lauantai 23. helmikuuta 2019

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Jukka Viikilä:
Akvarelleja Engelin kaupungista
215 s.
Gummerus 2016
Omasta hyllystä

9. maaliskuuta 1816

Olen luvannut Charlottelle, että olemme Helsingissä kuusi vuotta.

Saksalainen arkkitehti Carl Ludvig Engel palkataan rakentamaan Helsingin keskusta ja muuttamaan syrjäinen käpykylä keisarikunnan laidan hohtavaksi helmeksi. Engel perheineen pakkaa laukkunsa ja asettuu kylmään pohjoiseen, jonne sopeutuminen ei ole helppoa. Kuusi vuotta venyy vuosikymmeniksi ja ajan kuluessa Engel saa levittää uusklassismin ilosanomaa koko Suomeen.

En nyt oikein lämmennyt tälle fiktiiviselle päiväkirjalle. Niin, tiedän, pitäisi kai kun tämä on kuitenkin Finlandia-voittaja, mutta kun ei niin ei. Muistan kun kirja voitti palkinnon ja kirjaston varausjonot kasvoivat huimasti heti sen jälkeen. Tämä sama ilmiö tapahtuu joka vuosi riippumatta siitä, miten paljon tai vähän kirjasta ollaan oltu kiinnostuneita ennen sitä. Ehdokkuus nostaa heti varauslukua, voitto sitäkin enemmän kun ihmiset haluavat itse nähdä millainen se voittajakirja nyt sitten onkaan.

En tiennyt Englistä oikeastaan mitään ennen kirjan lukemista, joten sikäli tämä oli opettavainen lukukokemus. Pidinkin eniten niistä osuuksista, jotka käsittelivät Engelin työtä ja perhettä. Engel kuvataan etäisenä ja jopa kylmänä miehenä, joka kuitenkin rakastaa perhettään omalla tavallaan. Vaimo Charlotte on tärkeä ihminen Engelin elämässä ja Engel on jopa kateellinen Charlotten kyvylle sopeutua Suomeen. Engel itse ei koskaan oikein totu kylmyyteen, kieleen tai jäyhiin suomalaisiin. 


Hyvässä seurassa työskennellessäni en juurikaan juo viinaksia, mutta selväpäisten ja näköalattomien suomalaisten kanssa tarvitsen ryypyn.
(s. 37)


Toinen kiintopiste on sairasteleva tytär Emilie, johon Engel ei oikein uskalla  edes kiintyä. Entä jos tytär kohtaa saman kohtalon kuin perheen lapsena kuollut poika Carl Eduard? Kontrasti tyttären ja perheen muiden poikien välillä oli minusta mielenkiintoinen. Poikia hädin tuskin mainitaan eikä kertaakaan nimeltä. Emilie sen sijaan on vahvasti läsnä päiväkirjan sivuilla. Toisaalta kirjassa on kohtaus, jossa Engel sanoo suoraan ettei kerro tyttärestään käytännössä mitään kodin ulkopuolella, mutta pojistaan kyllä. Raja yksityisen ja julkisen välillä on tässä kohtaa suuri.

Kirjan runollinen tyyli ei haitannut minua näissä työn ja arjen kuvauksissa, mutta se olikin sitten kompastuskiveni kaikessa muussa. Engelin angstailu ja ah niin syvälliset pohdinnot tuntuivat vetävän tarinaa alaspäin sen sijaan, että ne olisivat nostaneet sitä korkeammalle. Ne olivat liian raskassoutuisia minun makuuni ja siksi kirja kokonaisuutena ei sitten ollutkaan minun juttuni.


Luettu myös mm.:
P. S. Rakastan kirjoja, Kirja vieköön, Ullan luetut kirjat ja epäilemättä melkein kaikki muutkin!

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 7. kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt [8/50]
* Kirjahyllyn aarteet [kirja 2]

maanantai 18. helmikuuta 2019

Risto Isomäki: Viiden meren kansa

Risto Isomäki:
Viiden meren kansa
333 s.
Into 2018
Kirjastosta

Kelluvaa jäätä silmänkantamattomiin.

Kärsin kroonisesta kansikuvavalituksesta, joten nyt täytyy ihan erikseen sanoa, että silmäni oikein lepää tässä kannessa. Jussi Karjalaisen taiteilema kansikuva on mielestäni todella hieno ja vie ajatukset juuri sinne minne pitääkin. Kauas menneisyyteen, jossa mikään ei ollut koskaan oikeasti helppoa ja kuolema vaani joka nurkan takana. 

Viiden meren kansa on oikeastaan novellikokoelma, jossa matkustetaan Suomen esihistoriaan ja vähän historiaankin. Ensimmäinen tarina Jäiset rannat sijoittuu 11 000 vuoden takaiseen maailmaan, hetkeen jona Suomen ensimmäiset asukkaan rantautuivat hylkeitä notkuville rannoillemme. Pidin tästä novellista eniten. Yhteen hetkeen oli vangittu taitavasti sekä jääkauden hyinen ilmasto että muinaisten esivanhempiemme ilo pullervojen näkemisestä. Ihan kuin olisi notkuvaa noutopöytää katsellut!

Toinen suosikkini oli Maailmanmeren rannalla, joka käsittelee suomalais-ugrilaisen alkukielen syntyä 6 000 - 6 500 vuotta sitten. Pidin siitä, miten tarinassa kuvattiin pelkoa tuntemattomasta ja siitä, mitä ei voi käsittää koska asiaa kuvaavia sanoja ei ole olemassa. Jos et ole koskaan nähnyt hevosta, saati sitten ratsastajaa sellaisen selässä, eikä kielessäsi ole sanoja kummallekaan, miten pystyt kuvaamaan näkemääsi edes itsellesi?

Hylkeet, linnut ja luonto noin ylipäätään ovat tarinoissa vahvasti läsnä. 


Lentoon pyrähtäneiden siivekkäiden parvet kasvoivat hetkessä kuin korkealle taivaisiin asti ylettyviksi harmaiksi ukkospilviksi, joiden läpi oli vaikea nähdä mitään muuta. Kun tuon taivaan pimentävän, allien muodostaman pilvirintaman reuna lähestyi heitä, allien laulu ja niiden siipien pauhu paisuivat korviahuumaaviksi, niin että he eivät enää voineet kuulla toistensa ääntä.
(s. 117)


Novellien yhtenä punaisena lankana on se, miten aiempien sukupolvien todesta ja tavoista tulee tulevien sukupolvien uskontoa ja historiaa. Parhaiten tämä näkyy tarinaparissa Lemminki ja lohikäärme ja (Erään) Maailman loppu. Tarina taivaalta syöksyneestä lohikäärmeestä, jonka kalevalaiset hahmot kokevat, kohtaa viimein loppunsa kristittyjen ristiretkeläisten miekan alla. Samalla tavalla karsikkopuut matkaavat vuosituhansien ajan muinaissuomalaisten mukana muistuttamassa esivanhemmista ja luonnonuskosta, ja sitten nekin pätkitään päreiksi kirkon käskystä.

Noin yleisesti ottaen pidin alkupään esihistoriaa kuvaavista tarinoista enemmän. Kun saavutettiin ristiretkeläisten aika, novellit nojasivat yhä enemmän raakaan, sivuilla kuvattuun väkivaltaan ja raiskauksiin, koska kuinkas muutenkaan. Kirjan lopussa on laaja historiallinen osio, jossa kirjailija kertoo mistä on saanut inspiraatiota tarinoihinsa ja millaisiin historiallisiin löytöihin kyseiset teoriat nojaavat. Kiinnostavaa luettavaa sekin.


Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 28. kirjan kannessa on kuu [7/50]

torstai 14. helmikuuta 2019

Yuka Katano & Haruki Takakura: Häntä pystyyn!

Yuka Katano & Haruki Takakura:
Häntä pystyyn!
(Inubo! Bokura no shippo senki, 2012)
vol. 01, 191 s. / vol. 02, 196 s. / vol. 03, 207 s.
Ivrea 2016
Kirjastosta

Seiji Hayami aloittaa toisen vuoden eläinlääkäriopinnot yliopistossa. Hän ei aio liittyä harrastuskerhoihin, mutta bongaa sitten koirakerhon rekrylehtisen. Koirahullu Seiji on myyty saman tien, mutta kerho osoittautuu ihan toisenlaiseksi kuin hän kuvitteli. Kerhon päämaja on kolme vuotta vanhemman opiskelijan Natsuo Momotan koti, jossa asuu Momotan lisäksi rescuekoiria. Kerhon tehtävä on pelastaa kaltoin kohdeltuja koiria ja etsiä niille uusi koti. Homma vie paljon aikaa ja rahaa, etenkin kun sen ainoat aktiivijäsenet ovat Momota ja tietenkin Seiji itse.

Musteen jäljet -blogi haastoi tuossa taannoin lukemaan mangaa ja sain viimeinkin aikaiseksi tarttua asiaan. Tuossa joku vuosi sitten luin paljonkin mangaa, mutta sitten into hieman lopahti. Nytpä sitten yritän bingohaasteen voimin tutustua taas uusiin sarjoihin. Yksi sarja on yksi bingoruutu, joten eiköhän tässä tule uusia tuttavuuksia vastaan. 

Haaste alkoi lupaavasti, pidin nimittäin tästä kolmiosaisesta Häntä pystyyn! -sarjasta, jonka valitsin kirjastosta lähinnä kivan kannen perusteella. Mangassa ja noin ylipäätään sarjakuvassa minulle on tärkeää, että pidän piirrostyylistä. Suosin enimmäkseen selkeitä linjoja, joissa ei tarvitse arvailla mitä sivulla tapahtuu. Tässä sarjassa kuvitus on sikäli realistista, että esimerkiksi chibi-hahmot puuttuvat kokonaan. Tyylillä saa aikaan surullisia ja pelottaviakin kuvia.


Eläinhamstraajan kotona
vol. 03

Kirjan koirilla on järjestään surullinen tarina oli sitten kyseessä tiineenä olleen koiran hylkäys tai yliopistolta karannut koe-eläin. Arvelin sarjan olevan söpöilyhömppää, mutta tässä käsitellään vakavampiakin asioita. Ensimmäisen ja toisen osan lopussa on muutaman sivun osio, jossa käsitellään lemmikkikoirien tilannetta Japanissa. En esimerkiksi tiennyt, että monissa paikoissa kunnallishallinnolta saa rahallista avustusta koiran kastrointiin ja sen vuoksi hylättyjen koirien (ilmeisesti myös kissojen) määrä laskee koko ajan. Loistavia uutisia siis!

