Merja Mäki: Itki toisenkin

Saappaani upposi sateen kastelemalle aukealle, ja liejua tulvahti kengänkärjen reiästä sisään.

Merja Mäen Itki toisenkin on sisarteos aiemmin lukemalleni Ennen lintuja -kirjalle. Kumpikin toimii hyvin itsenäisenä teoksena, mutta olen kuitenkin iloinen siitä, että luin nämä järjestyksessä. Tästä nimittäin käy ilmi, miten Ennen lintuja päättyy.

Tämänkin aiheena ovat Karjala ja karjalaiset, ja näkökulma onkin harvinaisen mielenkiintoinen. En ole lukenut ennen kirjaa, jossa ollaan Suomen miehittämässä Karjalassa ja näkökulma on nimenomaan karjalaisten. Kansallisidentiteetti ja oma kulttuuri ovat todella vahvasti osa tarinaa.

Sitä kertoo siis Larja, joka palaa kotiin Suurmäkeen suomalaiselta opettajaleiriltä vuonna 1942. Kotona asiat ovat huonosti sekä noin yleisesti että henkilökohtaisista syistä. Rakas isoäiti tekee kuolemaa ja haluaa Larjan seuraavan jalanjälkiään kylän itkijänä. Pikkusisko Pola puolestaan on heilastellut miehittäjän kanssa siihen malliin, että esiliina alkaa pyöristyä.

Karjalaiset perinteet ja tavat punoutuvat tarinaan, joka on pohjimmiltaan hyvin poliittinen. Kotimainen sotakirjallisuus esittää perinteisesti sotilaamme urhoollisina vapauttajina, mutta suurmäkeläisille he ovat uusi ja ankara isäntä. Suomalaisilla riittää harvoin ymmärrystä karjalaisia tapoja kohtaan ja Larjan opettajaleirikin tähtää siihen, että karjalaiset opettajat koulutetaan suomettamaan pienet oppilaansa.

Suurmäkeläisten arkea värittää pelko ja epäluulo, joka leviää myös naapureita kohtaan. Kuka vain voi vakoilla naapureitaan Suomen piikkiin, joten on paras olla kieli keskellä suuta. Toisaalta ei ole kovin kauaa siitä, kun naapureita vakoiltiin Neuvostoliiton piikkiin ja kaikki suomalaisiin viittaava saattoi viedä työleirille. Tilanne on kaikin puolin vaikea ihmisille, jotka pitävät itseään ennen kaikkea karjalaisina.

Ristiriitojen repimän kylän kuvaus oli todella kiinnostavaa ja pidin myös Larjasta. Hän joutuu itsekin vaikean valinnan eteen rakastuttuaan Tuomakseen, joka siis taistelee Suomen armeijassa. Larjan entinen (teknisesti ottaen edelleen nykyinen) miesystävä sen sijaan taistelee Neuvostoliiton puolella muiden kylän miesten kanssa. Larja tietää kyllä, mitä kyläläiset ajattelevat suomalaisten kanssa vehtaavista ihmisistä.

Pidin kirjasta ja sen kauniista kielestä. Jos jotain olisin tähän toivonut, niin karttaa tapahtumapaikoista ja sanastoa. Kaikkien karjalankielisten sanojen tarkoitus ei tullut ilmi asiayhteydestä ja aina kun jouduin googlaamaan sanan merkitystä, lensin hetkeksi ulos tarinasta. 

Myös lopun silmitön väkivaltaisuus tuntui aivan turhalta. Kyllä ne sodan kauhut tulivat selväksi muutenkin eikä kuolemilla mässäily tuonut tarinaan enää mitään uutta.

Kirjan tiedot:

Merja Mäki: Itki toisenkin | Gummerus 2024 | 415 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Amman lukuhetki, Kirjasähkökäyrä, Tarukirja ynnä muut

Haasteet:

* Helmet 2025 : 30. Kirjassa on häät tai hautajaiset

* Paha mieli, paras mieli : Kuoleva kieli (karjala)

* Lukumatka menneisyyteen : 18. Kirjassa on susi tai mainitaan susi

Lilja Sigurðardóttir: Sysimusta kuilu (Áróran tutkimuksia #05)

“Ísafold, sinä tiedät tasan tarkkaan, miten tässä käy.”

Takakannessa sanotaan, että tämä Lilja Sigurðardóttirin Sysimusta kuilu on Áróran tutkimusten viimeinen osa. Olen hieman skeptinen tämän väittämän suhteen, koska loppu jätetään auki siihen malliin, että sarjaa on helppo jatkaa tästä.

Ei kyllä pitäisi, mutta aivan varmasti kirjoittaisin itsekin jos myyntiä riittäisi ja rahaa virtaisi.

Edellisen osan eli Kuolonmustan laavan kohdalla kritisoin sen epäuskottavia juonenkäänteitä. No, niitä ja turhaa täytettä löytyi tästäkin kirjasta. Ilmeisesti minun piti sittenkin uskoa, että Áróran kuollut sisko on tosiaan jälleensyntynyt pikkutytöksi, joka muistaa edellisen elämänsä? Selvä.

