Erik J. Brown: All That’s Left in the World

I hope the afterlife has a little movie theatre where you can sit in silence and watch the sequence of events that led to the watershed moments of your life.

Maailman autioittanut dystopia, joo, me kaksi maailmaa vastaan, joo, pitkä matka taitetaan enimmäkseen jalan, joo, ihastutaan ja rakastutaan ja suojellaan toisiamme, joo, kyllä kiitos. Tykkäsin oikeastaan kaikista Erik J. Brownin YA sateenkaaridystopia All That’s Left in the Worldin elementeistä ja troopeista.

Tässä siis liikutaan lähitulevaisuudessa, koronan ja toisen, vielä pahemman pandemian jälkeisessä Amerikassa. Andrew astuu vahingossa karhunrautoihin ja hänet hoivaa kuntoon yksinään mökkeilevä Jamie. Maailmanlopun jälkeinen cottage core muuttuu pian vaellustarinaksi, jonka aikana tietenkin ihastutaan ja kohdataan muita selviytyjiä.

Tarina ja kerronta rullasivatkin mukavasti eteen päin ja kirjan luki nopeasti. Olisin ehkä kaivannut vähän lisää syvyyttä siihen, miten Andrew ja Jamie ovat henkisesti pärjänneet menettäessään kaikki rakkaansa. He olivat kovin tasapainoisia kahdeksi teiniksi, jotka ovat nähneet yhteiskunnan tuhoutuvan ja ruumispinojen kasvavan.

Mutta eipä tämä sellainen kirja ollutkaan, jossa oli tarkoituskaan mennä kovin syvään päähän tuon suhteen. Enemmän tämä on sitä toisiinsa tutustumista ja taivallusta halki tyhjentyneen maailman. Eläimiä on, ihmisiä vähemmän ja linnut ovat kadonneet kokonaan. Tokihan pojat kohtaavat matkan päällä muitakin ihmisiä, osa kivoja ja osa vähemmän kivoja.

Verrattain leppoisasta tunnelmasta johtunee, että tälle genrelle epätyypillisesti tässä ei syöty sen enempää vauvoja kuin muitakaan ihmisiä. Olenkin kyllästynyt siihen, että tällaisten aution maan dystopioiden pahikset ovat aina grilli kuumana vaanimassa viattomia ohikulkijoita.

Eli hyvin luettava YA-kirja, jossa ikävätkään tapahtumat eivät ole loppupeleissä liian ikäviä! Tämän kanssa saattoi luottaa siihen, että Andrew ja Jamie selviävät kaikesta.

Kirjan tiedot:

Erik J. Brown: All That’s Left in the World | Hodder Children’s Books 2022 | 353 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* YA-lukuhaaste : Tapahtumat eivät sijoitu nykyaikaan

* Paha mieli, paras mieli : Dystopia

Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää

Ajattelin joskus, että jos ihmiset saisivat tietää, millä kaikilla tavoilla heitä vedätetään, he tekisivät vallankumouksen heti.

Tämä Kirkkaan selkeää on toinen lukemani Maarit Verronen ja alan epäillä, että meitä ei vain ole tarkoitettu yhteen. Aiemmin lukemani Hiljaiset joet oli todella uskomaton tarina ja muistan kyllä ajatelleeni, että nämä ihmiset eivät käyttäydy kuten ihmiset käyttäytyisivät tällaisissa tilanteissa.

Tässä kirjassa minulla oli sama ongelma. Dystopian pääosassa on Tiksu P, joka ajautuu paikasta toiseen tuhoutuvassa maailmassa. Tiksu matkustaa työn perässä ja reissu halki Euroopan näyttää tulevaisuuden koko kauheudessaan. Luonto on tuhottu, isoveli valvoo, ihmiset sulkeutuvat koteihinsa pakoon säteilyä ja tauteja, ja huvituksien julmuudet eskaloituvat koko ajan.

Ja kuitenkaan mikään ei tunnu Tiksusta miltään. Tottahan toki tämä on Verroselta harkittu valinta, se tulee selväksi viimeistään kirjan lopussa. Tämä on Tiksun maailma ja tunteileva tai edes tunteva ihminen ei siellä pitkään selviä. On pakko olla piittaamatta mistään, koska muuten olisi ihan sama olla elämättä ollenkaan.

Vaikka tämä järkeen käykin, minä en lukijana tykännyt tästä. Ei ole kirjan vika! Minä vain näköjään tarvitsen edes jonkin verran empaattisemman päähenkilön, joka reagoi asioihin tavalla, jonka ymmärrän helpommin. Tiksu ja sitä kautta Tiksun maailmankin jäi minulle todella etäiseksi. Koska Tiksu ei tuntenut mitään, minustakin oli aivan sama mitä hirveyksiä maailmassa oli tapahtunut ja tapahtui edelleen. 

Eli ei minun kirjani, mutta näen kyllä, mihin tällä on pyritty. Varmasti miellyttää toisia lukijoita enemmän kuin minua.

Kirjan tiedot:

Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää | Tammi 2010 | 211 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Oksan hyllyltä, Yöpöydän kirjat, Kirjamielellä ynnä muut

Haasteet:

* Luonto sivuilla vol. 3 : Taivas

* Vahvat naiset 2024 : Tulevaisuus

Cecelia Ahern: Viallinen & Täydellinen

Minä olen tyttö, joka rakastaa määritelmiä, logiikkaa ja mustavalkoisuutta.

Celestine Northin elämä on täydellistä ja paras on ollakin, viallisuus kun on rangaistavaa. Osoitettuaan myötätuntoa väärässä paikassa, Celestine joutuu tuomiolle, ja pian koko yhteiskunta on kaaoksessa.

Eräs entinen työkaverini luki tämän kirjakaksikon tuoreeltaan ja oli peräti vaikuttunut niistä. Kuulemma keskitasoa parempia YA-dystopioita. Olin vähän skeptinen, koska minulle tulee Cecelia Ahernista mieleen kevyt viihdekirjallisuus, mutta yrittänyttä ei laiteta.

Ja nyt sitten tunnustan olleeni turhaan ennakkoluuloinen. Nämä olivat oikein ahmittavia kirjoja ja lukaisin nämä parissa päivässä.

Vaihtelun vuoksi tämä dystopia tapahtuu Irlannissa, josta on tullut oikea moraalin vartijoiden mallimaa. Ankara Kilta rankaisee kaikkia viallisiksi katsomiaan ihmisiä polttomerkitsemällä heidät. Täydelliset eivät saa olla tekemisissä heidän kanssaan.

Eräänä päivänä 17-vuotias Celestine ei kestä katsoa iäkkään viallisen miehen kaltoinkohtelua ja huomaa pian, että kappas vain, hänellä onkin oma moraalinen kompassi, joka osoittaa eri suuntaan kuin Killan. Celestine saa poikkeuksellisen julman rangaistuksen, joka johtaa lopulta koko maata ravistelevaan muutokseen.

Jos unohdetaan jokseenkin epäuskottava lähtöasetelma, joka ei toki sinänsä poikkea muista tällaisista YA-dystopioista, tämä oli kiinnostava kirjapari maailmasta, jossa ihmisiä hallitaan pelolla. Isoveli ja naapurin ullataalasmaa valvovat sitä, millaisia päätöksiä teet. Jos et ole kerrassaan täydellinen, olet yhteiskunnan pohjasakkaa. Celestine joutuukin pohtimaan koko ajan keneen hän voi luottaa.

Pidin Celestinestä, joka alkaa tarinan aikaan kyseenalaistaa itsensä ja koko maailmansa. Kun viallisten metsästys tulee lähelle, se ei enää olekaan jotain, jonka hän voi hiljaa hyväksyä. Myös Celestinen äiti oli kiinnostava, päällisin puolin täydellinen nainen, jonka sisäinen palo pääsee esiin Celestinen myötä.

Vähemmän tykkäsin Celestinen pakollisista poikakaveriehdokkaista. Ensimmäinen vaihtoehto Art oli ihan kiinnostava omine ongelmineen, mutta Carrickin tehtävä oli lähinnä olla tarinan seksikäs lamppu. Eipä sillä, kiva kun on välillä niin päin, että tyttösankaria odottaa lopussa palkintopoika.

Mutta, oli kiva lukukokemus ja onneksi lainasin molemmat kirjat yhtä aikaa! Eipä jäänyt lukeminen cliffhangeriin.

Kirjojen tiedot:

Cecelia Ahern: Viallinen & Täydellinen | Gummerus 2018 | 428 & 421 sivua | Kirjastosta

Englanninkieliset alkuteokset: Flawed (2016) & Perfect (2017) | Suomennokset: Terhi Leskinen & Sirpa Parviainen

Luettu myös:

Kirjapöllön huhuiluja, Kirjahullun päiväkirja, Unelmien aika ynnä muut

Haasteet:

* Scifiä! : Jonkun lemppari & Naiskirjailija

* YA-lukuhaaste 2023 : Sinulle tuttu kirjailija & Aikamatkusta kirjan avulla

Risto Isomäki: Vedenpaisumuksen lapset

Kun ensimmäinen ruokolaiva ehti Suuren läntisen joen luo, oli jo ilta ja aurinko alkoi vajota taivaanrannan taa.

Noin 8000 vuotta sitten kalastajat pyydystävät kadithan, merinaisen. Vuonna 2066 pieni ihmisjoukko saapuu New Yorkiin. Kumpaakin ryhmää yhdistää tuhoisa vedenpaisumus.

Luin näköjään parisen vuotta sitten sarjakuvaversion Risto Isomäen Sarasvatin hiekasta. Tämä Vedenpaisumuksen lapset liittyy Sarasvatin tarinaan, mutta on kuitenkin luettavissa itsenäisenä kirjana. Hyvä niin, en nimittäin muistanut sarjakuvasta juuri mitään.

Tässä vuorottelee kaksi tarinaa, joita yhdistävät asiat ovat vedenpaisumus ja meri-ihmiset. Indusjoen suistossa koetaan tsunami, joka pyyhkäisee rannikon tyhjäksi asutuksesta. Grönlanti puolestaan sulaa kertaheitolla ja hukuttaa alleen maailman rannikot syösten maapallon uudenlaiseen globaaliin ilmastokriisiin.

Tarinat olivat mielestäni sinänsä kiinnostavia ja etenkin tuo melkein nykyhetken juoni liittyy vahvasti tämän päivän huolenaiheisiin. Jäätiköt sulavat, ehdimmekö estää täydellisen tuhon?

Harmi siis, että tämä tuntui minusta niin ns. äijäkirjalta, että en uponnut tekstiin ollenkaan. En meinannut päästä yli edes ensimmäisestä 50 sivusta. Kalastajien näkökulmasta kaditha on eläimeen rinnastettava olento ja päähenkilö Manno Ann on niin kertakaikkisen lumoutunut villistä, vahvasta, alastomasta mustasta naisesta. Siellä sitä tuijotetaan eksoottista vankia munakoiso tanassa.

Siitä kun pääsin yli niin hypättiinkin tulevaisuuteen, jossa kas vain miehet tekevät kaikki tärkeät havainnot ja päätyvät aina porukan johtajiksi. Millä vuosikymmenellä tässä nyt eletäänkään tai tämä on kirjoitettu?

Vaikka tarinan idea oli mielenkiintoinen ja tykkään sekä dystopioista että historiallisista kirjoista, en vain tykännyt tämän kerrontatyylistä ja näkökulmista. Tiedän kuitenkin, että se on uponnut moniin muihin. Omien havaintojeni mukaan etenkin miehet lainaavat tätä mielellään kirjastosta. 

Kirjan tiedot:
Risto Isomäki: Vedenpaisumuksen lapset | Into 2020 | 418 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:
Kirja hyllyssä, Kulttuuri kukoistaa, Mummo matkalla ynnä muut

Haasteet:
* Scifiä! : Tulevaisuus
* Luonto sivuilla vol. 3 : Vesi

Charlotte McConaghy: Viimeinen muuttolintu

Eläimet kuolevat.

Franny on päättänyt seurata maailman viimeisiä lapintiiroja niiden muuttovaelluksella Grönlannista Antarktikselle. Hän puhuu itsensä kalastusalukseen, jonka miehistöllä on omat taakkansa kannettavanaan.

Luin tätä yöllä kahteen asti. Ja siinäpä on syy, miksi yritän välttää lukemista noin iltayhdeksän jälkeen: hyvää kirjaa ei vain malta jättää kesken!

Tarina sijoittuu lähitulevaisuuteen, jossa ilmastonmuutos on muuttanut maailmaa peruuttamattomasti. Melkein kaikki luonnonvaraiset eläimet ovat kuolleet sukupuuttoon ja viimeisiin metsiin jonotetaan. Ihmiset haluavat nähdä puita, kun niitä vielä on.

Franny on erikoinen päähenkilö, joka on myös epäluotettava kertoja. Hänen kirjan alussa kertomansa asiat paljastuvatkin tarinan edetessä toisenlaisiksi. Minä pidin Frannysta, jota hänen puolisonsa vertaa muuttolintuun. Myös Frannyn veressä on pakonomainen tarve vaeltaa vapaana ja se onkin aiheuttanut hänelle paljon surua vuosikymmenten aikana.

Ja kiistaton totuus on, etten ole koskaan pelännyt merta. Olen rakastanut sitä jokaisena hetkenä, jona olen hengittänyt ja sydämeni on lyönyt.

Nyt meri kunnioittaa minua, kannattelee minua ja tekee raajoistani keveät ja vahvat. Se kuljettaa minua mukanaan ja syleilee minua aivan kuten minä syleilen sitä. En pysty taistelemaan sitä vastaan. En osaisi taistella sitä vastaan.

Niall kirjoitti minulle kerran:

Rakastat minua vain toiseksi eniten. Mutta millainen idiootti olisi mustasukkainen merelle?

(s. 257)

Melankolinen tarinan puhuu luonnon ja omana itsenään elämisen puolesta. Frannyn maailmassa on liian myöhäistä pelastaa sukupuuttoon kuolleita eläimiä, mutta me voimme vielä yrittää estää totaalisen joukkotuhon. Kalastusalus Saghanin miehistö on hyvin sekalaista sakkia, mutta kuten Frannya, meri vetää heitäkin vastustamattomasti puoleensa. Kalastus on heidän ammattinsa siitäkin huolimatta, että juuri se on kiihdyttänyt merien köyhtymistä.

Kirjassa on paitsi hienoa kuvausta linnuista ja merestä, myös kaunista ja koskettavaa kuvausta Frannysta. Tarinan etenee kahdella aikatasolla. Nykyhetken lomassa on takaumia Frannyn elämästä ja mitä pitemmälle tarina etenee, sitä enemmän ne selittävät häntä ja hänen tarvettaan päästä Antarktikselle.

Hieno kirja! McConaghyltä on suomennettu myös Täällä oli susia -kirja, joka täytyy ehdottomasti lukea.

Kirjan tiedot:

Charlotte McConaghy: Viimeinen muuttolintu | WSOY 2021 | 344 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: Migrations (2020) | Suomennos: Sari Karhulahti

Luettu myös:

Kirjakaapin kummitus, Hemulin kirjahylly, Kirja hyllyssä ynnä muut

Haasteet:

* Helmet 2023 : 20. Kirja kertoo naisesta, joka on matkalla [26/50]

Sarah Gailey: Upright Women Wanted

As Esther breathed in the sweet, musty smell of the horse blankets in the back of the Librarians' wagon, she chewed on the I-told-you-so feeling that had overwhelmed her ever since her father had told her the news about Beatriz.

Esther karkaa kotoaan ja piiloutuu kirjastonhoitajien vankkureihin. Hän toivoo näiden kunniallisten naisten osoittavan hänelle armoa. Kirjastonhoitajat ovat kuitenkin hieman erilaisia kuin hän kuvitteli.

No tämä oli kyllä pettymys. Kun kannessakin kerran kysyttiin "Are you a coward or are you a librarian?", odotukset olivat tietenkin korkealla. Harmillisesti kirja ei vastannut toiveitani oikein millään tasolla.

Kirjan maailma on jonkinlainen post-apokalyptinen villi länsi, jossa sotaisa USA pitää yllä tiukkaa kuria ja vanhoillisia arvoja. Ei tosin käynyt selväksi, ketä vastaan tässä sodittiin. Ehkä kaikkia, ehkä ei ketään. Maailma ja maisemat ovatkin hyvin luonnosmaisia.

Sama koskee hahmojakin. Esther pakenee jouduttuaan katsomaan, miten hänen salarakkaansa Beatriz hirtetään kielletyn aineiston hallussapidon vuoksi. Hetkeä myöhemmin Esther on kuitenkin korviaan myöten ihastunut Cyeen, muunsukupuoliseen* kirjastonhoitajakisälliin. Että niin kovin rakas tämä Beatriz sitten oli.

* Cye siis käyttää pronomia "they", mutta muiden ihmisten ilmoilla hänen on oltava "she" kaikkien turvallisuuden vuoksi. Hän teroittaan ja alleviivaa tätä Estherille parikin kertaa, koska tämä kirja ei ole mitenkään hienovarainen sukupuolta ja seksuaalisuutta koskevien teemojensa suhteen.

Kliseiseen tapaan kirjastonhoitajat tarjoavat Estherille vilahduksen maailmasta, jollaista hän ei ollut tiennyt olevan olemassakaan. Kirjastonhoitajat jakavat Hyväksyttyä Aineistoa eli valtion hyveellistä propagandaa. Samalla he trokaavat vaunun alta kiellettyä aineistoa, koska tottahan maailmassa kapinaa on. Näidenkin kuvaaminen jää pinnalliseksi.

Mikä on harmi, koska villin lännen kapinalliset, kiertävät queer-kirjastonhoitajat oli niin herkullinen pohja, jolle olisi voinut rakentaa mehevän tarinan!

Kirjan tiedot:
Sarah Gailey: Upright Women Wanted | Tor 2020 | 176 sivua

Haasteet:
* Helmet 2023 : 35. Kirjassa tehdään työtä, joka on sinulle tuttua [24/50]
Joskin on sanottava, että minun kirjastonhoitajan työni ei ole ihan tuollaista...
* Queer-lukuhaaste 2023 : Sukupuolen moninaisuus

Emily St. John Mandel: Asema 11

Kuningas kylpi sinisessä valossa poissa tolaltaan.

Tappava virus pyyhkäisee ihmiskunnan olemattomiin parissa viikossa. Selviytyjät joutuvat miettimään, mikä heille on tärkeää ja millainen uudesta maailmasta rakennetaan.

Katsoin tuossa päivänä muutamana Station Eleven -sarjan, joka perustuu tähän kirjaa. Yleensä luen kirjan ensin, mutta nytpä tuli tehtyä toisin päin ja en osaa sanoa, miten paljon se vaikutti lukukokemukseeni. Lopputulemana nimittäin sanoisin, että pidin TV-sarjasta enemmän.

Sekä kirjassa että TV-sarjassa seurataan eri ihmisiä kahdessa eri aikatasossa. Kummassakin suurimman tarinasiivun saa Kirsten, joka on katastrofin tapahtuessa vasta lapsi. 20 vuotta myöhemmin hän on Kiertävän sinfoniaorkesterin jäsen ja törmää matkoillaan uhkaavaan Profeettaan.

