Crystal Frasier & Val Wise: Cheer Up: Love and Pompoms

Crystal Frasierin ja Val Wisen YA-sateenkaarisarjakuva Love and Pompoms on roikkunut OverDriven lukulistallani vaikka kuinka pitkään. Cheerleading ei noin lähtökohtaisesti kiinnosta minua yhtään, mutta kansi näytti kivalta ja queer-teema kiinnosti.

Tässä ollaan siis high schoolissa, jossa Anniella on ongelmia ärhäkän luonteensa vuoksi. Hänen täytyy osoittaa pystyvänsä tiimityöhön ja rempseä äiti usuttaa hänet cheerleading-harjoituksiin. Joukkueen johtajaksi on juuri valittu hieman epävarma Bebe, Annien vanha ystävä ja koulun ainoa kaapista tullut transnuori.

Annie, äiti ja äidin synkkä menneisyys.

Tarinana tämä oli söpöinen ensirakkaus romanssi ja matka itsehillinnän ja rohkeuden löytämiseen. Tämä erosi kuitenkin monista muista YA-sateenkaarikirjoista siinä, että kyseessä ei ole kaapista tulo -tarina vaan transnuoren arjen kuvaus.

Beben kohtaamat haasteet ovat sekä avointa että ehkä vähän vaikeammin tunnistettavaa transfobiaa. Vaikeammin tunnistettavaa cishenkilön näkökulmasta siis! Esimerkiksi cheer-kaverit eivät ajattele olevansa transfobisia ja ovatkin aina Beben puolella. Samaan aikaan he käyttäytyvät välillä kuin Bebe olisi tiimin maskotti, todiste siitä, miten suvaitsevaisia he tosiaan ovat.

Beben arkuus taas on osin tietoista ja lähtöisin hänen transtaustastaan. Onhan ihmisten helpompi hyväksyä transtyttö, joka on kiltti, mukautuva ja hiljainen. Paksu meikkikerros tuo feminiinisemmän ulkonäön, jota cistytöiltä ei vaadita, jotta heidät kohdattaisiin tyttöinä.

Annie rohkaisee Bebeä olemaan oma itsensä sen sijaan, että hän pienentäisi itseään muiden vuoksi. Bebe puolestaan saa Annien ymmärtämään, että ystävillä ja sosiaalisilla suhteilla on arvoa.

Tykkäsin tästä ja näkökulmasta, joka tarinalla oli transidentiteettiin! Kuvitus oli selkeää ja raikasta, ja pidin aivan erityisesti siitä, miten moninaisia kehoja tarinaan oli piirretty. Cheer-joukkueeseen mahtuu kaiken kokoisia nuoria ja aivan erityisesti pidin Annien äidistä, joka on iso ja itsevarma.

Kirjan tiedot:

Crystal Frasier & Val Wise: Cheer Up: Love and Pompoms | Oni Press 2021 | 128 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Helmet 2025 : 10. Kirjassa käydään elokuvissa

* Paha mieli, paras mieli : Transfobia

Petter Sandelin: Osuma

Miksi en muista mitään?

Ajattelin testata viimeinkin kirjan lukemista kansallisesta ekirjastosta. Pienestä kirjaruletista luettavaksi osui Petter Sandelinin esikoisromaani Osuma, joka olikin ihan piskuinen kirja. Kännykällä vain 76 sivua surumielistä rintamaromantiikkaa.

Ollaan siis jatkosodassa, jossa nuori sotamies Tallgren saapuu rintamalle. Korsussa on ahdasta ja juoksuhaudassa helvettiä, joten iloa revitään sieltä, mistä sitä vain voi irti saada. Tallgren vilkuilee salaa joukkuetoveri Ståhlia, joka yllättäen vilkuileekin takaisin.

Jos Tuntematon sotilas ja Brokeback Mountain yhdistetään, saadaan ehkä tämä tarina. Sotaa kuvataan yhden henkilön näkökulmasta ja keskiössä on realistinen rintamakokemus. Korsussa pelätään ja jaksetaan yhdessä, tutustutaan toisiin, rakastutaankin vaikka se syntiä ja sairautta onkin.

Pidin siitä, miten miesten välinen toveruus kuvataan. Kammottavaa tilannetta ja hankalia oloja yritetään kestää huumorin avulla. Tallgrenin ja Ståhlin suhde on tavallaan yhteinen salaisuus, josta ei puhuta. Ehkä sitä ei ihan hyväksytä, mutta toisaalta jokainen joukkueen jäsen ymmärtää, että onnesta kannattaa pitää kiinni niin kauan kuin voi.

Perustarina oli siis kiinnostava ja koskettava, mutta maagiseen realismiin taipuva puu-osuus jätti minut harmillisen kylmäksi. Kirjassa vuorottelevat Tallgrenin kokemukset rintamalla ja hänen toinen elämänsä puuna.

Aivan, puuna.

Ilmeisesti hän on jälleensyntynyt hongaksi vanhoille taistelutantereille ja yrittää muistaa asioita ihmiselämästään. Minusta tämä oli aika merkillinen ratkaisu ja vaikka kieli olikin kaunista, puujutut eivät tuoneet tarinaan mitään sellaista, jota ilman en olisi pärjännyt. Mutta tästä voi varmasti olla montaa mieltä!

Hyvä ja nopealukuinen kirja kuitenkin, työpäivän teetauot menivät rattoisasti tätä lukiessa.

Ajattelen usein ettei sotaa käydä vain tässä ja nyt, sitä käydään samanaikaisesti pitkällä rintamalla sadoissa samanlaisissa tilanteissa. Se lannistaa minut. Ponnistelimmepa miten paljon tahansa, kokonaisuudessa se ei merkitse mitään, koska kukaan ei pysty ratkaisemaan sotaa yksin.

(s. 27)

Kirjan tiedot:

Petter Sandelin: Osuma | S&S 2024 | 76 sivua | Kirjastosta

Ruotsinkielinen alkuteos: Skott (2024) | Suomennos: Katriina Huttunen

Haasteet:

* Helmet 2025 : 41. Kirjan tapahtumat sijoittuvat aikakauteen, jolla et haluaisi elää

* Luonto sivuilla : Uuden syntyminen

* Herkulliset kirjat : Juot teetä kirjaa lukiessa

* Lukumatka menneisyyteen : 16. Kirjassa ollaan metsässä

Deya Muniz: The Princess and the Grilled Cheese Sandwich

No olipa tämä Deya Munizin The Princess and the Grilled Cheese Sandwich söpöinen YA-sateenkaarisarjis! Nimi on höpsömpi kuin raikkaan tuntuinen sisältö, joka ei muuten pyöri voileipien ympärillä.

Nuori lady Camembert ei missään tapauksessa halua aviomiestä, mutta suvun perinnön saa vain miespuolinen henkilö. Niinpä isä kannustaa Camia pukeutumaan mieheksi ja ottamaan itselleen lordin tittelin jahka isästä aika jättää. Valeasuinen Cam muuttaakin pääkaupunkiin, jossa asuu tietenkin ihastuttava kruununprinsessa Brie.

Tarinan juoni ei yllättänyt, mutta sepä ei haitannut. Tykkään jo lähtökohtaisesti tästä valeasutroopista, jossa naisen on olosuhteiden pakosta otettava miehen identiteetti. Tässä tapauksessa ne olosuhteet olivat Fromagen valtakunnan vanhoilliset lait. Kukaan tarinan hahmoista ei ole homofobinen, mutta yhteiskunnallisiin rakenteisiin se on upotettu, samoin kuin misogynia. 

Mutta koska tämä oli ilahduttava ja hauska feel good -kirja, näihinkin ongelmiin löytyy tietenkin ratkaisu. Onhan Brie sentään prinsessa, joka vastustaa jo valmiiksi turkiksia. Hänen ystävänsä saa hänet ymmärtämään, että aktivismilla voi auttaa myös ihmisiä. Tavan kansalainen ei voi mitään epäoikeudenmukaisille laeille, mutta Brie voi.

Kirjassa oli paljon hauskoja kohtauksia, kivoja hahmoja ja romanssi oli herttainen. Tarina eteni nopeasti ja tykkäsin myös piirrostyylistä, joka oli selkeä ja juuri oikeissa paikoissa liioitteleva. Tässä on paljon kauniita asuja, koska muoti kiinnostaa oikeastaan kaikkia päähenkilöitä ja sen tiimoilta Cam ja Brie alun perin tutustuvatkin.

Erityisplussa juustoteemaisista nimistä, jotka hymyilyttivät koko ajan.

Kirjan tiedot:

Deya Muniz: The Princess and the Grilled Cheese Sandwich | Little, Brown and Company 2023 | 235 sivua

Haasteet:

* Helmet 2025 : 17. Kirjan päähenkilöllä on lemmikkinä kissa tai koira

* Paha mieli, paras mieli : Homofobia

* Herkulliset kirjat : Kirjan kannessa on syötävää

Edith Arkko: Aurora/Eino

Mä olin juuri aloittanut ysiluokan uudessa koulussa,

ja mä olin rikkonut koulun sääntöjä

jo kaksi kertaa.

Näin tästä Edith Arkon Aurora/Einosta useammankin positiivisen kommentin, joten luinpa sen nyt itsekin kun se sopivasti kirjastossa oli. En olekaan ennen lukenut selkokielistä kääntökirjaa, joten tämä oli sikäli aivan uusi kokemus.

Tätä kertovat samasta aikavälistä ja samoista tapahtumista, mutta omista näkökulmistaan, ysiluokkalaiset Aurora ja Eino. Aurora on otettu huostaan alkoholistiäidiltään ja arki uudessa koulussa ja nuorisokodissa takkuaa. Samaa aikaan Eino harrastaa jääkiekkoa aivan tosissaan ja haaveilee maajoukkuepaikasta.

Tykkäsin etenkin Auroran tarinasta, jossa huoli ja kaipaus äidin luo ovat koko ajan läsnä. Se, että äiti rakastaa viinaa enemmän kuin tytärtään, on ymmärrettävästi Auroralle kipeä paikka. Einon kanssa Auroralla on viimein kivaa ja hän saa muutakin mietittävää.

Einon puoleen en ihan päässyt sisään, koska jopa ihastus Auroraan jää selvästi kakkoseksi jääkiekolle. En nyt lähtökohtaisesti innostu poikain kiekkopelien ja -leirien kuvailusta, mutta lukijapoikiin tämä varmasti vetoaa.

Mietin kyllä sitä, että miksi Einon tarinassa puhutaan paljon enemmän vahinkoseisokeista ja halusta muutenkin? Siinä missä Aurora ihailee usein Einon kultaisia kutreja, Eino tuijottaa hänen tissejään.

Kirja päättyy yllättäen ekaan kertaan, joka monessa nuorten-/YA-kirjassa on jossain keskellä tarinaa. Tämä oli kivasti kuvattu ja pidin siitä, miten kummankin huoli toisen hyvästä ja turvallisesta olosta oli kirjoitettu.

Kokonaisuutena kiva tarina ja olisi mielenkiintoista kuulla, miten tätä vinkataan yläkoulussa. Kumman tarinaan vinkkauksessa keskitytään?

Kirjan tiedot:

Edith Arkko: Aurora/Eino | Hertta 2024 | 294 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Ainakin Kirjapöllön huhuiluja

Haasteet:

* YA-lukuhaaste : Ensirakkaus

* Paha mieli, paras mieli : Huostaanotto

Maija Kajanto: Sitruunakevät (Kahvila Koivu #04)

- Olisiko meidän aika lähteä kotiin?

Eipä ole Sitruunakevätkään tämän Kahvila Koivu -sarjan viimeinen osa! Vielä on luvassa Kardemummajoulu, jonka jo varasin kirjastoon. Sen tiivistelmä sitten spoilaakin mukavasti tämän kirjan lopun, joten en suosittele lukemaan sitä jos et oikeasti halua juonipaljastuksia.

Mutta, Sitruunakevät jatkaa melko lailla siitä, mihin Sahramisyksy jäi. Vuosi on kyllä kulunut, mutta aivan toisissa maisemissa Kroatiassa. Krisse ja Tommi palaavat viimein Pyhävirroille, jossa moni asia on muuttunut. On uusi kunnanjohtaja, kahvila Koivulle on tapahtunut karmeita ja pian Krisse menettää hänelle läheisen ihmisen.

Tarinana tämä on mielestäni hyvä kuvaus surusta ja siitä toipumisesta. Krissen kevät ei ole ihana ja pullantuoksuinen vaan synkkä ja itkuinen. On vaikea löytää iloa tai välittää mistään kun kaipaus on niin suuri.

Pidin erityisesti siitä, miten Krissen ystävät ovat mukana tarinassa. Surunsa keskellä Krisse kääntyy sisäänpäin, mutta hänen ystävänsä eivät suinkaan jätä häntä kuin nallia kalliolle. Oli kiva, että tässä tarinassa naiset ovat toistensa tukena eikä auttaminen jää kokonaan Tommin harteille.

Kirjassa olikin yllättävän vähän Krissen ja Tommin suhteen kuvausta. Se jäi paljolti surujuonen taakse. Se ei minua suuremmin häirinnyt, mutta kahvila Koivua jäin kaipaamaan. Se aika, mikä tässä käytettiin erääseen toiseen projektiin, olisi aivan hyvin voinut mennä kahvilan kunnostamiseen. Teemallisesti se olisi tuntunut mielestäni sopivammalta.

Krissen elämä jaksoi kuitenkin kiinnostaa edelleen ja lukaisin tämän yhdeltä istumalta.

Kirjan tiedot:

Maija Kajanto: Sitruunakevät | WSOY 2024 | 252 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Kirjan jos toisenkin, Luetut.net ynnä ehkä muutkin

Haasteet:

* Vahvat naiset 2024 : Useampi naishahmo

Sarah Lark: Toivoa maailman äärissä

“Missä Luzyna on?”

Sarah Larkin Uusi-Seelanti -sarjan viimeinen osa! Edellistä lukiessani kritisoin mielestäni ihan syystäkin seksuaalisen väkivallan määrää. Eipä siis yllättänyt, että sitä oli tässäkin enemmän kuin tarpeeksi.

Toivoa maailman äärissä -kirjan päähenkilö on 18-vuotias puolalainen Helena. Hän tarttuu tilaisuuteen päästä toisen maailmansodan aikaiselta pakolaisleiriltä Uuteen-Seelantiin ja uuteen alkuun. Helena saa tilaisuutensa vilpin varjolla ja mihinpä hänen pitääkään suostua, ettei kiristäjä paljasta häntä matkan aikana? Niinpä.

Helenan tapauksessa raiskauksilla on hyvin konkreettinen seuraus. Edellisistä osista tutut hahmot tulevat mukaan kuvioon kun he tarjoavat Helenalle pakopaikan lammasfarmillaan. Yllättäen kirjan kattama aika oli vain Helenan raskauden pituinen, ei vuosien kuten muissa osissa.

Oikeastaan tämä kirja tuntui vähän turhalta epilogilta koko sarjaan. Edellisten osien tapahtumat toistettiin tässä perimätietona, jonka lukija tietenkin jo tiesi. Helena päätyy yhteen lammasfarmin perijän kanssa. Pidin kyllä siitä, että tässä mies rakastuu naiseen, joka on raskaana toiselle miehelle. Tätä ei näe käytännössä missään!

Tässä osassa kerrottiin paljon maoreista ja siitä, millainen heidän tilanteensa oli 1940-luvulla. Minusta on kyllä sääli, että McKenzien suku ei koskaan yhdistynyt millään merkittävällä tavalla maoreihin. Sitä kuitenkin toisteltiin muissa osissa moneen kertaan. Näkökulma on koko ajan valkoisen kolonialistin, jolle ne valloitetut maat sitten jäivätkin.

Kaiken kaikkeaan pidin sarjasta tuosta överiksikin menevästä seksuaalisesta väkivallasta huolimatta. Nämä olivat sopivan keveitä tiiliskiviä (tämä oli kyllä ohut verrattuna noihin muihin!) ja Lark vie juonta koko ajan eteen päin niin, ettei missään vaiheessa tylsisty. Pidän myös hänen naishahmoistaan, jotka eivät vähästä lannistu.

Tekisi mieli lukea häneltä muutakin, mutta oletettavasti naishahmojen kärsimykset jatkuvat myös muissa kirjoissa. Pitänee odottaa aikaa, jolloin jaksan taas lukea siitä.

Kirjan tiedot:

Sarah Lark: Toivoa maailman äärissä | Bazar 2022 | 395 sivua | Kirjastosta

Saksankielinen alkuteos: Eine Hoffnung Am Ende der Welt (2015) | Suomennos: Sanna van Leeuwen

Luettu myös:

Kirjojen kuisketta, Kirjarouvan elämää, Luetut kirjat ynnä muut

Haasteet:

* Helmet 2024 : 41. Kirjassa syntyy lapsi [35/50]

* Lukumatka menneisyyteen 2024 : Toivo

* Vahvat naiset 2024 : Toivo

Alexis Hall: Mortal Follies

Introductions, gentle reader, are in order.

Regency-ajan debytantti kirotaan ja apua etsitään seurapiirien noidaksi ja murhaajaksi epäilemältä naiselta? Eli siis historiallista sateenkaariromantiikkaa fantasialla höystettynä? Kuulostaa hyvältä!

Harmi kyllä en pitänyt tästä Alexis Hallin Mortal Follies -kirjasta niin paljon kuin kansitekstien perusteella olisin halunnut. Lukeminen takkusi heti alusta, koska jostain syystä tarinaa kertoo Oberonin hovista karkotettu menninkäinen. Tyypin työnä on kirjata ylös erikoisia tarinoita ja tämä on yksi niistä.

Sen sijaan, että debytantti Maelys tai lady Georgiana olisi saanut kertoa oman tarinansa, menninkäinen stalkkaa heitä Bathista Lontooseen ja makuukamariin asti. En yhtään lämmennyt tälle ratkaisulle, koska se ei tuonut tarinaan mitään olennaista tai edes kiinnostavaa.

Myöskään huumorintajuni ei kohdannut Hallia. Tykkään hauskoista repliikeistä ja lauseista siinä missä muutkin, mutta koko kirja tuntui olevan yhtä jatkuvaa nokkelaa one-lineria. Sille puutui hyvin nopeasti ja sitä jatkui melkein 400 sivua.

Ja tämä harmitti minua, koska kirjan idea on tosiaan kutkuttava. Nuori Maelys huomaa olevansa ilkeämielisen kirouksen uhri ja toivoo saavansa apua lady Georgianalta, jota epäillään sekä noituudesta että perheenjäsentensä murhista. Georgiana on kunnon byroninen sankari, synkistelevä, dramaattinen ja totta kai on vietellyt naisia oikealta ja vasemmalta.

Kirjan vaihtoehtomaailmassa ei olla kokonaan vailla homofobiaa, mutta Maelysin parhaat ystävät ovat hyvin suvaitsevaisia. He ovat aika karikatyyrimaisia, mutta kun maailmassa oikeasti on vanhoja jumalia, kirouksia ja taikoja, esimerkiksi neiti Bicklen yliampuvan kiinnostuksen niihin ymmärtää täysin. Merenneitojen hiuksista kudottu mekko ei ehkä ole muodikas, mutta varsin järkevä valinta kylpylään, jossa kylvetään sievistellen vaatteet päällä.

Maailmanrakennuksessa yhdistyvätkin ihan hupaisasti regency-Englanti ja kansanusko ja vanhat jumalat. Jälkimmäisistä on selvästi napattu mukaan mikä nyt milloinkin on kirjailijaa kiinnostanut. Ei tässä mitään vedenpitävää ja aukottomalla logiikalla toimivaa maailmaa ole haettukaan.

Uskon helpostikin, että monet muut ovat pitäneet tästä kirjasta. Minuun se ei oikein iskenyt enkä tunne mitään erityistä kiinnostusta lukea Hallilta mitään muuta.

Kirjan tiedot:

Alexis Hall: Mortal Follies | Gollancz 2023 | 392 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Helmet 2024 : 2. Kirjassa tehdään taikoja [34/50]

* Lukumatka menneisyyteen 2024 : Taika

* Queer-lukuhaaste 2024 : Naisten välinen rakkaus

* Vahvat naiset 2024 : WLW

Anneli Furmark: Tule kanssani kulman taa

Harvoin tulee vastaan sateenkaarikirjallisuutta vähän varttuneimmista ihmisistä. Anneli Furmarkin sarjakuvassa Tule kanssani kulman taa päähenkilöt lähentelevät jo kuuttakymmentä. Mistään nuoruuden ihastuksesta ei siis ole kysymys.

Elisen elämässä kaikki on hyvin kunnes hän tapaa juhlissa Dagmarin. Salamana syttyneellä rakkaudella on kauaskantoisia seurauksia, kumpikin on nimittäin naimisissa tahollaan. Elise on myös oikeasti onnellinen Henrikin kanssa eikä tilanne ole kenellekään helppo.

Lukemisen jälkeen pysähdyin miettimään, että olipas tässä kirjassa harvinaisen itsekkäitä henkilöitä. Elise haluaa sekä pitää että syödä kakkunsa. Dagmarin kanssa heilastelun pitäisi olla sallittua, mutta auta armias kun Henrik löytää toisen ja haluaa lopulta erota. Miten hän voi olla niin itsekäs!

Elisellä tuntuu olevan loppumattomasti syitä sille, miten kaikki on jonkun muun vika, ei hänen itsensä. Samaan aikaan Dagmar roikottaa Eliseä lähellään vaikkei edes aio antaa Eliselle muuta kuin aikansa muruset.

Ja tällä en tarkoita etteikö tarina olisi hyvä. Oli se, ja oli mielenkiintoista seurata miten Elisen elämä murenee ja miten hän joutuu rakentamaan sen uudelleen.

Kirjassa on myös monia kivoja ja kauniita kohtia. Elise ja Dagmar eivät itsekään ymmärrä, miten “näin vanhana” voi rakastua näin äkkiä ja syvästi. Elisen ystävät eivät tuomitse häntä (Dagmaria kyllä vähän) ja ovat jopa hieman kateellisia siitä, että Elise saa kokea rakastumisen huuman uudelleen. Elise ja Dagmar viestittelevät toisilleen kuin hullaantuneet teinit, mikä oli kyllä aika söpöä.

(s. 174)

Tykkäsin myös Furmarkin piirrostyylistä. Se oli jotenkin kodikas. Kaikki ovat ihan tavallisia ihmisiä ja ruuduissa näkyy ihan tavallisia koteja ja ihan tavallisia rakennuksia. Väreinä ovat musta ja hillityt sinisen ja oranssin sävyt, jotka toimivat hyvin. Kaikki tuntuu hyvin uskottavalta ja antaa juuri sen kuvan, että näin voisi käydä ihan kenelle tahansa.

Kirjan tiedot:

Anneli Furmark: Tule kanssani kulman taa | Zum Teufel 2020 | 226 sivua | Kirjastosta

Ruotsinkielinen alkuteos: Gå med mig till hörnet (2020) | Suomennos: Hannele Richert

Haasteet:

* Helmet 2024 : 34. Kirjan nimessä on käsky tai kehotus [33/50]

* Queer-lukuhaaste 2024 : Päähenkilö on sinua vanhempi

* Vahvat naiset 2024 : Rakkaus

Sarah Lark: Kiivilinnun kutsu

“Ratsastetaan kilpaa! Jooko, Jack, kivisotureiden kehälle!”

Sarah Larkin Uuteen-Seelantiin sijoittuvan sukusaagan kolmas osa on melkein 900 sivun mittainen tiiliskivi, jota olisi voinut tiivistääkin. Mutta, kuten muutkin sarjan kirjat, myös Kiivilinnun kutsu on pituudestaan huolimatta nopeaa ja sujuvaa luettavaa. Se oli myös niin koukuttava, että luin tätä yhteen asti yölläkin.

Sarjan ensimmäisestä osasta on kulunut reilut 60 vuotta ja nyt juonta vetävät Helenin ja Gwynin lapsenlapset ja lapsenlapsenlapset. Lilian ja Gloria lähetetään Englantiin sisäoppilaitokseen, jossa maoritaustainen Gloria jää täysin ulkopuoliseksi kaikesta. Ensimmäinen maailmansota katkaisee koulunkäynnin ja siinä missä Lilian porskuttaa elämässään onnellisesti eteen päin, Glorian kärsimykset vain kurjistuvat.

Jos jostain tätä sarjaa kritisoin niin siitä, että naisten kokema seksuaalinen väkivalta eskaloituu kirja kirjalta. Mulkeromiehiä riittää niin kauas kuin silmä siintää. Kahdessa ensimmäisessä osassa raiskaaja oli oma aviomies. Kiivilinnun kutsussa Gloria karkaa vanhemmiltaan ja haluaa päästä laivalla Yhdysvalloista Uuteen-Seelantiin. Hän joutuu merimiesten seksiorjaksi kahteen laivaan ja on sen jälkeen pakotettu raiskausten värittämään seksityöhön matkallaan Australian halki.

Tämän vastapainoksi Lark on kirjoittanut Jackille, Glorian isosedälle ja tulevalle siipalle (aivan, luit oikein!), väkivaltaisen sotajuonen Gallipolin taisteluun. Kumpikin heistä traumatisoituu kokemuksistaan, mutta minusta tarinat eivät kuitenkaan olleet niin verrannolliset kuin Lark on ehkä suunnitellut. Nuori ja alussa naiivi Gloria on ehdottomasti uhri, jolla oli hyvin vähän vaihtoehtoja. Jack sen sijaan lähtee sotaan aikuisena miehenä omasta halustaan.

Onneksi Glorian hirveillä kokemuksilla ei kuitenkaan mässäillä sivutolkulla. Enimmäkseen kirja onkin historiallista ihmissuhdedraamaa, jossa etsitään Sitä Oikeaa ja kipuillaan menetysten tai onnettomien avioliittojen kanssa. Sujuva teksti ja hyvä suomennos veivät hyvin mukanaan ja minua jaksoi oikeasti kiinnostaa, miten kaikille kirjan hahmoille käy.

Tässä osassa korostuu myös nopeasti muuttuva maailma. Hevoskärryt vaihtuvat autoihin, taloihin hankitaan telefooneja ja kirjoituskone helpottaa monen työtä. Maorit, joiden tapoihin tutustutaan tässä Glorian kautta, kamppailevat oman kulttuurin säilyttämisen ja länsimaalaistumisen kanssa. Petyin kyllä siihen, ettei Glorian mies sitten ollutkaan maori. Sarjassa kun on toistuvasti tolkutettu sitä, miten maorien oikeus omaan maahansa toteutuu Gwynin jälkeläisten kautta. 

Aion lukea sarjan neljännenkin osan, mutta mietin tässä jo, että miten sen päähenkilönaista aiotaan riepottaa. Tässä oli jo laivalastillisia raiskaajamerimiehiä, mitä seuraavaksi? Kokonainen armeija?

Kirjan tiedot:

Sarah Lark: Kiivilinnun kutsu | Bazar 2021 | 894 sivua | Kirjastosta

Saksankielinen alkuteos: Der Ruf des Kiwis (2009) | Suomennos: Sanna van Leeuwen & Veera Kaski

Luettu myös:

Luetut kirjat, Kirjarouvan elämää, Kirjojen kuisketta ynnä muut

Haasteet:

* Helmet 2024 : 19. Suomi mainittu [14/50]

Sivulla 127.

* Lukumatka menneisyyteen 2024 : Kirjasarjan osa

* Tiiliskiven neljä vuodenaikaa: Talvi

Sarah Perry: The Essex Serpent

Sarah Perryn The Essex Serpent lienee pisimpään hyllyäni lämmittänyt kirja. Sen välistä nimittäin löytyi Akateemisen Kirjakaupan passi, joka on päivätty 4/2018. Ainoa leima koko passissa enkä ole avannutkaan kirjaa sen ostamisen jälkeen.

Luulen ostaneeni kirjan sen näyttävän kannen ja kiinnostavan takakansitekstin vuoksi. Se on ehkä hieman harhaanjohtava, koska lopultakaan kirjalla ei ole vain yhtä päähenkilöä.

Kirja sijoittuu kokonaisuudessaan vuoteen 1893 ja pisimmän tarinan saa Cora, jonka väkivaltainen aviomies on juuri kuollut. Cora, hänen seuralaisensa Martha ja poikansa Francis lähtevät pieneen Aldwinterin kylään, koska huhujen mukaan rantaa vainoaa tarujen jättimäinen käärme. Cora on kiinnostunut paleontologiasta ja haluaa selvittää, onko kyseessä piilossa elänyt muinaiseläin.

Aldwinterissä Cora tutustuu paikalliseen pappiin Will Ransomeen ja tämän vaimoon Stellaan, joka yskii varsin pahaenteisesti. Arvatkaapa vain, miten siinä käy? Sinänsä harmi, koska pidin paljon Coran ja Willin ystävyydestä, jossa kohtaa kaksi hyvin erilaista tapaa katsoa maailmaa ja Essexin käärmettä.

They sharpen themselves on each other; each in turn is blade and whetstone; when talk falls to faith and reason they argue readily, startling themselves by growing swiftly bad-tempered (“You don’t understand!” “How can I understand when you do not even make attempts at speaking sense?”).

(s. 180)

Kirja kertookin oikeastaan rakkaudesta ja siitä, miten monenlaista ja monimutkaista se voi olla.

Pidin eniten Coran ja Francisin kipeästä suhteesta, vaikka se hieman sivujuoneksi jääkin. Coralla ei ole minkäänlaista viitekehystä tai tukiverkkoa ymmärtää poikaansa, joka saisi tänä päivänä varmasti autismikirjon diagnoosin. Cora yrittää parhaansa ja rakastaa Francisia, mutta tuntee samalla olevansa epäonnistunut ja riittämätön äitinä.

Kirjassa on muitakin kertojia, joiden kautta kuvataan 1800-luvun lopun muuttuvaa maailmaa. Sosialismi nousee ja lääketiede kehittyy. Näkökulmat ja aiheet olivat sinänsä kiinnostavia, mutta minusta tarina hajosi turhan moneen osaa niiden myötä. Joskus vähempikin riittää.

Tästä on tehty TV-sarja, jonka pääosissa ovat Claire Danes ja Tom Hiddleston. Enpä taida katsoa sarjaa, koska kumpikaan ei näytä siltä, miltä Cora ja Will kirjassa näyttävät, eikä juonikaan seuraa kirjaa kovin uskollisesti.

Kirjan tiedot:

Sarah Perry: The Essex Serpent | Serpent’s Tail 2017 (1. p. 2016) | 430 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Helmet 2024 : 21. Kirjasta on tehty TV-sarja [10/50]

* Lukumatka menneisyyteen 2024 : Muutos

* Hus hyllynlämmittäjät 2024: Lämmittänyt yli 2 vuotta

Maija Kajanto: Sahramisyksy (Kahvila Koivu #03)

Krisse kietoi sormensa kahvikupin ympärille, antoi sen lämmittää käsiä ja maistoi varovasti.

Krisse ja Tommi palaavat kesälomareissulta Pyhävirralle, joka ei ole entisensä. Uusi kunnanjohtaja on tuonut uusia ideoita ja paikkakunnalla riehuu pyromaani. Krisse tuntee taas olevansa hieman hukassa elämänsä suhteen.

Miksihän minä kuvittelin, että tämä sarja on trilogia? Jo ensi keväänä ilmestyy neljäs osa, Sitruunakevät. Tämä kirja jääkin pieneen cliffhangeriin, joskin olen kyllä kohtalaisen varma ainakin parista nelososan tapahtumasta. Saapa nähdä osunko oikeaan!

Mutta, tässä ollaan Pyhäjärvellä, jonne Krisse palaa syksyllä jatkamaan kahvilan ja hotellin pyörittämistä. Arkea ja ruokaa kuvataan taas kivasti, ja kiireen tuntu on vahvasti läsnä. Kuinkas muutenkaan kun Krissellä on niin monta palloa ilmassa.

Kaipasin tarinassa vähän mummoa, joka lähtee reissun päälle poikakaverinsa kanssa. Hänen sijaansa Pyhäjärvellä pyörii Krissen äiti ja kirjan paras kohtaus olikin mielestäni se, jossa Krisse äiteineen tapaa Tommin vanhemmat. Suorastaan hykerryttävää luettavaa.

Noin ylipäätään kirjan pääteema on epävarmuus. Pyhäjärvi on ollut Krissen turvapaikka, mutta entä kun se alkaa muuttua? Entä jos tuhopolttaja tuikkaa kahvilan tai ravintolan tuleen? Kaiken lisäksi Tommin tulevaisuuden suunnitelmat eivät välttämättä täsmääkään Krissen ajatusten kanssa.

Tämäkin osa oli leppoisaa luettavaa ja jäin odottamaan sitä viimeistä osaa. Toivottavasti näitä “salataan tämä(kin) asia Krisseltä” -juonia olisi siinä sitten vähän vähemmän. Melkein kaikki salaavat häneltä jotain ja se alkoi jo suorastaan ärsyttämään.

Ja mietin tässä, että miksi Sitruunakevät eikä jokin sarjan nimeämisteemaan paremmin sopiva nimi? Kun on Korvapuustikesä, Taatelitalvi ja Sahramisyksy, olisi kevääseenkin tarvittu jokin k-ruoka tai -mauste. Kaneli? Kardemumma? Kamomilla? Korianteri? Onhan näitä.

Kirjan tiedot:
Maija Kajanto: Sahramisyksy | WSOY 2023 | 224 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Ainakin Amman kirjablogi ja Kirjakaapin avain.

Haasteet:
* Herkulliset kirjat 2023 : Kirjassa ollaan picnicillä
* Luonto sivuilla vol. 3 : Tuli

Maija Kajanto: Taatelitalvi (Kahvila Koivu #02)

Krisse tuijotti edessään kohoavaa hirsitaloa ja potkiskeli ajatuksissaan jääkokkaretta jaloissaan.

Krisse on päättänyt ottaa vastaan uuden haasteen. Kahvila Koivun lisäksi hän alkaa pyörittää maalaishotellia. Siinä sivussa kuvioihin palaa myös entinen kunnanjohtaja Tommi ja mummollakin on salaisuus.

Sarjan toinen osa jatkaa melko lailla siitä, mihin Korvapuustikesä jäi. Perustilanne on hieman muuttunut, mutta kuvioihin pääsee nopeasti mukaan kun niitä tarinan alkupuolella avataan. Vuodenaikana on tällä kertaa talvi ja tarinaan mahtuukin juonen kannalta hyvin ajoitettuja lumituiskuja ja -myrskyjä.

Tykkäsin tästäkin kirjasta ja Krissen kiireisen arjen kuvaamisesta. Kahvilan ja hotellin pyörittäminen on rankempaa kuin hän odottikaan, eikä kaikki (tietenkään) suju ihan niin sutjakkaasti kuin Krisse toivoisi.

Pidin eniten Krissen mummon salaisuusjuonesta. Minäkin oletin Krissen tavoin, että voi ei, nyt se on syöpä. Salaisuus oli kuitenkin paljon tuota hauskempi ja sellainen takavasemmalta tuleva pallo, jota en todellakaan osannut odottaa.

- Hotelli ei ollut virhe. Eikä kahvilakaan. Me Kivimaan akat katsos emme tee virheitä. Me teemme vain mahtavia projekteja.

(s. 199, mummo Krisselle)

Tommin salaisuus oli myös yllätys, mutta ei istunut juoneen yhtä luontevasti. Ensimmäisen osan synkistelyt olivat Krissen omaa menneisyyttä ja sopivat siksi kirjaan, mutta valtava kansallinen trauma ei mielestäni sopinut tällaiseen kevyeen kirjallisuuteen. Tästä voi varmasti olla montaa mieltä.

Tämäkin oli siis kokonaisuutena kiva kirja, jonka luki mielellään iltahämärässä. Otin tästä ylös rosmariinifocaccian ohjeen (s. 18-19) ja pidän mielessä myös ne jouluiset suklaataatelit (s. 35).

Kirjan tiedot:
Maija Kajanto: Taatelitalvi | WSOY 2022 | 230 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:
Amman lukuhetki, Kirsin kirjanurkka, Kirjakaapin avain ynnä muut

Haasteet:
* Herkulliset kirjat 2023 : Kirjasta löytyy lempiruokasi
* Luonto sivuilla vol. 3 : Lumi

Maija Kajanto: Korvapuustikesä (Kahvila Koivu #01)

Lipstikkaa.

Kristiina haistattaa pitkät karmealle työlleen ja koko ikävälle elämälleen. Hän suuntaa Pyhävirralle mummonsa luo ja päätyy pyörittämään tämän kyläkahvilaa. Siinä sivussa Krisse oppii uudelleen elämään näköistänsä elämää.

Tästä kirjasta jäi hyvä mieli. Oikein ilahduin siitä, millä tavalla tämä käsitteli Krissen romanttisia juonikuvioita. Niitäkin oli, mutta omaan makuuni kivan modernilla twistillä ja ne eivät koskaan peittäneet alleen varsinaista tarinaa.

Tässä kun on oikeastaan kyse siitä, miten Krisse löytää oman paikkansa maailmasta. Hänellä on takanaan hyvin traumaattinen tapahtuma ja asian käsittely on hänellä vielä kesken. Mummolan pullantuoksu, uudet ystävät ja vastuunotto pienestä kahvila-ravintolasta antavat hänelle viimeinkin turvaverkon, jonka suojissa on hyvä lähteä eteen päin.

Tykkäsin Krissestä ja oikeastaan kaikista kirjan hahmoista. Hyvän mielen kirja kun on, naiset ovat topakoita ja miehet vallan mukavia. Varsinkin Krissen mummo oli mainio, sellainen sitkeä nainen, joka seisoo myyntitiskin takana vaikka jalka olisi paketissa. Ihan pikkuisen murtunut vain, ei siitä kannata välittää…

- --- Minä näytin ladon seinästä reväistyltä.

- Täälläpäin heinälatoja pidetään ihan kauniina rakennuksina, mummo totesi.

(s. 47)

Miinusta siitä, että Krissen "kilpailija" on sellainen stereotyyppinen kaunis, vahvasti meikkaava ja englanninkielisen ammattinimikkeen omaava Pyhävirran elämään kyllästynyt nainen. Miksi nämä ominaisuudet ovat niin usein pinnallisuuden ja pahiksen merkkejä? Ei kaikkien ole pakko viihtyä käpykylässä! Meikin määrä ei tee kenestäkään parempaa tai huonompaa ihmistä!

No, kuitenkin, luin tämän yhdessä illassa ja tuota lukuun ottamatta tykkäsin kirjasta. Suuria seikkailuja ei tapahdu, mutta toisaalta arkikin voi olla seikkailua. Luen kyllä jatko-osankin.

P.S.: Kannattaa olla pullan äärellä tätä lukiessa.

Kirjan tiedot:
Maija Kajanto: Korvapuustikesä | WSOY 2022 | 320 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:
Amman lukuhetki, Kirjan jos toisenkin, Kirjahullun päiväkirja ynnä muut

Haasteet:
* Herkulliset kirjat 2023 : Kirjassa syödään jäätelöä

Nicola Yoon: Rakkauden askelkuviot

Kirjat eivät enää lumoa minua.

17-vuotiaan Evien vanhemmat ovat eronneet ja hän on päättänyt hävittää kaikki rakkausromaaninsa. Käynti korttelikirjastossa antaa Evielle kyvyn nähdä rakkaussuhteiden alut ja kipeät loput. Kyvyn jäljittäminen vie hänet seuratanssitunneille ja liiankin hurmaavan X:n luo.

Olipahan raikas YA-kirja! Olen työn puolesta tutustunut Nicola Yoonin muihin kirjoihin, mutta tämän luin ihan huvikseni ja varmaan siksi lukukokemus oli erilainen. Nyt sain vain lukea ja nauttia tarinasta sen itsensä vuoksi.

Tykkäsin Eviestä, joka tuntui hyvin aidolta nuorelta mustalta tytöltä. Hän on saanut selville, että isä petti äitiä ja joutuu pitämään salaisuuden nuoremmalta siskoltaan. Danica ei ymmärrä, miksi Evie vihaa isää niin paljon, ja siskosten välit ovatkin hieman kireät.

Evien saama kyky saa hänet uskomaan rakkauteen entistäkin vähemmän. Kaikki suhteet tulevat joka tapauksessa päättymään eroon, joten miksi vaivautua edes aloittamaan? Kirjan pääteemana onkin se, miten Evien on löydettävä itsestään kyky nauttia hetkestä huolehtimatta liikoja tulevaisuudesta.

Pidin myös X:stä ja Evien suhteesta häneen. Kaikki kirjan ihmissuhteet noin ylipäätään tuntuivat realistisilta, samoin kaikki tarinan hahmot. Eviellä on hyviä ystäviä ja äiti, joka tekee parhaansa vaikeassa tilanteessa.

No, Evien ja X:n tanssikilpailujuoni oli ehkä vähän epäuskottavaa, mutta oli kuitenkin kiva, että kirjassa on niinkin harvinainen harrastus!

Kiinnitin lukiessani huomiota siihen, miten Evie kuvailee ihmisiä. Muistaakseni jokaisen hahmon ihonväri mainitaan. Olen ikävästi tottunut siihen, että vaikka kirjassa olisikin monikulttuurinen hahmokaarti, valkoinen päähenkilö kommentoi vain ruskeiden ihmisten ihonväriä. Tässä ajatusmaailmassa valkoinen on siis se normi, jota ei tarvitse erikseen mainita. Oli ravistelevaa nähdä toinen tapa kuvailla kirjan hahmoja.

Kirjan tiedot:

Nicola Yoon: Rakkauden askelkuviot | Tammi 2022 | 294 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: Instructions for Dancing (2021) | Suomennos: Helene Bützow

Luettu myös:

Ainakin Kirjapöllön huhuiluja

Haasteet:

* YA-lukuhaaste 2023 : Vihreä

Kaari Utrio: Rakas Henrietta

Henrietta irrotti kiharan paperipapiljotista.

Kypsässä 24 vuoden iässä kaunis ja älykäs Henrietta alkaa olla jo vanhapiika. Hän ei itse ole huolissaan asiasta, mutta hänen perheensä kyllä on. Silfverhanen taloudessa on nimittäin muitakin naimaikäisiä neitoja, joiden häiden esteenä Henrietta seisoo.

Ostin tämän matkalukemiseksi kirpparilta, mutta enpä sitten saanutkaan luettua tätä sen enempää matkalla kuin koko lomallakaan. Harmi, tämä olisi nimittäin ollut täydellisen kevyt lomalukeminen! Ei mennyt euro hukkaan.

Kirjassa liikutaan 1840-luvun Helsingissä ja sen hienoissa seurapiireissä. Itsevarma Henrietta saisi tietenkin kenet tahansa, mutta hänelle ei kelpaa kuka vain. Hän haaveilee elämästä suuressa maailmassa, mutta tilaisuuksia on tarjolla kovin vähän.

Tykkäsin kirjasta ja sen hahmoista todella paljon. Etenkin Henriettasta ja hänen nuoremmasta serkustaan Sophiesta, jotka ovat – kauhistus sentään! – alkaneet ajatella itse, kiinnostavasti eri tavoilla vieläpä.

Tarinaa kertovat lähinnä nämä serkukset ja voi että olikin herkullista nähdä, miten eri tavoilla he näkivät itsensä ja toisensa. Henrietta on päähenkilö ja hänen oma kuvansa on hiukkasen erilainen kuin se, jonka Sophiekin näkee. Kirjassa onkin mainioita valaistumisen hetkiä, jolloin Henrietta esimerkiksi huomaa olevansa nyt vanhempien leskimiesten tähtäimessä, ei enää salskeiden nuorten upseerien. Miten siinä niin kävi?

Kirja myös todella hauskoja ja hihitin itsekseni useaan otteeseen. Aivan absurditkin tilanteet uppoavat tarinaan ja muuttuvatkin täysin uskottaviksi. Talousmamsellin sängyn alla on jumissa mies? Henrietta joutuu tarttumaan kirveeseen? Mikäpä jottei. (Huom. Nämä tilanteet eivät liity toisiinsa. Ihan vain ettei Henriettasta tule liian verenhimoista kuvaa.) 

Kirjan tiedot:
Kaari Utrio: Rakas Henrietta | Tammi 2016 (1. p. 1977) | 290 sivua | Omasta hyllystä

Rachel Smythe: Lore Olympus. Volume 1

Zeuksen järjestämät bileet johtavat erikoiseen tapaamiseen. Juuri jumalten valtakuntaan saapunut Persefone päätyy manalan hallitsijan Haadeksen hoiteisiin.

Kaikista näkemistäni kehuista huolimatta tämä ei sitten ollut minun kirjani. Tai oikeastaan sarjan aloitus, luin vain tämän Lore Olympus -sarjan ensimmäisen osan. Tässä siis kerrotaan uudelleen Haadeksen ja Persefonen tarina.

Tämä oli enemmän romantiikkaa ja vähemmän fantasiaa kuin oletin. Tässä vasta pedataan tulevaa Haades/Persefonea, mutta kaikki muut tuntuvat jo olevan draamojen kourissa. Jos joskus tuntuu siltä, että haluankin parisuhdedraamaa sarjakuvana, niin sitten voisin harkita tarttuvani jatko-osiin.

Kirjan maailman kannalta oli kiinnostavaa, että jumalten maailma näytti olevan nykyajassamme teknologian ynnä muun suhteen. Kuolevaisten maailma sen sijaan elää mytologian historiallista aikaa. Se näkyi nyt lähinnä Eroksen ja Psykhen osuudessa, mutta oletan sen olevan myöhemmin enemmän esillä.

Piirrostyylistä en niin välittänyt, mutta se johtui enemmän siitä, millaisiksi hahmot oli suunniteltu. Vesivärimäinen taide oli sinänsä kaunista ja unenomaista, mutta voi jestas sitä stereotypioiden määrää hahmojen ulkonäössä. Miehet ovat pitkiä ja teräväpiirteisiä laatikoita, naiset pieniä, pehmeäpiirteisiä ja kurvikkaita.

Kerberos, Persefone ja Haades.

Lopputulemana ei siis oikeastaan minun sarjani, mutta pidän mahdollisuuden auki jos kaipaankin yhtäkkiä jumaldraamaa.

Kirjan tiedot:
Rachel Smythe: Lore Olympus. Volume 1 | Del Rey 2021 | 368 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* Helmet 2023 : 38. Kirjan tarina perustuu myyttiin, taruun tai legendaan [41/50]
* Fantastinen kesä 2023 : Yliluonnollinen olento

Sarah Lark: Maorien laulu

"Oletteko te rouva O'Keefe?"

Serkusten Elainen ja Kuran välit katkeavat lopullisesti, miksipäs muuten kuin miehen takia. Vuoden 1893 Uusi-Seelanti ei tarjoa kunnialliselle naiselle kovin montaa vaihtoehtoa, mutta kumpikin pyrkii tahollaan rakentamaan mieleisensä elämän.

Luin sarjan ensimmäisen osan Valkoisen pilven maan tuossa jokin aika sitten ja tämän tiiliskiven lomassa on tullut luettua pari muutakin kirjaa. Jostain syystä ne vaikeimmat luettavat olivat ensimmäiset pari sataa sivua. Loput ~600 luin sitten yhdessä päivässä, joten selvästikin Lark kirjoittaa sujuvasti ja pitää mielenkiintoa yllä.

Ensimmäisen osan tapahtumista on kulunut nelisenkymmentä vuotta. Tarina siirtyy lammasfarmilta kaivoskaupunkiin, jonka työläisten kurjia oloja kuvataan raa'an realistisesti. Jos et kuole kaivosonnettomuudessa, kuolet luultavasti nälkään tai tauteihin.

Gwynin kuvankaunis pojantytär, puoliksi maori Kura-maro-tini, haaveilee urasta Euroopan esiintymislavoilla, kaukana suvun tiluksilta. Kura on kopea ja itsekäs, niin tietoinen omasta kauneudestaan ja lahjakkuudestaan, että kenelläkään muulla ei ole hänelle mitään merkitystä. Hän oli kammottavan narsistinen hahmo ja häntä oli oikein rattoisaa inhota.

Helenin pojantytär Elaine puolestaan on tavallisemmin kaunis ja naiivi ressukka. Hän päätyy naimisiin niin hirveään perheeseen, että hämmästelin jo hieman Larkin intoa kirjoittaa tällaisia mieshahmoja. Kirja ansaitsisi sisältövaroituksen, niin raakaa väkivaltaa Elainen aviomies tekee hänelle. Ja sekin on sukuvika. No, onneksi sen tunnelin päässä oli valoa, ja sinänsä tilanne ratkesi kiinnostavasti ja sysäsi Elainen aivan uusille, mielenkiintoisimmille poluille.

Petyin hieman siihen, että nimestään huolimatta kirjassa ei juuri käsitelty maoreja. Lähinnä heitä tuodaan esiin Kuran ah niin eksoottiseen kauneuteen liittyen. Kirjan loppupuolella sentään löytyy joku, joka on kiinnostunut maorikulttuurista ja jonka myötä Kurakin ymmärtää (omalla omaa etuaan ajavalla tavallaan) verenperintönsä arvon.

Pituudestaan ja mulkeromiesten määrästä huolimatta nämä ovat olleet ihan viihdyttäviä ihmissuhdedraamoja. Tartun seuraavaankin osaa jahka jaksan.

Kirjan tiedot:
Sarah Lark: Maorien laulu | Bazar 2017 | 864 sivua | Kirjastosta
Saksankielinen alkuteos: Das Lied der Maori (2008) | Suomennos: Sanna van Leeuwen

Luettu myös:
Kirjojen kuisketta, Kirjakassi, Tuhansia sivuja ynnä muut

Haasteet:
* Helmet 2023 : 26. Kirja, jonka lukeminen on sinulle haastavaa jostakin syystä [31/50]

Tällainen tiiliskivi olisi huomattavasti kevyempi ja helpommin pideltävä e-kirjana...
* Lukumatka menneisyyteen 2023: 16. Kirja sijoittuu maahan, jossa et ole käynyt

Henna Karppinen-Kummunmäki: Sydänsurujen historia

Yhtenä aamuna istuimme vierekkäin sohvalla itkemässä.

Ainakin tuo kirjan ensimmäinen lause sopii sen teemaan eli sydänsuruihin kautta historian. Tietokirjan aihe oli kiinnostava, mutta en pitänyt kaikista kerronna keinoista, jotka kirjaan oli valittu.

Kirja on jaettu karkeasti eri aihepiirejä käsitteleviin lukuihin kuten mustasukkaisuus ja toivoton rakkaus henkilöön, joka ei rakasta takaisin. Pidin etenkin niistä osuuksista, joissa kerrottiin todellisista ihmisistä. Osa kirjan esimerkeistä oli nimittäin fiktiivisiä ja nostettu esimerkiksi rakkausromaaneista.

Eri aikakausien käsitykset rakkaudesta ja avioliitosta olivat kiinnostavaa luettavaa. Joukkoon mahtui niin kruunupäitä kuin niin sanottuja tavallisia kansalaisiakin, joista on tietenkin vähemmän historiallista lähdeaineistoa. Rakkaus ja sen puute ovat ei ehkä niin yllättäen vaikuttaneet jopa politiikkaan.

Omaa lukukokemustani häiritsi eniten se, että kirjailija toi omat ihmissuhdedraamansa niin vahvasti osaksi kerrontaa. Kirjailijoiden omakohtaiset kokemukset eivät aina häiritse lukemistani, mutta nyt mentiin niin henkilökohtaisiin asioihin, että tunsin itseni vastentahtoiseksi tirkistelijäksi. 

Tyyli on tietenkin valittu kirjaan harkiten ja aivan varmasti toiset pitävät siitä. Minä hyppelin nämä kohdat yli sitä mukaa kun niitä tuli vastaan.

Eli aiheeltaan ja sisällöltään kiinnostava, mutta omalla kohdallani kerronta ei aina toiminut.

Kirjan tiedot:
Henna Karppinen-Kummunmäki: Sydänsurujen historia | SKS Kirjat 2022 | 260 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:
Ainakin Kirjakaapin kummitus

Haasteet:
* Helmet 2023 : 6. Kirjan kansikuvassa on vaate tai kirjan nimessä on jokin vaate [20/50]
* Lukumatka menneisyyteen 2023: 24. Kirjan kansi(kuva) miellyttää sinua
Kansikuva on maalaus, Laslett John Pottin (1837-1898) Napoleon's Farewell to Josephine. Nappivalinta tämän kirjan kanneksi!

Sarah Lark: Valkoisen pilven maa

Christchurchin anglikaaninen seurakunta Uudessa-Seelannissa etsii kunniallisia, taloudenpidon ja lastenhoidon hallitsevia nuoria naisia, joita kiinnostaa astua kristilliseen avioliittoon seurakuntamme hyvämaineisten, vakavaraisten jäsenten kanssa.

Vuonna 1852 kotiopettajatar Helen Davenport vastaa lehti-ilmoitukseen, ja toisaalla neiti Gwyneira Silkham hävitään korttipelissä. Nuoret naiset lähtevät matkalle tuntemattomaan Uuteen-Seelantiin vaimoiksi miehille, joita he eivät ole koskaan tavanneet.

Tiiliskivi selätetty! Tämä jäi mieleeni jo ilmestyessään vuonna 2015, mutta vasta nyt hetki tuntui sopivalta lukemiselle. Kirja on niin iso, melkein 900 sivua, että mukavan lukuasennon löytäminen oli hieman haastavaa. Toisaalta pidin siitä, että kirjassa on hieman isompi fonttikoko, joka lisäsi varmasti sivumäärää. En olisi jaksanut tihrustaa kovin pienellä präntillä painettua kirjaa. Hyvä valinta kustantajalta siis.

Joka tapauksessa luin tätä noin viikon verran iltaisin ja viihdyin tämän rakkausmelodraaman seurassa ihan hyvin. Tarina tuntui sikäli hieman epätasapainoiselta, että kestää noin 300 sivua ennen kuin Helen ja Gwyn pääsevät Englannista Uuteen-Seelantiin ja naimisiin asti. Sitten viimeiset 300 sivua kattavatkin toistakymmentä vuotta.

Pidin molemmista päähenkilöistä, jos kohta Helenin passiivisuus alkoi välillä ärsyttää. Kummankaan sulho ei ole ollenkaan sitä, mitä he kuvittelivat. Siinä missä sähäkkä Gwyn yrittää tehdä elämästään siedettävän parhaan kykynsä mukaan, Helen alistuu kohtaloonsa ja miehensä alaiseksi.

Maailmankuva on sikäli mustavalkoinen, että paria poikkeusta lukuun ottamassa ilmeisesti kaikki Englannin ja Uuden-Seelannin miehet olivat väkivaltaisia mulkeroita. Ennen pitkää sitä oltiin aina raiskaamassa, hakkaamassa ja huijaamassa naisia. Siksipä pidinkin erityisesti niistä hetkistä, kun naiset pääsivät tekemään omia valintojaan oli se sitten ilotalon emäntänä tai lampaiden sukulinjasta päättäessään.

Tarinassa ei juurikaan kuvata uudisraivaajien arkea. Toisinaan Gwyn laskee lampaitaan ja Helen löytää sisältöä ankeaan elämäänsä maorilasten opettajana, mutta ravassa ei ryvetä eikä paska haise. Tämä on ihan silkkaa rakkausdraamaa historiallisessa miljöössä, joskin uudisraivaajien ja maorien välinen konflikti saa sivutilaa etenkin tarinan lopussa, sekin tosin rakkausdraaman kehyksissä. Silti, oli kiinnostavaa lukea siitä ja oletan, että aihe jatkuu sarjan seuraavissa osissa.

Kirjan tiedot:
Sarah Lark: Valkoisen pilven maa | Bazar 2015 | 892 sivua | Kirjastosta
Saksankielinen alkuteos: Im Land der weißen Wolke (2007) | Suomennos: Sanna van Leeuwen

Luettu myös:
Luetut kirjat, Kirjakaapin kummitus, Ullan luetut kirjat ynnä muut

Haasteet:
* Helmet 2023 : 42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa [14/50]
* Luonto sivuilla: Mainitaan alkuperäiskansa
* Lukumatka menneisyyteen 2023: 15. Kirjassa ystävyys on tärkeässä roolissa

Anna Englund: Lautapalttoo

Elena veti lakanan isännän alta ja suoristi jalat, laittoi kädet vatsan päälle, silitteli paitaa ja kampasi hiukset.

Ilmari rakentaa arkut ja anoppinsa opettama Elena ompelee niihin peitteet ja pehmukset. Kun pihaan astelee Lydia, helsinkiläinen valokuvaaja, Elenan elämä muuttuu kertaheitolla.

Olipahan hieno pieni romaani! Ja hauskana sattumana jo toinen tämän vuoden kirja, jossa päähenkilö työskentelee kuoleman parissa. Se ensimmäinen oli Berliininpoppelit, jossa yksi veli pyörittää hautaustoimistoa.

Elena on vielä nuori nainen, joka kyllä pitää työstään, mutta on epämääräisen tyytymätön elämäänsä. Lasta ei ole toiveista huolimatta pariskunnalle suotu ja anopin kanssa ollaan vuoroin sotajalalla ja vuoroin yhdessä maailmaa vastaan.

Manta olikin varsin lystikäs hahmo ja suosikkini koko kirjassa. Hänen elämäänsä on mahtunut myös henkilökohtaisia menetyksiä eikä hän etsi apua kirkosta vaan luonnosta. Mantan minä-kertoja kappaleet on kirjoitettu hersyvällä murteella ja asenteella, ja hänen elämänsä käydään läpi pikkuhiljaa.

Minä kohtaan nämä asiat just niin ku mua ihtiä huvittaa, siihen ei ole kellään mitään sanomista. Muut ei ole minun saaphaissani eläny, ja jos olisivat, niin niillä olis puhti loppunu aikoja sitten. Sitä voi rakastaa ja vihata ja ihan justiinsa samanaikaisesti, sellasta tää elämä on ollu isännän kanssa alusta asti.

(s. 15)

Tarinan keskiössä on kuitenkin Elena ja hänen suhteensa Lydiaan, niin erilaiseen ja kiehtovaan naiseen. Vähäsen tuhahtelin pikarakastumiselle, mutta sillä mennään ja naisten kiihkeyttä ja läheisyyttä kuvataan kyllä kauniisti.

Samoin tarinassa kuvataan hyvin sitä, millä tavoin samaa sukupuolta olevien henkilöiden suhteisiin eri ihmiset suhtautuivat. Helsingissä on paikkoja ja tilaisuuksia, joissa jokainen saa olla sellainen kuin on, sanoi laki mitä hyvänsä. Pohjanmaallakaan kaikki eivät suinkaan olisi heittämässä Elenaa selliin, vaan ymmärrystä löytyy yllättävän paljon.

Tarinassa tulee hyvin esiin se, miten erilaista elämää kaupunkilaiset elävät verrattuna pienen paikkakunnan asukkaisiin. Elenalle Helsinki on melkoinen kulttuurishokki, mutta tarjoaa myös paljon mahdollisuuksia.

Kirjan loppu oli melkoisen siirappinen, mutta kokonaisuutena tykkäsin tästä. Teksti on kaunista, rakkaus arkista ja järisyttävää, ja Elenan ylpeys omasta ammattitaidostaan on läsnä koko ajan.

Kirjan tiedot:
Anna Englund: Lautapalttoo | Siltala 2022 | 227 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:
Amman lukuhetki, Kirja hyllyssä, Lukutuulia ynnä muut

Haasteet:
* Helmet 2023 : 40. kirjassa hylätään jotain [4/50]

Entinen elämä!

* Luonto sivuilla: Kirjan kannessa on kukka
* Lukumatka menneisyyteen 2023: 2. kirjassa kirjoitetaan tai luetaan kirje