Julian Sancton: Pimeän ja jään vangit: Belgican matka antarktiseen yöhön

Kylmänharmaan aamunkoiton valo siivilöityi ristikoiden läpi, jotka peittivät Leavenworthin kuritushuoneen sairaalan ikkunoita.

Kas kun en purrut kynsiäni tätä jännitysnäytelmää lukiessani. Viisi tähteä ja kylmästä aiheesta huolimatta hyvin lämpimät suositukset!

Julian Sanctonin kirja Pimeän ja jään vangit kertoo hyvin, hyvin pitkästä yöstä, jonka tutkimusalus Belgican miehistö vietti Antarktiksella aivan 1800-luvun lopussa. Reissulta etsittiin mainetta ja kunniaa sekä itselle että Belgialle, ja parin erikoisemman tapauksen kohdalla ihan vain naparetkikokemuksia.

Tositarina keskittyy kolmeen miehistön jäseneen. Adrien de Gerlache johti koko operaatiota tavoitteenaan saavuttaa Etelänapa ennen muita. De Gerlache osoittautui jokseenkin uunoksi tapaukseksi, jonka valitsema miehistö oli vähintäänkin sekalainen sakki. Hänen typeryytensä ja kunnianhimonsa huipentui päätökseen ajaa Belgica jäihin tietäen varsin hyvin, että sinne sitä sitten jäädäänkin.

Mutta sen verran hyvä tuuri hänellä kävi, että miehistöön päätyivät myös nuori Roald Amundsen ja pohjoisia jo kolunnut lääkäri Frederick Cook. Nämä miehet eivät vähästä hätkähtäneet ja on melko lailla heidän ansiotaan, että suurin osa miehistöstä selvisi hengissä loputtoman pitkästä ja kylmästä antarktisesta yöstä. Siinä missä muut vaipuivat epätoivoon, tämä kaksikko keksi kaikenlaista puuhaa ajanvietteekseen ja toverinsa pelastaakseen.

Sanctonin kirja perustuu pitkälti päiväkirjoihin ja muistelmiin, joita miehistön eri jäsenet pitivät. Kirja antaa karun ja epäilemättä todenmukaisen kuvan siitä, mitä pitkä eristys tekee ihmismielelle ja keholle. Sancton on kirjoittanut tämän eräänlaiseksi trilleriksi, jossa tunnelma tiivistyy ja tarinan käänteitä odottaa melkein henkeään pidätellen. Kerronnassa on huumoria, mutta koskaan ei unohdu millaisessa ahdingossa Belgica on.

Aiemmin lukemani Aura Koiviston Mies ja merilehmä taisi koukuttaa minut traagisiin tutkimusretkiin. Nyt nimittäin tuntuu siltä, että näitä voisi lukea enemmänkin.

Kirjan tiedot:

Julian Sancton: Pimeän ja jään vangit: Belgican matka antarktiseen yöhön | Aula & Co 2022 | 448 sivua

Englanninkielinen alkuteos: Madhouse at the End of the Earth: The Belgica’s Journey into the Dark Antarctic Night (2021) | Suomennos: Teija Hartikainen

Haasteet:

* Helmet 2025 : 44. Kirjassa hoidetaan ihmistä

* Luonto sivuilla : Luonnon ääriolosuhteet

* Lukumatka menneisyyteen : 14. Kirja on tekijänsä esikoisteos

Aura Koivisto: Mies ja merilehmä

Ajattelin usein yksinäisiä hetkiäni siellä pohjoisen valtameren saarella.

Sain viimeinkin luettua Aura Koiviston Mies ja merilehmä -kirjan työmatkan aikana. No okei, työmatkan ja pari päivää päälle, mutta kuitenkin. Niistä noin viidestä vuodesta, jotka kirjan ilmestymisestä ja lukulistalleni päätymisestä ovat kuluneet, ei kannata edes puhua…

Mutta hyvää kannatti odottaa! Kirja oli todella mielenkiintoinen ja kun vauhtiin pääsi, myös jännä seikkailu. Lopputulema ei sinänsä jännittänyt tai yllättänyt, koska tiesin kyllä, mitä sekä luonnontieteilijä Georg Stellerille että hänen nimeämälleen stellerinmerilehmälle lopulta kävi.

(Juonipaljastus: huonosti.)

Merilehmä on tarinassa läsnä vähemmän kuin kirjan nimestä voisi olettaa. Tämä on ennen kaikkea Stellerin elämäkerta ja vielä tarkemmin sanottuna kuvaus kohtalokkaasta tutkimusmatkasta, jolle hän vuosina 1738-1742 lähti. Retken tarkoitus oli kartoittaa Venäjän puoleista Jäämeren rannikkoa ja etsiä koillisväylää Pohjois-Amerikkaan.

Onnistuiko kapteeni Vitus Beringin johtama retki? No ei onnistunut. Kirjassa kuvataan sitä, miten moni asia meni pieleen keripukista sääolosuhteisiin ja ihmisten tekemiin typeriin päätöksiin. Retkikunnan laiva haaksirikkoutui syksyllä 1741 nykyisin Beringinsaarena tunnetulle autiolle saarelle.

Siellä sitä sitten yritettiin selvitä talven yli, ja siinä sivussa harrastettiin luonnontieteitä ja tapettiin eläimiä julmilla tavoilla. Oikeasti tykkään tosi paljon tällaisista robinsonadeista, joten tämän lukeminen oli nappivalinta. Koivisto kirjoittaa vetävästi niin Stelleristä henkilönä kuin tutkimusmatkasta retkenä tuntemattomaankin.

Totesinkin työkaverilleni, että kyllä matkustaminen on erilaista nykyään. Esimerkiksi meidän ei tarvinnut rakentaa laivaa alusta alkaen ja matkanteko oli muutenkin joutuisaa. Ei voi kuin ihailla entisaikojen ihmisten rohkeutta ja sinnikkyyttä selvitä hirvittävän vaikeissa oloissa. Rakennapa itse uusi laiva vanhan hylystä!

Tutkimusretken ja Stellerin lisäksi kirja kertoo 1700-luvun puolen välin poliittisesta ilmapiiristä. Stellerin kannalta tärkeitä olivat erilaiset akateemiset kiistat ja Venäjän halu laajentaa reviiriään. Steller ja monet muut eurooppalaiset nimittäin työskentelivät Venäjälle, jonne haluttiin niin sanottua eurooppalaista sivistystä. Sitä saatiin luonnontieteilijöiden, meriupseeriston ja muiden akateemisesti koulutettujen miesten kautta.

Kokonaisuutena kirja oli todella kiinnostava ja mukaansatempaava. Lopussa kerrotaan myös siitä, mitä Beringinsaarelle ja koko tuolle alueelle Stellerin kuoleman jälkeen tapahtui. Painotus on vahvasti ja syystäkin siinä, millaista tuhoa ihmiset saivat luonnossa aikaan. Sukupuuttoon tapettu stellerinmerilehmä ei suinkaan ollut ainoa ihmiskunnan loputtoman ahneuden uhriksi joutunut laji.

Kirjan tiedot:

Aura Koivisto: Mies ja merilehmä: luonnontutkija Georg Stellerin kohtalokas tutkimusmatka | Into 2019 | 343 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Ainakin Hemulin kirjahylly

Haasteet:

* Helmet 2025 : 35. Kirjan nimessä on sana ”mies” tai ”poika” tai niiden taivutusmuoto

* Luonto sivuilla : Sukupuutto

* Lukumatka menneisyyteen : 5. Kirjassa tapahtuu katastrofi

Shawnelle & Shawneé Gibbs ja Emily Cannon: Ghost Roast

Joskus on vaikea ymmärtää, miksi kustantaja tai kirjailija on valinnut kirjalle juuri sen kannen, joka sillä on. Shawnelle ja Shawneé Gibbsin sekä Emily Cannonin YA-sarjakuva Ghost Roast on yksi niistä.

Miksi ihmeessä kirjalla on tuollainen aneeminen ja staattinen kansi, kun sen sisältö on niin värikästä ja vauhdikasta? Lisäksi näyttää siltä, että Chelsealla on käsissään imuri eikä suinkaan kummitusten nappaamiseen tarkoitettu kapine. Aaveita tässä jahdataan eikä pölypalloja.

