perjantai 13. heinäkuuta 2018

Ville Hänninen: Kirjan kasvot: sata vuotta suomalaisia kirjankansia

Ville Hänninen:
Kirjan kasvot:
sata vuotta suomalaisia kirjankansia

335 s.
SKS 2017
Kirjastosta

Kirjan henki tiivistyy usein kanteen.

Ja siksipä en voikaan aina ymmärtää miksi kustantajat paiskaavat toisinaan kirjaa (minun mielestäni) kammottavalla kannella. On yksinkertaisesti rumia kansia, tylsiä kansia, kansia jotka eivät kerro mitään kirjasta ja kansia, jotka suorastaan valehtelevat kirjan sisällöstä. Ville Hänninen on koonnut tähän kirjaan valikoiman kansikuvia, jotka hänen mielestään kuvastavat tavalla tai toisella kirjan ilmestymisvuotta tai ainakin kansitaiteilijaa itseään.

Totta puhuakseni odotin kirjalta enemmän kansikuva-analyysia. Se, kuinka paljon itse kannesta kerrotaan vaihtelee suuresti. Kirjassa on sata kantta ja joidenkin kohdalla keskitytään enemmän kirjailijaan tai kansikuvataiteilijan elämään ja uraan. Olisin esimerkiksi halunnut tietää enemmän tätäkin kirjaa koristavasta Björn Landströmin Sinuhe egyptiläiseen laatimasta kannesta. Miksi juuri tällainen kuva? Mistä Landström sai idean, mallin, vaikutteet tehdä juuri tällainen kansi? Ymmärrän toki ettei kaikkien kansien kohdalla ollut mahdollisuutta vastata näihin kysymyksiin, mutta varmasti useamman kohdalla olisi ollut. 

Pidin siis eniten niistä vuosista, joissa nimenomaan kyseinen kansi sai enemmän huomiota. Monet kansista olivat tuttuja ulkonäöltään ja oli mielenkiintoista lukea mitä ne kertoivat omasta ajastaan. 

Oli kyllä hauska huomata miten kauneus on loppujen lopuksi katsojan silmässä. Monet Hännisen valitsemista ja suorastaan ylistämistä kansista olivat mielestäni varsin epämiellyttävän näköisiä. Sellaisia, että en varmasti olisi kirjaa edes avannut niiden perusteella. Aikanaan ne ovat kuitenkin ehkä olleet hyvinkin vetäviä ja onkin mielenkiintoista ajatella, miten muoti on muuttunut tässäkin asiassa. Se, mitä pidämme esteettisesti miellyttävänä, muuttuu aikojen saatossa ja se näkyy kirjoissakin. Olisi kiinnostavaa tietää mitä tämänkin kannesta sanotaan vaikka 50 vuoden kuluttua. 


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2018 - 45. palkittu tietokirja [31/50]

torstai 5. heinäkuuta 2018

Nora Roberts: Noidan lumoissa (Noitakronikat #01)

Nora Roberts:
Noidan lumoissa
(Captivated, 1992)
314 s.
Harlequin 2015
Kirjastosta

Hän syntyi samana yönä, jona Noitapuu kaatui.

"Hän" on tässä tapauksessa uskomattoman kaunis ja seksikäs Morgana Donovan, joka  myös ihan oikea noita. Mikä yllätys kun kirjan nimi on Noidan lumoissa! Häikäisevän upea Morgana asuu lapsuudenkodissaan Montereyn rannikkokaupungissa ja pyörittää Wicca-nimistä huuhaatavaroiden kauppaa. Koska tämä on Nora Robertsin romantiikkaa, samaan kaupunkiin muuttaa salskean komea Nash Kirkland, käsikirjoittaja joka on niittänyt mainetta ja kunniaa genre-elokuvillaan. Tällä kertaa hän haluaa tehdä elokuvan noidista ja etsii apua taustatutkimukseen. Mitenkähän tässä käy???

Viimeksi kun yritin entisen työkaverin yllytyksestä lukea Nora Robertsia, kyseessä oli uudempi fantasiasarja. Valkoinen hevonen kannessa, taisi olla trilogia? No, joka tapauksessa pääsin noin sivulle 20 ennen kuin en vain enää pystynyt jatkamaan. Niiden sivujen perusteella pystyi ennustamaan koko trilogian tapahtumat. Siksipä tämä kirja valikoitui Helmet-lukuhaasteen kohtaan 21. kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi. Se oli joko Roberts tai jokin sota- tai eräkirja eikä oloni ole tarpeeksi kirjallismasokistinen jälkimmäisiin.

Olenpa siis peräti yllättynyt siitä, että ensinnäkin luin tämän loppuun ja toiseksi jopa ehkä melkein kenties pidin tästä. Jos kirjoitustyyli ei olisi niin järkyttävän kömpelöä, tämä voisi olla hyväkin kirja. Täynnä kliseitä, yliampuvuutta ja ennalta-arvattava kuin juhannuksen sää, mutta jokin tässä puhuttelee mieleni alkukantaisia syövereitä. Miksipä en lukisi jumalaisen sulokkaasta noidasta ja Oscarin kauhurainalla voittaneesta komistuksesta? Tämä on niitä popcornia aivoille kirjoja ja vieläpä kohtuullisen vetävä sellaiseksi.

Tuo Oscar-palkinto oli muuten epäuskottavin osa koko kirjaa.

En pitänyt suuremmin Nashista, jolla oli ah niin angstinen lapsuus ja joka käyttäytyi välillä kuin täysi ääliö. Nash sanoo kirjassa ettei ole seksistinen, mutta teot ja ajatukset kyllä puhuvat välillä toista. Se oli ärsyttävää. Sulokas, suurenmoinen Morgana sen sijaan iski suoraan sinne liskoaivojen ytimeen. Miksipä en pitäisi voimakkaasta noidasta, joka on kaunis kuin enkeliparvi, omaa veitsen terävän liikeälyn ja on vieläpä huumorintajuinenkin? 


Nash otti käteensä kuvioidun hopeamaljan ja nuuhkaisi. - Tuoksuu aivan...

- Helvetin tulelta? Morgana ehdotti
(s. 49)


Ennen kuin aloitin lukemisen huomasin, että kirja on alun perin julkaistu vuonna 1992*. Ennakkoluulojani esitelläkseni tunnustan, että mietin heti miten konservatiivinen kirja mahtaisikaan olla. No, olihan siinä se perus hetero-ydinperhe happily ever after (en muuta odottanutkaan, tiedin mihin ryhdyin tämän kanssa) sekä Nashin satunnaiset mielipiteet ja -kuvat, mutta Morgana hahmona oli kuitenkin ihan muuta. Hän oli itsevarma ja itsenäinen eikä tullut tähän suhteeseen viattomana, kokemattomana neitsykäisenä joka ei tiennyt mitä seksi tai himo on.

(*Mikä muuten herättää kysymyksen siitä miksi tämä on käännetty suomeksi ensimmäisen kerran vasta vuonna 2012? Pohjamutiako siinä on jo kaiveltu?)

Mistä tulikin mieleeni, että jäin miettimään sitäkin miksi kirjan seksikohtaukset oli kirjoitettu Nashin näkökulmasta? Kertoja siis vaihtui aina välillä ja Nash oli aina äänessä kun päästiin itse asiaan. Mututuntumalla arvelisin, että Robertsin lukijoista suurin osa on miehistä tykkääviä naisia, joten minulle tuo on pienoinen mysteeri. Olisin kuvitellut, että lukijoita kiinnostaisi enemmän lukea kuvauksia Nashin värähtelevistä lihaksista ja epäilemättä isosta peniksestä sen sijaan, että kirjassa olisi sivutolkulla Morganan pehmeitä kurveja ja naisellisia voihkaisuja. Luen tällaista hömppäromantiikkaa niin vähän etten osaa sanoa kuinka usein näkökulmahahmo on sänkykamarijutuissa mies ja kuinka usein nainen.

Tuo ei siis haitannut omaa lukemistani, lähinnä koska suoraan sanoen hypin seksikohtaukset yli sen ensimmäisen jälkeen. Uskoin lukemattakin orgasmien olevan edelleen tajunnan räjäyttäviä ja Nashin erektion kestävän tuntikausien maratonpanot.

Minua ja lukukokemustani häiritsi eniten kirjan kieli, koko proosan laatu. Hyppivän kertojanäkökulman kestin siihen takertumatta, mutta kieli olikin sitten eri asia. Luin kirjan suomeksi joten en tiedä onko vika Robertsissa vai ainoastaan kääntäjässä. Tätä käännöstä ei nimittäin voi kehua mitenkään sujuvaksi. Välillä törmäsi todella kömpelöihin lauserankenteisiin ja omituisiin sanavalintoihin. Toisinaan näki selvästi, millainen englanninkielinen lause taustalla on ollut ja mietin, että miksi ihmeessä tämä on käännetty näin. Vaikka tässä onkin kyseessä Harlequin-pokkari, toivoisin silti ettei käännöstyö olisi näin huolimatonta.

Summa summarum, ei huono! Harkitsen jopa vakavasti jatko-osien lukemista jossain välissä mitä en olisi ikimaailmassa kuvitellut tekeväni. Näitä Donovaneja on kolmen serkuksen verran, joten jos jostain ei löydy yllätyssukulaisia, on tämä trilogia.


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2018 - 21. kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi [30/50]
* Kirjankansibingo - hieno fontti

lauantai 30. kesäkuuta 2018

Kesäkooste

Klassikkojen lumoissa-blogin Tietokirjahaaste päättyi tässä kuussa. Ylitin peräti itseni ja sain luettua läpi kaikki kolme tasoa. Viimeisen kirjan vähän viime hetkellä, mutta samapa sille! Haastekoontini löytyy täältä.


Luettu & blogattu

Marjane Satrapi: Persepolis & Persepolis 2
Kasvutarina Iranin vallankumouksen ajalta. Synkkä ja ahdistavakin sarjakuvaromaanipari, mutta myös maailmankuvaa avartava.

Enni Mustonen: Taiteilijan vaimo
Kirsti perhettä ja muotiputiikkia perustamassa. Hyvä 1920-luvun lopusta kertova tarina kunhan lukiessa ei pysähdy ajattelemaan liiaksi.

Aini Linjakumpu: Vanhoillislestadiolaisuuden taloudelliset verkostot
Tutkimus juuri siitä mitä nimikin sanoo. Yllättävän vetävästi kirjoitettu vaikka tutkimuskirjallisuutta onkin.

Naomi Alderman: The Power
Naiset + sähkö = maailmanloppu. Tämän satiiri ei vain toiminut minulle ollenkaan.

