Agatha Christie: Kurpitsajuhla

Rouva Ariadne Oliver oli käymässä ystävättärensä Judith Butlerin luona, ja hän oli lähtenyt tämän kanssa auttamaan samana iltana pidettävien lastenkutsujen valmisteluissa.

Olen nähnyt David Suchetin TV-version tästä Agatha Christien Kurpitsajuhlasta monta kertaa, mutta kirja oli vielä lukematta. Nytpä on sekin tehty ja harvinaista kyllä, taisin pitää jaksosta enemmän kuin kirjasta. Varmaan asiaa värittää sekin, että olen niin tykästynyt sekä Suchetin Poirot'n että Zoë Wanamakerin esittämään Ariadne Oliveriin.

Dekkarikirjailija Oliver osallistuu tässä lasten halloweenjuhliin, joiden päätteeksi yksi lapsista kuolee. Oliverilla on enemmän luottoa ystäväänsä Poirot'n kuin poliisivoimiin, ja kohta Poirot kaiveleekin Woodleigh Commonin luurangot kaapista.

Tuo murhajuoni sinänsä oli nokkela vaikka muistinkin, miten se tarinassa meni. Kirjassa minua vaivasi kuitenkin se, että monia juonenlankoja jätettiin ilmaan roikkumaan. Ne luurangot vedettiin kyllä esiin, mutta kaikilla ei sitten ollutkaan mitään tekemistä minkään kanssa, joten ne unohdettiin kokonaan. Samoin monet hahmot piipahtivat tarinassa ja katosivat sitten kokonaan.

Agatha Christie otti kirjassa todella vahvasti kantaa silloisen nykymaailman tilaan. Rikollisuus tuntui lisääntyneen myös idyllisillä omakotitaloalueilla, mielenterveysongelmiin ei saanut hoitoa ja nuoriso oli tietenkin menossa aivan pilalle. Ulkomaalaisiin suhtauduttiin hyvin epäilevästi, etenkin tarinalle olennaisiin au paireihin, joiden monet olettivat tulleen maahan vain sopivaa aviomiestä metsästämään.

Monet Christien huolenaiheista ovat edelleen olemassa ja niitä kirjoitetaan edelleen mukaan niin dekkareihin kuin muuhunkin kirjallisuuteen. Aiheiden käsittelytapa on toki erilainen ja Christien käyttämä sanasto oli auttamattoman vanhanaikainen ja paikoin loukkaavakin.

Mutta siis, ei Christien parhaimmistoa, mutta oli kiva lukea tuttu tarina, joka sopi vielä mainiosti tähän vuodenaikaankin.

Kirjan tiedot:

Agatha Christie: Kurpitsajuhla | WSOY 1987 (1. p. 1970) | 227 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: Hallowe’en Party (1969) | Suomennos: Anna-Liisa Laine

Luettu myös:

Kirjahullun päiväkirja, Yöpöydän kirjat, Oksan hyllyltä ynnä muut

Haasteet:

* Halloween : Kurpitsa

Jane Austen: Järki ja tunteet

Dashwoodin suku oli asunut Sussexissa kauan.

Jane Austen -lukupiiri Lauran kanssa jatkuu! Tällä kertaa vuorossa oli Austenin esikoisteos, Järki ja tunteet vuodelta 1811. Nuo reilut 200 vuotta eivät ole himmentäneet kirjan hohtoa tai vieneet vauhtia juonenkäänteistä.

Tarinahan alkaa siitä, kun Dashwoodin perheen isä kuolee ja saita poika vaimoineen haluaa heittää lesken ja tämän tyttäret pihalle. Onneksi ystävällinen sukulaismies tarjoaa naisten käyttöön pientä huvilaa, jonka ympäristössä vaanii muun muassa muuan eversti Brandon.

Ja sanon "vaanii", koska kumpikaan meistä lukijoista ei lämmennyt ajatukselle siitä, että 35-vuotias eversti rakastuu 16-vuotiaan Marianneen. Koko kaksikon perhe- ja ystäväpiiri ryhtyy lopulta painostamaan Mariannea hyväksymään Brandonin, koska onhan varakas eversti sentään varsin mukava saalis köyhtyneelle neidolle.

Joo ei.

Brandonilla oli paljon enemmän keskusteltavaa ja varmaan yhteistäkin vanhemman Dashwoodin sisaren eli Elinorin kanssa. Ikävä kyllä Elinor päätyi varsin mitäänsanomattoman miehen vaimoksi, mutta toisaalta, ainakin hän valitsi itse.

Kokonaisuutena kirja oli kuitenkin todella viihdyttävä ja varsinainen draaman vuoristorata! Tylsiä hetkiä ei ehtinyt olla, kun potentiaalisia morsiamia ja sulhoja metsästettiin, luurankoja kaivettiin kaapista, tunteita tukahdutettiin ja salaisuuksia tunki sisään ovista ja ikkunoista.

Mutta ei siinä kyllin; sillä kun ihmiset ovat päättäneet käyttäytyä tavalla, jonka he tietävät vääräksi, heitä loukkaa se, että heiltä odotetaan parempaa.

(s. 220)

Ihmiset olivat yhtäältä ihanan ilkeitä ja toisaalta myös lempeitä toisilleen. Esimerkiksi Lucy-neiti aikoo piru vieköön naida rahaa ja sen hän tekeekin keinoja kaihtamatta. Vaikka hän kauhea olikin, pitää kyllä ihailla naista, joka taistelee tiensä voittoon siinä pienessä laatikossa, joka naiselle tuona aikana ja tuossa paikassa oli annettu.

Tässä puhuttiin muuten yllättävän suoraan seksistä ja raskauksista, eikä pelkästään avioliiton yhteydessä. Lehtolapsia epäillään ja löytyy, ja niiden todetaan pilaavan nimenomaan naisen elämän ja maineen. Mies liitelee vastuusta vapaana vaikka hänet isäksi tiedettäisiinkin.

Emme tykänneet Willoughbysta, sanonpa vaan.

Eli siis hieno kirja, jossa draamaa ja yllätyksiä riitti!

Kirjan tiedot:

Jane Austen: Järki ja tunteet | WSOY 2014 (1. p. 1952) | 339 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: Sense and Sensibility (1811) | Suomennos: Aune Brotherus

Luettu myös:

Sallan lukupäiväkirja, Lumiomena, Amman lukuhetki ynnä muut

Virginia Woolf: Orlando

Nuorukainen, sillä ei ollut epäilystäkään hänen sukupuolestaan vaikka ajan muoti osaltaan kätki sen, sivalsi juuri viipaleen maurilaisen päästä, joka riippui kattohirrestä.

Klassikko luettu, taas! Virginia Woolfin Orlando oli täsmäkirja pariin lukuhaasteen, joissa etsittiin vanhempaa kirjaa. No, melkein satavuotias tämä onkin.

Orlando on fantasiaelämäkerta, queer-klassikko, feministinen klassikko ja kaikin puolin kehuttu kirja. Päähenkilö aloittaa elämänsä miehenä Elizabeth I:n Englannissa, kokee maagisen sukupuolenvaihdoksen 1600-luvulla ja elää naisena ainakin vuoteen 1928 asti. Hän tapaa kulttuurikuuluisuuksia ja runoilee itsekin, lähinnä tosin pöytälaatikkoon.

Epäilemättä ja todistetusti arvostettu kirja, josta en itse pitänyt oikeastaan ollenkaan. Joskus havahduin monen sivun jälkeen toteamaan, että enpä muuten muista luetusta yhtään mitään. Suomentajan loppusanoissa mainitaan esimerkiksi ensimmäinen Orlandon synnyttämä poika. Anteeksi mitä? En muistanut tuota edes tapahtuneen.