Onneksi kuitenkin olin joskus varannut tämän, koska tykkäsin kirjasta. Chelsea on siis lukiolainen, jonka isä on yhden hengen haamujengi. Lapsena se oli Chelseasta jännää, mutta teininä isä on lähinnä nolo. Mokailtuaan kavereidensa kanssa Chelsea joutuu kesätöihin isän firmaan ja huomaa pian näkevänsä oikeasti kummituksia.

Tarinassa kuvataan hyvin teini-ikää, jolloin mikä tahansa voi olla noloa ja vanhemmat ovat sitä taatusti. Chelsean vanhemmat ovat eronneet, koska edes hänen äitinsä ei enää kestänyt isän haamuvouhotusta. Heillä on kuitenkin hyvät välit keskenään ja yhteinen tavoite kasvattaa Chelseasta järkevä ja vahva nuori nainen.

Kiinnostavana yllätyksenä Chelsea on onnistunut pääsemään koulunsa kauniiden ja rikkaiden jengiin. Tavallisestihan tämä kiero ja ilkeä oppilasstereotyyppi kiusaa ja nolaa YA-tarinan vaatimatonta sankaritarta, mutta nyt he todella ovat Chelsean ystäviä läpi tarinan.

Chelsea ja BFF.

Kummitusjahti sinänsä ei ole pelottava, mutta sen kautta tarina kaivautuu Yhdysvaltojen ja New Orleansin synkkään historiaan. Chelsea, hänen isänsä ja isän oppipoika Russell saavat keikan kartanosta, joka oli ennen orjaplantaasi. Tarinan mustille päähenkilöille kartano merkitsee jotain muuta kuin sen edelleen omistavalle valkoiselle suvulle.

Vaikka kirja ei niin hirveän syvälle ja yksityiskohtaisesti niihin kauheuksiin menekään, sen ei oikeastaan tarvitse. Se ei koskaan anna lukijan unohtaa sitä, millainen mustien historia alueella on ollut. Se on olennainen osa tarinaa ja yllätyin siitä, miten hyvin tässä yhdistettiin hauska haamujengeily ja orjuuden jättämät ylisukupolviset arvet.

Kirjan tiedot:

Shawnelle & Shawneé Gibbs ja Emily Cannon: Ghost Roast | Versify 2024 | 219 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* YA-lukuhaaste : Yllättävän hyvä

* Paha mieli, paras mieli : Vapaa valinta (orjuus, rasismi)

* Halloween : Kummitus

David Norman: Dinosaurukset

Dinosaurukset “syntyivät” virallisesti vuonna 1842 englantilaisen anatomin Richard Owenin nerokkaan ja intuitiivisen etsiväntyön ansiosta.

Toukokuussa lukemani Itaru Kinoshitan Dinosaur Sanctuary -mangan ensimmäinen osa muistutti minua siitä, että tosiaan tykkään dinosaurusjutuista. Syytän Jurassic Parkia. Paleontologia minusta ei koskaan tullut, mutta kiinnostus muinaisiin hirmuihin jäi.

David Normanin Dinosaurukset jäi mieleeni jo silloin kun se ilmestyi eli vuonna 2018. Muistan selanneeni sitä kirjastossa ja ajatelleeni, että pitääpä joskus lukea tämä. Kuusi vuotta myöhemmin oli Se Aika. ...Jota kieltämättä motivoi se, että tämä napsahtaa näppärästi historiallisen lukuhaasteen viimeiseen puuttuvaan ruutuun.

Normanin piskuinen kirja on näppärä esittely ei ehkä niinkään dinosauruksista kuin paleontologin työstä. Hän kertoo sekä varhaisista tutkijoista että nykyajan asiantuntijoista, joiden työn kautta meidän kuvamme dinosauruksista muuttuu koko ajan. Jurassic Parkissa kaikilla dinosauruksilla oli peitteenään vain nahka, mutta nyt tiedämme osalla olleen turkkia ja höyheniä.

Norman on itse perehtynyt etenkin Iguanodoniin, joka toimii kirjassa esimerkkinä siitä, miten kuva yhdestä lajista voi muuttua tutkimusmenetelmien kehittyessä. Minua kiinnostivat enemmän yleiset linjat ja dinosaurusten ajan kuvaus, jota oli myös ihan mukavasti.

On aina huikeaa muistaa, miten kauan niiden ajasta on ja miten erilainen maapallo silloin oli. Mantereet olivat eri kohdissa ja ilmasto aivan erilainen.

Pidin kirjasta ja se on kiva pieni tietopaketti aiheesta kiinnostuneille. Kirjassa on myös jonkin verran kuvia havainnollistamassa tekstiä.

Kirjan tiedot:
David Norman: Dinosaurukset | Art House 2018 | 192 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: Dinosaurs: A Very Short Introduction (2017) | Suomennos: Veli-Pekka Ketola

Haasteet:
* Lukumatka menneisyyteen 2024 : Tiede

Karin Bojs: Euroopan esiäidit: 43 000 vuotta nykyihmiset historiaa

Seitsemän vuotta sitten, vuonna 2015, kirjoitin kirjan nimeltä Homo europaeus: Eurooppalaisen ihmisen pitkä historia (Suom. 2016).

Ja tämän Euroopan esiäidit luettuani minua kiinnostaisi lukea sekin, mutta toisaalta se tuntuu vähän turhalta. Karin Bojs sanoo suoraan esipuheessa, että seitsemässä vuodessa esihistorian tutkimus on edistynyt niin paljon, että siinä on väistämättä vanhentunutta tietoa.

Joten tyydyn tähän ja olen tähän tyytyväinen. Euroopan esiäideissä on vähän erilainen ja tosi kiinnostava näkökulma esihistoriaan. Bojs lähtee vastaamaan kysymykseen siitä, onko muinaisuudessa ollut kiistämättömiä matriarkaatteja, jotka patriarkaatit raa’asti syrjäyttivät.

Se jää vähän sivujuoneksi kun Bojs oikein intoutuu selittämään, miten eurooppalaiset esihistorialliset yhteiskunnat muodostuivat ja mitä niissä tehtiin. Bojs kirjoittaa sujuvasti ja kansantajuisesti, joten lukijalla ei tarvitse olla mitään syvempää historiataustaa tämän ymmärtämiseksi. Kirjassa on myös pari karttaa ja valokuvia joistakin esineistä havainnollistamaan sitä, missä liikutaan ja millaisia esineitä aikoinaan on tehty.

Kirja olikin vallan mainiota ja vetävää luettavaa. Suosittelen ehdottomasti jos esihistoria vähänkään kiinnostaa!

Plussaa myös siitä, että suurin osa tutkijoista, joihin Bojs viittaa, ovat naisia. Mietin lukiessani, että onko tämä ollut ihan harkittu valinta naistutkijoiden esiin nostamiseksi vai onko edelleen niin, että kirjan aihe eli naisten elämä kiinnostaa harvempaa miestutkijaa? Vai molemmat?

Koska kirjan lähtökohtana oli naisiin liittyvä kysymys, Bojs kertoo eurooppalaisten historiaa naisia unohtamatta. Kivikirveitä joo, mutta ei yhteisö ole koskaan voinut rakentua vain niiden varaan. On tarvittu kankaita, ruokaa, koruja, rituaaleja ja vaikka mitä, mistä on jäänyt vähemmän jälkiä. Nämä asiat ovat luultavasti kuuluneet enemmän naisten elämänpiiriin.

Ja vastauksena siihen alkuperäiseen kysymykseen: matriarkaattiutopioita ei todennäköisesti ole ollut olemassa. Mutta wanhaakin wanhemmat metsästäjä-keräilijä- ja maanviljelijäyhteisöt olivat useimmiten tasa-arvoisempia kuin sellaiset 5000 vuotta sitten Eurooppaan muuttaneet indoeurooppalaiset tyypit. Heidän mukanaan tuli patriarkaatti, joka pienensi esiäitiemme tilaa huomattavasti.

