Elizabeth Acevedo: Runoilija X

Elizabeth Acevedo:
Runoilija X
(The Poet X, 2018)
368 s.
Karisto 2019
Suomennos: Leena Ojalatva
Kirjastosta

Kesä on tehty rapulla istuskeluun,

ja koska on viimeinen viikko ennen koulun alkua,

Harlem katsoo jo kohti syyskuuta.

15-vuotias Xiomara Batistalla on liikaa pituutta, muotoja, vihaa ja sanoja, jotka ovat vankina hänen sisällään. Kotona valvoo ankara ja uskonnollinen äiti, jonka mielestä jo Xiomaran kurvikas vartalo  yksinään tarkoittaa, että hän on synnin polulla. Xiomara on tottunut pitämään puoliaan kun miehet yrittävät koskettaa ja tekevät ehdotuksiaan, ja lisäksi hän on aina valmis nostamaan nyrkkinsä kaksoisveljensä Xavierin puolesta. Äitiään vastaan Xiomara ei kuitenkaan uskalla nousta ennen kuin hän saa biologian tunnilla parikseen Amanin ja kutsun koulun runokerhoon opettajaltaan neiti Galianolta.

Tämä säeromaani on lavarunoilija Elizabeth Acevedon kirjoittama ja käsittelee vakavia aiheita. Seksismi, seksuaalinen häirintä, rasismi, vanhempien lapsiinsa kohdistama väkivalta, homofobia, naisten asema uskonnollisessa yhteisössä... Luulen, että romaanina tämä olisi ollut todella raskasta luettavaa, mutta säeromaanina tämä tempaisi täysillä mukaansa ja luin tämän ahmimalla. Iso kiitos kuuluu varmasti kääntäjä Leena Ojalatvalle, jonka jäljiltä suomenkielinen teksti soljuu sujuvasti eikä alkukieli näy käännöksen takaa ollenkaan.

Tarinan päähenkilö Xiomara on siis toisen polven amerikkalainen maahanmuuttaja, jonka etniset juuret ovat Dominikaanisessa tasavallassa. Hän on tuskallisen tietoinen kurvikkaisiin latinonaisiin liitetyistä rasistisista stereotypioista ja kohtaa seksuaalista häirintää päivittäin. Hän puolustaa raivoisasti niin itseään kuin heiveröisempää ja syvällä kaapissa olevaa kaksoisveljeäänkin, mikä ei paranna ollenkaan suhdetta hänen vanhempiinsa. Xiomara on liian pitkä, liian väkivaltainen, liian kaikkea. Hän ei ole ollenkaan sellainen tytär, jota etenkin ankaran uskonnollinen äiti toivoi.

Xiomara yrittää parhaansa, mutta hän ei ole koskaan tarpeeksi hyvä. Tarinassa tuodaan esille uskonnollisen kasvatuksen seksistinen puoli. Xiomaralta odotetaan toisenlaista käytöstä kuin hänen kiltiltä veljeltään. Jos Kaksonen toisi kotiin tyttöystävän, se olisi hienoa. Kun Xiomara suutelee poikaa, hänen äitinsä pakottaa hänet väkivaltaisesti polvilleen kotialttarin ääreen anelemaan anteeksiantoa Neitsyt Marialta. Äiti teki jopa Xiomaran ensimmäisistä kuukautisista traumaattisen kokemuksen tytön ollessa viidennellä luokalla.

Panin tamponin väärin. Se meni vain puoliksi sisään,

ja veri sotki jalkovälini.

Kun Mami tuli kotiin, minä itkin.

Osoitin ohjelehtistä;

Mami ojensi kätensä, muttei tarttuakseen ohjeeseen.

Hän läimäytti minua kämmensyrjällä niin että huuli halkesi.

"Kunnon tytöt eivät tamponeja käytä.

Oletko yhä koskematon? Oletko ollut suhteissa?"

(s. 45-46)

Taustalta löytyy myös äidin omia traumoja. Hän oli viittä vaille nunna kun hänet naitettiin miehelle, saamaan parempi tulevaisuus Amerikassa. Mies osoittautui pettäjäksi, joka ei pysynyt kotona ennen kuin lapset syntyivät silloin jo iäkkäille vanhemmille. Yksi niistä kohdista, jotka jäivät kummittelemaan mieleeni oli se, kun Xiomara kuulee isänsä nimittävän häntä lutkaksi suudelman takia. Samalla sanalla tyttöä on haukuttu murrosiästä lähtien ja nyt sen sanoo isä, joka on oikea - kirjaa lainatakseni - mieshuora. Vaikka eihän niin voi sanoa, Xiomara toteaakin kyynisesti. Nainen on huora ja lutka, mies on vain mies.

Xiomaran tarinan pointti ei kuitenkaan ole synkän angstinen murheiden laakso. Hänellä on lapsuudenystävä Caridad, joka on aina tukena siitäkin huolimatta, että Caridad itse on hyvinkin uskonnollinen. Kaksonen on Xiomaran paras ystävä ja pahin vihollinen, se joka ymmärtää parhaiten, mutta ei uskalla nostaa sormeaan Xiomaraa auttaakseen. Kumpikaan ei tiedä mitä tapahtuisi, jos vanhemmille selviäisi se, että Kaksonen tykkääkin pojista. Katolinen isä Sean osoittautuu yllättävän empaattiseksi ja Xiomara löytää aivan uudenlaista tukea runokerhosta. Amanista tulee tuki ja poikaystävä, mutta suhteessa on muitakin ongelmia kuin Xiomaran pelko kiinnijäämisestä.