Naomi Alderman: The Power

Naomi Alderman:
The Power
s. 341
Penguin Books 2016
Kirjastosta

The Men Writers Association
New Bevand Square
27th October

Taisin selata tätä viime vuonna kirjakaupassa, mutta en kuitenkaan ostanut. Kirja jäi kuitenkin mieleeni sen verran, että kun näin sen kirjastossa, nappasin sen mukaani. Alderman voitti kirjalla Bailey's Women's Prize for Fiction -palkinnon viime vuonna ja vaikka palkinnot sinänsä eivät vaikuta lukemisiini suuntaan tai toiseen, se kuitenkin nosti kirjaa lukulistallani muutaman askeleen ylöspäin. Siksi onkin harmi, että nyt on aika pettynyt ja "tulipahan luettua" fiilis.

Eli tarinan pointti on se, että yhtäkkiä nuoret naiset ympäri maailmaa saavat kyvyn tuottaa sähköä ja sähköiskuja omalla kehollaan. He opettavat kyvyn vanhemmille naisille ja kohta on miesvaltainen maailma helisemässä. Muutosta seurataan kolmen hahmon kautta. Kasvatti-isänsä hyväksikäyttämästä amerikkalaisesta Alliesta tulee Äiti Eve, uskonnollisen kultin johtaja. Englantilaisen rikollispomon äpärätytär Roxy oppii nopeasti käyttämään kykyään aseena alamaailmassa. Amerikkalaisen kaupungin pormestari Margot piilottelee kykyään, koska sen paljastaminen olisi poliittinen itsemurha. Ainoan miesnäkökulman tarjoaa nigerialainen Tunde, josta kasvaa globaalista naisvallankumouksesta raportoiva toimittaja.

Kehyskertomuksena tätä ympäröi kirjeenvaihto Naomin (Alderman? en nyt muista mainittiinko sukunimeä vai ei) ja Neil Adam Armonin välillä. Neil on itse asiassa kirjoittanut The Powerin historiallisena fiktiona maailmassa, jossa naisilla todellakin on tuo voima. Naomin ja Neilin maailmassa mies on se lempeä kodinhengetär ja nainen aggressiivinen alfanaaras. Neilin kirja pyrkii selittämään miksi näin on. Yleinen näkemys on se, että näin on aina ollut. Neilin ajatus taas se, että naiset saivat kysyn vain 5 000 vuotta sitten (nykypäivänä). The Poweriin on otettu mukaan hieman historiallista todisteaineistoa, joka tukee hänen näkemystään.

Tämä on heti se suurin ongelma, joka minulla oli kirjan kanssa. Myös Naomi myöntää aineiston olevan olemassa, mutta sanoo Neilin tulkitsevan sitä väärin. Jos tällä yritetään viitata siihen, että meidän oikeassa maailmassamme olisi olemassa todisteita ajasta, jolloin nainen oli ehdottomasti vallan kahvassa joka paikassa ja sitä on peitelty oikein miesvoimin, niin ollaan kyllä jo foliohattuja väsäämässä. Ja kun tällaista olematonta asiaa lähdetään satirisoimaan, kirjailijan pitäisi olla parempi kuin Aldermanin tai ainakin kirjan oivaltavampi kuin tämä. The Poweria oli vaikea lähestyä sillä ajatuksella, että se on katkeran miesasia-aktivistin vuodatusta ja sen vuoksi jotenkin huvittavaa, koska kirjan esittämät todisteet ovat Neilin puolella.

Itse tarinan eli The Powerin asetelma sinänsä on mielenkiintoinen ja pidin sen alkupuolesta. Kertojat ja heidän kokemuksensa ovat erilaisia ja oli kiva lukea siitä, miten nämä nimenomaiset naiset suhtautuivat uuteen kykyynsä. Jokainen heistä on kunnianhimoinen eri tavalla ja jokaisella on omat vahvuutensa sekä perusluonteensa että kykynsä suhteen. He ovat kaikki selviytyneet maailmassa, jossa nainen on se heikompi sukupuoli eikä heidän ole koskaan annettu unohtaa sitä. Tundesta en niinkään välittänyt hahmona, mutta hän tarjosi kurkistuksia siihen, miten yhteiskunta muuttui eri maissa. 

Onkin siis sääli, että tarina kokonaisuutena on epäuskottava ja yliampuva. Kehyskertomuksen selitys eli tämä on miesasia-aktivistin valitusta ei vähentänyt ärtymistäni. Kirja näyttää esimerkiksi olettavan, että kaikki naiset ympäri maailmaa reagoisivat uuteen voimaansa jokseenkin samalla tavalla. Tätä ajatusta ei haasteta kirjassa ollenkaan miltään taholta. Minun on hyvin vaikea uskoa, että esimerkiksi Saudi-Arabiassa unohdettaisiin uskonto ja maan vanha kulttuuri noin about viidessä minuutissa, jonka jälkeen huivit heitetään nurkkaan ja naiset harrastavat villiä seksiä kaikkien haluamiensa miesten kanssa. Mitä lähemmäksi loppua tultiin, sitä yliampuvammaksi homma meni.

Ymmärrän kyllä kirjan pointin siitä, että ihmiset ovat sukupuolestaan riippumatta pohjimmiltaan samanlaisia. Naiset eivät ole sen parempia tai huonompia kuin miehetkään. Silti se, että suunnilleen kaikista naisista tuli yhtäkkiä väkivaltaisia, miehiä raiskaavia petoja, oli vain epämiellyttävää luettavaa. "Katsokaa nyt mitä tapahtuisi jos naisilla olisi oikeasti valta päättää omasta kehostaan ja puolustaa itseään! He olisivat pahempia kuin miehet. Koko maailma joutuisi tuhoon ja turmioon muutamassa vuodessa, kun miesten johtamana sitä on pyöritetty tuhansia vuosia." Elävässä elämässä tuo on silkkaa naisvihaajien suoltamaa sontaa, jonka järkevät ihmiset näkevät juuri sellaisena. Mutta kun kirjassa tätä typeryyttä tukevaa historiallista aineistoa on olemassa tarinan sisällä, naisvallan tuomasta tuhosta tuleekin tarinassa fakta ja satiirilta katoaa kummasti terä.

Kaiken tuon seassa on pieniä paloja siitä, mistä olisin halunnut lukea enemmän. Sellaista, missä sukupuoliroolit on oikeasti käännetty päälaelleen kuvaamaan sitä, millaisia ne nykymaailmassa ovat. Tässä on yksi mielestäni erinomainen esimerkki. Margot, vanhempi politiikko, haluaa seuraa yöksi:


Later, in the hotel, she buys a couple of drinks for one of the junior guys from the American embassy on the Ukraine. He's attentive - well, why wouldn't he be? She's going to places. She rests her hand on his firm young ass as they ride the elevator together up to her suite.
(s.224)


Kaikki tuollainen vähänkään hienovaraisempi käänteinen seksismi hukkuu absurdiin väkivaltaan, uskonnolliseen hurmioon tai molempiin samaan aikaan. Olisin oikeastaan lukenut mieluumin kirjan, joka kertoo Naomin ja Neilin maailmasta, jossa tuollainen on jokapäiväistä. Naisnäkökulmasta ja ilman suurta sympatiaa miesaktivistien "ruikutukselle". Sellainen tarina olisi silmiä avaava ja nykymaailmaa kritisoiva ihan eri tavalla. 

Eli kaiken kaikkiaan pettymys. Ymmärrän jos joku muu kokee tämän voimaannuttavana tai ainakin puhdistavaa raivoa tai tyytyväisyyttä herättävänä, mutta minulle tämä ei nyt vain toiminut. 


Luettu myös mm.:

maanantai 11. kesäkuuta 2018

Haastekoonti: Tietokirjahaaste

8.1.-10.6.2018

Klassikkojen lumoissa-blogi heitti ilmaan kiinnostavan tietokirjahaasteen johon päädyin ilmoittautumaan. Luen satunnaisesti tietokirjoja ja kun haasteen perustana toimi kirjaston hyllyjärjestyksestä huolehtiva YKL-luokitusjärjestelmä, en voinut vastustaa haastetta. Ajattelin, että kaksi tasoa saan suoritettua kohtuullisen helposti, mutta kolmannen kanssa voikin tulla hankaluuksia. Mistä löytäisin luettavaksi kiinnostavan ei-populaarin tiedekirjan?


Ensimmäiselle tasolle riitti kun luki minkä tahansa tietokirjan. Minä luin Carrie Fisherin Shockaholicin, joka on omaelämäkerrallinen teos. Olisin lukenut tämän muutenkin, joten sinänsä tämä lukuhaaste ei vaikuttanut kirjavalintaan. Suosittelen ehdottomasti näitä Fisherin elämäkertoja, hänellä on harvinainen taito kertoa erittäin vakavista asioista hauskasti ja silti vähättelemättä niitä.


Toiselle tasolle piti lukea vähintään kaksi kirjaa, jotka sijoittuivat kahteen eri YKL-pääluokkaan. Asiaa ei-kirjastolaisille valaistakseni: kirjaston kirjat luokitellaan kymmeneen eri pääluokkaan (0-9), jotka käsittelevät eri aihealueita. Lisäksi jokainen pääluokka on jaettu aihetta tarkentaviin alaluokkiin. Esimerkiksi pääluokka 9 käsittää kaikki historian tietokirjat ja sen alta löytyvät muun muassa alaluokat 92.73 (v. 1939-1945 elikkä toinen maailmansota) ja 99.1 (elämäkerrat ja muistelmat). Tuskin mikään yleinen kirjasto käyttää kaikkia alaluokkia vaan ne valitaan tarpeen ja kokoelman mukaan.

Tähän haasteeseen siis ei riittänyt kaksi eri alaluokkaa vaan aiheiden piti olla ihan erilaiset. Ensimmäiseksi luin Bea Uusman Naparetki: minun rakkaustarinani. Se sijoittuu pääluokkaan 4 eli Maantiede. Matkat. Kansatiede. Vielä tarkentaen se on kirjastossamme luokassa 48.61 eli Pohjoiset napamaat. Arktis. Lukukokemuksena kirja oli kerrassaan mahtava! Se on kertomus Andreé-retkikunnasta, joka vuonna 1897 lähti ylittämään Pohjoisnapaa vetykaasupallolla. Retkikunta jäi sille tielleen ja Uusma on päättänyt selvittää miksi näin kävi. Hän käy retkikunnan matkan läpi hetki hetkeltä, todiste todisteelta kunnes jäljellä on vain todennäköisin kuolinsyy.