Kirstenin lisäksi seurataan muun muassa Jeevania, joka pelastautuu veljensä kotiin, sekä Mirandaa, joka on työmatkalla Malesiassa. Kaikki kolme ovat tavanneet tavalla tai toisella näyttelijä Arthur Leanderin, joka kuoli kesken Kuningas Learin ensi-illan.

Näiden hahmojen kautta kirja kysyy oikeastaan hyvinkin syvällisen kysymyksen. Mikä tekee ihmiselämästä ja jopa ihmiskunnasta selviämisen arvoisen? Riittääkö pelkkä elossa pysyminen? Kiertävän sinfoniaorkesterin mielestä kulttuuri tekee ihmisistä ihmisiä ja siksi se haluaa edelleen esittää musiikkia ja näytellä Shakespearea.

Pidin paljon tästä ajatuksesta, jota ei kerrottu ollenkaan saarnaavasti vaan se tuli esiin rivien välistä. Kirja oli todella sujuvaa luettavaa ja tarinan läpi suorastaan lensi. Tykkäsin myös Kirstenistä, Jeevanista ja Mirandasta.

Pystymme siihen siksi, että olimme sinua nuorempia kun kaikki päättyi, Kirsten ajatteli, mutta emme niin nuoria ettemme muistaisi mitään. Siksi että kohta on myöhäistä, katot romanhtavat ja kaikki vanhat rakennukset muuttuvat vaarallisiksi. Siksi että etsimme entistä maailmaa niin kauan kuin siitä löytyy jälkiä.

(s. 156)

Ja kuitenkin pidin TV-sarjasta enemmän, koska 1) siinä ei ollut sukupuolistunutta väkivaltaa (naisten raiskauksia ja pahoinpitelyjä), 2) Jeevanin ja Kirstenin välinen yhteys oli paljon pitempi ja mielenkiintoisempi ja 4) Profeetta ja hänen seuraajansa olivat kiinnostavampia noin yleensä. Näyttelijäsuorituksetkin olivat hienoja.

Lukemisen arvoinen kirja, katsomisen arvoinen TV-sarja, en osaa sanoa kumpi kannattaa tehdä ensin!

Kirjan tiedot:
Emily St. John Mandel: Asema 11 | Tammi 2022 | 394 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: Station Eleven (2014) | Suomennos: Aleksi Milonoff

Luettu myös:
Reader, why did marry him?

Haasteet:
* Luonto sivuilla: Kirjassa matkustetaan
* Ihana susi: Kirjassa tai sen kannessa on hirvieläin

Rodolfo Santullo, JOK & Cixin Liu: Sea of Dreams

Tämä sarjakuva on samaa sarjaa kuin aiemmin lukemani Yuanyuan's Bubbles. Tämäkin perustuu Cixin Liun novelliin ja tällä kertaa tekijöinä ovat uruguaylaiset kirjoittaja Rodolfo Santullo ja taiteilija JOK.

Myös tämän tarinan aiheena on kuivuus, joskin nyt se johtuu ihmisistä riippumattomista syistä. Paikallinen Jää ja lumi taidefestivaali keskeytyy, kun paikalle liihottaa aivan oikea avaruusolio. Tämä "low-temperature artist" on vaikuttunut Yan Dongin abstraktista jääveistoksesta, jota se pitää oikeana taiteena, toisin kuin esittäviä teoksia.

Olento haluaa näyttää, mistä kana pissii, ja alkaa tehdä omaa jäätaidettaan. Materiaalina se käyttää maailman vesiä, jotka se tempaa ylös avaruuteen. Yan Dongin yrityksistä huolimatta olento ei suostu luopumaan projektistaan ja niinpä koko maailmaan uhkaa tuho.

Ei mitään itsehillintää!

Tarinan kantava juoni on taide ja taitelijan pakkomielle teoksestaan. Olento ei suostu keskustelemaan muusta kuin taiteesta, ja yksi planeetta on sen mielestä pieni uhraus suuren taideteoksen edessä. Eiköhän tässä kritisoida suoraan sitä, mikä aihekin on.

En pitänyt tämän sarjakuvan tyylistä yhtä paljon kuin Yuayuan Bubbles -kirjan. Minä nyt pidän enemmän nätistä piirrosjäljestä kuin tällaisesta hieman rosoisemman näköisestä. Ja tämä tyyli ei ehkä tehnyt parhaalla tavalla oikeutta tarinalle, jossa olennon taideteos on (tai ainakin pitäisi olla) lopulta niin kaunis, että sitä katsoessa tekisi mieli itkeä.

Kirjan tiedot:
Rodolfo Santullo, JOK & Cixin Liu: Sea of Dreams | House of Zeus 2020 | 90 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* Fantastinen kesä 2022 : Mielenkiintoinen sivuhenkilö
Jia Li Feng, naislentäjä, jonka seikkailuista olisin mielelläni lukenut enemmänkin.

Laline Paull: The Bees

The old orchard stood besieged.

Flora 717 murtautuu ulos kennostaan vain huomatakseen olevansa yhteiskunnan pohjasakkaa. Se on harvinaisen iso ja ruma jopa siivoojamehiläiseksi, eikä pesässä suvaita poikkeavia yksilöitä. Floran erikoinen kyky pelastaa sen kuitenkin teloitukselta ja antaa sen elämälleen uuden suunnan.

Kyllä, tämä kirja kertoo tarhamehiläisistä ja oli niin jännittävä, että hyvä kun maltoin mennä nukkumaan. Tarinassa yhdistyvät faktat mehiläisistä ja niiden elämästä, ja fiktio siinä mielessä, että Laline Paull on inhimillistänyt ne. Floralla on ihmisen tunnistamia tunteita ja ajatuksia, mutta pohjimmiltaan se on silti mehiläinen.

Mehiläisyhdyskunta on kirjassa aivopesty ja väkivaltainen totalitaarinen dystopia. Jokaisella on oma paikkansa ja alemmat kastit tottelevat ylempiä. Accept, obey, serve. Kennosta kuoriutuvat vähänkään erilaiset yksilöt revitään armotta kappaleiksi, koska pesään ei haluta heikkouksia. Tarina onkin välillä hurmeisen väkivaltainen, kun vartijat teurastavat epäilyttäviä toukkia ja työmehiläiset hankkiutuvat lopulta eroon hyödyttömistä kuhnureista.

Isolated in their spinning circle of sisters, still shouting in protest, the drones could not hide the scent of their fear. The smell made Flora's abdomen contract hard with pleasure, and at the thrill of her sisters' flaring war glands she screamed with excitement.

(s. 276)

Kuhnurit ovat kaikkien palvomia ylimielisiä uroksia, joilla ei ole aavistustakaan siitä, miten niiden syksy tullen käy. Kirjassa tuodaankin hyvin esiin mehiläisten lyhyt elinikä. Yksittäinen mehiläinen ei mitenkään voi muistaa edes koko edellistä kesää, mutta pesän parviäly voi. Sitä ohjaavat osittain eräänlaiset papittaret, se ylin kasti, jolla on tarinassa omat kunnianhimoiset suunnitelmansa.

Kaiken keskellä on kuningatar, Pyhä Äiti, pesän ainoa muniva naaras, joka hallitsee alamaisiaan feromoneillaan. Kuten sisarensa, myös Flora palvoo kuningatarta ja on syntynyt tottelemaan sokeasti saamiaan käskyjä. Se on kuitenkin (totta kai) poikkeusyksilö, joka joutuu pian varjelemaan salaisuutta, jota sen on itsekin vaikea käsittää.

Tykkäsin kirjasta todella paljon! Se kuvaa hienosti mehiläisyhdyskuntaa sellaisena kuin me sen tiedämme olevan, ja samaan aikaan se on myös aivan vieras maailma. Mehiläispesä on ihmeellisen kaunis ja tehokas paikka, joka toimii omilla pelottavilla säännöillään.

En ole mikään mehiläisekspertti, joten en tiedä, miten paljon Paull on keksinyt tähän omaansa. Olen tässä kuitenkin googlaillut mehiläisten elämää ja kaikki kirjassa tapahtuva näyttäisi olevan sellaista, mitä pesissä oikeasti puuhataan. Se, mitä Floralle tapahtuu, on myös mahdollista.

Kirjaan on muuten trailerikin täällä.

Kirjan tiedot:
Laline Paull: The Bees | HarperCollins 2014 | 43 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* Helmet 2022 : 45. palkittu esikoisteos [28/50]
Orion Book Award 2015

Maarit Verronen: Hiljaiset joet

Kun kuulin maailmanlopusta, ajattelin, ettei niin hirveää, ettei jotain hyvääkin.

Viisikymppinen Lia keräilee työkseen tavaroita, jotka ovat ajautuneet jokeen rajantakaisesta suljetusta maasta. Sieltä löytyvät myös ne viisi lasta, joita Lia päättää suojella tuhoutuvassa maailmassa.

Tämä kirja on paras lukea aivot narikassa. Käänteet muuttuvat sitä uskomattomammiksi mitä lähempänä tarinan loppua ollaan.

Kirjan tarina on matka- ja selviytymiskertomus äärimmäisen katastrofaalisissa olosuhteissa. Jonkinlainen kosminen rypistys johtaa siihen, että tulivuoret ja mannerlaatat villiintyvät. Lopulta aurinkokin sanoo sopimuksen irti. Tarinassa ihmiset suhtautuvat kummallisen tyynesti siihen, että maailma tuhoutuu.

