joko kiertää maata puhumassa aatteen palosta tai istuu vankilassa sen vuoksi. Kaarina on Salmen näkökulmasta ristiriitainen hahmo, toisaalta äiti, joka hylkäsi lapsensa, ja toisaalta nainen, joka elää periaatteidensa mukaan eikä anna periksi auktoriteettien edessä. Nuori Salme haluaisi olla enemmän Kaarinan tai rohkean ystävänsä Kertun kaltainen, ja se onkin yksi syy sille, miksi Salme päätyy vastarintaliikkeen aktiiviksi.

Kirja alkoi mielestäni turhan hitaasti ja alun ylimielisen tuntuista, Toivon vaimoa vähättelevää kirjeosuutta olisi voinut ihan hyvin lyhentää. Kun siirrytään 1940-luvun tapahtumiin ja nuorisojoukon kuvaukseen, tarina saa tuulta alleen ja luin sen yhdeltä istumalta. Pidin erityisesti ajankuvasta kertovista yksityiskohdista korvikkeen juomisesta niihin näyttelijöihin, joita Salme ja Kerttu pitivät kuumina tapauksina. On hauska ajatella, että nuoret tytöt huokailivat Clark Gablen, James Stewartin ja  Tyrone Powerin perään ihan samalla lailla kuin nykyteinit huokailevat nykynäyttelijöiden perään. 

Sotien Tampere oli hyvin punainen kaupunki ja se näkyy Salmen elämässä ja hänen saamassaan kasvatuksessa. Oli helppo nähdä ja uskoa, että hänenlaisensa 16-vuotias tyttö lähti nuoruuden innolla mukaan tekoihin, jotka luettiin maanpetokseksi.


”Mutta silloin oli sota”, sinä kuiskaat.

Niin oli. Sanomalehdet olivat ristejä täynnä. Nuorukaisemme olivat kuin puita, jotka yksi toisensa jälkeen kaatuivat kaukana idässä. Ehkä kuolemanpelko vahvistaa elossaolemisen tunnetta. Kun on kiire elää, ei ennätä miettiä syiden ja seurauksien monimutkaista ketjua.
(s. 25)


Salmen aika ja Tampere kuvataan pelottaviksi ja väkivaltaisiksi, ja sitähän ne olivat. Vuosikymmenten etäisyys tapahtumiin saa ne näyttämään ainakin minun silmissäni jollain tapaa aivan käsittämättömiltä. Valkoiset vs. punaiset. Epäinhimilliset vankileirit. Aikuiset miehet hakkaamassa 16-vuotiaita lapsia valtion hyväksynnällä vain, koska nuorten poliittinen näkemyksensä oli erilainen. Se, että tämä erilainen näkemys tarkoitti natsi-Saksan vastustamista. Että natsien vastustaminen oli virallisen kannan mukaan väärin. Toivottavasti emme ikinä päädy uudelleen tuollaiseen poliittiseen ilmapiiriin.

Kokonaisuutena pidin kirjasta paljon alkukangertelun jälkeen! Se toimi hyvin sekä ajankuvana että nuoruuden kuvauksena, ja kerrontatyyli sopi tarinaan hienosti.


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 36. kirjassa ollaan yksin [25/50]

perjantai 31. toukokuuta 2019

Toukokooste

Ihan kiva lukukuukausi! Yllätyin sarjakuvien ja etenkin niiden sivujen määrästä, mutta niinpä niitä äkkiä kertyy kun lukee koko sarjan kerralla.


Luettu & blogattu

4 kirjaa / 1 172 sivua

Jessica Townsend: Meinioseppä: Morriganin kutsumus
Synkistelyä koulussa ja torilla. Ei ihan niin maaginen kuin sarjan eka osa, mutta pidin kyllä.

Hiro Arikawa: Matkakissan muistelmat
Kissa, mies ja matka, jolle kumpikaan ei halunnut. Aivan ihana, jos kohta mielipiteeseeni vaikuttanee vahvasti oma kissahulluuteni.

Heini Maksimainen: Vauvattomuusbuumi: kun me lakkasimme lisääntymästä
Miksi et halua lapsia? Sujuvasti kirjoitettu katsaus vapaaehtoiseen lapsettomuuteen ja vapaaehtoisesti lapsettomien suomalaisten elämään.

Kore Yamazaki: Velhon morsian #01-10
Oudon velhon oppilaana. Kiva fantasiasarja, jonka päähenkilöstä ja rikkaasta maailmasta pidin.

Kim Thúy: Ru: romaani
Venepakolaisena Vietnamista Kanadaan. Sirplainen rakenne toimi yhdessä kauniin kielen kanssa.


10 sarjakuva-albumia / 1 753 sivua

sunnuntai 26. toukokuuta 2019

Kim Thúy: Ru: romaani

Kim Thúy:
Ru : romaani
(Ru, 2009)
144 s.
Gummerus 2019
Suomennos: Marja Luoma
Kirjastosta

Tulin maailmaan Têt-hyökkäyksen aikana, juuri alkaneen apinan vuoden ensimmäisinä päivinä, silloin kun talojen eteen ripustetut pitkät ilotulitesarjat paukkuivat moniäänisenä kuorona yhdessä konepistoolien kanssa.

Kanadanvietnamilaisen Kim Thúyn esikoisromaani on omaelämäkerrallinen tarina pienen tytön matkasta Saigonin palatsimaisesta kodista Kanadaan rakentamaan omaa amerikkalaista unelmaansa. Erittäin varakas perhe joutuu pakenemaan sotaa monien muiden vietnamilaisten tapaan ensin veneellä Siaminlahden yli Malesian matoja kuhisevaan pakolaisleiriin ja sieltä turvaan kuka minnekin. Ajallisesti kirja kattaa kolmisenkymmentä vuotta ja tarina itsessään on kerrottu pieninä sirpaleina, jotka eivät etene kronologisessa järjestyksessä.

Sirpaleisen rakenteen vuoksi on hyvä, että kyseessä on lyhyt pienoisromaani eikä mikään tiiliskivi. Minun kannaltani ainakin, en oikein usko, että olisin jaksanut tätä tyyliä kovinkaan paljon pitempään. Tällaisena pienenä pakettina sekä sirpaleisuus että itse tarina toimivat vallan mainiosti. Kaikki oleellinen tulee sanottua eikä yksittäisiin hetkiin jäädä jumiin. Mitä on tapahtunut, on tapahtunut, ja kaikki mitä on tapahtunut on ollut muovaamassa sitä naista, joka kirjan päähenkilöstä on tullut.

Pidin paljon Thúyn runollisesta kielestä. Se toimi rakenteen kanssa todella hyvin ja nyt jälkeen päin mietin, miten paljon suomentajalla on ollut näppinsä pelissä sujuvuuden suhteen. Olisinko pitänyt kielestä yhtä paljon, jos olisin lukenut kirjan englanniksi? Tai alkuperäisellä ranskankielellä? Ei niin, että ranskaa osaisin, mutta näin ajatusleikkinä. Joka tapauksessa kieli saa kirjassa tapahtuvat surulliset ja iljettävätkin asiat tuntumaan oudolla tavalla kauniilla. Jopa pakolaisleirin vessoina toimineet etovat kuopat maalataan lukijan silmien eteen eräänlaisina taideteoksina.

Thúy kuvailee vietnamilaista kulttuuria kauniisti ja kaunistelematta. Arki Saigonissa oli hyvin erilaista kuin arki Kanadassa niinkin pienestä asiasta kuin aamiaisesta lähtien. Päähenkilöllä on vanhemmat ja yksi sisarus, mutta tarinassa kerrotaan myös hänen lapsistaan ja muista sukulaisistaan. Kaikilla on oma paikkansa kertojan elämässä ja pidin siitä, miten erilaisia nuo suhteet olivat ja miten ne vaikuttivat kertojan elämään. 


Ehkä äidin ei loppujen lopuksi tarvitsekaan olla kuningatar minun silmissäni. Riittää, että hän on vain äitini, vaikka sen vuoksi ne harvat suukot, joita painan hänen poskelleen eivät olekaan kovin majesteettisia.
(s. 67)


Esimerkiksi kosketuskulttuuri on erilaista paitsi kulttuurien myös sukupolvien välillä, ja minusta oli hyvin mielenkiintoista lukea siitä. Vietnamilaisille toisen henkilön pään koskettaminen on yksityisasia, joten hyvää tarkoittava hiusten pörröttäminen saa vietnamilaispojan ärähtämään kanadalaiselle pelikaverilleen. Kertoja on koskettanut oman isänsä päätä vain kerran ääriolosuhteissa. Kertoja myös haluaisi koskettaa nuorempaa poikaansa, jonka autismi kuitenkin pakottaa äidin pitämään fyysistä etäisyyttä pojan oman hyvinvoinnin vuoksi.

Mietin kirjaa lukiessani kuinka suuri osa tarinasta oli todellakin tapahtunut kirjailijalle ja mitä oli keksitty itse. Lähinnä tämä tuli mieleeni kohdissa, jotka tuntuivat olevan kirjassa vain shokkiarvon lisäämiseksi. Esimerkiksi se, että yksi serkku (vai setä?) käytti lapsia hyväkseen ja raiskasi kehitysvammaista tätiään mainitaan suunnilleen yhdessä sivulauseessa. Tuntui vähän siltä, että se oli tarinassa vain  skandaalinkäryä lisäämässä, koska siihen ei palattu millään tavalla uudelleen.

Noin kokonaisuutena pidin kirjasta ja sen kielestä, ja varasinkin jo kirjastoon syksyllä suomeksi ilmestyvän kumppaniteoksen Vi.


Luettu myös:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 10. rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja [24/50]

perjantai 24. toukokuuta 2019

Kore Yamazaki: Velhon morsian #01-10

Kore Yamazaki:
Velhon morsian #01-10
(Mahoutsukai no yome, 2014-2018)
yht. 1 753 s.
Punainen Jättiläinen 2016-2019
Suomennos: Antti Valkama
Kirjastosta

15-vuotias Chise Hatori on orpo ja köyhä eikä välitä itsestään lainkaan, joten hän päättää laittaa itsensä kaupaksi maanalaiseen huutokauppaan. Chisen yllätykseksi hän onkin huutokaupan kohokohta: hän on magiaa itseensä imevä Sleigh Beggy, jonka kykyä kaikki haluavat käyttää hyväkseen. Chisen ostaa suurella summalla Elias Ainsworth, pitkänhuiskea velho, jolla on pään paikalla oudon eläimen pääkallo. Elias on outo itsekin ja ilmoittaa ottavansa Chisen paitsi oppilaakseen myös vaimokseen, mitä se ikinä Eliasille tarkoittaakaan. Chise muuttaa Eliasin kartanoon ja tutustuu jos jonkinlaisiin taruolentoihin ja yliluonnollisiin ilmiöihin samaan aikaan kun Elias etsii keinoa pelastaa Chisen henki, Sleigh Beggyt eivät nimittäin ole pitkäikäisiä...


Unelmasulho!
Velhon morsian #01

Olen ehkä pyöritellyt tätä sarjaa joskus käsissäni, mutta jättänyt sitten syystä tai toisesta lukematta. En myöskään ole katsonut mangasta tehtyä animea ja pohdinkin nyt haluanko katsoa sen vai en. Toisaalta olisi kiva nähdä tämä sarja väreissä ja liikkuvana, toisaalta äänethän voivat olla ihan väärät ja mukautus voi olla huonolla tavalla erilainen. Koskaan ei voi tietää ja pettymyksiä yritetään välttää!

Päädyin siis viimeinkin lukemaan sarjan ensimmäisen osan ja sitä myötä sitten muutamassa päivässä kaikki kymmenen suomennettua osaa. Onneksi on kirjasto ja maksuttomat varaukset. Ensinnäkin pidin Chisestä paljon enemmän kuin arvelinkaan pitäväni. Hänen alkuasetelmansa ja kykynsä muistutti minua jossain määrin Nevermoor-sarjan Morrigan Korpista, josta myös tykkään. Sarjan alussa Chisen itsearvostus on nolla, koska hänen isänsä on häipynyt pikkuveli mukanaan ja äiti tehnyt itsemurhan yritettyään ensin kuristaa Chisen. Chise pitää itseään ja kykyään syyllisinä tapahtumiin, hänhän houkutteli kotikulmille jos jonkinlaisia mönkiäisiä. Pikkuhiljaa Chise oppii kuitenkin arvostamaan itseään tapaamiensa ihmisten ja olentojen kautta, ja pelastettavasta kasvaa lopulta pelastaja.

Ja tottahan toki hän rakastuu hitaasti Eliasiin, mutta se juonikuvio on vielä ihan kesken. Romantiikkaa tärkeämpää on oman itsensä ja perheen löytäminen, ja yksi suosikkikohtauksistani onkin kun Chise kertoo Eliasille, että velho yksin ei riitä tekemään häntä onnelliseksi. Ikivanhan velhon ja teinitytön orastava romanssi nostaisi ehkä karvani pahemmin pystyyn jos Elias ei olisi niin onneton torvelo. Hän ei ole ihminen eikä kukaan oikeastaan tiedä, mikä hän on. Eliasin käsitys ihmisyydestä, tunteista ja sosiaalisesta kanssakäymisestä on vähintäänkin hatara. Hän on Chisen velhouden opettaja ja vastalahjaksi Chise opettaa häntä olemaan inhimillisempi olento. Kyllä on kliseinen asetelma, mutta toimi tällä kertaa yllättävän hyvin.

Tykkäsin paljon sarjan maailmasta, jossa velhot, taikurit ja kaikenlaiset olennot elävät ihmisten keskuudessa useimpien tietämättä heistä mitään. Löytyy niin lohikäärmeitä kuin kentauripostimieskin sekä yllättäen esimerkiksi keijukuninkaalliset Titania ja Oberon. Pidin eniten Chisen koirafamiliaarista Ruthista (nimestään huolimatta poika) ja vain parissa ruudussa nähdystä pelottavasta Mustasta kuningattaresta tuonen peuroineen. 


Nämä olivat hiljaisessa talvimaisemassa varsin hyytäviä ilmestyksiä.
Velhon morsian #05

Henkilögalleria on jo nyt laaja ja selvästi kasvamaan päin, ja etenkin näiden parissa viimeisimmässä osassa esiteltyjen hahmojen muistaminen käy työstä. En oikein tiedä pidänkö siitä, minkä suunnan sarja juuri otti tapahtumapaikan suhteen, mutta katsotaan miten käy.

Sarjan piirrostyyli sopii mielestäni hyvin sen tunnelmaan. Kuvitus on selkeä ja hahmojen asettelulla luodaan tunnelmaa ilosta pelkoon. Kivana yllätyksenä suomennoksissa on pidetty mukana värikuvat.


Velhon morsian #07

Luettu myös:
Kirjojen keskellä (osat 1-5), Yöpöydän kirjat (osat 1-2), Harakan varpaat (osa 1) ynnä muut

Haasteet:
* Mangahaaste : suomeksi julkaistu manga

keskiviikko 22. toukokuuta 2019

Heini Maksimainen: Vauvattomuusbuumi: kun me lakkasimme lisääntymästä

Heini Maksimainen:
Vauvattomuusbuumi:
kun me lakkasimme lisääntymästä

318 s.
Atena
Kirjastosta


Sinä päivänä minusta tuli lapseton.

Heini Maksimaisen uutuuttaan vielä kiiltävä tietokirja koostuu sekä faktatiedoista että suomalaisten omaelämäkerrallisista haastatteluista. Aiheena on sekä todellakin itse valittu vapaaehtoinen lapsettomuus että lapsettomuus, johon on ajauduttu monenlaisista syistä. Kun mediassa voivotellaan vähän väliä syntyvyyden alenemisesta Suomessa ja ihmetellään vapaaehtoisesti lapsettomien elämää, on kirja vähintäänkin ajankohtainen. Kirjassa muun muassa pohditaan perheen määritelmää, kerrotaan syitä vapaaehtoiselle lapsettomuudelle ja kuvataan miten vanhuus voi olla onnellinen vaikkei niitä lapsia tai lapsenlapsia olisikaan.

Kirjassa taustoitetaan sekä lapsettomuutta että niin sanottuja synnytystalkoita ilmiöinä, ja pohditaan syitä niihin. Pidin näistä osittain historiallisista katsauksista, jotka asettavat vapaaehtoisen lapsettomuuden esimerkiksi ehkäisyvälineiden ja naisten aseman kehityksen kontekstiin.


Kun e-pilleri ja kierukka yleistyivät 1960-luvulla ja katkaisivat lisääntymisen ja seksin ikiaikaisen yhteyden, ihmiset pystyivät päättämään, halusivatko he lapsia.
(s. 35)


Vapaaehtoisesta lapsettomuudesta puhuminen on edelleen julkisuudessakin erittäin sukupuolitettu kysymys. Lehtiotsikoissa on enimmäkseen vapaaehtoisesti lapsettomia naisia ja naisiahan sitä synnytystalkoisiin komennettiin. Harvemmin miehiltä kysytään, että miksi sinulla ei ole lapsia tai ajatellaan, että miehessä on jotain perustavanlaatuista vikaa lapsettomuuden vuoksi.


Kun nainen kieltäytyy tekemästä lapsia, hän kieltäytyy roolista, jota on historiallisesti pidetty naisen elämäntehtävänä ja johon häntä on soviteltu lapsuuden nukkeleikeistä asti.
(s. 43)


Näissä tieto-osuuksissa pidin myös perheen määritelmän pohtimisesta. Ei ole kovin kauaa siitä, kun perheeseen laskettiin automaattisesti myös isovanhemmat, sedät, tädit, enot ja serkut. Nykyään ydinperheen määritelmä on useimpien mielessä äiti, isä ja lapsi tai pari. Perheen määritelmään ei kuulu kaukaisempia sukulaisia ja tuosta ensisijaisesta ajatuksesta jäävät pois myös erilaiset sateenkaariperheet ja yksinhuoltajat, lapsettomat pariskunnat ja yksineläjät. Aika kapea on katsanto kun sitä yhtään tarkemmin ajattelee.

Maksimainen haastatteli kirjaa varten 40 suomalaista, joiden kautta tuodaan esiin myös tuota perhekäsitystä lapsettomuuden näkökulmasta. Ihminen, jolla ei ole lapsia, ei ole välttämättä perheetön, hän on ainoastaan lapseton. Haastateltujen joukossa on koko joukko syitä sille, miksi niitä lapsia ei ole eikä tule. Se, miksi harvat tyytyvät sanomaan "en vain halua lapsia" johtuu siitä, että syy harvoin kelpaa kyselijälle sellaisenaan. Vapaaehtoista lapsettomuutta täytyy aina perustella.


"Se on sama asia kuin jos minulta kysyttäisiin, miksi en ole ikinä asunut Argentiinassa. Siksi, että en halua. Lasten kanssa on sama juttu. Tarvitseeko siihen muuta syytä kuin sen, että en halua?" eräs haastateltavani vastasi melkeinpä tuohtuneena. Toinen heistä esitti samanlaisen vertauksen: "Miksi hankkisin papukaijan, jos en halua papukaijaa?"
(s. 73)


Kirjan vapaaehtoisesti lapsettomat ovat värikästä joukkoa. Sieltä löytyy esimerkiksi nuorempi kommuuniasuja, isovanhempi-ikäinen siirtolapuutarhanhoitaja, omakotitalossa rauhallista arkea elävä  pariskunta sekä maailman meriä omalla laivallaan vuosikausia seilannut vanhempi pariskuntakin. Ainoa vapaaehtoisesti lapsettomia ihmisiä varmasti yhdistävä tekijä on vapaaehtoinen lapsettomuus.

Vapaaehtoisen ja itse valitun lapsettomuuden lisäksi Maksimainen nostaa esiin elämäntilanteesta johtuvan lapsettomuuden. Joillakin on vanhemmuus voinut käydä mielessä ainakin vaihtoehtona jos ei toiveena, mutta elämäntilanne ei ole esimerkiksi sairauksien tai parisuhteen vuoksi koskaan ollut sopiva lastenhankinnalle. Kirjaan haastateltujen ihmisten tarinoissa on yhteistä se, että he ovat hyväksyneet tilanteensa eivätkä vietä kaikkea aikaansa voivotellen elämäänsä. Se on täytetty jollain muulla, harrastuksilla, matkustamiselle ja omasta ajasta nauttimisella.


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 4. kirjailijan ainoa teos [23/50]
En ainakaan löytänyt pikaisesti hakemalla muita kirjoja, oikaiskaa toki jos olen väärässä ja jossain piilotteli sittenkin eri esikoisteos.

sunnuntai 12. toukokuuta 2019

Hiro Arikawa: Matkakissan muistelmat

Hiro Arikawa:
Matkakissan muistelmat
(Tabineko Ripouto, 2015)
310 s.
S & S, 2019
Suomennos: Raisa Porrasmaa
Kirjastosta


Minä olen kissa.

Kulkukissan elämä muuttuu kun se sallii Satoru Miyawaki -nimisen nuoren miehen huolehtia itsestään. Satoru on kissahullu henkeen ja vereen, ja jakaa kaiken Nanaksi nimetyn kissan kanssa. Viiden yhteisen vuoden jälkeen Satoru kuitenkin joutuu etsimään Nanalle uutta kotia ja kaksikko matkaa ympäri Japania Satorun vanhoja ystäviä tapaamassa. Nana ei kuitenkaan ole kenen tahansa kissa, eikä Satorukaan ole murheen murtama kun yksi kerrallaan potentiaaliset kodit joudutaan hylkäämään Nanalle sopimattomina.

Voi että tämä onkin ihana kirja! Nautin tämän lukemisesta suunnattomasti joka tavalla enkä vain siksi, että olen täysiverinen kissahullu itsekin. Kirja on kerrottu todella kauniisti ja laadukkaasta suomennoksesta täytyy tietenkin kiittää Raisa Porrasmaata. Suomennoksen osalta pidin yleisen sujuvuuden lisäksi erityisesti siitä, miten japanilaiset sanat ja konseptit oli selitetty luontevasti tekstissä. 

Tarina sinänsä on varsin yksinkertainen matka- ja etenkin ystävyyskertomus. Suuri osa siitä on takaumia Satorun lapsuuteen ja nuoruuteen. Kaksikon vieraillessa eri ihmisten luona perehdytään siihen, miten Satoru aikoinaan tutustui heihin ja millainen heidän suhteensa on nyt. Mutta siinä sen näkee, että yksinkertaisuudesta voi saada aikaan jotain suurta. Jokaisen yksittäisen tarinan ideana on kuvata sitä, miten Satorun tapaaminen muutti kyseisten ihmisten elämää sekä silloin ennen että juuri nyt. Koskaan ei ole kyse suuresta draamasta tai koko maailmaa muuttavista tapaamisista, vaan ihan vain siitä, miten toisen ihmisen tapaaminen voi saada sinut näkemään itsesi uudella tavalla. Jokaisen elämässä on varmasti ollut ihminen tai ihmisiä, joita ilman elämä olisi luultavasti kulkenut toisenlaisia polkuja. Millaisia, sitähän ei tiedä.


"- - Mietin vain, että jos Miyawaki olisi kertonut sen silloin kun olimme lukiossa."

"Jaa-a."

Chikako kohautti hartioitaan.

"Mehän emme voi tietää, mitä silloin olisi tapahtunut."

Täydellisen looginen vastaus, johon ei ollut mitään sanomista.
(s. 201)


Kirjan rauhallinen tunnelma ja kerrontatyyli upposivat minuun kuin hiiri kissaan. Nykyhetkeen sijoittuvien osien kertoja on Nana-kissa, joka on ihastuttavan viisas, hillittömän hauska ja niin kissamainen kuin olla ja voi. Kirjailijalla täytyy olla kissa itselläänkin.


Synnyin ja vartuin sisämaassa, joten olin tähän asti nähnyt meren vain televisiossa. Nyt ensi kertaa näkemäni ulappa kuitenkin miellytti minua suuresti

Se kimalteli syvän vihreänä, ja ennen kaikkea oli sykähdyttävää ajatella, että lempiherkkuni Kananrintaa & merenherkkuja -murojen sisältämät merenherkut piileskelivät tuolla. Ihan vesi herahti kielelle.
(s. 84)


Hihitin välillä ääneen kirjaa lukiessani, mutta ehkä sen suurimmaksi ansioksi voi kuitenkin  lukea tunteiden toisen pään. Nanan ja Satorun välinen rakkaus ja kiintymys on niin syvää ja koskettavaa, että silmäni kostuivat väkisinkin. Syy, miksi Nana tarvitsee uuden kodin, oli varsin helppo arvata, ja siksi odotin tarinan loppua sydän kurkussa. Kirjailija ei pettänyt lopussakaan ja niinpä sekin on omalla tavallaan pakahduttavan kaunis. Oikeastaan haluaisin lainata tähän kirjan viimeisen lauseen, mutta lukekaa ihmeessä itse. Se on paljon vaikuttavampi kun on lukenut koko kirjan, joka on ehdottomasti lukemisen arvoinen.


Luettu myös:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 39. ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja [22/50]

torstai 9. toukokuuta 2019

Jessica Townsend: Meinioseppä: Morriganin kutsumus (Nevermoor #02)

Jessica Townsend:
Meinioseppä:
Morriganin kutsumus

(Wundersmith:
The Calling of Morrigan Crow
, 2018)
400 s.
Otava 2019
Suomennos: Jaana Kapari-Jatta, Oona Kapari
Kirjastosta


Morrigan Korppi hyppäsi varjoraiteeltaan hampaat kalisten ja öljykangassateenvarjon kahvaa puristavat kädet kohmeessa.

Meinioseppä Morrigan aloittaa koulun Nevermoorin Meineikkaan Seuran oudossa oppilaitoksessa. Hän kuvitteli pääsevänsä osallistumaan samoille tunneille kuin luokkatoverinsa, mutta toisin käy.  Esimerkiksi Salamyhkäisyys, karttelu ja kätkeminen olisi kivempi oppitunti kuin se ainoa, jolle Morrigan saa mennä: Katalien meineikkaiden tekojen historia. Samaan aikaan kun Morrigan kärsii koulussa opettajansa ennakkoluuloista ja salailee meinioseppyyttään luokkatovereiltaan, hänen suojelijansa Jupiter Pohjoinen on kiireinen tutkiessaan kadonneiden olentojen tapauksia. Kun tuntematon henkilö alkaa kiristämään Morriganin luokkatovereita, tyttö ei tiedä kenen puoleen kääntyä.

Luin tuossa taannoin sarjan ensimmäisen osan ja pidin siitä kovasti. Mielestäni sarja puolustaa edelleen paikkaansa Harry Potterin jälkeisessä jatkumossa, mutta aivan samanlaista ihmeen ja ihmeellisyyden tuntua ei tässä kirjassa kuitenkaan ollut kuin ekassa osassa. Nevermoor tuntuu jollakin tavalla pienemmältä ja vähemmän lennokkaalta.

Morrigan on jumissa maailman tylsimmällä oppitunnilla ja tarinan tunnepuolella keskitytään pitkälti hänen negatiivisiin tunteisiinsa. Koko Nevermoor tuntuu vihaavan meinioseppiä eli ihmisiä, jotka houkuttelevat puoleensa valtavasti magiaa. Kenelläkään ei ole mitään hyvää sanottavaa heistä eikä kukaan suostu opettamaan Morriganille keinoja käyttää tuota magiavirtaa. Jupiterin kiireiden vuoksi Morrigan on yksin ahdistuksensa kanssa, ja se oli sekä masentavaa että puuduttavaa luettavaa.

Ei tarina kuitenkaan ihan pelkkää synkistelyssä rypemistä ole. Morrigan tapaa muun muassa ylimaallisen kauniin Enkeli Israfelin, jonka addiktoivalle lauluäänelle ei ole vertaista. Jupiter tosin kieltää Morrigania kuuntelemasta laulua.


"Se on kamalaa", Jupiter väitti vakavalla naamalla, "koska se menee ohi. Sillä Israfel ei voi laulaa ikuisesti. Ja kun hän vaikenee, täydellisen onnen tunne haihtuu pois. Ja siinä sitten olet todellisessa maailmassa kaikki se raskaus, epätäydellisyys ja sonta ympärilläsi. Se on niin sietämätöntä ja tunnet olosi niin tyhjäksi, että on kuin elämäsi olisi päättynyt. Kuin olisi jäänyt vangiksi kuplaan muun maailman jatkaessa epätäydellistä elämäänsä ympärilläsi. - - "
(s. 13-14)


Kiehtova ajatus ja toivottavasti tapaamme Israfelin myöhemminkin suuremmassa osassa! Bestiksensä, lohikäärmeratsastaja Pihlajan kanssa Morrigan pääsee ihmeellisille markkinoille ja löytää tiensä myös oikeaan kauhujen tyyssijaan. Tai oikeastaan kahteen. Kammotori taikaolentohuutokauppoineen oli aika perusfantasiaa, mutta Varastettujen hetkien museossa oli sitä jotakin. Koko konsepti jäi kummittelemaan mieleeni kirjan lukemisen jälkeen.

Pidin myös kirjan lopusta. Kaikki ei pääty ihan niin onnellisesti kuin olisi voinut eikä Morrigan saa vastauksia kaikkiin kysymyksiinsä. Vaikka Pottereista puhuinkin ja selvääkin selvempiä yhteneväisyyksiä on, Townsend on kuitenkin vienyt tarinan omille poluillensa. Jatkoa odotellessa, jälleen kerran!


Luettu myös:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 31. kirjassa kuljetaan metrolla [21/50]
Metro se on taikametrokin!

tiistai 30. huhtikuuta 2019

Huhtikooste

Jaahas, hyvän lukukuukauden jälkeen notkahdettiin taas alaspäin. Sitä saattoi odottaakin, mutta syytän myös kirjaa, jonka parissa jankkasin ikuisuuden vaikka se ei edennyt minnekään.

Olen kyllä oppinut jättämään kirjan kesken, mutta nyt olin selvästi jonkinlaisessa itsepäisyyden suossa. Olin nähnyt suosituksia Ben Aaronovitchin Rivers of London -kirjaan ja -sarjaan useammassa paikassa, ja yritin sisukkaasti pitää siitä tarpeeksi paljon lukeakseni sen kokonaan. Mutta kun ei niin ei. Lopulta otin järjen käteen ja kirja lähti takaisin kirjastoon etsimään lukijaa, joka on siitä kiinnostuneempi kuin minä. Sen jälkeen lukeminen lähti taas sujumaan, jee!


Luettu & blogattu

4 kirjaa / 1 095 sivua


Jeff VanderMeer: Hävitys
Outoa on alueella X, mutta olkoon. Parempi kuin kirjaan perustuva elokuva, mutta niinhän sitä melkein aina.

Ari Turunen: Mulkerot: patsaalle korotettujen suurmiesten elämäkertoja
Tuhansien vuosien tuska ja kärsimys. Kaunistelematon kuvaus helvetillisten mulkeroiden teoista kautta historian.

Colleen Gleason: The Clockwork Scarab
Murhia vuoden 1889 steampunk-Lontoossa. Hauska idea, toteutus ontui vähän joka suuntaan.

Maria Ohisalo & Arno Kotro: Sinua on petetty: kirjoituksia sukupuolten tasa-arvosta
Tasa-arvoon on vielä matkaa. Nopealukuisia esseitä, kokonaisuutena perustietopaketti tämän hetken tasa-arvokeskustelusta.

lauantai 27. huhtikuuta 2019

Maria Ohisalo & Arno Kotro (toim.): Sinua on petetty: kirjoituksia sukupuolten tasa-arvosta

Maria Ohisalo & Arno Kotro (toim.):
Sinua on petetty: kirjoituksia
sukupuolten tasa-arvosta

203 s.
Like 2019
Kirjastosta

Tapasimme vuonna 2015 tasa-arvoteemojen parissa.

Kymmenen esseen kokoelma käsittelee tasa-arvoa ja etenkin sen puutetta Suomessa. Kokoelmaan on valittu mielenkiintoinen ja keskenään erilainen joukko kirjoittajia, joista jokainen on kirjoittanut itselleen tärkeästä tasa-arvoon littyvästä aiheesta. Pidin siitä, että esseet avasivat erilaisia näkökulmia aiheeseen ja nostivat esiin pari sellaistakin puolta, joita ei yleisessä keskustelussa juuri näe. Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimosen ja Koko Hubaran esseet käsittelivät kahta enimmäkseen vaiettua aihetta, vammaisuutta ja ei-valkoisuutta suhteessa tasa-arvoon ja feminismiin. Etenkin edellinen oli minusta mielenkiintoista luettavaa.


Suurimmalla osalla ihmisiä on toimintarajoitteita  jossain elämänsä vaiheessa. Teknologian aikakaudella rajoitteet muuttuvat vammoiksi vasta silloin, kun yhteiskunnan rakenteet jättävät eri tavoin toimivat ihmiset yhteisten asioiden ulkopuolelle.

Epäkohtien korjaaminen on arvovalinta. Kaikki tieto ja tekniikka siihen on olemassa. 
(s. 89)


Useimmat esseet eivät sinänsä tarjoa mitään uutta. Ne toteavat pitkälti samoja asioita, joista on keskusteltu muutenkin. Suomen asepalvelus ei ole tasa-arvoinen. Myrkylliset "kiltit tytöt" ja "pojat ovat poikia" -ajatusmaailmat jylläävät kotona ja koulussa. #metoo toi tervetulleita muutoksia. Aggressiivinen feministi on feministi, josta tehdään pilkkaa. Sukupuolten jako vain miehiin ja naisiin sekä sen mukanaan tuomat vanhanaikaiset stereotypiat ja oletukset ovat edelleen vahvoilla. Naiselta odotetaan yhtä, mieheltä toista. Näistä asioista on puhuttu, puhutaan nyt ja puhutaan vielä tulevaisuudessakin, koska tasa-arvon toteutumiseen on meilläkin vielä pitkä matka.

Eli noin kokonaisuutena kirjassa käsitellään tuttuja aiheita, mutta toisaalta niistä ei voi puhua liikaa.  En koe hukanneeni aikaani kirjaa lukiessani ja pysähdyin välillä miettimään, miten esseessä käsitelty aihe on ja/tai on ollut relevantti omassa elämässäni. Pidin myös siitä, että jokainen essee oli kirjoitettu helposti ymmärrettävästi ilman turhaa kapulakieltä. Jos on kiinnostunut aiheesta (ja pitäisi olla, koska se koskee kaikkia!), kirja on hyvä perustietopaketti tämän hetken tasa-arvokeskustelusta sekä aikuisille että miksipä ei yläasteikäisellekin. Useammassakin esseessä todetaan nimittäin, että ihmisoikeudet, feminismi ja tasa-arvo kiinnostavat nuoria, jotka haluavat myös olla aktiivisesti mukana tekemässä parempaa maailmaa meille kaikille.


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 34. kirjassa on usean kirjoittajan kirjoituksia [20/50]

torstai 25. huhtikuuta 2019

Colleen Gleason: The Clockwork Scarab (Stoker & Holmes #01)

Colleen Gleason:
The Clockwork Scarab
350 s.
Chronicle Books 2013
Kirjastosta

There are a limited number of excuses for a young, intelligent woman of seventeen to be traversing the fog-shrouded streets of London at midnight.

Vuoden 1889 steampunk-Lontoossa Mina "Sherlockin veljentytär" Holmes ja Evaline "Bramin sisar" Stoker saavat tehtäväkseen selvittää hienostoneitien mystiset kuolemantapaukset. Epäsosiaalinen Mina on veistetty samasta nerokkaasta puusta kuin kuuluisa setänsä, ja seurapiiriperhonen Evaline puolestaan valvoo öisin katuja vampyyrien varalta. Toisilleen tuntemattomat tytöt joutuvat yhdistämään voimansa ratkaistaakseen jutun, jonka ainoat vihjeet ovat kuolleilta löytyneet skarabee-amuletit.

Lainasin tämän steampunk-puuskassa ja harmi kyllä kirja ei ollut niin kiva kuin odotin. Juoni kuulostaa jännältä ja hauskalta enkä toki odota YA-romaanilta samaa kuin esimerkiksi ihan aidolta Sherlock-dekkarilta. Tähän on kuitenkin laitettu liikaa tavaraa, minkä vuoksi oikein mitään hahmoista steampunk-ympäristöön ei ole käsitelty loppuun asti. Kyseessä on myös sarjan aloitusosa. joten käytännössä kaikki juonet jäävät levälleen kirjan lopussa.

On myös vaikea sanoa kumpi oli raivostuttavampi minäkertoja, Mina vai Evaline. Kumpikin on turhautunut siinä lokerossa, johon hienostonaiset tuon ajan Lontoossa väkisin laitetaan. Pidin siitä, että heillä oli erilaiset ongelmat ja etteivät he olleet ajatuksiltaan liian moderneja. Mina on kuitenkin kerrassaan raivostuttava kaikkitietäjä, joka jaksaa muistuttaa lukijaa jatkuvasti siitä, miten suunnattoman älykäs hän on verrattuna kaikkiin muihin paitsi setäänsä ja Irene Adleriin. Toki hän myös vaikuttaa hyvin älykkäältä verrattuna Evalineen, joka tumpeloi tiensä ongelmasta toiseen. Kirjassa yritetään laittaa tyttöjen kautta vastakkain äly ja lihasvoima, mutta Evaline ei loppujen lopuksi meinaa selvitä edes pienestä tappelusta ilman miehistä apua.

Kirjan raivostuttavin kohtaus liittyykin juuri tähän. Totta kai kirjassa on poikajuttuja. Minan sydän tykyttää epäilyttävän nopeasti sekä pitkän skottipoliisi Graylingin että aikamatkustaja Dylanin läheisyydessä. Aivan, jostain käsittämättömästä syystä kirjassa on myös aikamatkustusta yhden  hämmentyneen vuodesta 2016 tulleen pojan verran vaikka ilmankin olisi pärjätty. Evaline kaipaa hajusuolaa salaperäisen ja ärsyttävän Pixin läheisyydessä, ja siinä verenpainetta nostattavassa kohtauksessa häviää tälle tahallaan kädenväännössä ihan vain siksi, että Pix tietäisi Evalinen antaneen hänen voittaa. En pidä tällaisesta kerronnasta, jossa tyttö on muka jotenkin parempi ihminen antaessaan pojan voittaa. Yllätyn suuresti jos Pix ei jossain vaiheessa osoittaudu vampyyriksi, korkeasäätyiseksi aateliseksi valepuvussa tai aikamatkustajaksi, tai mahdollisesti kaikiksi kolmeksi.

Sarja tosiaan jatkuu tämän jälkeen, mutta ainakaan nyt minulla ei ole suurempaa kiinnostusta lukea sitä. Ehkä jos saan toisen steampunk-puuskan, pidin siitä miten kaikki toimi höyryllä ja sähkö oli itse asiassa lailla kiellettyä.


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 12. kirja liittyy Isoon-Britanniaan [19/50]
Fiktiiviseen versioon, mutta Lontoossahan tässä juoksennellaan.

sunnuntai 21. huhtikuuta 2019

Ari Turunen: Mulkerot: patsaalle korotettujen suurmiesten elämäkertoja

Ari Turunen:
Mulkerot:
patsaalle korotettujen
suurmiesten elämäkertoja

320 s.
Into 2019
Kirjastosta

Maailman ensimmäinen tunnettu historiallinen dokumentti on silttikiveen kaivettu piirros, jossa hallitsija lyö nuijalla hänen eteensä polvistunutta vankia.

Mutta oikeasti kirja alkaa tutulla lainauksella Jean Rostandin Thoughts of a biologist -kirjasta (1938). 


Tapa yksi ihminen ja olet murhaaja. - - Tapa jokainen ja olet jumala.
(s. 11)


Näin iloisella mielellä lähdetään tutustumaan helvetinmoisiin mulkeroihin, joiden ansiosta maailma muuttui ja lukemattomia ihmisiä tapettiin, raiskattiin, kidutettiin, orjuutettiin ja muuten vain piinattiin kaikilla mahdollisilla tavoilla, joita ei tekisi mieli edes ajatella. Jokaista näistä miehistä kunnioitetaan edelleen heidän kotimaissaan patsailla ja juhlapuheilla sekä heidän mukaansa nimetyillä rakennuksilla, kaduilla ja lapsilla. On varmasti ihan mahtavaa saada nimensä mielipuolisen diktaattorin mukaan.

