tiistai 31. maaliskuuta 2015

Maaliskooste

Tehdäänpäs testin vuoksi tällainenkin. Jos tämä homma nappaa niin sitähän saa tehdä sen 12 kertaa vuodessa. 

Se ilmeisin maaliskuun saavutus on tietenkin blogin perustaminen. Toistaiseksi on ollut hauskaa ja jopa turhankin addiktoivaa. Mietiskelin jonkin aikaa noita avainsanoja eli millaisia ja miten paljon niitä kannattaisi käyttää. Päädyin sitten kaksiosaiseen ratkaisuun: minkälaisia itse tykkään käyttää blogin lukijana, ja mikä on fiilis kunkin kirjan kohdalla. Johan noita mahtuu listaamaan vaikka sanakirjan verran jos siltä tuntuu.

Kaikki blogin kuvat ovat itse ottamiani ellei sitten kyse ole (tulevaisuudessa) johonkin haasteeseen kuuluvasta haastemainoskuvasta. En viitsi alkaa miettimään tekijänoikeuksia sen enempää, joten tämä lienee yksinkertaisinta.


Maaliskuun luetut & blogatut:

Inuittieräopas murhaajan jäljillä. Tästä tykkäsin etenkin miljöö- ja tapakuvausten osalta, juonessa olisi ollut hiomista.

Pohjois-korealainen etsivä sotkeentuu salaliittoon. Odotukset olivat korkealla, mutta päätön säntäily pitkin maata ei napannut.

Kolme yksinäistä ihmistä kohtaa toisensa. Murhien jälkeistä rauhallista lukemista, jonka loppu kaivelee vähän vieläkin.

Nuori nainen etsii paikkaansa dystopia-Suomessa. Yllätyin verkkaisuudesta ja filosofoinnista, kaiken kaikkiaan ihastuin ja odottelen Itärannan seuraavaa kirjaa.

LaNu seikkailu viikinkiajan Suomessa. Kiva viisikkomainen tarina, jollaisia nykyLaNu-kirjallisuudesta tuntuu valitettavasti puuttuvan vaikka kysyntää olisi.

Sarjakuvaelämää miehen, kissan ja koiran taloudessa. Kyyninen ja omaan makuuni turhan ilkeämielinen huumori ei innostanut, vaikka kissasarjiksista tavallisesti pidänkin.

Fyysikkonero kertoo oman tarinansa 124:ssä sivussa. Olisin kaivannut enemmän elämäkerrallisuutta ja vähemmän fysiikkaa, mutta kirjan perimmäinen viesti oli mukavan positiivinen.


Maaliskuun luetut & bloggaamattomat:

Ennen blogin perustamista lukaisin Rick Yanceyn kirjat 5. aalto ja sen jatko-osa Ääretön meri. Suurin osa ihmiskuntaa on tuhoutunut avaruusalusten ilmestyttyä taivaalle, hengissä olevien elämä on selviytymiskamppailua. Ensimmäinen osa oli parempi kuin toinen, mutta niinhän se usein on. Kelpo dystopiaa ja pidin paljon aktiivisesta päähenkilöstä Cassiesta.

Luin juuri Anneli Kannon Pyövelin ja siitä sitten myöhemmin kun löydän aikaa kirjoittaa ajatuksiani ylös.


Hamassa tulevaisuudessa:

Kirjaston lainalista on jälleen kerran venynyt luvattoman pitkäksi ja omiakin on lukematta vielä enemmän...

Tällä hetkellä kesken ovat Jenny Nordbergin Kabulin tyttöjen salaisuus (afganistanilaisten naisten asema on sen verran raskas aihe, että tauotan lukemista muilla kirjoilla) ja Joanne M. Harrisin The Gospel of Loki (herätelainaus kirjastosta, en ole vielä prologia pitemmällä, saa nähdä luenko loppuun).

Tarkoitus olisi lukea ainakin McGrathin Lumipoika ja Terry Pratchettia (luultavasti ensimmäinen Tiffany-sarjan kirja, niitä en ole lukenut) Yöpöydän kirjat-blogin kimppalukuun.


Että sellainen kuukausi tällä kertaa.

maanantai 30. maaliskuuta 2015

Stephen Hawking: Minun lyhyt historiani

Stephen Hawking: Minun lyhyt historiani
(My Brief History)
124 s.
WSOY 2015
Kirjastosta

Isäni Frank oli Yorkshiressä Englannissa asuneen torpparisuvun vesa.

Tunnustan etten ole lukenut Ajan lyhyttä historiaa. Pitäisi ihan yleissivistyksen vuoksi ja koska avaruus on kuitenkin aika kiehtova juttu. Jotenkin olen aina ajatellut, että se on kuitenkin niin korkealentoisesti kirjoitettu, että tällainen tavallinen tallaaja ei siitä mitään ymmärrä. Tämä kirja ei nyt oikeastaan rohkaissut yrittämään, vaikka ihan kiinnostava tapaus sinänsä onkin. Tässä on elämäkerralle yllättävän paljon tieteellisiä ja vaikeaselkoisia teorioita mikä kertonee siitä, miten äärettömän tärkeää Hawkingin työ on ollut hänelle. Maailmankaikkeuden tutkiminen on yhtä oleellista hänen elämälleen kuin hänen perheensä.

Minulle kiinnostavinta tässä kirjassa oli se, mitä odotinkin elämäkerralta eli elämästä kertominen. Hawking avaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan intellektuelliperheen jäsenenä, sekä vakavan sairauden varjostamaa aikuisuuttaan. Olisinkin kaivannut enemmän henkilöhistoriaa ja vähemmän fysiikkaa, mutta niin, suuret teoriat ovat selvästi olleet Hawkingin elämän huippuhetkiä jotka hän haluaa jakaa muiden kanssa. Harmi vain, että itseäni kiinnosti enemmän Hawking henkilönä ja vähemmän Hawking tiedemiehenä.

Mielenkiintoista ja ajatuksia herättävää oli Hawkingin oma huomautus siitä, että hän on vain aivan tavallinen tiedemies muiden joukossa. Älykäs, mutta ei sen älykkäämpi kuin kollegansa. Se, mikä erottaa hänet muista on hänen sairautensa. Jäinkin pohtimaan sitä, että onko tällainen erilaisuuden perusteella julkisuuteen nostaminen nyt sitten poliittisesti korrekti versio friikkisirkuksesta ja sormella osoittelusta? "Älykäs tiedemies, mullistanut maailmankuvaamme jne. jne. MUTTA KATSOKAA, PYÖRÄTUOLI!!!" Hawking nostetaan esille, koska hän on erilainen kuin muut. Hänet ja hänen erilaisuutensa saa nostaa esille, koska hän on älykäs ja pärjännyt hyvin elämässään. Oletuksena on kai se, että hän itse ilmoittaisi jos ei moista haluaisia. Hah, ihan kuin se olisi ikinä estänyt mediaa...

Kaiken kaikkiaan lukukokemus oli positiivinen ja kirjasta jäi hyvä mieli. Kirjaa sävyttää Hawkingin kuiva huumori, joka upposi minuun kuin veitsi voihin. Hawking itse sanoo saaneensa elämältään miltei kaiken mitä on keksinyt toivoa. Sairaus ei ole estänyt häntä saamasta lapsia, matkustamasta ympäri maailmaa tai ratkomasta universumin salaisuuksia. Jokainen voisi oppia jotain hänen asenteestaan ja sinnikkyydestään. On vaikea kuvitella miten suuren työn takana tämänkin kirjoittaminen/sanelu on Hawkingille ollut. Omien sanojensa mukaan hänen viimeisin puhesyntetisaattorinsa tuottaa kolme sanaa minuutissa. Yrittäkääpä itse keskustella ja kirjoittaa kirjoja ja tieteellisiä artikkeleita sillä tavalla. Nostan hattua!

Haasteet: 50 kategoriaa - 27. a book you can finish in a day

lauantai 28. maaliskuuta 2015

Darby Conley: Vastakarvaan 1-3

Darby Conley: Vastakarvaan 1-3
(Get Fuzzy 1-3)
46 s., 47 s., 55 s.
Sammakko, 2003, 2004, 2010
Kirjastosta


Tykkään kissoista. Ja kun sanon "tykkään" tarkoitan, että kissan nähdessäni aivoni lähtevät lomalle. Niiden paikalle asettuu jotain, jonka sanavarasto koostuu sellaisista sanoista kuin "ihana", ":D:D!!!" ja "pakko silittää". Kissasarjakuvat täytyy lukea kun ne sattuvat kohdalle, tässä ei vain ole vaihtoehtoja. Omia suosikkejani ovat esimerkiksi Simonin kissa, Karvinen ja viime vuonna ilmestynyt Mourukatit-albumi. Juuri nyt tuli mieleeni, että voisi olla hauskaa kerätä kissasarjiksia omaan hyllyyn. Täytyypä laittaa mietintään.

Nämä lainasin siis tuota "kaikki kissat tänne heti"-periaatetta noudattaen. Olisi pitänyt selata albumeita vähän tarkemmin, en nimittäin sittenkään lämmennyt tälle sarjalle. Odotin jotain karvismaista ja hyväntuulista. Tämä on loppujen lopuksi aika kyyninen ja jollain tavalla inhottava sen osalta, millaisia kissat tässä ovat. Kissa Nökö ja koira Väsy puhuvat oikeasti, ja heitä ymmärtävät muutkin kuin omistajansa Roope. Lemmikit vinguttavat omistajansa Visaa, käyttävät työkaluja ja elektroniikkaa, ja pukeutuvat välillä vaatteisiin muodin nimissä. En oikein osannut suhtautua siihen, että näin ihmismäiset olennot ovat muka vaistojensa vietävissä ja jonkun omistamia lemmikkejä.

Nämä ihmismäiset piirteet tekevät Nököstä hyvin vastenmielisen. Hänelle on annettu myös kissamaisia piirteitä, joita on oikein korostettu. Karvisen kanssa itsekkyys ja ilkikurinen, jopa hieman pahatahtoinen leikki toimivat, koska ne pysyvät suurimmaksi osaksi kissojen rajoissa. Lisäksi karvishuumori toimii, koska muut hahmot ovat hassuja ja hauskoja ihan itse, ja Karvinen vain todistaa heidän toilailujaan. Ihmismäisellä älyllä ja kyvyillä varustettu Nökö on vain ilkeä. Piste. Sääliksi käy Vasyä ja Roopea, jotka jäävät Nökön hampaisiin. Minuun tuollainen huumori ei nyt uponnut. On näissä välillä hauskojakin kohtia, ei sillä, mutta liian vähän omaan makuuni.



keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

Roope Lipasti: Viikinkisolmu

Roope Lipasti: Viikinkisolmu
189 s.
WSOY, 2015
Kirjastosta

Maanavilja viimeisteli kaarnanpalan veitsellään, pyöräytti sen keskelle reiän ja pystytti siihen ohuen maston.

Sattuipa silmään nuorten uutuushyllystä yhtä ja toista, mutta tämän päädyin sitten lainaamaan. Täytyy yrittää noudattaa itsehillintää eikä kantaa kotiin aivan kaikkea mitä näkee, muuten tuo lukupino ei ikinä lyhene... Tämä siis tarttui mukaan siksi, että viikingit. Ei historianörtti voi vastustaa tuollaisia avainsanoja ja minua kiinnosti nähdä, millaista historiallista kaunoa nuorille kirjoitetaan. Tai no, varhaisnuorille ja lapsille, sanoisin kohderyhmän olevan siinä 9-12-vuotiaat. Hyvä nyrkkisääntö lasten- ja varhaisnuorten kirjojen suhteen on se, että kohdeyleisö on parisen vuotta nuorempi kuin kirjan päähenkilö.

Jotenkin tästä tuli mieleen Enid Blytonin Viisikot. Sellainen tietynlainen viaton seikkailuhenkisyys, vaikka Viisikoissa toki tapahtui jos jonkinlaisia konnuuksia ja tässä on kohtalokkaita viikinkihyökkäyksiä. Mutta tykkäämisjutuista ei puhuta ollenkaan, lapset ovat totta kai viisaampia kuin useimmat aikuiset, ja lasten välinen ystävyys on hyvin tärkeää. Maanavilja, Pekko ja Egil tarpovat ja löytävät viihteensä luonnosta, eivät tableteista ja televisiosta. Nyt kun asiaa pohdin, taitaisi olla melkein mahdotonta kirjoittaa tällainen viisikkomainen seikkailu ja sijoittaa se nykyaikaa. Suurin osa lapsista ei vain leiki ja remua pitkin metsiä samalla tavalla kuin ennen. Ehkä kirjan voisi sijoittaa maaseudulle tai jonkinlaiselle eräretkelle? Tai sitten tosiaan menneisyyteen kuten Lipasti teki.

Viisikoihin verrattuna tässä on ehdotonta plussaa se, että Viljan tyttöys ei ole ongelma. Hän ei halua olla poika ja vaikka tietenkin vanhempana lukijana tiedän, että viikinkiajan maailma ei ollut mikään tasa-arvon utopia, naisten ja tyttöjen paikkaa ei vähätellä. Pekko ja Egilkin ovat sitä mieltä, että Vilja se tulevaisuudessa määrää kaapin paikan.

Talojen edustoilla sytytettiin nuotioita ja naiset ryhtyivät tekemään ruokaa. Miehillä oli tärkeämpää tekemistä, joten he olivat kokoontuneet päällikkö Kullervon pihaan. Oli tosin vaikea tietää, mikä se heidän tärkeämpi tekemisensä oli. Pekko arveli sen olevan sitä, että he pysyivät poissa tieltä, kun eivät ymmärtäneet ruuanlaitosta mitään. Hän oli varmaan oikeassa, sillä miehet näyttivät lähinnä rehvastelevan sillä, kuka oli kaatanut suurimman karhun ja saanut hankituksi eniten oravannahkoja.  
(s. 28)

Tykkäsin siitä, että tapahtuma-aika on selvästi, mutta sitä erityisemmin korostamatta kaukainen menneisyys. Viljan kylä on iso, onhan siinä peräti kymmenen taloa. Toiselle kymmenelle ehtineiden lasten olisi jo korkea aika alkaa opetella tosissaan aikuisten töitä. Haavoittuneiden ja sairaiden hoito ovat Hyvälemmen heiniä, ja yrttiseosten lisäksi olennainen osa parantamista ovat tietenkin kaikenlaiset loitsut ja rummunpäristelyt. Aikuisten kirjana näihin puoliin olisi varmasti syvennytty enemmän, etenkin niihin ei niin mukaviin puoliin. LaNu-kirjaksi tässä on kuitenkin mielestäni sopiva sekoitus wanhaa aikaa ja teemoja, joiden luulisin kiinnostavat nykypäivän nuorta lukijaa.

Että ei muuta kuin jatko-osaa kirjoittamaan!


Haasteet: 50 kategoriaa - 4. a book published this year

sunnuntai 22. maaliskuuta 2015

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja


Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
266 s.
Teos, 2012
Kirjastosta

Kaikki on nyt valmista.

Myös minä olin viimein valmis lukemaan tämän. Muistan kyllä oikein hyvin kirjan aiheuttaman kohun, mutta itseäni ei silloin kiinnostanut lukea tätä. Oikeastaan päinvastoin, välttelin kaikin keinoin vaikka noin yleensä tykkään kyllä scifistelystä ja dystopioista. Kaipa se oli sisäinen kirjakapinalliseni pinnalla periaatteella "jos se on megasuosittu, sen on pakko olla huono". Ja jos nyt ihan totta puhutaan niin tuo kirjan kansi ei kyllä houkuta ollenkaan ja sanoo kirjan olevan tylsä. Nyt kirjan luettuani ymmärrän kantta paremmin. Olen näkevinäni tuossa sellaisen ärsyttävän renkaan, jonka räpistelijät jättävät kahvi- tai teekuppinsa alle kun eivät saa juomaansa pysymään kupissa (ja jättävät sitten vielä pöydän pyyhkimättä). Hankkikaa nokkamukit jos ei muuten onnistu! #hillaongelmia #noriapaheksuu

Yleisen kehumisen lisäksi muistan kaikista lukemistani arvosteluista sen, että niissä ei mainittu sanallakaan Norian olevan rakastunut parhaaseen ystäväänsä Sanjaan. Ei sitä katoilta huudettu, mutta rivien välistä ja paikoittain riveistäkin sen luki yhtä selvästi kuin aurinko paistaa pilvettömältä kesätaivaalta. Minut se yllätti positiivisesti, mutta pisti kyllä ihmettelemään miksi kukaan ei sanonut siitä yhtään mitään. Ei Suomessa kirjoiteta ja paineta yhtään liikaa kirjallisuutta, jossa päähenkilö olisi jotain muuta kuin perushetero. Ei ainakaan ilman, että sen pitää olla Se Juttu siinä kirjassa. Tässä kirjassa Norialla on muitakin ongelmia kuin seksuaalisuutensa pohtiminen, eikä se edes vaikuta olevan ongelma. Noria ja Sanja ovat ystäviä, ja Noria rakastaa Sanjaa sekä ystävänä että ehkä jonain muunakin. Hiljaista, kaunista rakkautta. Sanjan tunteita ei selvitellä, mutta minä kallistuin sille kannalle, että hänkin on rakastunut Noriaan. Niin tai näin, oli aivan ihanaa lukea dystopia, jossa tytöt eivät kilpaile pojasta tai unohda ystävyyttään pojan takia.

Noin ylipäätään Norian ja Sanjan ystävyys oli mielestäni kirjan parasta antia ja siihen kirjassa panostettiinkin. Norian äiti jää etäiseksi hahmoksi etäännyttyään kirjaimellisestikin tyttärestään. Olisin oikeastaan toivonut, että hänen ajatuksiaan olisi valaistu enemmän. Tuntui niin yllättävältä, että hän lähtee tuntiessaan olonsa uhatuksi, mutta suostuu jättämään tyttärensä. Isä puolestaan on teemestarina enemmänkin ammattinsa edustaja ja Norian opettaja kuin isä, mikä kyllä sinänsä oli mielenkiintoinen asetelma. Tarinassa painotetaan paljon ihmisten välistä kunnioitusta, mistä tulikin mieleeni että Norian ja Taron välinen jännite oli toinen suosikkini. Taro on päällisin puolin hyvin kohtelias, mutta Noria on täysin hänen armoillaan. Siksipä Norian itsepäinen kapinointi perinteiden ja viholliselle osoitetun kunnioituksen kautta oli suorastaan mieltäylentävää luettavaa. Siinäpä nuori nainen, joka ei laskeudu vihollisensa tasolle vaan on heitä korkeammalla.

Pidin paljon teeseremonioiden kuvauksesta, jotka oikeastaan tiivistävät kirjan koko olemuksen. Rauhallinen ja mietiskelevä, ei päätöntä säntäilyä ja aseiden kanssa heilumista. Noria elää dystopiassa, ja Itäranta on mielestäni valinnut viisaasti ja pysynyt tiiviisti hänen näkökulmassaan. Yleensähän dystopioissa selitetään kaikki mahdollinen ja eletään suurissa kaupungeissa, joissa sitten tapahtuu suuria asioita. Norian maailma on pieni ja silti armeijan sortovalta ulottuu sinnekin. Etenkin kirjan viimeinen osuus, jossa Noria on vankina omassa talossaan, on suorastaan erinomaisen ahdistava. Tuntui kuin olisi omat seinät kaatuneet päälle.

Vaikka minusta olikin mukavaa, että pysyttiin Norian näkökulmassa, jäin silti hieman hämmentyneeksi kirjan maailman suhteen. Muistan paljon puhetta siitä, että kirjassa Kiina on valloittanut maailman. Xinjing kuulostaa omiin korviini kiinalaiselta, totta, mutta muuten maailma oli mielestäni enemmänkin japanilaishenkinen nimistä tapoihin ja teeseremoniaan asti. Kirjassa viitattiin myös Sei Shōnagoniin (Norian esi-isä Miro, joka teki listoja asioista. tämä viittaus jäänee yhdeksi ikuisista suosikeistani, niin yllättävä ja hauska se oli), joka oli eläessään erittäin japanilainen nainen. Oliko maailman ja/tai Skandinavian siis valloittanut Kiina vai Japani? Jostain syystä tämä jäi kaivelemaan...

Seuraavaa Itärannan kirjaa en taatusti välttele, vaan luen heti kun tilaisuus sattuu kohdalle.

Luettu myös mm: Olen kohtalaisen varma, että kaikki muut vauvasta vaariin ovat jo lukeneet tämän...

Haasteet: 50 kategoriaa - 35. a book set in the future || I Spy - 22. something to read

sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

Linda Olsson: Kun mustarastas laulaa

Linda Olsson: Kun mustarastas laulaa
(I skymningen sjunger koltrasten)
320 s.
Gummerus 2015
Kirjastosta


Tuuli oli noussut Stadsgårdenin laiturilta ja yltynyt iskeytyessään kallioseinämään matkalla etelään.

Aina joskus sitä tulee napattua kirja kannen perusteella. Sen verran vilkaisin takakantta, että varmistin onko kyseessä islam- ja/tai Afrikka-henkinen tarina vai ei. Niissä kun tapaa nykyään olla tällaisia kansia: maisemaa, kauniit värit, utuinen tunnelma. Yllättävä kansikuvatrendi, mutta onhan se toki kaunis katsella ja erottuu edukseen kun enimmät kannet ovat mielestäni tänä vuonna olleet kovin tylsiä. Ei yhtään sellaisia, jotka kiinnittäisivät positiivisella tavalla huomion itseensä.

Mutta niin, ei ole Afrikkaan eikä islamia. Yllätyin aikas paljonkin kun kävi ilmi, että tässä onkin kirja kirjallisuudesta ja lukemisesta. Eläköitynyt antikvariaatin omistaja Otto on kerännyt itselleen pienen kirjaston, lukihäiriöinen sarjakuvapiirtäjä Elias kuulee kirjat toisen käden kautta Oton kertomina, ja Elisabeth kirjoittaa. Tai kirjoitti, tässä onkin yllättäen kysymys paljolti siitä pystyykö hän kirjoittamaan enää uudelleen. Elias kun on oudon inspiraation saatuaan piirtänyt tarinan, joka puhuu Elisabethille hänestä itsestään, Elisabethista ja hänen särkyneestä elämästään.

Olsson onnistuu kirjassa erinomaisesti kolmen hyvin erilaisen, mutta kuitenkin samanlaisen elämäntarinan kirjoittamisessa. Otto, joka nousi omaksi suosikikseni, ei oikein itsekään tiedä miten on päätynyt sinne missä on, kerrostaloon Etelä-Tukholmaan. Hänestä huokuu elämäänsä tyytyneen ihmisen hiljainen turhautuneisuus. Hän on ottanut mitä on annettu, eikä yrittänytkään saada mitään muuta. Naimisissa hän oli, mutta pohtii rakastiko tai edes tunsiko koskaan edesmennyttä vaimoaan. Elämän ainoa valopilkku on alakerran Elias ja myöhemmin Elisabeth, jonka miehet yhdessä vetävät ulos kuorestaan kukin tavallaan. Tarinan edetessä Otto ikään kuin puhkeaa kukkaan, ja kyllähän se vetää suuta hymyyn kun seitsemänkymppinen mies viimein löytää aidon elämänilon. 

Tykkäsin kirjassa paljon siitä, että vaikka kolmikko kokonaisuutena on yksi pieni yhteisö, he kokevat sielujen sympatiaa eri tavalla eri ihmisiä kohtaan. Oton suhde Eliakseen ei ole Elisabethin suhde Eliakseen, heitä yhdistää erilainen side. Tykkäsin myös Olssonin tavasta kuvata yksinäisyyttä näiden kolmen kautta. Etenkin Elisabethin osuudet ovat suorastaan ahdistavia ja useammin kuin kerran kävi mielessä, että hän tarvitsisi ammattiauttajaa päästäkseen ylös masennuksen suosta. Kirja on kauniisti kirjoitettu ja saatanpa jossain välissä lukea toisenkin Olssonin kirjan ihan vain kielen vuoksi.

Oikeastaan ainoa asia, josta en kirjassa pitänyt, oli sen loppu. Kaikki tuntui menevän niin kauniisti kohti toivoa ja uutta alkua, ja sitten. Niin, kaipa se loppu jäi tarkoituksella vähän tulkinnanvaraiseksi. Jostain syystä en nyt onnistu vakuuttamaan itselleni, että he kaikki elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka. Vika on siis tällä kertaa synkistelevässä lukijassa.


Haasteet: 50 kategoriaa - 24. a book based entirely on its cover || I Spy - 21. animal/insect

perjantai 13. maaliskuuta 2015

James Church: Korealainen kuurupiilo

James Church: Korealainen kuurupiilo
(A Corpse in the Koryo)
344 s.
Atena, 2015
Kirjastosta

Ei muuta ääntä kuin tuuli, eikä päivää edeltävässä niukassa puolivalossa muuta nähtävää kuin mureneva moottoritie, joka leikkaa suorana autiota maaseutua.

Hurahdin viime vuonna hetkeksi Pohjois-Koreaan ja luin putkeen useammankin maata käsittelevän kirja. Mielipiteeni voi tiivistää sanoilla "hullua", "sääliksi käy" ja "toivottavasti ihmiskunta joskus katsoo taaksepäin ja häpeää sitä, että kukaan ei puuttunut asiaan". Koko maa tuntuu olevan sekaisin kuin seinäkello, ja eliittiä lukuun ottamatta kaikilla menee huonosti tai vielä huonommin, eikä eliitilläkään mene niin kovin hyvin.Omalla sairaalla tavallaan tämä on niin kiehtovaa, että oli pakko tarttua tähän uutuusdekkariin.

Korealainen kuurupiilo aloittaa tarkastaja O'n tutkimuksia käsittelevän kirjasarjan. O on kaiketi hyvä työssään, mutta myös pieneen kapinallisuuteen taipuvainen. Onneksi hänen pomonsa on ymmärtäväinen alaisensa omituisuuksien suhteen, vaikka varoitteleekin tätä viemästä asioita liian pitkälle. Pois se minusta, että väittäisin tietäväni Pohjois-Koreasta yhtään enempää kuin James Church, mutta jotenkin O'n kapinointi oli epäuskottavaa. Hän ei esimerkiksi käytä Suuria Johtajia esittäviä rintamerkkejä. Kaikissa lukemissani kirjoissa tähdennettiin, että etenkin Pjongjangissa nämä napit koristavat jokaisen rintapieltä. Muuten voi vankileiri tai kirves heilahtaa. Kaikki tuntuivat paheksuvan tai ihmettelevän O'n napittomuutta, mutta kukaan ei puuttunut siihen suoraan tai ilmoittanut asiasta ylemmälle taholle. Tämä oli itse asiassa se epäuskottavin kohta: maassa, jossa ihmiset vahtivat toisiaan, juorukelloja on varmasti joka nurkalla.

Kirjan alussa O on ottamassa kuvaa autosta, josta ei tiedä yhtään mitään. Kuvaus epäonnistuu, koska kamerassa ei ole toimivia pattereita. Pohjois-Koreassa mikään ei mene niin kuin Strömssössä ja kaikesta on pulaa. Tämän kirjailija toi mielestäni hyvin esille. Hotellit ja asunnot ovat kurjia lukuun ottamatta niitä, jotka on varattu yhteiskunnan kermalle ja ulkomaalaisille. Junat eivät kulje aikataulussa eikä O onnistu saamaan uutta rengasta pyöräänsä. Myös tee välttelee häntä taitavasti. Autot ovat tiettyihin paikkoihin ja tietyille ihmisille keskittyvää luksusta, ja vaikka auto löytyisikin, bensan ostaminen onkin toinen juttu. O päätyy rajakaupunki Manpoon, jossa asiat ovat hieman toisin. Rajan läheisyys mahdollistaa ja rohkaisee laitonta liiketoimintaa kuten TV-lähetysten kaappaamista Kiinasta. Toisaalta sama laittomuus johtaa tavallistakin helpommin väkivaltaan, koska poliisit on lahjottu niin hyvin katomaan toisaalle. Valitse siinä sitten missä asut.

Kun O palaa kuvausretkeltään toimistolle, häntä odottavat kapteeni Kim ja varapuheenjohtaja Kang tiedusteluyksiköstä. O on tietämättään sohaissut poliittisesti tulenarkaa aihetta. Ja siitäpä lähteekin liikkeelle tarinan varsinainen juoni, joka ei tehnyt minuun suurempaa vaikutusta. O säntäilee päättömästi pitkin Pohjois-Koreaa muiden käskystä, mutta koska hän ei tiedä miksi matkustaa, ei sitä tiedä lukijakaan. Church panttaa kaikkea selityksiin viittaavaakin kuin kansallisaarretta. Toisaalta voin kyllä kuvitella elämän olevan tuollaista Pohjois-Koreassa. Mitään ei tiedetä koska mitään ei kerrota, ja käskyjä totellaan koska niitä on toteltava. Kysyminen on kapinointia ja kapinointi on pahasta. Makuasiahan tämä on kun kirjaa lukee: minä kaipasin selityksiä, mutta toista lukijaa niiden puute ei välttämättä haittaa kun ottaa huomioon tapahtumapaikan. Kun tapahtumien perimmäinen syy selviää viime sivuille, en kokenut minkäänlaista "ahaa, nyt kaikki on ymmärrettävää"-elämystä. Pikemminkin tuli sellainen "ai jaa, no ei tuo tee jutusta yhtään järkevämpää" -fiilis.

Osittain tämä johtuu varmasti siitä, että en kiintynyt O'on ollenkaan. Hän on kokoelma piirteitä, mutta ei kokonainen henkilöhahmo. Hänestä saa irti pintaraapaisun verran, mutta jotenkin yksityiskohdista ei vain muodostu kokonaiskuvaa. Ehkä tämä oli tarkoituksellista ja Church halusi kirjoittaa tällaisen hahmon. Minusta on kuitenkin mukavaa päästä lukiessa hahmojen pään sisään enkä pitänyt siitä, että O'n mielenliikkeet jäivät arvoitukseksi melkein kokonaan. Voi olla, että tartun sarjan seuraavaan osaan jos se suomennetaan, mutta lupaamaan en mene.

Erityismainintana se, että yllättäen kirjassa puhutaan paljon suomalaisista ja Suomesta. En valita, mutta jäin miettimään miksi juuri Suomi kaikista maailman maista. Onko meillä tietämättäni lusikka niin syvällä Pohjois-Korean sopassa, että se ansaitsee erityishuomiota? Vai sattuuko Church vain tykkäämään Suomesta, mikä on toki ihan ymmärrettävää?

Luettu myös mm: Mainoskatko

Haasteet: 50 kategoriaa - 13. a book set in a different country

torstai 12. maaliskuuta 2015

Terry Pratchett 1948-2015


It is with immeasurable sadness that we announce that author Sir Terry Pratchett 
has died at the age of 66.


Tässä on nyt kyseessä pienoinen kirjallinen maailmanloppu. Odotettavissahan se oli, mutta jotenkin ajattelin aina,että ei vielä. Että Kuolema ei ihan vielä hakisi loistavaa kirjailijaa ja lukemani perusteella hyvin mukavaa miestä. Mutta toisaalta, oletan että hän lähti juuri niin kuin halusikin, juuri silloin kuin halusi. Kuinka moni voi sanoa samaa?

Minulla on hyllyssä rivi englanninkielisiä Kiekkomaailma-kirjoja. Ne suosikit, jotka olen lukenut jo monta kertaa ja luen varmasti vielä uudelleenkin. Lisäksi on Neil Gaimanin kanssa yhteistyössä tehty Good Omens and jopa sen harvinainen suomennoskin. Se on yksi ikisuosikeistani, joka kuuluu ehdottomasti autiolle saarelle otettaviin kirjoihin. Kiekkomaailmat ja Good Omens ovat minulle eräänlaisia lohtukirjoja. Niissä on kohtia, joihin palaan aina uudelleen ja jotka ovat muokanneet omaa ajatusmaailmaani teinivuosistani lähtien.

Kiitos kaikesta, Sir Pratchett.

keskiviikko 11. maaliskuuta 2015

M. J. McGrath: Jään muisti

M. J. McGrath: Jään muisti
(White Heat)
Like, 2012
394 s.
Kirjastosta

Edie Kiglatuk sulatti retkikeittimellä jäävuoresta lohkaistua kimpaletta teevedeksi ja pohti syitä sille, miksi metsästysretki oli ollut niin käsittämättömän menestyksetön.

Tarinamme alkaa siis Suurella Kysymyksellä, jonka vastausta etsitään niin Ellesmerensaarelta kuin Grönlannistakin. Yhtä kylmää joka paikassa, joskin Edie huomaa Grönlannin olevan huomattavasti lumisempi kuin rakkaan, umpijäätyneen kotisaarensa. Jos ei muuta saa kirjasta irti niin ilmaston ja lämpötilan suhteellisuuden ainakin. Edie ja muut tarinan inuitit kun pitävät -25 astetta varsin sopivana, suorastaan miellyttävän raikkaana ulkoiluilmana. Sehän on vain pukeutumiskysymys. Pidin erittäin paljon siitä, että kaikki henkilöt pukeutuivat säähän sopivasti tai jos eivät, palelivat. Elokuvissa ja TV:ssä juostaan usein päät paljaana keskellä lumimyrskyä, mutta nyt ollaan fiksuja ja puetaan keskimäärin kolme pipoa päällekkäin. Muutenkin ympäristön kuvaus on ehdottomasti kirjan vahvoja puolia. Ihme kun sivut eivät huurtuneet.

Tässä hyisessä maailmassa lähtölaukaus vastauksen etsintään annetaan kirjaimellisesti. Edie on vetämässä kahden etelästä tulleen miehen retkikuntaa kun toinen ammutaan seisoville jaloilleen. "Hupsista, onnettomuuksia sattuu huolimattomille etelän tolloille," sanoo inuittien vanhimpienneuvosto. "Ja jääkarhut lentävät," ajattelee Edie, mutta suostuu pitämään suunsa kiinni, koska vaakakupissa painaa hänen työnsä eräoppaana. Perinteisesti inuiittinaiset eivät tuota hommaa tee ja yhteisössä on niitä, jotka eivät katso Edien puuhia hyvällä. Ilmaston lisäksi pidin hyvin paljon Ediestä. Niinkin paljon, että jatko-osa odottaa hyllyssä vaikka tämä ei sinänsä juonellaan pääse kehuskelemaan. Välillä mentiin siitä, missä jäävuori on matalin.

Mutta Edie. Jollakin tapaa hän muistutti minua Kathy Reichs'n Tempe Brennanista (kirjojen, ei TV-sarjan). Ei pelkästään alkoholiongelman vuoksi, vaan noin yleensäkin asenteeltaan. Edie on sitkeä olematta kova, armoton olematta raaka. Ankara ilmasto on muokannut naisen ja yhteisön, joka asettaa selviytymisen melkein kaiken muun edelle. Jos vetokoirat ovat nälissään kaukana kotoa ja ainoa potentiaalinen ravinnonlähde on kuollut ihminen, siinä alkaa kirves heilua. En nyt sano onko kyseessä Edien kirves vai ei, mutta hän on ehdottomasti sitä tyyppiä, joka tekisi sen jos pitäisi. Jokainen päättäköön itse onko se sellainen ominaisuus jonka haluaa kirjan päähenkilön omaavan.

Huonomman kirjoittajan kynästä Edie ja inuittiyhteisö voisivat olla karkeita karikatyyrejä, mutta nyt eivät ole. He ovat hyvin inhimillisiä kaikkinen heikkouksineen ja vahvuuksineen. Perinteet ja tavat ovat tärkeässä osassa Edien elämää, ja ne punotaan hänen arkeensa luonnollisesti, osoittelematta oi niin eksoottisia alkuperäiskansan tapoja. Edie syö hylkeenverikeittoa, koska sitä nyt vain syödään. Hän rasvaa lettinsä, koska hän rasvaa lettinsä. Monilla yhteisön jäsenillä on alkoholiongelma, koska. Niin, senpä suhteen osoitellaan kyllä vähän sormella eikä suotta. Inuitit on ajettu ahtaalle, ja oikeastaan kirja herätti kiinnostukseni lukaista heistä jotain tietokirjapuoleltakin.

Kirjan takakantta ei muuten kannata lukea, se nimittäin on täynnä juonipaljastuksia. Mikä siinä on, että toisinaan kustantajien pitää välttämättä pyrkiä pilaamaan lukemisen ja löytämisen ilo? Kyllä en ymmärrä.


Luettu myös mm.: Kirsin kirjanurkka, Erjan lukupäiväkirja, Nenä kirjassa, Annelin lukuvinkit. Taisin itse asiassa bongata tämän lukulistalleni jostain näistä. Kiitos vain, kuka olitkin!

Haasteet: 50 kategoriaa - 10. a mystery or thriller || I Spy - 10. form of water

tiistai 10. maaliskuuta 2015

Blogi, viimeinkin

Miksi?

Se on niitä elämän suuria kysymyksiä. Älä minulta kysy.


No okei, tarkemmin: miksi kirjablogi?

Jos vaikka nappaisi tällainen ryhmähenkisempi lukeminen ja kirjaharrastelu. Lukeminen on noin niin kuin perusperiaatteeltaan yksinäistä puuhaa, ryhmähenkeily tulee lukemisesta keskustelemisesta. Tuo ensimmäinen onnistuu ihan noin vain. Ehkä tämä blogi edesauttaa vielä lisää tuota jälkimmäistä, saapa nähdä.