maanantai 31. joulukuuta 2018

Joulukooste

Vuosi ja lukuvuosi on nyt paketissa!

Pitkään vaivannutta lukujumia harmittelen edelleen, mutta ehkäpä pääsin siitä nyt yli Helmet-lukuhaasteeseen liittyvällä viime hetken paniikkilukemisella. En olisi marraskuuhun tultaessa uskonut, että saisin itsestäni irti niin paljon, että suorittaisin kyseisen haasteen. Suoritinpa kuitenkin! Haastekoonti on täällä ja yritän ensi vuonna uudelleen.


Luettu & blogattu

Maria Jotuni: Jussi ja Lassi
Jussi, Lassi ja elämä. Hupaisaa vuoropuhelua pikkupoikien välillä.

Ian Nathan: Kurkistus taikamaailmaan: Ihmeotukset ja niiden olinpaikat -elokuvan kulisseissa
Tietokirja leffan tekemisesta. Kiinnostavaa nippelitietoa.

Amanda Lovelace: tässä prinsessa pelastaa itsensä
Runokirja elämän synkistäkin puolista. Niistä pidin enemmän kuin parisuhde- ja voimaantumisrunoista.

Hilkka Liitsola: herra Lumpeenkukka ja neiti Kuusenkerkkä
Kuinka olla oma itsensä. Vallan ihastuttavasti kerrottu tarina, jossa yllättävä feministinen ote.

Stefan Zweig: Shakkitarina
Shakkimestari vs. shakin vanki. Oletin paremmaksi lukukokemukseksi kuin loppujen lopuksi oli.

Lola Lafon: Pieni kommunisti joka ei koskaan hymyillyt
Nadia Comanecin elämä. Raadollinen tarina huippu-urheilun maailmasta ja kommunistisesta Romaniasta.

Nagata Kabi: My Lesbian Experience with Loneliness
Tie pohjalta omaan elämään. Pettävän söpö kuvitustyyli kun sisältöön kuuluu mm. itsetuhoisuutta ja vakavaa masennusta.

Jan Kaus & Harri Rinne (toim.): Ajattelen koko ajan rahaa
Kokoelma virolaista nykyrunoutta. Ankeutta ja kurjuutta, ei oikein kolahtanut.

David Casarett: Kuolema Kukko-onnen majatalossa
Sairaanhoitaja etsivänä Thaimaassa. Sellainen "tulipahan luettua" -kirja.

Haastekoonti: Helmet-lukuhaaste 2018

Helmet-lukuhaaste 2018
1.1. - 31.12.2018


Olen osallistunut haasteeseen jo monena vuonna, mutta en ole koskaan onnistunut lukemaan kaikkia 50 kirjaa. Tänä vuonna teen sen, vannoin itselleni vuoden alussa ja nyt onnittelen itseäni. Hyvä minä, teit sen! Haasteestahan sai tehdä omanlaisensa ja minä laskin mukaan kauno- ja tietokirjat sekä juonelliset sarjakuva-albumit.

Kokonaisuutena lukuhaaste oli minusta selvästi vaikeampi kuin esimerkiksi viime vuonna. Tällä kertaa ei riittänyt, että luki kirjan ja etsi sille sitten sopivan paikan. Lukemista piti välillä ihan suunnitella. Vaikeimmaksi tiesin heti kohdan 13. kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa. Se oli myös kohta, josta pidin vähiten noin yleisesti ottaen. Maailmassa ei kuitenkaan ole niin montaa siihen sopivaa kirjaa jos ei aleta paukuttelemaan kategorian rajoja niin että ikkunat helisevät. En myöskään ole runouden suurin ystävä joten kaksi siihen liittyvää kategoriaa tuntui itsestäni vähän liioittelulta.

Asiaa ei toki auttanut loppuvuoden lukujumini, jonka vuoksi jouduin sitten viime tingassa etsimään luettavaa oikein urakalla. Mutta eipä se oikeastaan mitään! Silläkin tavalla tuli luettua sellaisia kirjoja, joihin en olisi muuten tarttunutkaan. Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen siihen, miten erilaisia kirjoja haasteen myötä tulikaan luettua.

Osallistun myös ensi vuoden haasteeseen ja haastekohdat näyttävät vieläkin, no, haastavammilta kuin nämä!


Luetut:

1. Kirjassa muutetaan /Jukka-Pekka Palviainen: Suunnaltaan vaihtelevaa tuulta
2. Kotimainen runokirja / Kirsti Kuronen: Paha puuska
3. Kirja aloittaa sarjan / Kerstin Gier: Rubiininpuna
4. Kirjan nimessä on jokin paikka / Sarah Forbes: Seksiä museossa: merkillinen urani New Yorkin rohkeimmassa museossa
5. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit / Sirpa Saarikoski: Kesä kasiysi
6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa / Carrie Fisher: Shockaholic
7. Kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan / Katja Törmänen: Karhun morsian
8. Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja / Jan Kaus & Harri Rinne (toim.): Ajattelen koko ajan rahaa
9. Kirjan kansi on yksivärinen / Amanda Lovelace: tässä prinsessa pelastaa itsensä
10. Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja / David Casarett: Kuolema Kukko-onnen majatalossa
11. Kirjassa käy hyvin / Janet Evanovich: Tricky Twenty-Two
12. Sarjakuvaromaani / Marjane Satrapi: Persepolis & Persepolis 2
13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa / Maria Jotuni: Jussi ja Lassi
14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan / Enni Mustonen: Taiteilijan vaimo
15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja / Kerstin Gier: Smaragdinvihreä
16. Kirjassa luetaan kirjaa / Philip Pullman: Vedenpaisumus
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa / Anna Larsdotter: Naiset sodissa
18. Kirja kertoo elokuvan tekemisestä / Ian Nathan: Kurkistus taikamaailmaan: Ihmeotukset ja niiden olinpaikat -elokuvan kulisseissa
19. Kirja käsittelee vanhemmuutta / Hilkka Liitsola: herra Lumpeenkukka ja neiti Kuusenkerkkä
20. Taiteilijaelämäkerta / Anne Lampinen: Kuvanveistäjä Ville Vallgrenin elämä
21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi / Nora Roberts: Noidan lumoissa
22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin / Carrie Fisher: Wishful Drinking
23. Kirjassa on mukana meri / John Steinbeck: Helmi
24. Surullinen kirja / Bea Uusma: Naparetki: minun rakkaustarinani
25. Novellikokoelma / Pirjo Puukko: Mutkanlukutaito
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt / Minna Eväsoja: Shoshin - aloittelijan mieli
27. Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta / Salla Simukka: Sammuta valot! / Sytytä valot!
28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä / Kyung-sook Shin: Jään luoksesi
29. Kirjassa on lohikäärme / Jessica Townsend: Nevermoor: Morriganin koetukset
30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan / Laura Lähteenmäki: Yksi kevät
31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa / Nagata Kabi: My Lesbian Experience with Loneliness
32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan / Kati Närhi: Mustasuon mysteeri
33. Selviytymistarina / Beth Lewis: Suden tie
34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta / Janet Evanovich: Turbo Twenty-Three
35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja / Lola Lafon: Pieni kommunisti joka ei koskaan hymyillyt
36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa / Mikko-Pekka Heikkinen: Betoniporsas
37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi / Marjo Pajunen: Todellista matematiikkaa
38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo / Marina Lewycka: Traktorien lyhyt historia ukrainaksi
39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama / Dieter Hermann Schmitz: Kun sanat ei kiitä: suomalaisinta sanaa etsimässä
40. Kirjassa on lemmikkieläin / Tuija Lehtinen: Lemmikkilyhärit
41. Valitse kirja sattumanvaraisesti / J. S. Meresmaa: Naakkamestari
42. Kirjan nimessä on adjektiivi / Agnès Martin-Lugand: Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia
43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle / Timo Parvela: Kepler62: Uusi maailma: Kaksi heimoa
44. Kirja liittyy johonkin peliin / Stefan Zweig: Shakkitarina
45. Palkittu tietokirja / Ville Hänninen: Kirjan kasvot: sata vuotta suomalaisia kirjankansia
46. Kirjan nimessä on vain yksi sana / Kerstin Gier: Safiirinsini
47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta / Kati Närhi: Saniaslehdon salaisuudet
48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö / Kati Närhi: Seitsemäs vieras
49. Vuonna 2018 julkaistu kirja / Kaisa Haatanen & Sanna-Mari Hovi: Monarkian muruset: kaiken maailman kuninkaallisia
50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja / Neil Gaiman: Onneksi oli maitoa

sunnuntai 30. joulukuuta 2018

David Casarett: Kuolema Kukko-onnen majatalossa (Chiang Main eettinen etsivätoimisto #01)

David Casarett:
Kuolema Kukko-onnen majatalossa
(Murder at the House of Rooster Happiness, 2016)
379 s.
Otava 2016
Kirjastosta

"Khun Ladarat, tulin tapaamaan sinua eräästä varsin pakottavasta syystä."

Tuttu poliisi pyytää apua hoitoeetikko Ladarat Patalungilta mahdollisen murhan ratkaisemiseksi. Sama nainen on kärrännyt pariinkin sairaalaan ainakin kaksi kuollutta aviomiestä lyhyen ajan sisällä. Miksi, ja kuka nainen on? Ladaratilla on kädet täynnä työtä myös sairaalassa, jonne on tuotu onnettomuudessa vakavasti loukkaantuneita amerikkalaisia. Lisäksi käytävällä istuu selvästi maalaisen näköinen mies, joka pitäisi saada ulos ennen kuin sairaalaa tullaan tarkastamaan oikein suurennuslasin kanssa.

Luen harvoin dekkareita ja tartun niihin lähinnä silloin kuin niissä on joku kiinnostava juju. Tällä kertaa se oli tarinan sijoittuminen Thaimaahan. Kirjailija David Casarett on amerikkalainen lääkäri ja olin jostakin lukevinani, että hän on viettänyt paljon aikaa Thaimaassa. En nyt kuollaksenikaan muista mistä tuon luin, mutta se selittäisi kyllä tällaisen erikoisemman miljöön valinnan. Harmi vain, että en suuremmin pitänyt kirjasta. Harmiton dekkari, mutta ei minkäänlainen lukuelämys. Tämä oli sellainen "tulipahan luettua" kirja.

Casarett ei minun mielestäni onnistunut tuomaan tapahtumapaikkaa esiin kovinkaan luontevasti. Kun päähenkilö on thaimaalainen sairaanhoitaja, tapa jolla kulttuuriin liittyviä asioita selitetään juurta jaksaen tuntui näkökulmaa rikkovalta. Ladarat tietää asiat jo. Ei hän selittäisi niitä itselleen tuolla tavalla. Kerronnassa minua häiritsi myös satunnainen siirtyminen yksikon kolmannesta persoonasta monikon ensimmäiseen. Yhtäkkiä leipätekstissä puhuttiin "meistä", vaikka siinä ei lainattu Ladaratia tai hänen sisäistä monologiaan.

Juoni on myös varsin heppoinen. Perusasetelma sinänsä on kiinnostava. Casarett on valinnut joukon erilaisia elementtejä, joista jokainen on ihan mielenkiintoinen. Ja sitten koko homma pilataan menemällä siitä, missä aita on matalin tai jopa maan alla. Amerikkalaisten tragedia ratkeaa suoranaiseen ihmeeseen ja Ladaratilla lienee selvänäkijän kykyjä. Mikään muu ei selitä sitä, miten hän yhtäkkiä tietää tasan tarkkaan murhajutun tapahtumat vaikkei minkäänlaisia todisteita tai edes vihjeitä ole missään. Hän vain kehittelee tarinan päässään ja kas vain, se pitää paikkansa.

Kirja oli toki hyvin nopealukuinen ja sikäli sopivaa lomalukemista. Jälkikäteen ajatellen en kuitenkaan pitänyt juuri muusta kuin Ladaratista ja hänestäkin vasta sitten kun Casarett lakkasi korostamasta sitä, miten säälittävä ja tyylitön leski hän onkaan.


Luettu myös mm.:
Kirjan pauloissa, Kirjamerestä ongittua, Kirjapolkuni ym.

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2018 - 10. ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja [50/50]

perjantai 28. joulukuuta 2018

Ajattelen koko ajan rahaa - kivikovaa virolaista nykyrunoutta (toim. Jan Kaus ja Harri Rinne)

toim. Jan Kaus ja Harri Rinne:
Ajattelen koko ajan rahaa -
kivikovaa virolaista nykyrunoutta

106 s.
Johnny Kniga 2006
Kirjastosta

Viron 90-luvun kirjallisuuden suuri nimi Emil Tode toteaa kirjassaan 'Enkelten siemen', että Virossa "kaikki kirjoittivat runoja, se oli kansallinen harrastus niin kuin englantilaisilla jalkapallo".

Tähän antologiaan on koottu näytteitä virolaisesta nykyrunoudesta ja siitä, millaisia aiheita se käsittelee. Antologian esipuhe itsessään on mielenkiintoinen. Siinä verrataan suomalaisen ja virolaisen nykyrunouden painopisteitä: ensimmäisessä aiheina ovat muun muassa kulttuurihistoria ja mytologia, jälkimmäisessä taas nykyhetken ongelmat ja yhteiskunnalliset ilmiöt. Luen niin vähän runoutta, että en osaa sanoa miten paljon tässä on perää tai miten paljon tilanne on muuttunut sitten vuoden 2006 jolloin antologia julkaistiin.

Antologiaan valitut runot ovat esimerkkejä eri runoilijoiden tuotannoista ja painotus on nimenomaan yhteiskunnallisissa epäkohdissa. Runoissa ruoditaan niin Viron suhdetta Suomeen ja Venäjään kuin maan sisäisiä ongelmiakin. Käsittelyyn päätyvät niin alkoholistit, ankeat betonilähiöt kuin välinpitämättömät vanhemmatkin.


jo hemingway tiesi
että maailman joka satamassa
on joku virolainen
juonut itsensä pohjaan asti
ja ankkuroitunut sinne lujasti
(s. 9, Jürgen Rooste)


Antologiassa on pari runoa joka runoilijalta. Näin pienen otoksen perusteella sanoisin, että suosikkini ovat edellä lainattu Jürgen Rooste sekä Kristiina Ehin, jonka runoissa käsitellään juurikin vanhemmuutta ja naiseutta. 

Noin yleisesti ottaen täytyy sanoa, että tällainen nykyrunous ei vain ole omaan makuuni maasta riippumatta. En tarkoita aiheita vaan sitä, millä tavalla runot on muotoiltu ja kirjoitettu. Jos runoa on vaikea erottaa proosasta, se on pelkkää asioiden kuivaa listausta tai muuten vain kuolettavan puuduttavaa luettavaa, intoni lopahtaa välittömästi. Tässä antologiassa oli turhan paljon juuri tuollaisia runoja, mutta varmasti löytyy lukijoita joihin se vetoaa.


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2018 - 8. balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja [49/50]

Nagata Kabi: My Lesbian Experience with Loneliness

Nagata Kabi:
My Lesbian Experience with Loneliness
(Sabishisugite Rezu Fuzoku
ni ikimashita repo
, 2016)
144 s.
Seven Seas Entertainment 2017
Kirjastosta

Omaelämäkerrallinen sarjakuva-albumi kertoo Nagata Kabista ja hänen kamppailustaan masennusta vastaan. Nakuileva kansikuva lupaa sänkykamarikohtausta, mutta tarina itsessään keskittyy yksinäisyyteen, masennukseen, itsetuhoisuuteen ja Nagatan epätoivoisiin ponnistuksiin saada ote elämästään. Hänen identiteettinsä ja kokemuksensa lesbona Japanissa tuodaan esiin maksullisen seksin kautta, ja nämäkin kokemukset kiertyvät Nagatan itsenäisen elämän aloitukseen.

Sarjakuva sai alkunsa Pixiv-kuvasivustolla, jossa se oli niin suosittu, että minäkin kuulin siitä kyllä. Fanikäännöksiä en kuitenkaan lukenut, koska ne eivät kiinnostaneet minua niin paljon. Sivustolta tarinan ja etenkin sen suosion bongasi japanilainen kustantaja, ja niinpä sitten alkoi maailmanvalloitus ihan virallisia kanaviakin pitkin. Nagata itse asiassa käy läpi myös mangan piirtämisen ja kustannussopimuksen saamisen tässä kirjassa.

Se, miksen lukenut niitä fanikäännöksiä ei johtunut mistään moraalisista "voi ei, en voi tehdä moisia laittomuuksia" syistä. Sen suhteen on jo ihan liian myöhäistä, mangaa kun löytyy paljon enemmän fanikäännöksinä kuin suomen- tai englanninkielisinä virallisina käännöksinä. Olin vain saanut sarjakuvasta sellaisen kuvan, että se käsittelee ensisijaisesti Nagatan kokemuksia maksullisesta seksistä ja se ei kiinnostanut minua ollenkaan. Selasin tätä kuitenkin uteliaisuudestani kirjastossa ja kun huomasin, että tämän pointti olikin ihan muualla, lainasin kirjan.

Kirjan kuvitus on mustavalkovaaleanpunainen ja se on hämäävän söpöä kun ottaa huomioon aiheen. Nagata kertoo avoimesti omasta elämästään ja siitä, miten se hajosi palasiksi lukion jälkeen. Hän ei jatkanut opintojaan ja luisui pikkuhiljaa yksinäisyyteen, pätkätöihin ja työttömyyteen. Toivottoman tilanteen mukana tulivat mielenterveyden ongelmat syömishäiriöistä itsensä vahingoittamiseen. Vanhempiensa luo muutettuaan Nagata alkaa kasata elämäänsä pala palalta.


s. 75
Yksi Nagatan elämän käännekohdista on sen ymmärtäminen, että
hän on rakastettava ihminen, ja että ennen kaikkea hänen täytyy
rakastaa itseään. Sen varaan rakennetaan sitten kaikki muu.


Tarinassa käydään läpi hänen suhdettaan vanhempiinsa ja etenkin äitiinsä. Nagata ei sano ihan suoraan sitä, että monet hänen ongelmistaan johtuvat kosketuksen puutteesta, mutta selväksi se kuitenkin tulee. Maksullisilta seuralaisiltakin hän haluaa ennen kaikkea halauksen, sen lempeän kosketuksen, jota ei muualta saa. Sekin on hyvin surullista luettavaa, mutta onneksi tarina päättyy positiiviseen odotuksen tunteeseen. Alhaalla on käyty ja nyt on alkanut matka ylös kohti uudenlaista ja eheämpää minäkuvaa.


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2018 - 31. kirjaan tarttuminen hieman pelottaa [48/50]
No ei nyt tietenkään oikeasti pelottanut, mutta mietin kyllä epäillen millainen tämä olisi sarjakuvan Pixiv-juurten vuoksi.

keskiviikko 26. joulukuuta 2018

Lola Lafon: Pieni kommunisti joka ei koskaan hymyillyt

Lola Lafon:
Pieni kommunisti joka ei koskaan hymyillyt
(Le petite communiste qui ne souriait jamais, 2014)
304 s.
Like 2017
Kirjastosta

"Kuinka vanha hän on?" päätuomari kysyy valmentajalta epäuskoisena.

14-vuotias romanialainen Nadia Comaneci sai ensimmäisenä telinevoimistelijana täydet 10 pistettä Montrealin olympialaisissa vuonna 1976. Tässä kirjassa Lola Lafon on yhdistänyt faktan ja fiktion, ja kertonut Nadian tarinan päättäväisestä pikkutytöstä aikuiseksi loikkarinaiseksi asti. Kirjassa keskitytään etenkin urheilun rankan ja raa'an maailman kuvaamiseen sekä siihen, miten maailma suhtautui pieneen keijuun kun tämä kehtasikin kasvaa isoksi.

Olipas raadollinen tarina. En tiennyt Nadiasta mitään ennen kirjan lukemista enkä tarttunut kirjaan viime vuonna sen vuoksi, että kansi on niin tavattoman tylsä. Omapas oli vikana, tämä on nimittäin oikein hyvä. Vetovoima ei kantanut aivan kirjan loppuun saakka ja mielestäni viimeinen osa oli turha tarinan kannalta, mutta muuten tämä oli kyllä kauhistuttava lukunautinto.

Lafon myötäilee todellisia tapahtumia, mutta lisää puuttuvia palasia nojautuen aihetodisteisiin ja mielikuvitukseensa. Kappaleiden välissä on kursiivilla kirjoitettuja osia, joissa Lafon kuvailee ja lainaa Nadian kanssa oikeasti käymiään keskusteluja. Joiltain osin nämä olivat jopa mielenkiintoisempia kuin tuo tarinallinen leipäteksti, Nadia nimittäin ei epäröi sanoa miten tekopyhältä Lafonin länsimainen näkökulma välillä tuntuu.


(Harmistunutta puhinaa.)
"Niinpä niin, juuri noin! Romanialaiset myivät kommunismia, toisin kuin ranskalaiset ja amerikkalaiset nykyurheilijat, jotka eivät suinkaan edusta mitään järjestelmää, mitään merkkiä!
(s. 81)


Nadia suhtautuu kipakasti myös niihin paineisiin, joita urheilijatytöille asetettiin ennen ja asetetaan nykyään ulkonäön suhteen. Tarinassa vedetään viiva Nadiaan ennen murrosikää ja Nadiaan murrosiän jälkeen. Yhtäkkiä pieni keijukainen olikin itsensä, valmentajansa ja suuren yleisön mielestä lihava lehmä. Mielestäni oli hirveää lukea miten käsittämättömän rumasti Nadiasta sanottiin ja miten julmasti hänen murrosiän pehmentämää vartoloaan arvosteltiin. Samaahan tapahtuu nykyään joka päivä iltapäivälehdissä ja netin syövereissä. 

Tarinassa mennään harvoin Nadian pään sisään ja siksi minulla oli aluksi vaikeuksia päästä siihen mukaan. Nadiaa kuvaillaan ulkopuolelta ja etäisyyden päästä, joten hänestä välittyvä kuva on (varmasti tarkoituksella) kaksinainen. Päättäväinen ja itsenäinen tyttö, joka tarttui hänelle annettuun tilaisuuteen kaksin käsin ja hinnasta välittämättä? Vai Romanian kommunistipropagandan välinen, jota käytettiin säälimättömästi hyväksi diktaattori Nicolae Ceausescun vision toteuttamisessa?

Nadian tarinan lomassa lukija saakin kuvan myös 1970-1980-luvun Romaniasta. Sekä Nadia että etenkin nuoremmat kirjailijan kohtaamat romanialaiset ovat huolissaan siitä, että tuon ajan Romaniasta annetaan yksipuolisen synkkä ja toivoton kuva. Kirjaa lukiessa vaikuttaa kyllä kovasti siltä, että synkkää ja toivotonta siellä olikin. Etenkin naisten ja heidän yksityiselämänsä valvominen oli karmivaa luettavaa. Hirvittää ajatuskin siitä, että naisten täytyi käydä joka kuukausi gynekologilla, joka tarkisti oliko nainen raskaana tai tehnyt abortin. Se, että jotkut eivät pidä sitä rikoksena tai mitenkään kauheana on samaan kategoriaan kuuluvaa painajaistavaraa.

Raskaasta aiheestaan huolimatta kirja oli nopealukuinen ja veti mukaansa. Nadian kymppisuorituksen voi muuten katsoa täällä.


Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2018 - 35. entisen itäblokin maasta kertova kirja [47/50]

torstai 13. joulukuuta 2018

Stefan Zweig: Shakkitarina

Stefan Zweig:
Shakkitarina
(Die Schahnovelle, 1942)
78 s.
Germania 2017
Kirjastosta

Keskiyöllä New Yorkista Buenos Airesiin lähtevällä suurella matkustajahöyrylaivalla vallitsi viime hetken toimeliaisuus ja hyörinä.

Laivalla matkustavat kirjan minäkertoja eli harrastelijashakinpelaaja, shakkimestari Czentovic sekä tohtori B, jonka suhde shakkiin on vähintäänkin monimutkainen. Kertoja lyöttäytyy yksiin muiden laivalla matkustavien pelaajien kanssa ja yhdessä he haastavat Czentovicin pelaamaan kanssaan. Alamäen suunta kääntyy yllättäen kun paikalle sattunut tohtori B antaa harrastelijoille hyviä neuvoja.

En pitänyt tästä niin paljon kuin olisin arvostelujen perusteella kuvitellut, mutta toisaalta silmiini osuneet kommentit antoivat tästä väärän kuvan. Oletin kirjan kertojan olevan tohtori B ja kirjan syventyvän hänen menneisyyteensä ja mielenliikkeisiinsä oikein kunnolla. Tämä tuntui jollakin tavalla pintaraapaisulta, koska välillinen minäkerronta toi tarinaan etäisyyttä, jota en siihen kaivannut.

Mutta Czentovic ja tohtori B ovat siltikin mielenkiintoisia hahmoja. Czentovic on epämiellyttävä hahmo kaikessa töykeydessään ja ylemmyydentunnossaan. Kiinnostava kyllä ainakin minä sain sellaisen kuvan, että hänellä saattoi hyvinkin olla autismi tai jokin sen tapainen piirre. Tohtori B:tä taas ei voi kuin sääliä. Hänet lukittiin toisen maailmansodan aikaan täysin virikkeettömään huoneeseen, jonka ilmeinen tarkoitus oli tehdä hänet hulluksi. Vaikka tohtori saikin lopulta tekemistä varastamastaan shakkikirjasta, vankeus jätti jälkensä. 

Pidin kirjan lopusta. Siitä olisi ollut helppo tehdä siirappia tihkuva, mutta kirjailija valitsi toisin. En siltikään tunne mitään suurempaa intoa lukea Zweigiltä itään muuta.


Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2018 - 44. kirja liittyy johonkin peliin [46/50]

keskiviikko 12. joulukuuta 2018

Hilkka Liitsola: Herra Lumpeenkukka ja neiti Kuusenkerkkä

Hilkka Liitsola:
Herra Lumpeenkukka ja neiti Kuusenkerkkä
127 s.
Mäkelä 2018
Kirjastosta

Herra Lumpeenkukka on säntillinen herra, se on helppo huomata.

Siksipä hän ottaakin yhteyttä rakennusvalvontaan huomatessaan järkytyksekseen, että kaupungissa on iltataivaanvioletti talo. Sellainen kummallisuus on heti purettava. Vaan herrapa ei tiedäkään talon kuuluvan iloiselle neiti Kuusenkerkälle, joka rohkaisee herra Lumpeenkukkaa yrittämään uusia asioita...

Lainasin tämän ihan vain ja ainoastaan kirjan nimen vuoksi. Herra Lumpeenkukka ja neiti Kuusenkerkkä. Hymyilyttää jo kirjoittaakin se tähän. Siksipä olen nyt aivan ihastuksissani! Kirja on, no, ihastuttava. Kyllähän näitä tarinoita, joissa vilkas henkilö houkuttelee vakavamman ulos kuorestaan, on kirjoitettu ennenkin. Tämä kuitenkin hurmasi ihastuttavalla (se on niin osuva sana tälle!) kerronnallaan.


Nyt herra ohittaa aivan asiallisen mallisen, mutta neljällä eri värillä pystyraitaiseksi maalatun maalikaupan talon ja miettii, kuten joka päivä, ikinä ratkaisua keksimättä, onko talon kohdalla sopivaa myhäillä sen muodon vuoksi vai pitäisikö nyrpistää värin takia. Sitä tuumiessaan hän näyttää kovin huvittavalta, sillä hänen kasvoillaan on samaan aikaan sekä puolittainen myhäily että osittainen nyrpistys. Kun hän tajuaa sen, hän päättää nopeasti esittää, ettei mitään näekään.
(s. 6-7)


Pidin erityisesti siitä, että herra Lumpeenkukka ja neiti Kuusenkerkkä tapaavat toisensa ikään kuin matkan puolivälissä. Se, että herra Lumpeenkukka lakkaa miettimästä sitä, mitä muut hänestä ajattelevat, ei tee hänestä maagisesti eri ihmistä. Hänen lempivärinsä on oikeasti harmaa ja hän pitää siisteistä puvuistaan. Hän näkee pilvissä suorakulmion ja neiti Kuusenkerkän mielestä se on yhtä hienoa kuin neidin näkemät nenät ja muut hahmot. Koko kirjan kantavana teemana on nimenomaan se, että jokaisen pitäisi saada olla juuri sellainen kuin hän haluaa olla.

Pidin paljon ja yllätyin suuresti siitä, että jos eivät aivan kaikki niin ainakin suurin osa kirjan hahmoista oli naisia. Huomasin itsekin lukiessani, että miellän tietyt ammatit ns. miesten ammateiksi  iksi, että jos näistä ammatinharjoittajista julkisesti puhutaan, puhutaan käytännössä aina miehistä. Kun kirjassa mainittiin maalarimestari, puuseppä ja kaavoituspäällikkö, kuvittelin heidät automaattisesti miehiksi. Eivätpäs olleet eikä muuten ollut myöskään suuren purkukoneen kuljettajakaan. Ilahduin tästä ja se sai minut pohtimaan tarkemmin sitä, miten pääsisin eroon omista ikävän stereotyyppisistä oletuksistani. 

Jotenkin toivoisin, että aikuisten kaunokirjallisuudessakin uskallettaisiin tehdä enemmän jotain tällaista. Tuntuu hassulta sanoa tätä rohkeaksi vedoksi, mutta sitähän se on. Kuinka moni kirjailija pysähtyy miettimään tarvitseeko sen pienessä roolissa olevan postinkantajan tai leipurin olla aina mies? 

Ja lisään vielä, että kirjan onnellisessa lopussa sukunimiasia ratkaistiin vallan mukavasti ja modernisti sekin.


Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2018 - 19. kirja käsittelee vanhemmuutta [45/50]
Hieman väljästi tulkiten, mutta a) nyt on joulukuun puoliväli ja haaste-epätoivon aika, ja b) tässä on luku sekä herra Lumpeenkukan että neiti Kuusenkärkän lapsuudesta. Näissä näytetään miten paljon kasvatus ohjaa lasta. Jos olet ympyrävanhempi, haluatko todellakin hioa neliölapsesta nurkat pois, jotta hänkin olisi samanlainen kuin sinä?

tiistai 11. joulukuuta 2018

Amanda Lovelace: tässä prinsessa pelastaa itsensä

Amanda Lovelace:
tässä prinsessa pelastaa itsensä
(the princess saves herself in this one, 2017)
207 s.
Sammakko 2018
Kirjastosta

varoitus I:
tämä ei ole
satu.

Runokirjassa on sekä omaeläkerrallinen osuus että lukijalle suunnattu voimaannuttava osuus. Lovelace kertoo lapsuudestaan sekä fyysisesti että etenkin henkisesti väkivaltaisen äidin kanssa, nuoruudesta syömishäiriön ja viiltelyn kynsissä, ja sekä siskonsa että äitinsä kuolemasta. Mukana on myös epäonnistuneita ja sitten se onnistunut rakkaussuhde, joka toi tasapainoa elämään.

Luulen bonganneeni tämän Helmet-lukuhaasteen FB-ryhmästä kun vakoilin mitä muut olivat lukeneet yksivärinen kirjankansi -kohtaan. Kirjan nimi ihastutti ja varasin tämän kirjastosta. Olin kyllä hieman pettynyt siitä, että ei tässä ihan oikeita satuprinsessoja ja satukliseiden tutkailua ollutkaan. Ihan raakaa realismia tämä on ja runot ovat paikoitellen erittäin karua luettavaa.


kun olin yksitoista,
lääkäri punnitsi minut
& jälkeenpäin
äitini sanoi että olin liian lihava
& minun piti 
alkaa laihduttaa
välittömästi.

- - 

laihduin kolmekymmentä kiloa
parissa kuukaudessa 
& minun piti käyttää pitkähihaisia paitoja
peittääkseni
ainoan
katarsikseni.

- kaikki tosin kehuivat, kuinka hyvältä näytin.
(s. 21)


Karua, mutta sanallisesti kaunista luettavaa. Mietin tätä lukiessani, että olisi kiva lukea tämä vertailun vuoksi myös englanniksi. Kolahtaisivatko eri runot tai eri kohdat runoista kun kieli olisi toinen?

Pidin enemmän näistä kirjan synkemmistä perheeseen ja omaan itseen liittyvistä runoista. Niissä pohditaan anteeksiantoa ja sitä, miten lapsuuden tapahtumat vaikuttavat elämään aikuisenakin. Romanttisesta rakkaudesta ja sen puutteesta kertovat runot eivät sopineet ainakaan tähän hetkeen ollenkaan. Saatan kyllä olla niin epäromanttinen luonne, että ne tuntuivat siksi kovin tekemällä tehdyiltä. Samoin kirjan viimeinen, lukijan voimaannuttamiseksi tarkoitettu osuus oli mielestäni vähän väkisin väännetty. Siihen kuului pari hyvääkin runoa, mutta suurin osa ei herättänyt tunteita suuntaan tai toiseen. Voin kyllä kuvitella, että jollekin toiselle niillä on enemmän annettavaa.

Yhteenvetona, kun runot olivat mielestäni hyviä, ne olivat todella hyviä. Ne vähemmän hyvät eivät vain olleet omaan makuuni lähinnä aiheen vuoksi.


Luettu myös:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2018 - 9. kirjan kansi on yksivärinen [44/50]

torstai 6. joulukuuta 2018

Ian Nathan: Kurkistus taikamaailmaan: Ihmeotukset ja niiden olinpaikat -elokuvan kulisseissa

Ian Nathan:
Kurkists taikamaailmaan: Ihmeotukset
ja niiden olinpaikat -elokuvan kulisseissa

(Inside the Magic: the Making of Fantastic Beasts
and Where to Find Them
, 2016)
143 s.
HarperCollins Nordic 2016
Kirjastosta

Kaikki alkoi tuntematonta projektia koskevasta, hieman salaperäisestä tapaamisesta David Yatesin kanssa.

Grindelwaldin rikosten huumassa halusin lukea jotain näihin elokuviin liittyvää ja etenkin jotain elokuvien tekemisestä. Sekä yleisestä innostuksesta että koska halusin selityksen joillekin mielestäni huonoille valinnoille. Tähän uudempaan leffaan liittyvää kirjallisuutta ei taida olla vielä ulkona, mutta ensimmäisestäpä on.

Suurin ongelmani molempien elokuvien suhteen on se, miten väritön ja, no, tylsäkin 1920-luvun velhomaailma on. En ole vieläkään varma pysyinkö kärryillä siinä, milloin Grindelwaldissa oltiin velhomaailmassa ja milloin jästien parissa. Kaikki oli ihan samanlaista värejä ja vaatteita myöten. Kirjassa nostetaan esiin se, miten vaatteissa on pieniä velhomaisia yksityiskohtia, mutta oikeasti? En todellakaan kiinnittänyt huomiota siihen millainen pieni hattuneula jollakin oli. Kaipasin ja kaipaan edelleen värejä ja hassuttelua. Kirjoissa velhon mielestä oli täysin järkevää pukeutua pitkään yöpukuun julkisella paikalla ja jopa Harry huomasi Dumbledoren kirjavat vaatteet. Juden Law'n Dumbledore on komea pirulainen, mutta olisiko se ollut ihan mahdotonta antaa hänelle edes violetti liivi harmaan sijaan...

No, kuitenkin!