Päätin laittaa tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan 8 eli kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen. Perusteena se, että jokaisen olisi hyvä ymmärtää se, mihin tällä kirjalla loppujen lopuksi pyritään. Yhden isänmaallinen sankari on hyvin todennäköisesti toisen raaka orjuuttaja. Välillä on hyvä astua toisen saappaisiin ja pohtia millaiselta jokin asia tai joku henkilö näyttää hänen näkökulmastaan. Taisinkin pitää eniten siitä, että kirjaan oli valittu myös Martti Luther ja Che Guevara. Tutussa narratiivissa heidän esitetään enemmän tai vähemmän vapauden puolesta  sädekehä kiiltäen taistelevina rohkeina kapinallisina. Vähemmän tutussa narratiivissa tapaamme suu vaahdossa vihapuhetta syytävän panettelijan ja tappamista rakastavan teloittajan, josta on tehty populaarikulttuurin kulttihahmo.

Kirjassa on myös koko joukko mulkeroita, jotka meille tutussa tarinassa ovat juurikin narsistisia teurastajia, mutta jotka ovat kotimaassaan yhä juhlittuja sankareita. Näkökulma kääntyy nyt toisin päin, meille tutumpaan ja mukavampaan suuntaan. Totta kai Vlad Seivästäjä oli seivästäjä ja Iivana Julma oli julma, kuka edes yrittäisi ajatella heistä mitään oikeasti kivaa? No esimerkiksi  ne romanialaiset, joille Vlad merkitsi ja merkitsee veressä rypevän kansanmurhaajaseivästäjän lisäksi miestä, joka taisteli kerettiläisiä ja osmaanien uhkaa vastaa. Valtaan päässeen mulkerot ovat aina muokanneet maailmaa haluamaansa suuntaan oli se sitten hyvä tai paha asia aikalaisten ja jälkipolvien mielestä.

En suosittelisi kirjaa kaikkein herkkätunteisimmille, sen verran raakaa todellisuutta siinä kuvataan. Mulkeroiden maailmassa kuolema ja kärsimys ovat arkipäivää heidän uhreilleen. Tsingis-kaani sukulaisineen syyllistyi kymmenien tuhansien naisten raiskaukseen. Atsteekkien kuningas Ahuitzotl järjesti verikekkerit, joissa neljän päivän aikana ainakin 20 000 ihmisen yhä sykkivä sydän revittiin heidän rinnastaan. Uzbekistanin perustajana pidetyn Timur Lenkin armeija tappoi 1300-luvulla 17 miljoonaa ihmistä, noin viisi prosenttia koko maapallon väestöstä. Kirjassa näillä tiedoilla ei mässäillä, mutta niitä ei myöskään kaunistella tai yritetä oikeuttaa kootuilla selityksillä. Numerot tuovat lukijan eteen sen, mitä jonkin yksittäisen kauheuden kuvailu ei tuo: mulkeroiden aiheuttaman kärsimyksen valtavan määrän ja heidän vaikutuksensa koko maailmaan.

Mulkeroiden huono puoli on myös se, että niitä ponnahtaa esiin kuin sieniä sateella eri puolella maailmaa ja että uudet mulkerot saavat inspiraatiota edellisistä. 


Uhri tunsi 2 000 vuotta tai 10 000 vuotta sitten aivan samanlaista kauhua ja tuskaa kuin tänäänkin. Uhri ei ole kiinnostunut siitä, onko vainoamisessa kyseessä maan tapa ja normaalisotimiseen liittyvät rutiinityöt. Uhrit ovat aina uhreja.
(s. 308)


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 8. kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen [18/50]

perjantai 19. huhtikuuta 2019

Jeff VanderMeer: Hävitys (Eteläraja #01)

Jeff VanderMeer:
Hävitys
(Annihilation, 2014)
222 s.
Like 2015
Suomennos: Niko Aula
Kirjastosta

Torni jonka ei kuulunut olla siinä työntyi maahan paikassa, jossa mustamäntymetsä oli väistymässä ensin suon ja sitten kaislojen ja marskimaan tuulessa vääntyneiden puiden tieltä.

Kahdestoista tutkijaryhmä lähetetään X-alueelle jatkamaan siitä, mihin edelliset ryhmät jäivät. Jokaisen ryhmän tarkoitus on yrittää selvittää, mitä helvettiä painajaismaiseksi muuttuneella rannikkoalueella oikein on tapahtumassa. Kukaan ei oikeastaan odota heidän palaavan takaisin, joten heidän pääasiallinen tehtävänsä on tutkia aluetta ja tehdä muistiinpanoja jätettäväksi seuraavalle ryhmälle. Tarinan kertoja on biologi, jolle alkaa pikkuhiljaa selvitä totuus niin alueesta kuin edeltävien retkikuntien kohtalostakin.

Katsoin kirjaan perustuvan elokuvan jonkin aikaa sitten, koska sitä kehuttiin vähän joka puolella. Kas vain, minä en siitä pitänyt ja ihmettelin (okei, ihmettelen edelleen) sitä hypetyksen määrää. Bongasin kuitenkin kirjan kirjaston palautushyllystä ja pettämättömällä kirjaihmisen logiikalla ajattelin, että jospa kirja olisi taas parempi kuin elokuva. Oli se.

Kirjassa tutkijaryhmän naiset jäävät nimettömiksi. On vain biologi, maanmittari, psykologi ja antropologi. Heillä on tehtävä ja ammatti, ei henkilökohtaista identiteettiä. Nimillä ja menneisyydellä ei ole väliä siellä, minne he ovat menossa. Elokuvassa jokaiselle rakennetaan ongelmatausta, koska kuinkas muutenkaan, ja siinä se oli ihan toimiva ratkaisu. Kirjassa biologi pitää tarkoituksella etäisyyttä muihin ja kaikki ovat lähtökohtaisesti niin vainoharhaisia, että syvimpien tuntojen jakaminen ei tule kysymykseenkään. Toimii.

Biologi on kirjan minäkertoja, epäluotettava sellainen. Ei hän suorastaan valehtele, mutta jättää joidenkin asioiden kertomisen viime tinkaan omasta mielestään objektiivisuuden nimissä. Pidin biologista kirjassa paljon enemmän kuin hänen elokuvaversiostaan. Kirjan biologi on introvertti, joka viettää mieluummin aikaa tarkkailemalla vesilätäkön nuijapäitä kuin tutustumalla ihmisiin. Tämä on aiheuttanut konflikteja hänen ekstroverttimiehensä kanssa.


Sanoin hänelle suoraan ettei jäisi mitään tulkinnan varaa, että ihmistä johon hän halusi tutustua paremmin ei ollut olemassa; olin juuri sellainen kuin miltä vaikutin. Se ei muuttuisi koskaan.
(s. 91)


Pidin siitä, miten tarinan kuluessa biologi alkoi ymmärtää, ettei hänen ehdottomuutensa ollutkaan niin hyvä juttu, että toista olisi voinut mennä puolitiehen vastaan. Pidin myös aivan erityisen paljon siitä, että kirjassa ei ollut elokuvan typerää pettämisjuonta ja että biologin syy liittyä retkikuntaan ei ollut hänen 11. retkikuntaan kuulunut miehensä.

Juonellisesti kirja on yksinkertainen, mutta sen tekee monimutkaiseksi se kummallinen ympäristö, jossa tutkijat ovat. Retkikunta lähetetään alueelle, joka muuttui tuntemattomasta syystä todella pelottavaksi ja oudoksi 30 vuotta aiemmin. Aiemmat retkikunnat ovat joko kuolleet tai kadonneet tavalla tai toisella. Pikkuhiljaa biologille alkaa selvitä, että heille on valehdeltu silmät ja korvat täyteen. Kukaan ei odottanut heidän palaavan takaisin, eivät edes he itse, mutta ei heille myöskään kerrottu kaikkea mitä alueesta tiedettiin. Olot ovat varsin tukalat kun uhkaavassa ympäristössä ei voi luottaa sen enempää ryhmän muihin jäseniin kuin retkikunnan saamaan koulutukseenkaan.