Xiomara sanoo jo kirjan alussa totuuden, johon hän kasvaa tarinan kuluessa. Hän on soturi ja taistelija, joka ei anna kenenkään lannistaa itseään. Tarinan aikana hän kasvaa omaan rohkeuteensa ja uskaltaa olla oma itsensä kaikkien edessä, häpeilemättä. Siinäpä sanoma, jonka soisi välittyvän kaikille nuorille naisille.

Seison lavalla ja lausun runon. Sanassa on voimaa.

(s. 359)

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2019 - 17. kirjassa on kaksoset [4/50]

Therese Oneill: Unmentionable: The Victorian Lady's Guide to Sex, Marriage and Manners

Therese Oneill:
Unmentionable: The Victorian Lady's
Guide to Sex, Marriage and Manners
307 s.
Little, Brown and Company 2016
Kirjastosta

Thank you for coming.

Therese Oneill asettaa lukijan aikamatkailijan asemaan. Mitä jos sinä heräisit viktoriaanisen ajan naisena, ylempään luokkaan kuuluvana toki? Romanttiset kuvat upeista mekoista ja tanssiaisista karisevat nopeasti. Ensimmäiseksi saat selville, että alusvaatteissasi ei ole kangasta haarojen kohdalla. Miksi vulvasi saa tuulettua vapaasti hameiden alla? Koska potalla käynti on paljon helpompaa kun ei tarvitse nykiä alushousuja sivuun valtavan kangasmäärän alla. Ja tästä se elämäsi alamäki sitten alkaakin.

Kirjassa käsitellään niin vessa-asiat kuin kuukautiset, täydelliset päivälliskutsut ja seksikin. Nimenomaan naisten elämään kuuluvina asioina, miesten elämähän oli kovin toisenlaista. Nämä ovat sellaisia asioita, joita ei juuri elokuvissa tai kirjoissa näy vaikka ne 1800-luvulle sijoittuisivatkin (kirjassa painopiste on vuosisadan loppupuolella). Saamme näistä kovin puhtoisen ja ihanteellisen kuvan aikakaudesta, jolloin naisilla oli korkeakorkoiset saappaat kaduilla vellovan jätemäärän vuoksi ja jokaisen sängyn alla piileskeli potta.

Oneill kirjoittaa hauskasti ja kirja onkin nopealukuinen. 

Right, then. If you are married, you cannot attend any social function without a husband or a crone. If you do not possess a crone, you may ask the hosts of the social function if they might lend you one. If they do not have a crone and you are married, you may disregard all of the above and just walk by yourself, though to do so is still risky. If you are unmarried, you may not walk unescorted with other unmarried girls, as you will be perceived as a sort of a roaming brothel gang.

(s. 242)

Sen sisältö on silti kokonaisuutena surullista luettavaa. Naisten täytyi olla putipuhtaita niin sielultaan kuin ruumiiltaankin ja tietenkin juuri miehet määrittelivät puhtauden. Kirjassa on runsaasti lainauksia ajan tiedemiesten ja lääkäreiden naisia koskevista olettamuksista ja "tiedoista", ja nämä saivat verenpaineeni kohoamaan. Järjellä ymmärrän ettei viktoriaaninen lääketiede ollut niin pitkällä kuin nykyään, mutta silti. Kun lääkäri pohtii voiko vaimolle kertoa, että tämän kivuliaat oireet johtuvat miehen häneen tartuttamasta sukupuolitaudista, savu nousi korvistani. Toisaalta esimerkiksi masturboinnin turmiollisuutta koskevat saarnat koskivat niin naisia kuin miehiäkin, enemmän jopa miehiä. Eihän moinen synnillisyys olisi juolahtanut naisten  viattomaan mieleenkään. Oli myös lääkäreitä, joiden mielestä äidin velvollisuus oli kertoa tyttärilleen mitä hääyönä tapahtui suurempien traumojen välttämiseksi.

Seksin ja henkilökohtaisen hygienian lisäksi sukelletaan myös viktoriaanisiin tapoihin ja arkeen. Hyvä vaimo oli toki säyseä ja hyväksyi aviomiehensä rakastajattaren (parempi se kuin lukuisat tautiset prostituoidut), mutta hän tiesi myös tasan tarkkaan kuka sai istua lähimpänä takkatulta ja mihin talouden rahat menivät. Hän tiesi kenelle kadulla kävellessä sai puhua ja kenelle ei, ja kuinka monta haarukkaa pöydälle tuli kattaa. Viktoriaaninen lady saattoi hyvinkin elää savun, sonnan ja seksismin keskellä, mutta ei hän tyhmä ollut. Juuri hän alkoi taistella naisten oikeuksien puolesta.

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2019 - 11. kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa [2/50]

Olisi mennyt myös helposti tabuja käsittelevään kohtaan 15.

Sarah Forbes: Seksiä museossa: merkillinen urani New Yorkin rohkeimmassa museossa

Sarah Forbes:
Seksiä museossa: merkillinen urani
New Yorkin rohkeimmassa museossa
(Sex in the Museum: My Unlikely Career
at New York's Most Provocative Museum, 2016)
271 s.
Gummerus 2017
Kirjastosta

Näyttelyesineitä ei saa koskea, nuolla tai hyväillä, eikä niiden päälle saa nousta.

Kaikesta sitä täytyy erikseen mainitakin. Ohjeistus on peräisin sekä Sarah Forbesin kirjasta että New Yorkin seksimuseosta, Museum of Sex, joka on ihan oikea paikka. Minäpä tiesin tämän jo ennen kirjan lukemista, mutta luulen tämän olleen uutta tietoa monille muille. Hienoa siis, että kirja on käännetty suomeksi ja suomalaisten lukijoiden iloksi. Minä havittelin kirjaa luettavakseni jo viime vuonna, mutta kuten monet muutkin asiat, se vain sitten jäi.

