Näytetään tekstit, joissa on tunniste ei kolmiodraamaa. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ei kolmiodraamaa. Näytä kaikki tekstit

lauantai 9. maaliskuuta 2019

Alto Yukimura: Hopeasokerimestari ja musta keiju

Alto Yukimura:
Hopeasokerimestari ja musta keiju
vol. 1 & 2

(Ginzatoshi to kuro no yosei -
Sugar Apple Fairy Tale
, 2013 & 2014)
vol. 1, 148 s. / vol. 2, 143 s.
Sangatsu Manga, 2016 & 2017
Suomennos: Antti Valkama
Kirjastosta

15-vuotias Ann haluaa seurata edesmenneen äitinsä jalanjälkiä ja saada arvostetun hopeasokerimestarin arvonimen. Vain kyseiset mestarit osaavat tehdä sokeria hopeaomenoista ja valmistaa niistä ihania herkkuja, jotka kelpaavat niin ihmisille kuin keijuillekin. Matka kaupunkiin, jossa kilpailu arvonimestä järjestetään, on vaarallinen ja niinpä Ann ostaa itselleen orjamarkkinoilta soturikeiju Scharin. Niin kauan kuin Annilla on Scharin irtirevitty siipi, hän voi murskata sen ja keijun milloin vain. Mukaan lyöttäytyvät myös pikkuruinen vesikeiju Mythril sekä Annin itsepintainen kosija Jonas, jonka mukana on minikokoinen orjakeiju Kathy.

Valitsin tämän sekä nätin kannen että sarjan lyhyyden perusteella. Juuri nyt en millään jaksa investoida aikaa ja kiinnostusta uusiin ikuisuussarjoihin, joten tällainen lyhyt kahden osan sarja oli passeli tähän saumaan. 

Kannen perusteella oletin lukevani pian romanttista hömppää, mutta tämäkin olikin ystävyyshömppää. Romanttinen vire oli toki olemassa, mutta se tuotiin esiin lähinnä kuvituksessa, ei niinkään tekstissä. 


Yksi kliseisimpiä mangakuvia ikinä:
neitonen komean suojelijansa käsivarsilla.
vol. 1


Annin ja Scharin jutun pääpointti on luottamus ja toisen olennon ymmärtäminen, mutta täytyy kyllä sanoa, että ei se ihan tässä kontekstissa toiminut. Ann tosiaankin ostaa Scharin orjakseen ja suojelijakseen, ja yrittää sitten tarjota keijulle ystävyyttä. Schar ihan oikeutetusta huomauttaa, että mistään tasavertaisuudesta on turha puhuakaan niin kauan kuin Ann pitää Scharin siipeä hallussaan. Keijujen orjuus noin ylipäätään on asia, josta Ann angstaa jonkin verran, mutta kuitenkin jotain jolle hän ei Scharia ja Myhriliä lukuun ottamatta tee yhtään mitään.

Juonellisesti tarina on varsin yksinkertainen ja keskittyy parin viikon vankkurimatkaan kaupungista toiseen. Matkalla kohdataan niin maantierosvoja kuin outo muukalainen ja pelottava korppiparvikin. Jonasin paikka tarinassa oli ennalta arvattava, mutta ainakin tässä vältettiin tylsä ja tyypillinen kolmiodraama. Lopusta tykkäsin kyllä, siinä ei menty kaikista kliseisimmän kliseen kautta. Loppu jää sopivasti auki kaikin puolin ja koska sarja päättyy tähän, lukija saa itse päättää mitä viimeisen sivun jälkeen tapahtuu.

Kiva välipalahömppä, joka myös näytti kivalta. Jopa niinkin nätiltä, että pyörittelin silmiäni sille, että Ann muka olisi hädin tuskin tavallisen näköinen variksenpelätin. Just joo...


Haasteet:
* Mangahaaste - ruokaan keskittyvä sarja

tiistai 12. helmikuuta 2019

Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli

Marisha Rasi-Koskinen:
Auringon pimeä puoli
369 s.
WSOY 2019
Kirjastosta

Kestää hetken tajuta, että se todella olet sinä.

16-vuotias Emilia asuu yhdessä isoisänsä kanssa Voiton Kaivoksessa, pienessä totalitaarisessa kaivoskaupungissa. Isää ei ole koskaan ollutkaan, äiti kuoli synnytykseen ja isoäiti on hoitokodissa. Emilian koti on ainoa pieni puutalo kerrostalojen keskellä ja kaksikko on yhteiskunnan ei-toivottua ainesta. Eräänä päivänä isoisä viimein avaa melkein kaksi vuosikymmentä lukittuna olleen pihavajan oven. Järkytyksekseen Emilia löytää sieltä piirroskuvan itsestään. Kuvan alkuperän selvittäminen vie Emilian syvälle kaivokseen, jonne syöksyvä vesi vie hänet omaan ja kotikaupunkinsa menneisyyteen.

Törmäsin tässä taannoin hypetykseen tästä kirjasta ja tokihan omakin kiinnostukseni heräsi. Nyt kirjan lukeneena voin todeta, että en pitänyt tästä niin paljon kuin toivoin pitäväni. Tarinan teknisessä toteutuksessa hiersi muutama asia ja ennen kaikkea, ei tämä minua sen suuremmin yllättänyt vaikka olisi ilmeisesti pitänyt. Tämän voinee selittää sillä, että kirjan juju eli aikamatkustus ei ole minulle mikään uusi juttu. Siihen liittyvät tyypilliset tarinan käänteetkin ovat tuttuja. Tosin täytyy sanoa, että yleensä niitä ei käsitellä nuortenkirjallisuudessa ihan näin synkistellen. Pisteet kirjalle ehdottomasti siitä.

Pidin myös todella paljon siitä, että juoni tai Emilian elämä ei pyörinyt minkäänlaisen romanttisen draaman ympärillä. Oli sitä ihastusta ja seksiäkin vähän, mutta Emilialla oli suurempiakin murheita kuin se, tykkääkö joku poika hänestä. Nykymaailmassa Johtajan, no, johtama suljettu kaivoskaupunki, jossa jokaisella on tarkasti määritelty tehtävänsä ja lokeronsa yhteiskunnassa. Tuli väistämättä mieleen esimerkiksi Pohjois-Korea. Menneisyydessä Emilian murheet ovat filosofisempaa laatua: oliko kaikki, mukaan lukien Voiton Kaivoksen synty, hänen syynsä? Voiko hän estää tragedian vai liikkuuko maailma väistämättä kohti hänen nykyisyyttään? Mitenkäs se perhosvaikutus?


"En minä enteitä näe," sanoin, "minä vain muistan väärään suuntaan."
(s. 204)


Emilia päähenkilönä oli muutenkin mielestäni hyvä. Hän on oikea selviytyjäluonne ja olisin mielelläni lukenut enemmänkin siitä ajasta, jonka hän joutui kuluttamaan menneisyydessään aikahypyn vuoksi. Lukisin mielelläni lisää myös Emilian parhaasta ystävästä Mitekistä, joka oli hahmona enemmänkin potentiaalia kuin sen toteutumista.