Elokuva oli tungettu täyteen jos jonkinlaisia verenhimoisia mutanttieläimiä ja -kasveja ja veriroiskeita, mutta kirjassa karmivuus on hienovaraisempaa. Delfiinit ovat delfiineitä, paitsi että niillä on kummallisen tutut silmät. Biologi nimittää itsepäiseksi Torniksi rakennelmaa, joka menee maan sisäpuolelle. Joku tai jokin kirjoittaa järjettömiä ja pelottavia lauseita Tornin seiniin elävällä maalilla. Rannan majakka kutsuu retkikuntalaisia, mutta ei sieltä samaa asiaa löydy kuin elokuvassa.

Tarinan loppu jää kutkuttavasti auki ja minua kiinnostaa kyllä lukea jatko-osatkin.


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 33. olet nähnyt kirjasta tehdyn eokuvan [17/50]

sunnuntai 31. maaliskuuta 2019

Maaliskooste

Kannatti selvästi säälitellä julkisesti omaa lukemistahtia. Sehän selvästi parani maaliskuussa!


Luettu & blogattu


7 kirjaa / 1804 sivua


Lynne Kelly: Song for a Whale
Tyttö, valas ja kommunikoinnin tärkeys. Ihana kirja kuulluksi tulemisen tärkeydestä.

Sarah Crossan: Yksi
Kun et ole koskaan yksin. En pitänyt niin paljon kuin toivoin ja odotin pitäväni, sen siitä saa kun kuuntelee liikaa hypetystä.

Alto Yukimura: Hopeasokerimestari ja musta keiju
Matkalla mestaruuteen. Kiva välipalamanga, joka yritti olla syvällisempi kuin olikaan.

Mari Ahokoivu: Oksi
Karhuja, äitejä ja tyttäriä. Komea sarjakuvaromaani karhumyytistä ja synkästä metsästä.

Chris Rylander: Gregin legenda
Yllätys, olet kääpiö! Hauska perusfantasiajuoni uudesta näkökulmasta.

Mimmu Tihinen: Kello tuhat
Jesse ja lukemisen ilo. Toimiva selkokirja lukuhalun ja sisäisen runoilijansa löytämisestä.

Mimmu Tihinen: Toivottavasti huomenna sataa
Leo ja polkupyörällä ajamisen taito. Myöskin toimiva selkokirja uuden oppimisesta ja erilaisuudesta.

Katja Kettu, Meeri Koutaniemi & Maria Seppälä: Fintiaanien mailla
Suomalaissiirtolaisten ja intiaanien jälkeläisten ahdinko. Hyvin kirjoitettu ja aiheelta kohtuullisen masentava tietokirja.

Satoru Takamiya: Olet vampyyriorjani
Yliluonnollista tragediaa ja komediaa. Nimeään parempi mangapokkari, pidin etenkin komediaosuudesta.

Linda Olsson: Sisar talossani
Rauha ja hiljaisuus häiriintyvät. Leppoisa tunnelma plussaa, puuduttava monologi miinusta.


4 sarjakuva-albumia / 844 sivua

torstai 28. maaliskuuta 2019

Linda Olsson: Sisar talossani

Linda Olsson:
Sisar talossani
(En syster i mitt hus, 2016)
243 s.
Gummerus 2017
Suomennos: Anuirmeli Sallamo-Lavi
Omasta hyllystä
En osaa selittää, miksi minä tein sen.

Kohta viisikymppinen Maria asuu Espanjassa Costa Bravan rannikolla mukavassa talossa. Maria on tehnyt melkein totaalisen pesäeron perheeseensä vuosikymmeniä sitten ja nauttii nyt itsenäisestä elämästä leppoisassa pikkukaupungissa. Tai ainakin nauttisi jos hänen nuorempi sisarpuolensa Emma ei olisi tulossa vierailulle. Pari vuotta sitten Maria meni puolivahingossa kutsumaan Emman kylään ja se hetki on nyt käsillä. Maria pelkää Emman häiritsevän hänen elämäänsä ja ennen kaikkea kaivelevan esiin salaisuudet, joista Maria ei halua puhua.

Minähän en selvästikään ole tämän kirjan kohderyhmää ikäni tai elämäntilanteeni puolesta, mutta ymmärsin kyllä varsin hyvin Marian halun nauttia omasta rauhastaan. Olsson kuvailee ihanan idyllisen rannikkokaupungin, upean talon ja kauniit maisemat, ja minulle tuli ihan ikävä kesää tätä lukiessa. Kesää odotellessa hyväksyn myös lomamatkan tällaisiin maisemiin.


Täällä olin nähnyt elämäni kauneimmat auringonlaskut ja tähtitaivaan. En koskaan väsynyt tuijottamaan alapuolellani avautuvaa merenlahtea, jonka pinnan sävy ja väri vaihtuivat lakkaamatta. Valkoisten talojen rivistöt kohosivat satamasta jyrkälle rinteelle tuoden mieleen amfiteatterin. Rakennusten päättyessä vuorenrinne nousi ylös suojaavana muurina.
(s. 15)


Suurimman osan aikaa Olsson kirjoittaa vetävästi. Miljöökuvausten lisäksi pidin eniten siitä, kun Marian ja Emman annetaan vain olla läsnä sekä yksin että toistensa kanssa. Yhteiset vaellukset lähiympäristössä ja hetket viinilasin äärellä saavat sisarukset jos ei samalle aaltopituudelle niin ainakin katsomaan samaan suuntaan. Taustalla kummittelevat koko ajan lapsuus- ja nuoruusvuosien traumat välinpitämättömän äidin, äidin vaihtuvien miesystävien sekä Marian ja Emman edesmenneen sisaren kanssa. Hieman lähempänä menneisyydessä ovat sisarusten tahoillaan kokemat parisuhteet, jotka päättyivät onnettomasti eri syistä. Kaikki tämä näkyy Marian ja Emman nykyhetkessä, ja Olsson paljastaa pikkuhiljaa mistä kaikessa onkaan oikeasti kysymys.


"Meidän täytyy puhua Amandasta, Maria. Meidän täytyy tehdä se nyt kun vielä voimme."
(s. 136)


Siksipä onkin harmi, että en pitänyt valtaosasta kirjan dialogia lainkaan. Kun Maria ja Emma saavat puhua arkisista asioista, dialogi rullaa mukavasti. Heti kun aletaan herättelemään menneisyyden haamuja, dialogi muuttuu perättäisiksi ja puuduttaviksi monologeiksi. Se veti minut aina pois tarinasta, sai hyppimään sivut läpi pikavilkaisuilla ja ajattelemaan, että ei kukaan oikeasti puhu näin. Lisäksi tragediaa on loppupeleissä liian paljon. Kauhallinen synkistelyä sopi tarinaan hyvin, mutta sitten sitä alettiin lappamaan lapiolla eikä se enää tuntunut oikein miltään. Kohtuu kaikessa, angstissakin.


Luettu myös:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 29. kirjassa nähdään unia [16/50]
* Kirjahyllyn aarteet [kirja 3]

tiistai 26. maaliskuuta 2019

Satoru Takamiya: Olet vampyyriorjani

Satoru Takamiya:
Olet vampyyriorjani
(S x M, 2010)
185 s.
Ivrea 2013
Suomennos: Anna Elo
Kirjastosta

Tämä kuuluu sarjaamme "kirjojen kauheat nimet" ja senpä vuoksi en olisi ikimaailmassa lukenut tätä ilman mangahaastettaAnime-lehden arvostelussa mainitaan heti alkuun, että nimi on käännetty suoraan pokkarin espanjankielisestä käännöksestä. Jäin nyt sitten miettimään onko koko kirja toisen käden suomennos vai onko se nimeä lukuun ottamatta käännetty alkuperäisestä japaninkielisestä? No, joka tapauksessa kirjassa ei ole yhden yhtä vampyyriorjaa, joten nimellä voi heittää esimerkiksi vesilintua. 

Sulhasen inhoaminen yhdistää.
Kirjassa on kaksi tarinaa, joista ensimmäinen, Olet vampyyriorjani, sijoittuu Taisho-kauden Japaniin. Orpotyttö Kyrie on rikas ja kaunis, ja kihloissa harvinaisen tylsän miehen kanssa. Kyrie itsekin on varsin apaattinen, mutta unelmoi koko ajan pakenevansa ahtaaksi lintuhäkiksi muodostuneesta kartanostaan. Hän kuulee huhuja lähistöllä mellastavasta vampyyristä ja kappas vain, puistosta löytyy muistinsa menettänyt nuori mies, jonka Kyrie ottaa hoiviinsa ja nimeää Kagariksi. Onkohan Kagarilla jokin yhteys vampyyriin vai ei? Hmmm...

Yltiöromanttisesta alkuasetelmastaan huolimatta tarina on itse asiassa tragedia ja loppujen lopuksi kertomus siitä, miten Kyrie ottaa oman elämänsä haltuunsa. Ei mikään maailman omaperäisin tarina, mutta erilainen ja parempi kuin kannen ja etenkin nimen perusteella odotin. Harmi kyllä piirrosjälkikään ei ole erityisen mielenpainuvaa, vaan shoujohötön tusinakamaa ohuine viivoineen ja valkoisine taustoineen.

Me kaikki uskomme sinua, Kotomi.
Mielestäni pokkarin parempi tarina oli kahteen lukuun jaettu Pakkomielteenä kummitukset. Koulumaailmaan sijoittuva kummituskomedia kertoo Kotomista, joka haluaa treffeille oikean kummituspojan kanssa. Kotomin kannalta on siksi hyvin ikävää, että hänen harvinaisen vahva auransa karkottaa kummitukset kauas pois hänen läheltään. Kun Kotomille valkenee, että hänen luokkatoverinsa Keita on varsinainen kummitusmagneetti, päättää hän lyöttäytyä pojan seuraan vaikka väkisin.

Tarinoissa kerrotaan paria hilpeää tapausta, joihin kaksikko joutuu kummitusten vuoksi. Romanttinen vire on ilmassa, mutta se jää aina toiseksi Kotomin kummituspakomielteelle. Piirrosjälki ei ole tässäkään mitenkään  ihmeellinen, mutta sopii mielestäni tarinaan paremmin kuin edelliseen. Hahmot ovat lisäksi paljon ilmeikkäämpiä kuin Kyrien porukka ja pidin siitä, miten tietyt shoujokliseet ja perusasetelmat käännettiin ympäri.


Keitaa uhkaa kylvyssä ongelma,
joka alkaa e-kirjaimella ja päättyy -rektioon.

Kaiken kaikkiaan kiva lukupala, jolle olisi kannattanut antaa parempi nimi.


Haasteet:
* Mangahaaste - koulupuku
Ei Kyriellä, mutta Kotomi ja Keita luokkatovereineen pukeutuvat niihin.

sunnuntai 24. maaliskuuta 2019

Katja Kettu, Meeri Koutaniemi & Maria Seppälä: Fintiaanien mailla

Katja Kettu, Meeri Koutaniemi & Maria Seppälä:
Fintiaanien mailla
316 s.
WSOY 2016
Kirjastosta

Fintiaanien mailla on kolmen naisen yhteisteos, kolmen vuoden intensiivinen tutkimusmatka Pohjois-Amerikassa.

Fintiaanit ovat siirtolaissuomalaisten ja intiaanien jälkeläisiä, joita asuu edelleen Yhdysvalloissa ja Kanadassa Suurten järvien tienoilla. Kirja on historiikki sekä siirtolaisiin ja fintiaaneihin että ehkä ennen kaikkea Yhdysvaltojen synkkään menneisyyteen ja alkuperäiskansojen kulttuurin tarkoitukselliseen tuhoamiseen. Miksi ja miten kulttuurit tuhottiin? Miten ne voivat tänä päivänä? Miltä niiden tulevaisuus näyttää?

(Koska valkoiset halusivat intiaanien maat, noin yleisesti ottaen huonosti, pilvien välistä kajastaa hieman valoa.)

Tämä on ollut lukulistallani ilmestymisestään lähtien kiinnostavan aiheensa vuoksi. Olen toki ollut epämääräisen tietoinen siitä, että suomalaissiirtolaiset ja intiaanit löivät hynttyitä yhteen eivätkä siitä syntyneet lapset ole kadonneet minnekään. Mitään tutkimusta tai edes artikkelia en ole aiheesta lukenut, joten kirja oli tehokas tietoisku ja tunnenpa nyt olevani eilistä viisaampi. Kirja on sujuvasti kirjoitettu elämäkerrallinen teos, jossa on mukana muutama Katja Ketun kirjoittama parin sivun novelli ja mukaelma ojibwa-heimon kansantaruista. Meeri Koutaniemen valokuvakuvitus on sekä erittäin taidokas että erittäin masentava. Kuviin on vangittu niin ylpeyttä kuin epätoivoakin, sisua jaksaa eteenpäin vaikka niskaan sataa usein sitä itseään.

Kirja rakentuu sekä erilaisista lähteistä koottujen tietojen että haastattelujen varaan. Tekijäkolmikko on löytänyt joukon fintiaaneja, jotka suostuivat puhumaan heidän kanssaan arasta aiheesta eli omasta identiteetistään. Suurin osa haastatelluista on keski-iän ylittäneitä, jotka kokevat olevansa ennen muuta intiaaneja. He elävät reservaateissa ja vaikka suomalaiset sukujuuret ovat monelle tärkeitä, ne ovat vähemmän tärkeitä kuin yhteenkuuluvuus oman heimon jäsenten kanssa. Raa'asta maailmasta kertoo se, että yhteenkuuluvuus syntyy kulttuurin lisäksi köyhyydestä, alkoholiongelmista, huumeista, hyväksikäytöstä, traumoista ja epätoivoisesta halusta antaa lapsilleen parempaa kuin mitä on itse saanut. Monet nuoret ja lapset ovat kääntäneet selkänsä intiaaniperimälleen  menestyäkseen yhteiskunnassa, eivätkä monet vanhemmat syytä heitä siitä.

Tämä siitäkin huolimatta, että kulttuuri vietiin väkisin heiltä itseltään. Osa kertojista on itse kokenut sen, että heidät on viety väkisin sisäoppilaitoksiin, joissa intiaani heissä yritettiin piiskata ja näännyttää ulos. Sydäntäsärkevää luettavaa. Tulipahan siinä myös mieleeni, että toivottavasti kukaan lukija ei ole ajatellut, että no onneksi meillä ei ole koskaan tehty tuollaista, hyvä me. Kyllä meilläkin eikä siitä niin kauan ole. Kirjassa ei turhaan romantisoida suomalaissiirtolaisiakaan. Yhteinen sävel intiaanien kanssa löytyi ennen kaikkea siksi, että molemmat olivat yhteiskunnan pohjasakkaa ja omasivat samanlaisia käytännön taitoja. Oli todellista ystävyyttä, mutta suomalaissiirtolaistenkin joukossa oli paljon ihmisiä, jotka käyttivät intiaanien ahdinkoa törkeästi hyväkseen.


Suo, kuokka ja Jussi eivät tienneet hyvää ojibweille.
(s. 22)


Vaikka kirja käsittelee raskaita ja vaikeita aiheita, etenkin sen loppupuolella pilkahtaa kuitenkin toivoakin. Hirvittävän korkeita itsemurhatilastoja vastaan taistellaan kasinoilta saatavilla rahoilla ja kouluttamalla nuoria. Huonolaatuista ruokaa pyritään korvaamaan omilla, paremmilla tuotteilla kuten hunajalla ja perinteisin tavoin viljellyllä villiriisillä. Osavaltioiden ja suuryritysten harjoittamaa riistopolitiikkaa vastaan taistellaan aktivismilla. Perinteitä ja kulttuuria halutaan siirtää tuleville sukupolville tarinoiden ja rituaalien kautta. 

Tunsin ehkä jopa jonkinlaista ylpeyttä siitä, että tekijäkolmikko pääsi seuraamaan Midewiwin-parantajayhteisön tärkeintä tapahtumaa, jonne ei juuri ulkopuolisia päästetä. Luottamus on varmasti ollut työläs rakentaa, mutta koko kirja kertoo myös tekijöiden halukkuudesta kuunnella ja ymmärtää. Ei sensaatiomaisessa paljastusmielessä, vaan koska on tärkeää kertoa ja välittää tietoa. Fintiaanien historia on myös suomalaisten historiaa siirtolaisuuden kautta.


Luettu myös:

Haasteet:
*Helmet-lukuhaaste 2019 - 20. kirja käsittelee sinulle entuudestaan vierasta kulttuuria [15/50]