Tarinan keskushahmot ovat Seiji ja Momota, jotka ovat omistaneet kaiken liikenevän aikansa koirille. Ja rahansa myös, tarinassa huomioidaan monta kertaa etenkin se, miten köyhästi Momota elää koska kaikki sivutöillä saadut rahat menevät koiriin. Kaksikon lisäksi sivuilla vilahtaa muutama muu nimettömäksi jäävä kerhon jäsen, kopea mutta kuitenkin hyväsydäminen eläinlääkäri & Momotan ystävä Akagi sekä naapurin nätti Mayuko, joka hänkin opiskelee eläinlääkäriksi. Odottelin sitä pakollista sivuja syövää romanttista kiemurointia, mutta sitäpäs ei paria pikaista huulenheittoa lukuun ottamatta ollutkaan.

Miinusta siitä, että tarina sortuu pariin otteeseen ärsyttävään fanserviceen, jossa koira repii Mayukon housut alas tai paidan pois. Onneksi vain parissa kohdassa eikä sitä revitellä jättimäisillä ruuduilla, mutta ilmankin olisi pärjätty. Käännöksessä minua oudoksutti se, että koiran raskauden keskeytyksestä puhutaan aborttina. Teknisesti ottaen kyseessä on toki sama asia, mutta en ole koskaan kuullut kenenkään käyttävän abortti-sanaa lemmikin kohdalla. Ehkä niin tehdään jossain, mutta minä vierastin sanaa tässä asiayhteydessä.

Kaiken kaikkiaan siis kelpo sarja etenkin koirien ja muidenkin lemmikkien ystäville. Sarjassa on vain kolme osaa ja lukaisin ne kaikki kerralla.


Haasteet:
* Mangahaaste - manga joka yllätti sinut


Momokon elämä on koirapitoista
vol. 01

tiistai 12. helmikuuta 2019

Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli

Marisha Rasi-Koskinen:
Auringon pimeä puoli
369 s.
WSOY 2019
Kirjastosta

Kestää hetken tajuta, että se todella olet sinä.

16-vuotias Emilia asuu yhdessä isoisänsä kanssa Voiton Kaivoksessa, pienessä totalitaarisessa kaivoskaupungissa. Isää ei ole koskaan ollutkaan, äiti kuoli synnytykseen ja isoäiti on hoitokodissa. Emilian koti on ainoa pieni puutalo kerrostalojen keskellä ja kaksikko on yhteiskunnan ei-toivottua ainesta. Eräänä päivänä isoisä viimein avaa melkein kaksi vuosikymmentä lukittuna olleen pihavajan oven. Järkytyksekseen Emilia löytää sieltä piirroskuvan itsestään. Kuvan alkuperän selvittäminen vie Emilian syvälle kaivokseen, jonne syöksyvä vesi vie hänet omaan ja kotikaupunkinsa menneisyyteen.

Törmäsin tässä taannoin hypetykseen tästä kirjasta ja tokihan omakin kiinnostukseni heräsi. Nyt kirjan lukeneena voin todeta, että en pitänyt tästä niin paljon kuin toivoin pitäväni. Tarinan teknisessä toteutuksessa hiersi muutama asia ja ennen kaikkea, ei tämä minua sen suuremmin yllättänyt vaikka olisi ilmeisesti pitänyt. Tämän voinee selittää sillä, että kirjan juju eli aikamatkustus ei ole minulle mikään uusi juttu. Siihen liittyvät tyypilliset tarinan käänteetkin ovat tuttuja. Tosin täytyy sanoa, että yleensä niitä ei käsitellä nuortenkirjallisuudessa ihan näin synkistellen. Pisteet kirjalle ehdottomasti siitä.

Pidin myös todella paljon siitä, että juoni tai Emilian elämä ei pyörinyt minkäänlaisen romanttisen draaman ympärillä. Oli sitä ihastusta ja seksiäkin vähän, mutta Emilialla oli suurempiakin murheita kuin se, tykkääkö joku poika hänestä. Nykymaailmassa Johtajan, no, johtama suljettu kaivoskaupunki, jossa jokaisella on tarkasti määritelty tehtävänsä ja lokeronsa yhteiskunnassa. Tuli väistämättä mieleen esimerkiksi Pohjois-Korea. Menneisyydessä Emilian murheet ovat filosofisempaa laatua: oliko kaikki, mukaan lukien Voiton Kaivoksen synty, hänen syynsä? Voiko hän estää tragedian vai liikkuuko maailma väistämättä kohti hänen nykyisyyttään? Mitenkäs se perhosvaikutus?


"En minä enteitä näe," sanoin, "minä vain muistan väärään suuntaan."
(s. 204)


Emilia päähenkilönä oli muutenkin mielestäni hyvä. Hän on oikea selviytyjäluonne ja olisin mielelläni lukenut enemmänkin siitä ajasta, jonka hän joutui kuluttamaan menneisyydessään aikahypyn vuoksi. Lukisin mielelläni lisää myös Emilian parhaasta ystävästä Mitekistä, joka oli hahmona enemmänkin potentiaalia kuin sen toteutumista.

Tarinan teknisessä puolessa minua haittasi ensinnäkin se, että kohtauksesta ja hetkestä toiseen siirtyminen oli välillä mielestäni välillä todella kömpelöä. Useammin kuin kerran päivien kuluminen kuitattiin sanomalla, että Emilialla on nyt ollut pää pyörällä eikä hän tiedä mitä päivien aikana on tapahtunut. Kyllä sen ajanjakson olisi voinut loikata yli ihan perinteisellä "ja nyt eli kolme päivää myöhemmin" -tekniikallakin. Alkoi jo suorastaan huolestuttaa Emilian terveyden puolesta, ei tuollainen sekavuus ole hyväksi kenellekään.

Se isompi ongelma oli tavallaan rakennettu tarinan rakenteeseen. Jos arvasit jonkin jutun etukäteen, sait usein odottaa pienen ikuisuuden ennen kuin minäkertoja Emilia tajusi missä mennään. Lukijana tämä oli minusta turhauttavaa. Se, että neljäs seinä rikotaan yhdessä vaiheessa ja Emilia sanoo joo-o, varmasti hoksasit tämän jo, ei pelasta tilannetta. Jos lukijoiden oletetaan yhdistävän palapelin palaset toisiinsa sivulla 111, on turha tehdä tarinan päähenkilöstä lukijaa typerämpää ja venyttää paljastusta sivulle 222. Tällainen ärsyttää minua aika usein kirjoja lukiessani. Mutta, minäpä en olekaan kirjan kohdeyleisöä. Olisi kiva tietää miten hyvin he arvasivat mitä tapahtuu.

Kaiken kaikkiaan kirja oli kuitenkin sujuvaa luettavaa. Ideahan tässä on vallan mainio, toteutus nyt ei vain ollut omasta mielestäni se kaikkein sujuvin. On myös vaikea sanoa tästä kovinkaan paljoa spoilaamatta koko kirjaa! 


Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 25. kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin [6/50]

sunnuntai 10. helmikuuta 2019

Nora Roberts: Ensimmäinen vuosi (Valitun aikakirjat #01)

Nora Roberts:
Ensimmäinen vuosi
(Year One, 2017)
404 s.
Gummerus 2019
Kirjastosta

Kun Ross MacLeod puristii liipasinta ja ampui fasaanin, hän ei mitenkään voinut tietää tappavansa samalla itsensä.

MacLeodin tilalta Skotlannista lähtee liikkeelle tapahtumasarja, joka tappaa reilut viisi miljardia ihmistä. Perheen mukana maailmalle leviää tauti, jolle ei ole parannuskeinoa. Osa ihmiskunnasta on  kuitenkin immuuneja ja tarinassa seurataan muutamaa henkilöä ja ryhmiä, jotka he kokoavat ympärilleen yrittäessään selvitä uudenlaisessa maailmassa. Ai niin, ja joillakin on joko yliluonnollisia sukujuuria tai sitten heille kehittyy yliluonnollisia kykyjä, koska miksipä ei.

Näin lyhyesti voisi sanoa, että tässä on kyllä vesitetty ihan kelpoinen dystopiaromaani kömpelöillä yliluonnollisilla elementeillä. Tautidystopia? Kuulostaa hyvältä! Tautidystopia, jossa on KEIJUJA ja NOITIA ja VALITTU LAPSI? Kuulostaa vielä paremmalta! Tai sitten ei. Mitä pitemmälle pääsin, sitä enemmän päässäni kaikui sellaisia pieniä kysymyksiä kuin "miksi, oi miksi" ja "mitä helvettiä minä juuri luin".

Huomautan silti, että luin kirjan loppuun. Se oli kohtuullisen nopealukuinen ja vetävästi kirjoitettu, ja taudin runtelemaa maailmaa kuvaavat osuudet olivat jopa hyviä. Kun vain olisikin pysytty niissä. 

Luvassa on juonipaljastuksia, koska haluan nyt valittaa. Kuka olisi arvannut!


Koko ongelman voi lukea tiivistetysti sivuilta 98 - 102. 

Arlys Reid -niminen uutistoimittaja seikkailee kaduilla harjoittelija Fredin* kanssa haastateltavia etsimässä. He törmäävät Beniin, joka kertoo miten tauti tappoi hänen aviomiehensä. Kun Ben oli haudannut miehensä, hän tutustui nuoreen poikaan ja he hautasivat yhdessä pojan perheen. Siitä asti Ben on yrittänyt huolehtia pojasta.

(*huom. Molemmat ovat naisia. Sanon tämän vain siksi, että kirjassa oli muutama hahmo, joiden sukupuolta en osannut heti päätellä nimestä, vaikka ne olivat varmasti ilmeisiä kun kirjaa luki englanniksi ja she/he -pronomineilla varustettuna.)

Tämän osuuden tunnelma on synkän surullinen. Oikein dystopiaan sopiva. Tunsin jopa empatiaa Beniä kohtaan.

Heti kun Ben poistuu takavasemmalle, Fred ilmoittaa iloisesti olevansa keiju, poksauttaa selästään esiin kimaltavat siivet ja lentelee ympäri huonetta koska hih hih keijuna on kivaa.

Siis anteeksi mitä? 

Ja tätä se on koko kirjan ajan. Vakavat ja arjen selviytymistä pohtivat kohtaukset keskeytetään miltei aina heittämällä kehään siivekkäitä keijuja, puihin sulautuvia haltioita ja Dramaattisia Ennustuksia Valitusta Lapsesta. Tarina olisi ollut paljon vahvempi joko kokonaan ilman näitä älyttömyyksiä tai sitten niin, että ne olisi upotettu tarinaan paremmin. Yliluonnolliset elementit olivat niin päälle liimattuja, että ihan hävetti. Se tunne tosin hukkui ärsytyksen aaltoihin, mutta siellä se räpisteli pinnan alla.