Tässä kirjassa muuten mainitaan pari kertaa Jean M. Untinen-Auel, joten olen nyt sitten viimein varannut Hevosten laakson itselleni. Luolakarhun klaanista onkin jo aikaa.

Kirjan tiedot:

Karin Bojs: Euroopan esiäidit: 43 000 vuotta nykyihmiset historiaa | Minerva 2023 | 270 sivua | Kirjastosta

Ruotsinkielinen alkuteos: Europas mördar - de senaste 43 000 åren (2022) | Suomennos: Jänis Louhivuori

Haasteet:

* Lukumatka menneisyyteen 2024 : Kirjassa on kuvia

* Vahvat naiset 2024 : Tietokirja

Eric Chaline: 50 eläintä jotka muuttivat maailmaa

Ihmisille on kehittynyt 20 000 vuoden kuluessa monien eläinlajien kanssa läheinen suhde, joka on muuttanut sekä häntä itseään että eläimiä.

Tämä Eric Chalinen tietokirja on lämmittänyt hyllyäni viitisen vuotta. Muistan ostaneeni sen Helsingin kirjamessujen tarjousosastolta ajatuksella “tässäpä on kiva idea, varmasti luen tämän äkkiä”.

No enpä lukenut.

Kirjassa tosiaan esitellään 50 eläinlajia, jotka ovat muuttaneet maailmaa tavalla tai toisella. Eläimistä kerrotaan niiden strategiset tiedot latinankielistä nimeä myöten sekä se, miten ihminen on hyödyntänyt lajia. Kirjassa on varsin viehättävä piirroskuvitus, jonka lisäksi sivuilla on muun muassa valokuvia ja kuvia taideteoksista.

Sen viiden vuoden lisäksi minulla meni tämän lukemiseen reilu viikko. Viihdyin kirjan ja sen tarjoaman nippelitiedon parissa, mutta ei tämä oikein ollut sellainen kerralla ahmittava kirja. Ainakin itse tutustuin mieluummin eri eläinlajeihin tipoittain muun tekemisen lomassa.

Kaiken kaikkiaan tykkäsin kirjasta ja mielestäni se antaa hyvän kuvan siitä, miten paljon ja miten eri tavoilla ihminen on hyötynyt muista lajeista vuosituhansien saatossa. Mukana on niin kastemato kuin leijonakin, ja eri lajeja on käytetty niin ruokana kuin palvonnan kohteenakin.

Muistaakseni tällainen samanlainen kirja on ilmestynyt myös kasveista.

Kirjan tiedot:

Eric Chaline: 50 eläintä jotka muuttivat maailmaa | Moreeni 2014 | 223 sivua | Omasta hyllystä

Englanninkielinen alkuteos: Fifty Animals that Changed the Course of History (2011) | Suomennos: Veli-Pekka Ketola

Haasteet:

* Hus hyllynlämmittäjät 2024 : Haastekirjasi

Ilari Aalto & Elina Helkala: Vuosi keskiajan Suomessa

Keväällä 2022 päätin perustaa pihallemme ruispellon, kolme neliötä karjalaista kaskiruista.

Tiedätkö, mistä tulee sana “säntillinen”? Enpä tiennyt minäkään ennen kuin luin tämän Ilari Aallon ja Elina Helkalan kirjan. Nyt olen ehtinyt päteä tällä tiedonjyväsellä jo pariinkin otteeseen.

Vuosi keskiajan Suomessa on tietokirja, joka sisältää juuri sitä, mitä nimikin lupaa. Tarkkaan ottaen vuosi on 1480 ja tapahtumat etenevät tammikuusta talvikuuhun. Tai oikeastaan mitään suuria tapahtumia ei ole, vaan kirjaan on valittu tarkoituksella aivan tavallinen vuosi. Suomea eivät koetelleet sen enempään tavallista suuremmat nälänhädät kuin sotajoukkojen rynnistyskään.

Enimmäkseen kirjassa kerrotaan miten se ihan tavallinen maanviljelijä eli, olihan Suomi vielä maata kääntävää takapajulaa noin niin kuin globaalissa mittakaavassa. Täällä elettiin ja kuoltiin jos ei sopusoinnussa niin ainakin rinta rinnan luonnon kanssa. Kirjan kautta tulevat tutuksi niin sesonkiaskareet kuin kaikki se, mitä tehtiin joka ainoa päivä jokapäiväisen leivän eteen.

Tykkäsin kirjasta ja se oli mielestäni todella vetävästi kirjoitettu. Tarinaa tuki hienosti Elina Helkalan mainio ja oivaltava kuvitus. Kuvataide ei ollut keskiajan Suomessa mikään joka kodin juttu eikä sitä tavallista arkea kuvallistettu käytännössä ollenkaan. Helkalan kuvitus on hakenut inspiraatiota Aallon tekstistä ja olikin varsin vekkuli kokemus nähdä talonpojan askareita kuvattuna keskiaikaisella piirrostyylillä. Kannattaa vilkaista kirjaa ihan jo kuvituksen vuoksi vaikkei sitä innostuisi lukemaan.

Kirjan tiedot:

Ilari Aalto & Elina Helkala: Vuosi keskiajan Suomessa | Atena 2023 | 206 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Helmet 2024 : 43. Kirjalla ei ole päähenkilöä [26/50]

* Lukumatka menneisyyteen 2024 : Vuoden kierto

Anu Lahtinen: Ebba, kuningattaren sisar

Nainen, jolla oli hallussaan Turun linnan avaimet.

Piti lukemani tämä jo viime vuonna, mutta sainko aikaiseksi? En saanut, mutta eipä se mitään. Historialliset naiset kiinnostavat tietenkin edelleen.

Anu Lahtisen Ebba, kuningattaren sisar kertoo heistä yhdestä, Ebba Stenbockista, käskynhaltija Klaus Flemingin puolisosta. Klaus muistetaan parhaiten nuijasodasta ja sen raakuuksista sekä taistelustaan tulevaa kuningasta Kaarle IX:tä vastaan 1500-luvun lopussa.

Ebban suhteen kirjassa on enemmän spekulaatiota kuin faktatietoa. Hänestä kun on jäänyt jäljelle varsin vähän tietoa. Jopa hänen henkilökohtainen kirjeenvaihtonsa on tuhoutunut. Ebban elämä piirtyykin kirjassa enimmäkseen muiden kautta. Hänet mainitaan muun muassa kuningatarsisaren kirjeissä, kuvauksissa Turun linnan taistelusta ja lisäksi hänen elämästään voidaan päätellä asioita vertaamalla sitä ajan vallasnaisten elämään. Tuskinpa häntä eri tavalla kasvatettiin kuin muita aikansa ruotsalaisia aatelisia.

Varsinainen Ebba-tietous olisi mahtunut vieläkin lyhyempään kirjaan, mutta tämä oli kuitenkin mielenkiintoinen kuvaus ajan poliittisesta tilanteesta ja vallassuvuista. Ebban elämässä vilahtelivat ja sitä määrittelivät kuninkaalliset, vallankaappaukset, kapinat ja monimutkaiset sosiaaliset verkostot. Suomi oli tuona aikana osa Ruotsia ja vaikka tämä olikin monella tavalla valtakunnan takapajula, kyllä täälläkin tapahtui merkittäviä asioita.

Klaus kuoli nuijasodan jälkimainingeissa ja se johti suoraan siihen, miksi Ebbaa pidetään niin esimerkillisenä ja ylväänä vallasnaisena. Hän johti Turun linnan puolustustaistelua Kaarle-herttuan kolkutellessa porteilla. Huonostihan siinä loppujen lopuksi kävi, mutta tästäpä näkee, että aatelisnaisen odotettiin tekevän muutakin kuin kirjailevan kukkasia tyynyliinaan.  

Kirjassa kuvataan hyvin sitä, miten rajoitettua vallasnaisen elämä oli, mutta miten rajojen puitteissakin pystyi käyttämään valtaa. Useimmiten holhoojien eli miesten kautta, mutta kuitenkin. 

Kokonaisuutena tämä oli oikein sujuvasti kirjoitettu ja kiinnostava kirja. Täytyy myös mainita, että kirjassa on todella huolellisesti tehty lähdeluettelo. Tässä on yhteensä 196 sivua ja lähteet alkavat sivulta 151.

Kirjan tiedot:

Anu Lahtinen: Ebba, kuningattaren sisar | Atena 2021 | 196 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Ainakin Kirsin kirjanurkka ja Tuulevin lukublogi

Haasteet:

* Helmet 2024 : 44. Tietokirja, jonka on kirjoittanut nainen [8/50]

* Lukumatka menneisyyteen 2024 : Kirjan nimessä erisnimi

* Elämänkertabingo: Poliittinen henkilö

Tiitu Takalo & Tiina Männistö-Funk: Polkimilla: nyt, ennen ja tulevaisuudessa

Tässäpä mainio tietokirja tai oikeastaan tietosarjakuva pyöräilystä. Ensimmäinen polkimeton juoksupyörä kehitettiin jo vuonna 1817, joten pari sataa vuotta tässä on jo tultu poljettua suuntaan jos toiseen.

Kirjassa vuorottelevat pyöräilyn historia ja etenkin Tiitu Takalon omat pyöräilymuistot. Tunnistin itseni etenkin siitä 1990-luvun kaveriporukasta, joka jäi notkumaan pyörien päälle risteykseen eikä saanut lähdettyä kotiin ennen kuin monien, monien heippojen jälkeen.

Pyöriin nojailua.
(s. 30)

Kuljen itse pyörällä, jalan tai julkisilla, joten aihe kiinnosti jo lähtökohtaisesti. Tunnistan hyvin tekijöiden turhautumisen autokeskeiseen liikennesuunnitteluun. Se ajoitettiin kirjassa 1950- ja 60-lukujen kaupunkiarkkitehtuurin riemuvoitoksi. Autoilun ajateltiin kehittyvän Yhdysvaltojen malliin, mutta Eurooppa menikin siinä suhteessa eri suuntaan.

Yhdyn myös tekijöiden ajatukseen siitä, että kyllä ihmiset pyöräilisivät enemmän jos siihen olisi paremmat mahdollisuudet. Monessa kaupungissa ja etenkin keskustan alueella pyörätiet ovat kuitenkin huonosti suunniteltuja ja ylläpitokin on niin ja näin. Kirjassa kuvataan kivasti berliiniläistä pyöräilyprotestia, johon osallistui satoja (tuhansia?) ihmisiä.

Kirjassa pohditaan sitä, miksi lupaava pyöräilykulttuuri näivettyi ja myös sitä, mihin suuntaan ollaan menossa. Saavatko pyöräilijät ikinä lisää tilaa ja kunnon tiet?

Lopussa tekijät pohtivatkin, miltä pyöräilykulttuuri näyttää tulevaisuudessa. Paremmat pyörätiet, vähemmän autoilun aiheuttamaa melua ja niin edelleen. Ja olisihan se aika hienoa, jos jokaiselle lapselle pidettäisiin juhlat kun hän oppii pyöräilemään!

Tykkäsin kirjasta ja edelleenkin pidän todella paljon Tiitu Takalon kuvitus- ja väritystyylistä. 

Kirjan tiedot:
Tiitu Takalo & Tiina Männistö-Funk: Polkimilla: nyt, ennen ja tulevaisuudessa | Suuri Kurpitsa 2023 | 164 sivua | Kirjastosta

Pauliina Susi: Yksityisetsivä: varjo kannoillasi

Minua seurataan.

Tietokirjassa tutustutaan suomalaisten yksityisetsivien työhön haastattelujen kautta. Onko työ todella sellaista, kuin elokuvissa ja dekkareissa väitetään?

Viimeistä kirjaa viedään Ihana susi -haasteen osalta! Yksi lukuhaasteiden hyvistä puolista on se, että niiden myötä tulee luettua kirjoja, joita ei muuten välttämättä edes löytäisi. Tämäkin ilmestyi viime vuonna, mutta enpä muista nähneeni sitä missään.

Pauliina Susi on siis haastatellut kirjaa varten aivan oikeita yksityisetsiviä. Osa esiintyy omalla nimellään, osa taas nimimerkin suojista. Ajallisesti etsivien jutut kattavat monta vuosikymmentä ja vanhimmat ovat 1970-luvulta.

Pidin kirjasta, joka antoi kurkistaa harvinaiseen ammattiin. Etsivät kertovat erilaisista yksittäisistä jutuista ja puhuvat työstään yleisesti. En ollut ajatellutkaan, että ei se pelkkää pettäjien ja varkaiden narauttamista ole. Yksityisetsivien toimikenttä on laaja, ja nykyään siinä korostuvat myös tietomurrot ja jos jonkinlaiset nettirikokset.

Eniten tykkäsin kuitenkin lukea juuri niistä perinteisistä rikoksista. Noin sanotaan nyt vaikka juonellisesti tuntuu vähän tylsältä, että rikosta ratkaistaan tietokoneen ääressä sen sijaan, että kaahattaisiin talla pohjassa toiseen päähän Suomea epäillyn perässä. No, maailma muuttuu!

Kaiken kaikkiaan kiinnostava ja hauska kirja, vaikka eihän rikoksissa sinänsä mitään hauskaa ole. Yksityisetsivien elämä melkoita pyöritystä ja vaatii nokkeluutta ja ihmistuntemusta.

Välillä lojutaan tuolla jossain suonsilmäkkeessä maalia naamassa, maastopuvussa ja naamioverkon alla, oli sitten pakkanen tai vesisade. Kerran vietin heinäkuussa koko päivän Fiat Punton takakontissa pelkät kalsarit jalassa. Oli järkyttävän kuuma, mutta se oli ainoa keino tarkkailla eräistä asuntoa.

(s. 164)

Kirjan tiedot:

Pauliina Susi: Yksityisetsivä: varjo kannoillasi: tietoteos Suomen salamyhkäisimmästä ammatista | Docendo 2021 | 293 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Ainakin Kirjarouvan elämää ja Kauniimpaa kuin koskaan

Haasteet:

* Ihana susi: Kirjailijan nimessä on sana susi

Muinaisen Lähi-idän imperiumit: kadonneiden suurvaltojen kukoistus ja tuho

Tämä kirja sai alkunsa Helsingin yliopiston Muinaisen Lähi-idän imperiumit – huippuyksikön piirissä.

Tässäpä mielenkiintoinen tietokirja kaikille historiasta tykkääville. Helsingin yliopistossa toimii Muinaisen Lähi-idän imperiumit -huippuyksikkö, jonka tutkivat ovat halunneet tehdä työtään tunnetuksi ja helpommin lähestyttäväksi.

Tuloksena onkin suurimmaksi osaksi helpohko tietopaketti muinaisten valtakuntien toiminnasta. Kirjassa on 11 artikkelia eri aiheista taloudesta taiteeseen ja arkielämään. Ihan kaikkea ei selitetä perin juurin, joten jonkinlainen mielikuva näistä imperiumeista on hyvä olla olemassa jo kirjaan tarttuessa.

Ensimmäinen artikkeli on kuitenkin johdanto aiheeseen ja luulisin silläkin pärjäävän. Näin lukijan näkökulmasta kirjan suurin ongelma on itse asiassa sen toinen, kirjoitustaidon kehittymistä käsittelevä luku. Se oli mielestäni kaikkein haastavin luettava ja vaati jo erikoissanaston taitamista. Epäilen, että joillakin lukeminen saattaa tökätä siihen, joten luku olisi ehkä ollut parempi laittaa myöhemmäksi.

Ei sillä, että kaikkia kirjan artikkeleita on edes pakko lukea. Ne ovat osa kokonaisuutta, mutta silti itsenäisiä. Niistä voi valita rusinat pullasta ja lukea kiinnostavimmat aiheet. Minä taisin pitää eniten Mikko Luukon tiedettä ja taikauskoa käsittelevästä artikkelista, joka antaa sekä uutta tietoa että pistää asiat oikeaan perspektiiviin.

Taikausko-sanan käyttö itsessään antaa ymmärtää, että tutkimme muinaista kulttuuria omilla ehdoillamme, koska taikauskoon käsitteenä liitetään yleensä kielteisiä mielikuvia ja yleensä sitä käytetään vieraita kulttuureja kuvatessa. Kukaan tuskin kuvittelee kenenkään kyseiseen kulttuuriin kuuluvan ihmisen itse esimerkiksi sanoneen: "Tässä me harjoitamme hieman taikauskoa."

(s. 112)

Kaiken kaikkiaan hieno tietopaketti! Jos muinainen maailma ja sen mahtavat valtakunnat yhtään kiinnostavat, kannattaa tutustua.

Kirjan tiedot:
Saana Svärd & Joanna Töyräänvuori (toim.): Muinaisen Lähi-idän imperiumit: kadonneiden suurvaltojen kukoistus ja tuho | Gaudeamus 2022 | 296 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* Helmet 2023 : 37. Kirja kertoo elämäntavasta, jota ei enää ole [15/50]
* Lukumatka menneisyyteen 2023: 25. Kirja, jonka lukemista suosittelet historiasta kiinnostuneille

Hannu Salmi: Tunteiden palo: Turku liekeissä 1827

Näin lapsena unta, että kotikaupunkini Turku oli tulessa.

Millainen kokemus oli Turun palon todistaminen? Mistä ja miksi liekit leimahtivat? Entä miten Suomi toipui tästä valtavasta järkytyksestä?

Turun yliopiston kulttuurihistorian professori Hannu Salmi pohtii näitä kysymyksiä kirjassaan, josta on puhuttu jo vaikka kuinka paljon. Kirjahan oli yksi viime vuoden Tieto Finlandia -ehdokkaista ja siltä listalta minäkin tämän bongasin. Minulla ei ole mitään henkilökohtaista yhteyttä Turkuun, mutta historia ja sen käännekohdat kiinnostavat aina.

Tykkäsin kirjasta ja sen kertovasta tyylistä. Salmi maalaa hienoja kuvia palavasta kaupungista ja epätoivoisista ihmisistä, jotka yrittävät pelastaa mitä pelastettavissa on. Ihan syke nousi joissakin kohdissa, kun jännitys tiivistyi ja ihmisten hätä vain kasvoi.

Tuli nieli Ruohonpään pelloilta työläästi kerätyt korret. Ritinä voimistui, kun liekit tarttuivat heinistä kattorakenteisiin. Tulen humina vaihtui äänien sekasorroksi. Hirsien ja parrujen paukkeeseen sekoittuivat sammuttajien hätähuudot. Taivaalle kurkottavat liekit ja kattojen ylle kohoava tulenkarvainen pilvi kertoivat kauhistuttavaa viestiä.

(s. 29)

Salmi nojaa kirjassaan aikalaiskertomuksiin ja ne luovatkin kirjalle ihan oman tunnelmansa. Totta kai mukana on myös jonkin verran spekulointia, mutta nämä ihmiset olivat oikeasti olemassa. He elivät Turussa ja yhtäkkiä kaupunkia ei enää ollutkaan. Kahden päivän raivokas tulipalo tuhosi suurimman osan kaupunkia, mukaan lukien vaivalla kerätyn Turun akatemian kirjaston.

Salmi kumoaa kirjassaan lopullisesti sen parisataa vuotta kiertäneen väitteen, jonka mukaan tuli syttyi piikatytön huolimattomuudesta. Oli kyllä mielenkiintoista lukea siitä, miten tällainen väite ja huhu sai alkunsa, vaikka totuus selvitettiin oikeudessa heti palon jälkeen. Näinpä se jännittävä huhu on vahvempi kuin tylsä totuus.

Samoin oli kiinnostavaa lukea, miten uutinen palosta levisi ympäri maailmaa ja miten Turkua alettiin jälleenrakentaa. Sehän on ollut aivan valtava projekti, jota on vaikea käsittää. Kaiken lisäksi turkulaiset saivat vielä uutisen yliopisto siirtymisestä Helsinkiin.

Kaiken kaikkiaan todella mielenkiintoinen ja sujuvalukuinen tietokirja! Tuntui vähän kuin olisi jotain katastrofiromaania lukenut.

Kirjan tiedot:
Hannu Salmi: Tunteiden palo: Turku liekeissä 1827 | Otava 2022 | 240 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:
Ainakin Kirsin kirjanurkka ja Kirjat kertovat

Haasteet:
* Helmet 2023 : 1. kirjassa on kartta [6/50]
* Luonto sivuilla: Tuli
* Lukumatka menneisyyteen 2023: 9. kirja, joka herättää tunteita

Arthur Brand: Hitlerin hevoset: tositarina taidekaupan pimeältä puolelta

Adolf Hitler ei ole nähnyt päivänvaloa kuukauteen.

Josef Thorakin veistämät valtavat hevospatsaat seisoivat Hitlerin kanslian edustalla. Niiden oletettiin tuhoutuneen toisessa maailmansodassa, mutta vuonna 2014 pimeissä taidepiireissä alkoi kiertää niistä uusia huhuja.

Työkaverini suositteli tätä viime vuonna "tietokirjana, joka oli kuin dekkari". En saanut aikaiseksi lukea tätä ennen kuin nyt ja täytyy todeta, että oikeassa hän oli. Kirjan kirjoittanut Adam Brand on taiteeseen erikoistunut yksityisetsivä, joka kertoo tässä, miten Josef Thorakin hevospatsaat lopulta löydettiin.

Tämä on nopealukuinen ja kirjoitettu niin kuin toimintadekkari: nopeaa toimintaa, tarkat hoksottimet ja nokkelaa sanailua. Viimeinen oli jopa hieman lukukokemusta häiritsevää. Brand ei taatusti keksinyt joka kerta jotain nasevaa sanottavaa, turha edes yrittää väittää sellaista!

Mutta, aihe oli kyllä mielenkiintoinen ja veihän se nokkelointi tarinaa jouhevasti eteen päin. Patsaita jäljittäessään Brand kertoo myös niiden historiasta ja natsi-Saksan taiteesta ja taiteilijoista noin ylipäätään. Tästä oppi paljon uutta ja googlasin lukiessani tarkempaa tietoa joistain nimistä ja tapahtumista.

Kevyempi ote aiheeseen aiheutti tosin myös sen, että tästä jäi jotenkin sellainen "voi noita (uus)natseja, mitä veijareita" -olo. Brand ei sympatiseeraa natseja ja tuo esille sen, miten paljon valtaa heillä ja heidän perillisillään on Saksassa edelleen. Se oli pysäyttävä ajatus.

Mutta silti, monet Brandin kohtaamista natseista tuntuivat pikemminkin eksentrisiltä miljonääreiltä kuin vaarallisilta ääriaatteita kannattavilta rikollisilta.

Suosittelisin pienellä varauksella jos aihe itsessään kiinnostaa.

Kirjan tiedot:
Arthur Brand: Hitlerin hevoset: tositarina taidekaupan pimeältä puolelta | Gummerus 2022 | 240 sivua | Kirjastosta
Hollanninkielinen alkuteos: De paarden van Hitler (2021) | Suomennos, ilmeisesti englanninkielisestä käännöksestä: Raimo Salminen

Haasteet:
* Helmet 2023 : 29. kirjassa on minä-kertoja [3/50]
* Lukumatka menneisyyteen 2023 : 21. kirjassa on edustettuna jokin taiteenala

Henna Karppinen-Kummunmäki: Tyttöjen vuosisadat: lasten ja nuorten historiaa keskiajalta 1800-luvulle

Lasten ja nuorten arki koostui aivan tavallisista leikeistä, erilaisista huveista, juhlista ja ajanvietosta ystävien kanssa, opiskelusta, ihastuksista – ja miksei riidoista vanhempien ja sisarusten kanssa.

Helsingin Sanomissa oli tässä taannoin juttu tästä tietokirjasta. Olin tyytyväinen itseeni: kirja oli varattu aikoja sitten, heti kun huomasin sen ilmestyvän. Ehdin lukea sen vasta nyt, mutta pointti onkin se, että aihe kiinnosti minua heti. Toivottavasti lehtijuttu on saanut muutkin tarttumaan tähän!

Alle 200 sivun pituiseen kirjaan on kerätty tietoa siitä, millainen etenkin tyttöjen lapsuus oli ennen nykyaikaa. Miten he viettivät aikaansa? Oliko tyttölapsen elämä lyhyt ja alistettu, ja päättyikö se aina avioliittoon hädin tuskin teini-ikäisenä?

Kirja on jaettu eri aihealueisiin, muun muassa kasvatus ja koulutus sekä tyttöjen seksuaalisuus. Tiedot pohjautuvat toki muihinkin tutkimuksiin, mutta itse pidin erityisesti siitä, että kirjassa lainattiin tyttöjen ja nuorten naisten omia sanoja.

Esimerkiksi Kajaanissa 1800-luvun puolivälissä elänyt Lina Rislachi piti päiväkirjaa. Näitä mietteitä oli hauska lukea ja huomata, miten samanlaisina teinityttöjen ajatukset ovat pysyneet. Linaa mietityttävät niin perhesuhteet kuin Kajaanin tuskallisen pienet piiritkin.

Harmi, ettei kirja ollut pitempi, vaikka toki tästä aiheesta on olemassa myös kirjailijan väitöskirja. Minusta onkin kiva lukea popularisoitua tieto- tai ehkä pikemminkin tiedekirjallisuutta, ja komppaan kirjailijaa:

Mielestäni on tärkeää, että akateemisen tutkimuksen tulokset pääsevät näkyville ja suuren lukevan yleisön saataville, sillä vain siten vuosien mittaisella työskentelyllä on merkitystä.

(s. 8)

Kirjan tiedot:
Henna Karppinen-Kummunmäki: Tyttöjen vuosisadat: lasten ja nuorten historiaa keskiajalta 1800-luvulle | Avain 2022 | 175 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* Helmet 2022 : 15. kirja käsittelee aihetta, josta haluat tietää lisää [31/50]
* #Tietokirjakevät : YLK-luokka 30.1509
Perhesosiologia, muotoluokkana 09 eli historia.

Mia Meri: Egypti: kala sarkofagissa & muita mysteereitä

Tämän kirjan kirjoittaminen tuli ajankohtaiseksi, kun Helsinkiin Amos Rexiin ja Tallinnaan Kumu-taidemuseoon päätettiin avata kaksoisnäyttely muinaisen Egyptin kulttuurista lokakuussa 2020.

Ja minulta jäi tämä näyttely näkemättä. Harmittelen sitä joskus vieläkin, koska muinainen Egypti ja historia noin ylipäätään on aina kiinnostanut minua. Satuin kuitenkin näkemään vastikään telkkarista Egyptin loisto -dokumentin (linkki vie Yle Areenaan), jossa kerrottiin kyseisestä näyttelystä. Se puolestaan innosti tarttumaan viimeinkin tähän kirjaan.

Kirjan kirjoittaja Mia Meri esiintyy myös tuossa dokumentissa ja kertoo osittain samoja asioita kuin tässä. Kirjan kuvituksena onkin näyttelyyn kuulunutta monipuolista esineistöä. Oma kuvasuosikkini on sivulla 125, jossa demonstroidaan miten perspektiivi vaikuttaa siihen, miltä ihmispatsas näyttää. Alakulmasta katsottuna Akhenaton ei näytäkään niin kummalliselta.

Kirjassa Meri vastailee kysymyksiin, joita esitetään usein muinaisesta Egyptistä. Miksi pyramidit rakennettiin? Mikä on kuolleiden kirja? Mitä egyptiläiset söivät ja joivat? Osa vastauksista oli minulle tuttuja, koska olen pohtinut niitä kysymyksiä itsekin. Kirjassa oli kuitenkin uuttakin tietoa ja Meri kirjoittaa niin kivan kevyellä tyylillä, että jos Egypti ollenkaan kiinnostaa niin suosittelen kyllä tutustumaan tähän.

Muinaiset egyptiläiset uskoivat, että kuoleman jälkeen he päätyisivät Iarun ihanille pelloille viljelemään maata ja valmistamaan uhrilahjoja Osirikselle. Koska peltotyöt eivät nähtävästi kuulostaneet muinaisista egyptiläisistäkään kovin rennolta tavalta viettää ikuisuutta, he alkoivat valmistaa shabteja eli vastaajapatsaita.

(s. 96)

Ja shabtit sitten lähetettiin pellolle egyptiläisten puolesta, koska kukapa siellä tosiaan haluaisi itse kyntää. Loppujen lopuksi ihmiset eivät ole muuttuneet kovin paljon vuosituhansien aikana…

Kirjan tiedot:
Mia Meri: Egypti: kala sarkofagissa & muita mysteereitä | SKS 2020 | 208 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* Helmet 2022 : 34. kirjailijan nimessä on luontosana [8/50]
* Aakkoshaaste : E

Petri Laukka & Ari Turunen: Solvaajat: herjaamisen hävytön historia

Maailman katsotuinta solvausta suorassa tv-lähetyksessä todisti 700 miljoonaa ihmistä.

Jalkapalloilija Marco Materazzin lisäksi historia tuntee koko joukon toinen toistaan rääväsuisempia solvaajia. Lokaa on heitetty uskonnon ja politiikan varjolla, henkilökohtaisia kaunoja purkaen ja ilmeisesti myöskin henkilökohtaisia ongelmia purkaen. Tuskin kukaan on turvassa solvauksilta ja vihapuheelta, mutta ääni kantaa aina paremmin mitä korkeammalla yhteiskunnan arvoasteikossa on.

Luin näköjään jo parisen vuotta sitten Ari Turusen tietokirjan Mulkerot, josta muistin pitäneeni. Halusin siksi lukea myös tämän solvaajista kertovan kirjan, jota olenkin sitten tahkonnut kohta kuukauden päivät. Jostain syystä tämä ei lähtenyt vetämään ollenkaan niin hyvin kuin Mulkerot ja luinkin tätä iltaisin pätkän kerrallaan.

En kuitenkaan halunnut antaa periksi, koska aihe on kiinnostava. Kirjassa kerrotaan siis solvausten ja solvaajien historiasta antiikista nykyaikaan. Ensin määritellään solvaajien ominaisuudet ja sitten lähdetään tutkimaan, miten loka onkaan lentänyt eri henkilöiden kynistä ja suista. Kirja on jaoteltu karkeasti neljään osaan sen mukaan, millaisessa kontekstissa solvauksia on huudeltu.

Pidin eniten luvusta "Saastaiset vääräuskoiset", jossa perehdytään Lutherin, paavien ja muiden uskonnollisten tahojen solvauksiin. Vihapuhe ei ole mikään uusi asia ja uskonnon varjolla on sekä tehty hirvittäviä tekoja että perusteltu omaa erinomaisuuttaan ja muiden iljettävyyttä. Minua kyllä häiritsi kirjassa jonkin verran se, että tekijät eivät erotelleet solvauksia kovinkaan selvästi vakavuuden perusteella. Yksittäisen muusikon syytämät solvaukset eivät todellakaan ole samalla tasolla kuin esimerkiksi juutalaisvastainen vihapuhe.

Monille kirjassa esitellyille solvaajille onkin yhteistä lapsellinen kielenkäyttö. Yhtenä kirjan tuoreimmista esimerkeistä on ei niin yllättäen Donald Trump, joka on tunnetusti kunnostautunut erityisesti sosiaalisessa mediassa.

Forbes-lehden laskelmien mukaan Trump oli loukannut jotakuta joka 42. minuutti presidentinvaalikampanjansa aikana.

(s. 123)

Kirjan loppupuolella keskitytään nykyaikaan ja siihen, miten teknologia mahdollistaa globaalin solvaamisen. Enää ei tarvitse odottaa päiviä tai viikkoja solvauskirjeen perille menemistä. Kuka tahansa voi osallistua loanheittoon somessa vaikka joka tunti ja tägätä herjoihinsa kenet tahansa. Edes lapset ja nuoret eivät ole turvassa aikuisten ääliöiden solvaamiselta.