Kirjassa on jos jonkinlaista nippelitietoa Ihmeotusten kulisseista ja se on oikeasti mielenkiintoista. Minä esimerkiksi kuvittelin, että suuret kulissit oli tehty lähes kokonaan tietokoneella, mutta eipäs ollutkaan. Rakennusten alaosat olivat lavasteita ja niitä muunnettiin sen mukaan millä kadulla hahmojen milloinkin piti kirmailla. Yläkerrokset lisättiin sitten jälkeen päin. Kirjaan haastatellut näyttelijät sanovat, että näytteleminen oli paljon helpompaa kun ympärillä oli jotain konkreettista eikä vain suuria vihreitä valkokankaita. Tämä muuten on asia, jonka kuulee usein ja siksi ainakin minä toivoisin, että nukkeja ja edes jonkinlaisia lavasteita käytettäisiin useammin. Näyttelijä on useimmiten paljon uskottavampi kun ei tarvitse reagoida olemattomaan.

Ihmeotuksillakin oli siis yleensä jonkinlainen nukkevastine kuvauspaikalla. Granian oli putkista tehty hökötys, jota liikuttamaan tarvittiin monta ihmistä. Jotenkin en ollut ajatellutkaan miten suuri apu tuollaisesta on sitten kun otusta (tai mitä tahansa) maalataan siihen päälle. Tottahan toki se on helpompaa kun apuna ovat ääriviivat määrittämässä täsmälleen sitä tilaa ja liikettä, johon lopullinen  otus halutaan. Muutenkin etenkin ihmeotuksista kertova osuus oli kiva. Samoin se, että kirjan sivuilla näki niitä yksityiskohtia, joita ei leffan vauhdin huumassa huomannutkaan. 

Eniten pidin kuitenkin matkalaukkuluvusta ja siitä, miten matkalaukkuun astuminen toteutettiin. Jäi vähän sellainen mielikuva, että joskus nämä ammattilaiset ajattelevat asiat ihan liian monimutkaisesti. 

Eniten minua huvitti se, miten kirjassa kierreltiin sitä suurinta juonipaljastusta kuin kissa kuumaa puuroa. Grindelwald? Kuka Grindelwald? Koskaan kuullutkaan...


Haasteet:
*  Helmet-lukuhaaste 2018 - 18. kirja kertoo elokuvan tekemisestä [43/50]

tiistai 4. joulukuuta 2018

Maria Jotuni: Jussi ja Lassi

Maria Jotuni:
Jussi ja Lassi
73 s.
Otava 1966
(1. p. 1921)
Kirjastosta

Oli kaksi pientä poikaa, Jussi ja Lassi, jotka eivät olleet koulussa vielä.

Maria Jotunin kohta satavuotias kirja on dialogia kahden lapsen välillä. Jussi 7 v. ja Lassi 6 v. pohtivat elämän vakavia asioita lapsen viisaudella. Vai onko se Jotunin viisaudella?

Helmet-lukuhaasteen viheliäisin kohta on 13. kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa. Oikeasti? Jos oikein kiristää pipoa niin tähän käy ehkä kourallinen kirjoja. Höllensin omaa hattuani ja bongasin  tämän lukuhaasteen Facebook-ryhmästä. Jussi ja Lassi puhuvat kyllä myös muista ihmisistä, mutta he ovat ainoat hahmot, jotka kirjan sivuilla puhuvat, liikkuvat tai suoranaisesti esiintyvät. Kelpaa minulle. Tämä löytyy myös Project Gutenbergistä jos joku muukin haluaa lukaista samaan tai eri tarkoitukseen.

Vaikka syyni juuri tämän kirjan valintaan oli hyvin käytännöllinen, oli tämä silti kiva pieni lukupala. Jussi ja Lassi ovat vallan hupaisia tapauksia ja tarkkailevat jättiläisten eli aikuisten maailmaa lapsen silmin. Pidinkin eniten siitä, millaiselta aikuisten maailman näytti heidän silmillään. Lapset eivät vielä ymmärrä mistä ei saa puhua vieraiden kuullen ja oppivat, että toisille aikuisille saa valehdellakin.


- -- Kun sanoin Pekka-sedälle, muistatko, kun istuit hänen sylissään ja hän hypitteli sinua polvellaan, niin sanoit yhtäkkiä, että sanopas, milloin se sinun moraalisi on villi.

- Äitipä sanoi.

-  Isälle niin. Vaan ei sedälle sitä saanut sanoa.

- Minäpä en tiennyt sitä, ettei siitä saa puhua.

- Vauvi! Ja sinä kysyit vielä, että yölläkö se rupeaa aina villliksi.

- Niin, kun minä luulin, että moraali on koira.
(s. 13)


Ja taas sai äiti punastua. Toinen asia mistä tykkäsin olikin se, miten lämpimästi pojat puhuvat äidistään ja pikkusisko Mailista. Maili tuntee kolmen vanhana jo kirjaimiakin eikä pojilta riitä muuta kuin ihailua häntä kohtaan. On se maili niin soma ja ihmeellinen! Äiti taas on se, joka katsoo tiukasti ja komentaa esimerkiksi alas katolta, jonne kiivettiin täysin järkevästä syystä. Toisaalta äiti on se, jota ilman ei voi olla ja jonka sylissä on aina turvassa.

Enpä olisi lukenut ilman lukuhaastetta, mutta hyvä kun luin! Kirjassa on mustavalkoinen kuvitus, jonka tekijästä ei ole merkintää. Lieneekö se Jotunin omaa käsialaa?


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2018 - 13. kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa [42/50]

perjantai 30. marraskuuta 2018

Loka-marraskooste

Olen lukenut! \o/

Ja myös suorittanut Sarjakuvahaastetta, jonka koonti on täällä. Kiva kun sain suoritettua edes jonkin haasteen loppuun asti vaikka luettu määrä ei sinällään ollut kovin suuri. Mutta, olenpahan kuitenkin Muumipeikko!


Luettu & blogattu

J. S. Meresmaa: Naakkamestari
Steampunk-henkinen pienoisromaani Ennistä vuoden 1900 Tampereella. Nopealukuinen pieni kirja, erityisen sopiva syyssäähän.

Moshin Hamid: Exit West
Rakkautta sodan ja pakolaisuuden varjossa. Tykkäsin etenkin erilaisesta rakkaustarinasta.

Jessica Townsend: Nevermoor: Morriganin koetukset
Morrigan ja meinio valtakunta. Vauhdikas seikkailu maagisessa Nevermoorissa, sekä maailman että hahmot ihania.

Anne Lampinen: Kuvanveistäjä Ville Vallgrenin elämä
Mitä nimikin sanoo. Nopealukuinen ja kevyt tietopaketti Havis Amandan isästä.

Annika Sandelin: Yokon yökirja
10-vuotiaan Yokon päiväkirja. Ihanaa lapsen arjen ja mielen kuvausta.

Sirpa Saarikoski: Kesä kasiysi
1989, Tampere ja kirjastoauto. Kasaritunnelma tuli melkein liiankin lähelle, kyllä pitäisi olla hajurakoa permanentteihin ja oltatoppauksiin.

Kirsti Kuronen: Paha puuska
Säeromaani pikkuveljen itsemurhasta. Synkkä aihe ja valoa pimeän tunnelin päässä, pidin todella paljon runollisesta kerronnasta.

torstai 29. marraskuuta 2018

Haastekoonti: Sarjakuvahaaste

1.1. - 30.11.2018

Hurja Hassu Lukija haastoi bloggarit lukemaan sarjakuvia. Satunnaisia mangapokkareita lukuun ottamatta luen niitä varsin vähän, joten ajattelin viritellä sarjiskiinnostusta haasteen myötä. Jo pelkästään Suomessa julkaistaan hienoja sarjakuvia, koko maailmasta nyt puhumattakaan.


Ennen haastetta: 

En aseta itselleni sen kummempia tavoitteita. Toivon löytäväni hyviä sarjakuvia, sekä vakavammin otettavia että kevyempiä. Osan ajattelen jo etukäteen menevän vanhalla rutiinilla (jatkuvat sarjat), mutta toivon tekeväni uusiakin löytöjä.


Haasteen jälkeen:

Ei tällä tuloksella suorastaan juhlita, koska yleinen lukujumini ylsi myös sarjakuviin. Höh. Toisaalta, hahaa, suoritinpas kuitenkin loppuun ja tein niitä löytöjäkin! Eniten ilahduin heti vuoden alusta tuosta Kati Närhen Agnes-sarjasta, jota olen hehkuttanut ympäriinsä. En usko, että olisin lukenut sarjaa ilman haastetta, joten jee, haastelöytö! Eri tavalla miellytti nyt lopuksi lukemani Yoannin ja Vehlmannin Piko ja Fantasio -seikkailu Ikuinen pikkolopoika ja muita tarinoita. Albumi oli täyttä metatekstiä ko. sarjasta ja vähän Tintistäkin, ja huvitti minua suuresti.


Yhdentoista kuukauden aikana luin nämä:

1. Kati Närhi: Saniaslehdon salaisuudet
2. Kati Närhi: Mustasuon mysteeri
3. Kati Närhi: Seitsemäs vieras
4. Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti: "Sarah's Scribbles" -kokoelma
5. Tove Jansson: Muumipeikko ja marsilaiset
6. Aku Ankan taskukirja, teemanumero 51: Pääoma
7. Aku Ankan taskukirja, numero 458: Perhonen vieköön
8. Kiyo Kyujyo: Trinity Blood, osa 20
9. Pertti Jarla: Fingerpori, osa 11
10. & 11. Marjane Satrapi: Persepolis & Persepolis 2
12. Anni Nykänen: Mummo 5
13. Mike Mignola & John Byrne: Hellboy: Seed of Destruction
14. Sisaret 1918
15. JP Ahonen: Belzebubs
16. Yoann & Vehlmann: Ikuinen pikkolopoika ja muita tarinoita


Tällä suorituksella olen Muumipeikko! Voisi se huonompikin haastetaso olla.

keskiviikko 28. marraskuuta 2018

Kirsti Kuronen: Paha puuska

Kirsti Kuronen:
Paha puuska
75 s.
Karisto 2016
Kirjastosta

Junankuljettaja: 
yleensä ne katsovat silmiin

Lauri jää junan alle juuri kun hän aloittaa seitsemännen luokan. Jää ja jää. Jättäytyy. Vuotta vanhempi Hilla jää yksin vanhempiensa kanssa ja kirjassa kuvataan vuotta Laurin kuoleman jälkeen. Hilla pohtii miksi Lauri teki sen ja miten näin suuresta surusta voi ikinä selvitä.

Olen saamaton runokirjojen lukija. Yksittäiset runot joo, mutta kokonainen kirja ei vain lähde kulkemaan. Ehkä tässä on jonkinlainen henkinen tukos? Joka tapauksessa yritän nyt viime hetken paniikilla päästä lähemmäs Helmet-lukuhaasteen loppua ja mietin tuossa miten saisin itseni lukemaan runoteoksen. Sitten välähti. Luin viime vuonna Kirsti Kurosen Pöntön ja koska pidin siitä, suunnittelin lukevani myös Pahan puuskan. Se sitten jäi, mutta tavallaan onneksi. Säeromaani sopii mielestäni ihan hyvin runokirja kohtaan ja osoittaa lisäksi mihin kaikkeen runo taipuu.

Pienen kirjan aihehan on todella synkkä. Hillan pikkuveli tekee itsemurhan jättäytymällä junan alle. Tarinan alussa seurataan perheen hajoamista ja kuvataan Hillan omaa musertavan raskasta surua. Tämä seuraava lainaus on oma suosikkikohtani koko kirjassa ja toimii toki paremmin jos on lukenut sitä ympäröivän tekstinkin. Säkeiden vimmainen epätoivo menee ihon alle.


Nyt
en enää kuule metsää
vaikka huudan,
kuuleeko metsä?

ulvon keuhkoni hajalle
ryöpytän ja tärisen
niin kauan että kaikki on tyhjää
mitään ei enää tule, ei ole
minä en ole
Lauri ei ole
eikä metsä suojele
(s. 12)


Toisaalta tarinassa seurataan myös Hillan nousua ylös murheen suosta. Apuna hänellä on läheinen metsä ja iso kivi, jonka päällä Laurikin istui usein miettimässä. Hilla kuvittelee kuulevansa Laurin äänen ja käy keskusteluja veljensä kanssa. Olennaisin kysymys on tietenkin 'miksi'. Miksi Lauri teki sen? Hilla käy läpi eri vaihtoehtoja ja tulee siihen tulokseen, että kyseessä oli oikeastaan onneton sattuma. Laurilla oli pahoja puuskia, mustia hetkiä jolloin millään ei tuntunut olevan mitään väliä. Hetkiä, jolloin tuntui ettei mikään voi koskettaa häntä. Tällainen paha puuska vei hänet ehkä raiteille ja myös jätti sinne. Jos vain juna ei olisi tullut juuri pahan puuskan aikaan...

Pidin kirjasta ja Kurosen säkeistä todella paljon. Synkästä aiheesta huolimatta kirja on loppujen lopuksi positiivinen. Elämä voittaa. Ei Laurin, mutta Hillan ja hänen vanhempiensa. Surusta voi selvitä eikä se tarkoita unohtamista. Hilla on aina Laurin sisko ja kantaa veljensä muistoa mukanaan koko elämänsä ajan.

Asiaan liittyen, Yle julkaisi tässä taannoin artikkelin otsikolla Yksi kysymys voi pelastaa hengen - näin autat itsetuhoista. Kannattaa lukea. Tässä kirjassa osa pointtia oli, että kukaan ei aavistanut Laurin pahojen puuskien olevan noin mustia. Joskus mitään merkkejä ei olekaan, mutta jos pieninkään epäilys herää, kannattaa ottaa se vakavasti. On parempi olla ylihuolehtivainen kuin huolehtia liian vähän.


Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2018 - 2. kotimainen runokirja [41/50]

lauantai 24. marraskuuta 2018

Sirpa Saarikoski: Kesä kasiysi

Sirpa Saarikoski:
Kesä kasiysi
176 s.
Karisto 2017
Kirjastosta

Asettaudun kuskinpenkille ja säädän taustapeilit sopivaksi.

Vuosi on 1989 ja Kati ajaa kirjastoautoa Tampereella. Hänen työparinaan on Mika, jonka Kati yrittää saada yhteen reitillä asuvan Eevan kanssa. Kati itse yrittää luoda jonkinlaista yhteyttä nakkikioskilla tapaamaansa komeaan Topiakseen. Kesäloman alkajaisiksi on suunniteltu festari, jonne Kati ystävineen lähtee permanentit tuulessa liehuen ja kirjastoauton kumi palaen.

Jos Saarikoski yhdessä asiassa onnistuu niin se on 1980-luvun tuominen takaisin lukijan silmien eteen kaikkine karmeuksineen. En nyt puhu poliittisesta ilmapiiristä tai mistään muusta vakavasta, vaan muodista. Voi sitä permanenttien, olkatoppausten ja takatukkien määrää, joka näin lyhyeenkin kirjaan mahtuu! Kun noin 32-vuotias Kati lähtee ostamaan muodikkaita vaatteita, mukaan päätyvät sinapinkeltainen jakku olkatoppauksilla sekä glitterinen haalari. Melkein itken verta pelkästä ajatuksestakin. 

Tässä taas kuvaillaan muodikasta miestä:

Tällä on yllään tyylikkäät väljästi vekitetyt housut ja lyhyt bleiseri olkatoppauksilla, muistuttaa vähän Modern Talkingin tyyliä. Jos Mika antaisi hiustensa kasvaa takaa, niin saisi takatukan.
(s. 95)


Saisi takatukan eli se on hiusten toivottava tila. Voihan itku.

Aitoa kasaritunnelmaa luovat myös monet, monet viitteet ajan musiikkiin ja kirjoihin. Musiikkia kuunnellaan C-kasetilta ja totta kai joku on aina varustautunut kynällä sille varalle, että nauha kelautuu ulos kasetista. Kirjasto toimii Detroit-järjestelmällä, asiakkaiden kirjastokortin numero kirjataan ylös kirjan lainakorttiin ja Kati haaveilee ATK:n saamisesta kirjastoautoon. Sinkkunaisen vapaa-ilta vietetään syömällä mokkaruutuja ja juomalla Spritea Napakymppiä katsellen. ...Tämä itse asiassa osoittaa, että ympäri mennään yhteen tullaan ja Napakymppi on ikuinen. Lisäksi elämä ilman kännykkää tarkoittaa, että puhelinta on pakko päivystää kotona. Entä jos joku soittaa juuri kun olet vessassa? 

Kasaritunnelma on niin aitoa, että ihan harmittelen etten suuremmin pitänyt kirjasta. Kati ärsytti minua suunnattomasti olemalla täysin sokea kaikelle, mitä hänen ympärilleen tapahtui. Minä en vain pidä hahmoista, joiden maailma pyörii täysin oman navan ympärillä. Ihan kävi sääliksi Mikaa, jonka jokainen paitsi Kati itse tietää olevan ihastunut Katiin.

Toisaalta paljon pisteitä siitä, että tapahtumapaikkojen keskiössä on kirjastoauto! Mielestäni auto, Katin ja Mikan työ siellä sekä auton asiakkaat on kuvattu mainiosti. Olen ollut joskus mukana autoreiteillä ja toki jutellut kuskien kanssa heidän työstään. Kirjan kuvauksen tuntuivat aidoilta huoltoasemataukoja ja asiakassuhteita myöten. 

Jäin nyt kyllä miettimään miten karmean ysärikirjan Saarikoski osaisi kirjoittaa. Kreppitukka ja vyölaukut! Voisiko sitä edes lukea?


Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2018 - 5. kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit [40/50]

torstai 22. marraskuuta 2018

Annika Sandelin: Yokon yökirja


Annika Sandelin:
Yokon yökirja
(Yokos nattbok, 2014)
148 s.
Teos 2015
Kirjastosta

Tähän muistikirjaan minä aion kirjoittaa kaiken mikä on tärkeää ja salaista, mutta tämä täytyy piilottaa visusti.