Tarinan viimeiset 50 sivua luin yhtenä kysymysmerkkinä, koska homma meni koko ajan naurettavammaksi. Yhtäkkiä kivaan kylään hyökätään, yksi päähenkilöistä tapetaan ja hänen raskaana oleva noitavaimonsa juoksee metsään. Pahikset haluavat Valitun Lapsen, joten loogistahan se on vetää heidän huomionsa jonnekin muualle. Yksi nainenhan pärjää paremmin heitä vastaan kuin yhteisö, joka menetyksistään huolimatta antoi juuri pahiksille selkäsaunan. 

Harhailtuaan pitkin metsiä muutaman viikon nainen löytää idyllisen maatilan, jossa hän tapaa mukavan miehen (arvatkaa rakastuvatko he!). Muutama viikko tämän jälkeen eräänä myrsky-yönä nainen synnyttää miehen auttamana Betlehemissä makuuhuoneessa Jeesuksen Valitun Lapsen (joka muuten on ihan varmasti aikamatkustaja, tätä vihjailtiin yhtä hienovaraisesti kuin seppä lyö lekalla alasinta). Pian tämän jälkeen maatilalle saapuu Dumbledore Mystinen Mies, joka ilmoittaa opettavansa tyttöä käyttämään voimiaan jahka päästää teini-ikään eli oletettavasti sarjan seuraavaan osaan.

Jonka kaikesta tästä huolimatta aion lukea, koska haluan tietää miten hyvin minun kirjallisyliluonnolliset voimani toimivat. Miten hyvin osaan ennustaa sarjan kulun ja juonikaaren? Rakastuuko Valittu Vauva  isompana siihen ainoaan poikavauvaan, joka kirjassa syntyi? Aivan taatusti. Saammepa nähdä!


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 49. vuonna 2019 julkaistu kirja (5/50)
No, julkaistu suomeksi. Alkuteos on pari vuotta vanhempi, mutta enpä jaksa nipottaa tästä.

torstai 31. tammikuuta 2019

Tammikooste

Hairahduin heti haasteisiin!

Tuttuun tapaan Helmet-lukuhaaste, jolle tein tänä vuonna oman haastesivunkin. Se on mokoma niin pitkä, että tämä lienee helpompi tapa hallita sitä ja kaikkia muita haasteita.

Manga-lukuhaaste, jossa bingotaan mangaa lukien. Luin ennen enemmänkin mangaa ja ajattelin nyt kokeilla josko tämä toisi sen lukemisen takaisin listalle. Lisäksi heikkouteni bingoihin nostaa taas päätään...

Kirjahyllyn aarteet -haaste, jossa luetaan omasta hyllystä löytyviä kirjoja. Niitä riittää minullakin ihan tarpeeksi ja aioin (jälleen) tänä vuonna lukea myös niitä enkä vain kirjastolainoja. Jospa haaste pitäisi innon yllä paremmin kuin oma hiljainen päätös.


Luettu & blogattu

4 kirjaa / 1103 sivua


J. S. Meresmaa: Hämäränsäteet
Tumpelot vakoilijat Imatralla. Vauhdikas jatko-osa, jonka jäljiltä odotan nyt kuumeisesti trilogian päätösosaa.

Therese Oneill: Unmentionable: The Victorian Lady's Guide to Sex, Marriage and Manners
Savua, sontaa ja seksismiä. Hauskasti kirjoitettu katsaus viktoriaanisen ajan tabuihin ja tapoihin.

Henry de Vere Stacpoole: Sininen laguuni
Viattomat paratiisisaarelaiset. Pisteet robinsoncrusoilusta, miljoona miinusta seksismistä.

Elizabeth Acevedo: Runoilija X
Xiomara, runot ja rohkeus. Hieno säeromaani vaikeista ja raskaista asioista.

sunnuntai 20. tammikuuta 2019

Elizabeth Acevedo: Runoilija X

Elizabeth Acevedo:
Runoilija X
(The Poet X, 2018)
368 s.
Karisto 2019
Kirjastosta

Kesä on tehty rapulla istuskeluun,
ja koska on viimeinen viikko ennen koulun alkua,
Harlem katsoo jo kohti syyskuuta.

15-vuotias Xiomara Batistalla on liikaa pituutta, muotoja, vihaa ja sanoja, jotka ovat vankina hänen sisällään. Kotona valvoo ankara ja uskonnollinen äiti, jonka mielestä jo Xiomaran kurvikas vartalo  yksinään tarkoittaa, että hän on synnin polulla. Xiomara on tottunut pitämään puoliaan kun miehet yrittävät koskettaa ja tekevät ehdotuksiaan, ja lisäksi hän on aina valmis nostamaan nyrkkinsä kaksoisveljensä Xavierin puolesta. Äitiään vastaan Xiomara ei kuitenkaan uskalla nousta ennen kuin hän saa biologian tunnilla parikseen Amanin ja kutsun koulun runokerhoon opettajaltaan neiti Galianolta.

Tämä säeromaani on lavarunoilija Elizabeth Acevedon kirjoittama ja käsittelee vakavia aiheita. Seksismi, seksuaalinen häirintä, rasismi, vanhempien lapsiinsa kohdistama väkivalta, homofobia, naisten asema uskonnollisessa yhteisössä... Luulen, että romaanina tämä olisi ollut todella raskasta luettavaa, mutta säeromaanina tämä tempaisi täysillä mukaansa ja luin tämän ahmimalla. Iso kiitos kuuluu varmasti kääntäjä Leena Ojalatvalle, jonka jäljiltä suomenkielinen teksti soljuu sujuvasti eikä alkukieli näy käännöksen takaa ollenkaan.

Tarinan päähenkilö Xiomara on siis toisen polven amerikkalainen maahanmuuttaja, jonka etniset juuret ovat Dominikaanisessa tasavallassa. Hän on tuskallisen tietoinen kurvikkaisiin latinonaisiin liitetyistä rasistisista stereotypioista ja kohtaa seksuaalista häirintää päivittäin. Hän puolustaa raivoisasti niin itseään kuin heiveröisempää ja syvällä kaapissa olevaa kaksoisveljeäänkin, mikä ei paranna ollenkaan suhdetta hänen vanhempiinsa. Xiomara on liian pitkä, liian väkivaltainen, liian kaikkea. Hän ei ole ollenkaan sellainen tytär, jota etenkin ankaran uskonnollinen äiti toivoi.

Xiomara yrittää parhaansa, mutta hän ei ole koskaan tarpeeksi hyvä. Tarinassa tuodaan esille uskonnollisen kasvatuksen seksistinen puoli. Xiomaralta odotetaan toisenlaista käytöstä kuin hänen kiltiltä veljeltään. Jos Kaksonen toisi kotiin tyttöystävän, se olisi hienoa. Kun Xiomara suutelee poikaa, hänen äitinsä pakottaa hänet väkivaltaisesti polvilleen kotialttarin ääreen anelemaan anteeksiantoa Neitsyt Marialta. Äiti teki jopa Xiomaran ensimmäisistä kuukautisista traumaattisen kokemuksen tytön ollessa viidennellä luokalla.


Panin tamponin väärin. Se meni vain puoliksi sisään,
ja veri sotki jalkovälini.

Kun Mami tuli kotiin, minä itkin.
Osoitin ohjelehtistä;

Mami ojensi kätensä, muttei tarttuakseen ohjeeseen.
Hän läimäytti minua kämmensyrjällä niin että huuli halkesi.

"Kunnon tytöt eivät tamponeja käytä.
Oletko yhä koskematon? Oletko ollut suhteissa?"
(s. 45-46)


Taustalta löytyy myös äidin omia traumoja. Hän oli viittä vaille nunna kun hänet naitettiin miehelle, saamaan parempi tulevaisuus Amerikassa. Mies osoittautui pettäjäksi, joka ei pysynyt kotona ennen kuin lapset syntyivät silloin jo iäkkäille vanhemmille. Yksi niistä kohdista, jotka jäivät kummittelemaan mieleeni oli se, kun Xiomara kuulee isänsä nimittävän häntä lutkaksi suudelman takia. Samalla sanalla tyttöä on haukuttu murrosiästä lähtien ja nyt sen sanoo isä, joka on oikea - kirjaa lainatakseni - mieshuora. Vaikka eihän niin voi sanoa, Xiomara toteaakin kyynisesti. Nainen on huora ja lutka, mies on vain mies.

Xiomaran tarinan pointti ei kuitenkaan ole synkän angstinen murheiden laakso. Hänellä on lapsuudenystävä Caridad, joka on aina tukena siitäkin huolimatta, että Caridad itse on hyvinkin uskonnollinen. Kaksonen on Xiomaran paras ystävä ja pahin vihollinen, se joka ymmärtää parhaiten, mutta ei uskalla nostaa sormeaan Xiomaraa auttaakseen. Kumpikaan ei tiedä mitä tapahtuisi, jos vanhemmille selviäisi se, että Kaksonen tykkääkin pojista. Katolinen isä Sean osoittautuu yllättävän empaattiseksi ja Xiomara löytää aivan uudenlaista tukea runokerhosta. Amanista tulee tuki ja poikaystävä, mutta suhteessa on muitakin ongelmia kuin Xiomaran pelko kiinnijäämisestä.

Xiomara sanoo jo kirjan alussa totuuden, johon hän kasvaa tarinan kuluessa. Hän on soturi ja taistelija, joka ei anna kenenkään lannistaa itseään. Tarinan aikana hän kasvaa omaan rohkeuteensa ja uskaltaa olla oma itsensä kaikkien edessä, häpeilemättä. Siinäpä sanoma, jonka soisi välittyvän kaikille nuorille naisille.


Seison lavalla ja lausun runon. Sanassa on voimaa.
(s. 359)


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 17. kirjassa on kaksoset [4/50]

keskiviikko 16. tammikuuta 2019

Henry de Vere Stacpoole: Sininen laguuni

Henry de Vere Stacpoole:
Sininen laguuni
(The Blue Lagoon, 1908)
Uusi Kirjakerho 1984
Omasta hyllystä

Herra Button istui laivakirstulla pidellen viulua vasemman korvansa alla.

Keuhkotautinen Arhur Lestrange matkustaa purjelaivalla kohti San Franciscoa pienen poikansa Dickien ja veljentyttärensä Emmelinen kanssa. Huonostihan siinä käy. Lapset ja merimies Pat Button päätyvät idylliselle paratiisisaarelle, jossa lapset saavat kasvaa ja selviytyä kahdestaan herra Buttonin kuoltua. Dickie ja Emmeline saavat tietenkin ennen pitkää lapsen tietämättä ollenkaan miten se sai alkunsa tai mistä se tarkkaan ottaen tulikaan. Sitä se opetuksen puute teettää.

Tarina liene monille tutumpi vuoden 1980 elokuvasta, jonka olen itsekin nähnyt useamman kerran. Kirjaa en ollut lukenut aiemmin ja tällä kertaa elokuva vie kyllä voiton kirjasta. Nyt oikeastaan tekisi mieleni katsoa elokuva uudestaan ihan vain siksi, että näkisin miten paljon tai vähän minua kirjassa ärsyttäneitä asioita siinä on. Tai no, asiaa. 

Mutta sanotaan sitä ennen, että pidin kirjan alkupuolesta kun herra Button oli vielä mukana kuvioissa. Hahmona hän oli kyllä ihan kohtuullisen rasistinen karikatyyri, Button kun on yksinkertainen ja juopotteleva, mitenkäs ne kelttiläiset muutenkaan. Mutta se, että hän ymmärtää haaksirikkoisten tilanteen ja toimii parhaansa mukaan odottamattomassa tilanteessa teki hänestä kuitenkin hyvän kertojanäkökulman. Samoin pidin siitä, miten kirjailija kuvailee paratiisisaaren rauhaa ja raakaakin todellisuutta.


He olivat nähneet laguunin fosforisen hohteen ennenkin. Vaikka kuu oli pimennossa, he saattoivat katsella vaikka joka yö ohikulkevia kaloja, jotka säihkyivät kuin hopeaharkot veden pinnan alla, mutta tämä oli jotakin aivan uutta ja kiehtovaa.

Emmeline polvistui ja kostutti kätensä tehden itselleen parillisen fosforisia hansikkaita. 
(s. 221)


Mutta tämänkin ilon pilaa kirjan jälkimmäisen puoliskon seksismi. Kyllä, kirja ilmestyi vuonna 1908, joten ei sitä nykyajan yleisölle ja asenteille ole kirjoitettukaan. Saa sitä silti ärsyyntyä siitä, miten Dickietä kuvataan saaren ja koko luomakunnan kruunuksi, palvottavaksi jumalaksi, kun taas Emmeline on tyhmä ja pelokas, tosiaankin kuin jumalaansa palvova koira. Kirjassa ihan sanotaan  näin, en liioittele yhtään. Henkilökohtainen ärsytyskynnykseni repesi kun kirjailija onnistui olemaan sekä pöyristyttävän seksistinen että todella rasistinen kahdella lauseella.


Mutta kalastuksen yksityiskohdista [Dickie] hän ei edes ajatellut kertoa sen enempää kuin intiaani erittelisi vaimolleen karhunkaatoretkellä kokemiaan seikkailuja. Naista kohtaan tunnettu halveksunta oli villi-ihmisen ensimmäisen ja kenties jonkin vanhan ja syvällisen filosofian viimeinen laki.
(s. 238)


(╯°□°)╯︵ ┻━┻ 


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 43. kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi [3/50]
* Kirjahyllyn aarteet [kirja 1]

sunnuntai 13. tammikuuta 2019

Therese Oneill: Unmentionable: The Victorian Lady's Guide to Sex, Marriage and Manners

Therese Oneill:
Unmentionable: The Victorian Lady's
Guide to Sex, Marriage and Manners

307 s.
Little, Brown and Company 2016
Kirjastosta

Thank you for coming.

Therese Oneill asettaa lukijan aikamatkailijan asemaan. Mitä jos sinä heräisit viktoriaanisen ajan naisena, ylempään luokkaan kuuluvana toki? Romanttiset kuvat upeista mekoista ja tanssiaisista karisevat nopeasti. Ensimmäiseksi saat selville, että alusvaatteissasi ei ole kangasta haarojen kohdalla. Miksi vulvasi saa tuulettua vapaasti hameiden alla? Koska potalla käynti on paljon helpompaa kun ei tarvitse nykiä alushousuja sivuun valtavan kangasmäärän alla. Ja tästä se elämäsi alamäki sitten alkaakin.

Kirjassa käsitellään niin vessa-asiat kuin kuukautiset, täydelliset päivälliskutsut ja seksikin. Nimenomaan naisten elämään kuuluvina asioina, miesten elämähän oli kovin toisenlaista. Nämä ovat sellaisia asioita, joita ei juuri elokuvissa tai kirjoissa näy vaikka ne 1800-luvulle sijoittuisivatkin (kirjassa painopiste on vuosisadan loppupuolella). Saamme näistä kovin puhtoisen ja ihanteellisen kuvan aikakaudesta, jolloin naisilla oli korkeakorkoiset saappaat kaduilla vellovan jätemäärän vuoksi ja jokaisen sängyn alla piileskeli potta.

Oneill kirjoittaa hauskasti ja kirja onkin nopealukuinen. 


Right, then. If you are married, you cannot attend any social function without a husband or a crone. If you do not possess a crone, you may ask the hosts of the social function if they might lend you one. If they do not have a crone and you are married, you may disregard all of the above and just walk by yourself, though to do so is still risky. If you are unmarried, you may not walk unescorted with other unmarried girls, as you will be perceived as a sort of a roaming brothel gang.
(s. 242)


Sen sisältö on silti kokonaisuutena surullista luettavaa. Naisten täytyi olla putipuhtaita niin sielultaan kuin ruumiiltaankin ja tietenkin juuri miehet määrittelivät puhtauden. Kirjassa on runsaasti lainauksia ajan tiedemiesten ja lääkäreiden naisia koskevista olettamuksista ja "tiedoista", ja nämä saivat verenpaineeni kohoamaan. Järjellä ymmärrän ettei viktoriaaninen lääketiede ollut niin pitkällä kuin nykyään, mutta silti. Kun lääkäri pohtii voiko vaimolle kertoa, että tämän kivuliaat oireet johtuvat miehen häneen tartuttamasta sukupuolitaudista, savu nousi korvistani. Toisaalta esimerkiksi masturboinnin turmiollisuutta koskevat saarnat koskivat niin naisia kuin miehiäkin, enemmän jopa miehiä. Eihän moinen synnillisyys olisi juolahtanut naisten  viattomaan mieleenkään. Oli myös lääkäreitä, joiden mielestä äidin velvollisuus oli kertoa tyttärilleen mitä hääyönä tapahtui suurempien traumojen välttämiseksi.

Seksin ja henkilökohtaisen hygienian lisäksi sukelletaan myös viktoriaanisiin tapoihin ja arkeen. Hyvä vaimo oli toki säyseä ja hyväksyi aviomiehensä rakastajattaren (parempi se kuin lukuisat tautiset prostituoidut), mutta hän tiesi myös tasan tarkkaan kuka sai istua lähimpänä takkatulta ja mihin talouden rahat menivät. Hän tiesi kenelle kadulla kävellessä sai puhua ja kenelle ei, ja kuinka monta haarukkaa pöydälle tuli kattaa. Viktoriaaninen lady saattoi hyvinkin elää savun, sonnan ja seksismin keskellä, mutta ei hän tyhmä ollut. Juuri hän alkoi taistella naisten oikeuksien puolesta.


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 11. kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa [2/50]
Olisi mennyt myös helposti tabuja käsittelevään kohtaan 15.

tiistai 8. tammikuuta 2019

J. S. Meresmaa: Hämäränsäteet (Ursiini-trilogia #02)

J. S. Meresmaa:
Hämäränsäteet
151 s.
Robustos 2018
Kirjastosta

"Neiti, passi, olkaa hyvä."

Ursiininuoret Säde ja Anttoni ovat tottuneet koodien purkamiseen, eivät vakoilijan kenttätyöhön. Onnettomien sattumusten vuoksi juuri heidät on kuitenkin pakko lähettää vaihtoehtohistorian vuonna 1903 Imatralle salakuuntelemaan tärkeää tapaamista fennomaanien ja kareliaanien edustajien välillä. Paikalle on yllättäen kutsuttu myös kolmas osapuoli, jonka läsnäolo sekoittaa nuorten pakan kokonaan. Heidän on ylitettävä itsensä selviytyäkseen tukalasta tilanteesta, jossa ihmisten lisäksi uhkana on myös hyytävän kylmä talvi.

Lukaisin Naakkamestarin viime marraskuussa ja sarjan maailma jäi kiehtomaan niin paljon, että halusin ehdottomasti lukea jatkonkin. Nyt haluan lukea heti-tänne-nyt myös trilogian tulevan päätösosan, koska täytyyhän minun saada tietää miten tässä käy. Mietin kyllä miten ihmeessä kaikki nämä langanpäät saa koottua mitenkään järkevästi yhteen kirjaan, etenkin jos se tulee olemaan yhtä ohkainen kuin nämä kaksi muuta. Toivottavasti onnistuu!

Pidin taas paljon kirjan kertojasta, joka tällä kertaa on 16-vuotias Säde. Hän on tomera ja neuvokas, mutta tietää itsekin olevansa aivan väärässä tehtävässä. Säteen ja Anttonin vahvuudet liittyvät Naakkamestarin keräämän tiedon purkamiseen, eivät puskissa piileskelyyn ja salaisuuksien selvittämiseen. Pidin siitä, että he kompuroivat ongelmasta toiseen oman taitamattomuutensa vuoksi. He olivat myös tuskallisen tietoisia tästä. Virkistävää nähdä hahmoja, jotka ovat näin rehellisiä itselleen sekä sellaisia heikkouksia, joilla on oikeasti seurauksiakin.

Kirjan kerronta oli vetävää ja oikeaa tapahtumatykitystä. En olisi pannut pahakseni vaikka Säde ja Anttoni olisivat saaneet vetää välillä henkeä vähän pidempäänkin. Tykkäsin oikein erityisesti siitä, että tämäkin osa oli vapaa niistä melkein pakollisista nuortenkirjallisuuden romanssikuvioista. Ei  puuduttavaa tykkää/ei tykkää angstia tai turhaa kolmiodraamaa, jonka tuloksen kaikki tietävät kuitenkin välittömästä, jee!

Suosittelen muuten pitämään karjalanpiirakoita hollilla tätä lukiessa. Ette sitten jää katsomaan surullisena karjalanpiirakattomaan jääkaappiin kuten minä tein.


Omaan suuhunsa [Säde] parhaillaan tunki kolmatta karjalanpiirakkaa. Piirakat olivat tuoreita. Niiden reunukset rapsahtelivat hampaissa levittäen paahtuneen rukiin huumaavaa tuoksua ja vaalea keskiosa suli kielelle kuin kuohkea voi.
(s. 78)


Luettu myös mm:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 37. pienkustantamon julkaisu [1/50]