Margaret Rogerson: Kirjojen tytär

Ilta oli koittamassa, kun kuolema karautti Summershallin Suureen kirjastoon.

16-vuotias Elisabeth Scrivener on kasvanut maagisessa kirjastossa ja haaveilee valmistuvansa vaarallisten loitsukirjojen vartijaksi. Kun Elisabeth joutuu taistelemaan karannutta kirjaa vastaan, hän huomaa pian olevansa sitäkin suuremmassa vaarassa.

Sanonpa heti alkuun, mistä en pitänyt, koska se lista on kahden asian mittainen.

1. Kirjan pakollisesta romanssista, jonka toinen osapuoli on velho Nathaniel Thorn. Suhde perustuu lähinnä siihen, että Nathaniel on komea ja hänellä on angstinen menneisyys, joka saa Elisabethin säälimään häntä.

2. Nathanielista, joka oli itsekeskeinen nulikka, jonka ilkeily ei ollut ollenkaan minun makuuni. En vain jaksa näitä mieshahmoja, joiden ah niin nokkela sanailu ja flirttailu on vain tahallista toisen loukkaamista.

Mutta onneksi (?) tähän romanssiin ei juuri tuhlata aikaa, mikä toisaalta on syy siihen, että se ei kiinnostanut minua yhtään.

Elisabeth tosiaan tempautuu mukaan seikkailuun, jossa panoksena on tietenkin maailman kohtalo. Kuinkas muutenkaan. Kirja on oma itsenäinen teoksensa ja saa kyllä ison plussan siitä. YA-spefiä vaivaa vakava sarjoittuminen.

Näin kirjojen ystävänä tykkäsin kirjassa siitä, että juoni pyörii kirjojen (ja demonien) ympärillä. Elisabethkin pitää kirjoista, etenkin niistä vaarallisista. Suurkirjastoissa säilytetään pelottavia loitsukirjoja, jotka saattavat sopivasti ärsytettyinä muuttua hirviöiksi.

Loitsukirjojen siirtäminen kirjastojen välillä oli varovaisuutta vaativa tehtävä. Jotkut teokset hautoivat niin voimallista kaunaa toisiaan kohtaan, että niitä ei voitu tuoda edes virstojen päähän samasta paikasta ilman, että ne alkoivat ulvoa tai leimahtivat palamaan. Wildmarchin erämaassa oli jopa talon kokoinen kraatteri paikassa, jossa kaksi kirjaa oli ottanut kiivaasti yhteen kiistellessään thaumaturgisesta oppilauseesta.

(s. 18)

Nämä loitsukirjat ovat velhojen tekemiä ja niinpä kirjastot suhtautuvat velhoihin hyvin nuivasta. Velhot saavat voimansa demoneilta, jotka vaativat maksuksi elinvoimaa.

Elisabeth tutustuu Nathanieliin demoniin Silasiin, joka olikin kiva ja kiinnostava uusi tuttavuus. Hän varoittaa Elisabethia rikkomaan kahleitaan, koska vapautettu demoni haluaa väistämättä imeä kaikki ihmiset kuiviin ja tuhota kaiken näkemänsä. Heidän ystävyyttään kehitetäänkin kirjassa huomattavasti enemmän kuin Elisabethin ja Nathanielin välistä suhdetta. Myös Silasin ja Nathanielin välinen kummallinen suhde oli huomattavasti mielenkiintoisempi kuin Elisabethin ja Nathanielin.

...Itse asiassa kumpi tahansa näistä tai vaikkapa vaihteeksi kolmen kimppa olisi kiinnostanut minua romanssina huomattavasti enemmän kuin se, mikä kirjassa sitten tapahtui.

Kirjan juoni on hieman oudosti rakennettu. Se on välillä oikeinkin vauhdikas seikkailu, mutta toisaalta tuntuu, että kovin suuria ei sittenkään tapahdu eikä kukaan oikeastaan tiedä mistään mitään. Pidin jälkinäytöksestä, mutta sitä edeltävä loppuratkaisu jätti sellaisen ”no tuossako se nyt oli?” –olon.

Kuitenkin, tykkäsin kirjasta kokonaisuutena, sen maailmasta ja Elisabethista. Tutustun varmasti muihinkin Rogersonin kirjoihin kun ehdin!

Kirjan tiedot:
Margaret Rogerson: Kirjojen tytär | Karisto  2020 | 453 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: Sorcery of Thorns (2019) | Suomennos: Mika Kivimäki

Luettu myös:
Kirjoihin kadonnut, Kirjapöllön huhuiluja, Siniset helmet ynnä muut

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2022 : 3. kirja, jonka tapahtumissa haluaisit olla mukana [17/50]
* YA-spefibingo : Ihana, ärsyttävä tai samaistuttava hahmo

Marjorie Liu & Sana Takeda: Awakening (Monstress #1)

Marjorie Liu & Sana Takeda:
Awakening (Monstress vol. 1)
192 s.
Image Comics 2016
Kirjastosta

Tämä sarjakuva-albumi kuuluu sarjaamme kirjaston uutuuksia, joita työkaverini vinkkasi minulle. "Tässä on steampunkia, kauhua ja fantasiaa! Kannattaa lukea!" Tosin täytyy sanoa, että vaikka ei olisikaan niin tämä olisi luultavasti kuitenkin päätynyt mukaani kauniin kannen vuoksi. Joo, olen juuri niin pinnallinen ja siksi pidänkin houkuttelevia kansia erittäin tärkeinä. 

Kirjan alussa lukija heitetään keskelle tarinaa. Käynnissä on orjakauppa hienolla seurapiiriklubilla ja kaupan on yksikätinen orjatyttö. Ihmisen näköinen, mutta ei kuitenkaan ihminen. Se tekee hänestä sekä halveksittua että haluttua kauppatavaraa. Maika myydään selkäpiitä karmivalle nunnajärjestölle, jonka sääntöihin ei kuulu niin selibaatti kuin hellämielisyyskään. Pikkuhiljaa Maikan tarina aukeaa ja tavoitteet selviävät. Alkaa kilpajuoksu, jossa Maika on sekä saalis että saalistaja.

Tykkäsin tekijöiden ratkaisusta olla selittämättä mitään turhia. Asiat esitetään sellaisina kuin ne ovat, ja jos ne ovat Maikalle tuttuja, ei niitä avata lukijalle sen enempää. Miksipä hän alkaisi selittämään jotain sellaista, joka on hänelle yhtä tuttua kuin kännykän käyttö meille? Tätä ei voinutkaan lukea sellaisella aivot narikkaan-asenteella, vaan hoksottimien täytyi pelata koko ajan. Oudot asiat saivat selityksen kun ne laittoi oikeaan asiayhteyteen, tai sitten eivät saaneet. Ei kaikkea tarvitse selittää eikä se vähentänyt tarinan luettavuutta lainkaan. Tämä ratkaisu teki tarinasta hyvin vauhdikkaan luettavan sikäli, että niitä turhauttavia infodumppauksia ei ollut.

Tarinan henkilöt olivat mielenkiintoisia. Sankarittaremme Maika ei ole mikään viaton kyyhkynen, joka taistelee oikeuden ja hyvien asioiden puolesta, vaan laskelmoiva ja väkivaltainen peto. Eipä ihme, hänen sisällään nimittäin asuu muinainen Cthulhu-tyylinen hirviö. Maikan oppaana on puhuva kissa, mestari Ren, ja seuralaisena orjuudesta pelastettu pieni kettutyttö Kippa, joka on kertakaikkisen suloinen pörröhäntineen. Tarinan pahikset ovat luostarijärjestön nunnat, jotka ovat tarvittaessa vielä Maikaakin karskimpia teurastajia. 

Noin niin kuin kokonaisuutena minulle jäi tarinasta sellainen kuva, että sen maailma on joko hyvin tasa-arvoinen tai sitten suorastaan naisten johtama. Voi kyllä johtua siitäkin, että tarinassa liikutaan paljon juuri mahtavan nunnajärjestön ympärillä. Se selvinnee sarjan tulevissa osissa. Oli miten oli, tarina on hyvin naisvetoinen steampunk-kauhu-fantasia, jonka jatkoa jään odottelemaan! Kuvitus on kaunista kaikessa karmeudessaankin. En suosittelisi tätä kaikkein herkimmille, sen verran hurme kuitenkin lentää pitkin seiniä...

Haasteet:

* Hämärän jälkeen [neljäs piste]

Derek Landy: Demon Road

Derek Landy:
Demon Road
508 s.
HarperCollins 2015
Kirjastosta

Twelve hours before Amber Lamont's parents tried to kill her, she was sitting between them in the principal's office, her hands in her lap, stifling all the things she wanted to say.

Derek Landyn nimi on minulle ja varmaan monille muillekin tuttu Keplo Leutokalma-sarjasta. Luin niistä kaksi tai kolme jokunen vuosi sitten, mutta sitten sarja jäi jostain syystä kesken. Nyt kun mietin niin en muista miksi, koska kuitenkin muistan pitäneeni sarjasta. No, tutkimattomat ovat lukijan tiet. Ehkä joku päivä aloitan koko sarjan alusta. Joka tapauksessa tuo tunne siitä, että pidin Landyn kirjoista sai minut tarttumaan tähänkin ajoittaisella "katsotaan onko nuorten englanninkielisissä mitään uutta ja jännää"-kierroksellani. Lisäksi kirja kuulosti kivasti erilaiselta kauhufantasialta.

 

16-vuotias Amber on kuvitellut elävänsä kohtuullisen tavallisessa perheessä. Isä ja äiti ovat tosin kovin etäisiä ja Amberin sosiaaliset taidot eivät ole kummoiset. Sen ja pulleuden vuoksi häntä syrjitään koulussa. Kaikki muuttuu kun Amber eräänä iltana lähtee kotiin osa-aikatyöstään tarjoilijana. Kaksi törkeästi käyttäytynyttä asiakasta hyökkää hänen kimppuunsa ja Amber aivan yllättyy siitä, miten tilanteesta selviää. Ja kun sanon yllättyy, tarkoitan järkyttyy pahanpäiväisesti. Hänen vanhempansa kuitenkin ilahtuvat, onhan Amber nyt valmis uhrattavaksi demonille ja ystäväpiirin illalliseksi!

Tämä olikin yllättävän väkivaltainen kirja. En suosittele kovin nuorille tai herkkähermoisille, siihen malliin veri lentää ja hurme koristelee seinäpinnat. Minua se ei suuremmin vaivannut ja väkivalta oli omalla tavallaan suorastaan virkistävää. Nuorten kirjallisuudessa oli (on?) aalto, jossa vampyyrit, demonit ja ihmissudet puunattiin sisäsiistiin kuntoon. Päähenkilöt ja hyvikset eivät mitenkään voineet olla raakoja tai epämiellyttäviä. Tässä mennään ihan toiseen suuntaan. Amberin vanhemmat ovat hirviöitä sekä kirjaimellisesti että kuvainnollisesti. Paetessaan Amber päätyy erikoisella roadtripille pelätylle demonitielle, jolla hän kohtaa lisää olentoja, joille murhat ovat arkipäivää.

Pidinkin paljon kirjan raa'asta maailmasta. Vampyyrit ovat pelottavia petoja, lapsenhahmoiset aaveet julmia teurastajia ja ihmiset ne vasta kauheita osaavatkin olla. Amber ja hänen pakomatkansa autonkuljettaja Milo eivät loppujen lopuksi ole kovin puhtoisia hekään. Ainoa suhteellisen sanotaan nyt vaikka normaali ja ystävällinen hahmo on heidän mukaan poimimansa Glen, joka kantaa mukanaan kuolemaksi koituvaa kirousta. Tai no niin, ystävällinen ja ystävällinen. Ainoa keino päästä kirouksesta eroon on sysätä se jonkun toisen niskoille, eikä Glen ole niin epäitsekäs että kuolisi mieluummin itse...

Pidin myös kirjan hahmoista, etenkin Amberista ja Milosta. Olisin kyllä tullut toimeen vähemmällä puheella siitä, miten tyytymätön Amber oli ulkonäköönsä. Ei sitä loputtomiin toisteltu eikä Amberin itsetunto ollut kokonaan siinä kiinni, mutta [juonipaljastusten] vuoksi se tuli esille tasaisin väliajoin. Noin ylipäätään Amber oli mukavan järkevä sankaritar, tai mahdollisesi käytännöllisen kylmäverinen sellainen. 

Tämä on siis trilogian aloitusosa ja olenkin jo kirjaston varausjonossa toista osaa odottamassa. Iso plussa siitä, että tässä ei ollut sitä melkein pakollista kolmiodraamaa!

Haasteet:

* Hämärän jälkeen [taso: aave]

* Reading Challenge 2016 - 36. a book about a roadtrip [22/40]

Susan Ee: Angelfall

Susan Ee:
Angelfall
284 s.
Skyskape 2012
Kirjastosta

Ironically, since the attacks, the sunsets have been glorious.

Tämä taisikin olla ensimmäinen lukemani enkelimaailmanloppukirja! 

Tarinaa kertoo Penryn, jonka maailma on loppunut enkelten saapumiseen. Siipiveikot ovat teurastaneet ihmisiä oikealta ja vasemmalta, ja tuhonneet kaupunkeja ympäri maailmaa. Penryn yrittää selviytyä skitsofrenisen äitinsä ja pyörätuolissa olevan pikkusiskonsa kanssa raunioiden keskellä. Eräänä kauniina päivänä kolmikko törmää enkelien väliseen väkivaltaiseen riitaan, joka päättyy katastrofiin: yksi enkeleistä sieppaa pikkusiskon. Äiti lähtee omille teilleen ja Penryn jää yksin siivettömäksi revityn enkelin kanssa. Ei Penryn tästä muuten välittäisi, mutta hän on päättänyt löytää sisarensa keinolla millä hyvänsä ja Raffe on paras mahdollinen opas enkelien pesäpaikkaan.

Muistelen lukeeni tästä kehuja jollakin englanninkielisellä foorumilla. Yllättäen kirja olikin ilmestynyt kirjaston kokoelmaan ja sieltä sitten luettavakseni. Ja ihan ilman minkäänlaisia hankintaehdotuksia minun suunnaltani! Joskus käy näinkin kivasti.

Tykkäsin kirjasta ja etenkin Penrynistä. Hän muistutti monella tapaa Marissa Meyerin Cinderiä: päättäväinen, omatoiminen, sitä tyyppiä joka menee tarvittaessa vaikka läpi harmaan kiven. Pidin erityisesti siitä, että Penrynin halu pelastaa sisarensa on koko ajan hänelle tärkeintä. Kaikki muu jää taka-alalle ja Penryn tekee jokaisen päätöksen sen perusteella auttaako se löytämään Paigen vai ei. Pelastanko enkelin vai en? Valehtelenko ihmisille vai en? Penryn oli kiinnostava ja uskottava selviytyjähahmo. Hän oli omatoiminen, päättäväinen ja rohkea siksi, että hänen oli aina pitänyt olla sellainen. Äidin sairaus ja perheensä jättänyt isä tarkoittivat sitä, että Penryn oli ollut perheen vastuunkantaja jo ennen enkeleitä. Sairaus antoi myös järkevän ja samalla selkäpiitä karmivan selityksen sille, miksi Penryn oli käynyt äitinsä vaatimuksesta kaikilla mahdollisilla itsepuolustuskursseilla.

En pitänyt Raffesta, mutta toisaalta ei pitänyt Penrynkään ennen kuin kirjan loppupuolella. Raffe oli tietysti ylimaallisen komea, mutta Penryn ei unohtanut sitä, mikä hän oli. Lopun ajan enkeli tuomassa maailmanloppua. Minua myös ärsytti se, että Raffe ei suostunut kertomaan enkeleistä mitään. Kirjan maailma jäi tämän vuoksi aika ohueksi. Mistä enkelit tulivat? Kovasti vihjataan siihen, että he tosiaan ovat Raamatun enkeleitä nimiä myöten eli kaiketi taivaasta. Miksi he tulivat? Koska arkkienkeli Gabriel käski, ja hän oli oletettavasti saanut käskyn Jumalalta. Tai sitten ei.

Kirjassa oli yllättävän vähän uskonnollisia elementtejä sen lähtökohdat huomioon ottaen. Minun kannaltani tämä oli vain hyvä asia, en nimittäin lue suoranaista uskonnollista kirjallisuutta. Tarinan enkelit saattavat hyvinkin olla enkeleitä, mutta Penryn pohtii yhdessä vaiheessa sitä, että he voisivat kyllä yhtä hyvin olla avaruusolioitakin. Ihmiset eivät tiedä eivätkä enkelit kerro. Raffe avautuu aiheesta hieman kirjan lopussa, mutta noin kaiken kaikkiaan minulle jäi sellainen tunne, että Susan Ee vain halusi kirjoittaa enkelimaailmanlopusta kirjoittamatta kuitenkaan mitenkään uskonnollista kirjaa. Hyvä näin.

Pidin myös kirjan huumorista. Penryn osaa olla hauskakin, mutta hän ei kuitenkaan ole sellainen jatkuvasti näsäviisasteleva hahmo, joita nuorten kirjoissa nykyään usein näkee. Huumoria on siroteltu sopivasti kaiken muun joukkoon.

He's downed four drinks in the short time it took for me to get myself together and find him. Either he's shaken by something or he's falling off the wagon hard and fast. Great. Just my luck to be partnered with an alcoholic angel.

(s.186)

Aivan erityisen erinomaisena piirteenä mainittakoon, että kolmiodraamaa ei ollut kehitteillä ollenkaan! Toivottavasti ei tule olemaankaan ja toivottavasti Penryn saa pitää selviytyjäluonteensa. 

Tämän luettuani ihmettelen muuten jälleen kerran sitä, miksi esimerkiksi tätä (tai sitä mainittua Cinderiä) ei ole käännetty suomeksi. Kaikenlaista ihme tuubaa kyllä suomennetaan, mutta ne paremmat tai ainakin paremmalta vaikuttavat kirjat jätetään kääntämättä.

Luettu myös mm.:

Kirjaneidon tornihuone, Tarinoiden syvyydet, Kirjamaailma ja muut.

Haasteet:

* Kesäbingo - dystopia