Laura Suomela: Välivuosisyndrooma

Olen tykännyt Laura Suomelan aiemmista nuortenkirjoista, joten tottahan se tämäkin piti lukea. Välivuosisyndrooma on lisäksi niin kivan näköinen, että olisin varmasti tutkinut tätä lähemmin jo pelkän kansikuvan perusteella.

Kuten useissa muissakin Suomelan NA-kirjoissa, tässäkin ollaan Tampereella. Vieno ei ole päässyt unelmiensa opiskelupaikkaan ja viettää nyt välivuotta. Yllättävä kyllä se ei sujukaan niin kuin tarinoissa. Ei ole hurjia bileitä, ei syliin tipahtavia täydellisiä opiskelu- tai työpaikkoja eikä matkoja eksoottisiin lomakohteisiin.

Sekä Vieno että koko tapahtumaketju oli ihanan maanläheinen. Vienon isä on kahden lapsen yksinhuoltaja ja Vieno on tottunut kantamaan enemmän vastuuta kuin hänen pitäisikään. Suhde päihde- ja mielenterveysongelmaiseen äitiin on etäinen ja kipeä, eikä se ratkea tarinassa taianomaisella ihmeellä.

Äitikö meistä on se parka, joka on jäänyt haleja vaille? Sydämeni hakkaa niin lujaa, että pelkään sen puskevan ulos rinnastani.

(s. 143)

Noin ylipäätään kirja ei tarjoa helppoja ja kauniita vastauksia kaikkiin elämän suuriin ongelmiin. Kun Vieno saa viimein osa-aikaisen työpaikan, se on lounaspaikan tiskaajana. Ei siitä glamouria löydy, mutta Vienolle tärkeää onkin löytää sisältöä päiviin ja rahaa taskuun.

Ja tarinassa Vienolla on hyvä ystävä, välittävä vanhempi, luovuutta ja päättäväisyyttä ottaa ohjat lopulta omiin käsiinsä. Loppuratkaisu on vähän sellainen “kuinka todennäköistä tämä olisikaan”, mutta ei kuitenkaan täysin epäuskottava.

Kirja oli nopea lukea ja muuten tykkäsin siitä, mutta Penelope-juoni jäi harmillisen nopeasti taka-alalle. Vieno nimittäin väkertää piskuisen nuken ja sille kodin, jotka hän lähettää kiertämään maailmaa puolestaan. Tästä olisi ollut kiva lukea vähän enemmänkin.

Kirjan tiedot:

Laura Suomela: Välivuosisyndrooma. Karisto 2026. 240 sivua.

Karin Collins: Tuo aika mieleen palaa (Hanko-trilogia #03)

Pieni Hangon kaupunki Suomen eteläisimmällä niemellä joutuu kokemaan kovia, kun talvisota syttyy syksyllä 1939.

Viivyttelin tämän kirjan lukemista, koska olin aivan varma siitä, että se on hyvä. Sarjassamme outoja syitä olla lukematta kirjaa, mutta en halunnut kirjan ja sitä myötä koko Hanko-trilogian päättyvän. Nyt se on luettu ja haluaisin lukea lisää näistä hahmoista ja tunnelmasta, jotka Collins on tähän luonut.

Kirjan alussa on lyhyt kertaus edellisten osien tapahtumista. Sen jälkeen aloitetaan vuoden 1941 lopusta ja Hangon jälleenrakentamisen alusta. Venäläiset ovat poissa, mutta jälkeen on jäänyt tuhoa ja raunioita. Tutut hahmot Hjalmar, Disa ja Aino palaavat yksitellen kotiinsa katsomaan, voiko tuhkasta nousta mitään kaunista.

Koko trilogia on mennyt tunteisiin nimenomaan hahmojen vuoksi. Jokainen heistä kaipaa Hankoa ja kotia, ja tulevaisuutta, jossa on muutakin kuin sotaa. Hankoon palatessaan he joutuvat huomaamaan kukin tahollaan, että mikään ei voi koskaan olla kuten ennen.

Pidin kirjan tunnelmasta ja suorastaan päättäväisestä ilosta, joka päähenkilöistä hehkui. Arki on kovaa työtä ja puutetta, mutta samalla Hanko nousee raunioista ja kodit rakennetaan uudelleen. Myös ihmiset rakentuvat uudelleen ja yrittävät löytää uusia palasia korvaamaan kaiken menetetyn.

Pidin etenkin Ainon osuudesta ja siitä, miten epätyypillisesti hänen romanssinsa päättyi. Sodan jälkeen maailma on eri tavalla auki naisille, etenkin nuorille ja perheettömille, ja se näkyy tarinassa monen naisen kautta. Heillä on vaihtoehtoja ja tarinassa heillä on se onni, että heitä autetaan eteen päin, ei työnnetä alas päin.

Kokonaisuutena tarinan ja trilogian loppu oli valoisa ja toiveikas, mutta Collins kirjoitti siihen loppumetreillä yllättäen hyvin synkän pilvenkin. Se pilvi kuitenkin sopi tarinaan, aikakauteen ja elämään noin yleensäkin todella hyvin.

Tämä on hetki, jota ei saa olla olemassa.

Mutta hetki vain jatkuu jatkumistaan. Tulee ilta ja tulee yö ja kaiken aikaa he hengittävät, eikä hetki koskaan pääty.

(s. 414)

Mikään ei koskaan ole täydellistä ja valmista, ja tämän kirjan lopussa jäi tunne siitä, että näiden ihmisten tarina jatkuu vielä. 

Kirjan tiedot:

Karin Collins: Tuo aika mieleen palaa. S&S 2025. 426 sivua.

Ruotsinkielinen alkuteos: Där jag har min hjärtans kär (2025). Suomennos Sirkka-Liisa Sjöblom.

Haasteet:

* Helmet 2026 : 33. Kirjan päähenkilö on yli 60-vuotias

Laura Lähteenmäki: Marian kirja

Maria ei kuullut, mitä piirilääkäri puhui.

Jopas oli taas mielenkiintoinen kotimainen historiallinen kirja. Marian kirja on biofiktio Maria Lönnrotista, viiden lapsen äidistä ja Eliaksen vaimosta.

Lienee pakko tunnustaa, että en olisi osannut edes nimetä Elias Lönnrotin vaimoa ennen tätä. Maria, kuten muutkin suurmiesten vaimot, on jäänyt kovin vähälle huomiolle, ja käsittääkseni tässä kirjassa onkin jouduttu ottamaan paljon taiteellisia vapauksia hänen elämänsä suhteen. Minkäs teet, kun Mariaa koskevia tekstejä ja faktoja ei ole juuri jäänyt.

Tarina alkaa vuoden 1848 keväältä, jolloin Elias tulee hakemaan uimakopin avainta. Sitä vartioi miestä parikymmentä vuotta nuorempi Maria, joka on Kajaanissa töissä serkkunsa sahalla. Pian Maria rakastuu ja huomaa olevansa piirilääkärin vaimo.

Tarina kattaa koko Lönnrotien suhteen, vuodet 1848-1868, aina Marian aikaiseen kuolemaan saakka. Marian elämä on pitkälti porvarisarjen pyörittämistä, jossa hän joutuu ottamaan enemmän vastuuta kuin vaimon ehkä olisi pitänyt. Elias ei ole niin käytännön ihminen, että osaisi esimerkiksi ohjata talonrakentajia tai ymmärtäisi, miksi nälkään kuihtuvat köyhät eivät vain kipaise metsään keräämään jäkälää ruoakseen.

On siinä ollut Marialla kestämistä.

Kokonaisuutena kirja tuntui hyvin melankoliselta eikä vain siksi, että perheen esikoinen kuolee pienenä. Maria on matkustanut nuoruudessaan merillä lankonsa laivassa ja vaikka hän sopeutuukin elämäänsä Eliaksen vaimoa, haikeus puskee välillä läpi. Miehensä rinnalla hän tuntee olonsa usein mitättömäksi, eihän hän aina edes ymmärrä, mistä mies puhuu ja mitä hänen käyttämänsä sanat tarkoittavat.

Tarinan ydinkysymys ja Marian paljon pohtima asia onkin se, kuka hän pohjimmiltaan on. Mihin hänen rahkeensa riittävät ja onko hän ikinä kyllin hyvä kenellekään?

Joku sanoi, että ihminen eli niin pitkään kuin hänet muistettiin, ja sitten hänen muistonsa ylle putosi hiljaisuus. Ennen pitkää tulisi päivä, jolloin kukaan ei enää muistaisi, että hekin olivat eläneet näillä main, puhuneet lapsilleen, laskeneet suksillaan Haarikan jäälle, nostaneet kuusenoksaa kesäpäivänä, piirtäneet taloja, haudanneet, toisiaan.

(s. 336)

Hyvä kirja herättää tunteita ja tämä kyllä herätti. Minua aivan suututti Marian puolesta ja hänen kauttaan myös muiden meitä edeltäneiden naissukupolvien puolesta. Mariakin suree sitä, että hänen tyttärensä eivät pääse yliopistoon ja samaan aikaan nuoret miehet haaskaavat omat mahdollisuutensa opiskella. Elämän epäreiluus kaikilla akseleilla näkyy tarinassa, koska vaikka Marialla ei olekaan kaikkea, hänelläkin on kuitenkin paljon enemmän kuin suurimmalla osalla Suomen kansasta 1800-luvulla.

Kirjan tiedot:

Laura Lähteenmäki: Marian kirja. WSOY 2025. 358 sivua.

Haasteet:

* Lukumatka menneisyyteen : 6. Kirjassa on kevät

Enni Mustonen: Pappilan piika (Kytösavun tarinoita #1)

- Herääs ny, Hanna! Kohta pitää lähtiä kinkerisopan keittohon!

Luin tämän Kytösavun tarinoita -sarjan esiosan Pikkupappilan joulun viime marraskuussa. Se kirja oli pikkuinen lyhytromaani ja tämän kirjan kannalta ei ollut mitään väliä sillä, oliko sen lukenut vai ei. Sarjan voi aivan hyvin aloittaa tästä kirjasta.

Tässä ollaan siis Lapualla vuodessa 1877. Huutolaistyttö Hanna pääsee rippikouluun ja sitä myötä pois epämiellyttävästä pohjalaistaloudesta. Pappilan piikana elämä on kaikin puolin mukavampaa ja tarina seuraakin talouden vuodenkiertoa ilman kovin suuria draamoja.

Mutta yllättäen tässä oli pari kohtausta, joissa oli suoraa seksuaalisen väkivallan uhkaa. Mainitsen sen erikseen, koska en muista, että olisin tällaisia kohtauksia lukenut aiemmista Mustosistani. Ensin häjyt pyrkivät joukolla sisään naisten asuttamaan mökkiin pahat mielissään ja toisella kertaa Hannaa riepottaa isäntäperheen poika. Aivan varmasti tämä oli realistista kuvausta, mutta ei sellaista, jota tältä kirjalta odotin.

Muutoin tarinassa on arkielämän ylä- ja alamäkiä, ja kiinnostavinta olikin ajan taloudenhoito. Vaikka pappilassa kohdellaan palvelusväkeä asiallisesti ja joidenkin mielestä jopa liian hövelisti, raskasta heidän työnsä silti oli. Yhdestä askareesta siirrytään toiseen eivätkä naisväen työt ole yhtään vähäisempiä kuin miesten.

Tarina rullasi eteen päin mukavasti, mutta minulla kesti pienen ikuisuuden saada tämä luettua. Kaikki vuorosanat on nimittäin kirjoitettu murteella, joka on minulle aina jonkin verran haastavaa lukemista. Tällä kertaa 1800-luvun lopun pohjalaismurre oli niin vierasta, että kirjan lopussa olevaa monisivuista sanastoa piti vilkuilla monta kertaa.

- Aiva asialtaasti se emäntäpiika meitä kohteli, selitin tyynesti, kun Esteri kysyi, eikö Rannan Maija ole kauhean kiukkuinen ja kova komentamaan. - Ja ruoka oli hyvää ja paikat putsus. Pappilan kyökis ja ruokasalis laattia lakaastahan joka aterian jälkehen, jottei murenista tuu permantohon ihmisten jaloossa taturaa niinku täällä, huomautin kiusallanikin.

(s. 175)

Lopputulemana siis kotoista ajankuvaa, mutta murre teki lukemisesta hyvin haastavaa.

Kirjan tiedot:

Enni Mustonen: Pappilan piika. Otava 2026. 366 sivua.

Haasteet:

* Helmet 2026 : 10. Kirjassa leikataan

* Lukumatka menneisyyteen : 16. Vuonna 2026 julkaistu kotimainen historiallinen romaani

Ann-Christin Antell: Kätketty tähti (Adelin tyttäret #02)

Mustat kuomuvaunut vyöryivät mutkaisella maantiellä, joka halkoi lounaissuomalaista viljelymaisemaa.

Joskus nyt vain käy niin, että viihdekirja jättää lopussa kurjan olon. Tämä Kätketty tähti oli harmillisesti minulle sellainen kirja. Ei vain siksi, miten Thyralle tässä käy, vaan siksi, miten hänen sisarelleen Lilylle on käynyt.

Sarjan ensimmäisessä osassa seurattiin taiteilijan urasta haaveilevaa Lilyä, joka löytää rinnalleen taiteilijapuolison. Tässä osassa ollaan vuotta myöhemmin vuodessa 1912 ja pääosassa on isosisko Thyra, jonka intohimona ovat matematiikka ja tähtitiede. Thyra ja pikkusisko Kitty viettävät kesän kärttyisen isoäidin kartanossa Kuusistossa, jossa jokainen tuntuu tietävän enemmän tyttöjen äidistä kuin he itse. Eiköhän naapurikartanosta löydykin komea paroni, ja tässä käy juuri niin kuin voi arvatakin.

Nyt seuraa sitten juonipaljastuksia.

Ei riitä, että Thyran suuri unelma tähtitieteen opinnoista musertuu. Käy myös ilmi, että Lilyn haaveet ovat jääneet taloudenhoidon ja siippansa kunnianhimon alle. En jaksanut olla rakkauden ja romanttisen onnellisen lopun puolella, kun kahden nuoren naisen tulevaisuuden toiveet murskattiin noin vain.

Käsittääkseni sarjassa on jäljellä vielä yksi kirja. Jos Kitty joutuu luopumaan kiinnostuksestaan luonnontieteeseen jonkun miehenpuolen vuoksi (Niclas, veikkaan tämän kirjan perusteella), revin ehkä pelihousuni.

Jos kuitenkin unohdetaan kirjan lopun aiheuttama valtava pettymys, tämä oli kokonaisuutena oikein hyvää ajankuvaa. 

Kirkon jälkeen maisema laajeni laajoille pelloille ja rantaniityille, joiden takana välkkyi sinivihreä merenlahti. Vilja oli vaaleanvihreällä oraalla ja notkossa erottui lampaita laiduntamassa valkoisina läikkinä vehreän ruohon seassa. Torpparien turvekattoisia hirsimökkejä näkyi siellä täällä. Läheisessä metsikössä lapset taittelivat oksia ja keräsivät kerppuja lampaille.

(s. 13)

Tykkäsin etenkin luonnon kuvauksesta ja siitä, miten näppärästi tarinaan saatiin ujutettua spiritismi-istunto. Ouija-laudat ja muut henkimaailman hommat olivat kovin muodikkaita tuohon aikaan, ja tarinassa siihen osallistuivat juuri sellaiset henkilöt, jotka olisivat aivan varmasti osallistuneet siihen myös oikeassa elämässä.

Tykkäsin myös Thyrasta ja ehkäpä siksi tuo tarinan loppu olikin niin kiukuttava. Hän tuntuu olevan autismin kirjolla oleva henkilö, jolle matematiikan kaunis logiikka tuo helpotusta joskus hämmentäviin ihmissuhteisiin. Hän oli uskottavasti kiinnostunut sekä tähtitieteestä että puutarhanhoidosta, joihin molempiin saattoi soveltaa matematiikkaa.

Kyllä nyt harmittaa ettei hän saanutkaan sitä, mitä halusi, vaan joutui tyytymään pahuksen paroniin. Romantiikaltakin olisi toivonut hieman enemmän kuin noin viisi pinnallista keskustelua, joiden aikana he eivät tutustuneet toisiinsa ollenkaan.

Kirjan tiedot:

Ann-Christin Antell: Kätketty tähti. Gummerus 2026. 344 sivua.

Haasteet:

* Helmet 2026 : 2. Kirjan nimessä on sana tähti tai sen taivutusmuoto

* Lukumatka menneisyyteen : 12. Kirjassa on kissa tai koira

Virpi Vainio: Petsamon enkeli (Petsamo #01)

Suomen Jäämeren ajasta jäi jäljelle hiljaisuus, jota yhä tekee mieli tapailla sanoiksi, sillä sen aikaisilla ihmisilläkin oli omat nimensä, kotinsa, jokapäiväiset murheensa ja unelmansa.

Tämä trilogian aloittava Petsamon enkeli kiinnosti jo siksi, että se on kotimainen historiallinen romaani. Pidän niitä aina silmällä vaikken kaikkia luekaan. Lisäksi se kertoo nimensä mukaisesti Petsamosta, eli sijoittuu Lappiin. Ja sitten vielä aiheena on vähemmän tuntemani tapahtumasarja historiassa.

Tarina alkaa vuodesta 1937, jolloin petsamolainen Valeria ymmärtää tulleensa huijatuksi. Kaiken kauniin luvannut miehenpuoli katoaa Helsinkiin kuin tuhka tuuleen ja Valeria jää yksin pyöristyvän vatsansa kanssa. Samaan aikaan valtiollinen poliisi rahaa hänen isänsä kuulusteltavaksi vakoilusta syytettynä.

Tämän jälkeen hypätään pari vuotta ajassa eteenpäin ja joukkoon liittyvät taidemaalari Maija ja Jäämerelle passitettu poliisi Antti. Jälkimmäinen saa tehtäväkseen selvittää murhan ja paikallisia rajarötöstelyjä.

Mielestäni kirja hukkasi harmillisesti punaisen lankansa. Nuo petsamolaisten turhat ja perusteettomat kuulustelut olivat tragedia, jossa olisi ollut tarpeeksi tarinaa yhteen teokseen. Nyt se jää taustalle ja tuntuu välillä unohtuvan kokonaan kun tarina poukkoilee eri kertojien välillä asiasta ja paikasta toiseen.

Lupaavan alun jälkeen minun oli jotenkin vaikea keskittyä lukemaan tätä. Ehkä tarina olisi tuntunut kokonaisemmalta, jos olisin pystynyt lukemaan sen kerralla tai parilla?

Mutta, jäi näiden ihmisten kohtalo kiinnostamaan! Tykkäsin Valeriasta, joka joutui tekemään vaikeita valintoja elämässään ja päättää selvitä. Samoin Maijasta, joka haluaa pärjätä valokuvaajana ja taidemaalarina maailmassa, jossa se ei ole naiselle helppoa.

Tämän Maija osasi; elämän viemisen eteenpäin. Vaikka pää oli aivan turta, kädet tiesivät, mitä tehdä.

(s. 312)

Tässä osassa tarina päättyy sodan syttymiseen. Oli kylmäävää lukea, miten petsamolaiset jäivät yksin hirvittävään tilanteeseen. Täytynee siis lukea jatkoakin jotta selviää, miten heidän kaikkien käy.

Kirjan tiedot:

Virpi Vainio: Petsamon enkeli. WSOY 2026. 342 sivua.

Haasteet:

* Helmet 2026 : 46. Trilogian ensimmäinen osa

* Lukumatka menneisyyteen : 5. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Lappiin

Anna-Maija Naakka: Sydän ladulla (Pohjoisen kutsumat #01)

Lehden toimitus oli kuin sähköiskun saanut.

Kerronpa heti tämän kirjan sisältöä koskevan asian, jota ei ole mainittu tämän kirjan takakannessa, kustantajan sivulla tai minun nähdäkseni missään muuallakaan. Tämä ei ole kummoinen juonipaljastus, koska asia tulee selväksi heti kirjan alkupuolella.

Päähenkilöllä, urheilutoimittaja Lumi Saleniuksella, on syömishäiriö. Lupaavan urheilutähden ura katkesi aikoinaan osittain sen vuoksi, ja Lumin edelleen jonkin verran ongelmallinen suhde ruokaan tulee esiin monta kertaa tarinan aikana.

Vaikka kirja onkin sinänsä kevyttä viihdekirjallisuutta, syömishäiriö on olennainen osa Lumin hahmoa. En pidä siitä, että tämä asia on jätetty selvästi tarkoituksella mainitsematta kirjan markkinoinnin yhteydessä. Ne, joita aihe kiinnostaa, eivät löydä kirjaa, ja ne, jotka eivät halua aiheesta lukea, yllättyvät ikävästi.

Itse tartuin kirjaan alun perin siksi, että se sijoittuu Lappiin. Tänne ei kovin monen viihdekirjan juoni ulotu, joten se teki kirjasta heti kiinnostavan. Romanttista viihdettä Lapissa, vau! Juoni, jossa Lumi jäljittää kadonnutta maastohiihtotähteä, kuljettaa hänet Rovaniemen kautta Kittilän ja Levin tienoille.

Matkan varrella kohdataan tietenkin kaikki turistityypilliset asiat. Löytyy poroja, kärttyinen erakko, feikkishamaani, yhden yön paukkupakkaset sekä turistirysä, jonka plastiikkakirurgin palveluja käyttäviä naisia ja heidän ulkonäköään arvostellaan Lumin sanoin varsin rumasti.

Kovin moni lappilainen hahmo ei tarinassa ääneen pääse, vaan suunvuoro annetaan aina etelän vieraille.

Kelkanvuokraaja nyökkäili innokkaasti. Oli jotenkin sympaattista, kuinka vieraanvaraisesti he suhtautuivat ulkomaalaisiin turisteihin täällä.

(s. 233)

Ole vielä pikkuisen alentuvampi, jooko? Turisteja hyysätään etupäässä siksi, että heillä on rahaa, joka halutaan heiltä pois. Ei siksi, että lappilaiset ovat jotenkin naiviin ystävällinen, kokonaan vieras laji.

Tarina eteni joutuisasta ja monista ärsytyksen aiheista huolimatta luin sen loppuun asti. Eniten pidin siitä, miten Lumin toimittajan työtä kuvattiin. Hän joutuu pohtimaan sitä, millainen toimittaja hän haluaa olla. Missä menee raja häikäilemättömän paparazzin ja inhimillisyyttä osoittavan toimittajan välillä?

Sydän ladulla aloittaa Pohjoisen kutsumat -sarjan, joten Lapissa vieraillaan ilmeisesti tulevaisuudessakin. Tästä jäi sellainen tunne, että luen ehkä jatko-osan silkasta uteliaisuudesta, mutta saa nyt nähdä

Kirjan tiedot:

Anna-Maija Naakka: Sydän ladulla. Docendo 2026. 432 sivua.

Haasteet:

* Helmet 2026 : 7. Romanttinen viihdekirja

Anni Polva: Elettiin kotirintamalla… : lehtiä päiväkirjastani

Meillä on kirjoitettu kymmeniä kirjoja viimeksi käymistämme sodista ja kerrottu kaikki mahdollinen mitä etulinjoilla tapahtui.

Innostuin lukemaan tämän kirjan Juha Hurmeen Suomen nuijituin nainen -elämäkerran jälkeen. Niin innostuivat monet muutkin, koska sain odotella tätä kuukauden päivät kirjastosta. Mikäli oikein muistan, tämä on Hurmeen mukaan ensimmäinen suomalainen kirja siitä, mitä kotirintamalla tapahtui sotien aikaan.

Kiinnostavaa kyllä Polva sanoo heti kirjan alussa hieman (ja vain hieman) kautta rantain, että halusi tämän julkaistavaksi näpäyttääkseen miehiä ja heidän ylimielisyyttään.

Kunhan seuraavat neljäkymmentä vuotta vielä kuluvat, ei elossa ole ketään, joka voisi itse kokeneena kertoa kotirintaman sisukkuudesta. Silloin ollaan valmiit nielemään totena vieläkin helpommin kuin nykyisin ne tarinat, joita jotkut asioista tietämättömät satuilevat.

(s. 7)

Ne tietämättömät ovat miehiä, jotka ovat kirjallisuudessa ja sen ulkopuolella vähätelleet naisia ja naisten työn merkitystä kotirintamalla.

Elettiin kotirintamalla on melko kronologinen kertomus Anni Polvan kokemuksista enimmäkseen jatkosodan aikana. Muistot on nostettu paitsi muistista, myös hänen päiväkirjoistaan. Hän asui perheineen Turussa, tai tarkemmin sanoen hän asui lapsineen Turussa miehen ollessa rintamalla.

Polva kuvaa elävästi ja humoristisesti todella vaikeita aikoja. Naiset venyivät äärirajoilleen ja sen yli selvitäkseen vuosia kestäneestä sodasta. Ruoasta oli pulaa, vaatteista oli pulaa, polttopuista oli pulaa, kaikesta oli pulaa. Kirja kuvaakin hyvin sitä, miten kekseliäiksi pakko teki naiset. Joka ainoa asia käytettiin niin pitkään ja niin viimeisilleen kuin mahdollista.

Kirjan ote on mukavan tarinoiva, mutta sen alla tapahtumat itsessään ovat karua luettavaa. Polva näkee nälkää ja yrittää pitää pienet tyttärensä hengissä keinolla millä hyvänsä. Toisilla naisilla asiat ovat olleet vieläkin huonommin ja tämä näkyy sekä sotavuosina että pitkään sen jälkeenkin. Menetyksen traumat eivät olleet rintamalla sotineiden yksinoikeus.

Pidin kirjasta ja Polvan tavasta kirjoittaa. Onneksi Hurme nosti tämän esiin kirjassaan, koska muuten tämä olisi varmasti jäänyt lukematta. Minulla on jonkinlainen hämärä mielikuva siitä, että olen ehkä lukenut tämän joskus, mutta jos olen niin siitä on niin pitkä aika, että tämä oli joka tapauksessa kuin uutta kirjaa olisi lukenut.

Kirjan tiedot:

Anni Polva: Elettiin kotirintamalla… : lehtiä päiväkirjastani. Karisto 1981. 211 sivua.

Haasteet:

* Helmet 2026 : 16. Kirjailija on kirjoittanut sekä aikuisille että lapsille tai nuorille

* Lukumatka menneisyyteen : 13. Kirjassa on henkilö, joka on oikeasti ollut olemassa

Jessi Jokelainen: Femokratia

Melkein haluaisin googlata, millaista vihapostia Jessi Jokelainen on tällä tietosarjakuvallaan saanut, mutta enpä sittenkään. Kirjassa olleet esimerkit naispoliitikkojen saamista kommenteista olivat tarpeeksi kuvottavia, ja näitähän löytyy käytännössä jokaisesta heitä käsittelevästä uutisjutusta.

Tai oikeastaan melkein jokaisesta naisia noin ylipäätään käsittelevästä jutusta.

Femokratia tuo aivan väistämättä mieleen sekä Liv Strömquistin että Riina Tanskasen feministiset yhteiskunnalliset sarjakuvat. Tämä ei kuitenkaan toista niiden aiheita, vaan käsittelee nimenomaan suomalaista poliittista kenttää ja naispoliitikkojen nurjaa kohtelua.

Se tietenkin kietoutuu yleiseen asenteeseen naisia kohtaan, mikä tuodaan kirjassa koko ajan hyvin esille. Tykkäsin etenkin siitä, että näkökulma kattaa koko itsenäisen Suomen poliittisen historian. Sata vuotta sitten naisten oli vielä vaikeampaa saada äänensä kuuluviin, mutta jotkut ikävät asiat pysyvät näköjään aina masentavan samanlaisina. Nilkka/sääri/rintavako/käsivarsi vilahti, mikä horo tuokin on!

s. 42

Suurin osa Femokratiasta kertoo kuitenkin aivan lähihistoriasta, koska kuten kirjassa sanotaan, internet ja some ovat mahdollistaneet sellaisen loan heiton, jota ei ennen ole ollut. Kuka tahansa voi sanoa mitä tahansa, eikä mikään ole yksityistä.

Jokelainen on nostanut kirjaan monia viime vuosien poliittisia “skandaaleita” ja tuo tarkasti esiin niiden kaksijakoisuuden. Naispoliitikkojen yksityiselämää revitellään joka otsikossa, mutta samaa ei tehdä miehille, joilta kysellään työstä, jota he tekevät.

Mieleeni jäi erityisesti aukeama, jolla verrattiin Marinin ja Orpon kesäfestareilla käyntiä. Marin-otsikoissa keskityttiin hänen shortseihinsa, Orpo-otsikoissa hänen kesäsuunnitelmiinsa. Uutisilla luotiin aivan erilaiset kuvat sekä poliitikoista että siitä, mikä heissä pitäisi yleisöä kiinnostaa.

Sarjakuvaksi tämä on hyvin tekstipainotteinen, mikä ei haitannut omaa lukemistani ollenkaan. Valittu tekstaus on helppolukuista, ja tekstin ja kuvien asettelu teki lukemisesta sujuvaa. Kirjan lopussa on lähdeluettelo, mikä on aina kiva lisä tietokirjaan.

Tykkäsin tästä ja soisin jokaisen lukevan tämän. Etenkin miesten.

Kirjan tiedot:

Jessi Jokelainen: Femokratia. Suuri Kurpitsa 2024. 126 sivua.

Haasteet:

* Helmet 2026 : 12. Kirjan nimestä ei voi päätellä, millä kielellä kirja on kirjoitettu

Karin Collins: Sun luonas kaipuuni on (Hanko-trilogia #02)

Stepan Ivanovitš istuu portailla tupakalla.

Uusi vuosi on aina hyvä aloittaa erinomaisella kirjalla. Karin Collinsin Hanko-trilogian toinen osa Sun luonas kaipuuni on oli ehdottomasti sellainen.

Vuotta ennen jatkosodan syttymistä seurataan tuttujen hahmojen kautta. Hankoniemi on luovutettu Neuvostoliitolle ja nyt selviää, minne Aino, Disa ja Hjalmar joutuivat. Yllättävän lähelle Hankoa ja heidän kauttaan nähdään myös, miltä tuo ajanjakso näytti Helsingissä, Tammisaaressa ja Bromarvissa.

Eniten tunteisiini meni Hjalmar, iäkäs kalastaja, joka ei viihdy Bromarvin maatilalla ollenkaan. Missä on meri, missä tuttu kalastajan elämä? Hjalmarissa tuntui vahvasti tuo kirjan nimessä mainittu kaipuu: hän kaipaa Hankoa, hän kaipaa Ruotsiin lähetettyä pojanpoikaansa ja hän kaipaa vaimoaan.

Saran asuu samassa saunakamarissa, mutta syyllisyyden, puhumattomuuden ja ikävän kuilu vain kasvaa. Hjalmarin epätoivon oli todella hyvin kirjoitettu.

Disa ei tässä herättänyt kovin suuria tunteita, joskin kohta, jossa hän näyttää eräälle epämiellyttävälle miehelle kaapin paikan, oli yksi suosikeista. Aino onnistui lähinnä ärsyttämään ensirakkaudessa räytymisellään, mutta epäilemättä se oli tarkoituskin. Hän on vasta 19-vuotias ja täytyy sanoa, että Berndt olisi voinut kohdella häntä paljon paremminkin.

Kirjassa kuvataan hyvin tuota lyhyttä ja kireää ajanjaksoa aktiivisten sotatoimien välissä. Kaiken keskuksena on Hanko, vaikka siellä vietetään hyvin vähän aikaa. Hankolaiset ovat tuuliajolla siinä missä evakkoon joutuneet karjalaisetkin. Hjalmar, Aino ja Disa haluavat palata sinne, ja Hangossa olevat neuvostoliittolaiset joukot ovat jatkuva ja hyvin konkreettinen uhka.