Mielestäni kirjan juoni poukkoili sinne tänne, en pysynyt yhtään mukana siinä, missä vuosisadassa oltiin milloinkin menossa, ja lisäksi en vain jaksanut Orlandon jaarittelevaa filosofointia milloin mistäkin aiheesta. Sori vain, Woolf! Hyvä, että muut tykkäävät ja arvostavat.

Positiivisena loppukaneettina: kirjassa oli joitakin omaakin huumorintajuani kutkuttavia kohtia ja lauseita.

"Oliko siis mahdotonta lähteä kävelylle puoliksi tukehtumatta ja saamatta lahjaksi smaragdein koristettua rupikonnaa ja avioliittotarjousta arkkiherttualta?"

(s. 142)

Kirjan tiedot:

Virginia Woolf: Orlando | Tammi 2024 (1. p. 1984) | 215 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: Orlando (1928) | Suomennos: Kirsti Simonsuuri

Luettu myös:

Ainakin Yksi pieni lukupäiväkirja, Ankin kirjablogi ja Hiirenkorvia ja muita

Haasteet:

* Queer-lukuhaaste 2024 : Vanha kirja

* Vahvat naiset 2024 : Feminismi

* Fantastinen kesä : Julkaistu yli 10 vuotta sitten

Jane Austen: Emma

Emma Woodhouse oli kaunis, älykäs ja rikas; hänellä oli viihtyisä koti ja onnellinen luonne; hänessä tuntuivat yhdistyvän elämän parhaat lahjat.

Luin viimeinkin Jane Austenin Emman!* Yhdessä kimppalukuna Kirjaimia-blogin LauraKatarooman kanssa vieläpä. Luen harvemmin mitään yhdessä jonkun toisen kanssa, mutta tämä oli hauska kokemus. Kiitos siitä!

(*No itse asiassa jo viikko sitten, mutta olen ollut laiska kokoamaan ajatuksiani.)

Sanoin heti Emman lukemisen alussa, että takakannen kamala “Emma Amorin apulaisena” -slogan olisi jonkin toisen kirjan kannessa saanut minut jättämään sen hyllyyn. Tarkasti ottaen tuo on totta. Arvon neiti Emma Woodhouse tosiaan kuvittelee tietävänsä tarkalleen keiden pitäisi olla yhdessä ja tekee parhaansa saattaakseen heidät avioliiton satamaan.

Tuo matchmaking-juoni ajaa toki tarinaa, mutta pohjimmiltaan tämä on tapakomedia, jonka hahmokaarti on vähintäänkin kirjava. Austen on erinomainen kirjoittamaan niin erikoisia ja suorastaan vastenmielisiä hahmoja, että aina ei tiedä nauraisiko vai vaipuisiko vain myötähäpeään.

Ehkä kirjan paras esimerkki tästä olivat Eltonin pappispariskunta, kauheat ja töykeät pyrkyrit, jotka eivät itse ymmärrä olevansa ihan hirveitä ihmisiä. Skaalan toisessa päässä olivat kirjan järkevimmät tyypit eli Knightleyn veljekset. Ymmärrän täysin Knightley nuorempaa, joka viettäisi iltansa mieluummin kotona kuin tuntikausia kestävillä tylsillä kyläilyreissuilla.

Etenkin kirjan naisilla olikin kovin pienet elämänpiirit. Se oli itse asiassa aika surullista luettavaa näin nykynäkökulmasta. Yhtä ainoaa kirjettä vatvotaan koko kylän voimin viikkokausia, koska mitään muuta ei tapahdu.

Emma itse oli sekä ärsyttävä että kiinnostava. Hän on selvästi aikansa ja kasvatuksensa tuote. Hän on oman ympäristönsä ravintoketjun huipulla ja tietää sen, mikä on raivostuttava ja toisaalta tavallaan ihailtava ominaisuus. Miksi tyytyisit vähempään kuin tiedät ansaitsevasi?

Emma ei halua naimisiin vaan on päättänyt huolehtia rakkaasta ja luulosairaasta isästään loppuelämänsä ajan. Minusta kirjan loppu, jossa Knightley lupautuu muuttamaan Emman kotiin tämän isän vuoksi, olikin oikeastaan ihan superromanttinen. Harvempi aatelismies muutti kotoaan vaimonsa luo!

Kokonaisuutena kirja oli minusta yllättävän hauska. Austen on kuulemma sanonut, että vain hän itse pitää Emmasta, mutta kyllä minäkin häneen kummasti kiinnyin tarinan aikana!

Kirjan tiedot:

Jane Austen: Emma | WSOY 2014 (1. p. 1950) | 615 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: Emma (1816) | Suomennos: Aune Brotherus

Luettu myös:

Luettua elämää, Hurja hassu lukija, Kasoittain kirjoja ynnä muut

Haasteet:

* Tiiliskiven neljä vuodenaikaa: Kesä

Hand in Hand with Love: An anthology of queer classic poetry

In May 1988, Margaret Thatcher’s Tory government ushered in Section 28 of the Local Government Act, a divisive and damaging piece of legislation that made ‘promotion’ of homosexuality by local councils illegal.

Hand in Hand with Love on niitä kirjoja, joiden olemassaoloa arvostan, mutta joista en itse saanut kovinkaan paljoa irti. Se on Simon Averyn toimittama runokokoelma, jossa on poimintoja queer-teemaisista runoista antiikista nykyaikaan.

Avery on myös kirjoittanut kirjalle johdannon, jossa hän kertoo lyhyesti queer-runouden historiasta. Olisin kaivannut tällaista faktatietoa runojen yhteyteen. Kaikkien runoilijoiden nimet eivät sanoneet minulle mitään ja oli hankala asettaa runot historialliseen kontekstiinsa. Miksi juuri tämä henkilö kirjoitti tällaisen runon?

Kokoelman varhaisimmat runot ovat oikeutetusti Sapfon, uusimmat taas nykyrunoilijoiden teoksia. Pidinkin näistä eniten, koska nämä runot minun oli helpoin ymmärtää. Siis ihan kirjaimellisesti. Renessanssin englanninkielinen runomitta ja -sanasto eivät ole niin hyvin hallussa, että runot ja niiden merkitykset olisivat olleet täysin ymmärrettäviä.

Mutta tämä on aivan varmasti erilainen lukukokemus sellaiselle, joka jo lähtökohtaisesti pitää enemmän runoudesta ja ymmärtää paremmin wanhaakin runoenglantia!

Suosikkirunoni oli Christopher Marlowen The Passionate Shepherd to His Love, jossa romantiikkaa julistetaan niittymaisemissa. Runoissa toistuvat teemat ovatkin luonto, intohimoiset rakkauden julistukset, salattu rakkaus ja ilo.

Kirjasta itsestään pitää vielä mainita se, että tämä on varsin kaunis pieni opus. Sivut ovat ohuita ja kullattuja, ja etu- ja takakannen historialliset valokuvat hyvin viehättäviä.

Kirjan tiedot:

Hand in Hand with Love: An anthology of queer classic poetry | Macmillan Collector's Library 2023 | 194 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Helmet 2024 : 15. Kirja, jolla on vähintään kolme tekijää [27/50]

* Lukumatka menneisyyteen 2024 : Vapaa valinta

* Queer-lukuhaaste 2024 : Runoteos tai säeromaani

Frank Herbert: Dyynin messias

K: Mikä sai teidät valitsemaan juuri sellaisen lähestymistavan Muad’Dibistä kertovaan historiikkiin?