10-vuotias Yoko päättää pitää päiväkirjaa tai oikeastaan yökirjaa, koska hän kirjoittaa siihen yöllä. Yoko Onon mukaan nimensä saanut ujo tyttö kertoo arjestaan kotona ja koulussa. Keskiössä ovat ystävyys alakerran Annaan, monimutkaiset suhteet muihin luokkalaisiin sekä oma omituinen ja rakas perhe.

Työkaverini on kehunut tätä kirjasarjaa useaan otteeseen ja nyt päätin viimein lukea sarjan ensimmäisen osan. Tykkäsin! Siitä on melkoisesti aikaa kun olin 10-vuotias, mutta kyllä tämä minun mielestäni kuvaa uskottavasti sen ikäisen arkea ja asioita, jotka päätyisivät päiväkirjaan. Ei tässä mitään elämää suurempaa draamaa ollut, mutta arkipäivän kuvausta suurella hellyydellä ja ymmärrystä lapsen mieltä kohtaan.

Pidin valtavasti siitä, miten Sandelin on sukeltanut pienen tytön ajatusmaailmaan. Näkökulma on Yokon ja siksi sekä yksinkertaisempi että monimutkaisempi kuin aikuisen. Yksi minun mielestäni koskettavimmista juonilangoista oli koski Yokon isoisää. Leskimies löytää uuden rakkauden 76-vuoden iässä ja järkyttää etenkin poikaansa, Yokon isää. Isoisän uusi onni on nimittäin nimeltään Harri. Yoko pohtii asiaa siltä kannalta, onko isoäidin kuolemasta mennyt jo niin paljon aikaa (kuusi vuotta), että isoisä voi jo rakastua uudelleen. Ja jos kaikki päätyvät taivaaseen rakkaidensa kanssa, miten isoäiti ja Harri jakavat siellä isoisän? Yokolla ei oikeastaan käy mielessäkään ihmetellä Harrin sukupuolta, joka taas hiertää Yokon isää. 

Samoin minua kosketti painajainen, jonka Yoko näki pikkuveljestään Salvadorista sen jälkeen kun naapurin rouva kertoi hänelle ja Annalle kauan sitten hukkuneesta pienestä pojastaan. Isosiskona muistan itsekin vatvoneeni joskus synkkiä mitä jos -mietteitä pikkusiskoani katsoessani. Kirjassa tuodaan muutenkin hyvin esiin lasten kokemat erilaiset pelot. Yokon luetellessa huoliaan pysähdyin tähän:


Että joku muu meidän perheessä tulee sairaaksi ja kuolee. Joskus nukkuessaan Frida on niin söpö että minusta yhtäkkiä tuntuu että hänellä on syöpä.
(s. 99)


Frida on Yokon taaperoikäinen pikkusisko. Juuri tuollaiset pelot ja huolet samasta syystä (niin suloinen, että universumi suunnittelee varmasti jotain pahaa) vaivaavat silloin tällöin myös minua, aikuista naista. Millainen taakka se onkaan lapselle?

Saan kirjan kuulostamaan todella synkältä kun vielä mainitsen, että siinä käsitellään myös koulukiusaamista ja erilaisuutta. Yokon ystävä Anna on adoptoitu Kiinasta, asia joka ei sinänsä merkitse Yokolle mitään, mutta jolla Anna pikaistuksissaan haavoittaa äitiään Sonjaa. Toinen ystävä Daniel on lyhytkasvuinen, ihan tavallista Yokon elämää sekin. Ongelma syntyy vasta kun kirjastotäti lukee satutunnilla sadun, jossa on ilkeä kääpiö. Tilanne on aivan hirveä ja pidin niin paljon siitä, että kaikki oppilaat ja opettaja olivat täysin Danielin puolella.

Mutta siis, noin yleisesti ottaen kirja on hyvin positiivinen! Vaikeisiin aiheisiin ei pysähdytä, vaan ne kulkevat sulassa sovussa iloisten asioiden kanssa. Yoko ja Anna ovat luonteeltaan erilaisia, mutta silti parhaat ystävykset. He keksivät yhdessä hauskoja juttuja ja myös Yokon taitelijaäiti on kerrassaan hauska. Miten vaikeaa voi olla piirtää yksi samperin kana monelle kuvakirjan sivulle??? Erittäin vaikeaa.

Suosittelen lämpimästi ja haluan ehdottomasti lukea sarjan muutkin kirjat.


Luettu myös mm.:

tiistai 20. marraskuuta 2018

Anne Lampinen: Kuvenveistäjä Ville Vallgrenin elämä

Anne Lampinen:
Kuvanveistäjä Ville Vallgrenin elämä
165 s.
Polarstar communications Oy 2008
Kirjastosta

Ville Vallgren oli "loistava poikkeus", kuten häntä jo aikalaiset nimittivät.

Kirja vie kirjan luo! Etsiskelin kirjastossa taitelijaelämäkertaa Helmet-lukuhaasteeseen. Korkeat kriteerini olivat "kohtuullisen lyhyt" sekä "edes jotenkin kiinnostava". Ville Vallgrenin nimi osui silmiini ja jäin miettimään missä olinkaan sen viimeksi nähnyt. Sitten välähti: Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoissa. Ville ja Viivi Paarmion fiktiiviset versiot vilistävät sarjan sivuilla ja kun nyt kirja melkein hyppäsi syliini, päätin tutustua oikeaan Villeen.

Kirja on nopealukuinen pieni tietopaketti ja Lampinen sanookin esipuheessaan, että tämä on pikemminkin elämäkerrallinen teos kuin mahtipontinen elämäkerta. Kirjassa käydään kevyesti läpi niin Villen kolme vaimoa kuin hänen työnsä kuvanveistäjänäkin. Havis Amandalle on omistettu kokonainen kappale, onhan se kaiketi Villen tunnetuin työ ainakin Suomessa.

Havis Amanda
valmistui 1906

Kiinnostavimpia osuuksia minulle olivatkin ne, joissa todettiin Villen olleen aikanaan suositumpi Pariisissa ja ulkomailla yleensäkin kuin Suomessa. Oli vain jotenkin niin hienoa huomata taas, että suomalaiset taiteilijat todellakin kuuluivat vuosisadan taitteessa eurooppalaisiin taiteilijapiireihin. Samoin pidin Villen ja Viivin lämpimän suhteen kuvailuista sekä kirjan viimeisestä kappaleesta, jossa keskityttiin pariskunnan evakkoreissuihin sotavuosina.

Olisin kyllä kaivannut kirjaan kuvitusta. Minusta on aina kiva nähdä taiteilijan töitä samalla kun luen tietoa hänestä. Muutama kuva Villen töistä ja vaikka miehestä itsestään ystävineen ja perheineen olisi ollut mukava lisä kirjaan.

Kuitenkin, leppoisa pikku kirja! Villetietouteni on nyt moninkertainen eiliseen verrattuna ja Mustosen Villeäkin voi katsella eri tavalla tämän jälkeen.


Haasteet: 
* Helmet-lukuhaaste 2018 - 20. taiteilijaelämäkerta [39/50]

perjantai 16. marraskuuta 2018

Jessica Townsend: Nevermoor: Morriganin koetukset (Nevermoor #01)

Jessica Townsend:
Nevermoor: Morriganin koetukset
(Nevermoor: The Trials of Morrigan Crow, 2017)
368 s.
Otava 2018
Kirjastosta

Toimittajat saapuivat ennen arkkua.

Morrigan Korppi tuo huonoa onnea ja kaikki tietävät hänen kuolevan heti kun hän täyttää 11 vuotta. Mutta tokihan näin ei käy. Jupiter Pohjoinen tarjoaa Morriganille mahdollisuuden päästä sekä Nevermoorin salaiseen valtakuntaan että Meineikkaan Seuran jäseneksi. Saadakseen tavoitellun M-pinssin Morriganin on vain selvittävä neljästä kovasta koetuksesta ja esiteltävä tuomaristolle oma erityinen kykynsä. Apuna matkalla ovat Jupiterin lisäksi muun muassa valtava magnifikatti Fenestra sekä Nevermoorin paras juniortason lohikäärmeratsastaja Pihlaja.

Hoidan nyt pois tieltä sen yhden nillityksen aiheen, joka minulla tämän kirjan suhteen on. Jaana Kapari-Jatta on taitava kääntäjä, mutta soisin hänen harrastavan hieman enemmän itsehillintää nimien kääntämisen suhteen. Se, että jonkun etu- tai sukunimi on myös jonkin asian nimi, ei tarkoita sitä, että nimi on kirjaimellisesti se asia. Jos suomalainen kirja käännetään vaikka englanniksi, mielestäni Hilla Virtasen etunimeä ei pitäisi kääntää Cloudberryksi jollei marjateema ole jostain syystä jutun juju. Tässä kirjassa asiaa tarkoittavat sukunimet kuten Morriganin Crow on käännetty Korpiksi, mikä on vielä ihan ok. Se, että esimerkiksi etunimestä Rowanista on tullut suomennoksessa Pihlaja ja Shepherdistä Paimen, eivät ole. Minua asia häiritsi ja jätti kytemään ajatuksen siitä, että fantasiakirjojen suhteen kääntäjä on edelleen liikaa Harry Pottereissa kiinni.