Lopussa onkin osuus, jossa kehotetaan pohtimaan, miltä tällainen maailma näyttää ja miten itse voisi olla osallistumasta vihapuheen levittämiseen.

Kirjan tiedot:
Petri Laukka ja Ari Turunen: Solvaajat: herjaamisen hävytön historia | Into 2020 | 253 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 25. kirjan on kirjoittanut kaksi kirjailijaa [50/50]

Silja Vuorikuru: Titanic: maailman suurin laiva

Tämän kirjan aihe on Titanic,
joka oli maailman suurin laiva vuonna 1912.

Hyviä lasten tieto- tai selkokirjoja ei ole koskaan liikaa, ja tässä on vallan mainio lisä molempien joukkoon. Taisin kuulla kirjan ilmestymisestä viime keväänä ja jäin oikein odottelemaan, että saisin sen käsiini. En varmasti ole ainoa, joka joutui Titanic-huuman valtaan 1990-luvun lopulla, kun Rose ja Jack yrittivät pelastautua uppoavasta laivasta. Palaan aiheeseen edelleen aina silloin tällöin.

Tässä kirjassa kerrotaan koko Titanic-laivan tarina sen rakentamisesta aina traagiseen onnettomuuteen ja hieman sen ylikin. Aiheesta tuskin kirjoitetaan ihan heti toista selkokirjaa, joten pidin erityisesti siitä, miten kokonaisvaltainen tämä oli. Titanicia ja sen onnetonta kohtaloahan voidaan tarkastella niin monesta näkökulmasta. Kirja tarjoaa asiaa lukijalle kiinnostavat häntä sitten laivalla matkustaneet ihmiset tai uppoamisen syyt ja sen eteneminen. 

Kirjassa on sekä värillisiä piirroskuvia että esimerkiksi Titanicia hehkuttavia mainoksia ja valokuvia sen sisältä. Ne olivat mukava lisä kirjaan ja etenkin valokuvat saivat onnettomuuden tuntumaan hyvin todelliselta. Juuri ne kuvassa olleet ihmiset olivat laivassa ja juuri he kuolivat sen mukana. Kirjassa on mukana muutama lyhyt henkilöhistoria, joissa kuvataan myös laivalla olleita suomalaisia. Ei edes hävetä myöntää, että jotkut näistä tarinoista tekivät oikeasti surullisiksi.

Isä Juho Panula odotti Yhdysvalloissa tietoa siitä,
mitä hänen perheelleen tapahtui.
Hän joutui odottamaan noin viikon
ennen kuin kuuli surullisen uutisen:
koko hänen perheensä oli kuollut.

(s. 114)

Perhe oli siis vaimo ja viisi lasta. Ei voi kuvitellakaan, miten kauheaa tuo on ollut.

Kaiken kaikkiaan hieno kirja ja kiva, että Titanicista löytyy nyt tietoa lapsille, joille lukeminen on syystä tai toisesta hankalaa! Se vuoden 1997 elokuva muuten mainitaan tässä kirjassa aivan omassa luvussaan.

Kirjan tiedot:
Silja Vuorikuru: Titanic: maailman suurin laiva | Avain 2021 | 149 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* Luonto sivuilla - Kuu tai tähdet

Heli Rantala: Pikisaaresta Pariisiin: suomalaismatkaajien kokemuksia 1800-luvun Euroopassa

 

Matruusien vaimot olivat seuranneet miehiään tänne, ja he istuivat laiturilla kyyneleet silmissä ja voileivät käsissään ja katselivat lähtöämme.

Näin kertoo 23-vuotias Frans Michael Franzén lähtiessään reissuun vuonna 1795. Hän on yksi kahdeksasta suomalaisesta, joiden Euroopan matkoista tässä tietokirjassa kerrotaan. Matkat sijoittuvat 1700-luvun loppuun ja 1800-luvun alkuvuosikymmeniin. Matkaajien tarinat on poimittu heidän päiväkirjoistaan, kirjeistään ja muista heidän kirjoittamistaan teksteistä.

Huomasin kirjan jo viime vuonna kustantajan katalogista ja minusta aihe oli niin kiinnostava, että halusin ehdottomasti lukea sen jossain välissä. Historialliset matkailijat kertovat omista kokemuksistaan? Kyllä kiitos! Kirja oli juuri niin mielenkiintoinen kuin olin toivonutkin ja vietin pari iltaa viihdyttävällä nojatuolimatkalla.

Rantala on tutustunut kirjaa varten wanhoihin matkakuvauksiin, joita tekivät muun muassa tuo mainittu Franzén, Sophie Creutz, J. V. Snellman ja Zachris Topelius. Jokaisella oli oma syynsä matkustaa oli se sitten yläluokalle tyypillinen Euroopan grand tour tai halu päästä perheensä luo. Heidän huomioissaan on yhteneväisyyksiä sekä siksi, että he kävivät samoilla paikoilla, että siksi, että joistakin asioista vain kuului kertoa tietyllä tavalla. Kukaan itseään kunnioittava matkaaja ei olisi kehdannut olla mykistymättä tiettyjen maisemien tai taideteosten äärellä.

Tästäkin huolimatta jokaisella on oma kertojaäänensä. Minä ilahduin eniten juuri Franzénin, Snellmanin ja Topeliuksen kommenteista, he kun eivät ottaneet kaikkea niin vakavasti.

Ja samana hetkenä lensi väkijoukosta sotilaitten päitä kohti kokonainen kuuro appelsiinikuoria, luumuja ja pikkukiviä. Pariisin katupojilla on miltei aina jonkinlaisia pommitustarpeita taskuissaan. Eihän sitä tiedä, milloin niitä tarvitaan.

(s. 137, Topelius Pariisissa)

Merkintöjen kautta piirtyy kuva menneestä maailmasta ja siitä, miten ihmeellistä oli matkustaa ja nähdä muutakin kuin kotimaata. Pidin Rantalan selittävästä tekstistä, joka asetti merkinnät ja matkat oikeaan kontekstiin. Siinä missä nykypäivänä on helppo hypätä lentokoneeseen ja olla hetkessä Pariisissa, entisaikaan se vaati pitkän ja vaivalloisen matkan, johon oli varaa vain harvoilla. Oli todellakin ihme nähdä vaikkapa Rooma, josta meidän on niin helppo googlata kuvia.

Näiden eri aikoina liikkuneiden matkaajien kautta tulee myös selväksi se, miten liikennevälineet kehittyivät tuolla aikavälillä. Purjeveneessä oltiin sään armoilla, mutta siipirataslaiva antoi jo enemmän mahdollisuuksia hallita matkantekoa. Postivaunuissa körötellessä heiluttiin puolelta toiselle jopa viikkojen ajan. Junalla sama matka taittui paljon näppärämmin. Samalla kun kulkupelit vaihtuivat, muuttui myös matkustamisen kokemus. Postivaunulla matkustavan odotettiinkin juttelevan muiden vaunussa istuvien kanssa. Junassa ei ollut pakko puhua kenellekään.

Kaikin puolin kiinnostava kirja! Matkakuvaukset ja Rantalan oma teksti toimivat hienosti yhdessä ja luovat kuvan aikakauden kulttuurista ja jännittävistä matkoista. Kiva, että tieteellisistä tutkimuksista ilmestyy myös tällaisia maallikolle sopivia ja viihdyttäviä tietopaketteja.

Kirjan tiedot:
Heli Rantala: Pikisaaresta Pariisiin: suomalaismatkaajien kokemuksia 1800-luvun Euroopassa | Gaudeamus 2020 | 306 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm:
Kirjakirjokansi

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 28. kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä [24/50]

Tiitu Takalo: Minä, Mikko ja Annikki

 

Toisin kuin kuvittelin, tämä omaelämäkerrallinen sarjakuva ei kerro Tiitu Takalon, Mikon ja Annikin välisestä kolmiodraamasta. Sen sijaan tässä on kyse remontista ja Annikki-nimisen korttelin pelastamisesta.

