Philip Pullman: Vedenpaisumus (Lyran kirjat #1)

Philip Pullman:
Vedenpaisumus
(The Book of Dust 1: La Belle Sauvage, 2017)
686 s.
Otava 2018
Kirjastosta

Thamesjoen varrella, noin kolmen kilometrin päässä Oxfordin keskustasta, lähellä paikkaa jossa maineikkaat colleget, Jordan, Gabriel, Balliol ja parikymmentä muuta kilpailivat soutumestaruudesta, siellä missä keskusta näkyi vain torniryppäänä kaukana sumuisen Port Meadow'n yläpuolella, siellä sijaitsi Godstow'n luostari, jossa lempeät nunnat toimittivat pyhiä askareitaan, ja vastarannalla oli majatalo nimeltä Trout, Taimen.

Ja majatalossa asuu 11-vuotias Malcolm, joka tempautuu mukaan salaliittoihin, kirkon vastaiseen kapinaan ja pakomatkaan halki tulvavesien lähinnä siksi, että nunnien hoitama Lyra-vauva on niiiiiiin suloinen. Luostarin apupoikana juoksenteleva Malcolm on myyty heti Lyran nähtyään. Hän tekisi mitä tahansa suojellakseen puolivuotiasta vauvaa ja tarinan aikana listalle päätyvät niin vakoilu kuin väkivaltakin. Vakoilu luostarin liepeillä, väkivalta hurjalla pakomatkalla Lyran ja Alice-nimisen palvelustytön kanssa.

Olenpa nyt onnellinen kun tykkäsin kirjasta! Pelkäsin nimittäin sitä, että kirja pilaisi näin jälkikäteen muistot Pullmanin Universumien tomu -trilogiasta. Trilogian lukemisesta on kulunut jo aikaa, mutta daimonien, noitien ja panssarikarhujen asuttamat maailmat kiehtovat yhä edelleen. Maltoin kerrankin mieleni ja välttelin juonipaljastuksia, joten tämä koko kirja oli täynnä yllätyksiä toisensa perään.

Suurin yllätys oli ehkä se, miten synkkä kirja on. En tiedä miksen odottanut sitä Universumien tomun jälkeen, mutta olisi pitänyt. Yleensä kirja, jossa on 11-vuotias päähenkilö menisi lasten tai nuorten kirjana, mutta ainakin minä laittaisin tämän ehdottomasti nuorten aikuisten kirjaksi. Tarinassa käsitellään muun muassa seksuaalista väkivaltaa, politiikkaa ja etenkin sitä, miten suuri ja mahtava kirkko pitää kaikkea tiukassa rautanyrkissään. Malcolmin koulussa käy kirkon värväri, jonka jäljiltä oppilaat kuuluvat joko kirkon kaartiin tai sitten niihin, joita kaarti pitää silmällä. Tässä juonessa tiivistyi se, miten valta nousee päähän ja turmelee, ja miten helppo lapsia on manipuloida ja pelolla hallita. Pullmania on arvosteltu siitä, miten kriittisesti hän suhtautuu uskontoon ja kirkkoon kirjoissaan. Minusta se on virkistävä ja rohkea lähestymistapa nuortenkirjoissa, eikä hän tässä kyllä uskoa sinänsä kritisoi. Ongelmat liittyvät kirkon valtarakenteisiin ja niiden korruptoituneisiin ylläpitäjiin, ei uskoon sinänsä.