Lia ja lapset lähtevät Lian kotikylästä kohti kyseenalaista turvaa. Heillä ei ole mitään varsinaista päämäärää, mutta vaiherikkaan matkan jälkeen he päätyvät Lian kotimaahan Suomeen. Matka jatkuu siitä, mutta enpä kerro minne. Sanotaan vaikka niin, että tästä saisi vauhdikkaan ja epäuskottavan toimintaelokuvan.

Koko matkan aikana Lia on käsittämättömän rauhallinen ja lapset äärimmäisen kilttejä ja fiksuja. Turhia, kuten vaikkapa maailmanloppua, ei itketä ja tulevaisuuteen luotetaan koko ajan. Lialla, vanhalla selviytyjällä, on keinonsa kaikkiin hankaliinkin tilanteisiin, joihin joukko joutuu.

Kirja oli nopealukuinen ja oikeastaan pidinkin siitä, mutta minä nyt tykkäänkin tällaisista robinsoncrusoilijoista ja toimintaleffoista. Maa järisee, tsunamit nousevat ja valtiot pyyhkiytyvät maailmankartalta, mutta Lia ja lapset sen kun porskuttavat eteenpäin. 

Kirjan tiedot:
Maarit Verronen: Hiljaiset joet | Aviador 2018 | 177 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:
Yöpöydän kirjat, Kirja hyllyssä, Kirjakaapin avain ynnä muut

Haasteet:
* Helmet 2022 : 27. kirjaa on suositellut toinen lukuhaasteeseen osallistuva [26/50]
* Luonto sivuilla : Luonnonkatastrofi
* Aakkoshaaste : H

Octavia E. Butler, Damian Duffy & John Jennings: Parable of the Sower (Earthseed #01)

Teini-ikäinen Lauren Olamina elää tulevaisuuden maailmassa, jossa eriarvoisuus ja väkivalta ovat arkipäivää. Vettä ja ruokaa ei riitä kaikille, ja Laurenin kotikaupunki on muurien eristämä. Lauren haaveilee jostain paremmasta ja uskoo ihmiskunnan kohtalon olevan tähdissä.

Octavia E. Butlerin dystopiasta Parable of the Sower (1993) on tehty vastikään sarjakuvamukaelma, jonka lainasin kirjaston OverDrivestä. Sarjakuva palkittiin hiljattain Hugolla ja koska en ole lukenut alkuperäistä romaania, ajattelin nyt sivistää itseäni tällä.

Ja olipas brutaalia luettavaa. Tämä ei ole mikään hyvän mielen tarina. Tai oikeastaan se, mitä Lauren tavoittelee, on hyvää, mutta kirjan maailma on kauhean raaka ja väkivaltainen. Murhat, kidutukset, raiskaukset ja (koti)väkivalta ovat Laurenin naapurustossa tavallista arkea, ja ulospääsyä tästä on vaikea löytää. Jossain kaukana muualla jotkut ihmiset elävät paremmissa oloissa, mutta heillä ei ole mitään kiinnostusta jakaa varallisuuttaan muille.

Kirja sijoittuu maailmanlopun jälkeiseen aikaan, mutta todellisuus on kyllä tältä osin masentavan dystopinen jo nyt.

Laurenilla on kyky tuntea muiden tunteet ne nähdessään, etenkin tuska ja kipu, mutta tästä huolimatta hän on toiveikas. Hän ei voi kuvitella elävänsä koko ikäänsä ahtaassa ja ahdistavassa kotipaikassaan. Hän uskoo, että ihmiskunnan kohtalo on tähdissä. Laurenin omassa uskossa jumalan asemaan nouseekin muutos, jonka hän näkee välttämättömänä ja väistämättömänä.

Kirjassa on otteita Laurenin pohdinnoista ja mielestäni niiden kautta luotiin kiinnostava kuva sekä hänestä että tästä Earthseed-uskonnosta.

- - God is change -

Seeds to tree,

tree to forest;

Rain to river,

river to sea;

Grubs to bees,

bees to swarm.

From one, many;

from many, one;

Forever uniting, growing, disolving -

forever Changing.

The universe

is God's self-portrait.

(s. 254)

Traagisten tapahtumisen seurauksena Lauren lähtee viimein kotoaan ja onkin valmistautunut ulkomaailmaan paremmin kuin monet muut. Kirjassa kuvataan hyvin hänen päättäväisyyttään ja voimaansa sekä uskoa siihen, että parempi huominen on luvassa joskus jollekin jos ei nyt hänelle itselleen.

Laurenin ajatuksia ennen lähtöä.
(s. 55)

Pidin kirjan taiteesta, joka sopii todella hyvin tarinan rosoisuuteen. Värit ovat vahvoja ja vaikka kaikken raaimmat asiat jätetäänkin (onneksi) tekstin tasolle, kuvillakin kerrotaan Laurenin ankarasta maailmasta. Tarinan hahmot ovat pääasiassa mustia tai latino- ja aasialaistaustaisia. Kuvituksessa se on tietenkin todella selvää ja muistuttaa siitä, että nykypäivänäkin eriarvoisuuden nurjat puolet koskettavat usein nimenomaan kaikkia muita kuin valkoisia ihmisiä.

Kaiken kaikkiaan tykkäsin tästä kyllä, mutta tarinana tämä oli ahdistava eikä todellakaan mikään kiva ja kevyt pikku sarjakuva. Kirja aloittaa kahteen kirjaan jääneen trilogian ja tässä luvataan, että toisestakin osasta (Parable of the Talents) on tulossa sarjakuva. 

Kirjan tiedot:
Octavia E. Butler, Damian Duffy & John Jennings: Parable of the Sower | Abrams ComicArts 2020 | 284 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* Helmet 2022 : 29. Kirjassa kuvataan hyvää ja pahaa [12/50]
* Aakkoshaaste : P

Yoko Ogawa: Muistipoliisi

Toisinaan mietin, mitähän tältä saarelta katosi aivan ensimmäisenä.

Nimettömäksi jäävä kirjailija elää oudossa maailmassa, josta katoaa tasaisin väliajoin asioita. Valtaosa saaren asukkaista ei välitä ja ne, jotka välittävät, pitävät asian omana tietonaan. Kaduilla kun partio muistipoliisi, joka vie välittäjät ja muistajat mukanaan.

Työkaverini suositteli tätä, koska hän oli pitänyt tästä todella paljon. Minuun tämä ei tehnyt yhtä suurta vaikutusta, mutta idea tarinan takana on kyllä kiehtova ja erikoinen.

Nuo katoamiset ovat siis tarinan ihmisille tavallista arkea ja outoa tunnelmaa loikin se, miten he olivat tottuneet siihen. Asiat eivät katoa konkreettisesti ennen kuin ihmiset hävittävät ne, mutta yhtäkkiä niiden merkitys katoaa. Eräänä päivänä kukaan ei esimerkiksi tiedä, mitä linnut oikeastaan olivat, ja kaikki tunnesiteet ja niihin liittyvät muistot katoavat. Kirjan loppupuolella tämä saa jo kehokauhun aspekteja.

Selkein dystopinen elementti on saarta kurittava muistipoliisi. He jäljittävät ihmisiä, joihin katoamiset eivät vaikuta ja jotka muistavat muiden unohtamat asiat. Saarella ei sovi olla oman tien kulkija ja vaikka kukaan ei tiedä, mistä muistipoliisi on edes tullut, kaikki elävät heitä peläten. Päähenkilön oma äiti joutui muistipoliisin viemäksi vuosia ennen tarinan alkua ja hän päättääkin pelastaa kustannustoimittajansa, joka yhä muistaa asiat.

Kirjassa kulkee vahvana juonteena myös taiteen merkitys sekä yhteiskunnallisen että henkilökohtaisen kapinan välineenä. Päähenkilön äiti oli kuvanveistäjä, jonka jälkeensä jättämät taideteokset kätkevät vielä sen viimeisen ikioman valinnan. Päähenkilö itse on kirjailija, jonka on vaikea päästää irti identiteetistään kirjailijana. Mutta miten voi kirjoittaa, jos sanoilla ei ole enää mitään merkitystä?

Upotin jalkani veteen.

Kirjoitin koko yön sitä yhtä ainoaa riviä.

Koetin lukea sen ääneen monta kertaa, mutta minulla ei ollut aavistustakaan, mistä ne sanat olivat tulleet ja mihin ne yhdistyivät.

(s. 321)

Mielenkiintoinen joskin omaan makuuni vähän turhan hidastempoinen kirja. Pitänee kuitenkin kokeilla jossain välissä Ogawan toista suomennettua kirjaa Professori ja taloudenhoitaja.

Kirjan tiedot:
Yoko Ogawa: Muistipoliisi | Tammi 2021 | 362 sivua | Kirjastosta
Japaninkielinen alkuteos: Hisoyaka no Kessho (1994) | Suomennos: Markus Juslin

Luettu myös:
Kirja vieköön!, Kirjasähkökäyrä, Kulttuuri kukoistaa ynnä muut

Haasteet:
* Helmet 2022 : 4. kirja, joka tapahtumissa et itse haluaisi olla mukana [6/50]
* Luonto sivuilla : Myrsky

* Aakkoshaaste : M

Piia Leino: Lakipiste

Pikkukaveri ei näy enää vatsakummun takaa.

Aaro on megafirma Googlelle työskentelevä toimittaja vuoden 2045 Suomessa. Hänen työnsä ja koko elämänsä on tylsää puurtamista, kunnes hän saa erikoisen tehtävän. Rauhanomaiselta vaikuttavan Tammilaakson ekoyhteisön takana saattaa piillä murhanhimoisia suunnitelmia. Aaro soluttautuu yhteisöön, mutta huomaa pian kyseenalaistavansa paitsi oman elämänsä, myös koko yhteiskunnan arvot.

Olen lukenut aiemmin Piia Leinon Yliajan ja Taivaan, ja tämä kirja jatkaa samaa dystopiatietä. Tällä kertaa globaaleina uhkakuvina ovat sekä ekokatastrofin vääjäämätön eteneminen että tekoälylaitteet.

Taisin itse asiassa pitää tästä eniten kaikista kolmesta kirjasta! Pidin Aarosta, joka on hukassa omassa elämässään. Tammilaakson vakoilu avaa hänelle oven aivan uuteen maailmaan, melkein konkreettisesti. Yhteisössä tehdään asioita itse ja pyritään elämään ekologisesti. Aaro tuntee viimen tekevänsä jotain merkityksellistä.

Tammilaakso oli kuvattu hyvin sekä tietyllä tavalla idyllisenä että paikkana, jossa on omat ongelmansa. Missä on ihmisiä, siellä on konflikteja. Kaikkien persoonat eivät sovi aina yhteen ja vaikka heidän arvonsa ovatkin periaatteessa yhtenevät, yhdet ovat radikaalimpien toimien kannalla kuin toiset.

Kirjan maailma, jossa tekoälylaitteet ovat luoneet näennäisen utopian, oli pelottava ja kiinnostava. Totta kai utopia on totta vain niille, joilla on siihen varaa. Halpaa työvoimaa saa Intiasta eikä kukaan välitä, millaiset ympäristövahingot siellä aiheutuvat. Aaro on kirjan pääasiallinen kertoja, mutta maailmaa kuvataan myös tekoälylaitteiden uhreiksi joutuvien kautta. Millaista on, kun kaiken saa nappia painamalla? Entä jos laitteiden ja sovellusten takana onkin kaikessa hiljaisuudessa kehittynyt uudenlainen elämänmuoto?

Kirja sai pohtimaan muun muassa sitä, millä tavalla tyhmemmätkin älylaitteet hallitsevat ihmisten elämää tälläkin hetkellä.

Selitin, että taivaalla on lakipisteensä, mutta niin myös kaikella taivaan alla. Jos heittää omenan ja pysäyttää sen lakipisteeseensä, se on yhtä aikaa menossa ylös ja tulossa alas. Jos katsoo menneeseen, se on matkalla ylös, jos tulevaan, se on jo putoamassa. Nyt on koittanut ihmiskunnan lakipiste, tämä piinaava, pysähtynyt hetki ennen pudotusta.

(s. 84)

Kirjan tiedot:
Piia Leino: Lakipiste | S & S, 2021 | 239 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:
Reader, why did I marry him?, Iltaluvut, Kulttuuri kukoistaa ynnä muut

Haasteet:
* Helmet 2022 : 42. kirjassa asutaan kommuunissa tai kimppakämpässä [1/50]

Piia Leino: Taivas

 

Kun Akselin on pakko lepuuttaa silmiään, hän katselee kerjäläisten neliötä.

Akseli tekee tarkoituksettomalta tuntuvaa tutkimusta yliopistolle ja saa vastineeksi taivasaikaa. Vuonna 2058 Helsinki on nahkapäiden johtama ankea dystopia, jossa seksi ja ihmissuhteet eivät kiinnosta enää ketään. Täydellinen virtuaalimaailma Taivas on kaikki kaikessa. Akseli saa pomoltaan pillereitä, jotka muuttavat hänen elämänsä. Yhtäkkiä hän haluaakin tavata Taivaassa tapaamansa Iinan tosielämässä ja jakaa pillerit hänen kanssaan. Elämä oikean naisen kanssa ei kuitenkaan ole lainkaan sellaista kuin Akseli kuvitteli.

Taivaassa on paljon samaa kuin Piia Leinon Yliajassa, jonka luin reilu vuosi sitten ja josta tykkäsin paljon. Suomi on synkkä ja ankea paikka, jossa vallassa on ääriliike äärimmäisine ajattelutapoineen. Akselin Suomi on taistellut toisenkin sisällissodan ja nyt Etelä-Suomi on muurin ympäröimä kansallissosialistinen valtio. Kuten sitä asuttavat ihmisetkin, Helsinki on sisäänpäin kääntynyt ja kaikki ei-arjalaiset on hirtetty aikoja sitten. Vanhukset, vammaiset ja mielenterveysongelmista kärsivät ihmiset joutuvat hankkimaan elantonsa Keskustorilla kerjäämässä vartijoiden silmien alla.

Leino kuvaa tulevaisuuden hiljaista Helsinkiä melkein liiankin hyvin. Maamerkit ovat sää armoilla ja jäämässä kasviston alle, koska ketään ei kiinnosta huolehtia yhtään mistään. Torilla myydään lokkeja ruoaksi ja se onkin sikäli harvinaista herkkua, että melkein kaikki eläimet on syöty aikoja sitten. Ihmisten ravinto koostuu pääasiassa riisistä ja hyönteisproteiinista. Kaikki on niin apaattisen toivotonta, että yleinen masennus ja välinpitämättömyys on käsinkosketeltavaa.

Kirjassa on loppujen lopuksi hyvin vähän henkilöitä, koska ihmiset eivät ole enää kiinnostuneita toisistaan. Akseli tutustuu Iinaan Taivaassa ja haluaa tämänkin kokevan reaalimaailman pillereiden vaikutuksen alaisena eli asioita huomaten ja niistä välittäen. Akseli on työnsä puolesta kuluttanut paljon 2000-luvun mediaa ja pornoa, ja hänellä on suuret odotukset Iinan suhteen. Pettymys on suuri kun Iinalla onkin oma elämä, omia tavoitteita ja haluja, joilla ei ole mitään tekemistä Akselin kanssa. 

Akseli aloitti tarinan sympaattisena hahmona, mutta kirjan lopussa suorastaan inhosin häntä. Hänen kehityskaarensa on hyvin rakennettu ja kuten Yliajassa, tässäkin kirjassa Leino on luonut hienosti hahmo, jota kohtaan on yhtä helppo tuntea niin sympatiaa kuin inhoakin. Hän on erinomainen kuva tietynlaisesta miehestä, joita on nykyaikanakin ja jotka ovat kaapanneet vallan lähitulevaisuudessa. 

Hän vetäytyy irti Iinasta ja katsoo tämän leikeltyä mekkoa, ärtymys hänen mielessään kiertää ja etsii kohdetta. Akselilla on hirvittävä nälkä, mutta nainen vain haisee ruoalta ja näyttelee itseään vartijoille.

- Ehkä voisit pukea vähän enemmän päälle, jos et halua tulla katsotuksi.

(s. 166-167)

Juokse, Iina juokse!

Iinasta sen sijaan pidin koko kirjan ajan. Hänen kehityskaarensa on erilainen kuin Akselin. Tarinan alussa Iina elää Jalon, veljensä ystävän ja taivaskoodarin elättinä. Suhde ei ole millään tavalla romanttinen tai seksuaalinen, ja molemmat kaipaavat Iinan veljeä Mariusta. Marius on elossa tai kuollut kadonnut muurin taakse, ja kun Akselilta saadut pillerit herättävät Iinan mielen, veljen kohtalo ei jätä häntä rauhaan. Pillerit saavat Iinan huomaamaan yhteiskunnan valtavat epäkohdat ja mikä tärkeintä, havahtumaan siihen, että niille voisi ehkä tehdäkin jotain. Pidin todella paljon siitä, miten Iina kasvaa omaksi itsekseen ja löytää rohkeutta tehdä radikaalejakin päätöksiä.

Kirjan tiedot: 
Piia Leino: Taivas | S & S 2017 | 249 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm.:
Yöpöydän kirjat, Kirjanmerkkinä lentolippu, Eniten minua kiinnostaa tie ynnä muut

Haasteet:
* Halloween-lukuhaaste
* Luonto sivuilla - Kirjassa ihaillaan maisemia

Kira Jane Buxton: Hollow Kingdom

I should have known something was dangerously wrong long before I did.

Kesyvaris S.T. elää onnellista elämää ihmisensä Big Jimin ja tämän uskollisen vihikoiran Dennisin kanssa. Eräänä päivänä Big Jimin silmä putoaa hänen päästään ja hän alkaa käyttäytyä hyvin omituisesti. Big Jim on selvästi sairas ja S.T. on valmis tekemään mitä tahansa parantaakseen hänet. Mikään ei kuitenkaan auta ja pian S.T.:n ja Dennisin on selvittävä maailmassa, jossa MoFot (ihmiset) ovat muuttuneet raivoaviksi zombeiksi.

Eli maailmanloppu näyttää tältä: varis ratsastaa vihikoiran selässä Seattlen halki zombeja väistellen ja tarkoitusta etsien. Ihmiskunnan kuolemaa katsotaan ulkopuolisten eli eläinten silmin. Enpä ole tällaista dystopiaa ennen lukenutkaan ja nyt olen erittäin iloinen siitä, että luin! Tarinan minäkertoja on siis varis S.T. (Shit Turd), jolla on sekä identiteettikriisi että todella hauska kertojaääni. 

Together we trekked our way back to the park, where I doled out the Cheetos, splitting them among Dennis, the mole, the opossum, the junco, and myself, which meant that everyone else got four while Dennis and I got twelve because as I've said before, my counting is so terrible. So with light hearts and bellies full of Day-Glo orange magic, we set off on a quest to find a MoFo who looked like a coconut that could open doors. 

(s. 107)

Big Jim kasvatti S.T.:n pienestä poikasesta saakka ja älykäs kun on, S.T. pitää itseään enemmän ihmisenä kuin variksena. Kuinka moni muu varis nauttisi television kulttuurikanavista ja ihmisten keksinnöistä yhtä paljon? S.T. on kerrassaan mahtava hahmo, jossa on hyvin paljon ihmistä, mutta varisfiltterin läpi suodatettuna. Kun se yrittää parantaa Big Jimin, apteekista lähtee mukaan niin silmälääkkeitä kuin raskausarpiseerumiakin. S.T:n mielessä ne ovat kaikki ihmisten lääkkeitä ja mitä useampaa lääkettä Big Jimin syö, sitä nopeammin hän paranee.

Kirjassa kuvataan S.T.:n, Dennisin ja Big Jimin elämää S.T.:n muistojen kautta ja vaikka kaikki on ollut eläinten mielestä aivan mahtavaa, lukijalle käy hyvin selväksi, että Big Jimin elämänhallinta oli lievästi sanoen hukassa. Mutta ei sillä ollut väliä varikselle ja koiralle, koska Big Jim oli heidän puolellaan henkeen ja vereen. Ihmisten maailman loppu räjäyttääkin S.T:n elämän kerralla palasiksi. Kun ihmisiä ei enää ole, mikä se itse on? Mistä se parvi koostuu, kun Big Jimiä ei enää ole? 

Uudessa maailmassa ovat vain S.T. ja hömelö Dennis, sekä koko joukko villieläimiä, joiden hetki on nyt tullut. Pidin aivan erityisesti siitä, miten S.T. alkaa hitaasti nähdä Dennisin aivan uudella tavalla. Maanvaivasta tulee paras ystävä, jonka kanssa S.T. päättää pelastaa lukkojen taakse jääneitä lemmikkejä. Samalla S.T. alkaa ymmärtää, että eivät sen halveksimat villilinnutkaan tyhmiä ole, erilaisia vain. Ehkä jopa pingviinit, mutta se on iso ehkä.

Kirjassa on muutama muukin kertojaeläin, joista ehdoton suosikkini oli Genghis Cat. Maailman itseriittoisin kissa (tai ehkä vain aivan tavallinen kissa) ottaa tehtäväkseen suojella varsin erityistä eläintä, joka ei selvästikään pärjäisi yksin edes paperipussissa.

Life on the outside is unpredictable, requiring vigilance and innate brilliance, both qualities I possess in numbers higher than I can count. I hunt and prowl and observe and fuck with shit. Also, my collection is growing. So far I have infiltrated four hundred homes and pillaged every sock I can find. I cannot explain my fascination with these delightful foot blankets, I can only tell you that it pleases me to carry them around while yowling like my fur is on fire.

(s. 23-24)

Tämä on sarja ensimmäinen osa ja aion ehdottomasti lukea seuraavankin. Tämän parissa sai nauraa ja tuntea olonsa myös surulliseksi. Kirja on tosiaan aikuisten kirja ja aika väkivaltainen. Kaikki eläimet eivät selviä tästä hengissä ja etenkin lemmikit kärsivät masennuksesta ihmistensä kuoltua. Yleensä välttelen kirjoja ja ohjelmia, joissa eläimille käy huonosti, mutta koska eläimet ovat tämän tarinan kertojina, niiden onnettomat kohtalot eivät tuntuneet niin pahalta. Kurjuuden vastapainona on kuitenkin todellisia riemun ja voiton hetkiä.

Kirjan tiedot:
Kira Jane Buxton: Hollow Kingdom | Headline Publishing Group 2020 (1. p. 2019) | 308 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* Luonto sivuilla - Mainitaan linnun laulu
* Syyslukuhaaste - Lue kirja, jossa on suuri seikkailu

Christina Sweeney-Baird: Viimeiset miehet

 

Täytyykö vanhemman pukeutua Halloweenina joksikin?

Vuonna 2025 Glasgow'ssa sairaalaan saapuu potilas, jonka kunto romahtaa hetkessä. Kuumeoireita seuraa nopea kuolema, jolla kukaan lääkäreistä ei voi mitään. Pian samanlaisia tapauksia alkaa ilmetä enemmän ja enemmän, ja maailma on valtavan muutoksen pyörteissä. Naisetkin ovat taudinkantajia, mutta he eivät saa edes oireita. Miehistä tauti tappaa 90 %.

Varinaista tarinaa edeltää esipuhe, jossa Sweeney-Baird kertoo kirjoittaneensa tarinan ennen koronapandemiaa. Hän, kuten varmasti moni muukin, on ällistynyt siitä, miten fiktiosta tulikin todellisuutta. Kirjan miesten surma ei tietenkään ole sama virus kuin korona, joka on itse asiassa näistä se vaarattomampi. Mutta kirjan kuvaukset siitä, miten pandemia vaikuttaa sekä yksilöihin että yhteiskuntaan, ovat pelottavan ajankohtaisia.

Romaanissa on monta kertojaa joiden kautta kuvataan pandemiaa eri näkökulmista. Amanda on lääkäri, joka hoitaa nollapotilasta ja jonka varoituksia ei kuunnella. Catherine on  perheenäiti, joka menettää miehensä ja poikansa taudille. Lisa on virologi, joka Nobel-palkinnon kuva silmissään kiiltäen alkaa etsiä parannuskeinoa. Britannian tiedustelupalvelujen Dawn huomaa saavansa lisää vastuuta ja ylennyksen toisensa jälkeen, kun esimiehet sairastuvat ja kuolevat yksi toisensa perään. Elizabeth puolestaan saapuu vieraaseen maahan taudin ensivaiheessa, eikä pääse takaisin kotiinsa.

Näiden ja muiden (enimmäkseen naisten) kautta kerrotaan uudenlaisesta arjesta, jonka keskiössä ovat pelko ja menetys. Miehet kuolevat ja naiset jäävät jäljelle yhtäkkiä orpoina, leskinä tai lapsettomina, tai kaikkina kolmena yhtä aikaa. Edes vastasyntyneet poikalapset eivät ole turvassa. Kirjassa onkin lyhyt ja koskettava osuus, jossa Amanda vierailee synnytyssairaalassa.

Kim ei itke. Hän näyttää läpeensä järkyttyneeltä ja kalmankalpealta. Aivojeni lääkäripuoli tahtoisi tarkistaa, ettei hänellä ole liiallista verenvuotoa, mutta varmaankin väri johtuu silkasta kauhusta. Hän on juuri synnyttänyt lapsen, joka kuolee lähes varmasti seuraavien tuntien tai viimeistään päivien kuluessa. Muistelen omia synnytyksiäni, ja sitten valkenee. Rohkaisu. Minulle vakuuteltiin jatkuvasti sekä synnytyksen aikana että sen jälkeen, että kaikki menisi hyvin. - - Täällä sellaista vakuuttelua ei kuulu. Mitkään sanat eivät voi auttaa.

(s. 235)

Kuoleman lisäksi kirjassa kuvataan hyvin myös eristäytymistä. Tuntui vähän siltä, että Sweeney-Baird olisi tosiaan kurkannut tulevaisuuteen. Ihmiset linnoittautuvat koteihinsa sekä vapaaehtoisesti että pakotettuina. Kaupassa käydään pikaisesti kasvot maskien takana, ja ruokaa ja vessapaperia hamstrataan vielä pahemman päivän varalle. Yksi surullisimmista tarinoista on Catherinen. Mikään varokeino, jonka hän ja hänen aviomiehensä ottavat käyttöön, ei auta. Lopulta tauti saavuttaa puolison ja pienen pojan.

Kirjassa kuvataan pandemiaa sen ensimmäisestä päivästä noin viiden vuoden päähän tulevaisuuteen. Vaikka tarina onkin synkkä, se kertoo myös sitkeydestä ja päättäväisyydestä. Kun tauti alkaa niittää miehiä oikein olan takaa, jäljelle jäävät huomaavat, miten vaarallista on, kun tietyn ammattialan edustajat ovat enimmäkseen yhtä sukupuolta. Esimerkiksi uusia palopelastajia, poliiseja, sähköasentajia ja bussikuskeja täytyy kouluttaa nopeasti kun osaavia tekijöitä on vielä olemassa. Osa ammateista jää hyödyttömiksi tai ainakaan tekijöitä ei tarvita niin paljoa kuin aiemmin. Lapsen saaminen ei ole enää mutkaton prosessi kenellekään ja deittailu näyttää aivan toisenlaiselta. Kun naiset ovat maapallon enemmistössä ja päättävillä paikoilla, monia pieniäkin asioita aletaan muuttaa vähitellen. Itselleni jäi mieleen se pieni yksityiskohta, että kännyköistä aletaan viimein tehdä hieman pienempiä, naisen käteen paremmin sopivia.

Kuten tässä oikeassa elämässämme, kirjassakin toivo herää kun rokote viimein keksitään. Tiede ja tutkijat ovat sankareita, jotka yrittävät pelastaa niin monia ihmishenkiä kuin vain mahdollista. Toivottavasti toimivien koronarokotteiden keksijöitäkin muistellaan joskus nimeltä eikä vain epämääräisinä hahmoina jossain kaukana laboratorioiden uumenissa.

Kaikin puolin viihdyttävä kirja, joka on aiheensa puolesta erittäin ajankohtainen. Yhtäältä suosittelisin tätä kaikille, koska kirja todellakin on hyvä ja hyvin kirjoitettu. Toisaalta jos koronapandemia ahdistaa, kannattanee säästää tämä hamaan tulevaisuuteen.

Kirjan tiedot:
Christina Sweeney-Baird: Viimeiset miehet | Like 2021 | 422 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: The End of Men (2021) | Suomennos: Kirsi Luoma

Luettu myös mm.:
Kirsin kirjanurkka, Lukupino, Kuunnellut äänikirjat ynnä muut

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 48. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta [23/50]
Aiheena fiktiivinen pandemia. Kohdan toinen kirja on Jessica Townsendin Onttorokko: Morriganin ajojahti.