Toinen lukemani kirja oli Kaisa Haatasen & Sanna-Mari Hovin Monarkian muruset: kaiken maailman kuninkaallisia. Se sijoittuu pääluokkaan 9 eli Historia. Tarkennettuna se on kirjastossa alaluokassa 99 eli Henkilö- ja sukuhistoria, ja vieläkin tarkemmin 99.13, Yhteiskunta elämän, kasvatuksen ja maanpuolustuksen edustajat. Eli vilkaisustakin tietää, että nyt puhutaan kuninkaallisista kautta aikojen. Kirjana tämä oli hilpeä hyväntuulen kirja, joka on täynnä sekalaista nippelitietoa monenlaisista monarkeista. Painopiste on Euroopan kuningassuvuissa viimeisen sadan vuoden aikana.


Kolmas taso olikin sitten taas astetta haastavampi. Vähimmäisvaatimuksena oli kolme kirjaa näillä lisäkriteereillä: vähintään kaksi eri pääluokkaa, vähintään yksi ei-populaari tiedekirja ja vähintään yksi itselle vieras aihepiiri.

Ensimmäisenä luin Anna Larsdotterin Naiset sodissa. Se kuuluu pääluokkaan 9 ja ruksaan tällä myös kohdan itselleni vieras aihepiiri. En ole perehtynyt sotahistoriaan enkä etenkään siihen, millainen osa naisilla on ollut sotajoukoissa eri aikoina. Kirja oli vetävästi kirjoitettu ja valaisi paitsi sotia myös eri aikojen yhteiskuntia ja niiden sukupuolirooleja. Nainen rintamalla oli pitkään välttämätön paha, jonka panosta armeijan ylläpitoon vähäteltiin ja aliarvostettiin.

Sitten luin Sarah Forbesin Seksiä museossa-kirjan, jonka olisin lukenut muutenkin. Kiinnostava  ja kevyt kertomus kuraattorin työstä varsin erikoisessa museossa. Ehkäpä tämä nyt viimeistään todistaa, että 9-luokasta löytyy taatusti luettavaa joka makuun haluaa sitten vakavaa tutkimuskirjallisuutta sotahistoriasta tai tällaisen seksimuseosta kertovan viihteellisemmän kirjan. Koska tämäkin kirja kuuluu pääluokkaan 9, viimeinen haastekirja onkin, no, haasteellisempi. Jokin muu pääluokka kuin 9 ja vielä ei-populaari tiedekirja. Huh huh.

Viime hetki on paras hetki! Kolmantena kirja luin haasteen viimeisenä päivänä Aini Linjakummun Vanhoillislestadiolaisuuden taloudelliset verkostot. Se kuuluu pääluokkaan 2 eli Uskonto. Tarkentaen 28.714 eli Suomen herätysliikkeet, koska lestadiolaisuuttahan tässä käsitellään. Se on sinänsä tuttu aihe, mutta en ole ennen lukenut yritysmaailmaa koskevaa kirjallisuutta. Kirja on kirjoitettu Lapin yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa eli ollaan ihan oikean tiede- ja tutkimuskirjallisuuden äärellä. Minusta kirja oli asiallinen tutkimus juuri siitä mitä sen nimikin lupasi, ja joka oli myös kohtuullisen helppo lukea ja sisäistää.


Yhteenvetona voin todeta, että huomaan selvästi suuntaavani helposti tiettyjä luokkia ja etenkin ysiä kohti. On tässä mukana toki sen verran sattumaakin, että olisin yhtä hyvin voinut lukea jotain muutakin jos vain olisi kiinnostava aihe tullut kohdalle. Tällä hetkellä TBR-pinossani on tietokirjat pääluokkiin 3 ja 7. Linjakummun teos on ainoa, jonka etsimällä etsin ja valitsin tähän haasteeseen. En näköjään tartu tutkimuskirjallisuuteen kovinkaan helposti etenkään jos sitä ei ole nostettu kirjastossa jotenkin esille. Ei ehkä tekisi yhtään pahaa seurata noiden ei-populaaristen tiedekirjojen julkaisemista vähän tarkemmin.

Kokonaisuutena haaste oli hieno. Kiitokset Klassikkojen lumoissa-blogille sen järjestämisestä!

sunnuntai 10. kesäkuuta 2018

Aini Linjakumpu: Vanhoillislestadiolaisuuden taloudelliset verkostot

Aini Linjakumpu:
Vanhoillislestadiolaisuuden
taloudelliset verkostot

295 s.
Vastapaino 2018
Kirjastosta

Tämä kirja on tehty Lapin yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa, jossa on harjoitettu aktiivisesti lestadiolaisuuteen liittyvää tutkimusta viimeisten kymmenen vuoden aikana.

Joten eiköhän tämä kirja täytä tietokirjahaasteen "ei-populaarinen tiedekirja" -vaatimuksen. Viime hetken paniikin ollessa paras motivaattori luin kirjan tänään eli päivänä jona haaste loppuu. Tosin lainasinkin kirjan vasta perjantaina kun epätoivoissani pyörin tietokirjahyllyjen välissä etsimässä sitä ei-populaaria, mutta kuitenkin edes jotenkin kiinnostavaa kirjaa. Onneksi tämä oli nostettu esiin hyllynpäätyyn selvästi ihan minua varten.

Muistan lukeneeni tästä kirjasta jostain uutislehdestä, mahdollisesti useammastakin. Niinhän se tahtoo olla, että kaikki lestadiolaisuutta käsittelevä kirjallisuus on otsikoissa ennemmin tai myöhemmin. Olisin tekopyhä jos väittäisin etten lukisi välillä sekä näitä artikkeleja että itse kirjoja. Tätä ennen aiheet ovat kuitenkin koskeneet lähinnä hoitokokouksia, lapsimäärää ja naisen asemaa. Linjakummun kirja on ensimmäinen katsaus vanhoillislestadiolaisuuteen taloudellisen toiminnan  kautta. Millaista etua tai haittaa lestadiolaisuudesta on yritysmaailmassa? Millä tavalla teologiset opit sallivat tai kieltävät voiton tavoittelun?

Kirja on tosiaankin kirjoitettu kuin tieteellinen tutkimus, joten se ei ole mikään maailman kevein tai viihteellisin opus. Kestää noin 100 sivua ennen kuin edes päästään itse asiaan. Linjakumpu taustoittaa tutkimustyönsä ja asettaa sen kontekstiin osana erilaisten hengellisten yhteisöjen harjoittaman talouden tutkimusta. En pitänyt alkua mitenkään tylsänä ja opin siitä koko joukon uusia asioita yritysmaailmasta noin yleensä. Lisäksi minua alkoi erityisesti kiinnostamaan amissien harjoittama kauppa. En ollut koskaan edes ajatellut, että niinkin sanotaan nyt vaikka menneisyydessä elävä yhteisö olisi löytänyt tavan yhdistää tiukat periaatteensa moderniin kaupankäyntiin. Kaikkea sitä oppii kun kirjaa lukee.

Linjakummun tutkimus perustuu kirjallisuuteen, haastatteluihin ja lehtiartikkeleihin. Hän on jakanut tutkimuksensa eri aihealueisiin kuten verkostot ja yrityksen muotoutuminen käytännössä. Lopussa on Johtopäätökset-kappale, jossa vastataan tutkimuksen alussa esitettyihin kysymyksiin. 

Minulle jäi päällimmäisen mieleen se, että vanhoillislestadiolaisuudessa kannustetaan paljon yrittämiseen. Yhteisön omat opistot järjestävät jatkuvasti erilaisia yrityskursseja ja toki jos on perheyritys, ainakin joku lapsista yritetään saada siihen mukaan. Yrityksen perustaminen on sikäli helpompaa, että ympärillä on laaja piiri potentiaalisia asiakkaita ja yhteistyökumppaneita, jotka jakavat saman arvopohjan. Samoin mieleeni jäi se, miten yrittäminen voi muodostua ongelmaksi yhteisön sisällä kun se yhdistyy anteeksiantoretoriikkaan. Jos uskonveli ei teekään lupaamaansa remonttia kunnolla ja vaadit korjauksia, saatatkin yhtäkkiä olla itse se sydämetön osapuoli, jonka pitäisi antaa ja jopa pyytää anteeksi ilkeitä sanojaan. 

Mietin tätä lukiessani, että jos tästä olisi olemassa populaariversio, se olisi lähtisi varmasti nopeasti kirjakauppojen hyllyistä. Minulle tämä antoi paljon perustason tietoa yritystoiminnasta ja oli kieltämättä kiinnostavaa lukea miten se yhdistyi vanhoillislestadiolaisen yhteisön rakenteisiin.


Haasteet:
* Tietokirjahaaste

torstai 7. kesäkuuta 2018

Enni Mustonen: Taiteilijan vaimo

Enni Mustonen:
Taiteilijan vaimo
429 s.
Otava 2018
Kirjastosta

Laskeva aurinko oli jo punannut pilvet kattojen yläpuolella, kun sain ommelluksi viimeiseen neulepuseroon Elsan nimilapun.

Postittaessani yllä olevan kuvan eilen Instagramiin totesin, että tätä sarjaa on tässä vaiheessa selvästi parasta lukea ajattelematta liikoja. Jos vain luen pysähtymättä miettimään lukemaani, kirja on erittäin vetävä. Jos taas tietoisesti kiinnitän huomiota tekstiin, monet asiat alkavat ärsyttää minua. Luin kirjan yhteen putkeen eilen ja huomasin valvoneeni ihan liian pitkään ottaen huomioon, että minun piti nousta aamulla töihin. Kerronpa siis ensin millainen tämä oli tuollaisena lukukokemuksena ja sitten valitan valikoidusti niistä asioista, joita ajattelin vasta lukemisen jälkeen.

Taiteilijan vaimo jatkaa suoraan siitä mihin Ruokarouvan tytär jäi. Kirsti (muotitalon ompelija) ja Iivo (kuvanveistäjän oppipoika) asuvat susiparina Pariisissa, mutta Kirstin kaipaa perhettään ja Suomea. Sinne he pian lähtevätkin päästäkseen naimisiin ennen kuin juorut heidän yhdessä asumisestaan ennättävät kotipuoleen. Pari vihitäänkin yhdessä hujauksessa ja realististen vaihtoehtojen puutteessa nuoripari asettuu asumaan Albergaan Idan hoiviin. Kirsti päättää toteuttaa haaveensa ja perustaa muotitalon edellisistä kirjoista tutun Miilin kanssa. Pikkuinen puoti menestyy hyvin eikä edes tyttären saaminen estä Kirstiä elämästä unelmaansa, etenkin kun perheen tulot ovat pitkälti hänen varassaan. Iivon ura kun ei etene toiveiden mukaan ja pian Kirstillä onkin käsissään sekä yritys, vauva että mököttävä mies.

Se, mistä tässä pidin ehdottomasti eniten, oli Kirstin rohkeus ja sekä tavallisen arjen että hänen työnsä kuvaus. Kirjassa eletään vuosia 1927-1930 ja minusta oli kiva lukea ajan naisista, muodista ja yhteiskunnasta. Tehdessään kauppaa muotitalostaan Kirsti esimerkiksi ymmärtää ensimmäistä kertaa tarvitsevansa nyt Iivon luvan siihen ja moneen muuhunkin asiaan. Naimaton Miili sen sijaan saa hoitaa liikeasiansa ja omaisuutensa ihan miten itse haluaa.


- Jos ne sen lainan myöntävät, niin siihen tarvitaan sitten Iivolta lupa. - - 

- Mihin siinä Iivoa tarvitaan? ihmettelin. - Minähän olen täysi-ikäinen!

- Niin mutta nyt olet naimisissa, äiti selitti. - En minäkään ole saanut hoitaa omia asioitani ilman Eliaksen lupaa sen jälkeen kun me naimisiin mentiin. Olihan se järkytys ensi alkuun, mutta nyt siihen on jo tottunut. Kai siihenkin nyt tulee jokin tolkku, kun saadaan se uusi avioliittolaki, mutta pahoin pelkään, ettei se koske meitä vanhan lain aikaan naineita.

- Me Iivon kanssa eletään kyllä taatusti uuden lain mukaan, vaikka pykälät mitä sanoisivat, puuskahdin äidille. Tuskinpa Iivokaan tässä asiassa heittäytyisi poikkiteloin.
(s. 280)


Laki muuten uusittiin vuonna 1929, mutta ei sitä taidettu kirjassa mainita. Tähän puoleen naisen arjesta olisi voinut syventyä vähän enemmänkin, koska minua kiinnosti mikä Iivon näkemys asiaan oikeasti oli. Ylipäätään minusta oli kiva lukea tuollaista aikakauteen sopivaa ajatuksenkulkua. Kirsti oli eniten itsensä ja sitten naisten puolella kuulostamatta kuitenkaan liian modernilta ja nykyajan retoriikkaan nojaavalta.

Samasta syystä Kirstin muotitalon ympärillä pyörivä maailma vei mukanaan. Omistajat, työntekijät ja asiakkaat olivat kaikki naisia, joilla oli samanlaisia ongelmia kuin nykyäänkin. Kirstin kantavana ajatuksena on tehdä tyylikkäitä vaatteita tavallisille naisille. Valitettavasti tästä kyllä lipsutaan kerronnassa aika paljonkin ja puodin asiakkaina nähdään lähinnä varakkaita rouvia. Joka tapauksessa ne mainitut ongelmat ovat sellaisia, joihin on helppo löytää esimerkkejä tästäkin päivästä. Mistä isompi nainen saa mieleisensä uimapuvun? Entäpä raskaana oleva nainen? Onko molempien tyydyttävä muodottomiin säkkeihin vai saako syystä tai toisesta isomahainen nainen olla tyylikäs? Miten Kirsti ehtii pysyä muodin perässä ja mitä sellaista hänen puotinsa voi tarjota, mitä ei voi saada massatuotantovaatteista? Miten hän pystyy tasapainoilemaan perheen ja työn välissä? Tähän löytyy tosin heppo vastaus Idasta, joka hoitaa mielellään ensimmäistä lastenlastaan, mutta ongelma on hyvin tuttu nykynaisellekin.

Eli kirja on tapahtumallisesti kiinnostavaa luettavaa ja antaa hyvän kuvan ajan elämästä. Tai sanotaan nyt, että ajan elämästä tiettyyn yhteiskuntaluokkaan ja sosiaaliseen piiriin kuuluvan naisen näkökulmasta. Kirstillä ei ole puutetta mistään paitsi ehkä järkevistä aviopuolisoista.

Ja sitten tämän hetken Top 3 niistä asioista, joita yritin olla ajattelematta liian tarkasti lukiessani:


  • Ihmeelliset Sattumat, joita taas viljellään niin että sadolla ruokkisi vähintään Albergan väen. Jos on mahdollisuus nähdä jotain merkittävää tai törmätä vahingossa kuuluisuuteen, Kirsti on varmasti paikalla. Charles Lindberghin yksinlento, Laimi Leidenius synnytyslääkärinä, Gunnar Finnen Topelius-patsas, Kirsti saa olla osana kaikkea vaikka tarinan pitäisi tehdä millaisia kiemuroita sen mahdollistamiseksi. Sarjan nimi on toki Syrjästäkatsojan tarinat, mutta rajansa kaikella.
  • Kieliongelma. En edelleenkään voi sietää Mustosen tapaa kirjoittaa kaksikielistä dialogia ja mielestäni sitä oli nyt enemmän kuin aiemmin. Valitin asiasta jo Emännöitsijää lukiessani.
  • Kirjan nimi, johon kiinnitin huomiota myös Ruokarouvan tyttäressä. En pidä siitä, että Kirsti määritellään nimessä toisen henkilön kautta, ensin äidin ja sitten aviomiehen. Koko tarinahan kertoo siitä, miten hän on oma itsensä ja tekee omat valintansa. Näistä osista olisi ihan hyvin voinut tehdä vaikka Hatuntekijän ja Ompelijan/Muotisuunnittelijan/minkä vain Kirstistä itsestään kertovan jutun. Hänen tärkein ominaisuutensa kirjassa ei ole Iivon vaimona oleminen. Yhteishyvän viimeisimmässä numerossa kerrottiin jo sarjan seuraavan osan nimi. Sotaleskikin on sana, jolla nainen määritellään miehen kautta.


Erityismainintana rasismilta kovasti tuntuvat kohtaukset. Kaikki Kirstin Pariisissa näkemät tummaihoiset ihmiset ovat joko eksoottisia viihdyttäjiä, usein suoranaisessa lavapornossa, tai suoraan prostituoituja. Sympaattisia ja moniulotteisia he eivät ikinä ole. Saksaan menevässä junassa Kirsti ja Iivo tapaavat kliseisen köyhän ja nuoren juutalaisviulistin, ja Kirsti saa olla sopivan järkyttynyt (miten voi olla??) ja ylemmyydentuntoinen (ei meillä Suomessa!!) kun hänelle kerrotaan maan voimakkaasta juutalaisvastaisuudesta. Lisäksi hän saa olla Hyvä Ihminen jättäessään köyhälle perheelle vähän rahaa piirongin päälle. Ja sitten asiaa ei mainita uudelleen koko tarinan aikana, koska ilmeisesti kiintiö tuli kerrasta täyteen.

Epäilen kyllä Josef Blumenthalin (uudelleensyntynyt Joseph von Blumenthal?) palaavan kuvioihin Sotaleskessä, koska toinen maailmansota. Lisäennustuksia: Iivolla on suhde joko Madame  Craucheriin tai johonkin toiseen lapualaisliikkeen naiseen (mahdollisesti hän vinkuu ettei Kirstillä ole hänelle aikaa yrityksensä vuoksi ja onkin itse asiassa Kirstin vika, että Iivo ajautuu toisen naisen syliin huomiota hakemaan) ja toinen kaksospojista kuolee sodassa (suurempi klisee olisi tietenkin jos taiteellisempi veli kuolisi). Ennemmin tai myöhemmin Viena menee naimisiin joko Esterin pojan kanssa, tai sitten sen poikavauvan jota Kirsti imetti sairaalassa.

Toivottavasti olen väärässä kaikessa, mutta pakkohan se on sitten lukea Sotaleski niin tiedän!


Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2018 - 14. kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan [29/50]
* Kirjankansibingo - perhe

sunnuntai 3. kesäkuuta 2018

Marjane Satrapi: Persepolis & Persepolis 2

Marjane Satrapi:
Persepolis: iranilainen lapsuuteni
(Persepolis, 2000 & 2001)
155 s.
Otava 2004
Persepolis 2: kotiinpaluu
(Persepolis 3 & Persepolis 4, 2004 & 2005)
189 s.
Like 2008
Kirjastosta

Kun arabit vuonna 642 hyökkäsivät Persiaan, maan valloittamiseen ja sasanidien hallitsijasuvun kukistamiseen riitti yksi ainoa taistelu.

Tässäpä taas pari kirjaa, jotka ovat olleet lukulistallani ikuisuuden. Satrapin piirrostyyli ei oikeastaan ole omaan makuuni, mikä on suurin syy sille, että nämä ovat jääneet kirjastoon. Nyt kuitenkin ajattelin sekä sivistää itseäni (kaikkihan nämä ovat lukeneet ja kehuneet) että ruksata sarjakuvaromaanin luetuksi Helmet-lukuhaasteesta. En edelleenkään ole kuvituksen suurin fani, mutta tarina veti tehokkaasti mukaansa sodan kauheuksiin ja nuoren naisen identiteettikriisiin.

Persepolis on siis kahteen albumiin jaettu omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani. Marjane Satrapi kasvoi keskiluokkaisessa perheessä Iranin pääkapungissa Teheranissa ja halusi isona profeetaksi. Hänet kasvatettiin itsenäiseksi, päättäväiseksi ja hyvin lukeneeksi tytöksi, mikä ei ollut ongelma ennen vuotta 1979. Iranin vallankaappaus tarkoitti sekä veristä sotaa että muslimifundamentalistien valtaannousua. Yhtäkkiä naiset hunnutettiin, pojat lähetettiin sotaan ja pienestäkin virheliikkeestä saattoi saada ruoskaa tai kuulan kalloonsa.

Ensimmäinen sarjakuva-albumi kertoo tästä muutoksesta ja mitä se tarkoitti tavallisille iranilaisille perheille. Satrapin vanhemmat olivat poliittisesti aktiivisia ja osallistuivat mielenosoituksiin ennen kuin se kävi liian vaaralliseksi. He olivat taistelleet paremman huomisen puolesta ja huominen osoittautuikin synkäksi fundamentalistidystopiaksi. Etenkin äidin oli vaikea niellä katkeria ja vihaisia sanojaan, ja tarinassa tuodaankin ilmi miten kaksijakoinen yhteiskunnasta tuli. Julkisesti varottiin sanoja, mutta kodin seinien sisällä raivottiin senkin edestä. Satrapi kertoo miten ihmisiä katosi ja teloitettiin tekojensa ja mielipiteidensä vuoksi, myös hänen omia sukulaisiaan. Jopa lapsen silmin Satrapi näki, miten järjettömiä asioita ihmisille syötettiin uuden propagandakoneiston myötä. Entiset sankarit leikattiin irti historiankirjoista ja salaa kuunneltu BBC:n radiolähetys kertoi aivan toisesta todellisuudesta kuin se, jota Teheranin oma kanava tarjosi.

Persepoliksen toinen osa kertoo Satrapin elämästä Euroopassa 1980-luvulla. Vanhemmat olivat ylpeitä suorasanaisesta tyttärestään, mutta juuri siksi he päättivät lähettää hänet Itävaltaan vuonna 1983. Satrapin kipakka luonne oli riski yhteiskunnassa, jossa nainen oli toisen luokan kansalainen. Itävallassa hän päätyi punkkareiden, taiteilijoiden ja anarkistien seuraan, ja välillä jopa kadulle asumaan. Huumeet, tupakka, seksi, hän kokeili kaikkea yrittäessään löytää oman paikkansa maailmassa, joka ei ollut hänen omansa. Pohjalle vajottuaan Satrapi palasi Iraniin opiskelemaan, mutta ei tuntenut oloaan kotoisaksi sielläkään. Hänen oli vaikea sopeutua yhteiskuntaan, jossa hänen vapauttaan rajoitettiin hunnuilla ja lukemattomilla säännöillä. Edes rakas perhe ei tuntunut sen arvoiselta ja lopulta, perheensä kannustamana, Satrapi palasi Eurooppaan.

Toiveikkaasta lopustaan huolimatta itse tarina oli monella tavalla hyvin surullinen. Sodan kauhut, fundamentalistien kuristava ote, Satrapin vaikeudet löytää oma paikkansa maailmassa. Vain viimeisen kohdalla voi sanoa käyneen hyvin, Satrapi nimittäin asuu tätä nykyä Ranskassa ruotsalaisen aviomiehensä kanssa. Mistäs sen koskaan tietää, mutta ainakin toivon hänen olevan nyt onnellinen! Sen sijaan Iranin ja etenkin iranilaisten naisten nykyhetki on edelleen ahdistava ja tarkkaan kontrolloitu. Verinen sota ja marttyyreiksi kohotetut kaatuneet muistetaan katujen nimissä ja hautapaikoilla. Hallinnon tekemistä hirmuteoista ei voi puhua julkisesti ja virallisissa tiedonannoissa ne pyöräytetään oikeutetuiksi rangaistuksiksi. Satrapi pääsi pois, mutta miljoonat iranilaiset naiset eivät.

Eli ei mikään kiva ja kevyt kesätarina, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen. Pidin enemmän ensimmäisestä albumista, joka tuntui tiiviimmältä ja selkeämmältä, mutta tämä on varmasti makuasia.


Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Sarjakuvahaaste
* Helmet-lukuhaaste 2018 - 12. sarjakuvaromaani [28/50]
Tässähän on kaksi kirjaa, mutta laitan ne nyt tähän yhteen kohtaan.

torstai 31. toukokuuta 2018

Toukokooste

No oli vähän laihanlainen lukukuukausi, mutta toisaalta aikaa vei sekä muutto toiselle paikkakunnalle että halu nähdä kavereita ja sukulaisia aikaisella kesälomalla. Eli en kuitenkaan ole mitenkään tyytymätön tähän! Katsotaan miten käy kesäkuussa. 

Ilmoittauduin mukaan kesäkirjabingoon ihan vain siksi, että kirjabingot ovat kivoja. Bingorivin saaminen on minulle vähän toisarvoinen juttu, ruutujen ruksiminen se loppujen lopuksi hauskinta on. 


Luettu & blogattu

Marjo Pajunen: Todellista matematiikkaa
Kristianin mysteeri Santa Marialla. Leppoisa aikuisten Neiti Etsivä, turhan monta genreä näin ohueen kirjaan.

Sarah Forbes: Seksiä museossa: merkillinen urani New Yorkin rohkeimmassa museossa
Kuraattorina seksimuseossa. Kevyt ja nopealukuinen kirja, sisälsi hauskaa nippelitietoa.

Neil Gaiman: Onneksi oli maitoa
Isän kootut selitykset. Vauhdikas, mukaansatempaava tarina lapsille ja lapsenmielisille.


Ja bloggaamatta jäi muutama sarjakuva, joista on kuitenkin kuva Instagramissa!

keskiviikko 30. toukokuuta 2018

Neil Gaiman: Onneksi oli maitoa

Neil Gaiman:
Onneksi oli maitoa
(Fortunately, the Milk..., 2013)
145 s.
Jalava 2017
Kirjastosta

Jääkaapissa oli vain appelsiinimehua.

Eräs ystäväni, kirjastonhoitaja hänkin, on yrittänyt heittää tämän suuntaani useaan otteeseen. Hän on kirjavinkkari ja sanoi, että Onneksi oli maitoa toimii lasten lisäksi myös aikuislukijalle. En minä oikeasti olisi kovin kummoista myyntipuhetta kaivannut, koska hauska kansi veti puoleensa kirjailijasta huolimatta. Niin, huolimatta. Olen lukenut vuosien saatossa muutaman Gaimanin kirjan ja ainoa josta pidin on Terry Pratchettin kanssa kirjoitettu Good Omens

Ja nyt sitten tämä.

Kirja koostuu erään isän kootuista selityksistä. Äiti on lähtenyt työmatkalle ja jättänyt isälle tarkat ohjeet, joihin kuuluu myös maidon ostaminen kaupasta. Kun perheen lapset aikovat syödä aamiaismuroja, käy ilmi ettei maitoa olekaan. Voi ja ei, katastrofin ainekset ovat tässä! Isä lähtee ruokakauppaan ja viipyy matkalla tuskallisen kauan. Kun hän viimein palaa, lapset vaativat isää selittämään missä hän oli ja selityksen he kyllä saavatkin. Kaikki alkoi siitä, kun avaruusolennot sieppasivat isän ja hän päätyi aikamatkaavan stegosauruksen kuumailmapallon kyytiin...

Tarina on juuri niin vauhdikas ja päätön seikkailu kuin tuosta voisi päätelläkin. Avaruusolennot, merirosvot ja vampuurit seuraavat toinen toistaan suloisessa sekamelskassa kun isä kutoo tarinaa sitä kertoessaan. Pidin erityisesti siitä, että juttu kuulosti oikeasti sellaiselta, jonka erinomaisen mielikuvituksen omaava vanhempi saattaisi hyvinkin sepittää lapsilleen. Kyllä seikkailu ajassa ja universumissa päihittää aina rupattelun Romppasen sedän kanssa kiinnostavuudellaan. 

Kun maitosi varastetaan.
s. 65
Kirjassa on 145 sivua ja siinä on Chris Riddellin käsialaa oleva runsas kuvitus. Kertojaisä on muuten epäilyttävästi Neil Gaimanin näköinen, joten ehkäpä kirjassa on pieni ripaus totuuttakin. Joko Romppasen setä tai galaktiset dinosauruspoliisit, jompikumpi kuitenkin.


"- - - laskelmieni mukaan on niin, että jos sama esine kahdelta eri ajalta koskettaa itseään tapahtuu jompikumpi seuraavista asioista. Joko maailmankaikkeus lakkaa olemasta. Tai sitten kolme merkillistä kääpiötä alkaa tanssia pitkin katuja kukkaruukut päässään."

"Tuo kuulostaa jotenkin... yllättävän yksityiskohtaiselta."

"Niin kuulostaa. Mutta se on tiedettä. Sitä paitsi on paljon todennäköisempää, että maailmankaikkeus lakkaa olemasta."

"Sitä vähän uumoilinkin," minä sanoin.
(s. 78-79)



Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2018 - 50. kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja [27/50]
* Kirjankansibingo - seikkailu
Kannessa ovat aikamatkustava stegosaurusprofessori ja tavallinen perheenisä maailman pelastavan maitopurkin kanssa kuumailmapallon kyydissä. Vaikea pistää paremmaksi seikkailuhenkisyyden osalta!

tiistai 29. toukokuuta 2018

Sarah Forbes: Seksiä museossa: merkillinen urani New Yorkin rohkeimmassa museossa

Sarah Forbes:
Seksiä museossa: merkillinen urani
New Yorkin rohkeimmassa museossa

(Sex in the Museum: My Unlikely Career
at New York's Most Provocative Museum
, 2016)
271 s.
Gummerus 2017
Kirjastosta

Näyttelyesineitä ei saa koskea, nuolla tai hyväillä, eikä niiden päälle saa nousta.

Kaikesta sitä täytyy erikseen mainitakin. Ohjeistus on peräisin sekä Sarah Forbesin kirjasta että New Yorkin seksimuseosta, Museum of Sex, joka on ihan oikea paikka. Minäpä tiesin tämän jo ennen kirjan lukemista, mutta luulen tämän olleen uutta tietoa monille muille. Hienoa siis, että kirja on käännetty suomeksi ja suomalaisten lukijoiden iloksi. Minä havittelin kirjaa luettavakseni jo viime vuonna, mutta kuten monet muutkin asiat, se vain sitten jäi.

Kirja on niin vetävästi kirjoitettu ja aihe niin kutkuttava, että luin sen eilen melkein yhdellä istumalla. Seksimuseosta saisi ehkä kirjoitettua kuivaa asiatekstiäkin, mutta onneksi Forbes lähestyy asiaa huumorilla. Eikä siis mitenkään härskillä ja kaksimielisellä huumorilla, vaan oikeasti huvittavasti. Kirjan lukemisesta ei jäänyt sellainen olo, että heh heh luinpas juuri jotain tuhmaa. Sen sijaan hykertelin Forbesin erikoiselle työpaikalle ja hänen loppumattomille ja hyväntuulisille tarinoilleen työpaikkansa arjesta.

Forbes kertoo miten päätyi seksimuseon kuraattoriksi (vähän niin kuin vahingossa), millaista hänen työnsä on (pornon täyteistä) ja miten se on vaikuttanut hänen omiin miessuhteisiinsa (yleensä negatiivisesti). Kirjassa kulkevat rinta rinnan sekä hänen urakehityksensä ja ihmissuhteensa että museon toiminta laajemmin. Mielestäni kiinnostavinta luettavaa olivat Forbesin kuvaukset siitä, miten ja millaisia näyttelyitä seksimuseoon kootaan. Aihepiiri nyt on sanomattakin selvä, mutta seksi ja seksuaalisuus on ehtymätön teema-aitta. Tällä hetkellä museossa näyttäisi olevan kiinteän näyttelyn lisäksi kuusi muuta näyttelyä sekä museon vakiokalustoon kuuluva tissipomppulinna.

Vaikka kirja keskittyykin Forbesiin, se sisältää myös valtavasti tietoa seksistä ja seksuaalisuudesta. Forbes toistelee syystäkin sitä, miten paljon hän on itsekin oppinut uransa aikana. Fetissit, pornovideot, julkkisten seksiseikkailut ja kondomin historia ovat tulleet hänelle tutuiksi vuosien saatossa. 


Tiesitkö että siimajalkaisilla on neljäkymmentä kertaa niiden vartalon pituinen penis? Ne eivät liiku, joten pitkää elintä tarvitaan kumppaniin ylettymiseen. Evoluutiota parhaimmillaan.

Tai tiesitkö että sinivalaan penis on eläinkunnan pisin, hieman yli kaksimetrinen? Aina luonto ei kuitenkaan ole antelias: hopeaselkägorillaan peniksen keskimitta on vain kolmisen senttiä.
(s. 165)


Nyt tiedät.

Forbes suhtautuu hyvin asiallisesti oudoimpiinkin mieltymyksiin eikä tuomitse pornon keräilijöitä, prostituoituja tai aikuisvauvoja. Tälle pallolle mahtuu kaikenlaista kummaa ja hän on nähnyt jos ei aivan kaikkea niin ainakin suurimman osan. Hän ei ihan osaa päättää onko hänen työnsä aivan tavallista vai sittenkin jotenkin erikoista, mutta eiköhän se voi olla molempia. Seksimuseoita ei ole niin montaa etteikö sellaisessa työskentely olisi erikoista, mutta museokuraattoreita löytyy sitten senkin edestä.

Kepeä ja hauska sukellus seksimuseon arkeen! Loistavaa kesälukemista ja jos ikinä käyn New Yorkissa, täytynee käydä tässä museossakin.


Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Tietokirjahaaste
* Helmet-lukuhaaste 2018 - 4. kirjan nimessä on jokin paikka [26/50]

perjantai 11. toukokuuta 2018

Marjo Pajunen: Todellista matematiikkaa

Marjo Pajunen:
Todellista matematiikkaa
148 s,
Boheemipokkarit 2017
Arvostelukappale kirjailijalta, kiitos!

Paikka oli oikea, mutta aika väärä.

Vähän sama juttu tämän kirjan kanssa! Sain tämän kun lumi oli vielä maassa, mutta enpä ehtinyt lukemaan aiemmin. Sinänsä sääli, tämä olisi nimittäin ollut hyvää nojatuolimatkailijan talviluettavaa, tarina kun sijoittuu Portugalin Azoreille, pienelle Santa Marian saarelle.

Kirjan nimettömäksi jäävä päähenkilö on lähtenyt reissun päälle irtiottona arjestaan kansanedustajan avustajana. Hänellä on epämääräisiä suunnitelmia kirjoittaa matkakirja tai ehkäpä muodikasta matkablogia. Santa Marialla hän kuulee huhuja toisesta saarella asuneella suomalaisesta, Kristianista, joka pari vuotta aiemmin teki lähtemättömän vaikutuksen saarelaisiin. Kristianin tapaus alkaa kiinnostaa päähenkilöä, joka päättää selvittää mitä mies oikeastaan saarella tekikään.

Noin niin kuin päällimmäisenä ajatuksena mieleeni jäi se, että kirja ei oikein osannut päättää mikä se olisi. Leppoisa lomailukertomus? Neiti Etsivä-tyylinen nuuskintajuttu? Elämänfilosofiaa pohtiva teos? Kaikkien näiden yhdistäminen ei mielestäni toiminut parhaalla mahdollisella tavalla vain 148 sivussa. Jos kirja olisi ollut pitempi, olisi teemoihin ehtinyt syventyä enemmän. Tuntui, että juuri kun juttu pääsi vauhtiin vaikka nuuskinnan osalta, se keskeytyi filosofointiin tai ympäristön kuvailuun. Jokainen osa toimi yksittäin, mutta ei tuolla tavalla yhdistettynä näin lyhyessä kirjassa.

Mikä on kyllä sääli, koska minua kiinnostivat etenkin neitietsivöinnit ja saaren kuvailu! Päähenkilö törmää koko ajan umpikujaan nuuskinnoissaan, koska saarelaiset joko olettavat kaikkien jo tietävän kaiken Kristianista tai sitten eivät halua olla se, joka kertoo hänestä ulkopuolisille. Tulee ihan mieleen kylä jos toinenkin täällä Suomessa... Kuva Kristianista rakentuu siis pala palalta ja kirjan loppu jää yllättäen hieman avoimeksi. Minä pidin tästä ratkaisusta. Eihän ketään voi tuntea kokonaan pelkkien toisen tai kolmannen käden tietojen perusteella.

Pidin myös todella paljon tavasta, jolla Pajunen kuvailee saarta ja päähenkilön lomailua. Jälkimmäiseen mahtuu niin vuokra-autoja, kuorsaavia mummoja kuin paikallisiin tutustumistakin. Sikäli tämä oli kyllä hyvää kesäluettavaakin, että minun tekisi nyt mieleni löytää ihana (tai omituinen!) pieni ravintola tai meriuima-allas, jossa saisin lekotella ihan yksikseni. En ole koskaan käynyt Azoreilla, mutta kirja antaa siitä ihanan rehevän ja lämpimän kuvan.


Aamuinen paahde ei yltänyt Atlantin reunalle asti. Suolaiset pisarat lensivät ilmassa. Ei ihme, että puutarhat näyttivät vehreiltä ja hyvinvoivilta. Kun mereltä nousi puhuri, siniset törmänkukat ja mehikasvit vuoroin painautuivat maahan, vuoroin yrittivät lähteä lentoon. Sitruspuiden oksat keinuivat tuulen mukana kuin olisivat nauttineet kyydistä.
(s. 42)

Eli siis matkakuumetta herättävä ympäristö ja kiva aikuisten Neiti Etsivä-juttu, mutta turhan paljon tarinaa näin pienessä sivumäärässä. Tykkäsin silti lukea tätä ja nyt aloin yhtäkkiä miettimään miten kirjailija kuvailisi esimerkiksi Grönlantia. Voisihan päähenkilö lomailla sielläkin!


Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2018 - 37. kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi [25/50]
Serkku lasketaan perheenjäseneksi, eiköstä juu?

keskiviikko 2. toukokuuta 2018

Huhtikooste

Oho, melkein unohdin julkaista tämän!

Huhtikuussa luin ihan mukavasti, mutta ennustan toukokuun olevan hiljaisempi. Tämä ns. Oikea Elämä vaatii nyt vähän enemmän keskittymistä muihin asioihin, lähinnä muuttamiseen ja kaikkeen mitä siinä pitää muistaa. Luvassa on uusi työ ja uusi kaupunki. Jännää! Toivottavasti en unohda mitään.


Luettu & blogattu

Pirjo Puukko: Mutkanlukutaito
Monta tapaa tavata toinen ihminen. Nopealukuinen novellikokoelma, kokonaisuutena laadukas ja vetävä.

Kaisa Haatanen & Sanna-Mari Hovi: Monarkian muruset: kaiken maailman kuninkaallisia
Kruunupäiden elämää. Nippelitietoa täynnä oleva hyväntuulen kirja.

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät
Viisi punaista tyttöä vuonna 1918. Nopealukuinen ja synkkäkin YA-kirja sisällissodasta.

Anna Larsdotter: Naiset sodissa
Vaiennetut sankarit ja perheenäidit. Vetävästi kirjoitettu, näytti sotahistorian uudessa valossa kertomalla nimensä mukaan naisista sodissa.

Katja Törmänen: Karhun morsian
Kaksi naista Karhun palvelijoina. Hieno aikuisten fantasiakirja, alku vähän hidas mutta sitten tarina tempaisi mukaansa.

torstai 19. huhtikuuta 2018

Katja Törmänen: Karhun morsian

Katja Törmänen:
Karhun morsian
390 s.
Like 2018
Kirjastosta

"Surmankylästä eivät päälliköt lähde!"

Sattuipa silmääni komea kansi tuossa helmikuun puolella ja takakannen luettuani ajattelin, että tätäpä täytyy tutkia tarkemmin. Silloin en joutanut lukemaan tätä, mutta ajoitin itselleni varauksen nyt huhtikuuksi ja sain tämän oikein sopivasti käsiini. Kirja on näköjään voittanut Liken ja Tähtivaeltajan järjestämän spefi-kilpailun, joka on mennyt minulta onnellisesti ohi. Ei siis aavistustakaan millaisia muut kilpailuun lähtetyt romaanit olivat, mutta tämä voittaja on joka tapauksessa hieno ja vetävästi kirjoitettu aikuisten fantasia.

Karhun morsian sijoittuu siis fiktiiviseen ja viikinkisävytteiseen maailmaan. On kaksi kylää, Surmankylä ja Suolakari (arvatkaapa nimen perusteella kummassa on kivempi asua!), ja kaksi nuorta naista, Aslaug ja Freydis. Molemmat naiset ovat niin sanottuja Karhun morsiamia, pimeimpänä talviyönä syntyneitä, joilla on läheisin yhteys Karhuun, metsän herraan. Kylät sijaitsevat suhteellisen lähellä toisiaan, mutta niiden tavassa suhtautua Karhuun ja sen morsiamiin on valtava ero. Vai onko? Sekä Aslaug että Freydis ovat roolinsa vankeja ja tarinan edetessä kumpikin alkaa tavoitella vapautta omalla tavallaan.

Mielestäni kirja alkoi turhan hitaasti. Mietin jo hetken, että jatkanko vai jätänkö kesken, mutta onneksi jatkoin lukemista. Tämä ei ole toimintaa täynnä oleva actionleffa jossa viikingit rellestävät pitkin rantoja. Tarina keskittyy enemmän kotiin jääviin naisiin ja siihen millaisessa pelossa he joutuvat elämään. Yhden kylän päällikkö käskee kyläläisiä jättämään Karhun palvonnan sikseen. Hyvä se hänen on sanoa, koska hän on usein merellä muiden miesten kanssa, ei metsän reunassa Karhun varjossa. Toisessa kylässä Karhua palvotaan edelleen ja suurin taakka on morsiamella, eräänlaisella ylipapittarella. Kun asiat alkavat mennä pieleen, on helppo arvata ketä siitä syytetään.

Loppujen lopuksi kirja oli todella vetävästi kirjoitettu ja pidin kummastakin päähenkilöstä. Aslaug ja Freydis ovat sekä hyvin samanlaisessa että erilaisessa tilanteessa. Karhun morsiamet näkevät näkyjä toisesta nuoresta naisesta ja pystyvät ihmetekoihin Karhun voimaa kutsumalla. Ilman omaa syytään heille on annettu rooli, johon he eivät mahdu. 


- - ilman häntä kylä olisi Karhun armoilla, kukin oman onnensa ja uhriensa varassa. Eivät muut osanneet ajatella, minkä kanssa hän päivittäin eli: ettei hänen elämänsä ollut hänen omansa, vaan että se oli omistettu Karhun palvelemiselle, ja jos Karhu suuttuisi, hän maksaisi siitä verellä. Omallaan tai lapsensa verellä, ennemmin tai myöhemmin. Lopulta Karhu otti aina sen, mikä sille kuului.
(s. 16)


Aivan erityisesti pidin siitä, miten kylien kulttuurit ja uskomukset on rakennettu. Niissä on paljon samaa, mutta erilainen suhtautuminen Karhun palvontaan tekee selvän pesäeron niiden välille. Kirjan maailmassa on selvästi hyvin pohjoismainen tuntu, jossa metsä ja vuodenkierto ovat tärkeitä elämän ja rituaalien kannalta. Karhuhan on oikeastikin ollut vahva voimaeläin, jonka nimeä ei saanut lausua turhaan. Eräänlainen muinainen Voldemort siis! 

Pidin myös siitä miten mutkattomasti kylissä suhtauduttiin sikiön lähdettämiseen. Ehkä hieman outo asia nostaa esiin, mutta en voi sietää tarinoita, joissa raskauden keskeyttäminen on suunnilleen maailman suurin paha ja sympaattinen naishahmo ei voisi ikinä edes harkita sitä. Aikana ilman ehkäisyä se oli keino päästä eroon ei-toivotusta raskaudesta ja tosiaankin pidin siitä, että tässä kirjassa se ei ollut suuri moraalinen ongelma, jonka kanssa painittiin yötä päivää. Jos raskautta ei haluttu, se yritettiin keskeyttää ja piste.

Hieman minua ärsyttivät kirjan lopussa tehdyt Suuret Paljastukset Menneisyydestä, joissa oli jotenkin pakkopullamainen tuntu. Tarina olisi toiminut hyvin ilman niitäkin. Myös Aslaugin suhtautuminen orjanaisiin oli hyvin sanotaan nyt vaikka tyypillinen. Äkkiä, annetaan hänellä pari orjakaveria, hän näyttää heti paremmalta kuin muut eikä silti tarvitse pakottaa häntä miettimään onko orjuuttaminen oikein vai ei. Lisäksi kirjassa oli yksi iki-inhokkini, raskaaksi ekasta kerrasta -klisee, joka kirvoitti sisäisen "eiiiiih" -voihkaisun.

Lukisin kuitenkin vallan mielelläni lisää tarinoita, jotka sijoittuvat tähän maailmaan. Mitä Freydisille ja Aslaugille tapahtuu tämän jälkeen? Tai sitten tarina, joka sijoittuu joko kylien menneisyyteen, aikaan jona Karhun morsiamet olivat myös kylän päälliköitä, tai siihen kaukaiseen maahan, jossa asia on edelleen niin. 


Vähän aiheen vierestä kun (tämäkin) kirja sai miettimään tätä:

Silloin tällöin tällainen tasa-arvoinen tai jopa naisten johtama yhteiskunta mainitaan fantasiakirjan tarinassa, mutta kirjailijat kirjoittavat silti juuri siitä maasta tai kylästä, jossa miehet alistavat naisia. Tällaisia tarinoita ja näkökulmavalintoja jaksaa vain tiettyyn pisteeseen asti ennen kuin totaalinen kyllästyminen iskee. (Tämä ei siis ole kritiikkiä suoraan tätä nimenomaista kirjaa kohtaan vaan yleensäkin tätä kirjallisuustrendiä.) Tottahan toki asia on yhä edelleen ajankohtainen ja siksihän siihen tartutaan, nykymaailmaa ja epätasa-arvoa kritisoimaan. Olisi kuitenkin kiva lukea joskus kirja, jossa Karhun morsiamet ovat päälliköitä ja naiset yhtä tärkeitä kuin miehetkin ihan vain siksi, että niin on aina ollut kirjan maailmassa. Jos fantasiamaailmassa voi olla lohikäärmeitä ja taikavoimia, kyllä siellä voi olla sukupuolten välinen tasa-arvokin.


Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2018 - 7. kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan [24/50]

maanantai 16. huhtikuuta 2018

Anna Larsdotter: Naiset sodissa

Anna Larsdotter:
Naiset sodissa
(Kvinnor i strid, 2016)
349 s.
Atena 2018
Kirjastosta

Italian fasistijohtaja Benito Mussolini on sanonut, että "sota on miehiä ja äitiys naisia varten".

Laitan tämän Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 17. kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa, koska sen se juuri tekee. En juurikaan lue kirjallisuutta, joka käsittelee suoraan sotaa, mutta nyt tein poikkeuksen mielenkiintoisen aiheen vuoksi. Anna Larsdotter kirjoittaa naisista sodissa hyvin vetävällä ja feministisellä otteella. Hän tuo esiin sen, miten naisten osuus sotahistoriassa on tarkoituksella jätetty unholaan. Naisten panosta sotaponnisteluihin ei ole arvostettu ja yleensä heidän pienet ja suuren sankaritekonsa on kuitattu olankohautuksella tai sotaoikeudella. Vai kuinka monta naispuolista sotasankaria osaisit itse nimetä?

Kirja etenee kronologisesti 1600-luvulta nykypäivään ja se on kirjoitettu erinomaisen luettavaksi. Larsdotter nostaa jokaiselta aikaudelta esiin sankarinaisia, mutta ennen kaikkea hän kuvailee naisten panosta sotatoimiin noin yleisesti. Tätä kautta tutkitaan myös vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä ja naisen asemaa. En itse ollut ajatellutkaan miten helppoa naisen oli käydä miehestä satoja vuosia sitten. Koska miehen vaatteisiin pukeutunut henkilö oli yhteiskunnan silmissä mies, kenelläkään ei käynyt mielessä tutkia asiaa tarkemmin. Housut jalassa = selvästi mies, asia selvä! Tällä tavalla naiset pystyivät osallistumaan verisiinkin taisteluihin tilanteissa, joissa naisia ei periaatteesta päästetty tökkimään vihollisia miekalla. 

Kirja oli hyvin koukuttavaa, masentavaa ja verenpainetta nostattavaa luettavaa. Satojen vuosien ajan armeijat marssivat eteenpäin vain, koska niitä seurasi suuri joukko naisia. He pyykkäsivät, tekivät ruokaa, paikkasivat haavoittuneita, synnyttivät lapsia, hoitivat liikkuvaa kotiaan koko ajan. Armeijaa ei olisi edes ollut ilman heitä. Silti monella nykyihmisellä on sellainen historian kirjoista saatu kuva, että naiset armeijan perässä olivat vain joukko halpoja huoria miesten viihdykkeinä, hyödyttömiä tarjoamaansa seksiä lukuun ottamatta. 

Samalla tavalla naisten työpanosta on vähätelty esimerkiksi maailmansodissa ja Vietnamissa. Armeijan palkkalistalla ollut nainen ei mitenkään voinut olla miehen veroinen tai kantaa samaa sotilasarvoa siitäkään huolimatta, että hän teki täsmälleen samaa työtä kuin miespuolinen kollegansa. Sotatantereelle päästetty nainen oli vähintäänkin moraalisesti epäilyttävä. Larsdotter nostaa esiin kiinnostavan kysymyksen siitä, mikä oikeastaan lasketaan taisteluksi, sotimiseksi ja rintamalla olemiseksi. Onko kenttäsairaalassa työskentevä sairaanhoitajanainen nähnyt sotaa vai ei? Onko ilmatilaa valvonut tai pommittajaa lentänyt nainen sotilas vai ei jos hän ei itse painanut liipasimesta?

Kirjassa ei pohdita sodan moraalia tai moraalittomuutta, todetaanpa vain ihmisten sotineen hamasta menneisyydestä saakka. Larsdotter toteaa itsekin, että kirjoittaessaan tätä kirjaa hän on nostanut esiin myös niitä naisia, jotka ovat taistelleet sodassa sillä väärällä puolella. Esimerkiksi Hanna Reitsch oli lentäjä toisen maailmansodan aikana, natsi-Saksan propagandan väline ja voiton symboli. Kirjassa häntä kohdellaan kuten muitakin, edelläkävijänä ja naisena joka sai tunnustusta teoista, jotka eivät oikeastaan olleet hänen aikakautensa naiselle sopivia. Natsi-ideologiaa tai Saksan tavoitteita sodassa ei ihailla millään tavalla.

Ilokseni siis huomasin, että ei edes tarvitse olla kiinnostunut sotajutuista viihtyäkseen tämän kirjan parissa!


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2018 - 17. kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa [23/50]
* Tietokirjahaaste
Pääluokka 9 ja lasken tämän myös itselleni vieraaksi aihepiiriksi, koska tietoni naisista sodissa olivat vähäiset ennen tämän lukemista.

tiistai 10. huhtikuuta 2018

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät

Laura Lähteenmäki:
Yksi kevät
170 s.
WSOY 2018
Kirjastosta

Me odotimme, että Linda antaisi merkin, ja sitten me menisimme.

Kuten suurin osa varmasti tietää, Suomen sisällissodasta on nyt kulunut 100 vuotta. Kirjastossa tämän on huomannut oikeasta Vuosi 1918-buumista. Kustantajat ovat julkaisseet aiheeseen liittyviä tieto- ja kaunokirjoja tavallistakin enemmän. Tämä nimenomainen romaani on kirjoitettu vanhemmille nuorille ja nuorille aikuisille, sanotaan vaikka että suurin piirtein lukioikäisille. 

Tarina sijoittuu Tampereelle ja sen tienoille vuoden 1918 kevät-kesä-syksyyn. Viisi nuorta naista - tai ehkä pikemminkin tyttöä - päätyy sodassa punaisten puolelle. Joissakin idealismin liekki palaa kirkkaana, joillakin on täysin itsekkäät syyt pyrkiä sotimaan. Kirja alkaa kun tytöt saavat vastuulleen valkoisilta vallatun huvilan, josta tehdään punaisten kenttäsairaala. Vain kahta tytöistä on millään tavalla perehdytetty sairaanhoitoon ja pian joukko huomaakin olevansa liian suuren vastuun kantajina. Huvilalta tyttöjen tie vie naiskaartin jäseniksi ja sen jälkeen, no, eipäs paljastella juonta liikaa!

Mielestäni kirjan ja sodan tunnelma oli luotu oivallisesti. Verellä ja kuolemalla ei mässäillä ylettömästi, mutta ei sitä vähätelläkään. Suurin osa tyttöjen hoitamista miehistä menehtyy, nälkä vaivaa kaikkia koko ajan eikä viisikon sisäisiltä ristiriidoiltakaan vältytä. Miten pitkään ihminen voi venyä ennen kuin jotain menee rikki? Kysymykseen siitä, miksi tytöt osallistuvat sotatoimiin, ei anneta yhtä ainoaa vastausta. Kunnian kruunu, aatteen palo, nöyrä vahvemman seuraaminen, kaikki ovat yhtä hyviä tai huonoja syitä.

Pidin erityisesti siitä, miten Lähteenmäki on onnistunut luomaan viisi erilaista tyttöä sortumatta täysin kliseisiin hahmotyyppeihin. Aadalla, Bealla, Jennyllä, Lindalla ja Katrilla on kullakin oma kätketympi puolensa. On muuten pitkä aika siitä kun kirjassa on ollut hahmo, jota on voinut vihata niin iloisesti kuin Lindaa! Hän on juuri sellainen joka tavalla ärsyttävä itsekäs tyyppi, jolle ei toivo mitään hyvää elämässä. Joka sivulla peukuttaa sen puolesta, että hän saisi viimeinkin opetuksen. Lindan kautta kerrotaan myös siitä, miten helposti valta annetaan joukon äänekkäimmälle ja aggressiivisimmalle henkilölle riippumatta siitä, mitä hänestä ja hänen mielipiteistään oikeasti ajatellaan.


- - mutta täytyy sanoa, että Linda pelotti minua taas vähän enemmän. Hän oli hurja ja ajattelematon. Hänellä oli merkillinen valta meihin kaikkiin. Hän sai jopa järkevän Bean kuiskaamaan ja varomaan puheitaan.
(s. 43)


Kirjan lopussa on pieni katsaus kirjan taustoihin tukemaan tarinan ymmärtämistä ja hyvä niin. Kirja ei ole paras mahdollinen luettava sellaiselle nuorelle, jolla ei ole hajuakaan koko sisällissodasta. Sitä ei nimittäin selitellä kirjassa sen suuremmin. Ainoastaan Bea ymmärtää mistä sodassa on pohjimmiltaan kysymys ja koska näkökulma hyppii tyttöjen välillä, ei siihen juututa kovin pitkäksi aikaa. Oma suosikkini tyttökaartista olikin juuri Bea ja pidin hänen tarinansa lopusta eniten.


Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2018 - 30. kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan [22/50]
* YA-lukuhaaste 2018 - kirjassa on kaunis kansi
Huomattavasti nätimpi luonnossa kuin tuossa Instagramiin ottamassani kuvassa!

maanantai 9. huhtikuuta 2018

Kaisa Haatanen & Sanna-Mari Hovi: Monarkian muruset: kaiken maailman kuninkaallisia

Kaisa Haatanen & Sanna-Mari Hovi:
Monarkian muruset:
kaiken maailman kuninkaallisia

400 s.
Johnny Kniga 2018
Kirjastosta

Kuninkaalliset ovat kummallisia.

Nyt pääsemmekin taas yhteen kirjalliseen paheeseeni eli kuninkaallisiin! Harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta en välitä TV- tai leffa-julkimoista tahi muusikoista ja heidän elämistään. Jostain kummallisesta syystä olen kuitenkin kiinnostunut kaiken maailman kuninkaallisista. Ehkä kyseessä on jonkinlainen luonnevika tai outo perversio? Tai sitten ihan vain se, että historia on kiinnostavaa ja täynnä kruunupäitä ja heidän seurueitaan. Aikana, jolloin monarkeilla oli oikeasti valtaa, oli myös hallitsijalla väliä. Sattuiko arpaonni järkevään tyyppiin vai toivottomaan tapaukseen?

Joka tapauksessa olin onnesta ja odotuksesta soikeana kun bongasin Monarkin muruset kirjakatalogista. 400 sivua kuninkaallisia elämäkertoja ja juoruja! Jos nyt ihan totta puhutaan niin kirja on kyllä turhan paksu. Ensinnäkin se painaaa kuin synti ja toiseksi se olisi ihan yhtä hyvin voinut keskittyä vain Euroopan kuninkaallisiin. Aasian ja Afrikan hallitsijat käsitellään todella pinnallisesti ja ne sivut olisi voinut jättää poiskin. ...Ja sitten tehdä ihan toisen kirjan näistä hallitsijoista, ei niin että lukisin sen heti tai mitään.

Kirjassa siis keskitytään eurooppalaisiin kuningasperheisiin painopisteen ollessa sanotaan nyt sadassa viime vuodessa. Etenkin Iso-Britannian ja Pohjoismaiden kuninkaalliset käsitellään perin juurin. Sivuihin mahtuu paljon tuttua tavaraa kuten prinsessa Dianan elämä ja kuolema sekä Norjan prinsessa Märtha Louise, joka tunnetaan veikeästä pukeutumisestaan ja keskivertoa astraalimmista ajatuksistaan (s. 331). Tykkäsin kirjasta lukukokokemuksena erityisesti siksi, että kirjoittajilla on huumori kohdillaan. Välillä ollaan piikikkäitä, välillä pyöritellään silmiä, mutta taustalla paistaa koko ajan lempeä kiintymys toheloivia kuninkaallisia kohtaan.

Kirjassa on myös paljon sellaista nippelitietoa jota en tiennyt, ja joka epäilemättä säilyy mielessäni pari päivää painuakseen sitten unholaan seuraavaan Trivial Pursuit-peliin saakka. En esimerkiksi tiennyt, että 19.6. on päivä, jolla on erityistä romanttista merkitystä Ruotsin Bernadotteille. Silloin ovat menneet naimisiin muutkin kuin Victoria ja Daniel. Lisäksi kirja on mainio katsaus eri maiden historiaan niiden hallitsijoiden kautta. Miten vikkelään lakeja onkaan pitänyt muuttaa kun kuninkaalliset ovat halunneet naida sopimattomia puolisoita tai saaneet pelkkiä perimysjärjestykselle hyödyttömiä tyttölapsia. Miten erilaiset asiat ovatkaan olleet lähimpänä eri kruunupäiden, etenkin kuningattarien ja prinsessojen, sydämiä puutarhoista Alzheimer-potilaisiin.

Kaiken kaikkiaan mainio hyväntuulen kirja!


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2018 - 49. vuonna 2018 julkaistu kirja [21/50]
* Tietokirjahaaste
YKL pääluokka 9, kirjastossa luetteloitu luokkaan 99.13

sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Pirjo Puukko: Mutkanlukutaito

Pirjo Puukko:
Mutkanlukutaito
135 s.
Stresa 2017
Arvostelukappale kirjailijalta, kiitos!

Nuuhkimme varhaista aamua Suomenlinnan lautalla Maijan kanssa.

Tämä oli lukupinossani jo viime kuussa, mutta jäipä sitten odottamaan kun lukeminen ei innostanutkaan. Nyt halusin aloitella jos ei kevyellä kirjallisuudella niin ainakin kevyellä kirjalla ja kaivoin tämän esiin pinostani. 135 sivua novelleja, siitä on vaikea mennä kevyempään suuntaan astumatta lanu-kirjallisuuden pariin.

Suhteeni novelleihin on sikäli kaksijakoinen, että hyviä luen mielelläni, mutta jostain syystä en useinkaan viitsi varta vasten lainata novellikokoelmaa. "Kun ne tarinat ovat kuitenkin niin lyhyitä ja joukossa on huonoja ja ei vain voi." Tämäkin olisi varmasti jäänyt lukematta jollen olisi saanut arvostelukappaletta, mikä olisi ollut sääli. Kokoelma on nimittäin varsin laadukas.

Mutkanlukutaito sisältää 18 novellia joiden yhteisenä teemana on toisen ihmisen kohtaaminen. Tuttuja ja tuntemattomia tavataan niin tien varren ojassa kuin kerrostalon kylmäkellarissakin. Novellien ihmiset ovat ihan tavallisia Maija Meikäläisiä, eivät poliitikkoja, leffatähtiä tai muita julkimoita. Heistä saa kuitenkin ja tietenkin irti paljon iloa, surua ja sekä kauniita että julmia hetkiä. Pidin paljon kirjailijan tavasta maalata sekä tunnemaisemaa että ihan tavallista maisemaa. Hehkuvan kesän tuntee omalla iholla vaikka ulkona on vielä pakkasasteita.


Lämpömittari laulaa kolmeakymmentä.

Ollaan kymmenisen kilometriä Firenzestä itään, pienen kylä laitamilla valtavan vanhan talon vieraina.

Annan ihon imeä lämpöä yläpihan lehvämajassa. Alatasanteen uima-altaalta kuuluu loisketta. Kaksisataa vuotta vanha rakennus hylkii kylkeensä kaiverrettua muovista uima-allasta. Minäkin suljen korvani, olen lojaali vanhalle rakennukselle.
(s. 20)


Ihan erityisesti pidin kokoelman hauskoista novelleista. Kyllä olisin aivan yhtä kostonhimoinen kuin Omenapuun oksien Tiina ja Antti, joita vainoaa naapurin niuho pariskunta. On se kumma kun ei omalla tontillaan saa tehdä mitä haluaa. Muita suosikkejani olivat nimikkonovelli Mutkanlukutaito, jossa kadonneet tekohampaat huolettavat enemmän kuin ojaan ajo, sekä Vastarannan soitto, jossa ollaan liikkeellä tyypillisellä suomalaisella kesämökkimeiningillä.

Kokoelmassa oli muutama novelli, joista en suuremmin perustanut. Esimerkiksi yllä oleva lainaus on Poltetusta siennasta. Sen tunnelma oli ihana kunnes minulle valkeni, että se pyörii iki-inhokkini eli uskottomuuden ympärillä. Tämä ei toki ole mitenkään kirjailijan vika, sattui vai niin että hän osui novellissa aiheeseen josta en halua lukea. Kaikillahan näitä aiheita on. Kokoelmassa oli myös muutama novelli, jotka mielestäni olisivat toimineet paremmin pienellä viilauksella. Esimerkiksi Viileyden vuoksi olisi ollut kivempi jos se olisi kertonut vain kellarimummoista ja ne toiset näkökulmat olisi jätetty pois. Ne eivät tuoneet tarinaan mitään olennaista, mutta mummot olivat erinomaisen hupaisia.

Mutta, makuja on monia. Kokonaisuutena mukava ja monipuolinen novellikokoelma, eikä ainakaan minua olisi haitannut vaikka se olisi ollut vähän pitempikin. Toivottavasti kirjailija jaksaa kirjoittaa lisää!

Lisäpisteitä kauniista kannesta, näitä ei liian usein näe.

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2018 - 25. novellikokoelma [20/50]