Pullman on erinomaisen taitava luomaan sekä hahmoja että maailman heidän ympärilleen. Kun tarinassa saadaan pakovaihde päälle, Malcolmin ja Alicen pelon ja väsymyksen voi  tuntea itsekin. Suurimman vaikutuksen minuun hahmoina tekivätkin Malcolm ja lapsia jahtaava hirvittävä Bonneville. Yli puolet kirjasta käytetään Malcolmin ja hänen daimoninsa Astan esittelyyn kotioloissa ja vähän sivumennen vakoojapuuhissa. Kun kanootti lähtee viimein viilettämään jokea pitkin, lukija tietää tasan tarkkaan miten ja miksi Malcolm osaa mitä osaa ja mikä häntä motivoi. Bonnevillessa puolestaan Pullman näyttää mikä daimoneissa onkaan ideana. Kun sielusi on kaikkien näkyvillä, sisäistä rumuutta voi olla hyvin vaikea peitellä. Bonneville miehenä osaa teeskennellä ystävällistä. Hän ei kuitenkaan voi peitellä pelottavaa hyeenaansa ja se, miten hyeena käyttäytyy ja Bonneville suhtautuu siihen, oli todella vastanmielistä luettavaa. Oikeasti, suorastaan etovaa.

Kokonaisuutena tarina toimi minusta oikein hyvin ja täytyy myös sanoa, että takakansiteksti on taas tehty vasemmalla kädellä vähän sinne päin. Siitä saa ihan vääränlaisen kuvan kirjan sisällöstä. Tammenterhon salaisuus ratkeaa noin viidessä minuutissa koska pointtina on se, mitä sen jälkeen tapahtuu. Salainen järjestö ei ole kiinnostunut Malcolmin liikkeistä vaan niiden aikuisten, jotka havittelevat Lyraa itselleen. Malcolm, Alicea ja Lyra eivät pakene tätä salaista järjestöä vaan pyrkivät sen luo. Pakomatka on kyllä hurja ja nokkelaa ronbinsoncrusoilua tulvaveden keskellä, eli jotain meni sentään oikeinkin.

En osaa sanoa millainen luettava tämä olisi sellaiselle, joka ei ole lukenut Universumien tomua. Tarinaa kerrotaan selvästi sillä oletuksella, että lukija tietää miksi Lyra on niin tärkeä ja mistä kaikessa on kyse. Malcolm ei tiedä eikä asioita siksi selitetä sen enempää.

Mutta, minä olen taas ihan täpinöissäni tästä maailmasta! Edes kirjan pituus ei haitannut minua. Olisihan tarinaa voinut tiivistää, mutta vietin mielelläni aikaa näiden hahmojen kanssa tässä maailmassa. Täytynee hankkia käsiini Lyran Oxford -kirjanen, koska jostain syystä se on jäänyt lukematta. Sitten odottelenkin jatkoa tälle kirjalle.

Luettu myös mm.:

Taikakirjaimet, Mustetta ja paperia, Eniten minua kiinnostaa tie ynnä muut

Haasteet:

* YA-lukuhaaste 2018 - kirjassa on +400 sivua

* Kirjankansibingo - veden olomuoto

* Helmet-lukuhaaste 2018 - 16. kirjassa luetaan kirjaa [32/50]

Aletiometriä tutkiva Hannah Relf lainaa Malcolmille omia kirjojaan, joita poika ahmii hurjaa vauhtia. Kiva kun lukeminen esitetään näin myönteisenä asiana ja oli myös hauska bongata tuttuja kirjojen nimiä Relfin hyllystä.

Veera Vaahtera: Kevyesti kipsissä

Veera Vaahtera:
Kevyesti kipsissä
243 s.
Tammi 2016
Kirjastosta

Koska maailma oli luotu seurallisia ihmisiä varten, välillä oli pakko rikkoa sääntöjä.

Tämä on toinen lukemani Veera Vaahteran kirja. Ensimmäinen oli Sattumalta sinun, jonka taisin lukea juuri ennen kuin pistin tämän blogin pystyyn. Kirjailijan nimi, tai oikeastaan Pauliina Vanhatalon alias, jäi mieleen ja varasin tämän kun jossain välissä näin sen kirjaston hankintalistalla.

Kirjassa siis introvertti kirjaston vahtimestari Lotta kipuilee kahden miehen välillä. Tarinan alussa hän sopivasti murtaa jalkansa ja pääsee pois työympäristöstä. Silti toinen mies, ekstrovertti Olle, löytyy vahingossa juuri työpaikalta ja on itseasiassa musiikkikirjastonhoitaja. Lotta vain ei muista koskaan tavanneensakaan häntä. Toinen mies, Jiri, on Lotan siskon järjestämää treffiseuraa ja samanlainen lukutoukka kuin Lottakin. 

Onneksi Lotta tosiaan jää sairastamaan heti kirjan alussa eikä hänen työtään kuvata sen tarkemmin. Minulla oli jo kestämistä siinä, että Lotta muka pystyi piilottelemaan tiskin alla ja lukemaan työaikanaan tunnin jos toisenkin. Ei, ei, ei, ei voisi tapahtua. Tai en minä ainakaan tiedä kirjastoa, jossa se olisi sekä sallittua että ylipäätään mahdollista. Olen ehkä liian herkkänahkainen kirjastojuttujen suhteen, koska ne ovat niin tuttuja ihan oikeassa elämässä... Herääkin epäilys siitä, että minun olisi parasta pysytellä erossa kirjastomaailmaan sijoittuvista kirjoista jos ne sitten eivät ole täyttä fantasiaa.

Kirjassa käsitellään paljon Lotan lukuharrastusta, mikä oli kuitenkin omasta mielestäni parasta antia. Se lainassa olevien lukemattomien pino! Tuttu tunne, joskin olen kehittynyt lukemattomien palauttamisessa viime vuosina. Se, että joku järjestelee kirjahyllysi oman makunsa mukaan! Kauhistuttaa ajatuskin. Miten sieltä enää mitään löytäisi? Ja kirjan kesken jättämisen vaikeus! Onneksi Lottakin oppii sen, että maailma on täynnä hyviä kirjoja ja koska aika ei kuitenkaan riitä kaikkien lukemiseen, ne vähemmän hyviksi todetut voi jättää kesken. Minusta myös Lotan ja Jirin erot lukijoina olivat kiinnostavia. Jiri pitää kirjablogia ja haluaa jakaa ajatuksensa, Lotta taas haluaa pitää ajatuksensa ja lukukokemuksensa ominaan. Kirjassa tuodaan hyvin esiin se, että molemmat ovat aivan yhtä hyviä tapoja harrastaa lukemista.

Lotan sulhaskandidaatit olivat sinänsä mielenkiintoisia, mutta jotenkin en vain päässyt mukaan romanttisiin kiemuroihin. Ehkä asiaan vaikutti se, että oli koko ajan selvää kumman kanssa Lotta päätyisi yhteen. En ihmettele yhtään, että se häviäjä suuttui Lotalle, sen verran törkeästi hän tätä kohteli. Yllättävän suuri osa kirjasta käytetään myös Lotan siskon ja tämän avovaimon ihmissuhdesotkujen selvittelyihin. Siskon pisteet menivät absoluuttisen nollapisteen puolelle siinä vaiheessa kun selvisi, mitä hän olikaan puuhaillut avovaimonsa selän takana. Minulta ei riitä sympatiaa sellaisille ihmisille ja se, että heidän suhteelleen povattiin lopussa auvoista lapsionnea, kuulosti pikemminkin katastrofin alulta kuin onnelliselta lopulta.

Kaiken kaikkiaan kirja oli kuitenkin kepeää ja nopeaa luettavaa. Pidin myös siitä, että kirjassa oli paljon kirjallisuushuumoria ja että siinä naureskeltiin välillä omalle tarinalleen.

Välillä tuntui että kirjailijat eivät ole kiinnostuneita mistään muusta kuin parinmuodostuksesta.

(s. 83-84)

Sanoo hömppäromantiikan päähenkilö. Nauroin oikeasti ääneen tuossa kohdassa.

Luettu myös mm.:
Kirjojen keskellä

Haasteet:

* Reading Challenge 2016 - 25. a book that takes place during summer [16/40]