Kirja on niin vetävästi kirjoitettu ja aihe niin kutkuttava, että luin sen eilen melkein yhdellä istumalla. Seksimuseosta saisi ehkä kirjoitettua kuivaa asiatekstiäkin, mutta onneksi Forbes lähestyy asiaa huumorilla. Eikä siis mitenkään härskillä ja kaksimielisellä huumorilla, vaan oikeasti huvittavasti. Kirjan lukemisesta ei jäänyt sellainen olo, että heh heh luinpas juuri jotain tuhmaa. Sen sijaan hykertelin Forbesin erikoiselle työpaikalle ja hänen loppumattomille ja hyväntuulisille tarinoilleen työpaikkansa arjesta.

Forbes kertoo miten päätyi seksimuseon kuraattoriksi (vähän niin kuin vahingossa), millaista hänen työnsä on (pornon täyteistä) ja miten se on vaikuttanut hänen omiin miessuhteisiinsa (yleensä negatiivisesti). Kirjassa kulkevat rinta rinnan sekä hänen urakehityksensä ja ihmissuhteensa että museon toiminta laajemmin. Mielestäni kiinnostavinta luettavaa olivat Forbesin kuvaukset siitä, miten ja millaisia näyttelyitä seksimuseoon kootaan. Aihepiiri nyt on sanomattakin selvä, mutta seksi ja seksuaalisuus on ehtymätön teema-aitta. Tällä hetkellä museossa näyttäisi olevan kiinteän näyttelyn lisäksi kuusi muuta näyttelyä sekä museon vakiokalustoon kuuluva tissipomppulinna.

Vaikka kirja keskittyykin Forbesiin, se sisältää myös valtavasti tietoa seksistä ja seksuaalisuudesta. Forbes toistelee syystäkin sitä, miten paljon hän on itsekin oppinut uransa aikana. Fetissit, pornovideot, julkkisten seksiseikkailut ja kondomin historia ovat tulleet hänelle tutuiksi vuosien saatossa. 

Tiesitkö että siimajalkaisilla on neljäkymmentä kertaa niiden vartalon pituinen penis? Ne eivät liiku, joten pitkää elintä tarvitaan kumppaniin ylettymiseen. Evoluutiota parhaimmillaan.

Tai tiesitkö että sinivalaan penis on eläinkunnan pisin, hieman yli kaksimetrinen? Aina luonto ei kuitenkaan ole antelias: hopeaselkägorillaan peniksen keskimitta on vain kolmisen senttiä.

(s. 165)

Nyt tiedät.

Forbes suhtautuu hyvin asiallisesti oudoimpiinkin mieltymyksiin eikä tuomitse pornon keräilijöitä, prostituoituja tai aikuisvauvoja. Tälle pallolle mahtuu kaikenlaista kummaa ja hän on nähnyt jos ei aivan kaikkea niin ainakin suurimman osan. Hän ei ihan osaa päättää onko hänen työnsä aivan tavallista vai sittenkin jotenkin erikoista, mutta eiköhän se voi olla molempia. Seksimuseoita ei ole niin montaa etteikö sellaisessa työskentely olisi erikoista, mutta museokuraattoreita löytyy sitten senkin edestä.

Kepeä ja hauska sukellus seksimuseon arkeen! Loistavaa kesälukemista ja jos ikinä käyn New Yorkissa, täytynee käydä tässä museossakin.

Luettu myös mm.:

Jonnan lukunurkkaus, Minun Mielessä

Haasteet:

* Tietokirjahaaste

* Helmet-lukuhaaste 2018 - 4. kirjan nimessä on jokin paikka [26/50]

Becky Albertalli: Minä, Simon, Homo Sapiens

Becky Albertalli:
Minä, Simon, Homo Sapiens
(Simon vs. the Homo Sapiens Agenda, 2015)
253 s.
Otava 2017
Kirjastosta

Keskustelu on niin hienovarainen, että ensin en edes tajua että minua kiristetään.

Tämä on pyörinyt jossain tietoisuuteni rajamailla jo jonkin aikaa. Kirja vaikutti kiinnostavalta, mutta ei kuitenkaan ihan niin paljon että olisin jaksanut/viitsinyt hommata sitä itselleni englanninkielisenä. Onneksi tämä päätettiin kääntää näinkin nopeasti, ainahan näin onnellisesti ei suinkaan käy.

Kirjan päähenkilö on 16-vuotias Simon, joka oman nimimerkkinsä suojissa käy sähköpostikeskusteluja salaperäisen ja ah niin ihanan Bluen kanssa. Poikia yhdistää alunperin lähinnä se, että he käyvät samaa koulua ja ovat kumpikin omassa kaapissaan. Simon ei niinkään häpeä homouttaan kuin haluaa tulla kaapista omilla ehdoillaan sitten kun on siihen valmis. Auvoinen elo päättyy kun Simon unohtaa kirjautua ulos sähköpostistaan ja hänen luokkakaverinsa Martin näkee viestit. Martin kiristää kautta rantain Simonia auttamaan söpön Abbyn vikittelyssä ja Simonin elämä muuttuu yhtäkkiä Draamaksi isolla Deellä.

Ihan ensin täytyy sanoa, että tämä on kyllä niin amerikkalainen kirja että melkein näin tähtilippujen lepattavan sen sivuilla. Simonin lukioelämä näytelmäkerhoineen, teemaviikkoineen ja cheerleadereineen on kaukana suomalaisesta lukiosta (tai ainakin siitä lukiosta jota minä kävin vuonna miekka ja kivi). Samoin kotielämä ja vapaa-aika ylipäätään on erittäin amerikkalaista vohvelikahviloista rasismin ilmenemiseen. En tiedä haittaako tämä kirjan suomalaista lukiolaislukijaa, mutta minua se häiritsi yllättävän paljon. Yleensä sukellan kirjan maailmaan ihan tuosta vain, mutta tällä kertaa amerikkalaisuus oli jotenkin liian aggressiivisesti tapetilla koko ajan. Onneksi ei kuitenkaan mitenkään isänmaallisessa mielessä, muuten vain ympäristönä ja tapoina.

Siitäkin huolimatta pidin kirjasta! Simon on vallan mainio päähenkilö ja sikäli mielenkiintoinen, että kaikki ei pyöri hänen ympärillään. Tämä on hänen tarinansa, mutta muillakin kirjan hahmoilla on omat elämänsä. Esimerkiksi Simonin perhe ei ole juuttunut Aina Simon kanavalle, vaan hänen sisarillaan on omat kuvionsa ja vanhemmilla omat omituiset huvinsa. Perheen Unelmien poikamies-traditio ja jouluaaton Facebookbingo olivat hauskoja yksityiskohtia.

"Iskä, sun vuoro", Alice sanoo.

"No niin", isä sanoo. "Unelmien aurinkoloma."

"Täällä," äiti sanoo ja kääntää konettaan niin että näemme jonkun hänen kaverinsa lomakuvat. "Se oli siinä. Minun vuoroni. Ero."

(s. 126) 

Samoin Simonin kavereilla on muutakin tekemistä kuin ruotia Simonin elämää. Tykkäsin todella paljon tästä ja siitä, miten monenlaisia suhteita hahmojen välillä oli. Simon, Nick ja Leah ovat ystäviä ja porukkaan liittyy myös Abby, mutta Simon on eri tavalla ystävä jokaisen kanssa. Hän voi kertoa Abbylle asioita, joita ei jakaisi Leahin tai Nickin kanssa, ja kaikilla heistä on salaisuuksia toisiltaan. Tai ehkä salaisuuksia on väärä sana? Pikemminkin asioita, jotka eivät vain ole tulleet puheeksi tai jotka eivät edes kuulu toisille. 

Yksi kirjan teemoista onkin se, miten helppoa on olla puhumatta tärkeistä asioista läheistensä kanssa. Kuinka hyvin todella tunnet ystäväsi? Onko sillä väliä, että et ehkä tiedäkään jokaista asiaa heistä? 

Pidin myös paljon Simonin ja Bluen välisestä viestittelystä ja siitä, miten epätoivoisesti Simon haluaa tavata hänet. Viestit ovat vuorotellen hauskoja ja vakavan koskettavia, joskus kaikkea samaan aikaan. On helppo ymmärtää miksi Simon ihastuisi poikaan, jonka tuntee vain tekstin välityksellä ja yhtä helppoa on nähdä, miksi kyseinen poika ihastuisi Simoniin. Nyt kun asiaa ajattelen niin ennen vanhaan tässä olisi kyse kirjeystävien ihastumisesta toisiinsa, ja onpas se niin söpö ajatus! Albertalli on muuten rakentanut kirjan aika ovelasti. Vihjeet Bluen henkilöllisyydestä ovat ihan selvät heti kun henkilöllisyys paljastuu, mutta ainakaan minä en osannut yhdistää niitä toisiinsa lukiessani. Voi tosin olla, että olin niin Simonin pauloissa etten vain kiinnittänyt niihin tarpeeksi huomiota.

Luettu myös mm.:

Kirjaneidon tornihuone, Carry on reading

Haasteet:

*Helmet-lukuhaaste 2017 - 18. kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa [10/50]

Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin

Siri Kolu:
Kesän jälkeen kaikki on toisin:
elämänmuutosromaani
112 s.
Otava 2016
Kirjastosta

Ilmassa isä osasi puhua.

Taaspa on tunnustuksen aika: en ole koskaan lukenut Siri Kolun kirjoja, joista olen kyllä kuullut paljon hyvää. Siitä huolimatta voin kyllä sujuvasti suositella Me Rosvolat-sarjaa alakoululaisille, joihin se uppoaa erinomaisesti. Ja olenpa jopa ollut kuulemassa kirjailijaa kun hän kertoi Rosvoloista lapsille. Kolu on erinomainen esiintyjä ja Rosvolat katosivat kirjaston hyllyistä heti puheiden jälkeen. Jos joskus pääsen eroon lukupinostani, niitä on pakko kokeilla itsekin.

Mutta siis, tämä on minun ensimmäinen Siri Kolu-kirjani, johon tartuin sen erilaisen aiheen vuoksi. 

Tarinan kertoja on Peetu, joka ei ole koskaan ollut se Petra, jollaista äiti yritti hänestä tehdä. Kuluva kesä on viimeinen kesä, jolloin vääränlainen keho ahdistaa ja muistuttaa Peetua luonnon tekemästä virheestä. Kesän jälkeen Peetu täyttää 18-vuotta ja pääsee viimein sukupuolenkorjausleikkaukseen. Odotus on pitkä, mutta sitä helpottavat ne kymmenen purjelentoa, jotka Peetun isä hänelle lahjoittaa. Lennoilla ovat vain isä ja poika ja sininen taivas, ja kaikki siellä puhuttu jää vain heidän välisekseen.