Ja tämä kirja on kyllin vahva seisomaan ihan omilla jaloillaan ilman Pottereiden tukeakin. Takakannessa School Library Connection kehuu tätä täydelliseksi Potter- ja Percy Jackson -faneille, mikä on kyllä tottakin. Samanlaisella "lapsi/nuori saa tietää omaavansa erityisiä kykyjä ja löytää uuden, rakastavan perheen" -setillä tässä mennään, mutta nyt mennään niin omalla äänellä ettei se ainakaan minua haitannut. Ainakaan tämän sarjan ensimmäisen osan ei tarvitse hävetä yhtään Pottereiden rinnalla.

Kun tarina on varsin ennalta-arvattava, on kirjailijan pantava parastaan juonen ja henkilöiden suhteen. Minä ihastuin kirjan maailmaan ihan valtavasti ja odotin koko ajan vesi kielellä sitä, mitä jännää seuraavaksi paljastuisi. Morrigan on syntynyt ehtoona, ajan viimeisenä päivänä, mikä kuulostaa oudolta mutta saa kirjassa ajanlaskutapaan liittyvän selityksen. Hänen kotikaupunkinsa Sakaalifaksi vihaa häntä, koska kaikki uskovat kirottujen ehtoolapsien tuovan onnettomuuksia. Isälleen äiditön Morrigan on yhdentekevä, kuoleehan hän kuitenkin pian. 

Ihmeitä alkaakin tapahtua vasta Nevermoorissa, jonne pääsee vain kutsusta tai syntymällä siellä. Nevermoorissa asuu koko joukko ihmisiä, joilla on kummallisia taitoja enkelimäisestä lauluäänestä kykyyn kasvattaa tosi pitkät hiukset. Morrigan päätyy asumaan Jupiter Pohjoisen omistamaan hotelli Deukalioniin, joka muuttaa muotoaan miten lystää ja jossa asuu varsin omalaatuisia vieraita. Morriganin kotimaassakin on meiniota (magiaa), mutta Nevermoor suorastaan pursuaa sitä.


"- - Mihin minä jäinkään? Rantoihin: surkeita. Mutta jos kaipaat viihdettä, niin meillä on Trollosseum. Siihen sinä rakastut. Jos rakastat väkivaltaa. Trolliottelut joka lauantai, kentaurirollerderby tiistai-iltaisin, zombiepaintballia joka toinen perjantai, yksisarvisturnajaiset jouluisin ja lohikäärmeratsastusturnaus kesäkuussa."
(s. 75)


Olin yhtä ihastunut kuin Morrigan tutustuessani Nevermoorin ihmeisiin. Toivottavasti seuraavassa osassa päästään katsomaan kentaurirollerderbyä!

Maailman lisäksi pidin kovasti kirjan hahmoista. Morrigan on ihana järjen ääni, jota kukaan ei kuuntele. Tarinan edetessä hän oppii olemaan rehellinen ainakin itselleen, kohtaamaan pelkonsa ja pelaamaan pokeria. Ainakin melkein. Yhtä mahtava hahmo on punatukkainen Jupiter Pohjoinen, joka tuo mieleeni vallattoman Albus Dumbledoren ja näyttääkin nyt sitten ihan Jude Law'n punatukkaisemmalta Dumbledorelta omissa mielikuvissani. Komea pirulainen siis.

Jupiterin ja Morriganin sanailua oli hauska lukea, ja ihastuin myös heidän ja magnifikatti Fenestran dialogiin. Olen suuri kissojen ystävä, joten jättimäinen puhuva kissa toi kirjalle vielä noin sata bonuspistettä.

Seuraavaa osaa odotellessa!


Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Helmet lukuhaaste 2018 - 29. kirjassa on lohikäärme [38/50]

lauantai 10. marraskuuta 2018

Mohsin Hamid: Exit West

Mohsin Hamid:
Exit West
(Exit West, 2017)
188 s.
Otava
Kirjastosta

Kaupungissa, joka oli täynnä pakolaisia, mutta jossa pääosin vallitsi vielä rauha - tai ei ainakaan vielä avoin sotatila - nuori mies tapasi luokkahuoneessa nuoren naisen eikä puhunut tälle mitään.

Saeed ja Nadia kohtaavat nimettömäksi jäävässä maassa. Itsenäinen, yksin asuva Nadia ja  kiltti, lapsuudenkodissaan asuva Saaed tapailevat pian salaa piilossa yhteiskunnan paheksuvilta katseilta. Suhde ottaa harppauksen eteenpäin kun nuorten kotikaupungista tulee hallituksen ja kapinallisten taistelutanner. Salaperäiset ovet tarjoavat Saeedille ja Nadialle keinon paeta paitsi kotikaupungistaan myös kotimaastaan. Kaukana kotoaan he yrittävät löytää paikkansa uudessa, äkillisesti muuttuneessa maailmassa.

Olen kaiketi elänyt kiven alla, koska en tiennyt etukäteen kirjan maagisesta realismista. Saeedin ja Nadian maailmaan ilmestyy mustia ovia, jotka johtavat maasta tai kaupungista toiseen. Pakolaiskriisi ja maahanmuutto saavat aivan uusia ulottuvuuksia kun ovista voi hetkessä kulkea kymmeniä, satoja, tuhansia ihmisiä. Tarinallisesti ne ovat omanlaisensa keino välttää niitä pitkällisiä matkajärjestelyjä ja -kuvailuja, joita nuoret täällä oikeassa elämässä joutuisivat tekemään ja kokemaan. Näppärää, koska tarinan pointti ei ole noissa vaikeuksissa vaan kasvussa omaan itseensä ja oman paikkansa löytämisessä maailmassa.

Pidin paljon molemmista päähenkilöistä ja etenkin Nadiasta. Saeed on kiltti ja iäkkäiden vanhempiensa vaatimuksiin taipuva nuori mies, joka arvostaa perinteitä ja uskontoa. Moottoripyörällä ajava ja pilveä polttava Nadia puolestaan asuu yksin ja käyttää mustaa kaapua vain pitääkseen käpälöivät miehet loitolla. Eroistaan huolimatta nuoret löytävät yhteisen sävelen ja rakastuvat oikeasti. Rakkauskaan ei kuitenkaan aina riitä ja pidin siitä, että tarina ja nuoret lähtivät lopulta eri teille kenenkään olematta syyllinen mihinkään. Joskus sitä vain kasvetaan eroon ja huomataan, että ennen niin tutusta ja rakkaasta on kasvaessaan tullut ventovieras. Pidin myös siitä miten luontevasti Saeed ja Nadia päätyvät omille poluilleen. Tarinassa heitä rakennetaan koko ajan siihen, mitä heistä lopulta tulee.

Pidin myös siitä, että tarina ei mässäillyt verellä, väkivallalla ja toivottomuudella. Sota on taustalla koko ajan ja ajaa tarinaa, ja väkivaltaakin on, mutta se on taustalla keinona kuvata Saeedia ja Nadiaa ja patistaa heitä eteen päin. Pakolaiskriisikin on hieman samanlainen tapa sysätä nuoria kehittymään kumpikin tavallaan. Ei niin, etteikö Hamidilla olisi kärkeviäkin kommentteja aiheeseen liittyen:


"Kyllä sen ymmärtääkin," [Nadia] sanoi. "Ajattele jos itse asuisit täällä ja tänne tulisi yhtäkkiä miljoonittain ihmisiä joka puolelta maailmaa."

"Miljoonia ihmisiä tuli meidänkin maahamme," Saeed vastasi, "silloin kuin lähialueilla sodittiin."

"Se oli eri asia. Meidän maamme oli köyhä. Meillä ei mielestämme ollut yhtä paljon menetettävää kuin näillä täällä."
(s. 132 - 133)


Lisäksi pidin siitä miten paljon sateenkaarihahmoja kirjan sivuilla oli. Nuorten kotikaupungin varjoissa piilottelevista homopareista Nadiaan ja niihin kahteen ihanaan vanhaan herraan, joista olisin lukenut enemmänkin kuin sen pienen kappaleen joka heistä kertoi. Kiva kun he kaikki sulautuivat osoittelematta värikkääseen henkilögalleriaan. Kivaa oli myös se, että galleria tosiaan oli niin värikäs. Saeed, Nadia ja heidän maanmiehensä ja -naisensa eivät suinkaan ole ainoita ovista kulkevia ihmisiä. Myös pakolaisten keskuudessa on kireyttä ja rajan vetoa kielen, uskonnon ja kotimaan perusteella. Minusta kirja kuitenkin loppui positiivisesti ja puhui sen puolesta, että rauhan voi rakentaa vain yrittämällä ymmärtää toista ihmistä eroista huolimatta.

Vähän miinusta annan kirjailijan tehokeinosta eli järjettömän pitkistä lauseista. Se vain on tyyli, josta en suuremmin pidä. Kun lause on puolen sivun mittainen, sen päästä kiinnipitäminen on hivenen haastavaa.


Luettu myös mm.: