 |
| Genevieve Cogman: The Masked City 357 s. Tor 2015 Kirjastosta |
The London air was full of smog and filth.
Kirjoitin sarjan ensimmäisestä osasta The Invisible Library helmikuussa ja halusin lukea heti jatkoa sille. No, menihän tässä vähän aikaa, mutta sainpas tämän käsiini ja luettua! Ja nyt haluan taas jatkoa tarinalla. Cogmanin nettisivuilta löytyi sellainen ilouutinen, että kolmas kirja The Burning Page ilmestyy joulukuun kuudentena. Maltan tuskin odottaa!
Koska tämä on sarjan toinen osa, luvassa on nyt väkisinkin vähän juonipaljastuksia. Oikeastaan koko juoni pyörii edellisessä osassa paljastuneen salaisuuden ympärillä.
Suunnilleen sivun kymmenen paikkeilla kirjastonhoitaja Irenen oppipoika/assistentti Kai joutuu väijytykseen ja siepatuksi. Koska lohikäärmeen sieppaaminen on hankalaa hommaa oli tämä sitten ihmisen tai lohikäärmeen hahmossa, Irene tietää heti että jotain on pahasti pielessä.
Irene was almost surprised, and
somewhat disappointed, when nobody tried to kidnap her on her way to the
British Library. If someone had tied to kidnap her, at least she'd have had more of an idea what was going on.
(s. 62 )
Nopeasti selviää, että kyseessä on tavallistakin suuruudenhullumpien haltioiden yritys sytyttää sota haltioiden ja lohikäärmeiden välille. Irene lähtee pelastusretkelle toisen maailman Venetsiaan, jota haltiat hallitsevat rautaisella otteella. Nautit joko karnevaaleista tai kuolemasta, vapaa valinta!
Tämä oli juuri sellainen kevyt ja hauska seikkailukirja kuin olin toivonutkin! Nautin paljon sekä Cogmanin huumorista että hänen luomastaan maailmasta. Tai ehkä pikemminkin maailmoista. Irene matkustaa eri maailmojen välillä ja kukin niistä toimii oman logiikkansa mukaan. Mitä enemmän kaaosta, sitä enemmän haltioita ja mitä enemmän järjestystä, sitä enemmän lohikäärmeitä. Magian ja teknologian osuus näyttää olevan sattumanvaraisempaa, ja niinpä Venetsia toimii enemmän magian voimalla kuin steampunk-Lontoo. Minusta kirjan paras tapahtumapaikka oli haltioiden juna, joka oli itse asiassa tarujen hevonen. Mikä hevonen? No se, jolla prinssit ynnä muut pelastavat prinsessoja ja ratsastavat ympäri valtakuntaa.
Tässä kirjassa seikkailtiinkin enemmän satujen ja perinteisten tarinahahmojen parissa. Tykkäsin siitä, että haltioista ja heidän luonteestaan kerrottiin enemmän. Sarjan haltioille on tyypillistä asettaa itsensä oman tarinansa keskushahmoksi. Jos joku haltia on päättänyt olla sankareita viettelevä pahis, hän totta vieköön on sankareita viettelevä pahis. Homma menee hankalaksi jos liian monta voimakasta haltiaa on samassa paikassa, koska kukaan ei halua olla toisen tarinan sivuhahmo. Pidin myös siitä, että Irene tutustuu joukkoon nuoria haltioita, joiden roolit ovat vielä hakusessa. The Invisible Libraryssa haltiat olivat lähinnä juonittelevia vastustajia, mutta nyt he saavat monipuolisemman roolin.
Eniten koko kirjassa pidin kuitenkin Irenen, Kain ja Peregrine Valen ystävyydestä. Ounastelin ensimmäistä osaa lukiessani, että kyllä tässä ennen pitkää romanttisia kiemuroita syntyy, mutta onneksi ei vielä. Irene on kyllä kiusallisen tietoinen siitä, miten kuuma ja kiva Kai on, mutta pitää tämän päättäväisesti ystävän ja oppipojan roolissa. Hän haluaa pelastaa Kain heidän ystävyytensä vuoksi (ja, no, toki sen sodan estämiseksi), ei siksi että olisi rakastunut tähän (vaikka olisikin). Samasta syystä Vale päätyy Venetsiaan vaikka häntä on varoitettu menemästä sinne. Korkean kaaoksen maailmat eivät sovi ihmisille ja ilmeisesti sarjan kolmannessa osassa Venetsian magian jämät saattavat Valen hengenvaaraan. Hänen on paras pelastua siitä tai muuten! ...Mutta siis, pointtini oli, että myös Vale lähtee pelastusretkelle ystävyyden vuoksi. Samalla hän ja Irene työskentelevät jälleen yhdessä, ja heidän yhteistyöstään on myös mukava lukea.
Harkitsen tässä nyt vakavasti tämän ja The Invisible Libraryn ostamista itselleni...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti