Sarah Crossan: Yksi

Sarah Crossan:
Yksi
(One, 2015)
440 s.
S & S, 2018
Suomennos: Kaisa Kattelus
Kirjastosta

Tässä

me olemme.

16-vuotiaat Grace ja Tippi ovat siamilaiset kaksoset, lantiosta yhteen kasvaneet ja siksi pakostakin aina yhdessä. Rahavaikeuksien vuoksi heidän täytyy luopua kotikoulusta ja aloittaa lukion toinen luokka Hornbeaconin yksityiskoulussa. He osaavat odottaa tuijotusta, sormella osoittelua ja valokuvausta, mutta ystävyyttä he eivät uskalla odottaa. Kaksoset tutustuvat kuitenkin Yasmeeniin ja Joniin, jotka näkevät tytöt kahtena yksilönä. Perheen omista vaikeuksista huolimatta kaikki näyttää menevän hyvin kunnes lääkäri joutuu kertomaan heille tylyn totuuden...

Olen kuullut tästä kirjasta niin paljon hypetystä joka puolelta, että odotukseni taisivat olla liian suuret. Idea on tietenkin kiinnostava ja erilainen. En ole koskaan aiemmin lukenut kirjaa, jonka pääosassa ovat siamilaiset kaksoset. Crossan on tutkinut asiaa perusteellisesti ja kirjoittanut siitä ihan kelpo kirjan nuorille. Juonessa on samanlaisia perusjuttuja kuin muissakin nuortenkirjoissa: perheongelmia, sisaruskateutta, ensi-ihastus ja ystävyyssuhteiden solmimista. Jaetusta kehosta huolimatta kaksoset ovat kaksi eri ihmistä, joilla on omat kiinnostuksen kohteensa kuten keillä tahansa sisaruksilla.

Kirja tuntui välillä kompastuvan juuri tähän. Toisaalta se yrittää sanoa, että Grace ja Tippi ovat muutakin kuin kaksosuutensa. Toisaalta koko tarina kerrotaan tämän kaksosuuden kautta. Tytöt eivät ole kerronnassa koskaan Grace tai Tippi, he ovat aina Grace-ja-Tippi. Grace on tarinan minäkertoja ja hänellä on tuskin ajatustakaan, joka ei jollain tavalla koskisi myös Tippiä. Mielestäni tämä nakersi pohjaa tuolta yksilöllisyyden teemalta.

Oli kuitenkin kiinnostavaa lukea siitä, millaista on arki kun se pitää koko ajan jakaa jonkun toisen kanssa. Grace ja Tippi käyvät terapiassa, kumpikin omalla terapeutillaan, ja yhden puhuessa toinen kuuntelee musiikkia kuulokkeilla yksityisyyttä antaakseen. Vaatteet on tehtävä erikoistilauksesta ja vaikka kummallakin on omat lempiruokansa, he ruokkivat osittain yhteistä kehoa. Jos toinen laiminlyö oman osuutensa kehosta huolehtimisesta, molemmat kantavat sen seuraukset. Flunssa ajaa molemmat sängyn pohjalle ja ylös ei pääse ennen kuin kumpikin on terve. Ulkona ei voi kuvitellakaan kävelevänsä ilman, että joku tuijottaa. Ehkä parhaiten minulle jäikin mieleeni se, miten hyvin Grace tietää olevansa Tippin kanssa monille elävä painajainen. 

Yasmeen voihkaisee ja johdattaa meidät luokan perälle.

Ja koko matkan sinne meitä

ympäröi avointen suiden meri,

kolmekymmentä pullottavaa silmäparia

ja sataprosenttinen puhdas

kauhu.

(s. 59)

Harmi kyllä kirja ei vakuuttanut minua säeromaanina. Kun nyt ajattelen asiaa, olisin luultavasti pitänyt tästä enemmän tavallisena proosaromaanina. Ehkä se johtuu siitä, että lukemani säeromaanit ovat olleet parempia tuossa säe-osuudessa ja runollisempia kerronnaltaan. Tämä on lähinnä vain tavallista proosaa hassusti rivitettynä. Kirjan luki sen vuoksi nopeasti, mutta sen muoto ei tuonut siihen mitään lisää, päinvastoin. Useimmat hahmot jäivät ohuiksi pintaraapaisuiksi ja joidenkin kohdalla mietin miksi he edes olivat tarinassa. Yksi tällainen hahmo on kaksosten pikkusisko Lohikäärme, joka oli olemassa tarinan laidalla, mutta olisi yhtä hyvin voinut olla olematta. Tavallaan haluaisin kirjalle jatko-osan, jossa kerrotaan Lohikäärmeestä ja hänen elämästään tässä perheessä.

Eli siis, kiinnostava ja erilainen aihe, toteutus ei vain ollut niin hyvä kuin oletin ja toivoin. Monille tämä tuntuu olleen aivan erityinen ja itkettävä lukukokemus, mutta minun tunnesuoneeni tämä ei nyt vain iskenyt. Hyvä kuitenkin, että tällä on ollut enemmän annettavaa muille.

Luettu myös:

Oksan hyllyltä, Kirjakko ruispellossa, Kymmenes kirjain ynnä muut

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2019 - 18. eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja [10/50]

Jostain syystä kuvittelin Sarah Crossanin oleva amerikkalainen, mutta hän onkin irlantilainen.

Lynne Kelly: Song for a Whale

Lynne Kelly:
Song for a Whale
303 s.
Delacorte Press 2019
Kirjastosta

Until last summer I thought the only thing I had in common with that whale on the beach was a name.

12-vuotias Iris on ollut kuuro syntymästään lähtien. Kuurous itsessään ei ole hänelle ongelma, mutta muiden reaktiot ovat. Äidin vaatimuksesta Iris käy tavallista koulua eikä viihdy siellä ollenkaan. Eräällä tunnilla opettaja kuitenkin kertoo valaasta nimeltä Blue-55, joka laulaa eri taajuudella kuin muut valaat. Iris tuntee empatiaa valasta kohtaan ja hän päättää luoda ääntä, jonka sekin kuulee. Lopulta koko homma johtaa maailmaa avartavaan roadtripiin leskeksi jääneen isoäidin kanssa. Koska kommunikointi on tärkeää ja maailman yksinäisin valaskin ansaitsee tietää, että joku kuulee sen äänen.

Lynne Kelly on toiminut parikymmentä vuotta kuulovammaisten tulkkina, mikä näkyy kirjassa mielestäni todella hienosti. Tarinaan uppoutuessa ei oikeastaan unohda, että Iris on kuuro, mutta sillä ei ole mitään väliä. Hänen maailmassaan ei ole ääntä, mutta sitä kompensoivat viittomakieli ja tuntoaisti, esineitä ja maata pitkin kulkevat värähtelyt. Iriksen maailmasta ei puutu mitään muuta kuin enemmän ihmisiä, jotka ymmärtävät häntä ja näkevät vaivaa kommunikoinnin eteen.

Pidin siitä, miten monella tavalla ihmiset suhtautuivat Iriksen kuurouteen ja miten se muokkaa hänen suhteitaan heihin. Hänen isovanhempansa ovat myös kuuroja, mutta Iris on aina jutellut luontevammin isoisän kanssa. Roadtrip Alaskaan antaa hänelle tilaisuuden tutustua isoäitiinsä uudella tavalla, ja samalla isoäiti löytää taas iloa elämäänsä. Iriksen äiti on oppinut viittomakieltä kotonaan, mutta ei halua päästää Iristä kuurojen kouluun. Äiti pelkää, että Iris etääntyy sen vuoksi perheestään eikä hän ymmärrä, että tulkkia lukuun ottamatta kukaan ei puhu Iriksen kieltä tavallisessa koulussa.  Kotona myös Iriksen isoveli puhuu sujuvaa viittomakieltä, mutta isä taas ei ole koskaan oppinut tai vaivautunut opettelemaan kieltä kunnolla. Iris onkin ajoittain katkera siitä. 

He could get by okay, but it wasn't like we could have a real conversation. I didn't expect him to know it as well as Mom. She had Deaf parents, so she was signing before could talk. I just wished he put more effort into learning it. He said he'd always been more of a "numbers person" than a "words person" and that it was hard to learn a new language. Seems like having a kid you could barely talk to would be harder.

(s. 49)

Vastakohtana tälle on Iriksen kuuron ystävän Wendellin perhe. Wendell käy kuurojen koulua ja koko hänen kuuleva perheensä puhuu sujuvasti viittomakieltä.

Lukuisat sivuhahmot suhtautuvat Irikseen kukin tavallaan. Iriksen tuntevat henkilöt näkevät vaivaa kommunikoinnin kanssa (ehkä ihanin ikinä on mies, joka on leikannut viiksensä lyhyemmiksi ihan vain siksi, että Iriksen olisi helpompi lukea hänen huuliltaan), mutta tuntemattomat joko puhuvat Iriksen ohi tai turvautuvat huutamiseen. Ikään kuin äänen korottaminen jotenkin auttaisi asiaa. Iris ja isoäiti päätyvät risteilyalukselle, jossa Iris tutustuu Bennie-tyttöön. Bennie suhtautuu kuurouteen mutkattomasti ja tytöt kommunikoivat sekä kirjoittamalla että viittomakielellä sitä mukaa kun Bennie sitä oppii. Se, että sanat täytyy kirjoittaa ei ole millään tavalla tärkeää kun puhutaan niinkin tärkeistä asioista kuin jälkiruoka, jäävuoret ja valaat.

Ja sitten sokerina pohjalla onkin koko tämä valasjuttu, joka lämmitti ja suretti sydäntäni. Blue 55 perustuu nimittäin oikeaan valaaseen, josta muistin lukeneeni ja jonka vuoksi oikeastaan lainasin koko tämän kirjan. 52-hertz -valas on olemassa ja laulaa korkeudella, jota muut valaat eivät kuule tai ainakaan ymmärrä. Valasparka huutaa suomeksi meressä, jossa kaikki muut puhuvat kiinaa.

Those first whales had tried to talk to him. Every day they worked to change their songs to something like his.

He returned their calls, but his sound meant nothing to them.

He heard the other whales. But nothing he sang back made sense. They thought he didn't understand.

They communicated to one another past him, through him, across him. Like he was a coral reef or a kelp forest they passed by. But he heard all of it.

(s. 16)

Valaan tarina heijastaa hienosti Iriksen elämää ja jokaisen tarvetta tulla kuulluksi.

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste - 48. kirja kertoo kuulo- tai näkövammaisesta henkilöstä [9/50]