Tarinan teknisessä puolessa minua haittasi ensinnäkin se, että kohtauksesta ja hetkestä toiseen siirtyminen oli välillä mielestäni välillä todella kömpelöä. Useammin kuin kerran päivien kuluminen kuitattiin sanomalla, että Emilialla on nyt ollut pää pyörällä eikä hän tiedä mitä päivien aikana on tapahtunut. Kyllä sen ajanjakson olisi voinut loikata yli ihan perinteisellä "ja nyt eli kolme päivää myöhemmin" -tekniikallakin. Alkoi jo suorastaan huolestuttaa Emilian terveyden puolesta, ei tuollainen sekavuus ole hyväksi kenellekään.

Se isompi ongelma oli tavallaan rakennettu tarinan rakenteeseen. Jos arvasit jonkin jutun etukäteen, sait usein odottaa pienen ikuisuuden ennen kuin minäkertoja Emilia tajusi missä mennään. Lukijana tämä oli minusta turhauttavaa. Se, että neljäs seinä rikotaan yhdessä vaiheessa ja Emilia sanoo joo-o, varmasti hoksasit tämän jo, ei pelasta tilannetta. Jos lukijoiden oletetaan yhdistävän palapelin palaset toisiinsa sivulla 111, on turha tehdä tarinan päähenkilöstä lukijaa typerämpää ja venyttää paljastusta sivulle 222. Tällainen ärsyttää minua aika usein kirjoja lukiessani. Mutta, minäpä en olekaan kirjan kohdeyleisöä. Olisi kiva tietää miten hyvin he arvasivat mitä tapahtuu.

Kaiken kaikkiaan kirja oli kuitenkin sujuvaa luettavaa. Ideahan tässä on vallan mainio, toteutus nyt ei vain ollut omasta mielestäni se kaikkein sujuvin. On myös vaikea sanoa tästä kovinkaan paljoa spoilaamatta koko kirjaa! 


Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 25. kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin [6/50]

lauantai 10. marraskuuta 2018

Mohsin Hamid: Exit West

Mohsin Hamid:
Exit West
(Exit West, 2017)
188 s.
Otava
Kirjastosta

Kaupungissa, joka oli täynnä pakolaisia, mutta jossa pääosin vallitsi vielä rauha - tai ei ainakaan vielä avoin sotatila - nuori mies tapasi luokkahuoneessa nuoren naisen eikä puhunut tälle mitään.

Saeed ja Nadia kohtaavat nimettömäksi jäävässä maassa. Itsenäinen, yksin asuva Nadia ja  kiltti, lapsuudenkodissaan asuva Saaed tapailevat pian salaa piilossa yhteiskunnan paheksuvilta katseilta. Suhde ottaa harppauksen eteenpäin kun nuorten kotikaupungista tulee hallituksen ja kapinallisten taistelutanner. Salaperäiset ovet tarjoavat Saeedille ja Nadialle keinon paeta paitsi kotikaupungistaan myös kotimaastaan. Kaukana kotoaan he yrittävät löytää paikkansa uudessa, äkillisesti muuttuneessa maailmassa.

Olen kaiketi elänyt kiven alla, koska en tiennyt etukäteen kirjan maagisesta realismista. Saeedin ja Nadian maailmaan ilmestyy mustia ovia, jotka johtavat maasta tai kaupungista toiseen. Pakolaiskriisi ja maahanmuutto saavat aivan uusia ulottuvuuksia kun ovista voi hetkessä kulkea kymmeniä, satoja, tuhansia ihmisiä. Tarinallisesti ne ovat omanlaisensa keino välttää niitä pitkällisiä matkajärjestelyjä ja -kuvailuja, joita nuoret täällä oikeassa elämässä joutuisivat tekemään ja kokemaan. Näppärää, koska tarinan pointti ei ole noissa vaikeuksissa vaan kasvussa omaan itseensä ja oman paikkansa löytämisessä maailmassa.

Pidin paljon molemmista päähenkilöistä ja etenkin Nadiasta. Saeed on kiltti ja iäkkäiden vanhempiensa vaatimuksiin taipuva nuori mies, joka arvostaa perinteitä ja uskontoa. Moottoripyörällä ajava ja pilveä polttava Nadia puolestaan asuu yksin ja käyttää mustaa kaapua vain pitääkseen käpälöivät miehet loitolla. Eroistaan huolimatta nuoret löytävät yhteisen sävelen ja rakastuvat oikeasti. Rakkauskaan ei kuitenkaan aina riitä ja pidin siitä, että tarina ja nuoret lähtivät lopulta eri teille kenenkään olematta syyllinen mihinkään. Joskus sitä vain kasvetaan eroon ja huomataan, että ennen niin tutusta ja rakkaasta on kasvaessaan tullut ventovieras. Pidin myös siitä miten luontevasti Saeed ja Nadia päätyvät omille poluilleen. Tarinassa heitä rakennetaan koko ajan siihen, mitä heistä lopulta tulee.

Pidin myös siitä, että tarina ei mässäillyt verellä, väkivallalla ja toivottomuudella. Sota on taustalla koko ajan ja ajaa tarinaa, ja väkivaltaakin on, mutta se on taustalla keinona kuvata Saeedia ja Nadiaa ja patistaa heitä eteen päin. Pakolaiskriisikin on hieman samanlainen tapa sysätä nuoria kehittymään kumpikin tavallaan. Ei niin, etteikö Hamidilla olisi kärkeviäkin kommentteja aiheeseen liittyen:


"Kyllä sen ymmärtääkin," [Nadia] sanoi. "Ajattele jos itse asuisit täällä ja tänne tulisi yhtäkkiä miljoonittain ihmisiä joka puolelta maailmaa."

"Miljoonia ihmisiä tuli meidänkin maahamme," Saeed vastasi, "silloin kuin lähialueilla sodittiin."

"Se oli eri asia. Meidän maamme oli köyhä. Meillä ei mielestämme ollut yhtä paljon menetettävää kuin näillä täällä."
(s. 132 - 133)


Lisäksi pidin siitä miten paljon sateenkaarihahmoja kirjan sivuilla oli. Nuorten kotikaupungin varjoissa piilottelevista homopareista Nadiaan ja niihin kahteen ihanaan vanhaan herraan, joista olisin lukenut enemmänkin kuin sen pienen kappaleen joka heistä kertoi. Kiva kun he kaikki sulautuivat osoittelematta värikkääseen henkilögalleriaan. Kivaa oli myös se, että galleria tosiaan oli niin värikäs. Saeed, Nadia ja heidän maanmiehensä ja -naisensa eivät suinkaan ole ainoita ovista kulkevia ihmisiä. Myös pakolaisten keskuudessa on kireyttä ja rajan vetoa kielen, uskonnon ja kotimaan perusteella. Minusta kirja kuitenkin loppui positiivisesti ja puhui sen puolesta, että rauhan voi rakentaa vain yrittämällä ymmärtää toista ihmistä eroista huolimatta.

Vähän miinusta annan kirjailijan tehokeinosta eli järjettömän pitkistä lauseista. Se vain on tyyli, josta en suuremmin pidä. Kun lause on puolen sivun mittainen, sen päästä kiinnipitäminen on hivenen haastavaa.


Luettu myös mm.:

tiistai 22. marraskuuta 2016

Genevieve Cogman: The Masked City (The Invisible Library #2)

Genevieve Cogman:
The Masked City
357 s.
Tor 2015
Kirjastosta

The London air was full of smog and filth.

Kirjoitin sarjan ensimmäisestä osasta The Invisible Library helmikuussa ja halusin lukea heti jatkoa sille. No, menihän tässä vähän aikaa, mutta sainpas tämän käsiini ja luettua! Ja nyt haluan taas jatkoa tarinalla. Cogmanin nettisivuilta löytyi sellainen ilouutinen, että kolmas kirja The Burning Page ilmestyy joulukuun kuudentena. Maltan tuskin odottaa!

Koska tämä on sarjan toinen osa, luvassa on nyt väkisinkin vähän juonipaljastuksia. Oikeastaan koko juoni pyörii edellisessä osassa paljastuneen salaisuuden ympärillä.

Suunnilleen sivun kymmenen paikkeilla kirjastonhoitaja Irenen oppipoika/assistentti Kai joutuu väijytykseen ja siepatuksi. Koska lohikäärmeen sieppaaminen on hankalaa hommaa oli tämä sitten ihmisen tai lohikäärmeen hahmossa, Irene tietää heti että jotain on pahasti pielessä. 


Irene was almost surprised, and somewhat disappointed, when nobody tried to kidnap her on her way to the British Library. If someone had tied to kidnap her, at least she'd have had more of an idea what was going on.
(s. 62 )


Nopeasti selviää, että kyseessä on tavallistakin suuruudenhullumpien haltioiden yritys sytyttää sota haltioiden ja lohikäärmeiden välille. Irene lähtee pelastusretkelle toisen maailman Venetsiaan, jota haltiat hallitsevat rautaisella otteella. Nautit joko karnevaaleista tai kuolemasta, vapaa valinta!

Tämä oli juuri sellainen kevyt ja hauska seikkailukirja kuin olin toivonutkin! Nautin paljon sekä Cogmanin huumorista että hänen luomastaan maailmasta. Tai ehkä pikemminkin maailmoista. Irene matkustaa eri maailmojen välillä ja kukin niistä toimii oman logiikkansa mukaan. Mitä enemmän kaaosta, sitä enemmän haltioita ja mitä enemmän järjestystä, sitä enemmän lohikäärmeitä. Magian ja teknologian osuus näyttää olevan sattumanvaraisempaa, ja niinpä Venetsia toimii enemmän magian voimalla kuin steampunk-Lontoo. Minusta kirjan paras tapahtumapaikka oli haltioiden juna, joka oli itse asiassa tarujen hevonen. Mikä hevonen? No se, jolla prinssit ynnä muut pelastavat prinsessoja ja ratsastavat ympäri valtakuntaa.

Tässä kirjassa seikkailtiinkin enemmän satujen ja perinteisten tarinahahmojen parissa. Tykkäsin siitä, että haltioista ja heidän luonteestaan kerrottiin enemmän. Sarjan haltioille on tyypillistä asettaa itsensä oman tarinansa keskushahmoksi. Jos joku haltia on päättänyt olla sankareita viettelevä pahis, hän totta vieköön on sankareita viettelevä pahis. Homma menee hankalaksi jos liian monta voimakasta haltiaa on samassa paikassa, koska kukaan ei halua olla toisen tarinan sivuhahmo. Pidin myös siitä, että Irene tutustuu joukkoon nuoria haltioita, joiden roolit ovat vielä hakusessa. The Invisible Libraryssa haltiat olivat lähinnä juonittelevia vastustajia, mutta nyt he saavat monipuolisemman roolin. 

Eniten koko kirjassa pidin kuitenkin Irenen, Kain ja Peregrine Valen ystävyydestä. Ounastelin ensimmäistä osaa lukiessani, että kyllä tässä ennen pitkää romanttisia kiemuroita syntyy, mutta onneksi ei vielä. Irene on kyllä kiusallisen tietoinen siitä, miten kuuma ja kiva Kai on, mutta pitää tämän päättäväisesti ystävän ja oppipojan roolissa. Hän haluaa pelastaa Kain heidän ystävyytensä vuoksi (ja, no, toki sen sodan estämiseksi), ei siksi että olisi rakastunut tähän (vaikka olisikin). Samasta syystä Vale päätyy Venetsiaan vaikka häntä on varoitettu menemästä sinne. Korkean kaaoksen maailmat eivät sovi ihmisille ja ilmeisesti sarjan kolmannessa osassa Venetsian magian jämät saattavat Valen hengenvaaraan. Hänen on paras pelastua siitä tai muuten! ...Mutta siis, pointtini oli, että myös Vale lähtee pelastusretkelle ystävyyden vuoksi. Samalla hän ja Irene työskentelevät jälleen yhdessä, ja heidän yhteistyöstään on myös mukava lukea.

Harkitsen tässä nyt vakavasti tämän ja The Invisible Libraryn ostamista itselleni...

perjantai 21. lokakuuta 2016

Kerstin Gier: Liitto (Unien kirjat #3)

Kerstin Gier:
Liitto
(Silber: Das dritte Buch der Träume, 2015)
387 s.
Gummerus 2016
Kirjastosta

"Jutellaanpa sinun demonistasi. Oletko kuullut hänen ääntään tällä viikolla?"

Sainpahan viimeinkin luettua tämän! Kirja päättää Gierin Unien kirjat-sarjan, jonka kaksi edellistä osaa luin viime vuonna. Aikaa oli vierähtänyt sen verran, että piti käydä lukemassa mitä niistä olin sanonut ja ennen kaikkea mitä niissä oli tapahtunut. Jos vain mahdollista, pyrin lukemaan sarjojen osat mahdollisimman nopeasti peräkkäin etten unohda kaikkia juonenkäänteitä...
 
Tässä on nyt sitten pakostakin juonipaljastuksia sarjan edellisiin osiin.

Anabel on lukittu mielisairaalaan ja Livin elämä vaikuttaa kohtuullisen onnelliselta. Ainakin kunnes hän itse aiheuttaa itselleen ongelmia valehtelemalla Henrylle siitä, että Livillä olisikin ollut poikaystävä ennen häntä. Poikaystävä, jonka kanssa Liv muka meni sänkyynkin. Unimaailmassakin riittää ongelmia. Lähinnä se, että joku on oppinut hallitsemaan ihmisiä unien ulkopuolellakin. Livillä on keinoja taistella tätä vastaan, mutta hänen perheellään ja läheisillään ei ole...

Aivan tuhottoman suuri osa kirjasta pyörii Livin valheen ympärillä. Hän on epävarma itsestään kokeneemman poikaystävänsä rinnalla (olisipa muuten kiva, jos joskus nuortenkirjassa tämä asetelma olisi päinvastainen) ja haluaa vaikuttaa aikuisemmalta kuin onkaan. Ihan okei ja realistista sinänsä, mutta minua asiasta jankkaaminen alkoi kyllästyttää hyvin nopeasti. Kiinnostavin osuus eli unimaailman kiemurat jäivät kokonaan Livin salailupöljäilyjen alle. Asiaa ei auttanut se, että en edelleenkään pitänyt Henrystä. Hän tuntui niljakkaalta ja alentuvalta jo ensimmäisessa kirjassa, eikä asia parantunut ajan kuluessa ollenkaan.