Täällä, matalassa järvivedessä, musiikki on toisenlaista. Hiljaisuus on sama, raskas ja painostava, mutta jää paukkuu kiväärinlaukausten tavoin. Yhä uudelleen, monta kertaa minuutissa se paukahtaa ja saa Hjalmarin polvet valahtamaan merkillisen veltoiksi. Viime viikolla venäläisistä ei kuulunut risahdustakaan, ja rajalle on matkaa, mutta silti. Koskaan ei voi tietää.

(s. 133-134)

Tykkäsin ajanjakson kuvauksesta noin yleensäkin. Kirjasta löytyy salakuljettajia, sodassa haavoittuneita nuoria miehiä, reippaita lottia, oikeasti ilmestyneitä sanomalehtiä oikeine uutisineen ja presidentti Risto Rytikin kuullaan radiossa puhetta pitämässä.

Kirjan tiedot:

Karin Collins: Sun luonas kaipuuni on | S&S 2024 | 432 sivua

Ruotsinkielinen alkuteos: Hos dig min längtnär förtöjd (2024) | Suomentaja: Sirkka-Liisa Sjöblom

Haasteet:

* Helmet 2026 : 47. Trilogian toinen osa

* Lukumatka menneisyyteen : 4. Haasteeseen sopiva kirja Kirjagramin top100 pitkältä listalta @akiespa :n profiilista

Eeva Tenhunen: Mustat kalat

Pohjoisimman Suomenmaan etäisimmillä seuduilla sijaitsee Ruotsin hallintoon kuuluva linna, jota sanotaan Uudeksi linnaksi (Nova Arx).

Tämän vuoden Helmet-lukuhaasteen viimeinen puuttuva kohta oli “kirja, jonka joku muu on valinnut sinulle”. Laura valitsi minulle tähän Eeva Tenhusen dekkarin Mustat kalat, joka ilmestyi alun perin vuonna 1964.

Tarinassa seikkaillaan kesäisessä Olavinlinnassa, jossa tapahtuu pari pientä murhaa. Niihin sotkeentuu parikymppinen Liisa, joka on linnassa kesätöissä oppaana. Oppaiden lisäksi linnassa pyörivät niin turistit kuin arkeologinen kaivausryhmäkin, joten epäiltyjä riittää.

Olipahan herttaisen 60-lukuinen kirja! Ajankuva, kirjoitushetkensä nykyaika, oli tässä se ehdoton vahvuus. Kännyköistä ei ole tietoakaan, tupakkaa palaa jatkuvasti ja jokainen itseään kunnioittava kahvinkeittäjä pistää tarjolle myös voileipiä. Melkein tuli nälkä tätä lukiessa.

Ehkä kodikkaimmassa kohtauksessa ystäväkolmikko viettää iltaa voileipien ja kirjojen parissa, jokainen lukemassa kirjaansa omassa nurkassaan, mutta silti yhdessä. Liisa luki Nalle Puhia! Minustakin oli kiva lukea kirjaa, jossa ystävien kanssa rauhoituttiin yhdessä ja jossa uutisetkin saatiin joko painetusta sanomalehdestä tai radiosta.

Toisaalta oli tässä niitä 60-luvun huonojakin puolia. Miehiä kutsutaan ylioppilaiksi, kandeiksi, maistereiksi ja noin ylipäätään tittelinsä kautta. Nuoret naiset ovat aina neitejä siitäkin huolimatta, että he opiskelevat aivan yhtälailla kuin nämä ylioppilasmiekkosetkin. 

Samoin meinasi mennä hermo komisario Hallan kanssa. Mokoma keski-ikäinen setämies holhosi Liisaa koko ajan. Luin Kirjasammosta, että jatko-osissa he menevät naimisiin keskenään. Voi Liisa, olisit valinnut paremmin…

Ajankuvaan liittyy vahvasti kuvaus Olavinlinnasta ja siihen liittyvistä taruista. Linnan vesissä on mustia kaloja ja kummituskalustoon kuuluu tietenkin traaginen neito. Vaikka linnaa ja opaskierroksia kuvataan todella tarkasti, olisi ollut kiva, jos kirjassa olisi ollut lisänä linnan pohjapiirros.

Murhamysteerinä tämä ei ollut niin kovin jännittävä tai yllättävä, mutta kulki selkeästi Agatha Christien jalanjäljissä. Liisa olisi sopinut hyvin samaan tarinaan neiti Marplen tai Hercule Poirot’n kanssa!

Kirjan tiedot:

Eeva Tenhunen: Mustat kalat | Crime time 2013 (1. p. 1964) | 208 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Luetut, lukemattomat, Hurja hassu lukija, Lukemattomat luettavat ynnä muut

Haasteet:

* Helmet 2025 : 5. Kirja, jonka joku muu on valinnut sinulle

* Paha mieli, paras mieli : Setämieskatse

Leena Paasio: Tuuli kääntyy etelään (Kotisatama #01)

Keskellä Saaristomerta häämötti yksinäinen graniittimajakka.

Olen tykännyt Leena Paasion merihenkisistä nuortenkirjoista, joten pitihän se lukea tämä aikuisten kirjakin. Tuuli kääntyy etelään aloittaa Meriön sisaruksista kertovan Kotisatama-sarjan.

Tässä kirjassa Meriöistä nuorimman eli Hennan nousujohteinen perämiehen ura Karibianmerellä seilaavalla risteilijällä saa jäädä. Hän palaa kotiinsa Utön saarelle huolehtimaan muistisairaasta äidistään. Samalla hän opiskelee luotsiksi ja - kuinkas muutenkaan - löytää myös rakkauden.

Yllätyksenä: tämä itse asiassa sijoittuu samaan jatkumoon Paasion Meren koskettamien kanssa! Sitä ei ole mikään pakko lukea ymmärtääkseen tämän, mutta sen lukeneelle tässä on tuttuja hahmoja ja tuttu Utön kyläyhteisö.

Mietin lukiessani, että tällainen saman maailman hyödyntäminen nuorten ja aikuisten kirjoissa ei ole yhtään hassumpi idea ja sitä soisi olevan enemmänkin. Kuvittelisin, että kirjailijallekin on helpompi kun ei tarvitse keksiä samaa tarinan taustaa uudestaan.

Viihdyin tämän parissa oikein hyvin ja etenkin saaristolaiselämän todentuntuisuus oli mukavaa luettavaa. Henna ei kaipaa tyyntä valtamerta, vaan kotoisan epävakaata Saaristomerta. Vaahtopäisenä raivoava meri, sankka sumu ja viiltävän kylmä tuuli tuovat hänelle rauhan. Minulle meri on melko vieras elementti, mutta sivuilta huokuvasta kotiseuturakkaudesta oli kiva lukea.

Luotsin työtä ja sen tärkeyttä kuvataan hyvin, enkä itse asiassa ole tainnut koskaan perehtyä työn yksityiskohtiin näin hyvin. Ammatin esittely ei silti tunnu raskaalta infodumppaukselta, vaan luontevalta osalta tarinaa.

Tärkeässä osassa on myös Utön kyläyhteisö. Ankarissa ja eristäytyneissä oloissa ollaan totuttu auttamaan toisia, ja melkein kaikki kyläläiset ovatkin Hennalle tuttuja jo lapsuudesta. Väestön ikääntyminen ja turismin väheneminen ovat ongelmia, jotka saarelaisten on tässä ratkaistava jottei saaren toiminta kuihdu.

Pidin Hennastakin, jos kohta näköjään luin häntä väärin. Kirjan lopussa mainittiin muistaakseni parikin kertaa, miten taitava hän on lukemaan ihmisiä. Ja minä kun olin ajatellut, että onpas hän kärkäs tuomitsemaan tuntemattomia ihmisiä omien ennakkoluulojensa perusteella, kerrankin uskottava ja realistisen ärsyttävä vika päähenkilöllä...

No, kuitenkin, lopputulemana hyvää ja mukaansatempaavaa viihdekirjallisuutta, joka vie Utön saarelle. Jatko-osa on jo varauksessa!

Kirjan tiedot:

Leena Paasio: Tuuli kääntyy etelään | WSOY 2025 | 393 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Luonto sivuilla : Rauha

Maija Kajanto: Talvikaupungin valot

Vilma raapaisi tulitikun, ojensi sen kohti takkaan ladottuja sytykkeitä ja katsoi, kuinka liekki lähti kiipeämään pieniksi pilkottujen klapien väliin.

Tämä Maija Kajannon Talvikaupungin valot oli se toinen tälle vuodelle varaamani joulukirja. Oikeastaan vähän harmittaa, että sain sen varausjonosta näin varhain. Olisin lukenut tämän mieluusti vielä lähempänä joulua, jotta tämän joulutunnelma olisi tuntunut vieläkin jouluisemmalta.

Tässä siis nelikymppinen Vilma lähtee viettämään jouluviikkoja Helsinkiin. Takana on tuore avioero, ja teini-ikäiset lapset viettävät joulun exän kanssa vanhassa kodissa. Vilma haluaa tehdä pienen pesäeron elämäänsä ja oppia olemaan itsensä kanssa. Tuttavan vapaa airbnb-yksiö tarjoaa tilaisuuden olla yksin kaikkien keskellä.

Tarinassa ollaan viettämässä viihdekirjallisuudelle aika epätavallista joulua. Yksin! Kaupungissa! Ilman riisipuuroa ja hössöttäviä sukulaisia! Salskea joulurakkaus onkin salskea jouluhoito!

Tykkäsin tästä todella paljon! Vilman elämäntilanne ei ole minun ja minusta on kiva viettää joulu niin kuin sen vietän. Mutta olen silti joskus miettinyt, millaista olisi viettää juuri tuollainen joulu: yksin isossa kaupungissa tehden juuri sitä, mitä haluan oli se perinteisen jouluista tai ei.

Vilma rakentaa tässä elämänsä ensimmäistä joulua, jolloin hän saa olla vain ja ainoastaan oma itsensä ja itseään varten. Oli mukavaa lukea siitä, miten hän alkaa muistaa millainen ihminen hän on äitiyden ja parisuhteen alla. Viestejä jatkuvasti lähettelevä, arjessa (muka-)avuton ex sai minultakin yhtä kirpeän vastaanoton kuin Vilmalta.

Tarina on myös oikea Helsingin matkailumainos, välillä vähän liikaakin. Puuttui vain pääsylippujen hinnat ja kartta, johon kohteet oli merkitty (mikä olisi itse asiassa ollut hyvä lisä). Vilman mukana kierrellään katsomassa Helsingin nähtävyyksiä ja osallistutaan kaupungin tarjoamiin tapahtumiin. Niistä muodostuu omanlaisensa joulutunnelma.

Oli myös kiva, että tämä ei ollut romanssi. Vilmalla on exä ja sutinaa ja ovi raottuu romanssiin tulevaisuudessa, mutta tarinan pääasia se ei ollut.

Eli suosittelisin joulukirjoja kaipaaville! Kirja oli sopivan pituinen, itsenäinen tarina. Se ei ainakaan minun mielestäni tarvitse jatko-osaa, koska tällainen joulu oli luultavasti Vilmallekin ainutlaatuinen kokemus.

Kirjan tiedot:

Maija Kajanto: Talvikaupungin valot | WSOY 2025 | 192 sivua

Enni Mustonen: Pikkupappilan joulu (Kytösavun tarinoita #0.5)

- Voi jutinan tähren, kyllä se ny pyryn lykkäs! Maija julisti jo kynnykseltä työntyessään puusylyksen kanssa ruokasaliin.

En oikein ole joulukirjojen lukija, mutta tälle sesongille varasin pari ihan vain kirjailijoiden vuoksi. Ensimmäisenä sain kirjastosta tämän Enni Mustosen Pikkupappilan joulun, joka aloittaa uuden Kytösavun tarinoita -sarjan.

Tässä on vain 140 sivua, joten tämän luki todella nopeasti. Kirja on selvästi kirjoitettu nimenomaan joulumyyntiä ajatellen, niin paljon wanhan ajan joulua ja hyvän mielen joulutunnelmaa tämä pursusi.

Tapahtumat sijoittuivat muutamalle joulunajan päivälle vuonna 1876. Pastorin vaimo Aino kertoo pariskunnan ensimmäisestä joulusta omassa kodissa uudella paikkakunnalla eli Lapualla. Pakkaa ilmestyy hämmentämään kopea ja itsekäs anoppi, josta joulun tapahtumat tietenkin paljastavat uusia puolia.

Kirjassa tiivistyivät Mustosen kerronnan hyvät ja huonot puolet. Kerronta on kovin toteavaa ja kirja vilisee nimiä. Onneksi alussa on hahmoluettelo, joskaan läheskään kaikkia tarinassa mainittuja ei ole listattu siihen. Palvelusväki puhuu murteella, joka saa heidät heti vaikuttamaan pappisperhettä maalaisimmilta ja suorastaan yksinkertaisilta vaikka he päteviä olivatkin.

Mutta luin tämän mielelläni, koska historiallisen arjen kuvaus oli niin mukavaa! Mustonen on selvästi perehtynyt aikaan ja paikkaan, ja esimerkiksi körttiliike on kirjassa vahvasti mukaana. Perheen jouluvalmisteluista tuli kotoisa tunnelma vaikka ajan ankara elämä taustalla näkyikin. Ei ollut helppoa huutolaisilla ja joulunakin menehtyy ihmisiä.

Jään nyt sitten odottamaan sarjan varsinaisesti aloittavaa Pappilan piikaa, joka ilmestyy ensi keväänä.

Kirjan tiedot:

Enni Mustonen: Pikkupappilan joulu | Otava 2025 | 140 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Paha mieli, paras mieli : Itsekkyys

Anu Holopainen: Salome

Santeri latoi buffapöydästä rivin sushipaloja lautaselleen, koukkasi nokareen wasabia ja nappasi puikot telineestä.

Anu Holopaisen Salome ilmestyi viime vuonna ja ajattelin jo silloin, että pitääpä lukea tuo joskus. Se joskus oli nyt ja tämä olikin kiinnostava kirja, vaikka perheellistyminen ei olekaan aihe, josta erityisesti tykkään lukea.

Tässä perhettä alettiin kuitenkin perustamaan astetta erikoisemmasta lähtökohdasta. Ollaan lähitulevaisuudessa, jossa Santeri haaveilee isyydestä. Hänellä on naisystävä, tavallaan. Salome on aippi, tekoälypersoona, mielipiteitä rankasti jakava robottikumppani. Koska Salome ei voi kantaa lasta, Santerin on etsittävä sijaissynnyttäjä, Milja.

Hahmoina sekä Milja että Santeri olivat aika epämiellyttäviä, mutta kiinnostavilla tavoilla. Miljan näkökulma ei tuonut mielestäni tarinaan mitään suurta lisäarvoa ja ilman sitä tarinaan olisi jäänyt enemmän tulkinnanvaraa. Eniten sympatiaa sai ehdottomasti Salome, jonka tietoisuuden kehittymisestä olisin lukenut mielelläni lisääkin!

Tarinassa tulevat koko ajan esille moraaliset kysymykset ja itsemäärämisoikeuden rajat. Santerilla on mielestään toimiva parisuhde. Ulkopuolisten mielestä parisuhde ei voi olla sen enempää toimiva kuin parisuhdekaan, koska toinen on miellyttämään ohjelmoitu tekoälypersoona.

Tykkäsin siitä, että eri ihmiset näkevät aipit eri lailla. Ei koko maailma voi koskaan olla samaa mieltä mistään, joten tässäkin osa ihmisistä näkee aipit säälittävien inceleiden panonukkeina, osa taas kokoontuu aippiensa kanssa kotoisiin parisuhdeiltoihin.

Salomen kasvava tietoisuus itsestään jäi sikäli kiehtovasti kesken, että ei selvinnyt onko hän uniikki yksilö, vai ovatko muutkin aipit alkaneet havahtua ulos ohjelmoinnistaan. Milloin ne/he ovat niin inhimillisiä, että voivat itse määrätä omista asioistaan?

