Martha Wells: All Systems Red (The Murderbot Diaries #01)

I could have become a mass murderer after I hacked my governor module, but then I realized I could access the combined feed of entertainment channels carried on the company satellites.

Tulevaisuudessa tutkimattomille planeetoille ei ole asiaa ilman Yhtiön myymää lupaa ja varusteita. Niihin kuuluu myös turvallisuusyksiköitä, SecUniteiksi kutsuttuja tottelevaisia androideja. Tohtori Mensahin ryhmän SecUnit on onnistunut hakkeroimaan  salaa oman järjestelmänsä ja tullut samalla itsetietoiseksi. Se viettäisi mieluiten aikansa katsomalla interplanetaarisia saippuaoopperoita kuin vahtimalla ihmisiä, mutta minkäs teet. Kun naapurimantereella oleva tutkimusryhmä katoaa kartalta, koko Mensahin ryhmä joutuu hengenvaaraan ja SecUnitin on yritettävä pitää heidät hengissä.

Huomasin tuossa päivänä muutamana, että parinkin kirjaston OverDrivesta löytyy tämän kehutun The Murderbot Diaries -sarjan ensimmäisiä osia. Iloisia uutisia minulle, koska olen halunnut kokeilla sarjan lukemista jo pitemmän aikaa. Ainakin tämä ensimmäinen pienoisromaani oli erinomaisen viihdyttävä lukukokemus ja hihitin ääneen tätä lukiessani.

Päähenkilö ja minäkertoja on siis SecUnit androidi, joka salaa omassa mielessään kutsuu itseään Murderbotiksi (isolla ämmällä). Se kuuluu vuokrattaviin turvallisuusyksiköihin (murderbot pienellä ämmällä), joilla ei pitäisi olla omaa tietoisuutta tai mielipiteitä. Murderbot tekeekin kaikkensa salatakseen oman kontrollisirunsa hakkeroinnin. Jos salaisuus paljastuisi, se joutuisi uudelleenohjelmoitavaksi ja vaivalla hankittu tietoisuuus tuhottaisiin. Niinpä se teeskentelee edelleen olevansa tottelevainen rivimurhabotti, joita käytetään sekä turvana että taistelijana ja tykinruokana.

Introvertin Murderbotin kertojaääni on niin sarkastisen pessimistinen ja rehellinen, että se menee suoraan synkistelyn läpi hilpeyteen. Se haluaisi vain katsoa avaruusnetflixiä omassa rauhassaan, mutta kun ei niin ei.

So, I'm awkward with actual humans. It's not paranoia about my hacked governor module, and it's not them; it's me. I know I'm a horrifying murderbot, and they know it, and it makes both of us nervous, which makes me even more nervous. Also, if I'm not in the armor then it's because I'm wounded and one of my organic parts may fall off and plop on the floor at any moment and no one wants to see that.

(s. 14-15)

Kirjassa on kaksi tarinalankaa. Ensimmäisessä selvitetään, mitä toiselle tutkimusryhmälle tapahtui. Yhtiön myymät tutkimusluvat ovat kalliita, mutta sen tarjoamissa palveluissa mennään siitä, missä aita on matalin. Kaikki on halvalla hankittua ja kalliilla myytyä. Murderbot on silti yllättynyt siitä, että jotain on mennyt näin pahasti pieleen. Tohtori Mensahin tutkimusryhmä haluaa aivan välttämättä heittäytyä vaaraan ja vaikka Murderbot ei oikeastaan voi sietää ihmisiä, se ei halua jättää typeryksiä oman onnensa nojaan. Seikkailujuoni oli sinänsä yksinkertainen, mutta jännitys pysyi yllä loppuun saakka ja pieneen sivumäärään mahtui monenlaisia tapahtumia.

Toinen tarinalanka kertoo Murderbotista ja sen ensi yrityksistä kommunikoida ihmisten kanssa omana itsenään. Suojellakseen tutkimusryhmäänsä se joutuu paljastamaan olevansa tietoinen olento eikä pelkkä mieletön androidi. Ihmisillä on koko joukko ennakkoluuloja sitä kohtaan, ovathan murderbotit tunnettuja murhista, tapoista ja silmittömästä väkivallasta noin yleensäkin. Murderbotilla itsellään on vielä enemmän ennakkoluuloja ihmisiä kohtaan, koska sen ja sen lajitovereiden tekemät kauheudet on tehty nimenomaan ihmisten käskystä. Se ei myöskään ole varma siitä, millainen persoona se oikeastaan on. Mitenpä se olisi ikinä kokeillut, millaista on keskustella kenenkään kanssa omana itsenään? 

Huomasin kirjaa lukiessani miten outoa oli lukea englanninkielistä kirjaa, jossa päähenkilöön viitattiin persoonapronominilla "it". Sehän on erittäin epäkohteliasta kielellä, jossa käytetään pääasiassa pronomineja she/he/them. Mielestäni valinta oli Wellsiltä todella onnistunut ja kertoi jo itsessään paljon siitä, millaisena Murderbot ja ihmiset näkevät sen. Se on tietoinen ja ihmisen muotoinen olento, mutta ei ihminen.

Sarjan maailmasta paljastetaan tarinan kuluessa pieniä osia, mutta paljon jää kertomatta. Aion ehdottomasti jatkaa sarjan lukemista jo pelkästään Murderbotin vuoksi. Aivan mahtava päähenkilö!


As a heartless killing machine, I was a terrible failure.

(s. 6)

Kirjan tiedot:

Martha Wells: All Systems Red | Tor.com 2017 | 123 sivua | E-kirja kirjastosta

Luettu myös mm.
Taikakirjaimet

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2020 - 21. pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta [19/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2020 - 24. vieraskielinen kirja, lue tai ainakin selaile [10/25]
* Popsugar Reading Challenge 2020 - a book with a great first line [18/50]

Edward Ellis: Nopsajalka, vaeltava intiaani

Tusinan verran hyviä ampujia, joista useimmat olivat kotoisin Woodvalen uudisasutukselta, kokoontui eräänä kirkkaana syyspäivänä hiukan yli sataviisikymmentä vuotta sitten kilpailemaan "kalkkunanammunnassa".

Vuoden 1750 tienoilla joukko valkoihoisia uudisasukasmiehiä kokoontuu kilpa-ammuntaan. He tavoittelevat sekä pulskaa palkintokalkkunaa että mainetta ja kunniaa kaveriporukassa. Voittajaksi selviää puskista ilmestynyt ällistyttävän komea shawnee-intiaani Nopsajalka, jonka maine on kiirinyt uudisasukkaiden keskuuteen. Kieltäydyttään kalkkunasta Nopsajalka ja erämies Simon Kenton kutsutaan illalliselle Big Sheltonin luo. Varsinainen seikkailujuoni lähtee liikkeelle kun käy ilmi, että Sheltonin toivottomat kaksospojat ovat lähteneet kahdestaan metsästysretkelle.

Mietin, mitä lukisin Popsugar-haasteen western-kohtaan ja päätin sitten mennä siitä, missä aita on matala eli valita nuortenkirjan. Näitä poikain seikkailutarinoita julkaistiin useina kustantajasarjoina 1900-luvun alkupuolella, joten valinnanvaraa löytyi. Tämä Ellisin Nopsajalka valikoitui nostalgiasyistä. Minulla oli joskus muinoin yksi sarjan kirja omassa hyllyssäni. Jostain kumman syystä kyseessä oli sarjan viimeinen osa enkä edes muista koskaan lukeneeni sitä.

Tämä siis on perinteinen pojille kirjoitettu seikkailukirja, jossa ollaan Yhdysvaltoja asuttamassa. Karjapaimenia ei löydy, mutta eikähän tämä kuitenkin westernistä mene. Henkilökaartiin kuuluu joukko valkoihoisia uudisasukkaita, yhden perheen mustaihoinen palvelijanainen sekä pääasiassa shawnee-heimoon kuuluvia alkuperäisasukkaita. Tapahtumat sijoittuvat villiin luontoon, jonka uudisasukkaat yrittävät kesyttää ja jossa jokaisen miehen on osattava metsästää saadakseen ruokaa pöytään.

Nopsajalka on paras kaikessa eräjormailuun liittyvässä. Häntä nopeampaa juoksijaa, parempaa jäljittäjää tai tarkempaa ampujaa ei ole. Tumpelot Sheltonin pojat ajautuvat vaarasta toiseen silkkaa typeryyttään ja Nopsajalka kirjaimellisesti kävelee heidän perässään pelastaen heidät niin toisilta intiaaneilta kuin kallionkielekkeeltäkin.

- Nopsajalka tiesi, että ainoastaan Ohion ja Kentuckyn suurimmat pässinpäät piiloutuisivat tähän luolaan. Siksi Nopsajalka etsi veljiään täältä.

(s. 129)

Huomatkaa, että Nopsajalka puhuu koko ajan itsestään kolmannessa persoonassa. Tarinassa korostetaan sitä, miten lähetyssaarnaajat olivat tuoneet sivistyksen ja Jumalan punaisten miesten sydämiin ja opettaneet Nopsajalan muun muassa lukemaan. Hän on itse asiassa fiksumpi kuin kukaan muu kirjan hahmoista. Kirjailija on kuitenkin kirjoittanut Nopsajalan puheen tuollaiseksi oletettavasti siksi, ettei hahmo olisi kuitenkaan liian täydellinen. Pitäähän sitä uudisasukkaille jotain jättää ja jos ei muuta niin kieliopillisesti oikea puheenparsi. Samaa asennetta löytyy auki kirjoitettuna esimerkiksi Kentonin hahmosta. Niin Nopsajalan ystävä kuin hän onkin, intiaanin ylivertaisuus ja Kentonin kuvittelema ylimielisyys ärsyttävät häntä niin paljon, että hän yrittää antaa Nopsajalalle opetuksen. Eihän intiaani sentään voi häntä, valkoista miestä, parempi olla. Ilokseni kyllä voi.

Tarinassa otetaan välillä kantaa intiaanit vs. uudisasukkaat asetelmaan sympatioiden ollessa Nopsajalan ja muiden "sivistyneiden" intiaanien puolella. Pahisintiaanit toki ansaitsivat menettää maansa ja henkensä. Mietin kirjaa lukiessani, että tällaisia perinteisiä western-seikkailuja pojille ei julkaista enää ainakaan Suomessa. Liekö syynä se, että on kulunut niin paljon aikaa, että uudisasukkaita ja ajan asenteita on vaikea maalata kivaan valoon. On vaikea kirjoittaa eräjormailun iloista intiaanien mailla kun totuus on, että maat ryöstettiin törkeästi ja heimoja tuhottiin säälimättä. Asenteet ovat muuttuneet kirjan kirjoittamisen jälkeen ja hyvä niin. 

Olen kyllä sitäkin mieltä, että jonkinlainen moderni vastine tällaisille kirjoille olisi syytä keksiä. Pojille kirjoitettuja lyhyitä ja kevyehköjä, enemmän kuin vähemmän realistisia seikkailujuttuja on oikeasti vaikea löytää uudempien kirjojen joukosta.

Tämän tarinan loppuun päästyäni huomasin pienehkön painoteknisen kömmähdyksen. Kirjan viimeinen sivu on painettu takakannen sisäpuolelle ja tarina jää kesken. Viimeinen sana on puolikas sana, tunte-

Kirjan tiedot:

Edward Ellis: Nopsajalka, vaeltava intiaani | Karisto 2010 (1. p. 1976) | 151 sivua | Kirjastosta

englanninkielinen alkuteos: Deerfoot in the Forest (1905) | suomennos: ruotsinkielisestä Hjortfot-teoksesta suomentanut Rauni Kanerva

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2020 - 43. kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja [18/50]
Kariston nuortenkirjasto, lisäksi tämä uusi painos kuuluu Kariston nostalgia -sarjaan.
* Pohjoinen lukuhaaste 2020 - 8. kirja, joka on julkaistu ennen syntymävuottani [9/25]
* Popsugar Reading Challenge 2020 - a Western [17/50]

Minna Rytisalo: Rouva C.

Tämä tapahtui vain kerran.

Nuori Mina, Miinu, Minna Johnson aloittaa opiskelut Jyväskylän seminaarissa vuonna 1863. Nuoret naiset ja miehet on tarkoitus kouluttaa siveiksi kansankynttilöiksi jakamanaa sivistystä tavallisen kansan pariin. Minnalle se on keino päästä pois kotoa ja pakoon naimakauppaa, jota isä hänelle suunnittelee. Kuvioihin astuu kuitenkin lehtori Canth, joka ei niinkään vie Minnalta jalkoja alta kuin osoittautuu mukavaksi ja samanmieliseksi mieheksi, jonka kanssa Minna voi kuvitella jakavansa elämänsä.

Sarjassamme niitä kirjoja, jonka kaikki ovat lukeneet jo. Luin Rytisalon esikoisteoksen eli Lempin näköjään nelisen vuotta sitten (niin se aika vierii!) ja pidin siitä kovasti. Olen aikonut lukea tämänkin kirjan ilmestymisestä asti, mutta sain aikaiseksi vasta nyt. No, hyvää kannatti odottaa.

Kirjassa kerrotaan siis Minna Canthin elämästä seminaarin aloittamisesta siihen asti, kun hän miehensä kuoleman jälkeen muuttaa Kuopioon. Pidin siitä, miten kirjassa kuvattiin arkea ja ihmissuhteita. Minnan paras ystävä koulussa on Flora, samanlaisesta yhteiskunnallisesta luokasta lähtenyt tyttö, ja hetken aikaa tytöt ovat kuin liimatut toisiinsa. Olikin surullista seurata miten ystävyys alkoi rakoilla ja miten Flora muuttui ajan kuluessa. Lähtötilanne oli sama, mutta tytöistä kasvoi hyvin erilaisia naisia. Suuri syy tähän oli se, millaisten miesten kanssa he menivät naimisiin.

Minnan rakkaus Ferdinand Canthia kohtaa kasvaa hitaasta ja varmasti vuosien aikana. Rytisalon polveilevan runollinen ja hidas kerronta oli omiaan kuvaamaan prosessia, jossa epävarma nuoripari kasvaa yhteiseen elämään ja rakkauteen. Pidin siitä, että vaikka rakkaustarinaan ei sisältynyt suurta draamaa, suuria tunteita oli senkin edestä. Pariskunnan rakkautta ei horjuttanut mikään, ei jyväskyläläisten paheksunta, eivät vuosien vieriessä muuttuvat vartalot, eivät Minnan vahvat mielipiteet ja uskallus sanoa ne ääneen.

Tällainen on avioliitto, tällainenkin: toinen tietää mitä toinen haluaa ja antaa sen hänelle, joskus tietää paremmin kuin itse tietäisi, ja niin kauan kuin niin on, käsi ojentuu kättä kohti ja ihminen toista. Tämän he tiesivät, ja että kuin sattuman oikusta heille oli käynyt hyvin.

(s. 254).

Oikeastaan ainoa asia, josta en kirjassa pitänyt, oli parin rivin kuvaus siitä, miten Saksan matkallaan Ferdinand osti palveluksia prostituoidulta. Se ei kertonut mitään olennaista miehestä ja odotin koko ajan, että sillä olisi jotain seurauksia. Tunnustus hääyönä tai myöhemmin? Sukupuolitauti? No ei sitten. Rytisalo kirjoitti tarinaan koko joukon pienia juttuja, jotka olivat merkityksellisiä myöhemmin (Minnan Floralle antama koru oli suosikkini), joten tämä jäi mielestäni irralliseksi ja tarinan kannalta kaikin puolin turhaksi hetkeksi.

Ihmissuhteiden ja rakkaustarinan lisäksi pidin myös siitä, miten Minna kasvaa nuoresta naisesta aikuisuuteen. Äitiys ei muuta häntä läheskään niin paljon kuin ympäröivä maailma. Minnalla on nuoresta saakka paljon mielipiteitä siitä, millainen maailman pitäisi olla etenkin naisten kannalta. Hän ei ensin löydä omaa ääntään, mutta onneksi tukena on hyvin valittu puoliso, jonka kanssa puhuessaan Minna oppii jäsentämään omia ajatuksiaan. Vaimona hän näkee asioita, joita ei nuorempana nähnyt tai vaikka näkikin, ei ainakaan ymmärtänyt näkemäänsä. Minulle kirjan vaikuttavin hetki oli kohtaus, jossa Minna käy vaivaismajassa ja näkee, miten kurjaa ihmisen elämä voi olla.

Minnan sisällä tuuli kaatoi puita ja lennätti oksia. Oli alkanut myrsky joka ei loppuisi milloinkaan.

(s. 218)

Eikä se loppunutkaan. Kirjassa kuvataan hienosti Minnan sisällä kiehuvaa raivoa ja sitä päättäväisyyttä, jolla hän yrittää muuttaa maailmaa. Minnalle auttaminen ei ole pelkkää kaunista puhetta ja sanahelinää vaan asioita, joita tehdään omin käsin ja vaikka vastavirtaan uiden. Mitä väliä sillä on, vaikka muut pitäisivätkin häntä naurettavana ja epänaisellisena? Minna tietää olevansa oikeassa.

Kirjan tiedot:

Minna Rytisalo: Rouva C. | Gummerus 2018 | 367 sivua | Omasta hyllystä

Luettu myös mm.:

Kirjojen kuisketta, Kirjapöllön huhuiluja, Luettua ja maistettua ynnä muut.

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2020 - 46. kirjassa on sauna [17/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2020 - 6. kirja, joka kertoo kirjailijasta [8/25]
* Popsugar Reading Challenge 2020 - a book that won an award in 2019 [16/50]
Kyseessä on Tulenkantaja-palkinto.
* Kirjahyllyn aarteet 2 [kirja 5]