Muista kirjan hahmoista pidinkin sitten enemmän. Livin velipuoli Grayson ja pikkusisko Mia olivat vallan mainioita. Etenkin Mia, joka onnistui kuin onnistuikin selvittämään juorubloggari Secrecyn salaisuuden ja siinä sivussa vähän muutakin. Jos Gier ikinä kirjoittaisi kirjan Mian seikkailuista, lukisin sen heti. 


Luettu myös mm.:

keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Derek Landy: Demon Road

Derek Landy:
Demon Road
508 s.
HarperCollins 2015
Kirjastosta
Twelve hours before Amber Lamont's parents tried to kill her, she was sitting between them in the principal's office, her hands in her lap, stifling all the things she wanted to say.

Derek Landyn nimi on minulle ja varmaan monille muillekin tuttu Keplo Leutokalma-sarjasta. Luin niistä kaksi tai kolme jokunen vuosi sitten, mutta sitten sarja jäi jostain syystä kesken. Nyt kun mietin niin en muista miksi, koska kuitenkin muistan pitäneeni sarjasta. No, tutkimattomat ovat lukijan tiet. Ehkä joku päivä aloitan koko sarjan alusta. Joka tapauksessa tuo tunne siitä, että pidin Landyn kirjoista sai minut tarttumaan tähänkin ajoittaisella "katsotaan onko nuorten englanninkielisissä mitään uutta ja jännää"-kierroksellani. Lisäksi kirja kuulosti kivasti erilaiselta kauhufantasialta.
 
16-vuotias Amber on kuvitellut elävänsä kohtuullisen tavallisessa perheessä. Isä ja äiti ovat tosin kovin etäisiä ja Amberin sosiaaliset taidot eivät ole kummoiset. Sen ja pulleuden vuoksi häntä syrjitään koulussa. Kaikki muuttuu kun Amber eräänä iltana lähtee kotiin osa-aikatyöstään tarjoilijana. Kaksi törkeästi käyttäytynyttä asiakasta hyökkää hänen kimppuunsa ja Amber aivan yllättyy siitä, miten tilanteesta selviää. Ja kun sanon yllättyy, tarkoitan järkyttyy pahanpäiväisesti. Hänen vanhempansa kuitenkin ilahtuvat, onhan Amber nyt valmis uhrattavaksi demonille ja ystäväpiirin illalliseksi!

Tämä olikin yllättävän väkivaltainen kirja. En suosittele kovin nuorille tai herkkähermoisille, siihen malliin veri lentää ja hurme koristelee seinäpinnat. Minua se ei suuremmin vaivannut ja väkivalta oli omalla tavallaan suorastaan virkistävää. Nuorten kirjallisuudessa oli (on?) aalto, jossa vampyyrit, demonit ja ihmissudet puunattiin sisäsiistiin kuntoon. Päähenkilöt ja hyvikset eivät mitenkään voineet olla raakoja tai epämiellyttäviä. Tässä mennään ihan toiseen suuntaan. Amberin vanhemmat ovat hirviöitä sekä kirjaimellisesti että kuvainnollisesti. Paetessaan Amber päätyy erikoisella roadtripille pelätylle demonitielle, jolla hän kohtaa lisää olentoja, joille murhat ovat arkipäivää.

Pidinkin paljon kirjan raa'asta maailmasta. Vampyyrit ovat pelottavia petoja, lapsenhahmoiset aaveet julmia teurastajia ja ihmiset ne vasta kauheita osaavatkin olla. Amber ja hänen pakomatkansa autonkuljettaja Milo eivät loppujen lopuksi ole kovin puhtoisia hekään. Ainoa suhteellisen sanotaan nyt vaikka normaali ja ystävällinen hahmo on heidän mukaan poimimansa Glen, joka kantaa mukanaan kuolemaksi koituvaa kirousta. Tai no niin, ystävällinen ja ystävällinen. Ainoa keino päästä kirouksesta eroon on sysätä se jonkun toisen niskoille, eikä Glen ole niin epäitsekäs että kuolisi mieluummin itse...

Pidin myös kirjan hahmoista, etenkin Amberista ja Milosta. Olisin kyllä tullut toimeen vähemmällä puheella siitä, miten tyytymätön Amber oli ulkonäköönsä. Ei sitä loputtomiin toisteltu eikä Amberin itsetunto ollut kokonaan siinä kiinni, mutta [juonipaljastusten] vuoksi se tuli esille tasaisin väliajoin. Noin ylipäätään Amber oli mukavan järkevä sankaritar, tai mahdollisesi käytännöllisen kylmäverinen sellainen. 

Tämä on siis trilogian aloitusosa ja olenkin jo kirjaston varausjonossa toista osaa odottamassa. Iso plussa siitä, että tässä ei ollut sitä melkein pakollista kolmiodraamaa!


Haasteet:
* Hämärän jälkeen [taso: aave]
* Reading Challenge 2016 - 36. a book about a roadtrip [22/40]

keskiviikko 15. kesäkuuta 2016

Susan Ee: Angelfall

Susan Ee:
Angelfall
284 s.
Skyskape 2012
Kirjastosta

Ironically, since the attacks, the sunsets have been glorious.

Tämä taisikin olla ensimmäinen lukemani enkelimaailmanloppukirja! 

Tarinaa kertoo Penryn, jonka maailma on loppunut enkelten saapumiseen. Siipiveikot ovat teurastaneet ihmisiä oikealta ja vasemmalta, ja tuhonneet kaupunkeja ympäri maailmaa. Penryn yrittää selviytyä skitsofrenisen äitinsä ja pyörätuolissa olevan pikkusiskonsa kanssa raunioiden keskellä. Eräänä kauniina päivänä kolmikko törmää enkelien väliseen väkivaltaiseen riitaan, joka päättyy katastrofiin: yksi enkeleistä sieppaa pikkusiskon. Äiti lähtee omille teilleen ja Penryn jää yksin siivettömäksi revityn enkelin kanssa. Ei Penryn tästä muuten välittäisi, mutta hän on päättänyt löytää sisarensa keinolla millä hyvänsä ja Raffe on paras mahdollinen opas enkelien pesäpaikkaan.

Muistelen lukeeni tästä kehuja jollakin englanninkielisellä foorumilla. Yllättäen kirja olikin ilmestynyt kirjaston kokoelmaan ja sieltä sitten luettavakseni. Ja ihan ilman minkäänlaisia hankintaehdotuksia minun suunnaltani! Joskus käy näinkin kivasti.

Tykkäsin kirjasta ja etenkin Penrynistä. Hän muistutti monella tapaa Marissa Meyerin Cinderiä: päättäväinen, omatoiminen, sitä tyyppiä joka menee tarvittaessa vaikka läpi harmaan kiven. Pidin erityisesti siitä, että Penrynin halu pelastaa sisarensa on koko ajan hänelle tärkeintä. Kaikki muu jää taka-alalle ja Penryn tekee jokaisen päätöksen sen perusteella auttaako se löytämään Paigen vai ei. Pelastanko enkelin vai en? Valehtelenko ihmisille vai en? Penryn oli kiinnostava ja uskottava selviytyjähahmo. Hän oli omatoiminen, päättäväinen ja rohkea siksi, että hänen oli aina pitänyt olla sellainen. Äidin sairaus ja perheensä jättänyt isä tarkoittivat sitä, että Penryn oli ollut perheen vastuunkantaja jo ennen enkeleitä. Sairaus antoi myös järkevän ja samalla selkäpiitä karmivan selityksen sille, miksi Penryn oli käynyt äitinsä vaatimuksesta kaikilla mahdollisilla itsepuolustuskursseilla.

En pitänyt Raffesta, mutta toisaalta ei pitänyt Penrynkään ennen kuin kirjan loppupuolella. Raffe oli tietysti ylimaallisen komea, mutta Penryn ei unohtanut sitä, mikä hän oli. Lopun ajan enkeli tuomassa maailmanloppua. Minua myös ärsytti se, että Raffe ei suostunut kertomaan enkeleistä mitään. Kirjan maailma jäi tämän vuoksi aika ohueksi. Mistä enkelit tulivat? Kovasti vihjataan siihen, että he tosiaan ovat Raamatun enkeleitä nimiä myöten eli kaiketi taivaasta. Miksi he tulivat? Koska arkkienkeli Gabriel käski, ja hän oli oletettavasti saanut käskyn Jumalalta. Tai sitten ei.

Kirjassa oli yllättävän vähän uskonnollisia elementtejä sen lähtökohdat huomioon ottaen. Minun kannaltani tämä oli vain hyvä asia, en nimittäin lue suoranaista uskonnollista kirjallisuutta. Tarinan enkelit saattavat hyvinkin olla enkeleitä, mutta Penryn pohtii yhdessä vaiheessa sitä, että he voisivat kyllä yhtä hyvin olla avaruusolioitakin. Ihmiset eivät tiedä eivätkä enkelit kerro. Raffe avautuu aiheesta hieman kirjan lopussa, mutta noin kaiken kaikkiaan minulle jäi sellainen tunne, että Susan Ee vain halusi kirjoittaa enkelimaailmanlopusta kirjoittamatta kuitenkaan mitenkään uskonnollista kirjaa. Hyvä näin.

Pidin myös kirjan huumorista. Penryn osaa olla hauskakin, mutta hän ei kuitenkaan ole sellainen jatkuvasti näsäviisasteleva hahmo, joita nuorten kirjoissa nykyään usein näkee. Huumoria on siroteltu sopivasti kaiken muun joukkoon.


He's downed four drinks in the short time it took for me to get myself together and find him. Either he's shaken by something or he's falling off the wagon hard and fast. Great. Just my luck to be partnered with an alcoholic angel.
(s.186)


Aivan erityisen erinomaisena piirteenä mainittakoon, että kolmiodraamaa ei ollut kehitteillä ollenkaan! Toivottavasti ei tule olemaankaan ja toivottavasti Penryn saa pitää selviytyjäluonteensa. 

Tämän luettuani ihmettelen muuten jälleen kerran sitä, miksi esimerkiksi tätä (tai sitä mainittua Cinderiä) ei ole käännetty suomeksi. Kaikenlaista ihme tuubaa kyllä suomennetaan, mutta ne paremmat tai ainakin paremmalta vaikuttavat kirjat jätetään kääntämättä.


Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Kesäbingo - dystopia

torstai 10. maaliskuuta 2016

Richelle Mead: Soundless

Richelle Mead:
Soundless
267 s.
Penguin Books 2015
Kirjastosta

My sister is in trouble, and I have only minutes to help her.

Käyn satunnaisesti vakoilemassa lasten- ja nuortenpuolen uutuushyllyjä ihan siltä varalta, että jotain kiinnostavaa on livahtanut silmieni ohi. Tämä löytyi englanninkielisten puolelta ja kansikuva kiinnitti heti huomioni. Suomenkielisten kirjojen kansikuvissa on harvoin muita kuin valkoihoisia ihmisiä, ja tätä ongelmaa on myös muissa länsimaissa. Kirjaan laitetaan mieluummin maisema tai abstraktikuva kuin esimerkiksi tummaihoinen henkilö. Tässä siitä oli viisveisattu ja kanteen valittu kaunis aasialainen tyttö. Ounastelin sillä perusteella kirjan olevan fantasiaa, joka sijoittuu aasialaismytologiseen maailmaan. No joo.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat mielenkiintoiseen kylään: kaikki sen asukkaat ovat kuuroja. Kukaan ei tiedä miksi, vaikka legendoja aiheesta onkin, mutta toisaalta ei kukaan sitä juuri pohdikaan. Kylä kököttää vuoren huipulla ja saa elantonsa kaivostoiminnasta. Löydetyt arvometallit lähetetään alas vaijeria pitkin, ja sitä kautta saadaa kylään elintarvikkeita jostain alhaalta. Vaijerisysteemin vartijalla on melkein jumalallisen kaikkivoipa asema kylässä ja kun tarvikkeiden tuonti uhkaa lakata, on edessä kriisi. Samaan aikaan osa kyläläisistä on alkanut sokeutua, näiden mukana päähenkilö Fein sisar. Fein ystävä Li Wei päättää selvittää mistä on kyse, eikä Fei päästä häntä yksin vuorta alas, Feillä kun aivan erityinen etu puolellaan.

Mielestäni kylän eristäytynyt elämä tuotiin hyvin esiin. Se vaikutti monin tavoin oudolta lukijalle, mutta kyläläiset eivät ihmettele sitä. He olivat alistuneet tilanteeseen sukupolvia sitten ja nykyiset asukkaat pelkäävät kaikkea uutta. Kuuroudesta olisi voinut saada irti jotain syvempääkin, etenkin tarinan edetessä kun Fei ja Li Wei kohtaavat kuulevia ihmisiä. Lisäksi minua kiusasi se, että Fei käy monia viittomakielisiä (kyläläisten äidinkieli) keskusteluja myös silloin kun se minusta olisi ollut fyysisesti mahdotonta. Viittomakieli tarvitsee tilaa ja jos seisotaan kovin lähellä toisiaan, ei liene mahdollista tuijottaa toista silmiin ja samalla kuulla mitä hän sanoo.

Pidin Feistä päähenkilönä. Hän on noin yleisesti ottaen järkevä ja toimelias nuori nainen, joka rakastaa sisartaan yli kaiken. Minusta oli kiva lukea nuortenromaania, jossa tärkein ei ollut rakkauden kohde vaan perhe ja koko yhteisö. Fei on yksi kylän kirjoittajista, asukkaista, jotka kirjoittavat päivän tapahtumat tauluihin jotka laitetaan torille kaikkien nähtäville. Kirjoitusmerkit ottavat selvästi mallia aasialaisista kirjoitusmerkeistä ja kirjoittajat ovat vastine arvostetuille ammattikalligrafeille. Tarinassa kirjoittajat ovat kylän ylintä kastia, mikä tietenkin luo pientä draamaa Fein ja Li Wein välille, jälkimmäinen kun on kaivosmies. Virkistävää kyllä kirjassa ei ole kolmiodraamaa! Fei on kylän vanhimpien päätöksestä kihlattu toiselle taitavalle kalligrafille, mutta kummallakaan osapuolella ei ole mitään helliä tunteita toista kohtaan. On siis ihan itsestään selvää miten nuorelle parille käy (juonipaljastus: onnellisesti).