Simon Stålenhag: Liittymiä

 

Toukokuu on tomun aikaa.

Droonisotien jälkeinen Amerikka, 1997. Teini-ikäinen Michelle matkaa autioituneen länsirannikon poikki lelurobotin kanssa. Kaksikko etsii Michellen veljeä ja tarinan edetessä paljastuu paitsi Michellen menneisyys myös autio maailmanlopun maisema. Sitä hallitsevat jättimäiset sodan romuttamat sotakoneet ja kypäräpäiset ihmisrauniot, jotka ovat jääneet koukkuun virtuaalimaailmaan.

Jos tätä tarinaa pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, valitsisin karmivan. Michellen elämä on ollut enimmäkseen kurjuutta sen jälkeen, kun äiti sai potkut armeijan leivistä ja pieni perhe ajautui köyhyyteen. Koko tilanne ja Michellen ongelmat purkautuvat vähitellen hänen kertomanaan, ja kokonaiskuva on synkkä ja väkivaltainen. Ainoat valopilkkut hänen elämässään ovat olleet pikkuveli ja isoisä sekä tyttöystävä Amanda. On helppo nähdä, miksi Michellestä on kasvanut käytöksellään kipuileva ns. ongelmanuori.

Tätä tekstinä kerrotun tarinan uskomatonta ankeutta synkistää kirjan pelottava kuvitus. Teksti on sivujen laidoille jätetyssä marginaalissa ja aukeamia hallitsevat suuret värikuvat. Kirjan tekijä Simon Stålenhag on kansainvälisesti tunnustettu taiteilija ja näiden perusteella aivan syystäkin. Autioon maisemaan yhdistyvät alasammutut sotakoneet, edelleen liikkeessä olevat jättirobotit ja niitäkin kammottavammat ihmiset.

Juuri tämän jokainen haluaa nähdä ajaessaan.
(s. 31)

Suurin osa amerikkalaisista jäi sodan aikana tai viimeistään sen jälkeen koukkuun virtuaalimaailmaan, johon pääsi hieman Alien-elokuvista tutun hirviön pitkää päätä muistuttavilla kypärillä. Useimmat näistä ihmisistä ovat kuolleet kypärät päässä huomaamatta edes nääntyvänsä nälkään. Pelottavampia ovat kuitenkin edelleen elävät ihmiset, jotka vaeltavat jättikoneiden kanssa ympäriinsä vailla mitään ymmärrystä ympäristöstään.

Loukussa virtuaalimaailmassa.
(s. 17)

Minua ihan ahdisti kuvitella itseni tähän maailmaan ja kuvista itsestään tuli todella epämukava olo. Jotenkin hyvällä tavalla siis, ne onnistuivat yhdistämään tutun ja vieraan hyvin tehokkaalla tavalla.

Michellen lisäksi tarinassa pääsee ääneen nimettömäksi jäävä hahmo, joka on vakuuttunut siitä, että sotien aikainen tekoäly on siirtynyt linjoilta reaalimaailmaan. Olin jo kirjan viimeisellä sivulla kun viimein tajusin, mikä tämän kertojan pointti oli ja miten hänelle kävi. Omaa huolimattomuuttani, mutta sitä seurannut ahaa-elämys oli kyllä sen arvoinen.

Yhteenvetona: suosittelen! Todella synkkä tarina on taitavasti kerrottu ja kuvitettu. Se jää kummittelemaan mielen perukoille ja toivon, että Stålenhagin muutkin teokset suomennetaan. Goodreadsin mukaan tämä on sarjan kolmas osa, mutta se toimii loistavasti itsenäisenä teoksenakin.

Selustaamme ei enää suojannut turvallinen arki, ei ollut minkäänlaista normaalin vyöhykettä, johon palata, ja niinpä ainoa tie ulos oli edessäpäin.

(s. 103)

Kirjan tiedot:
Simon Stålenhag: Liittymiä | Johnny Kniga 2020 | 135 sivua | Kirjastosta
Ruotsinkielinen alkuteos: Passagen (2017) | Suomennos: Tarja Lipponen

Luettu myös mm.:
Kirjojen keskellä

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 9. kirjailijan etunimi ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella [8/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2021 - 21. kirjailijan etu- ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella [2/25]

Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet

Sol,
tämä saattaa olla viimeinen sivu, se, jonka kirjoitan, kun kaikki on jo tapahtunut.

Vuonna 2168 parantaja Lumi Salo matkaa planeetalta ja avaruusasemalta toiselle kissansa kanssa. Matkojen kiintopiste on aina puoliso, kasvitieteilijä Sol, jonka puuhista Lumilla on vain epämääräinen mielikuva. Kun Sol ei saavu sovittuun tapaamiseen Marsissa, Lumi on varma siitä, että Sol on siepattu. Solia jäljittäessään Lumi joutuu perehtymään ensimmäistä kertaa tarkemmin puolisonsa projekteihin ja toteamaan, että kaikki ei todellakaan ole ollut sitä, miltä se on näyttänyt.

Olen lukenut Itärannan aiemmatkin kirjat, joten pitihän sitä tähänkin tarttua. Tällä kertaa vuorossa on avaruusscifiä, mutta pointti ei ole teknologian ihmeissä ja niistä kertomisessa, vaan luonnonsuojelussa. Ihmiset ovat levittäytyneet Maasta muualle aurinkokuntaan Jupiterin kuita myöten ja Maa itse on lähes asuinkelvoton. Ilmastonmuutos on runnellut sen nostalgiseksi turistikohteeksi, jossa asuvat vain köyhät ja halveksitut maasyntyiset. 

Päähenkilö Lumi on maasyntyinen ja hänen kauttaan kerrotaan, millaisia ennakkoluuloja he kohtaavat. Esimerkiksi Marsissa asuvat pitävät heitä suorastaan oman kohtalonsa ansainneina. Kun pitäisi jakaa Marsin vaurautta köyhemmille, marsilaiset keksivät aina syitä pitää avustukset niin pieninä kuin mahdollista. Maapakolaiset ja salakuljetettujen ihmisten kurja kohtalo ovat aivan suoraa kommentointia tämän hetken pakolaiskriisiin.

Kirjassa on paljon hyvin suoraviivaista vertailua nykyhetken ja tulevaisuuden välillä. Joskus se toimii hyvin, joskus vähän huonommin. Esimerkiksi juuri tuo luontoteema ja se, miten ihminen ei millään voi hillitä itseään luonnon tuhoamisen suhteen, oli mielestäni hyvin kuvattu. Mieleeni jäi etenkin se, miten Kuun pimeää puolta on louhittu oikein antaumuksella, koska poissa silmistä on poissa mielestä. Mutta koska mikään ei riitä, suuryritykset yrittävät viedä teollisuutensa myös Kuun näkyvälle puolelle. Tuli suorastaan paha mieli kun kuvitteli yhdessä Lumin kanssa, miltä Kuu sen jälkeen näyttäisi.

Tarina alkoi mielestäni hyvin hitaasti, eikä kirja ole kovin juonivetoinen. Siinä on pitkiä filosofisia jaksoja, joissa Lumi pohtii itseään, maailmaa ja suhdettaan Soliin. Maasyntyisen taustansa vuoksi Lumi tuntee olevansa jollain tavalla ulkopuolinen joka paikassa, eikä mikään paikka ei ole koti samalla tavalla kuin Maa. Sol edustaa Lumille rakkautta ja kotia maailmassa, jossa hän tuntee olevansa tuuliajolla. Lumin suhde Soliin tuntui minusta etenkin loppupuolella suorastaan läheisriippuvaiselta. Lumi tuntuu olevan valmis antamaan anteeksi aivan mitä tahansa, kunhan vain saisi Solin takaisin. Sinänsä ehkä ymmärrettävää hahmon kannalta, mutta lukijana turhauduin tähän. Kasvata nyt vähän enemmän selkärankaa, Lumi, ei sitä kynnysmatto tarvitse olla vaikka Maasta onkin!

Vauhdikkaan juonen sijaan tarinaa kuljettaa sen kaunis kieli. Kun Itäranta osuu kuvailuissaan kohdalleen, hän todellakin osuu kohdalleen. Välillä teksti tuntui hieman liian raskaalta, mutta toisaalta ne taitavasti kuvaillut asiat olivat kuin maalauksia, joissa viipyi mielellään.


Teimme peltoja ja metsiä, jotka muistuttivat etäisesti niitä, joita Maalla oli kerran meille tarjota. Mutta me kaikki tiedämme, että heti valojen kehän ulkopuolella pimeä asettaa painavat sormensa lasia vasten. Se oli täällä ennen meitä ja pysyy pitkään sen jälkeen, kun meitä ei enää ole, nälkäisenä, kesyttömänä, välittämättä muista kuin itsestään.

(s. 21)

Summa summarum, kaunista kieltä luki mielellään, mutta en lämmennyt Lumin ja Solin suhteelle ollenkaan, ja se sentään oli tärkeä teema. Tarina tuntui myös  liian hitaalta, mutta toisaalta jonain toisena päivänä olisin hyvinkin voinut tykätä verkkaisuudesta enemmän.

Kirjan tiedot:
Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet | Teos 2020 | 381 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm.:
Kirjasähkökäyrä

Haasteet:
* Pohjoinen lukuhaaste 2020 - 2. filosofinen kirja [18/25]
* Halloween-lukuhaaste 2020 [kirja 4]

Briitta Hepo-oja: Sydämiä seireeneille

 

Ensimmäinen sydän tuli vastaan yhtäkkiä.