No en sitten malttanut odottaa pidempään tämän Frank Herbertin Dyynin messiaan lukemista. Taustalla vaikuttanee tuo juuri teatteriin tullut elokuva, jota ei voi välttää näkemästä mainoksissa, arvosteluissa ja vaikka missä.

Kaiken tuon leffahypetyksen seasta silmiini osui tieto siitä, että Denis Villeneuve haluaa muokata tästäkin kirjasta elokuvan. Sanoisin, että tämä on varmasti juoneltaan helpompi kuvata ja muuttaa käsikirjoitukseksi kuin Dyyni. Dyynissä isotkin tapahtumat ohitetaan monesti vain parilla lauseella, mutta Messiaassa ne oikeasti näytetään.

Tässäkin on toki paljon filosofointia, liikaakin jos minulta kysytään. En oikein jaksanut keskittyä niihin osuuksiin, koska ei niissä kerrottu mitään tajuntani räjäyttäviä oivalluksia. Näistä osuuksista kiinnostavimpia olivat Paulin synkät pohdinnat siitä, miten hänestä on tullut kokonaisen uskonnon keskushahmo ja (teko)syy hirmuteoille. Samoin hän on epätoivoinen selvänäkökykynsä edessä: on vain huonoja ja vielä pahempia vaihtoehtoja. Valitse siinä sitten.

Mutta jos filosofointi unohdetaan, niin juoni sinänsä on jopa jännittävä. Eri tahot ovat yhdistäneet voimansa ja suunnittelevat Paulin salamurhaa. Tätä on hieman hankala toteuttaa, koska kohde näkee tulevaisuuteen, mutta yrittänyttä ei laiteta. Tarinaa kerrotaan monesta näkökulmasta, joiden kautta tutustutaam hyvin monenlaisiin hahmoihin.

Kaipasin tarinaan Jessicaa, joka on karistanut Arrakiksen pölyt jaloistaan, mutta hänen tilallaan on tytär Alia. Juuri se kammottava lapsi, joka tuli tietoiseksi olennoksi jo kohdussa ja joka taaperoikäisenä viiletti pitkin taistelukenttää teurastamassa loukkaantuneita. Nyt hän on Paulin kultin ylipapitar, joka herättää pelkoa ja kauhistusta kaikissa, mukaan lukien veljensä.

Ja kaiken taustalla on Arrakiksin muuttuva maailma. Paul on onnistunut aloittamaan planeetan ilmaston muokkaamisen, mikä ei sitten sovikaan kaikille. Kiinnostavimpia tarinanlankoja olikin mielestäni se, miten fremen-kansa on jo ehtinyt muuttua ja miten eri hahmot siihen suhtautuvat. Arrakiksen aavikko on ollut armoton asuinpaikka, mutta se on kuitenkin ollut koti. Miten fremeneille ja heidän kulttuurilleen käy, kun koti muuttuu vääjäämättä toisenlaiseksi?

Vähän hidaslukuinen, mutta kiinnostava kirja! Jatko-osa onkin sopivasti suomennettu ja luen sen ennen pitkää.

Kirjan tiedot:

Frank Herbert: Dyynin messias | WSOY 2023 (1. p. 1987) | 327 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: Dune Messiah (1969) | Suomennos: Hilkka Pekkanen

Haasteet:

* Helmet 2024 : 40. Kirjassa on erittäin kylmä tai kuuma [24/50]

Frank Herbert: Dyyni. Muad’Dib & Profeetta

Kun isäni, padisah-keisari, kuuli herttua Leton kuolemasta ja kuolintavasta, hän sai raivokohtauksen, jollaista emme olleet koskaan ennen nähneet.

Luin Dyynin ensimmäisen osan näköjään marraskuussa. Uusi leffa on tulossa valkokankaalle kohta puolin ja vaikka en ole varma, menenkö katsomaan sitä (se on melkein kolme tuntia pitkä!), motivoi se kuitenkin lukemaan nämä jatko-osat.

Vai onko jatko-osa edes oikea sana näille? Yhtä kirjaahan nämä ovat, se vain on pilkottu kolmeen osaan.

Muad’Dib ottaa kiinni elokuvan ja kirjassa keskitytään enimmäkseen siihen, miten Jessica ja Paul luikertelevat sisään fremenien yhteisöön. He käyttävät häikäilemättä hyväkseen fremenien uskonnon raameja noustakseen valta-asemiin heidän parissaan. Uskonto ja politiikka kulkevat tarinassa koko ajan käsi kädessä ja juoni onkin kiinnostavan monimutkainen juuri sen vuoksi.

Profeetassa Paul porskuttaa eteenpäin fremenien messiaana ja pohtii, voiko mitenkään välttää koko universumin kattavan sodan syttymisen. Lähes jokainen Paulin näkemä tulevaisuus näyttää kylpevän jihadin veressä. Samaan aikaan Arrakisin ulkopuolella juonitaan Muad’Dibin nostattaman kansannousun päänmenoksi.

Näistä kahdesta tykkäsin enemmän Muad’Dibistä, lähinnä koska Jessica oli siinä paljon aktiivisempi tekijä ja ansaitsi fremenien kunnioituksen omilla ansioillaan. Pidin hänestä ja olikin sääli, että Profeetassa hän oli paljon passiivisemmassa roolissa.

Paul sen sijaan ei ollut mielestäni kovin kiinnostava päähenkilö, koska hän oli niin kertakaikkisen ylivertainen muihin verrattuna. Se tietenkin oli tarinan pointti ja hänen kauttaan kuvataan kyllä hyvin sitä, että suuri valta voi olla myös valtava taakka.

Kokonaisuutena tykkäsin Dyynistä ja sen maailmasta niin paljon, että luen varmasti jatko-osan tai pari! Minusta tarina on kestänyt hyvin aikaakin, jos kohta toivon, että leffassa nostetaan esiin vielä enemmän naishahmoja kuin kirjassa.

Kirjan tiedot:

Frank Herbert: Dyyni. Muad’Dib & Profeetta | WSOY 2010 & 2011 (1. p. 1984) | 251 & 262 sivua | Kirjastosta

Englanninkieliset alkuteokset: Dune. Muad’Dib & The Prophet (1965) | Suomennos: Anja Toivonen, tarkistanut Ari Koskinen

Haasteet:

* Helmet 2024 : 47.-48. Kaksi kirjaa, jotka on kääntänyt sama kääntäjä [12/50]

Astrid Lindgren: Mio, poikani Mio

Kuunteliko kukaan radiota viidentenätoista lokakuuta viime vuonna?

Kasvattivanhempiensa hyljeksimä Jussi paljastuukin Kaukaisuuden maan prinssi Mioksi. Idylliseltä vaikuttavaa valtakuntaa uhkaa pelottava ritari Kaamo, joka Mion on kohdattava.

Helmet-lukuhaasteeni viimeinen puuttuva kohta oli "Kirja on klassikkoteos Ruotsista, Norjasta tai Tanskasta". Minulla oli siihen mielessä ihan toinen kirja, mutta kun sen lukeminen ei edistynyt mihinkään, vaihdoin lennossa Astrid Lindgreniin.

Tämä oli surumieliseltä tunnelmaltaan samanlainen kirja kuin Veljeni Leijonamieli. Kaukaisuuden maa on Mion unelmien täyttymys, mutta sitäkin varjostaa synkkä pilvi. Ritari Kaamo on siepannut lapsia ja eipä kirjassa vältytä traagiselta kuolemaltakaan. Koko kerronta tuntuu huokuvan uhkaa ja sitä, että kohtaloaan ei voi välttää.

Olen lukenut jostain teorian siitä, että itse asiassa Jussi kuolikin kirjan alussa ja tarina on hänen viime hetken houreitaan. En päässyt ajatuksesta eroon lukemisen aikana, koska kaikki Kaukaisuuden maassa muistuttaa Mioa hänen entisestä elämästään, parempana versiona vain.

Mutta jos unohdetaan tuo masentava tulkinta, kirja oli pohjimmiltaan sellainen vanhanajan hyvän ja pahan välinen taistelu. Mio edustaa inhimillistä hyvää, joka rohkeudestaan huolimatta tarvitsee ystävänsä Jum-Jumin tukea. Ritari Kaamo edustaa pahaa, mutta kuitenkin sellaista pahaa, joka ei halua olla paha. Kivisydän vaivaa häntä itseäänkin.

Kirjana tämä oli mielestäni ihan ok, mutta ei yllä Veljeni Leijonamielen tai Ronja ryövärintyttären vertaiseksi. Ronja tosin on ikisuosikkini, joten on epäreilua verrata mitään kirjaa siihen!

Tässä lukemassani painoksessa on Johan Egerkransin kuvitus. Olen tykännyt hänen kuvitustyylistään hirviö- ja dinosauruskirjoissa, mutta tässä en ihan lämmennyt sille. Se tuntui jollain tavalla liian modernilta tarinaan.

Kirjan tiedot:

Astrid Lindgren: Mio, poikani Mio | WSOY 2021 (1. p. 1955) | 145 sivua | Kirjastosta

Ruotsinkielinen alkuteos: Mio, min Mio (1954) | Suomennos: Kristiina Kivivuori

Luettu myös:

Yöpöydän kirjat, Kirjasähkökäyrä, Hurja hassu lukija ynnä muut

Haasteet:

* Helmet 2023 : 7. Kirja on klassikkoteos Ruotsista, Norjasta tai Tanskasta [50/50]

Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu

Jonakin aikaisena aamuna Nuuskamuikkunen heräsi teltassaan Muumilaaksossa ja huomasi että ilmassa oli syksyn ja lähtemisen tuntu.

Nuuskamuikkunen ei pääse pitkällekään syysvaelluksessaan ennen kuin hän kääntyy takaisin. Muumilaaksossa häntä odottaa yllätys: muumiperhe on poissa ja laaksoon on päätynyt koko joukko hukassa olevia olentoja.

Muumien matkassa -lukuhaaste päättyy marraskuussa marraskuukirjaan. Kirjassa ei sanota suoraan, missä muumit luuraavat, mutta oletin heidän olevan majakkasaarella. Minusta oli jännä ajatella, että kirjojen tapahtumat tapahtuvat samaan aikaan. Molempien tunnelmakin on syksyisen surumielinen.

Suosikkini tämän kirjan hahmoista olivat Nuuskamuikkunen, Mymmeli ja Vilijonkka. Olen tykänyt kirjojen vilijonkista enemmän kuin sen tutun animaatiosarjan. Johtunee siitä, että nämä vilijonkat astuvat ainakin hetkeksi vilijonkkien tiukan kurinalaisen ja supersiistin elämän ulkopuolelle.

Nuuskamuikkunen puolestaan hurmaa elämänfilosofiallaan, joskin tässä kirjassa oli aivan kauheaa myötähäpeää aiheuttava kohtaus. Kertomuskin pysähtyy sanomaan, että nyt kaikkia nolottaa ja ettei kukaan enää kunnioita Nuuskamuikkusta ihan samalla tavalla kuin ennen. Voi ei!

Mymmelistä tykkäsin hänen huolettomuutensa vuoksi. Se on samantapaista kuin Myyn, mutta ehkä vähän aikuisempaa. Mymmeli ei myöskään ole ihan niin ilkeä kuin Myy, mutta kuitenkin kaukana TV-sarjan lempeän romanttisesta hahmosta.

Lyhyt raivokas ukonilma oli tehnyt Mymmelin aivan sähköiseksi. Hänen tukkansa kipunoi ja säärien ja käsivarsien jokainen pieni haiven sojotti pystyssä ja värisi.

Nyt minä olen villeydestä pakahtumaisillani, Mymmeli ajatteli. Voisin tehdä mitä tahansa enkä kumminkaan tee yhtään mitään. Voi miten hauskaa on tehdä ihan mitä haluaa. Mymmeli käpertyi haahkantuntuvapeiton alle ja tunsi olevansa pieni pallosalama, tulinen kerä.

(s. 87)

Kaiken kaikkiaan tämäkin kirja oli kiva lukukokemus. Kaikki uudet hahmot oppivat jotain itsestään ja joutuvat hyväksymään, ettei muumiperhe ollutkaan sellainen kuin heidän kuvitelmissaan.

Pidin tästä haasteesta ja olen iloinen, että sain nyt luettua tämän klassikkosarjan. Vähän jäi sellainen oli, että pitäisikö lukea muumisarjakuvatkin järjestelmällisesti. Satunnaisia hajamuumeja olen lukenut silloin tällöin vuosien varrella.

Kirjan tiedot:

Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu | WSOY 2010 (1. p. 1970) | 161 sivua | Kirjastosta

Ruotsinkielinen alkuteos: Sent i november (1970) | Suomennos: Kaarina Helakisa

Luettu myös:

P. S. Rakastan kirjoja, Jokken kirjanurkka, Lumiomena ynnä muut

Haasteet:

* Helmet 2023 : 25. Kirjan nimessä on viikonpäivä tai kuukausi [47/50]

Frank Herbert: Dyyni: ensimmäinen osa

Viikkoa ennen Arrakisiin lähtöä, kun kaikki viimeiset puuhat olivat jo kiihtyneet melkein sietämättömäksi touhuksi, vanha eukko tuli käymään Paul-pojan äidin luona.

Kaukaisessa tulevaisuudessa Atreidesin perhe komennetaan muuttamaan Arrakisin aavikkoplaneetalle. Vaara vaanii joka puolella ja suvun perijää odottaa erikoinen kohtalo.

Olen jossain välissä Wikipediaa surffatessani lukenut sekä tätä kirjaa että koko sarjaa koskevat juonipaljastukset. Lisäksi tämä on sellainen scifiklassikko, että spoilereita olisi varmasti ollut vaikea välttää muutenkin. Eipä se onneksi minun lukemistani haitannut.

Sain tämän luettua lauantaina ja sattumalta illalla telkkarista tulikin vuoden 2021 Dyyni-elokuva. Olen nähnyt se ennenkin ja katsoin sitä nyt puolella silmällä ihan vain verratakseni sitä kirjaan.

Molemmissa tarina pysähtyy suunnilleen samaan kohtaan, kirja hieman elokuvaa aiemmin. Pidin kirjasta enemmän ja aion kyllä lukea sen loppuun asti jahka ehdin. Tämähän on siis vain tarinan ensimmäinen osa, oikeastaan prologi, ja siltä se etenkin elokuvassa tuntuu.

Kirjassa syvennytään enemmän siihen poliittisten juonittelujen verkkoon, johon Atreidesit lopulta kompastuvat. Hekin ovat taitavia pelaajia ja on pienestä kiinni, etteivät asiat menneetkin ihan toisella tavalla. Pidin etenkin siitä, että kirjassa kerrottiin enemmän benegesseriittojen motiiveista ja toimintatavoista. Ne jäivät leffassa vähän hämäriksi.

Samoin se, että Jessica sai paljon sivutilaa, oli miellyttävä yllätys. Elokuvassa minua ärsyttikin se, miten hän viettää suurimman osan ajasta joko selvästi peloissaan tai itkemässä. Kirjassa hänellä on rautainen itsekuri ja kun se särkyy, lukijakin tietää, että nyt on tosi kyseessä.

Oikeastaan pidin Jessicasta niin paljon, että Paul jäi mielessäni vähän sivuosaan. "Jep, siinä se poika on, pakotettuna hyödyntämään benegesseriittojen istuttamia messiaanisen tarinan siemeniä. Mutta nyt takaisin Jessicaan!"

Kirjan tiedot:

Frank Herbert: Dyyni: ensimmäinen osa | WSOY 1986 (1. p. 1982) | 279 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: Dune. Book One (1965) | Suomennos: Anja Toivonen

Luettu myös:

Ainakin Paljon melua kirjoista ja There's no such thing as too many books

Haasteet:

* Scifiä! : Ei-ihmismäisiä olentoja

Hiekkamatoja!

* Luonto sivuilla vol. 3 : Aavikko

* Aakkoshaaste : D

Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia

Tyynenä ja pilvettömänä iltana huhtikuun loppupuolella Nuuskamuikkunen tuli niin kauas pohjoiseen, että varjonpuoleisilla rinteillä oli vielä lumiläikkiä.

Lokakuussa Muumien matkassa -haasteen kirjana on tämä Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia. Muista muumikirjoista poiketen tämä ei olekaan yksi tarina, vaan kansien välissä on yhdeksän lyhyttä kertomusta. Jos tykkäät novelleista niin kokeile ihmeessä tätä!

Itse tykkäsin joistain tarinoista selvästi enemmän kuin toisista. Tässä oli paljon tuttuja juttuja animaatiosarjasta, mutta yksityiskohtia oli kyllä muutettu kirjan ja sarjan välillä. 

Kamala tarina -kertomus oli minulle aivan uusi tuttavuus ja siinä olikin Myyn lisäksi mymmelimummo! En koskaan ajatellut, että ison äitimymmelin äiti olisi vielä ollut maisemissa. Tai ehkäpä se olikin Juksun äiti?

Minulle tarinoiden Top 3 oli:

Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin : Miten sympaattinen Vilijonkka! Taloa ja luontoa riepottelevan myrskyn kuvaus oli hienoa ja pidin aivan erityisesti tästä:

Vilijonkka henkäisi syvään. - Nyt minä en enää koskaan pelkää, hän sanoi itsekseen. - Nyt minä olen vapaa. Nyt minusta on hauskaa mikä vain.

(s. 66)

Maailman viimeinen lohikäärme : Tykkäsin aina tästä tarinasta animaatiosarjassa. Lohikäärmeet on kivoja noin ylipäätään ja Nuuskamuikkunen näyttää taas, että Muumipeikko on hänelle tärkeä. Jäin kyllä miettimään, että mistä ihmeestä Nuuskamuikkunen saa uuden hatun?

Kuusi : Muumien joulupaniikki oli ihan mahtavaa ja hykerryttävää luettavaa. Kukaan ei kerro, mikä joulu on, ja kaikki saavat sen kuulostamaan joltain ilmestyskirjan pedolta.

Kokonaisuutena kirja ei ole suosikkimuumejani, mutta nuo kolme tarinaa olivat tosi kivoja.

Kirjan tiedot:
Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia | WSOY 2018 (1. p. 1962) | 187 sivua | Kirjastosta
Ruotsinkielinen alkuteos: Det osynliga barnet (1962) | Suomennos: Laila Järvinen

Luettu myös:

Villasukka kirjahyllyssä, Kirjakaapin kummitus, Järjellä ja tunteella ynnä muut

Tove Jansson: Muumipappa ja meri

Eräänä iltapäivänä elokuun lopulla kulki eräs isä puutarhassaan ja tunsi olevansa tarpeeton.

Muumien matkassa -haasteen syyskuun kirjana on syksyisen myrskyävä Muumipappa ja meri. Muumikirjojenkin joukossa tämä on sellainen klassikko, jota tiedän edelleen vinkattavan yläkoululaisille. Tässä käsitelläänkin sen verran psykologisia ja aikuisia teemoja, että ihan harmittaa ettei tätä taida löytyä kovinkaan monen kirjaston aikuisten tai edes nuorten osastolta.

Koko juonihan lähtee liikkeelle Muumipapan keski-iän kriisistä, jonka johdosta koko perhe muuttaa syrjäiselle majakkasaarelle. Siellä Muumipappa saa patsastella ja tuntea olevansa Miehinen Mies, perhettään raivoavalta mereltä suojeleva sankari.

Muumipeikko puolestaan joutuu teini-iän hormonimyrskyihin. Ihanat merihevoset pitävät häntä säälittävänä rassukkana ja niinpä Muumipeikko kääntää lopulta katseensa toiseen suuntaan, nimittäin perhettä saarelle seuranneeseen Mörköön. Aivan. Mörköön. Eipä ollut tätä siinä 1990-luvun animaatiosarjassa!

Ja samaan aikaan Muumimamma masentuu. Pappa ja Muumipeikko keskittyvät omiin kriiseihinsä eikä kukaan muista Muumimammaa, jonka rakas puutarha jäi Muumilaaksoon. Pidin kirjassa eniten siitä, miten Muumimamma ottaa omaa tilaa (halkojen teko on hänen työtään!), löytää uuden harrastuksen ja astuu lopulta maalaamaansa Muumilaaksoon. Eskapismia kerrakseen.

Taustalla hyörii myös Myy, joka on perheen realisti. Hän on se, joka pärjää tilanteessa kuin tilanteessa ja pakottaa muutkin kohtaamaan todellisuuden.

- Voi sinua! sanoi pikku Myy [Muumipeikolle]. - Pisimuurahaiset ovat kuin hyttyset, on vain hyvä jos ne otetaan hengiltä! Sitä paitsi sinä tiesit koko ajan tärmälleen, mitä minä tekisin. Tiesit, mutta toivoit etten puhuisi siitä. Sinä petät itseäsi.

Siihen ei ollut paljon vastaamista.

(s. 86)

Tykkäsin tästä todella paljon ja se sai miettimään sitä, miten vesitetty versio tuo minulle tuttu animaatiosarja lopulta olikaan. Kirjassa on kirpeyttä ja välillä jopa ilkeyttä, joka sarjasta puuttuu.

Kirjan tiedot:
Tove Jansson: Muumipappa ja meri | WSOY 2014 (1. p. 1965) | 186 sivua | Kirjastosta
Ruotsinkielinen alkuteos: Pappan och havet (1965) | Suomennos: Laila Järvinen

Luettu myös:

Luetaanko tämä?, Jokken kirjanurkka, Villasukka kirjahyllyssä ynnä muut

Tove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti

Samana aamuna, jolloin Muumipeikon isä sai joen yli vievän sillan valmiiksi, pikku otus Nipsu keksi erään kummallisen asian.

Nipsu löytää luolan ja kissan ja taivaalla tapahtuu jotain kummallista. Niinpä Muumipeikko ja Nipsu lähtevät matkalle kohti tähtitornia, ja tapaavat reissun päällä uusia vanhoja tuttuja.

Muumien matkassa -haasteen elokuun kirjana on Muumipeikko ja pyrstötähti. Oikein kiva kirja pimenevään iltaan, jolloin on helppo kuvitella taivaalla viipottava tuhon tuoja.

Tarinana tämä oli vauhdikas seikkailu, jonka ote vain kiristyi loppua kohti. Minulle kirjan paras osuus alkoikin siitä, kun Muumipeikko ystävineen lähti ylittämään merenpohjaa puujaloilla. Jansson kuvaa hienosti kiirettä ja sitä pelkoa, joka leijuu ilmassa joka puolella.

He makasivat hiljaa kiinni toisissaan pitkän aikaa. Ulkona jymisi luhistuneiden vuorten ja revenneen maan kaiku. Aika venyi hirvittävän pitkäksi ja jokainen oli ypöyksin itsensä kanssa.

(s. 139)

Tässä kirjassa esitellään ensimmäistä kertaa Nuuskamuikkunen, Niisku, Niiskuneiti ja postimerkki-hemuli. Mietin lukiessani, että minä olisin varmaan tarinan Niisku, se epätoivoinen tosikko haihattelijoiden joukossa. Ja loppupeleissä Muumimamma, joka pakkaa mukaan retiisit ja kylpyammeen, koska ei sitä voi ikinä tietää, mitä maailmanlopussa tarvitsee.

Muumipeikko katseli synkkää maisemaa ja ajatteli, miten peloissaa maapallon täytyi olla kun se näki hehkuvan tulipallon lähestyvän. Hän ajatteli miten kiihkeästi hän rakasti kaikkea, metsää ja merta, sadetta ja tuulta, auringonpaistetta ja ruohoa ja sammalta, ja miten mahdotonta olisi elää ilman niitä.

Mutta sitten hän ajatteli: kyllä äiti tietää miten kaiken voi pelastaa.

(s. 108)

Tässä kirjassa on monia aivan ihania kohtia! Jos laittaisin ne kaikki tähän, kyseessä olisi vähintään kolmasosa kirjasta. Tämä saattaa jopa olla suosikkini tähän asti luetuista muumeista.

Kirjan tiedot:
Tove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti | WSOY 2010 (1. p. 1955) | 144 sivua | Kirjastosta
Ruotsinkielinen alkuteos: Kometen kommer (1946) | Suomennos: Laila Järvinen ja Päivi Kivelä

Luettu myös:
Oksan hyllyltä, Luettua elämää, Vinttikamarissa ynnä muut

Haasteet:
* Fantastinen kesä 2023 : Kotimainen fantasiakirja

Tove Jansson: Muumipapan urotyöt

Kerran kun Muumipeikko oli aivan pieni, hänen isänsä otti ja vilustui keskellä kuuminta kesää.

Muumipappa päättää kirjoittaa menestyskirjan myrskyisestä nuoruudestaan. Samalla tulevat tutuksi myös muutamat muut Muumilaakson asukkaiden vanhemmat.

Muumien matkassa -haasteen heinäkuun kirjana oli Muumipapan urotyöt, joka sopikin tunnelmaltaan tällaiseksi kesäkirjaksi. Tässäkin oli paljon tuttua animaatiosarjasta, mutta myös muutamia eroavaisuuksia ja yllätyksiä.

Ja niillä tarkoitan esimerkiksi sitä, että Juksu heilastelikin Mymmeli-äidin eikä Mymmelin tyttären kanssa?? Ja Myy on vanhempi kuin Nuuskamuikkunen??? Sanat eivät riitä.

Tarina itsessään on vauhdikas seikkailu, jonka aina niin vaatimaton Muumipappa väittää olevan melkein kokonaan totta. Orpomuumista kasvaa nuori aikuinen, joka on perustamassa siirtokuntaa ja pelastaa aalloista hemaisevan muumineidon.

Tykkäsin sekä näistä muistelmaosuuksista että sanotaan nyt vaikka nykypäivään sijoittuvista pätkistä, joissa Muumipappa lukee muistelmiaan nuorisolle. Nipsu, Nuuskamuikkunen ja Muumipeikko ovat kaikki ihanan varmoja siitä, että juuri heidän vanhempansa ovat tarinan tärkeimpiä.

Kirja myös vilisee hauskoja sivuhenkilöitä, joista osa oli tuttuja ja osa uusia. Omat suosikkini olivat alamaisiaan huolettomasti loukkaava Itsevaltias ja dramaattinen kummitus.

- Kaikki ovat niin tottuneet minuun, kummitus sanoi nyreästi. - Edes drontti Edvard ei pelästy enää.

- Minä pelästyin! huusi Hosuli. - Minä pelkään vieläkin!

- Siinä teet kiltisti, sanoi kummitus ja lisäsi kiireesti: - Hylätty luurankokaravaani ulvoo jäänvihreässä kuutamossa!

- Rakas kummitus, sinä et tunnu oikein tasapainoiselta, Fredrikson sanoi ystävällisesti.

(s. 122)

Kirjan tiedot:
Tove Jansson: Muumipapan urotyöt | WSOY 2010 (1. p. 1968) | 158 sivua | Kirjastosta
Ruotsinkielinen alkuteos: Muminpappans bravader (1950) | Suomennos: Päivi Kivelä ja Laila Järvinen

Luettu myös:
Luettua elämää, Oispa punssia, Kirjojen keskellä ynnä muut

Haasteet:
* Fantastinen kesä 2023 : Osa kirjasarjaa

Tove Jansson: Vaarallinen juhannus

Muumipeikon äiti istui portailla auringonpaisteessa ja laittoi kaarnalaivan köysistöä.

Muumiperhe pakenee tulvaa kummalliseen taloon, mutta pian heidän tiensä erkanevat. Juhannus huipentuu loputa Muumipapan kirjoittamaan näytelmään.

Muumien matkassa -haasteen kesäkuun kirja oli, kuinkas muutenkaan, Vaarallinen juhannus. Muistin pääkohdat animaatiosarjan jaksoista, mutta kaikkea kirjan sisältöä ei oltu otettu siihen mukaan.

Lähinnä tämä koskee kirjan hahmoja, joista esimerkiksi Homssu ja Miska puuttuivat telkkarista kokonaan. Etenkin Miska jäi nyt kirjasta mieleeni. Hän oli sekä huvittava että surullinen hahmo, jolla ei ollut omasta mielestään mitään merkitystä.

Mymmeli ja Niiskuneiti olivat lisäksi hänelle yllättävän ilkeitä! Ja kaiken lisäksi Mymmeli uhkailee Myytä jatkuvasti lyömisellä. Kirjoista huomaa, että telkkaria varten hahmoista on siloiteltu rosoisimmat kulmat.

Tykkäsin eniten Nuuskamuikkusen juonesta. Hattivattien kylväminen on aina hauska kohtaus kaikissa muodoissaan ja tässä paneudutaan tarkemmin hänen yrityksiinsä olla isä 24:lle orpolapselle. Tsemppiä! Tähän sisältyi kyllä hyvinkin hellyttäviä kohtauksia, kuten lasten tekemä tupakkamassi.

Kaiken kaikkiaan kirja oli hauska ja sopivasti höpsö. Paras aika tämän lukemiselle on ehdottomasti tämä juhannuksen aika.

- Ottiko joku riippumaton sisään? kysyi Muumipappa äkkiä.

Kukaan ei ollut muistanut riippumattoa.

- Sepä hyvä, sanoi Muumipappa. - Se olikin niin kauhean värinen.

(s. 21)

Kirjan tiedot:
Tove Jansson: Vaarallinen juhannus | WSOY 2014 (1. p. 1957) | 132 sivua | Kirjastosta
Ruotsinkielinen alkuteos: Farlig Midsommar (1954) | Suomennos: Laila Järvinen, tarkistanut Päivi Kivelä

Luettu myös:
Luettua elämää, P.S. Rakastan kirjoja, Paljon melua kirjoista ynnä muut

Haasteet:
* Fantastinen kesä 2023 : Julkaistu 2015 tai aiemmin

Tove Jansson: Taikurin hattu

Eräänä harmaana aamuna ensilumi laskeutui Muumilaaksoon.

Talviunilta heränneet Nipsu, Muumipeikko ja Nuuskamuikkunen löytävät taikurin hatun, joka johtaa muumiperheen jos jonkinlaisiin kommelluksiin.

Muumien matkassa -haasteen toukokuun kirjana on Taikurin hattu. Tässä olikin paljon sellaista, jonka muistin lapsuuteni animaatiosarjasta. Paljon oli myös sellaista, jota en muista tai jota ei edes koskaan animoitu.

Esimerkiksi aivan kirjan alussa Nuuskamuikkunen on jo herännyt talviunilta. "Siis anteeksi kuinka?", ajattelin, mutta kyllähän se järkeen käy kun kerran Myykin nukkuu talvet. Ilmeisesti Nuuskamuikkunen lähtee ensimmäistä kertaa talvivaellukselle tämän kirjan lopussa. Teini-ikä iski? Ainakin hänen ehdotuksensa Seikkailu-veneen nimeksi, Hiipivä Susi, oli niin dramaattista teiniä kuin olla ja voi.

Ärsyttävät Tiuhti ja Viuhti matkalaukkuineen olivat tuttuja, mutta Kuningasrubiinin omistuksesta käyty oikeudenkäynti sen sijaan oli uutta. Siitä nyt puhumattakaan, että Mörkö puhui! Se yllätti, TV-sarjassahan hän vain vaikertaa karmivasti.

Parhaiten ja hauskimpana mieleeni jäi kohtaus, jossa Muumipeikko ja Nuuskamuikkunen kohtaavat taikurin hatussa piipahtaneita...

- Kanarialintuja, puuskahti Nuuskamuikkunen. - Kolme keltaista kanarialintua tuolla sillankaiteella! Outoa nähdä niitä ulkona yöllä.

- En minä ole mikään kanarialintu, piipitti lähin lintu. - Minä olen särki!

- Me olemme kaikki kolme rehellisiä kaloja! visersi hänen toverinsa.

(s. 40)

Voi sitä hattua.

Tarinan aikana muumit ystävineen yöpyvät luolassa, löytävät Seikkailu-veneen ja käyvät hattivattien saarella, ja tapaavat viimein taikurin. Minua nauratti, kun helteen piinaama Muumimamma suorastaan heitti kärttyisän nuorison rantaluolaan saadakseen olla rauhassa.

Kaiken kaikkiaan hauska kirja, jonka seikkailu polveilee paikasta toiseen hatun ja taikurin väijyessä taustalla.

Kirjan tiedot:
Tove Jansson: Taikurin hattu | WSOY 2010 (1. p. 1958) | 140 sivua | Kirjastosta
Ruotsinkielinen alkuteos: Trollkarlens hatt (1948) | Suomennos: Laila Järvinen

Luettu myös:
Jokken kirjanurkka, Luettua elämää, Sallan lukupäiväkirja ynnä muut

Haasteet:
* Helmet 2023 : 16. Kirjassa kirjoitetaan kirjaa [33/50]
Muumipapan muistelmia!
* Fantastinen kesä 2023 : Kirjassa ollaan veneessä tai laivassa

Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva

Oli varmaan jo iltapäivä eräänä elokuun lopun päivänä, kun Muumipeikko ja hänen äitinsä saapuivat suuren metsän sisimpiin sopukoihin.

Muumipeikko ja Muumimamma etsivät kadonnutta Muumipappaa metsän syövereistä. Matkan varrelta löytyy uusia ystäviä ja lopulta uusi kotikin.

Instagramin @sivukerrallaan -tilin Muumien matkassa -haasteessa ollaan nyt toisessa kirjassa. Tai oikeastaan ensimmäisessä, koska tämä on muumisarjan aloitusosa. Nämä muumit ja tämä maailma ovatkin erilaisia kuin ne, joita esimerkiksi animaatiosarjassa nähdään.

Kirjan kuvitus on Tove Janssonin ja siitäkin näkee heti, että alussa ollaan. Protomuumit ovat eri mallisia ja minun silmääni pisti etenkin muumien pitkä kuono, joka oli pikemminkin nenä, jonka alla oli suu. Vähän kummallisen näköisiä kun on tottunut pyöreisiin muumeihin!

Lisäksi muumipappa laittaa kuulemma hännän taskuun, mikä herättää koko joukon kysymyksiä. Onko näillä muumeilla vaatteita? Nakuja ne kuvissa ovat. Vai onko tasku karmeaa body horroria?

Tarinana tämä oli nonsense-henkinen seikkailumatkakertomus. Mamma ja Muumipeikko löytävät metsästä Nipsun, jonka kanssa he päätyvät jos jonkinlaisiin erikoisiin tilanteisiin. Kiintotähtenä on toive Muumipapan löytämisestä, jos kohta hän ei kirjassa tunnu etsimisen arvoiselta.

Pappa "katosi" hattivattien matkaan eikä koskaan palannut kotiin. Kun Muumimamma kuulee, että hän ja Muumipeikko saavat muuttaa asumaan papan rakentamaan uuteen taloon, hän on ihan liikuttunut. Voi että sitä onnea, kun puoliso sallii perheensä asua saman katon alla! /s

Kirjasta huomaa kyllä, että se on ensimmäinen muumeista kertova tarina. Se ei ollut ollenkaan samanlainen kuin aiemmin lukemani Taikatalvi, jossa Tove Jansson on selvästi löytänyt muumityylinsä.

Kirjan tiedot:

Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva | WSOY 1991 | 54 sivua | Kirjastosta

Ruotsinkielinen alkuteos: Småtrollen och den stora översvämningen (1954) | Suomennos: Jaakko Anhava

Luettu myös:

Villasukkakirjahyllyssä, Kirjahullun päiväkirja, Leena Lumi ynnä muut

Haasteet:

* Helmet 2023 : 45. Kirja sopii haastekohtaan, johon olet jo lukenut kirjan [25/50]

Kohtaan 12. Kirjan nimi liittyy veteen

Tove Jansson: Taikatalvi

Taivas oli melkein musta, mutta lumi oli kuutamossa kirkkaan sinistä.

Muumipeikko herää kesken talviunien eikä saa enää unta. Luminen Muumilaakso tarjoaa hänelle niin ihania ihmeitä kuin pelottavia asioitakin ennen kevään koittoa.

Instagramissa alkoi @sivukerrallaan -tilin vetämä Muumien matkassa -lukuhaaste, jonka aikana luetaan kaikki Tove Janssonin muumikirjat. Ensimmäisenä vuorossa oli vuodenaikaan hienosti sopiva Taikatalvi.

Tykkäsin kirjasta, kuinkas muutenkaan! Aivan erityisesti pidin siitä, miten Jansson kuvailee talvista luontoa. Muumipeikko heräilee uuden vuoden jälkeen ja ehtii kokea sekä hohtavat hanget että raivoavan lumimyrkyn ja halkeavien jäiden paukkeen.

Harmaa puolihämärä peitti tiheänä koko laakson. Mutta laakso ei ollut enää vihreä, se oli valkea. Kaikki liikkuva oli nyt liikkumatonta. Kaikki elävät äänet olivat poissa. Kaikki kulmikas oli muuttunut pyöreäksi.

(s. 13)

Aluksi yksinäinen Muumipeikko viettää päivänsä salongissa kiiltokuvien ja nukkuvan perheensä kanssa. Kun hän lopulta uskaltautuu ulos, koko talvinen maailma avautuu hänelle. Tarinassa kuvataan hyvin sitä, miten pelottava jokin uusi asia voi olla ennen kuin siihen tutustuu.

Muumipeikko saa seurakseen muun muassa tyynen Tuu-tikin, yllättäen heränneen Myyn, raivostuttavan sporttisen hemulin sekä koko joukon olentoja, jotka lumimyrsky on ajanut kodeistaan. Etenkin Muumipeikko, joka kieltämättä on melkoinen valittaja, näyttää vuoroin luonteensa itsekkäät ja epäitsekkäät puolet.

Suosikkini olivat rajattoman rohkea ja itsenäinen Myy sekä reippailija hemuli, joka olisi kyllä oikeasti niiiiin raivostuttava energinen talviurheilija kuin olla ja voi. Hänestä oli kuitenkin hauska lukea, koska hän ärsytti kaikkia muita niin suunnattomasti.

Noin ylipäätään kirja oli sekä mietteliäs että todella hauska. Parhaiten mieleeni jäivät Myyn seikkailut jäälauttojen keskellä ja tämä kohta, jossa kuvaillaan jäärouvan aiheuttamaa nälänhätää:

Erään hemulin väitettiin syöneen epätoivoissaan oman kovakuoriaiskokoelmansa, mutta se oli kai vain huhua. Olisihan hän toki silloin syönyt mieluummin ammattiveljensä kokoelman.

(s. 72)

Kirjan tiedot:
Tove Jansson: Taikatalvi | WSOY 2005 (1. p. 1958) | 132 sivua | Kirjastosta
Ruotsinkielinen alkuteos: Trollvinter (1957) | Suomennos: Laila Järvinen

Luettu myös:
Kirjahullun päiväkirja, Leena Lumi, Sivutiellä ynnä muut

Haasteet:
* Helmet 2023 : 46. Kirjassa on epätavallinen mies tai poika [21/50]
Ensimmäinen muumi, joka herää keskellä talvea!
* Luonto sivuilla: Meri

Horace Wallace: Otranton linna

Valtava kypärä ilmaantuu tyhjästä tuhoisin seurauksin; jättiläismiekka kannetaan paikalle Pyhältä maalta; absurdin kokoisesta jalasta ja kädestä saadaan epäluotettavia todistajanlausuntoja.

Otranton ruhtinaan poika on astumassa alttarille kun taivaalta tipahtanut jättimäinen kypärä murskaa hänet. Lievästi sanoen epävakaa isä huomaa tilaisuutensa tulleen ja päättää naida poikansa morsiamen.

Luin tämän ihan vain Syyslukuhaastetta silmällä pitäen ja vaikka haaste jääkin bingoa vaille, oli tämä kiinnostava lukukokemus. Ja kiinnostavalla tarkoitan todella omituista, absurdia ja huvittavaa.

Tämä Horace Wallace Otranton linna on ensimmäinen goottilaiseksi kauhukirjallisuudeksi laskettu teos. Kaikki kliseet tästä löytyvätkin, jos kohta täytyy sanoa, että satunnaiset jättiläiskypärät ja ruumiinosat tulivat minullekin yllätyksenä.

Kaunis neito pakenee linnasta salakäytävää pitkin luostariin perässään himokas ruhtinas, joka uskoo pahaenteiseen ennustukseen. Melankolinen nuori mies paljastuu mahtisuvun perijäksi, väärä neito saa tikarista, aaveet lepattavat pitkin käytäviä ja kaikki on niin synkkää ja kohtalokasta että.

Tämä oli oikeasti niin melodramaattinen tarina, että minua ihan nauratti. Mutta enpä olekaa Wallacen aikalainen, joka näki tämän varmasti erilaisin ja etenkin tuorein silmin. Klisee on klisee vasta, kun sitä toistetaan tarpeeksi kauan.

Kaiken kaikkiaan tämä oli kivaa luettavaa pimeinä iltoina ja luulenpa, että jos joskus joudun vinkkaamaan klassikoita niin tämä on varmasti mukana listalla.

Kirjan tiedot:
Horace Wallace: Otranton linna | Faros-kustannus 2014 | 208 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: The Castle of Otranto (1764) | Suomennos: Päivi Mehtonen ja Jyrki Siukonen, jälkisanat Janne Tunturi

Luettu myös:
Ainakin Ruusun nimi ja Unelmien aika

Haasteet:
* Syyslukuhaaste: Lue goottilainen kirja
* Aakkoshaaste : O

Jeanette Winterson: Ei appelsiini ole ainoa hedelmä

Kuten ihmiset yleensä, asuin kauan äitini ja isäni kanssa.

Omaelämäkerrallinen kasvutarina kertoo Jeanettesta, joka kasvaa uskonnollisessa yhteisössä 1960-luvulla. Lapsisaarnaajasta on tarkoitus tulla lähetystyöntekijä, mutta rakastuminen toiseen tyttöön muuttaa kaiken.

Alun perin tarkoitukseni oli lukea tämä Queerlukuhaasteen kohtaan "klassikko", koska sellainenkin tämä jo on. Kirja ilmestyi vuonna 1985, voitti heti kirjallisuuspalkinnon ja sitä luetaan edelleen kouluissa Englannissa ja Walesissa.

Kirja kertoo siis Jeanetten kasvusta lapsesta nuoreksi aikuiseksi. Jeanetten äiti adoptoi hänet lähinnä siksi, että halusi kasvattaa omin käsin loistavan lähetystyöntekijän. Arki on syvästi uskonnollinen ja Jeanettella on ystäviä vain seurakunnassa, koska muut pitävät häntä (syystäkin) outona.

Kerronnassa korostuvat uskonyhteisön ja äidin kummalliset opetukset, joihin opettajatkin kiinnittävät huomiota. Jeanette on pikkuvanha lapsi, joka huomioi myös läheistensä tekopyhyyden.

"Onko sinulla viinilasia?" rouva White tiukkasi.

Äiti näytti kauhistuneelta.

"Siis lääkkeiden ottoon", rouva White kiiruhti lisäämään.

(s. 75-76)

Totta kai lasit löytyivät ja ne painetaan nopeasti seinää vasten, jotta naiset kuulevat paremmin haureellisten naapureiden seksielämän.

Jeanette pitää ensirakkautensa salassa jonkin aikaa, mutta kun totuus paljastuu, hän ja Melanie joutuvat seurakunnan tuomion eteen. Heistä yritetään ajaa ulos riivaajat. Tämän myötä Jeanette alkaa paremmin ymmärtää yhteisönsä kapeat näkemykset. Hänen mielestään rakkaudessa ei voi olla mitään väärää, seurakunnan ja äidin mukaan voi.

Kirja oli mielestäni ihan hyvä, mutta en suuremmin välittänyt varsinaisen tarinan lomaan ripotelluista pienistä saduista. Ne liittyivät symbolisesti Jeanetten elämään, mutta olisi tämä toiminut ilmankin. Tarina kyllä on mielenkiintoinen ja hauskakin kuvaus siitä, millaista on ollut olla lapsi tuollaisessa fanaattisessa yhteisössä.

Kirjan tiedot:
Jeanette Winterson: Ei appelsiini ole ainoa hedelmä | Bazar 2007 | 230 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: Oranges Are Not the Only Fruit (1985) | Suomennos: Raija Mattila

Luettu myös:
Satun luetut, Kirjakimara ynnä muut

Haasteet:
* Queerlukuhaaste 2022 : Identiteetin etsintä
* Klassikkokesä 2022 : Kirja 5