Darcie Little Badger: A Snake Falls to Earth

On the hospital bed, her delicate body cradled between thin white pillows, Rosita dreamed.

Luin pari vuotta sitten Darcie Little Badgerin Elatsoen. Tykkäsin siitä hyvin erilaisena YA-kirjana ja ajattelin, että voisin lukea häneltä joskus jotain muutakin. Tämä A Snake Falls to Earth oli muistaakseni OverDriven e-kirjaston Big Read -kimppalukukirjana jossain välissä, mutta enpä lukenut sitä silloin.

Mutta nyt luin!

Tässä liikutaan samanlaisissa tunnelmissa kuin Elatsoessa. Päähenkilö Nina on lipan-apassi, jolle oma kulttuuriperintö on hyvin tärkeä. Nina yrittää selvittää, mitä hänen iso-iso-äitinsä kertoi kuolinvuoteellaan. Hankala homma, koska Rosita kertoi tarinan lipanien kielellä.

Samaan aikaan aivan toisaalla nuori vesimokkasiinikäärme(-ihminen) Oli potkaistaan ulos pesästä. Oli kuuluu lipan-apassien taruston eläinihmisiin (animal people), jotka ovat tavallaan avataria ihmisten maailman eläimille. Eläinhahmo on heille luontainen, mutta kaikki pystyvät myös ottamaan ihmismäisemmän hahmon.

Oli pystyttää teltan pienen järven rannalle ja tutustuu toisiin, eri lajia edustaviin eläinihmisiin. Kun yhtä heistä uhkaa vakava vaara, Oli joutuu matkaamaan ihmisten maailmaan, jossa hän tapaa Ninan perheineen.

Tämä oli aika hidastempoinen tarina ja Oli ja Ninakin tapaavat vasta kirjan puolivälin jälkeen. Kumpikin oli kuitenkin kiinnostava tyyppi, ja oikeastaan kirjan pointti taitaakin olla sen maailman ja lipan-apassien taruista kertominen nykynuoria toivottavasti kiinnostavalla tavalla. Samalla tarina ja kirjailija ottavat kantaa sekä ilmastonmuutokseen että etenkin eläinten sukupuuttoon.

Luonnollinen sukupuutto on yksi asia, ihmisten aiheuttama hävitys toinen. Kaikki, mitä täällä tapahtuu, heijastuu Olin maailmaan. Konkreettisena esimerkkinä on biisoni-ihmisten mahtava kaupunki, joka tuhoutui hetkessä kun valkoiset valloittajat teurastivat biisonit meidän maailmassamme. Mitä enemmän jotain lajia täällä on, sitä vahvemmin he ovat läsnä toisessa maailmassa.

Tarinassa korostuu myös rakkaus perheeseen, sekä biologiseen että itse valittuun. Ninalle hänen perheensä ja sukujuurensa ovat todella tärkeitä, ja Oli löytää paikkansa erilajisten joukossa. Koska Nina on aseksuaali, kirjassa ei ole romanttista juonta, mikä on melko harvinaista YA-kirjallisuudessa!

Kirjan tiedot:

Darcie Little Badger: A Snake Falls to Earth | Levine Querido 2021 | 377 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Queer-lukuhaaste 2024 : BIPOC-kirjailija

* Vahvat naiset 2024 : BIPOC

* Kesäkirjabingo : Camping

* Fantastinen kesä : Löydetty perhe

* YA-lukuhaaste : BIPOC-kirjailija

Sarah Lark: Toivoa maailman äärissä

“Missä Luzyna on?”

Sarah Larkin Uusi-Seelanti -sarjan viimeinen osa! Edellistä lukiessani kritisoin mielestäni ihan syystäkin seksuaalisen väkivallan määrää. Eipä siis yllättänyt, että sitä oli tässäkin enemmän kuin tarpeeksi.

Toivoa maailman äärissä -kirjan päähenkilö on 18-vuotias puolalainen Helena. Hän tarttuu tilaisuuteen päästä toisen maailmansodan aikaiselta pakolaisleiriltä Uuteen-Seelantiin ja uuteen alkuun. Helena saa tilaisuutensa vilpin varjolla ja mihinpä hänen pitääkään suostua, ettei kiristäjä paljasta häntä matkan aikana? Niinpä.

Helenan tapauksessa raiskauksilla on hyvin konkreettinen seuraus. Edellisistä osista tutut hahmot tulevat mukaan kuvioon kun he tarjoavat Helenalle pakopaikan lammasfarmillaan. Yllättäen kirjan kattama aika oli vain Helenan raskauden pituinen, ei vuosien kuten muissa osissa.

Oikeastaan tämä kirja tuntui vähän turhalta epilogilta koko sarjaan. Edellisten osien tapahtumat toistettiin tässä perimätietona, jonka lukija tietenkin jo tiesi. Helena päätyy yhteen lammasfarmin perijän kanssa. Pidin kyllä siitä, että tässä mies rakastuu naiseen, joka on raskaana toiselle miehelle. Tätä ei näe käytännössä missään!

Tässä osassa kerrottiin paljon maoreista ja siitä, millainen heidän tilanteensa oli 1940-luvulla. Minusta on kyllä sääli, että McKenzien suku ei koskaan yhdistynyt millään merkittävällä tavalla maoreihin. Sitä kuitenkin toisteltiin muissa osissa moneen kertaan. Näkökulma on koko ajan valkoisen kolonialistin, jolle ne valloitetut maat sitten jäivätkin.

Kaiken kaikkeaan pidin sarjasta tuosta överiksikin menevästä seksuaalisesta väkivallasta huolimatta. Nämä olivat sopivan keveitä tiiliskiviä (tämä oli kyllä ohut verrattuna noihin muihin!) ja Lark vie juonta koko ajan eteen päin niin, ettei missään vaiheessa tylsisty. Pidän myös hänen naishahmoistaan, jotka eivät vähästä lannistu.

Tekisi mieli lukea häneltä muutakin, mutta oletettavasti naishahmojen kärsimykset jatkuvat myös muissa kirjoissa. Pitänee odottaa aikaa, jolloin jaksan taas lukea siitä.

Kirjan tiedot:

Sarah Lark: Toivoa maailman äärissä | Bazar 2022 | 395 sivua | Kirjastosta

Saksankielinen alkuteos: Eine Hoffnung Am Ende der Welt (2015) | Suomennos: Sanna van Leeuwen

Luettu myös:

Kirjojen kuisketta, Kirjarouvan elämää, Luetut kirjat ynnä muut

Haasteet:

* Helmet 2024 : 41. Kirjassa syntyy lapsi [35/50]

* Lukumatka menneisyyteen 2024 : Toivo

* Vahvat naiset 2024 : Toivo

Sarah Lark: Kiivilinnun kutsu

“Ratsastetaan kilpaa! Jooko, Jack, kivisotureiden kehälle!”

Sarah Larkin Uuteen-Seelantiin sijoittuvan sukusaagan kolmas osa on melkein 900 sivun mittainen tiiliskivi, jota olisi voinut tiivistääkin. Mutta, kuten muutkin sarjan kirjat, myös Kiivilinnun kutsu on pituudestaan huolimatta nopeaa ja sujuvaa luettavaa. Se oli myös niin koukuttava, että luin tätä yhteen asti yölläkin.

Sarjan ensimmäisestä osasta on kulunut reilut 60 vuotta ja nyt juonta vetävät Helenin ja Gwynin lapsenlapset ja lapsenlapsenlapset. Lilian ja Gloria lähetetään Englantiin sisäoppilaitokseen, jossa maoritaustainen Gloria jää täysin ulkopuoliseksi kaikesta. Ensimmäinen maailmansota katkaisee koulunkäynnin ja siinä missä Lilian porskuttaa elämässään onnellisesti eteen päin, Glorian kärsimykset vain kurjistuvat.

Jos jostain tätä sarjaa kritisoin niin siitä, että naisten kokema seksuaalinen väkivalta eskaloituu kirja kirjalta. Mulkeromiehiä riittää niin kauas kuin silmä siintää. Kahdessa ensimmäisessä osassa raiskaaja oli oma aviomies. Kiivilinnun kutsussa Gloria karkaa vanhemmiltaan ja haluaa päästä laivalla Yhdysvalloista Uuteen-Seelantiin. Hän joutuu merimiesten seksiorjaksi kahteen laivaan ja on sen jälkeen pakotettu raiskausten värittämään seksityöhön matkallaan Australian halki.

Tämän vastapainoksi Lark on kirjoittanut Jackille, Glorian isosedälle ja tulevalle siipalle (aivan, luit oikein!), väkivaltaisen sotajuonen Gallipolin taisteluun. Kumpikin heistä traumatisoituu kokemuksistaan, mutta minusta tarinat eivät kuitenkaan olleet niin verrannolliset kuin Lark on ehkä suunnitellut. Nuori ja alussa naiivi Gloria on ehdottomasti uhri, jolla oli hyvin vähän vaihtoehtoja. Jack sen sijaan lähtee sotaan aikuisena miehenä omasta halustaan.

Onneksi Glorian hirveillä kokemuksilla ei kuitenkaan mässäillä sivutolkulla. Enimmäkseen kirja onkin historiallista ihmissuhdedraamaa, jossa etsitään Sitä Oikeaa ja kipuillaan menetysten tai onnettomien avioliittojen kanssa. Sujuva teksti ja hyvä suomennos veivät hyvin mukanaan ja minua jaksoi oikeasti kiinnostaa, miten kaikille kirjan hahmoille käy.

Tässä osassa korostuu myös nopeasti muuttuva maailma. Hevoskärryt vaihtuvat autoihin, taloihin hankitaan telefooneja ja kirjoituskone helpottaa monen työtä. Maorit, joiden tapoihin tutustutaan tässä Glorian kautta, kamppailevat oman kulttuurin säilyttämisen ja länsimaalaistumisen kanssa. Petyin kyllä siihen, ettei Glorian mies sitten ollutkaan maori. Sarjassa kun on toistuvasti tolkutettu sitä, miten maorien oikeus omaan maahansa toteutuu Gwynin jälkeläisten kautta. 

Aion lukea sarjan neljännenkin osan, mutta mietin tässä jo, että miten sen päähenkilönaista aiotaan riepottaa. Tässä oli jo laivalastillisia raiskaajamerimiehiä, mitä seuraavaksi? Kokonainen armeija?

Kirjan tiedot:

Sarah Lark: Kiivilinnun kutsu | Bazar 2021 | 894 sivua | Kirjastosta

Saksankielinen alkuteos: Der Ruf des Kiwis (2009) | Suomennos: Sanna van Leeuwen & Veera Kaski

Luettu myös:

Luetut kirjat, Kirjarouvan elämää, Kirjojen kuisketta ynnä muut

Haasteet:

* Helmet 2024 : 19. Suomi mainittu [14/50]

Sivulla 127.

* Lukumatka menneisyyteen 2024 : Kirjasarjan osa

* Tiiliskiven neljä vuodenaikaa: Talvi

Sarah Lark: Maorien laulu

"Oletteko te rouva O'Keefe?"

Serkusten Elainen ja Kuran välit katkeavat lopullisesti, miksipäs muuten kuin miehen takia. Vuoden 1893 Uusi-Seelanti ei tarjoa kunnialliselle naiselle kovin montaa vaihtoehtoa, mutta kumpikin pyrkii tahollaan rakentamaan mieleisensä elämän.

Luin sarjan ensimmäisen osan Valkoisen pilven maan tuossa jokin aika sitten ja tämän tiiliskiven lomassa on tullut luettua pari muutakin kirjaa. Jostain syystä ne vaikeimmat luettavat olivat ensimmäiset pari sataa sivua. Loput ~600 luin sitten yhdessä päivässä, joten selvästikin Lark kirjoittaa sujuvasti ja pitää mielenkiintoa yllä.

Ensimmäisen osan tapahtumista on kulunut nelisenkymmentä vuotta. Tarina siirtyy lammasfarmilta kaivoskaupunkiin, jonka työläisten kurjia oloja kuvataan raa'an realistisesti. Jos et kuole kaivosonnettomuudessa, kuolet luultavasti nälkään tai tauteihin.

Gwynin kuvankaunis pojantytär, puoliksi maori Kura-maro-tini, haaveilee urasta Euroopan esiintymislavoilla, kaukana suvun tiluksilta. Kura on kopea ja itsekäs, niin tietoinen omasta kauneudestaan ja lahjakkuudestaan, että kenelläkään muulla ei ole hänelle mitään merkitystä. Hän oli kammottavan narsistinen hahmo ja häntä oli oikein rattoisaa inhota.

Helenin pojantytär Elaine puolestaan on tavallisemmin kaunis ja naiivi ressukka. Hän päätyy naimisiin niin hirveään perheeseen, että hämmästelin jo hieman Larkin intoa kirjoittaa tällaisia mieshahmoja. Kirja ansaitsisi sisältövaroituksen, niin raakaa väkivaltaa Elainen aviomies tekee hänelle. Ja sekin on sukuvika. No, onneksi sen tunnelin päässä oli valoa, ja sinänsä tilanne ratkesi kiinnostavasti ja sysäsi Elainen aivan uusille, mielenkiintoisimmille poluille.

Petyin hieman siihen, että nimestään huolimatta kirjassa ei juuri käsitelty maoreja. Lähinnä heitä tuodaan esiin Kuran ah niin eksoottiseen kauneuteen liittyen. Kirjan loppupuolella sentään löytyy joku, joka on kiinnostunut maorikulttuurista ja jonka myötä Kurakin ymmärtää (omalla omaa etuaan ajavalla tavallaan) verenperintönsä arvon.

Pituudestaan ja mulkeromiesten määrästä huolimatta nämä ovat olleet ihan viihdyttäviä ihmissuhdedraamoja. Tartun seuraavaankin osaa jahka jaksan.

Kirjan tiedot:
Sarah Lark: Maorien laulu | Bazar 2017 | 864 sivua | Kirjastosta
Saksankielinen alkuteos: Das Lied der Maori (2008) | Suomennos: Sanna van Leeuwen

Luettu myös:
Kirjojen kuisketta, Kirjakassi, Tuhansia sivuja ynnä muut

Haasteet:
* Helmet 2023 : 26. Kirja, jonka lukeminen on sinulle haastavaa jostakin syystä [31/50]

Tällainen tiiliskivi olisi huomattavasti kevyempi ja helpommin pideltävä e-kirjana...
* Lukumatka menneisyyteen 2023: 16. Kirja sijoittuu maahan, jossa et ole käynyt

Sarah Lark: Valkoisen pilven maa

Christchurchin anglikaaninen seurakunta Uudessa-Seelannissa etsii kunniallisia, taloudenpidon ja lastenhoidon hallitsevia nuoria naisia, joita kiinnostaa astua kristilliseen avioliittoon seurakuntamme hyvämaineisten, vakavaraisten jäsenten kanssa.

Vuonna 1852 kotiopettajatar Helen Davenport vastaa lehti-ilmoitukseen, ja toisaalla neiti Gwyneira Silkham hävitään korttipelissä. Nuoret naiset lähtevät matkalle tuntemattomaan Uuteen-Seelantiin vaimoiksi miehille, joita he eivät ole koskaan tavanneet.

Tiiliskivi selätetty! Tämä jäi mieleeni jo ilmestyessään vuonna 2015, mutta vasta nyt hetki tuntui sopivalta lukemiselle. Kirja on niin iso, melkein 900 sivua, että mukavan lukuasennon löytäminen oli hieman haastavaa. Toisaalta pidin siitä, että kirjassa on hieman isompi fonttikoko, joka lisäsi varmasti sivumäärää. En olisi jaksanut tihrustaa kovin pienellä präntillä painettua kirjaa. Hyvä valinta kustantajalta siis.

Joka tapauksessa luin tätä noin viikon verran iltaisin ja viihdyin tämän rakkausmelodraaman seurassa ihan hyvin. Tarina tuntui sikäli hieman epätasapainoiselta, että kestää noin 300 sivua ennen kuin Helen ja Gwyn pääsevät Englannista Uuteen-Seelantiin ja naimisiin asti. Sitten viimeiset 300 sivua kattavatkin toistakymmentä vuotta.

Pidin molemmista päähenkilöistä, jos kohta Helenin passiivisuus alkoi välillä ärsyttää. Kummankaan sulho ei ole ollenkaan sitä, mitä he kuvittelivat. Siinä missä sähäkkä Gwyn yrittää tehdä elämästään siedettävän parhaan kykynsä mukaan, Helen alistuu kohtaloonsa ja miehensä alaiseksi.

Maailmankuva on sikäli mustavalkoinen, että paria poikkeusta lukuun ottamassa ilmeisesti kaikki Englannin ja Uuden-Seelannin miehet olivat väkivaltaisia mulkeroita. Ennen pitkää sitä oltiin aina raiskaamassa, hakkaamassa ja huijaamassa naisia. Siksipä pidinkin erityisesti niistä hetkistä, kun naiset pääsivät tekemään omia valintojaan oli se sitten ilotalon emäntänä tai lampaiden sukulinjasta päättäessään.

Tarinassa ei juurikaan kuvata uudisraivaajien arkea. Toisinaan Gwyn laskee lampaitaan ja Helen löytää sisältöä ankeaan elämäänsä maorilasten opettajana, mutta ravassa ei ryvetä eikä paska haise. Tämä on ihan silkkaa rakkausdraamaa historiallisessa miljöössä, joskin uudisraivaajien ja maorien välinen konflikti saa sivutilaa etenkin tarinan lopussa, sekin tosin rakkausdraaman kehyksissä. Silti, oli kiinnostavaa lukea siitä ja oletan, että aihe jatkuu sarjan seuraavissa osissa.

Kirjan tiedot:
Sarah Lark: Valkoisen pilven maa | Bazar 2015 | 892 sivua | Kirjastosta
Saksankielinen alkuteos: Im Land der weißen Wolke (2007) | Suomennos: Sanna van Leeuwen

Luettu myös:
Luetut kirjat, Kirjakaapin kummitus, Ullan luetut kirjat ynnä muut

Haasteet:
* Helmet 2023 : 42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa [14/50]
* Luonto sivuilla: Mainitaan alkuperäiskansa
* Lukumatka menneisyyteen 2023: 15. Kirjassa ystävyys on tärkeässä roolissa

Darcie Little Badger: Elatsoe

Ellie bought the life-sized plastic skull at a garage sale (the goth neighbors were moving to Salem, and they could not fit an entire Halloween warehouse into their black van).

Elatsoe "Ellie" Briden serkku kuolee äkillisesti onnettomuudessa. Vaihtoehto-Yhdysvalloissa kuolema ei kuitenkaan ole mikään este ja niinpä Trevor ilmestyy Ellien uneen kertomaan, että hänet on murhattu. Ellie tietää nyt murhaajan nimen, mutta teon osoittaminen todeksi onkin aivan toinen juttu.

Tämä olikin monella tapaa erilainen YA-kirja. Ensinnäkin Darcie Little Badger on lipan-apassi ja niin on myös Ellie. Lipan-identiteetti on tärkeä Ellielle henkilökohtaisesti ja myös erilaisten juonenkäänteiden kannalta.

Lisäksi sekä kirjailija että Ellie ovat aseksuaaleja. Niinpä kirjasta puuttuukin YA-kirjallisuudelle niin tyypillinen romanttinen ollako vai eikö olla yhdessä -jossittelu, ja keskipisteessä ovat Ellien perhesiteet. Tarina keskittyy murhaajan nappaamiseen ja – yllättäen YA-kirjalle – Ellien vanhemmat ovat mukana kuviossa. He luottavat tyttäreensä ja tämän kykyyn kutsua kuolleiden eläinten henget elävien pariin.

Ellien erityiskyky on kulkenut hänen äidinpuoleisessa suvussaan jo monen sukupolven ajan. Hän on kuullut koko ikänsä tarinoita legendaarisesta esiäidistään, joka muiden urotekojen lisäksi puolusti lipaneita valkoisten valloittajien väkivallalta. Ellie ja tarina eivät vello koko aikaa heimon traagisessa historiassa, mutta sekin on osa Ellietä ja hänen identiteettiään.

Ellie's elders often cautioned: when somebody dies young, it was dangerous to speak his name, see his face, or risk calling him back another way.

(s. 36)

Vaikka kirja pyörii murhan, surun ja muiden vähemmän hilpeiden aiheiden ympärillä, se on kevyttä luettavaa. Minäkin kyllä pohtisin dinosaurusten kutsumista, jos minulla olisi sama kyky kuin Elliellä. Välillä huumori tuntui tulevan etualalle silloinkin, kun sitä ei oikeastaan kaivattu. Se sai kirjan tuntumaan välillä enemmän nuortenkirjalta kuin YA:lta.

Ellien maailma sinänsä on hauska sekametelisoppa, jossa kaduilla voi törmätä niin keijukuningas Oberonin perillisiin kuin vampyyreihinkin. Ellien uskollisin ystävä on Kirby, rakas lemmikkikoira jo 17 vuoden ajan (12 elossa, viisi kuolleena). Kaikista on apua, kun Ellie yrittää saada Trevorin murhaajan vastuuseen teostaan.

Kirjan tiedot:
Darcie Little Badger: Elatsoe | Levine Querido 2020 | 446 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* Helmet 2022 : 9. kirjan päähenkilö kuuluu etniseen vähemmistöön [29/50]
* Luonto sivuilla : Kirjassa on ei-todellisia eläimiä
* YA-spefibingo : Kirjan kannessa on eläin
* #Queerlukuhaaste2022 : Aro/acehahmo

Kerttu Vuolab: Sataprosenttinen

 

Maaret pakkaa matkalaukkuaan: puserot, housut, sukat.

11-vuotias Maaret aloittaa keskikoulun kaukana Ivalon kirkonkylällä. Pitkä välimatka koulun ja kodin välillä tarkoittaa sitä, Maaretin on asuttava asuntolassa lomia lukuun ottamatta. Heti kouluvuoden alussa käy selväksi, että Maaretin saamelaisuus on muiden mielestä omituinen, hävettävä ja vihattava asia. Hänen huonetoverinsa johtaa kiusaajajoukkoa, jolta Maaret ei tunnu saavan hetken rauhaa.

Tämäkin on lukuhaasteen täsmäkirjoja. Tiesin, että Kerttu Vuolab on saamelainen kirjailija, mutta siihen tietoni sitten loppuivatkin. Googlailu ja Wikipedia valaisivat asiaa tarkemmin ja selvisi, että saamelaiskielien alueella Vuolab on merkittävä kirjailija ja kulttuurinen vaikuttaja. Hänen tavoitteensa on siirtää saamelaista kulttuuria ja kieltä seuraaville sukupolville. 

Sataprosenttinen on omaelämäkerrallinen teos, mutta en tietenkään osaa sanoa, mikä tässä oli faktaa mikä fiktiota. Se on karu kuvaus koulukiusaamisesta ja myös suomalaistamisesta. Opettajat eivät suoranaisesti kiellä Maaretia puhumasta saamea, mutta koulun kieli on suomi ja kiusaajille saamelaisuus on yksi suuri pilkan ja halveksunnan kohde.

Naurunalaisiksi joutuvat myös Maaretin uudet sukat, koska niihin on ommeltu sisnapohjat. Tytöt huomaavat senkin, että sukat on kudottu kotona kehrätystä langasta. Heidän naurunsa tarttuu jo toisiinkin. Maaret juoksee pakoon omaan huoneeseensa, istahtaa sängyn laidalle ja itkee.

- Minä olin niin iloinen, kun äiti kutoi minulle nämä tossut. Täällä niitä vain pilkataan.

(s. 23)

Kirja keskittyy erityisesti Maaretin ensimmäiseen ja toiseen kouluvuoteen, mutta kokonaisuutena se kattaa useamman vuoden. Toisen vuoden aikana Maaret alkaa kävellä unissaan ja saa alakerrasta uuden huoneen ja huonekaverin. Kirstikin on saamelainen ja ylpeä taustastaan. Hän ei suostu ajattelemaan, että saamenpuku on hävettävä ja lupaa puolustaa Maaretia kiusaajien edessä. Maaretille Kirsti on tuki ja turvapaikka, samanlainen kuin lähiseudulla sijaitseva autiotupa. Maaret karkaa tuvalle moneen kertaan saadakseen olla rauhassa ja luonnon lähellä.

Kiinnostavasta aiheestaan huolimatta kirja ei mielestäni ollut lukukokemuksena kovin kummoinen. Sen alkupuoli oli vahvempi kun kuvattiin kiusaamista ja Maaretin harvoja onnellisia hetkiä. Lopussa tarina eteni todella nopeasti ja alkoi muistuttaa listausta. Maaretille kävi näin ja näin ja näin. Mielestäni tarinallisuus kärsi tästä. Harmillista, koska aihe tosiaan oli kiinnostava ja minulle uusi. Saamelaisten suomalaistamisen historia sinänsä ei ole minulle uusi asia, mutta romaani, joka kertoo siitä lapsen silmin, oli uusi tuttavuus.

Kirja sai minut jälleen kerran pohtimaan sitä, miten vähän saamelaiset ja saamelaisuus näkyy kotimaisissa suomenkielisissä lasten- ja nuortenkirjoissa. Jos lanu-kirjassa on esimerkiksi monikulttuurinen luokka, se tarkoittaa käytännössä sitä, että luokassa on maahanmuuttajataustaisia hahmoja. Saamelaisia tai esimerkiksi Suomen romaneita ei luokassa näy edes kuvituksen tasolla.

En halua, että maahanmuuttajataustaisia hahmoja esiintyisi kirjoissa vähemmän. Sen sijaan toivoisin, että heidän rinnalleen voitaisiin nostaa muitakin etnisiä vähemmistöjä kuten juuri saamelaiset, romanit tai vaikkapa Suomen tataarit. Hijabia käyttävän Aishan lisäksi siellä luokassa voisi olla myös Maaret, joka pukeutuu koulun juhlissa saamenpukuun ja viettää lomansa isovanhempien luona Tenojoen varrella.

Kirjan tiedot:
Kerttu Vuolab: Sataprosenttinen eli lippalakkitytön oppivuodet | Atrain Kustannus 2014 | 113 sivua | Kirjastosta
Pohjoissaamenkielinen alkuteos: Čéppari čáráhus (1994) | Suomennos: Irene Piippola

Luettu myös mm.:
Lastenkirjahylly, Koulukirjastonhoitajat

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2020 - 5. saamelaisen kirjailijan kirjoittama kirja [48/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2020 - 18. Pohjois-Suomen historiaan sijoittuva kirja [17/25]
Sijoittuu Tenolaaksoon ja Ivaloon 1960-luvulla.
* Popsugar Reading Challenge 2020 - a book published in the 20th century [39/50]
Alkuteos vuonna 1994.

Edward Ellis: Nopsajalka, vaeltava intiaani

Tusinan verran hyviä ampujia, joista useimmat olivat kotoisin Woodvalen uudisasutukselta, kokoontui eräänä kirkkaana syyspäivänä hiukan yli sataviisikymmentä vuotta sitten kilpailemaan "kalkkunanammunnassa".

Vuoden 1750 tienoilla joukko valkoihoisia uudisasukasmiehiä kokoontuu kilpa-ammuntaan. He tavoittelevat sekä pulskaa palkintokalkkunaa että mainetta ja kunniaa kaveriporukassa. Voittajaksi selviää puskista ilmestynyt ällistyttävän komea shawnee-intiaani Nopsajalka, jonka maine on kiirinyt uudisasukkaiden keskuuteen. Kieltäydyttään kalkkunasta Nopsajalka ja erämies Simon Kenton kutsutaan illalliselle Big Sheltonin luo. Varsinainen seikkailujuoni lähtee liikkeelle kun käy ilmi, että Sheltonin toivottomat kaksospojat ovat lähteneet kahdestaan metsästysretkelle.

Mietin, mitä lukisin Popsugar-haasteen western-kohtaan ja päätin sitten mennä siitä, missä aita on matala eli valita nuortenkirjan. Näitä poikain seikkailutarinoita julkaistiin useina kustantajasarjoina 1900-luvun alkupuolella, joten valinnanvaraa löytyi. Tämä Ellisin Nopsajalka valikoitui nostalgiasyistä. Minulla oli joskus muinoin yksi sarjan kirja omassa hyllyssäni. Jostain kumman syystä kyseessä oli sarjan viimeinen osa enkä edes muista koskaan lukeneeni sitä.

Tämä siis on perinteinen pojille kirjoitettu seikkailukirja, jossa ollaan Yhdysvaltoja asuttamassa. Karjapaimenia ei löydy, mutta eikähän tämä kuitenkin westernistä mene. Henkilökaartiin kuuluu joukko valkoihoisia uudisasukkaita, yhden perheen mustaihoinen palvelijanainen sekä pääasiassa shawnee-heimoon kuuluvia alkuperäisasukkaita. Tapahtumat sijoittuvat villiin luontoon, jonka uudisasukkaat yrittävät kesyttää ja jossa jokaisen miehen on osattava metsästää saadakseen ruokaa pöytään.

Nopsajalka on paras kaikessa eräjormailuun liittyvässä. Häntä nopeampaa juoksijaa, parempaa jäljittäjää tai tarkempaa ampujaa ei ole. Tumpelot Sheltonin pojat ajautuvat vaarasta toiseen silkkaa typeryyttään ja Nopsajalka kirjaimellisesti kävelee heidän perässään pelastaen heidät niin toisilta intiaaneilta kuin kallionkielekkeeltäkin.

- Nopsajalka tiesi, että ainoastaan Ohion ja Kentuckyn suurimmat pässinpäät piiloutuisivat tähän luolaan. Siksi Nopsajalka etsi veljiään täältä.

(s. 129)

Huomatkaa, että Nopsajalka puhuu koko ajan itsestään kolmannessa persoonassa. Tarinassa korostetaan sitä, miten lähetyssaarnaajat olivat tuoneet sivistyksen ja Jumalan punaisten miesten sydämiin ja opettaneet Nopsajalan muun muassa lukemaan. Hän on itse asiassa fiksumpi kuin kukaan muu kirjan hahmoista. Kirjailija on kuitenkin kirjoittanut Nopsajalan puheen tuollaiseksi oletettavasti siksi, ettei hahmo olisi kuitenkaan liian täydellinen. Pitäähän sitä uudisasukkaille jotain jättää ja jos ei muuta niin kieliopillisesti oikea puheenparsi. Samaa asennetta löytyy auki kirjoitettuna esimerkiksi Kentonin hahmosta. Niin Nopsajalan ystävä kuin hän onkin, intiaanin ylivertaisuus ja Kentonin kuvittelema ylimielisyys ärsyttävät häntä niin paljon, että hän yrittää antaa Nopsajalalle opetuksen. Eihän intiaani sentään voi häntä, valkoista miestä, parempi olla. Ilokseni kyllä voi.

Tarinassa otetaan välillä kantaa intiaanit vs. uudisasukkaat asetelmaan sympatioiden ollessa Nopsajalan ja muiden "sivistyneiden" intiaanien puolella. Pahisintiaanit toki ansaitsivat menettää maansa ja henkensä. Mietin kirjaa lukiessani, että tällaisia perinteisiä western-seikkailuja pojille ei julkaista enää ainakaan Suomessa. Liekö syynä se, että on kulunut niin paljon aikaa, että uudisasukkaita ja ajan asenteita on vaikea maalata kivaan valoon. On vaikea kirjoittaa eräjormailun iloista intiaanien mailla kun totuus on, että maat ryöstettiin törkeästi ja heimoja tuhottiin säälimättä. Asenteet ovat muuttuneet kirjan kirjoittamisen jälkeen ja hyvä niin. 

Olen kyllä sitäkin mieltä, että jonkinlainen moderni vastine tällaisille kirjoille olisi syytä keksiä. Pojille kirjoitettuja lyhyitä ja kevyehköjä, enemmän kuin vähemmän realistisia seikkailujuttuja on oikeasti vaikea löytää uudempien kirjojen joukosta.

Tämän tarinan loppuun päästyäni huomasin pienehkön painoteknisen kömmähdyksen. Kirjan viimeinen sivu on painettu takakannen sisäpuolelle ja tarina jää kesken. Viimeinen sana on puolikas sana, tunte-

Kirjan tiedot:

Edward Ellis: Nopsajalka, vaeltava intiaani | Karisto 2010 (1. p. 1976) | 151 sivua | Kirjastosta

englanninkielinen alkuteos: Deerfoot in the Forest (1905) | suomennos: ruotsinkielisestä Hjortfot-teoksesta suomentanut Rauni Kanerva

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2020 - 43. kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja [18/50]
Kariston nuortenkirjasto, lisäksi tämä uusi painos kuuluu Kariston nostalgia -sarjaan.
* Pohjoinen lukuhaaste 2020 - 8. kirja, joka on julkaistu ennen syntymävuottani [9/25]
* Popsugar Reading Challenge 2020 - a Western [17/50]

Katja Kettu, Meeri Koutaniemi & Maria Seppälä: Fintiaanien mailla

Katja Kettu, Meeri Koutaniemi & Maria Seppälä:
Fintiaanien mailla
316 s.
WSOY 2016
Kirjastosta

Fintiaanien mailla on kolmen naisen yhteisteos, kolmen vuoden intensiivinen tutkimusmatka Pohjois-Amerikassa.

Fintiaanit ovat siirtolaissuomalaisten ja intiaanien jälkeläisiä, joita asuu edelleen Yhdysvalloissa ja Kanadassa Suurten järvien tienoilla. Kirja on historiikki sekä siirtolaisiin ja fintiaaneihin että ehkä ennen kaikkea Yhdysvaltojen synkkään menneisyyteen ja alkuperäiskansojen kulttuurin tarkoitukselliseen tuhoamiseen. Miksi ja miten kulttuurit tuhottiin? Miten ne voivat tänä päivänä? Miltä niiden tulevaisuus näyttää?

(Koska valkoiset halusivat intiaanien maat, noin yleisesti ottaen huonosti, pilvien välistä kajastaa hieman valoa.)

Tämä on ollut lukulistallani ilmestymisestään lähtien kiinnostavan aiheensa vuoksi. Olen toki ollut epämääräisen tietoinen siitä, että suomalaissiirtolaiset ja intiaanit löivät hynttyitä yhteen eivätkä siitä syntyneet lapset ole kadonneet minnekään. Mitään tutkimusta tai edes artikkelia en ole aiheesta lukenut, joten kirja oli tehokas tietoisku ja tunnenpa nyt olevani eilistä viisaampi. Kirja on sujuvasti kirjoitettu elämäkerrallinen teos, jossa on mukana muutama Katja Ketun kirjoittama parin sivun novelli ja mukaelma ojibwa-heimon kansantaruista. Meeri Koutaniemen valokuvakuvitus on sekä erittäin taidokas että erittäin masentava. Kuviin on vangittu niin ylpeyttä kuin epätoivoakin, sisua jaksaa eteenpäin vaikka niskaan sataa usein sitä itseään.

Kirja rakentuu sekä erilaisista lähteistä koottujen tietojen että haastattelujen varaan. Tekijäkolmikko on löytänyt joukon fintiaaneja, jotka suostuivat puhumaan heidän kanssaan arasta aiheesta eli omasta identiteetistään. Suurin osa haastatelluista on keski-iän ylittäneitä, jotka kokevat olevansa ennen muuta intiaaneja. He elävät reservaateissa ja vaikka suomalaiset sukujuuret ovat monelle tärkeitä, ne ovat vähemmän tärkeitä kuin yhteenkuuluvuus oman heimon jäsenten kanssa. Raa'asta maailmasta kertoo se, että yhteenkuuluvuus syntyy kulttuurin lisäksi köyhyydestä, alkoholiongelmista, huumeista, hyväksikäytöstä, traumoista ja epätoivoisesta halusta antaa lapsilleen parempaa kuin mitä on itse saanut. Monet nuoret ja lapset ovat kääntäneet selkänsä intiaaniperimälleen  menestyäkseen yhteiskunnassa, eivätkä monet vanhemmat syytä heitä siitä.

Tämä siitäkin huolimatta, että kulttuuri vietiin väkisin heiltä itseltään. Osa kertojista on itse kokenut sen, että heidät on viety väkisin sisäoppilaitoksiin, joissa intiaani heissä yritettiin piiskata ja näännyttää ulos. Sydäntäsärkevää luettavaa. Tulipahan siinä myös mieleeni, että toivottavasti kukaan lukija ei ole ajatellut, että no onneksi meillä ei ole koskaan tehty tuollaista, hyvä me. Kyllä meilläkin eikä siitä niin kauan ole. Kirjassa ei turhaan romantisoida suomalaissiirtolaisiakaan. Yhteinen sävel intiaanien kanssa löytyi ennen kaikkea siksi, että molemmat olivat yhteiskunnan pohjasakkaa ja omasivat samanlaisia käytännön taitoja. Oli todellista ystävyyttä, mutta suomalaissiirtolaistenkin joukossa oli paljon ihmisiä, jotka käyttivät intiaanien ahdinkoa törkeästi hyväkseen.

Suo, kuokka ja Jussi eivät tienneet hyvää ojibweille.

(s. 22)

Vaikka kirja käsittelee raskaita ja vaikeita aiheita, etenkin sen loppupuolella pilkahtaa kuitenkin toivoakin. Hirvittävän korkeita itsemurhatilastoja vastaan taistellaan kasinoilta saatavilla rahoilla ja kouluttamalla nuoria. Huonolaatuista ruokaa pyritään korvaamaan omilla, paremmilla tuotteilla kuten hunajalla ja perinteisin tavoin viljellyllä villiriisillä. Osavaltioiden ja suuryritysten harjoittamaa riistopolitiikkaa vastaan taistellaan aktivismilla. Perinteitä ja kulttuuria halutaan siirtää tuleville sukupolville tarinoiden ja rituaalien kautta. 

Tunsin ehkä jopa jonkinlaista ylpeyttä siitä, että tekijäkolmikko pääsi seuraamaan Midewiwin-parantajayhteisön tärkeintä tapahtumaa, jonne ei juuri ulkopuolisia päästetä. Luottamus on varmasti ollut työläs rakentaa, mutta koko kirja kertoo myös tekijöiden halukkuudesta kuunnella ja ymmärtää. Ei sensaatiomaisessa paljastusmielessä, vaan koska on tärkeää kertoa ja välittää tietoa. Fintiaanien historia on myös suomalaisten historiaa siirtolaisuuden kautta.

Luettu myös:

Kirjojen keskellä, Unelmien aika, Lukupino ynnä muut

Haasteet:

*Helmet-lukuhaaste 2019 - 20. kirja käsittelee sinulle entuudestaan vierasta kulttuuria [15/50]

John Steinbeck: Helmi

John Steinbeck:
Helmi
(The Pearl, 1947)
118 s.
Tammi 1967
Kirjaston vaihtopisteestä

Kaupungissa kerrotaan tarinaa suuresta helmestä - kuinka se löytyi ja kuinka se jälleen katosi.

Kirjastossamme on hylly, jonne asiakkaat voivat jättää itselleen tarpeettomia kirjoja muiden iloksi. Satunnaisesti sieltä löytyy iloa myös kirjaston kokoelmaan ja/tai kirjastolaisille. Tämän klassikon bongasi kollegani, joka on lukenut kirjan nuoruudessaan. Kun kävi ilmi, että toinenkin työkaverini on pakotettu aikoinaan lukemaan tämä ja minua ei, tilanne oli korjattava pikimmiten. He lykkäsivät kirjan mukaani ja jäivät odottamaan josko minäkin kokisin tämän ahdistavaksi tai ainakin surulliseksi.

Pienoisromaani kertoo köyhästä Meksikon intiaanista Kinosta, jonka pientä poikaa Coyotitoa pistää skorpioni. Kinolla ja hänen vaimollaan Juanalla ei ole varaa lääkäriin, mutta jo saman päivän aikana Kino sukeltaa merestä valtavan helmen. Huhu helmestä kiirii nopeammin kuin Kinon jalat kantavat, ja pian jokaisen silmissä vilisee kuvia äkkirikkaasta Kinosta ja mitä hän voisi kaikella helmestä saamallaan rahalla tehdä. Peson kuvat silmissään kiiluen Kino suuntaa kohti helmenostajia...

En kokenut kirjaa ahdistavaksi enkä edes erityisen surulliseksi. Tämä ei mielestäni johdu siitä, että olisin täysin sydämetön peto, jota ahneuden aiheuttama tragedia ei koskettaisi. Steinbeck lataa pieneen kirjaan niin paljon kurjuutta, katkeruutta ja vihaa, että se ei lopulta tunnu enää miltään. Lisäksi moraaliset opetukset annetaan yhtä hienovaraisesti kuin moukarin iskut. Enpä näin äkkiseltään muista lukeneeni 1940-luvun kirjallisuutta, joten ehkäpä kerrontatyyli on sille tavanomainen ja kosketti Steinbeckin aikalaisia niin kuin tarkoitus oli.

Eniten ajatuksia ja tunteita herätti Juana-parka, jonka toivoin pakenevan ja jättävän ahneeksi ja väkivaltaiseksi heittäytyneen miehensä. Näin 2010-luvulla elävänä feministinä teki mieli heittää kirja seinään osapuilleen tässä vaiheessa:

Juana ryömi vaivalloisesti vedenrajan sorasta. Hänen kasvojaan jomotti ja kyljessä tuntui kipua. - - Hän ei tuntenut Kinoa kohtaan pienintäkään vihaa. Kino oli sanonut: "Olen mies", ja noilla sanoilla oli Juanalle tietty merkitys. Ne merkitsivät, että Kino oli puoleksi mielenvikainen, puoleksi jumala. - - ja Juana tarvitsi miehen, ei voinut miehettä elää. Ja vaikka hänen mieltänsä joskus hämmensivätkin miehen ja naisen väliset eroavaisuudet, hän tunsi ne ja hyväksyi ne ja tarvitsi niitä. Hän oli seuraava Kinoa, mikään muu ei tullut kysymykseenkään.

(s. 79-80)

En tiedä, miten tätä kirjaa käsitellään koulussa, mutta toivottavasti keskustelussa nostetaan ahneus- eriarvoisuus- ja rasismiteemojen lisäksi myös tämä. Kirjoitustavasta päätelleen tässä on haettu sellaista "vaimo seisoo aina miehensä tukena, oli mikä oli"-ideaalia, joka edustaa selvästi sodanjälkeistä ajatusmaailmaa. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että vaimonhakkaajan tukena pitäisi olla terapeutti ja mahdollisesti kalterit vaimon ollessa turvassa jossain muualla.

Mutta herättihän tämä sittenkin minussa tunteita! Ei varmaan sellaisia kuin Steinbeck olisi toivonut, mutta kuitenkin. Onkohan tämä nykyään koululaisten pakkoluettavana? Toivottavasti ei. Nuorten lukuharrastusta pitäisi tukea ja innoittaa, ja tämä on ihan toisessa galaksissa kuin innoittavat kirjat. Valitettavan harvat nuoret lukevat vapaaehtoisesti ja jos ne pakollisetkin ovat tällaisia, tapetaan sillä kyllä viimeinenkn kiinnostuksen kipinä.

Vien kirjan huomenna takaisin töihin ja jos en saa suostuteltua työkavereita lukemaan sitä uudelleen, se päätyy takaisin vaihtohyllyymme.

Luettu myös mm:

Kirjan pauloissa, Eniten minua kiinnostaa tie, Oksan hyllyltä ym.

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2018 - 23. kirjassa on mukana meri [9/50]

Työkavereiden puheiden perusteella suunnittelin tätä ensin surulliseksi kirjaksi, mutta kun ei niin ei. Meri on tässä kuitenkin tärkeässä roolissa, sieltähän Kino elantonsa saa ja helmen löytää.

Mikko-Pekka Heikkinen: Poromafia

Mikko-Pekka Heikkinen:
Poromafia
382 s.
Johnny Kniga 2016
Kirjastosta

Vieras tuli tupaan kivääri kädessä.

Ja antoi sen lahjaksi sylivauvalle. Tästä vauvasta kasvaa Jouni-Sammeli Nelihanka, Jyppyrä näin kavereiden kesken. Innokas kehonrakentaja, vielä innokkaampi somettaja, moottorikelkkajengi Ahma SC:n johtaja, saamelaisen pororuhtinaan poika. Piikki isänsä vanhassa lihassa. Rouku pitää Utsjokea rautaisessa otteessaan ja odotteli jo innolla eläkepäiviään, mutta sitten tuo esikoispoika otti ja lähti. Jäljelle jäi gangsteriksi kykenemätön Pieti, josta Rouku ei ole onnistunut koulimaan johtaja-ainesta. Mitä isän pitäisi tehdä kun pojat ovat noinkin kelvottomia? Kaiken huipuksi Jyppyrällä on Suunnitelma isolla ässällä, ase, jolla hän aikoo muuttaa koko saamelaisen elämäntavan...

Varasin ja lainasin tämän ihan vain siksi, että koko asetelma kuulosti niin älyttömältä ja hillittömän hauskalta. Kummisetä goes Utsjoki, Lapin oma poromafia ja moottorikelkka-kautta-mönkijäjengi! Siitä oli näin lappilaisena (vaan ei saamelaisena taikka edes utsjokelaisena, tämä lienee syytä mainita) vaikea olla kiinnostumatta kun lehdissäkin tästä oli juttua. Ennakko-odotuksina oli hauskuus ja sellainen "no saa nyt nähdä"-tunne.

Nyt lukemisen jälkeen täytyy heti sanoa, että tämä oli aikamoinen äijäkirja. Ainakin minun päälleni ryöppysi testosteronia ja selvästi mieheksi tunnistettavaa kertojaääntä. Jossain sivun 40 tienoilla lakkasin kiinnittämästä siihen huomiota, koska tarina alkoi viedä niin vahvasti mukanaan. Eli kyllä tämä on naisenkin makuun sopivaa luettavaa, vaikka kirjassa itsessään ei paljon naisia näkynyt ja ääni oli kovin miehinen. Toki Heikkinen teki tästä äänestä armotta pilaakin. Jyppyrä esimerkiksi on selkeästi naimisissa hauislihastensa ja selfiekuvien kanssa. Ainoa syy sille, miksi hänellä ei ole selfiekeppiä, on kaiketi se, ettei sellaista sovi käyttää jengiliivit päällä. Sehän olisi tyylitöntä.

Tykkäsin erityisesti Heikkisen huumorista. Kirjassa se kumpuaa paitsi suoraan taitavasta kielestä, myös rikollisuudesta ja erityisesti rikollisen käytännöllisestä mielestä.

Sitten naaman eteen työntyi Aku, kehaisemaan että hän se on sotilaidensa kanssa tehostanut rahankiskontaa. Konsti on dognappaus. Kun kaappaa mieheltä jahtikaverin, ei tarvita kuin yksi nimetön uhkausviesti, niin johan ilmestyy setelinippu haluttuun paikkaan. Esimerkiksi vaimo olisi panttivangiksi väärä valinta. Silloin lunnaita joutuisi odottelemaan.

(s. 136)

Myönnän auliisti nauraa räkättäneeni myös sille kuvalle, joka kirjassa annetaan eteläsuomalaisista eli kaikista suunnilleen Oulun alapuolella asuvista. Poliitikkoja viilataan linssiin minkä ehditään saamelaisuuden varjolla ja Rouku pudistaa päätään nähdessään etelän ihmisen pinkovan Nelostien laitaa juoksutrikoissa keskellä lumituiskua. Moottorikelkkajengiläisiä uhkaava ankarin rangaistus ei suinkaan ole kuolema vaan karkotus Etelä-Suomeen. Ei ole tuntureita joita kiivetä, ei maastoa jota ajaa mönkijällä, ei paikkaa olla vapaa. Hirveä ajatus.

Myönnän ilomielin senkin, että porotalous ja poronhoito ovat minulle melkolailla vieraita asioita. Sen verran minäkin niistä kuitenkin ymmärrän, että en missään kohtaa pysähtynyt miettimään mistä tässä nyt onkaan kysymys. Osa syynä myöskin se, että Heikkinen esittää vieraatkin asiat helposti ymmärrettävällä tavalla. Olisi kiinnostava tietää mitä poroja oikeasti kasvattava ajattelee kirjasta. Tai saamelainen, kirjassahan ruoditaan saamelaista kulttuuria ja etenkin nykyelämää oikein urakalla. Satiirin ja pilkan kohteina eivät kuitenkaan ole saamelaiset tai poronhoitajat sinänsä, vaan pikemminkin tämä maailma, joka on mahdollistanut Roukun kaltaisen porokummisedän nousun. Mitä valitset kun vaihtoehtoja on vain yksi, ja sillä on tiukka ote kurkustasi?

Mutta siis, suosittelen kaikille! Äijämeininkiin ja rikolliseen mielenlaatuun tottuu äkkiä! Pohjimmiltaan tämä on tarina perheistä ja siitä, saako niitä valita. Ja nyt kiinnostuin muistakin Heikkisen kirjoista, tämä oli nimittäin ensimmäinen jonka häneltä luin.

Haasteet:

*Reading Challenge 2016 - 38. a satirical book [21/40]

Queering Sápmi – saamelaisia kertomuksia normien ulkopuolelta

Elfrida Bergman & Sara Lindquist (toim.):
Queering Sápmi -
saamelaisia kertomuksia normien ulkopuolelta
311 s.
Qub 2013
Omasta hyllystä

Mitään ei tapahtunut.

Sainpahan yllätyslahjaksi tällaisen, oli kuulemma ollut alennusmyynnissä joten lahjoittajan mukaan oli tarttunut useampikin kappale. Tarkoitukseni oli lukea tätä luku tai pari illassa, mutta päädyinkin sitten lukemaan koko kirjan melkein yhdellä istumalla. Tämä on sikäli vähän hankala kirja, että tämä on julmetun kokoinen ja pehmeäkantinen. Lukeminen onnistui vain pöydällä tai sohvalla kippuralla, kirja polvien päällä.

Kirjan varsin kiinnostavana ideana ovat saamelaiset, jotka kuuluvat erilaisiin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin, tai ovat jollain muulla tavalla saamelaisten normeista poikkeavia (moniavioisia, perinteisiä sukupuolirooleja rikkovia jne.). He siis kuuluvat vähemmistön vähemmistöön. Kirjassa on 30 lukua ja tarinaa ihan oikeista ihmisistä, jotka ovat saaneet kertoa tarinansa omalla tavallaan ja omilla sanoillaan. Mukana on saamelaisia eri (pohjois)maista. Ikähaitari on suuri, vanhin kertoja lienee siellä 70 vuoden toisella puolen ja nuorimmat ovat alle parikymppisiä. Suurin osa kertojista esiintyy omalla nimellään ja kuvallaan, mutta joukossa on myös anonyymejä. Lisäksi taustalla on koko joukko niitä, jotka eivät halunneet tarinaansa kirjaan edes nimettömyyden suojissa.

Parhaiten mieleeni jäi eräs anonyymitarina, jonka kertoja oli sieltä ikähaitarin vanhemmasta päästä. Hän sanoi halunneensa kertoa tarinansa omalla nimellään, mutta muuttaneensa lopulta mieltään muiden painostuksesta. Ne, joille hän oli suunnitelmastaan kertonut, olivat aikoneet sanoa ystävyytensä irti mikäli kertoja niin tekisi. He eivät halunneet olla missään tekemisissä sellaisen ihmisen kanssa, joka on avoimesti queer. Mielestäni tässä kiteytyi kirjan masentava anti aivan erinomaisesti. Suurin osa kirjan kertojista koki saamelaisyhteisön sulkeutuneena ja vanhanaikaisena, jopa suorastaan vihamielisenä queer-vähemmistöjä kohtaan. Heistä ei puhuttu ollenkaan ja siksi monen nuoren oli hyvin vaikea käsitellä omaa seksuaalisuuttaan tai sukupuoltaan. Kertojien oli vaikea olla oma itsensä tällaisen kulttuurin keskellä ja monet kertoivat olleensa erittäin helpottuneita päästessään sieltä pois. 

(Tokihan asia on niin, että ei tarvitse olla saamelainen suhtautuakseen nurjasti queer-vähemmistöihin. Tämä on valitettavan tavallista suomalaisenemmistönkin keskuudessa.)

Mutta, ei se risukasa ihan vailla auringonvaloa ollut! Joukossa oli myös hyviä kokemuksia. Enemmän tai vähemmän avoimesta vastustuksesta huolimatta monet olivat onnistuneet yhdistämään saamelaisuuden queer-identiteettiinsä. He olivat löytäneet oman paikkansa maailmasta ja tämän kirjan myötä halusivat levittää toivoa muille identiteettinsä kanssa kamppaileville saamelaisille. Saamelaisuus ei tarkoita sitä, että ei voisi olla myös queer. Positiivisista tarinoista mieleni jäivät erityisesti Stefan, heteroseksuaalinen mies, joka vanhemmiten uskalsi viimeinkin pukeutua naisten vaatteisiin. Hänen saamansa palaute oli yksinomaan positiivista ja perhe seisoi hänen takanaan alusta alkaen. Toinen tarina kertoi naisparista, joka myöskin sai vahvan tuen lähimmiltään.

Melkein kaikki saamani palaute on ollut myönteistä, tai sitten joku on puolustanut minua. Äiti esitteli vaimoni tädilleni. Täti on lestadiolainen ja hyvin uskonnollinen, ja kun äiti esitteli tyttärensä vaimon, täti ei oikein halunnut kuunnella. Silloin äitini jatkoi kovemmalla äänellä sanomalla että: "Tämä on minun ainut oikea miniäni, muut tyttäreni eivät ole naimisissa miestensä kanssa."

(s. 79)

Minusta tuo oli aivan ihanasti sanottu! 

Kaiken kaikkiaan kirja oli hyvin mielenkiintoinen. Toisaalta siinä korostui saamelaisyhteisöjen ennakkoluuloisuus, toisaalta taas se, että tilanne on ehkä pikkuhiljaa muuttumassa rohkeiden ihmisten myötä. Hatunnosto kaikille, jotka olivat uskaltaneet jakaa tarinansa tässä kirjassa nimellään tai ilman!

Haasteet

*Kansojen juurilla [3/3]

*Oman kirjahyllyn valloitus [1/12]

*Reading Challenge 2016 - 37. a book about a culture you're unfamiliar with [8/40]

Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu

Päivi Alasalmi:
Joenjoen laulu
306 s.
Gummerus 2013
Kirjastosta

Maailmani muuttui Pirkkalaisen mukana.

Tämä jääkin vuoden viimeiseksi kirjaksi. Sopivasti, nyt pöydällä ei sitten olekaan mitään bloggaamista odottavaa. Suunnittelin lukevani tämän jo aiemmin syksyllä, mutta sitten tämä lipui koko ajan lukulistaa alemmas ja alemmas. Tuntui siltä, että uudemmat kirjat pitää lukea ensin. Tämä olikin sitten aivan erilainen kirja kuin oletin. Tiesin kyllä, että tässä kulkee limittäin kolme tarinaa kolmessa eri ajassa, mutta luulin niiden liittyvän selkeämmin toisiinsa. Nämä olivatkin aika irrallisia ja kirja kokonaisuutena pikemminkin kolmen novellin kokoelma. Jatko-osa Pajulinnun laulu kertookin sitten ymmärtääkseni vain 1500-luvun tapahtumista.

Kirja etenee kuitenkin kronologisesti eli ensimmäinen tarina on noin 500 vuoden takaa. Saamelaistyttö Soruia pelastaa kalpean muukalaisen, haavoittuneen pirkkalaismiehen. Soruia rakastuu miltei heti ja päättää jumalien antaneen miehen hänelle. Todellisuus ei kuitenkaan ole yhtä ruusuinen kuin kuvitelmat. Pidin tästä osasta ehdottomasti eniten, mutta minä olenkin historiallisten romaanien ja kansanperinteiden vietävissä. Saamelaisten voimakkaana elävä kulttuuri oli erityisen kiinnostavaa, ja ihan vihastuin Kaukomielelle kun hän nauroi Soruian uskolle omiin jumaliinsa. Tarinassa oli selvästi siemeniä siihen, mitä tapahtui seuraavassa osassa.

1800-luvulla Lars Levi Laestadius saarnaa viinan turmellusta vastaan. Puoliksi saamelainen saarnamies näkee läheltä miten viinanpiru vie saamelaiset ennen aikaiseen hautaan ja tuhoaa nekin kulttuurin osat, jotka Laestadiuskin soisi säästettävän. Oli surullista lukea siitä, miten vähän kukaan piittasi saamelaisten kohtalosta. Viinan tuonti kiellettiin lailla, mutta kukaan ei sormeaan nostanut tukkiakseen lakiin jääneet porsaanreiät. Laestadius osallistui omalla tavallaan kulttuurin tuhoamiseen, saarnasihan hän kristinuskoa pakanuutta vastaan. Hänellä kuitenkin riitti ymmärrystä myös saamelaisten kulttuuriperinnölle. En ole aiemmin tutustunut Laestadiukseen millään tavalla, mutta nyt luin nettiartikkeleita ja harkitsen edelleen jonkinlainen elämäkerran lukemista.

Viimeinen osa sijoittuu vuoden 2013 Inariin. Sami Uddas havahtuu huomaamaan sen, että hänen elämänsä on mennyt ns. perseelleen. Hetken mielijohteesta hän lähtee takaisin kotikonnuilleen, jossa hän verestää vanhoja ystävyyssuhteita ensin siipeilyn ja sitten oikein kiinnostuksen vuoksi. Hän tutustuu myös nuoreen saamelaisaktivisti Ingaan, joka ottaa saamelaisuutensa paljon vakavammin. Tämä oli toisaalta äärimmäisen masentava kirja ja toisaalta taas ilahduttava kirja. Sami on niitä päähenkilöitä, jotka on kirjoitettu hyvin mutta joista minä en pidä. Halusin koko ajan ravistella häntä ja komentaa lopettamaan valehtelun. Inga ei mielestäni ollut yhtä moniulotteinen hahmo, mutta hänen intonsa ja vakavuutensa olivat vaikuttavia. Hän on niitä ihmisiä, jotka saavat jotain aikaan.

Ei huono päätös vuodelle ja luen varmasti myös Pajulinnun huudon jahka ehdin.

Luettu myös mm.:

Mie Turus, Kirjakaapin avain ja Lukukausi.

Haasteet:

* I Spy - 9. body of water

* Kansojen juurilla (saamelaiset)

Milla Ollikainen: Vesiraukka

Milla Ollikainen:
Vesiraukka
255 s.
Like 2014
Kirjastosta

Sinä yönä mustat pilvet vyöryivät tunturin takaa järven ylle.

No eipä mennyt kauaa ennen kuin tähän tartuin. Ylläs-trilogian viimeinenkin osa odottelee jo tuossa pöydällä. Ajattelin, että kun kerran koko sarja on jo julkaistu, voisin yhtä hyvin lukea ne enemmän tai vähemmän peräkkäin. Eipähän unohdu kuka kukin on.

Taas kerran ollaan Ylläksen kupeessa ja tälläkin kertaa ruumiita kasaantuu tarinan edetessä useampikin. Ensimmäinen eli se, joka potkaisee tarinan liikkeelle, on järvestä löytyvä lukiolaistyttö. Murhaa alkaa selvittää konstaapeli Juhani Vuontisjärvi, jolle murhat jo riittäisivät, kiitos vain. Samaan aikaan Äkäslompoloon saapuvat edellisestä osasta tutut toimittaja Eerika ja hänen ystävänsä Krisse. Tarkoitus on ottaa selvää mitä Krissen pojan isälle kuuluu, tyyppi kun ei edes tiedä tulleensa isäksi.

Krisse ja Eerika olivat melko turhanpäiväisiä hahmoja tarinan kannalta. Heistä ei ollut mitään apua murhan ratkaisemisessa ja isukin etsiminen oli tylsää puuhaa. Kaipa mielipiteeseeni vaikuttaa paljon se, että en edelleenkään pidä Krissestä enkä nyt syttynyt Eerikallekaan. Krisse on toki ottanut itseään niskasta kiinni, mutta hän vain ei ole selvänäkään sellainen hahmo, joka jaksaisi pitää mielenkiintoni yllä. Vuontisjärvestä pidän edelleen. Hän on sellainen samantapainen vanhempi vakaa poliisisetä kuin esimerkiksi komisario Lewis. Hänestä teki erityisen kiinnostavan se, että hän tunsi käytännössä kaikki jotenkin juttuun osalliset äkäslompololaiset. Palloile siinä sitten murhaepäilyjen kanssa kun muistat kaikkien sukupuut parin sukupolven taakse...

Takakannessa sanotaan näin: ---ammentaa voimansa Lapin legendoista ja pohjoisesta mielenmaisemasta. Nuo mielenmaiset annan kyllä romaanille, tässäkin on sitä lappilaista tuntua josta tykkäsin myös sarjan ensimmäisessa osassa. Legendoja sen sijaan jäin taas kaipaamaan. Vesiraukan näkökulma tuntui irralliselta kerronnalla kikkailulta.

Edellisessä osassa motiivit sun muut löytyivät Lapin sodasta, tällä kertaa (tavallaan) saamelaisten kohtelusta. Kirjassa on eräs suku, jolle asia on hyvin läheinen. Osa sen juurista on saamelaisessa kulttuurissa, joka on Suomessakin yritetty tukahduttaa ja suorastaan raa'asti tappaa. Vesiraukassa muistellaan katkeraa historiaa, jolloin saamelaisuus oli häpeä ja saamenkieltä yritettiin kitkeä pois. Saamelaislapset laitettiin usein kylmiltään suomenkieliseen kouluun, jossa he eivät ymmärtäneet kieltä. Nöyryytykset seurasivat toistaan eikä sellaista kukaan voi unohtaa.

Myöhemmin hänelle selvisi, että koulussa oli muitakin saamelaisia, mutta kaikki koettivat peittää sen. Hän oppi siinä taitavaksi - kun hän tapasi isän, ei isäkään ensin arvannut mistään, että hän oli saamelainen. Hän halusi lähteä miehen mukaan, kauaksi nöyryytyksistä, kauas ämmistä ja äijistä, jotka olivat lähettäneet hänet nöyryytettäväksi.

(s. 133)

Luettu myös mm.
Hengityskeinu, Kirjasähkökäyrä, Elämä on ihanaa jne.

Haasteet

* I Spy - 24. paranormal being

* Kansojen juurilla (saamelaiset)