Menetettyään ritarinarvonsa Lynx suuntaa kohti pohjoista. Hän haluaa löytää noidan, joka voisi voimillaan palauttaa Timin muistin. Matka villiin Botniaan on raskas ja vaarallinen, koska metsissä vaanivat niin seireenit kuin haltijatkin. Lynxin tietämättä isosisko Fox on lähtenyt hänen peräänsä sekalaisen seurueensa kanssa. Foxin pinna on kireällä kun mukana pitää raahata niin lemmenloitsusta saanutta Franzia, muistinsa menettänyttä Timiä kuin tämän kuolleista palannutta entistä tyttöystävääkin.

Luin viime vuonna Suomea lohikäärmeille -kirjan, ihastuin siihen ja toivoin, että sille tulisi jatkoa. Ilahduin todella paljon kun paljastui, että se tosiaan oli sarjan ensimmäinen osa. Tällä kertaa kirjassa on vähemmän poliittista juonittelua eikä Helsingissäkään viivytä kuin hetki. Suurimman osan ajasta sankarimme seikkailevat villissä Botniassa eli vaihtoehtoisessa Pohjois-Suomessa, jossa haltijoita on paras lepytellä ja silmät on oltava selässäkin puskissa vaanivan vaaran varalta.

Oikeastaan tarinan aikana ei tapahdu paljon mitään. Reaalimaailmaan sijoitettuna Lynx tekisi Foxin autolla pienen roadtripin Kuusamon tienoille ja hänen perässään ajelisi sekalainen nelikko muita ihmisiä. Erään hahmon tarkoitusperät jäävät hämärän peittoon, loppuratkaisu on loppujen lopuksi aika ärsyttävä ja mukana on aimo annos deus ex machinaa. 

Mutta eipä se haittaa! Kirjan vahvuus ei olekaan monimutkainen juoni, vaan af Bjarmian sisarukset ja ihmeellinen ja rikas maailma. Tarinalla on kolme kertojaa; Lynx, Tim ja Fox, joista viimeinen ei ollut äänessä Suomea lohikäärmeille -kirjassa. Mielestäni Tim oli näistä vähiten kiinnostava ja tuntui siltä, että hän oli kertoja ainoastaan Astridin takia. Ketään muuta elävien kirjoihin palannut Astrid ei suuremmin kiinnostanut ja Astridin oman näkökulman käyttäminen olisi leväyttänyt esiin koko joukon juonipaljastuksia aivan liian aikaisin. Astrid sinänsä oli mielenkiintoinen hahmo ja olisi ollut kiva lukea tarinaa hänenkin näkökulmastaan.

Pidin kuitenkin hyvin paljon Lynxin ja Foxin kappaleista! He ovat hyvin erilaiset ihmisinä ja se tulee selvästi esille. Foxilla sentään on jotain kokemusta maastossa selviytymisestä, mutta Lynx on ihan hukassa Botnian ryteiköissä. Etenkin Foxin näkökulma oli hauskaa luettavaa hänen töksähtelevän ja lyhytpinnaisen luonteensa vuoksi. 

Käteni etsiytyi vyötärölläni olevalle ritarin tikarille.

"Vain yhdenlaiset ihmiset palaavat kuolleista jonkun toisen kasvoilla", sanoin.

"Noidat", Franz täydensi.

"Aioin sanoa petturit", sanoin. "Onko hän helvetti soikoon vielä noitakin?"

(s. 76)

Tykkäsin todella paljon kirjan maailmasta. Pikkuruiset lohikäärmeet, ritarit, seireenit ja kännykät elävät sulassa sovussa keskenään. Ihmiset voivat olla ateisteja, kristittyjä tai uskoa erilaisiin vanhoihin jumaliin, ja sillä, kuka uskoo mihinkin on oma logiikkansa. Tämä vaihtoehtoinen Suomi on omiaan herättämään uteliaisuuden ja oman mielikuvituksen. Jos seireenit voivat lennellä avomereltä Kuusamoon, asuuko jossain Haltin rinteillä jetiperhe? Voiko tästä Suomesta tulla ikinä tasavalta ja noitaystävällinen maa, vai joutuvatko tasavaltalaiset ja noidat aina piileskelemään? 

Ajatuksen tasolla yksi kirjan karmeimmista asioista ovat noitaroviot, joita tässä Suomessa edelleen poltellaan aina tilaisuuden tullen. Pidin siitä, miten eri tavalla kirjan hahmot suhtautuivat esimerkiksi noitiin tai erilaisiin uskomuksiin. Foxille haltijoiden kestitsemisellä ei ole niin väliä, mutta Franzille on.

Tämä sarja on niin kiva, että tosiaan toivoisin sen saavan vieläkin jatkoa! Joko näillä tai uusilla hahmoilla. Monta asiaa jäi auki ja vaikka onkin hauska spekuloida, mitä seuraavaksi voisi tapahtua, haluaisin myös tietää, miten se "oikeasti" menee.

Kirjan tiedot:
Britta Hepo-oja: Sydämiä seireeneille | Otava 2020 | 346 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* Halloween-lukuhaaste 2020 [kirja 3]

Anders Vacklin & Aki Parhamaa: Replica (Sensored Reality #03)

 

Kaksoisolennon kohtaaminen tietää kuolemaa, ajattelen kun näen tytön.

Bug on matkalla Marsiin taskussaan lippu Solar Systems Gamesiin, pelimaailman olympialaisiin. Aurinkokunnan kovin kisa järjestetään Marsiin rakennetussa Replicassa, jossa virtuaalitodellisuus saa eeppiset mittasuhteet. Pelin nimi on Sandcastles III: Scorpions & Crocodiles, ja sen myötä Bug joutuu seikkailuun muinaiseen Egyptiin. Reaalimaailmassa hän yrittää saada nalkkiin isänsä murhaajan, puhdistaa äitinsä maineen, pelastaa tyttöystävänsä isän omituisen kultin kynsistä, ja kirsikkana kakun päällä paljastaa salaisuuden, joka saattaa muuttaa koko hänen tuntemansa maailman.

Eli kiirettä pitää. Mielestäni liiankin kanssa. Tässä oli turhan monta erilaista juonenpäätä, joihin ei keskitetty kunnolla. Eniten tästä kärsivät mielestäni ihmissuhteiden kuvaukset. Bugin mukana Marsiin matkustavat hänen ystävänsä Alvar, joka rakentaa ihan omaa virtuaalipeliään; Cosmo, joka jankuttaa ihastuksestaan Bugiin ärsytykseen asti ja värväytyy kilpailevaan joukkueeseen; sekä Jade, joka tosiaan haluaa pelastaa isänsä. Nämä kolme eivät koskaan kohtaa toisiaan, koska heidät nostetaan esiin vain silloin kun Bugin juonta halutaan edistää jotenkin. Lisäksi kirja kärsi siitä, että politiikasta ja kultin opeista paasattiin todella pitkään ja hartaasti.

Eniten minua harmitti se, että Jade jätettiin eniten taka-alalle, vaikka hänen olisi pitänyt olla etualalle jo ihan tyttöystävä-statuksensa vuoksi. Pointsit kuitenkin siitä, että Bugilla on nimenomaan tyttöystävä, ei poikaystävää, eikä se ole kenellekään mikään ihmettelyn aihe. Kirjan hahmojen ennakkoluulot kohdistuvat enimmäkseen ei-kansalaisiin eli slummeissa asuvaan köyhälistöön, jolla ei ole mitään sananvaltaa missään. Cosmon ei-kansalaisuus on yksi kirjan suurimpia salaisuuksia, koska häntä ei edes huolittaisi mukaan peliin jos se paljastuisi.  

Pidin kirjassa ehdottomasti eniten Replican järjettömän kokoisesta virtuaalimaailmasta. Pelit pelataan kaupunkien ja valtioiden kokoisilla areenoilla, ja pelaajia voi olla miljoonia yhdellä kertaa. Huikea ajatus! Scorpions & Crocodiles on taas näppärä keino opettaa lukijalla faktoja muinaisesta Egyptistä. Toki magialla ryyditettynä, pelissä kun ollaan. Bug kirjaimellisesti astuu Egyptiin, joka tuntuu yhtä todelliselta kuin, no, todellisuus. Seikkailu oli jännittävä ja siitä olisi ollut tosi kiva lukea enemmänkin. Olisi mahtavaa päästä kokemaan jotain tuollaista.

Kuulen hiljaista muminaa ympäriltäni. En erota sanoja. Valoja syttyy siellä täällä. Lamppuja. Nuotioita. Soihtuja. Surrealistinen hetki. Olen pienessä kylässä, jonka talot kohoavat soisessa maastossa. Sydän jättää yhden tai kaksi lyöntiä väliin. Tunnen hengityksen juuttuvan kurkkuuni.

- -

En tiedä, miksi odotin pahvisia lavasteita, muovisia esineitä ja tökerösti tehtyjä maskeerauksia. Tämä on jotakin muuta.

(s. 115)

Kokonaisuutena tämäkin sarja oli taas niitä, joissa alku oli vahva ja loppu lässähti. Olen kuitenkin edelleen sitä mieltä, että tämä on mainio sarja pelaamista harrastavalle nuorelle. Nämä ovat nopeita lukea ja minulta meni varmasti ohi sellaisia juttuja, jotka pelaaville nuorille ovat harrastuksen kautta tuttuja.

Kirjan tiedot:

Anders Vacklin & Aki Parhamaa: Replica | Tammi 2020 | 457 sivua | Kirjastosta

Haasteet;

* Popsugar Reading Challenge 2020 - a book about or by a woman in STEM [34/50]
Kaikki kirjan tytöt ja naiset harrastavat ja työskentelevät pelialalla.