Annikki on vanha puutalokortteli, joka sijaitsee Tampereella Tammelan kaupunginosassa. Se on toinen kaupungin kahdesta jäljellä olevasta umpipihaisesta puutalokorttelista ja ainoa, jossa oikeasti asutaan. Se toinen kortteli on Amurin työläismuseokortteli, jossa muuten järjestetään varsin kiinnostavia opastuskierroksia kesäisin. Osuin sellaiselle vahingossa parisen vuotta sitten ja oli mielenkiintoista kuulla, miten reilut sata vuotta sitten elettiin juuri niissä taloissa.

Mutta, takaisin Annikkiin ja tähän sarjakuvaan. Sarjakuvassa kartoitetaan Tampereen historiaa työläiskaupunkina noin ylipäätään, joten se oli todella mielenkiintoinen luettava jo ihan senkin vuoksi. Kaupunkihan on toiminut muun muassa tärkeänä sisällissodan näyttämönä. Kaupungin historia kulkee sujuvasti sekä Annikin että Tiitun ja Mikon tarinan mukana. 

Sarjakuvan tarina on vähän rakkaustarinakin, koska se kertoo Tiitun ja Mikon tapaamisesta ja heidän parisuhteestaan. Pidin myös tästä ihmissuhdepuolesta, jossa näytettiin arjen iloja ja suruja ja esimerkiksi sitä, miten kierrättäminen voi olla luonteva osa arkielämää. Myös se, miten pariskunta päätyi vanhaan ja todella suuren remontin vaativaan asuntoon, tuntui kirjassakin juuri heille oikealta valinnalta.

Umpipihainen työläiskortteli.
s. 45

Annikissa asutaan nykyään kyläyhteisössä, jossa toteutetaan yhteisöllistä asumistapaa. Tie tähän on ollut todella pitkä ja sarjakuvassa kerrotaankin vastoinkäymisistä, joita matkan varrella on tullut vastaan. Laho lattia on huomattavasti pienempi ongelma kuin kaupungin johtajat, jotka halusivat rakentaa paikalle kerrostalon. Sarjakuvasta välittyy hienosti turhautuminen ja väsymys itseä niin paljon suuremmalta tuntuvan vastustajan edessä. Toisaalta myös juuri tuo yhteisöllisyys ja toisen tukemisen tärkeys välittyy samalla lailla. 

Yksi kirjan tärkeistä sanomista onkin se, että yhteisössä on voimaa ja aina kannattaa yrittää. Sitkeä työ palkittiin lopulta ja nyt Annikissa asutaan aivan oikeasti. Mielestäni on hienoa, että Takalo teki näin mielenkiintoisen kirjan tällaisesta ainutlaatuisesta projektista.

Kirjan tiedot: 
Tiitu Takalo: Minä, Mikko ja Annikki | Suuri Kurpitsa 2014 | 246 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm.:
Oksan hyllyltä, Kirjojen kamari, Kirjoja ja kakkuja

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 36. kirjassa liikutaan ajassa [17/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2021 - 4. sarjakuva, joka perustuu tosielämään tai tosielämän henkilöön [10/25]

Hanna Kietäväinen-Sirén: Rahvaan rakkaus: suomalaisen intohimon historia

 

Tämä kirja on syntynyt rakkaudesta ihmiselämän monien muotojen ihmeelllisyyteen sekä toisaalta jääräpäisestä halusta todistaa arkisen ja pienen - usein "naiselliseksikin" määritellyn - merkityksellisyyttä historiantutkimuksessa ja -kirjoituksessa, joka on perinteisesti jäsentynyt miesten toimijuuden kautta.

Tämä tietokirja perustuu tekijänsä väitöskirjaan, jossa tutkittiin miehen ja naisen välistä rakkautta uuden ajan alun Suomessa (eli siis noin vuosina 1650-1700). Väitöskirjan tekstiä on epäilemättä muokattu vähän vähemmän tieteelliseksi ja tuloksena onkin mukava ja helppolukuinen kirja rakkaudesta ja rakkaussuhteista. Kirjassa kuvataan esivanhempiemme elämäntapaa ja sitä, miten samanlaista ja erilaista rakkaus silloin oli.

Pidin aivan erityisesti kirjassa kerrotuista todellisista ihmiskohtaloista. Kirjaa varten on käyty läpi oikeuden pöytäkirja jos toinenkin, ja niiden kautta paljastuu niin traagisia kuin onnellisiakin loppuja. Esimerkiksi vuonna 1669 Anna Laurintytär syyllistyy vahingossa kaksinnaimiseen. Vuonna 1687 Catharina Sölfwerarmia syytetään lapsenmurhasta. Vuonna 1695 Sipi Mikkelinpoika otti mieluummin hengen itseltään kuin myönsi syyllisyytensä kaksinkertaiseen huoruuteen.

Nämä ja monet muut tarinat toivat kauan sitten eläneet ihmiset tähän päivään kaikkine monimutkaisine ihmissuhdesotkuineen. Eivät satoja vuosia sitten eläneet ihmiset tunteneet sen enempää tai vähempää kuin nykyihmisetkään.

Pidin myös siitä, miten selkeästi kirjassa selitettiin wanhaa maailmankuvaa ja yhteiskuntaa. Edelleenkin tuntuu vallitsevan mielikuva siitä, että ennen vanhaan naitiin vain järkisyistä eikä tunteen vuoksi. Asiahan ei kuitenkaan ollut näin ja itse asiassa oli erittäin toivottavaa, että aviopari rakasti ja piti toisistaan. Rakentuihan koko hierarkkinen yhteiskunta sille, että järjestys ja ainakin jonkinasteinen luottamus säilyivät. Rakastuneet eivät aina saaneet toisiaan jos heidän perheensä pitivät liittoa huonona ajatuksena, mutta toisaalta nimenomaan rahvaan parissa ihmisiä harvoin naitettiin väkisin toisilleen esimerkiksi taloudellisen hyödyn vuoksi.

Oikea aviorakkaus oli oikeaa toimintaa, ja sellaisena se takasi sopua ja harmoniaa liitossa, jonka tuli kahden ihmisen yksilöllisten tarpeiden ohella vastata moniin sosiaalisiin ja taloudellisiin vaateisiin. Aviorakkauden ihanne oli aikalaisille kaikkea muuta kuin sanahelinää - se oli sekä esivallan että paikallisyhteisön keskeinen arvo.

(s. 144)

Kirjassa tuodaan hyvin esiin se, miten virallinen laki ja oikeusjärjestelmä eivät aina kohdanneet niin sanottua maalaisjärkeä. Lain mukaan vain papin aamen vahvisti avioliiton, mutta kansan silmissä kahden keskenkin annettu avioliittolupaus oli jokseenkin yhtä pätevä. Käräjillä puitiinkin usein koko kylän voimin sitä, oliko lupausta annettu vai ei.

Sama laki vs. maalaisjärki koski yleensäkin moraalia, ja kirjassa syvennytään myös seksiin ja mitä se tarkoitti sekä avioliitossa että sen ulkopuolella. Rakkaus oli sidottu vahvasti fyysiseen kosketukseen ja rakasteluun, ja rahvaan parissa kihlaus oli käytännössä lupa seksin harrastamiseen oli vihkiäisiä vietetty tai ei. Iso osa morsiamista olikin tukevasti raskaana hääpäivänään ja avioliiton ulkopuolella syntyneitä lapsiakin riitti.

Pidän paljon tällaisista tavallisista ihmisistä kertovista tietokirjoista. Tämän kirjan tarinat menivät välillä ihan tunteisiin asti. Etenkin naisten asema kauhistutti etenkin sen suhteen, miten paljon heillä olikaan vaakalaudalla aina, kun he ryhtyivät tekemisiin miesten kanssa. Entä jos tuleekin raskaaksi, mies hylkää ja isyyttä pitää puida käräjillä asti? Siinä menee helposti maine ja kunnia, tärkeimmät asiat, joita naisella oli. Jälleen kerran saa olla kiitollinen siitä, että elää 2020-luvulla.

Kirjan tiedot:
Hanna Kietäväinen-Sirén: Rahvaan rakkaus: suomalaisen intohimon historia | Docendo 2020 | 212 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021: 6. kirja kertoo rakkaudesta [7/50]