Kysymys itsemääräämisoikeudesta tulee esiin ennen pitkää myös Santerin ja Miljan välillä. Milja on luvannut sopimuksella antaa kehonsa Santerin lapsen kasvupaikaksi, mutta miten paljon oikeuksia Santerilla loppujen lopuksi onkaan?

Kaiken kaikkiaan siis mielenkiintoinen ja nopealukuinen kirja. Tuntui vähän siltä, että tällaisia asioita voi periaatteessa tulla tulevaisuudessa vastaan oikeassa elämässäkin.

Kirjan tiedot:

Anu Holopainen: Salome | Karisto 2024 | 334 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Robotti-lukuhaaste : Robottikumppani

Maija Kajanto: Pyykkipäivä (Puistokadun pesula #01)

Eukalyptuspuut suhisivat.

Maija Kajannon Pyykkipäivä aloittaa uuden feel good -sarjan, joka ei yllättänyt, mutta viihdytti kyllä. Viihdekirjallisuus on nyt puhuttanut ainakin kirjasomea ja tämä oli aivan kelpoinen genrensä edustaja. Kirjassa oli myös pari vähän omaperäisempää juttua, joista pidin.

Homman nimi on tällä kertaa se, että kolmeakymmentä lähestyvä Inka päättää perustaa pesulan palattuaan Australian reissulta. Fiftari-tyylistä tykkäävä Inka haluaa pesulansa toistavan samaa estetiikkaa, ja eiköhän siitä vain kehitykin kotoinen koko pikkukaupungin pesänen.

Perusperiaate on siis sama kuin nyt vaikka Kajannon Kahvila Koivu -sarjassa. Jos olet lukenut sen, olet melkein lukenut tämänkin, mutta sehän tässä oikeastaan onkin se pointti. Ei kaikessa kirjallisuudessa tarvitse keksiä pyörää uudestaan. Genrellä on rakastetut trooppinsa ja juuri niiden vuoksi näitä luetaan.

Pyykkipäivässä tykkäsin kuitenkin eniten niistä vähän epätyypillisimmistä yksityiskohdista. Kerrankin perustetaan aivan itse pesula, ei peritä kirjakauppaa, kahvilaa tai muutakaan hieman vähemmän duunari-henkistä yritystä. Inka hakee pesulalle starttirahaa ja tarina muistaa koko ajan sen, että tulojen on oltava suuremmat kuin menot. Suurimman asiakkaan lähtö olisi taloudellinen katastrofi.

Tykkäsin myös tärkeässä osassa olevasta ylisukupolvisesta ystävyydestä. Inka tutustuu palvelutalossa asuvaan Hilmaan, joka kipuilee oman pärjäämisensä kanssa. Lähinnä siis sen, että palvelutalo ei tunnu omalta paikalta, koska jaksamista olisi enemmän kuin useimmilla muilla sen asukkailla.

Pidin myös siitä, miten tarina tässä päättyi. Inkan osalta se oli tavallaan ennalta-arvattava, mutta tapa, jolla pitkäaikainen unelma toteutettiin, oli kiinnostavan erilainen.

Tästä on hyvä jatkaa seuraavaan osaan jos siltä sitten tuntuu.

Kirjan tiedot:

Maija Kajanto: Pyykkipäivä | WSOY 2025 | 347 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Kirjakaapin avain, Amman lukuhetki, Kirjarouvan elämää ynnä muut

Kirsi Pehkonen: Jylhäsalmella salamoi (Jylhäsalmi #02)

Anna heilautti kättään hopeanvärisen maasturin kuljettajalle, istahti pieneen siniseen Toyotaansa ja starttasi.

Ennakoin jo kesän alussa, että jossain vaiheessa saattaa iskeä vähän maalaisromanttinen olo. Sitä silmällä pitäen lainasin valmiiksi Kirsi Pehkosen Jylhäsalmi-sarjan toisen osan Jylhäsalmella salamoi.

Olin oikeassa ja se olo tuli nyt, näköjään samoihin aikoihin kuin Ylen toimittajalle, joka teki genrestä ihan jutunkin. Ajallisesti tämä kirja sattui samaan saumaan, tarina nimittäin alkaa elokuun alussa.

Juoni on käytännössä sama kuin sarjan ensimmäisessä osassa. Kiinteistövälittäjä Anna muuttaa vanhaan puutaloon ja haaveilee oikeasta maalaisidyllistä. Siihen piti kuulua miesystäväkin, mutta tyyppi päättääkin jäädä Englantiin. Onneksi Jylhäsalmelta löytyy salskeita miehiä jokaisen sinkkunaisen tarpeisiin.

Sen suurempia yllätyksiä ei kirja tarjoile, mutta eihän sen ole tarkoituskaan. Kaikki on tuttua ja turvallista, ja draama on tasoa naapuri yrittää hiippailla marjavarkaisiin. Lopussa on vähän isommat kierrokset ja genretyypillisiä typeriä väärinkäsityksiä, mutta tunnelma on siitäkin huolimatta laiskan leppoisa. Mikäpä se on maalaismaisemista ja oman pihan antimista nauttiessa.

Luulen, että jatkan näiden lukemista silloin tällöin. Nämä ovat sujuvasti kirjoitettuja ja nopeasti luettuja, joten maalaisromantiikan kaipuuseen ne toimivat mainiosti.

(Mutta nyt kun asia tuli puheeksi, niin en oikein kestä noita genretyypillisiä väärinkäsityksiä. Enkä etenkään sitä, miten oletus on, että sympatiani ovat aina päähenkilön puolella.

Jos vetäiset itkupotkuraivarit ja stalkkerimoodin päälle heti, kun ihastuksesi puhuu tuntemattomalle naiselle, ongelma olet sinä, ei ihastus tai tämä toinen nainen. Vähän hei jäitä hattuun, saa ihmisellä ystäviä olla ja noin kahden viikon tuntemisen jälkeen et voi olettaa tunnistavasi joka ainoaa henkilöä, jonka ihastuksesi tuntee.

Olisi kiva, jos tästä troopista päästäisiin eroon eikä jokainen ihastukselle puhuva nainen saa heti päähenkilön vihoja niskaansa…)

Kirjan tiedot:

Kirsi Pehkonen: Jylhäsalmella salamoi | Karisto 2018 | 197 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Kirjakaapin avain, Kirjahullun päiväkirja, Amman lukuhetki ynnä muut

Enni Mustonen: Matriarkka (Rouvankartanon tarinoita #03)

-Mamma, täällä on vielä yksi kauhean pölyinen, Hedda ilmoitti kyykistyessään ottamaan pärekorin pohjalta viimeisen kirja ja pyyhkäisi siitä liinalla pahimmat tomut.

Enni Mustosen Rouvankartanon tarinoita -sarja päättyy tähän Matriarkkaan. Tykkäsin sarjan edellisistä osista ja odotinkin tämän lukemista. Loppujen lopuksi tämä oli sarjan kirjoista heikoin, mutta kuvasi kyllä mielenkiintoista ajanjaksoa.

Tarinassa hypätään vuoteen 1807. Hedda Noora on jo viisikymppinen ja vanhimmat lapsetkin ovat aikuisia. Kartanon pyörittämisen vastuu tuntuukin nyt siirtyvän 24-vuotiaalle naimattomalle Hedda-tyttärelle, joka on ehkä vielä äitiäänkin tomerampi tapaus.

Ajallisesti pääosa tarinasta sijoittuu aikaan, jolloin Suomi siirtyi Ruotsin vallan alta osaksi Venäjää. Hedda Nooralle tämä tarkoittaa pelkoa Adolfin ja poikien puolesta. He ovat sotimassa kuninkaansa puolesta eikä ole mitenkään sanottua, että heistä kuulee mitään kuukausiin tai jopa vuosiin.

Tiedonkulun hitaus on punottu hyvin osaksi tarinaa, samoin se, miten miehet eivät vaivaudu kertomaan naisille valtakunnan poliittisesta tilanteesta. Jako miesten ja naisten elinpiireihin on vielä vahvasti voimissaan.

Tunnelmaltaan tiivein kohtaus kertoo siitä, miten sota tuleekin naisten alueelle. Venäläiset joukot ovat liikkeellä eikä Frugårdin kartanokaan säästy heidän vierailultaan. Hedda Noora jäi tässäkin sivustakatsojan rooliin sikäli, että Heddan ja Jureenin muorin neuvokkuus ne tilanteen pelastavat.

Kun sota on ohi, tarinassa siirrytään identiteettikriisiin, mikä oli kiinnostavaa ja mitä olisi voinut käsitellä vähän syvemminkin. Yhtäkkiä Hedda Noora onkin venäläinen ja hänen vanhimmat poikansa jääneet Ruotsiin. Entä jos hän ei enää koskaan näe heitä? Matkustaminen rajan yli ei ole itsestään selvä asia.

Kirjan lopussa kiidetään läpi vuosien turhankin nopeasti, ja Adolfin kiinnostus okkultismiin oli aika kummallinen juonenkäänne. Ehkäpä se vastaa todellisen Adolfin elämää, mutta tarinaan se ei oikein istunut. Etenkään kun lukijan oli mitä ilmeisemmin tarkoitus uskoa, että hän tosiaankin sai yhteyden henkimaailmaan...

Vaikka tämä osa ei kaikin osin niin vakuuttanutkaan, kokonaisuutena sarja oli kiinnostava ja hyvä kuvaus elämästä vuosisatojen taitteessa. Painopiste oli nimenomaan arjen kuvauksessa ja siitä, millaista oli olla nainen tuona aikana. Elämä rajoittui pieneen tilaan, mutta se tila oli täynnä vastuuta ja työtä vuoden ympäri.

Kirjan tiedot:

Enni Mustonen: Matriarkka | Otava 2025 | 365 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Ainakin Kirjakaapin avain ja Kirsin Book Club

Karin Collins: Säilyt sydämessäin (Hanko-trilogia #01)

Hanko on Suomen eteläisin kolkka.

Hanko on myös paikka, josta tiedän hyvin vähän. Enemmän nyt kun luin Karin Collinsin Säilyt sydämessäin, joka on oikeastaan rakkauskirje Hangolle.

Tarina sijoittuu talvisodan aikaan ja alkaa toukokuusta 1939. Kertojia on kolme. Nuori Aino odottaa viimeistä kouluvuottaan ja ihastuu surulliseen leskimieheen. Iäkäs kalastaja Hjalmar on kyseisen miehen isä ja rakastaa pientä perhettään yli kaiken. Viisikymppinen Disa puolestaan pyörittää Bellevuen pensionaattia ja tuskailee vaihdevuosioireiden kanssa.

Vaihdevuosioireet eivät toki ole kaikki, mitä Disassa on, mutta ilahduin vain niin paljon siitä, että ne ovat mukana tarinassa. Harvemmin tulen lukeneeksi kirjoja, joissa nainen on (peri)menopaussi-iässä eikä tämän elämänvaiheen usein tuomia hankaluuksia peitellä.

Muutenkin tarina oli mukavan arkinen ja erilainen kuvaus sota-ajasta. Kirjan alussa poliittista tilannetta ei edes juuri huomaa, koska se ei kosketa hankolaisten arkea uutisotsikoita enempää. Pikkuhiljaa tilanne kuitenkin eskaloituu ja pelko alkaa vallata kaupunkia. He ovat tuskallisen tietoisia siitä, miksi Hanko satamineen on Neuvostoliittoa houkutteleva kohde.

Lopulta pommikoneet lentävät kaupungin yli ja kaikkien elämä muuttuu lopullisesti. Aino ja Hjalmar pelkäävät rintamalle lähteneen Berndtin puolesta, ja Disan organisointikyvylle on käyttöä hätämajoituskeskusta järjestettäessä. Tykästyin kaikkiin kolmeen ja onkin kiva, että tämä on trilogian avausosa!

Erityisesti pidin juuri tuosta, miten kirjassa kuvataan normaalin järkkymistä. Sota hiipii arkeen kuin huomaamatta ja yhtäkkiä kaikki tuttu onkin vaarassa. Miehet lähtevät, kaikesta on puutetta ja sitten kaupunki on liekeissä. Sota koskettaa Ainoa, Hjalmaria ja Disaa hieman eri tavoin.

Ja tosiaan kirjassa näkyy kyllä kirjailijan rakkaus kotikaupunkiinsa. Idyllistä kaupunkia ja sen kesää kuvataan niin, että tekisi mieli matkustaa paikan päälle katsomaan miltä siellä nyt näyttää.

Kirjan tiedot:

Karin Collins: Säilyt sydämessäin | S&S 2023 | 427 sivua | Kirjastosta

Ruotsinkielinen alkuteos: Snart har sommarn blommat ut (2022) | Suomennos: Sirkka-Liisa Sjöblom

Luettu myös:

Kirjasähkökäyrä, Amman lukuhetki, Kulttuuri kukoistaa ynnä muut

Haasteet:

* Lukumatka menneisyyteen : 21. Kirjan tekijä on suomenruotsalainen

Briitta Hepo-oja: Amalia A ja kosmiset kiemurat

Ovikello soi.

Olen pyöritellyt tätä Amalia A ja kosmiset kiemurat -kirjaa välillä käsissäni viime vuodesta saakka. Nimi ja kansikuva eivät niin houkutelleet, mutta tykkäsin Briitta Hepo-ojan Suomea lohikäärmeille -duologiasta tosi paljon.

Onneksi nyt sitten annoin tälle mahdollisuuden, koska tykkäsin tästäkin! Aivan erilainen kuin nuo lohikäämeilyt, mutta oikein raikas ja uskallanko sanoa viehättävä nuortenkirja.

Tarina kertoo kasiluokkalaisesta Amaliasta, joka on joutunut muuttamaan Tampereelta pienemmälle paikkakunnalle. Heti alkusivuilla Amalian poikaystävä Jimi paljastuukin sovinistiksi ja Amalia päättää näyttää tälle taivaan merkit tavalla tai toisella. Kekseliäästi se sitten tapahtuukin.

Tykkäsin sekä kerronnasta että Amaliasta. Tätä oli kiva lukea, koska teksti etenee nopeasti ja huumori on oikeasti hauskaa. Amalia tuntuu tavalliselta teiniltä, jonka sopeutuminen tuppukylään on ollut hidasta monestakin syystä. Bestis Louna on sentään löytynyt ja tarinan edetessä Amalia astuu ulos kuplastaan ja tutustuu muihinkin ikäisiinsä.

Ihan erityisesti pidinkin tarinan ihmissuhteista ja perhekuvauksista. Louna on hurahtanut astrologiaan ja vaikka Amalia ei siihen samalla lailla uskokaan, tyttöjen ystävyys näkyy heidän halussaan olla kiinnostuneita toisistaan, myös niistä tylsemmistä asioista. Lounan ja muidenkin sivuhenkilöiden perhetilanteita kuvataan juuri sen verran, kuin mitä Amalia niistä tietäisi.

Amalian oma perhe on ennen kaikkea isä, joka toipuu edelleen vuoden takaisesta vakavasta onnettomuudesta. Äiti ilmestyy paikalle silloin kuin huvittaa ja onkin Amalian elämän suurin kipupiste. Amalian vanhemmat ovat harvinaista kyllä teinivanhempia: he ovat saaneet Amalian 16-vuotiaina ja tämä on välillä aika oleellistakin sen kannalta, miten muut suhtautuvat heihin.

Perhekuvauksena tämä oli minusta hieno. Eivät kaikki onnelliset perheet ole ydinperheitä eikä äiti ole aina se vanhempi, jonka luonne sopii lähivanhemmuuteen.

Välillä minusta kyllä tuntui, että olen oikea mureneva muumio, koska Amalia on tosiaan syntynyt vuoden 2010 kieppeillä. 90-luku on hänelle vintagea ja 80-luvun musiikki ikivanhaa. Niin ne vuodet ja vuosikymmenet vierivät…

Mutta tosiaan, oikein kiva ja realistinen nuortenkirja, jossa käsitellään vaikeitakin aiheita musertumatta niiden alle.

Kirjan tiedot:

Briitta Hepo-oja: Amalia A ja kosmiset kiemurat | Otava 2024 | 364 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Kohti ääretöntä : Astrologia