Kirja on yllättävän ohut, mutta ne sivut ovatkin sitten täyttä asiaa. Aiheen puolesta tämä ei kosketa minua henkilökohtaisesti, Peetun vaikeudet eivät ole koskaan olleet minun vaikeuksiani. Monien muiden ne kuitenkin ovat. Tämän kirjan kirjoittaminen oli hieno teko Kolulta ja sen kustantaminen hieno teko Otavalta. Kuinka monta muuta suomalaista transnuorista kertovaa kirjaa voitte nimetä? Peetu ei ole yksin tunteidensa kanssa, vaan niitä jakavat ihan oikeat suomalaisnuoret, jotka toivottavasti löytävät tämän kirjan.

Peetun tarina on myös hänen perheensä tarina ja oikeastaan yllätyin siitä, miten suuri osa kirjasta käytettiin perhesuhteisiin ja perheongelmiin. En oikein tiedä miksi yllätyin, perhehän on tärkeä osa kasvavan nuoren elämää oli hänellä Peetun ongelmia tai ei. Peetun isä on hiljainen mutta hyväksyvä, aina poikansa tukena ja samalla omaa tietään etsimässä. Isoveli ei aina ymmärrä ja mokaa välillä pahastikin, mutta hyväksyy silti Peetun veljenään. Äiti väittää ymmärtävänsä, mutta totuus on aivan toinen. Hän ei pysty päästämään irti Petrasta, jota ei koskaan ollut olemassakaan.

Äiti, rakastan sua helvetisti. Mutta mä en käy tätä keskustelua koskaan enää. Mä en ole sun pikkutyttösi, jota ujottaa. Mä en ole sun tyttösi, ja jos mä en voi olla sun poikasi, mä en voi olla sun lapsesi enää.

(s. 99)

Peetun ja hänen äitinsä suhde oli mielestäni kirjan mielenkiintoisin kaikessa raastavuudessaan. Peetun ja hänen tyttöystävänsä suhde oli tärkeä Peetulle, mutta kiinnosti minua vähiten. Kuitenkin mieleeni jäi parhaiten kohta, jossa Aamu valitti, että Peetun leikkaus tekee heidän suhteestaan miehen ja naisen suhteen, ei kahden naisen. Patalesboksi itseään kutsuvalle Aamulle tämä on identiteettikriisin paikka. Tilanne päättyy halaukseen eikä Peetu ajattele sitä, mitä jäin itse pohtimaan: oliko Aamu siis kaikesta huolimatta pitänyt Peetua naisena koko ajan? Kaikkeen se minäkin jumitun...

No, tuosta yli päästyäni totesin itselleni, että kirja oli kokonaisuutena oikein hyvä. Nopealukuinen, mutta sellainen, jota jää miettimään vielä lukemisen jälkeenkin. Lisäksi jäin pohtimaan sitä, että jos en pelkäisi korkeita paikkoja, kokeilisin varmasti purjelentoa! Se kuulosti niin hauskalta ja terapeuttiselta.

Luettu myös mm.:

Kirjanurkkaus, Luetaanko tämä, Kirjakko ruispellossa ym.

Haasteet:

* Reading Challenge 2016 - 09. a book that's under 150 pages [13/40]

Queering Sápmi – saamelaisia kertomuksia normien ulkopuolelta

Elfrida Bergman & Sara Lindquist (toim.):
Queering Sápmi -
saamelaisia kertomuksia normien ulkopuolelta
311 s.
Qub 2013
Omasta hyllystä

Mitään ei tapahtunut.

Sainpahan yllätyslahjaksi tällaisen, oli kuulemma ollut alennusmyynnissä joten lahjoittajan mukaan oli tarttunut useampikin kappale. Tarkoitukseni oli lukea tätä luku tai pari illassa, mutta päädyinkin sitten lukemaan koko kirjan melkein yhdellä istumalla. Tämä on sikäli vähän hankala kirja, että tämä on julmetun kokoinen ja pehmeäkantinen. Lukeminen onnistui vain pöydällä tai sohvalla kippuralla, kirja polvien päällä.

Kirjan varsin kiinnostavana ideana ovat saamelaiset, jotka kuuluvat erilaisiin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin, tai ovat jollain muulla tavalla saamelaisten normeista poikkeavia (moniavioisia, perinteisiä sukupuolirooleja rikkovia jne.). He siis kuuluvat vähemmistön vähemmistöön. Kirjassa on 30 lukua ja tarinaa ihan oikeista ihmisistä, jotka ovat saaneet kertoa tarinansa omalla tavallaan ja omilla sanoillaan. Mukana on saamelaisia eri (pohjois)maista. Ikähaitari on suuri, vanhin kertoja lienee siellä 70 vuoden toisella puolen ja nuorimmat ovat alle parikymppisiä. Suurin osa kertojista esiintyy omalla nimellään ja kuvallaan, mutta joukossa on myös anonyymejä. Lisäksi taustalla on koko joukko niitä, jotka eivät halunneet tarinaansa kirjaan edes nimettömyyden suojissa.

Parhaiten mieleeni jäi eräs anonyymitarina, jonka kertoja oli sieltä ikähaitarin vanhemmasta päästä. Hän sanoi halunneensa kertoa tarinansa omalla nimellään, mutta muuttaneensa lopulta mieltään muiden painostuksesta. Ne, joille hän oli suunnitelmastaan kertonut, olivat aikoneet sanoa ystävyytensä irti mikäli kertoja niin tekisi. He eivät halunneet olla missään tekemisissä sellaisen ihmisen kanssa, joka on avoimesti queer. Mielestäni tässä kiteytyi kirjan masentava anti aivan erinomaisesti. Suurin osa kirjan kertojista koki saamelaisyhteisön sulkeutuneena ja vanhanaikaisena, jopa suorastaan vihamielisenä queer-vähemmistöjä kohtaan. Heistä ei puhuttu ollenkaan ja siksi monen nuoren oli hyvin vaikea käsitellä omaa seksuaalisuuttaan tai sukupuoltaan. Kertojien oli vaikea olla oma itsensä tällaisen kulttuurin keskellä ja monet kertoivat olleensa erittäin helpottuneita päästessään sieltä pois. 

(Tokihan asia on niin, että ei tarvitse olla saamelainen suhtautuakseen nurjasti queer-vähemmistöihin. Tämä on valitettavan tavallista suomalaisenemmistönkin keskuudessa.)

Mutta, ei se risukasa ihan vailla auringonvaloa ollut! Joukossa oli myös hyviä kokemuksia. Enemmän tai vähemmän avoimesta vastustuksesta huolimatta monet olivat onnistuneet yhdistämään saamelaisuuden queer-identiteettiinsä. He olivat löytäneet oman paikkansa maailmasta ja tämän kirjan myötä halusivat levittää toivoa muille identiteettinsä kanssa kamppaileville saamelaisille. Saamelaisuus ei tarkoita sitä, että ei voisi olla myös queer. Positiivisista tarinoista mieleni jäivät erityisesti Stefan, heteroseksuaalinen mies, joka vanhemmiten uskalsi viimeinkin pukeutua naisten vaatteisiin. Hänen saamansa palaute oli yksinomaan positiivista ja perhe seisoi hänen takanaan alusta alkaen. Toinen tarina kertoi naisparista, joka myöskin sai vahvan tuen lähimmiltään.

Melkein kaikki saamani palaute on ollut myönteistä, tai sitten joku on puolustanut minua. Äiti esitteli vaimoni tädilleni. Täti on lestadiolainen ja hyvin uskonnollinen, ja kun äiti esitteli tyttärensä vaimon, täti ei oikein halunnut kuunnella. Silloin äitini jatkoi kovemmalla äänellä sanomalla että: "Tämä on minun ainut oikea miniäni, muut tyttäreni eivät ole naimisissa miestensä kanssa."

(s. 79)

Minusta tuo oli aivan ihanasti sanottu! 

Kaiken kaikkiaan kirja oli hyvin mielenkiintoinen. Toisaalta siinä korostui saamelaisyhteisöjen ennakkoluuloisuus, toisaalta taas se, että tilanne on ehkä pikkuhiljaa muuttumassa rohkeiden ihmisten myötä. Hatunnosto kaikille, jotka olivat uskaltaneet jakaa tarinansa tässä kirjassa nimellään tai ilman!

Haasteet

*Kansojen juurilla [3/3]

*Oman kirjahyllyn valloitus [1/12]

*Reading Challenge 2016 - 37. a book about a culture you're unfamiliar with [8/40]

Elokuva: Tanskalainen tyttö

Tanskalainen tyttö
2015

Kärsin tällä hetkellä pienoisesta lukujumista, mikä on varsin harmillista kun lukupinossa odottaa monta uutta kirjaa. Mutta, kävinpä tuossa aikani kuluksi taas elokuvissa kun seuraakin löytyi. Olen tainnut viimeisen vuoden aikana käydä elokuvissa useammin kuin muutamana edellisenä vuonna yhteensä. Eipä haittaa, katson nimittäin hyvin vähän elokuvia kotona. Niitä vain on kivempi katsella valkokankaalta ja sitten keskustella siitä, mitä tulikaan nähtyä.

Tanskalainen tyttö perustuu David Ebershoffin saman nimiseen romaaniin, joka puolestaan ammentaa tarinansa Lili Elben elämästä. Romaani on siis fiktiivinen ja elokuva vieläkin enemmän, joten elämäkerrallisuudesta ei oikeastaan kannata puhua. Pääpiirteet ovat ehkä samat kuin Lilin elämässä, mutta muuten mennään fiktion voimalla. 

1920-luvun Kööpenhaminassa elelee taiteilijapariskunta Einar ja Gerda Wegener. Molemmat ovat erinomaisia taitelijoita, mutta Einar kuitenkin niittää enemmän mainetta maalauksillaan. Gerda ei ole vielä saanut otetta omista lahjoistaan tai löytänyt jotain, jonka haluaa palavasti kuvata. Tilanne muuttuu eräänä päivänä kun Gerdan malli ei tulekaan paikalle, ja Einar pukeutuu naisten kenkiin ja balettihameeseen. Pikkuhiljaa pariskunnalle alkaa selvitä, että hameeseen pukeutuminen ei olekaan Einarille mikään vitsi tai seksielämän mauste. Einarista kuoriutuu Lili, nainen, joka hän on aina sisimmässään ollut.

En ollut lukenut tästä etukäteen yhtään arvostelua ja tiesin vain pääpiirteittäin mistä tässä olikaan kysymys. Yllätyin siis kerrassaan siitä, miten upea elokuva tämä oli kaikilta osin! Leffan näyttääkin ohjanneen Tom Hooper, jonka Kuninkaan puheesta pidin myös todella paljon. Tässä on paljon kyseisen leffan tuntua. Tarina etenee rauhallisesti ja määrätietoisesti. Einar on ahdistunut, koska kukaan ei ymmärrä vielä transsukupuolisuutta. Lääkärit diagnosoivat hänet milloin mielisairaaksi, milloin perverssiksi. Gerdaa puolestaan ahdistaa se, että Lilin elämä tarkoittaa Einarin kuolemaa. Ja silti elokuva itsessään ei ole ahdistava vaan varovaisen toiveikas jopa synkimpinä hetkinään. Suurin kiitos tästä kuuluu elokuvan vahvalle rakkaustarinalle. Gerda ja Lili rakastavat toisiaan alusta loppuun saakka. Kun Gerda viimein ymmärtää ettei paluuta entiseen ole, hän asettuu ehdoitta Lilin puolelle. Aviomiehen menettäminen tai edes Gerdan omat tunteet eivät ole loppujen lopuksi niin tärkeitä kuin  hänen rakastamansa ihmisen onnellisuus.

Vilkaisin Oscar-ehdokkuuksia enkä yhtään ihmettele sitä, että sekä Liliä esittävä Eddie Redmayne että Gerdaa esittävä Alicia Vikander ovat ehdokkaina (miespääosa & naissivuosa). En ole edes nähnyt kaikkia muita ehdokasleffoja ja olen silti sitä mieltä, että on ryöstöä jos he eivät voita. Joskus saa olla tällaisia perusteettomiakin mielipiteitä! Esimerkiksi Leonardo "pliis antakaa jo se pysti" DiCaprio ei mitenkään ole voinut olla The Revenantin roolissaan parempi kuin Redmayne tässä. Tuskinpa sellaisessa "perussankari selviytyy puskissa"-tarinassa tarvitsee niin moni-ilmeistä ja herkkää tulkintaa kuin tähän vaadittiin. Kertokaa toki ihmeessä jos olen väärässä. Luin leffan jälkeen Redmaynen haastattelun (en tietenkään muista missä), jossa hän kertoi miten pitkään ja hartaasti hänen roolisuoritustaan oli pohdittu esimerkiksi eleiden osalta. Omia suosikkikohtauksiani olivat ne, joissa Einar katselee Gerdan Lilistä tekemiä maalauksia. Niistä todella välittyy tunne siitä, että hän viimein näkee itsensä. "Tuo minä olen tämän kaiken alla."

Suosittelen elokuvaa kaikille! Ikäraja K-16 hieman hätkäytti, mutta kyllähän siellä paljasta pintaa vilahteli jonkin verran. Toivon silti, että aihe sinänsä ei vaikuttanut ikärajaan vaan se päätettiin lähinnä tuon nakuilun perusteella.

Katsottu myös mm.:

Storytime is over, Reader why did I marry him?

Haasteet:
*Seitsemännen taiteen tarinat

[fakta & fiktio] antiikin Rooma

Hairahduin tosiaan haastamaan itseni fakta ja fiktio-kirjaparien suorittamiseen. Ideana on siis lukea sekä tietokirja että kaunokirja, joita yhdistää jokin teema (esim. valtio, aikausi, genre, henkilö...). Tähän ensimmäiseen pariin bongasin tietokirjan ensin ihan sattumalta, ja sen perusteella mietin sitten mitä lukisin romaanipuolelta. Yhdistävänä tekijänä on tällä kertaa antiikin Rooma, joka onkin erittäin kiinnostava aihe. Samaan tietokirjaan olisi kyllä voinut halutessaan yhdistää esimerkiksi rakkausromaanin!

FAKTA

Alberto Angela:
Rakkautta ja intohimoa antiikin Roomassa
(Amore e sesso nell'antica Roma, 2012)
344 s.
Art House 2014
Kirjastosta

Miten antiikin Roomassa rakastettiin?

Sitäpä selvitetään reilun 300 sivun verran. Takakannen mukaan Alberto Angela on paleontologi, toimittaja ja kirjailija. Historia tuntuu olevan niin hyvin hanskassa, että enpä taida tuota alkaa epäilemään. Kirja on kirjoitettu varsin helppotajuiseksi historialliseksi katsaukseksi. Ei siis tarvitse olla mikään antiikin asiantuntija, että siitä saisi jotain irti. Pidin erityisesti siitä, miten historialliset henkilöt tuotiin lukijan lähelle. Kirjassa vilisee oikeasti eläneitä ihmisiä, jotka suhtautuivat kukin rakkauteen ja seksiin omalla tavallaan.

Oikein erityisesti pidin siitä, että tässä ei kuvattu pelkästään roomalaisia miehiä. Mukana oli koko joukko naisia, jotka tiukoista antiikin Rooman tavoista huolimatta ottivat rakastajia. Kieltämättä minua jäi mietityttämään se, miten se käytännössä onnistui. Kirjassa korostettiin jatkuvasti sitä, miten etenkin parempisyntyiset roomalaisnaiset pidettiin lukkojen takana isien ja aviomiehien kodeissa. Miten nämä naiset sitten onnistuivat pitämään sekä satunnaisia rakastajia että pitkiä rakkaussuhteita? Varmasti joukossa oli niitä, joiden aviomiehiä se ei haitannut, mutta tuskin kaikki miehet niin sallivia olivat. Toisaalta, kirjassa mainitaan eräskin rouva, joka ratkaisi ongelman ottamalla rakastajia vain kun oli jo raskaana aviomiehelleen. "Merimiehet pääsevät sisään vasta kun laiva on lastattu" tai jotain sinne päin. Kukaan ei siis voinut kiistää hänen lastensa isyyttä, mikä oli Roomassa(kin) se ratkaiseva tekijä.

Mutta, ei kirjaa ilman natinaa! Jostain käsittämättömästä syystä kirjailija oli katsonut järkeväksi kirjoittaa mukaan fiktiivisiä pätkiä. Seurattiin siis satunnaisia fiktiivisiä roomalaisia, jotka lähinnä naivat prostituoituja ja pitivät tyttöystäviään kädestä. Luin yhden tai kaksi sellaista pätkää ja sitten hyppäsin ne suosiolla yli. Ne häiritsivät muuten leppoisaa ja viihdyttävää lukukokemusta.

Luettu myös mm.:

Kastanjan lukupäiväkirja

Haasteet:

*From fiction to reality
*Reading Challenge 2016 - 06. a book translated to Finnish [3/40]

FIKTIO

Nemo Rossi:
Rooman sudet
220 s.
WSOY 2012
Kirjastosta

Antikvariaatin pitäjä Bartolomeo Gonzáles hikoili ilmaistoimattomassa puodissaan ja tarkkaili poninhäntäpäistä ulkomaalaista.

Rakkauden ja intohimon vastapainoksi valitsin nuorten seikkailukirjan, jota olen satunnaisesti hipelöinyt kirjastossa. Se ei ole koskaan tarttunut mukaani kun kotona on ollut muutakin luettavaa. No, olisi ollut nytkin, mutta tällä kertaa tämä meni edelle. Rooman sudet aloittaa Arkeomysteeri-nimisen sarjan, jota on muistaakseni ilmestynyt kolme osaa. Nemo Rossia epäilinkin aina taiteilijanimeksi, mutta vasta tämän luettuani ja nimen googlattuani selvisi, että kyseessä on kaksi miestä. Mika Rissanen on historiantutkija ja Juha Tahvanainen puolestaan latinanopettaja.

 

Kyseessä on siis nuorten seikkailukirja, jonka tapahtumat sijoittuvat nykypäivän Roomaan ja jonka arvoitus pyörii antiikin Rooman ympärillä. Noin 14-vuotiaat Leo ja Kaius ovat asuneet Roomassa jo vuosia, ja ovat kirjan alussa kokeilemassa miten painovoima toimii. Autotiellä sattuu kolari ja pojat näkevät pakettiautossa olevat salaperäisellä IRPI-tekstillä koristellut laatikot. Uteliaita kun ovat, he värväävät Kaiuksen hakkerikaksoissiskon Silvan selvittämään mistä on kyse. Totta kai tarvitaan koko poppoon neuvokkuus ennen kuin mysteeri ratkeaa.

En nyt tartu kirjan henkilökliseisiin, koska lanu-kirjoissa niillä on oma funktionsa. Tai no, sen verran voisin sanoa, että olisi kiva löytää kirja, jossa se atleetti onkin joukon tyttö ja nörtit poikia. Tai että porukassa olisi kaksi tyttöä ja yksi poika ilman, että siitä seuraisi kolmiodraamoja. Mutta ei tätä nyt voi keskivertoa enempää syyttää kaavamaisuudesta, ja kun pojille kirjoitetaan niin poikien on oltava pääosassa (valitettavasti). Ajattelin kuitenkin nurista siitä, että kirjan tietopuoli on aika kuivasti esitetty. Jopa kuivemmin kuin ylläolevassa tietokirjassa. Toiminta keskeytyi tuon tuostakin puisevaan luennointiin. Jos ei tykkää historiasta niin tämä tuskin innostaa tutustumaan siihen. Toisaalta, jos tykkää historiasta niin tämä voisi hyvinkin olla napakymppi! Aikuista tämä ei jaksanut oikein innostaa juonensa puolesta, mutta nuorempi lukija tykkää varmasti enemmän. Jos harrastaisin enemmänkin kirjavinkkailua niin kyllä tämä pakettiin menisi sanotaan siinä 11-13-vuotiaille vinkattaville.

Luettu myös mm.:

Mari A:n kirjablogi, Lukuisa, Morren maailma ym.

Haasteet:

*From fiction to reality

*Reading Challenge 2016 - 14. a book you can finish in a day [4/40]

Ruth Smythers: Seksivinkkejä aviomiehille ja vaimoille vuodelta 1894

Ruth Smythers: Seksivinkkejä aviomiehille ja
vaimoille vuodelta 1894
62 s.
Savukeidas 2015
Kirjastosta

Hahaa, nyt löytyi kevään hulvattomin tietokirja! Pikkuruinen (korkeutta 12 cm., mittasin juuri) opus sai sekä minut että työkaverini nauraa räkättämään ääneen. Toivottavasti oven takana ei ollut kovin montaa ulkopuolista ihmistä kuuntelemassa kun parhaita kohtia luettiin ääneen.

ANNA VÄHÄN,

ANNA HARVOIN, 

JA MIKÄ TÄRKEINTÄ,

ANNA VASTAHAKOISESTI.

Muutoin säädyllinen avioliitto saattaa muuttua seksuaalisen himon orgioiksi.

(s. 27-19)

Kirjan tarkoituksena ei siis suinkaan ole opastaa vastavihittyjä aviovuoteen saloihin, vaan antaa nuorikoille keinot välttää tätä onnetonta tapahtumaa. Jos kaikki keinot pettävät ja seksiä ei voi enää estää, sitä on harrastettava vain täydellisessä pimeydessä paljastamatta yhtään enempää ihoa kuin on pakko.

Uteliaisuuden riivaamana laitoin kirjailijan nimen googleen, ja kyllä minä niin mieleni pahoitin kun kävi ilmi ettei opasta oikeasti olekaan kirjoittanut Arcadian metodistikirkon pastori L. D. Smythersin rakas vaimo! No ei sentään, kyllähän sen arvasi. Mielikuvani hurskaasta ja estoisesta pastorinrouvasta pyöreät lasit nenällään kirjoittamassa seksivinkkejä oli kuitenkin niin hauska, että taidanpa pitäytyä siinä kaikesta huolimatta.

Suosittelen kaikille (aikuisille)! Tämä olisi itse asiassa vallan mainio häälahja jos joku huumorintajuinen pariskunta on menossa naimisiin.

Haasteet: 50 kategoriaa - 5. a book with a number in the title || I Spy - 16. family member