Harmi, että kaikesta huolimatta tarina ei ollut niin hirveän sykähdyttävä. Oli se kiva ja nopea lukea, mutta aiheesta olisi varmasti saanut irti enemmänkin. Aasialaisuus oli pieni pintasilaus, joka näkyi lähinnä nimissä ja kalligrafiassa. Ja mitä vähemmän puhutaan deus ex machina loppuratkaisusta, sitä parempi... Se olisi vaatinut paljon enemmän pohjustusta ja kuvailua.

Mutta, voi sitä ajan käyttää huonomminkin kuin tätä lukiessa!

tiistai 24. marraskuuta 2015

Kerstin Gier: Vala (Unien kirjat #2)

Kerstin Gier: Vala
(Silber: Das zweite Buch der Träume, 2014)
343 s.
Gummerus 2015
Kirjastosta

Charlesin oven löytäminen ei todellakaan tuottanut minulle vaikeuksia: siinä komeili luonnollisen kokoinen valokuva hänestä itsestään leveästi hymyilevänä ja vitivalkoinen lääkärintakki yllään.

No eipäs siinä kauan mennyt ennen kuin tälle sarjalle sai jatkoa. Luin ensimmäisen osan ihan äsken syyskuussa ja jo nyt on toinen osa tässä pöydällä. Mahtavaa, että sarjoja käännetään näin nopeasti! Monesti on niin turhauttavaa odottaa sarjan seuraavaa osaa suomeksi kun tietää, että se on jo kirjoitettu jollain toisella kielellä. Englanninkieliset saatan joskus lukaista alkuperäiskielellä, mutta muuhun ei kielitaitoni harmi kyllä riitä. Arvostan rivakkaa käännöstyötä etenkin nuorten kirjojen kohdalla. Lukuinto ei pääse lopahtamaan kun uutta pukkaa koko ajan.

Tässä jutussa on sitten väkisinkin juonipaljastuksia sarjan ensimmäiseen osaan ja vähän tähänkin.

Ensimmäisen osan pääpahis Anabel on suljettu mielisairaalaan ja Liv ehtii jo hetken aikaa kuvitella elämänsä olevan auvoinen onnela. Eipäs sittenkään. Koulun juorublogin pitäjä, anonyymi Secrecy tietää asioita, joita sen kirjoittajan on kerta kaikkiaan mahdotonta tietää. Ellei Secrecy sitten ole Livin poikaystävä Henry, jonka tuppisuisuus alkaa ärsyttää Liviä oikein toden teolla. Unimaailmassa hiippailee pelottava lehtori Kuolo ja Livin pikkusisko Mia kävelee unissaan. Liv alkaa epäillä, että asiat ovat jollakin tavalla kytköksissä toisiinsa ja turvallisen rauhallinen elämä on pian vain muisto.

Valittelin edellisen osan kohdalla siitä ah niin tyypillisestä instarakkaudesta. Toiseen rakastutaan heti tuntematta häntä ollenkaan. Ilahduin suuresti siitä, että tällä kertaa se on oikea ongelma. Liv ei tiedä Henrystä oikeastaan mitään eikä poika suostu kertomaan mitään elämästään tai perheestään. Sen, minkä Liv Henrystä oppii, hän kuulee enimmäkseen uudelta velipuoleltaan Graysonilta. Lisäksi Livillä ja Henryllä tuntuu olevan kovin erilainen käsitys siitä, mikä on hyväksyttävää käytöstä unimaailmassa. Tästä seuraakin välirikko, joka ei valitettavasti kestä edes kirjan loppuun saakka. En minä tuosta muuten valittaisi, mutta kun ne eroon johtaneet ongelmat eivät ole ratkenneet ennen yhteen palaamista. Toivottavasti teema jatkuu sarjan viimeisessä osassa ja Liv puristaa Henrystä vastauksia kuin pesusienestä. Tai vaihtoehtoisesti jättää Henryn kokonaan, minä olin näkevinäni enemmän kemiaa Livin ja Graysonin välillä, mutta se nyt ei varmasti tapahdu...

Voisinpa oikeastaan mainostaa tätä kirjaa samaan tapaan kuin edellistäkin osaa. Gierin huumori on kohdillaan ja sopii loistavasti arkisten kommellusten kuvaamiseen. Pidin siitä, että Liv on loppujen lopuksi tavallinen tyttö, jolla on tavallinen elämä ja hieman erilainen perhe. Hänen elämänsä ei ole vain uneksimista ja pahiksia vastaan taistelua. Siihen kuuluu myös (kuuluu itse asiassa enimmäkseen) kotoista yksityisten keskustelujen salakuuntelua, koristepensaiden vandalisointia ja jäätyneisiin lätäköihin hyppelemistä. Sisarusrakkaudesta puhumattakaan. Livin ja Mian välit ovat lämpimät ja uskottavat. Suhteet muihinkin perheenjäseniin ovat suurinpiirten kohdallaan ja silloin kun eivät ole, taustalla on jokin arkinen syy, ei synkkä salaisuus.

Nyt vain kolmatta osaa odottamaan! Toivottavasti käännös ilmestyy jo ensi keväänä.


Luettu myös mm.: Yöpöydän kirjat ja Dysphoria.

keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Kerstin Gier: Lupaus (Unien kirjat #1)

Kerstin Gier: Lupaus
(Silber: Das erste Buch der Träume, 2013)
341 s.
Gummerus 2015
Kirjastosta

Koira nuuhki matkalaukkuani.

Tässä oli niin vekkuli kansi, että oli ihan pakko selailla jo senkin vuoksi. Kirjailijan nimi ei ensin sanonut mitään, mutta aikani tätä hypisteltyäni muistin, että Gier on tosiaan kirjoittanut myös Rakkaus ei katso aikaa-trilogian. Se on minulla lukematta, mutta muistan sarjan kauniit kannet. Siinä taidettiin seikkailla aikamatkustuksen parissa, tässä taas sukelletaan unien maailmaan.

Yksi unien näkijöistä on kohta 16-vuotias Liv Silber, joka muuttaa pikkusiskonsa kanssa Lontooseen äitinsä luo. Tyttöjä on vastassa yllätys eli äidin uusi miesystävä ja tämän kaksi lasta, jotka ei niin yllättäen ovat suunnilleen Livin ikäisiä. Perheet muuttavat saman katon alle ja tytöt alkavat käydä ns. paremman väen yläkoulua/lukiota. Siellä Liv törmää ällistyttävän hyvännäköiseen poikajoukkoon (jostain syystä nuorten kirjojen komistukset joko muodostava parvia tai sitten ovat yksinäisiä angstaajia), johon kuuluu myös hänen uusi velipuolikokelaansa. Ja sitten sitä hypelläänkin jo unesta toiseen ja tehdään sopimuksia demonien kanssa.

Kirja saa ison plussan siitä, että siinä ei ole kolmiodraamaa. Ei edes kilpakosijoita. Jee! Joskus sitä on niin vähästä onnellinen... Siltikin minua onnistui ärsyttämään tämä nuorten kirjoille(kin) tyypillinen instarakkaus. Toista ei oikeasti tunneta ollenkaan ja kuitenkin ollaan heti vannomassa ikuista tosi rakkautta kypsässä 15-vuoden iässä. En väitä etteikö noin nuorena voisi kohdata sitä, jonka kanssa elää kuin elääkin onnellisena elämänsä loppuun asti, mutta eiköhän suurin osa kuitenkin tutustu toiseen ensin. Nuorten kirjat tapaavat kaiken lisäksi olla sarjoja, joten aikaa suhteen kehittymiselle löytyisi varmasti. Tämäkin on trilogian ensimmäinen osa. Gierillä olisi ollut kaksi kirjaa aikaa rakentaa romanssia sen sijaan, että kaksi toisilleen tuntematonta nuorta "rakastuu" jo melkein ennen kuin he tietävät toistensa nimet.

No, tuo on loppujen lopuksi sellainen klisee, joka alkaa vaivaamaan minua vain kun alan ajatella sitä. Lupausta lukiessani ohitin sen syvän huokauksen saattelemalla olankohautuksella. Kirja itsessään on vetävästi kirjoitettu ja tykkäsin paljon Livistä ja hänen pikkusiskostaan Miasta. He ovat nokkelia ja hauskoja, ja heissä on paljon samaa ilman, että he ovat toistensa kaksoiskappaleita. Aika uskottavia sisaruksia siis. Poikajoukosta en suuremmin pitänyt, en edes Livin instarakkaudesta. Jos nyt ihan totta puhutaan niin odotin koko ajan hänen olevan kirjan pahis. Sitä se liika salaperäisyys teettää! Pojilla oli hermoja raastava asenne Liviin (joko haluttiin suojella tai sitten vetää väkisin mukaan unimaailmaan), joten oli kiva kun Liv teki aina tasan sen mitä itse tahtoi oli se sitten hyvä idea tai ei.

Jatko-osa meni varaukseen, sen pitäisi muistaakseni ilmestyä vielä tämän vuoden puolella.


Luettu myös mm.: Lukutoukan kulttuuriblogi, Dysphoria, Mustetta paperilla ynnä muut.

Haasteet: 50 kategoriaa - 36. a book set in high school

maanantai 3. elokuuta 2015

Marie Lu: Legend

Marie Lu: Legend
295 s.
Penguin Books 2013
Kirjastosta

My mother thinks I'm dead.

Olen etsiskellyt nuorten dystopiaa, jonka maailma ei saisi minua iskemään päätäni epätoivoisena pöytään. Turhan monille kirjailijoille tuntuu riittävän se siisti idea, jota ei sitten ajatellakaan yhtään pitemmälle. Kirjojen maailma seisoo niin huteralle pohjalla, että aivastuskin kaataisi sen ja lisäksi hevoset juoksevat logiikan aukkojen läpi harjat hulmuten. Siinäpä syitä, miksi esimerkiksi suurta suosiota niittänyt Outolintu jäi minulta kesken.

Yhden kirjan perusteella on vaikea sanoa miten huteran tai tukevan maailman Marie Lu on tässä rakentanut, mutta toivossa on hyvä elää. Toistaiseksi en kompastunut suuriin epäloogisuuksiin, jos kohta tässä oli yksi silmien pyörittelyä aiheuttanut juonenkäänne.

Eli homman nimi on se, että hamassa tulevaisuudessa Day-niminen poika on oikea superrikollinen, jota Tasavallan armeija jahtaa kun muilta puuhiltaan joutaa. Maailmassa riehuu rutto, joka iskee etenkin köyhiin alueisiin. Yllätys yllätys, Dayn perhe asuu sellaisella ja hänen pikkuveljensä sairastuu. Lääkettä hankkiakseen Day turvautuu murtopuuhiin, mutta valitettavasti kaikki ei mene niin kuin Strömsössä. Samaan aikaan kultalusikka suussaan syntynyt June lopettelee yliopistoa/armeijakoulutustaan kypsässä 15 vuoden iässä. June on nero, ainoa joka on saanut Tasavallan missäliekokeessa täydet pisteet. Hänen isoveljensä Metias sysää juonen liikkeelle olemalla väärässä paikassa väärään aikaan. Yleisen terrorismin lisäksi Day halutaan nyt kiinni myös murhasta, ja June alkaa jahdata häntä kosto silmissä kiiluen.

Kaiken kaikkiaan tämä kirja olisi ollut paljon parempi ilman tuota pakollista romanssia. Sen olisi voinut korvata orastavalla ystävyydellä, tämä kun on trilogian ensimmäinen osa. Aikaa romanttisille lätinöille olisi ollut kahdessa muussakin kirjassa. Tässä olisi ihan hyvin voinut keskittyä molempien kohdalla veljien suremiseen. Mutta ainakaan tässä ei ollut kolmiodraamaa! Junea toki kosiskelee kömpelösti toinenkin jannu, mutta June ei hänestä suuremmin välitä.

Kirjan maailmaa ei avata ja tavata tässä kovinkaan paljoa, mistä minä kyllä tykkäsin. Eihän Dayllä ja Junella ole mitään syytä esitelmöidä maailmastaan, koska kaikki on heille itsestään selvää. Tasavalta, entinen Yhdysvallat, muistuttaa poliittiselta rakenteeltaan suuresti Pohjois-Koreaa. Maata on johtanut noin 40 vuotta Elector Primo, jonka kuvan on löydyttävä jokaisen kodin seinältä. Primo valitaan yhä uudelleen virkaansa vaaleilla, joissa hän taitaa olla aina ainoa ehdokas. Yhteiskunnan rikkaat asuvat kaupunginosissa, joissa on enemmän ruokaa ja sähköä kuin köyhissä kortteleissa, mutta esimerkiksi sähköä ei siltikään ole tarpeeksi ympärivuorokautiseen valaistukseen. Kuulostaa varsin pjongjangmaiselta. Ruton lisäksi Tasavallan jatkuvana ongelmana ovat Siirtokunnat, joiden kanssa se on sotinut jo pitkän aikaa, sekä Patriooteiksi itseään kutsuvat Tasavallan ikiomat kapinalliset.

Kirja on kerrottu sekä Dayn että Junen näkökulmasta. Kertojaäänet ovat erilaiset ja lisäksi kumpikin on saanut oman fonttinsa. Dayn fontti ei miellyttänyt minun silmiäni. Day ja June ovat tietenkin suorastaan ärsyttävän nokkelia ja täydellisiä, mutta asennoiduin tähän jo kirjaa aloitellessani ("kuuluu tyyliin, teeskentele vaikka että samanlaisia neroja on muissa maissa pilvin pimein"), joten se ei oikeastaan häirinnyt ollenkaan. Tykkäsin Junesta enemmän ja todella paljon siitä, että hän oli juuri niin hyvä kuin hänen piti maineensa perusteella ollakin. Ärsyynnyn aina suuresti jos naishahmon sanotaan olevan erinomainen asioissa X ja Y, ja sitten mieshahmo on kuitenkin parempi ja nainen jää taustalle. June sai juonia ja toimia ihan yksin, ja tehokkaasti hän sen tekikin.

Se mieleeni jäänyt typerä juonenkäänne on myös juonipaljastus, joten loikkaa seuraavan kappaleen yli jos et halua tietää sitä!

Day näkee ruton vaivaamilla alueilla numerosarjoja, joissa ei ole mitään järkeä. Jotenkin hän kuitenkin päättelee niistä, että Tasavalta levittää ruttoa tahallaan. Siis mitä? En sitten millään käsitä miten hän päätyy tuohon (tietysti oikeaan) johtopäätökseen tai miksi se edes oli edes sisällytetty kirjaan. Sillä ei nimittäin ole juonen kannalta mitään merkitystä, koska Day joutuu lukkojen taakse eikä tee tiedolla mitään muuta kuin angstaa muutaman sivun lisää. June selvittää asian ihan itse ja paljon loogisemmalla tavalla. Olisiko se nyt ollut niin kauheaa jos June olisi kertonut Daylle missä mennään?

Mutta siis, tämä on kelpo dystopiaa joka ärsytti huomattavasti vähemmän kuin monet muut vastaavat. Pitää odotella, että saan joskus jatko-osat käsiini.



Haasteet: kirjankansibingo - abstrakti kuvio

Tylsempää kantta saa hakea. En vieläkään ymmärrä
mikä tuo kuvio on olevinaan? Jokin tasavallan sym-
boli vissiin. Älkääkä antako tuon kuvan hämätä, sitä
piti vähän muokata kun valaistus oli kuvaamishetkellä
huono. Oikeasti kansi on tummempi eikä kiiltele.

sunnuntai 17. toukokuuta 2015

Jussi Siirilä: Barrikadikesä

Jussi Siirilä: Barrikadikesä
301 s.
Gummerus 2013
Kirjastosta

Tiedätkö tunteen, kun olet näyttämöllä ja vastanäyttelijä menee totaaliseen kipsiin, mykäksi kuin munakoiso?

Tämä kirja on kuulema yksi niitä, joita työkaverini käyttää säännöllisesti kirjavinkkauksissa. En muista mitä kautta tästä tuli puhetta, mutta sain vähän niin kuin ohimennen oman henkilökohtaisen vinkkaukseni tästä. Ja olihan tämä niin hauskan kuuloinen, että piti ihan uteliaisuuttani lainata ja lukea. 

Tarkempi tutkimus osoitti, että tämä on itse asiassa sarjan toinen, itsenäinen osa, mutta ei se haitannut lukemista yhtään. Perusjutut tulivat selville heti kirjan lopussa, jos kohta en vieläkään ole ihan varma onko päähenkilön nimi Maya (takakannessa ja niin hän itse sen kirjoittaa) vai Maija (ainakin pikkuserkku ja mummo käyttävät tätä). Sanotaan nyt kuitenkin Maya.

Juuri kuutosluokan päättäneen Mayan kesä ei näytä kivalta. Luvassa on remontti eikä matkaa mummin ja pikkuserkku Nooran luo. Heti loman alussa hän kuitenkin löytää isänsä piileskelemästä kellarista ja käy ilmi, että isä on saanut potkut töistä. Rahaa remonttiin ei tule, mutta Mayan äiti saa nerokkaan idean: ilmoitetaan perhe uuteen reality TV-sarjaan, jossa tehdään nimenomaan remontteja ongelma- ei kun siis tavallisille suomalaisperheille. Maya tuumii asiaa hetken, toteaa sen älyttömäksi, pakkaa laukkunsa ja suuntaa Lappiin. Ikävä kyllä remonttisarja vainoaa häntä sinnekin ja lisäksi mummi on päättänyt nousta barrikadeille sellutehtaan puolesta.

Kirja on aivan hillittömän hauska! Mieleeni tuli Emmy Abrahamsonin Kuinka selvityä puolalaisesta äidistä, jolle myös hihittelin itsekseni. Yksittäin tapahtumat ja henkilöt ovat täysin uskottavia Mayan aktivisti-mummista koulun urheilutähti Reimaan. Siksipä koko juonikin on uskottava huolimatta siitä, että se rakentuu varsin hullunkurisista palasista. Kemin (se on taatusti Kemi vaikka sitä suoraan sanota) sellutehdas aiotaan sulkea, joten tietenkin ihmiset vastustavat sitä äänekkäästi. Mayan mummi on aina ollut aktivisti, joten tietenkin hänkin päätyy kahlitsemaan itsensä tehtaan porteille. Ufoihin hurahtaneen aktivistimiehen taustalta löytyy vakavia asioita ja juonipaljastuksia. Noora suostuu Reiman kantojuhdaksi, koska on niin lätkässä tähän. Reima on hemmoteltu ainoa lapsi, jolla on valtavia suorituspaineita. Mayan äiti haluaa sen pahuksen remontin, joten tietenkin hän näkee reality TV:n loistavana mahdollisuutena.

Maya itse on aivan ihana päähenkilö. Järkevä ja aktiivinen tyttö, joka ei vähästä hätkähdä. Hän ratkaisee orastavan kolmiodraamankin toteamalla, että Noora tykkää Reimasta eikä poika ole niin ihana, että hänen kanssaan oleminen olisi Nooran ystävyyden arvoista. Kiitos paljon tästä, Jussi Siirilä! Tällaista otetta ystävyyteen haluan aina nuorten kirjoilta. Mayan suhtautuminen mummiin ja vanhempiinsa on myös mukavan maanläheinen. Kiva, että mummilla on harrastuksia ja toki hän taistelee tärkeän asian puolesta, mutta olisi häntä silti mukava nähdä kotonakin eikä aina putkaan menossa tai sieltä tulossa. Vanhemmat ovat rakkaita, mutta joskus heidän otteensa terveestä järjestä tuntuu lipsuvan. Siirilä pureutuu tosi-TV:n ihmeelliseen maailmaan Mayan perheen kautta ja tekee sen hauskasta ja kärkevästi. Tarinassa ei päästä kovinkaan pitkälle kun vanhemmat ilmoittavat Mayalle, että tytöllä on nyt sitten Wegenerin granulomatoosi.

Lopuksi isä esitti pahoittelunsa asiasta ja kertoi, että perheemme ei kerta kaikkiaan olisi kelvannut remonttiohjelmaan ilman kunnon tragediaa. Isä ja äiti olivat tajunneet sen juuri ennen hakemuksen lähettämistä. Lapsen parantumaton sairaus oli tuntunut parhaalta mahdolliselta houkuttimelta, ja sellaiseksi se oli osoittautunutkin. Puhelin oli soinut heti seuraavana  päivänä.
(s. 137)

Tätä minä olen usein epäillytkin kun hairahdun joskus vastaavia sarjoja katsomaan.

Minusta tuntuu epäilyttävästi siltä, että etsin sen tätä edeltäneen osan kirjastosta ja jään sitten odottelemaan jatkoa. Suosittelen nuorille ja vanhemmillekin lukijoille, jotka etsivät rentoa ja hauskaa luettavaa! Täydellinen kirja aurinkoiselle kesäpäivälle, mutta valaisi se harmaata kevättäkin.


Luettu myös mm.: Luettua elämää, Kujerruksia

Haasteet: 50 kategoriaa - 17. a book a friend recommended || kirjankansibingo - piirroskuva

Tykkäsin tästä kannesta. Se on kevyen ja raikkaan näköinen,
ja sekä Mayan että Nooran kuvaaminen korostaa kivasti
ystävyyden tärkeyttä kirjan tarinassa. Takakannessa piileskelee
mummi iskulausekyltin takana.