Ísafoldin kohtalo, jonka lukija on tiennyt jo ensimmäisestä kirjasta alkaen, selviää viimeinkin myös poliiseille ja Áróralle. Tämän sarjan perusteella en antaisi Islannin poliisin tehtäväksi edes parkkisakkojen kirjoittamista, sen verran tunareita he vaikuttavat olevan. Murhan selvittämiseen on mennyt vuosia, koska poliisit töpeksivät heti tutkinnan alussa.

Kirjan rakenteen puolesta Ísafoldin tapauksen olisi selvittänyt noin 50 sivussa. Loput 150 sivua ovat aivan turhaa toistoa ja täytettä. Ei minua kiinnostanut sen enempää huumepomon kätyrin harharetket kuin Ísafoldin väkivaltaisen parisuhteen seuraaminenkaan. Etenkin jälkimmäinen tuntui suorastaan parisuhdeväkivallalla mässäilyltä. Näissä kappaleissa ei tullut ilmi mitään sellaista, mitä lukija ei olisi jo tiennyt edellisistä osista.

Minua harmittaa se, että en pitänyt näistä kahdesta viimeisestä kirjasta. Luin sarjan ja etenkin tämän kirjan sinnillä loppuun ja hyvänä puolena on kai sanottava, että äkkiähän nämä kyllä luki. Sääli vain, että sarjan alku oli niin paljon vahvempi kuin sen loppu.

Kirjan tiedot:

Lilja Sigurðardóttir: Sysimusta kuilu | Blue Moon 2025 | 215 sivua | Kirjastosta

Islanninkielinen alkuteos: Dauðadjúp sprunga (2023) | Suomennos: Seija Holopainen

Luettu myös:

Ainakin Kuunnellut äänikirjat ja Kirjarouvan elämää

Haasteet:

* Helmet 2025 : 39. Kirjassa etsitään ratkaisua arvoitukseen

Roope Lipasti: Luutnantti Ströbelin istumajärjestys

Kohtasin luutnantin ensimmäisen kerran, kun hän asteli laivasta laskusiltaa ja veti keuhkoihinsa syksynkirpeää ilmaa, johon sekoittui kaupungin sadoista savupiipuista ylöspuskevaa savua.

Alun perin lainasin Roope Lipastin Luutnantti Ströbelin istumajärjestyksen isälleni joululukemiseksi. Olen hänen vakituinen kirjadiilerinsä ja tällä kertaa osuin valinnassani ihan nappiin. Lukemista säestäneestä naureskelusta ja satunnaisista lukuotteista päättelin, että tämän voisin lukea itsekin.

Luutnantti katseli vilinää mielissään ja kertoi, että on olemassa sanonta, jonka mukaan kaikki tiet vievät Roomaan.

-Mutta kun minä kuljin pitkin poikin Saksanmaata, niin ymmärsin, ettei se pidä paikkaansa, sillä suurin osa niistä teistä vei helvettiin. Sen sijaan kaikki kunnon tiet vievät Turkuun, hän sanoi ja osoitti kädellään kuinka Viipurintie, Härkätie, Satakunnantie sekä Pohjanmaantie kaikki päätyivät Suurtorille, jossa me seisoimme.

Me siis tavallaan olimme maailman keskipisteessä, ja se oli ajatus joka sai minut päästäni pyörälle.

(s. 102-103)

Tarinassa ollaan siis Turussa vuodessa 1631. Satamaan saapuu sodassa loukkaantunut luutnantti Ströbel. Hän saa, tai pikemminkin junailee itselleen, tehtäväkseen tilata Turun tuomiokirkkoon penkkejä, joille täytyy tietenkin laatia istumajärjestys. Eihän kaupungin kerma sentään voi istua rahvaan kanssa samassa penkissä, Luoja paratkoon.

Tästä käynnistyy veijaritarina, jota kertovat orpopoika Påval ja helmenompelija vaimo Valpuri. 

Ströbel käyttää hyväkseen Påvalin surkeaa tilaa- siis anteeksi, ottaa pojan siipiensä suojaan palvelijakseen. Påval-parka on huomattavasti naiivimpi kuin kirjan lukija, joka näkee ketunhännän Ströbelin kainalossa kilometrin päähän.

Vaimo Valpuri puolestaan kipuilee naisen ahtaassa roolissa. Hänen aviomiehensä on kaikin tavoin saamaton, makuuhuonepuuhat mukaan lukien. Valpuri on se, jolla on älyä ja taitoa, mutta hän ei saa edes harjoittaa ammattiaan ilman miehensä lupaa. Voi että oli raivostuttavaa lukea sitä vähättelyä, jota Valpuri saa osakseen kirkonmiesten ja raatimiesten ja noin ylipäätään miesten taholta!

Paitsi Ströbelin, joka on erilainen ja eräänlainen valistuksen ajan airut. Sotatantereilla hänelle on käynyt tuskallisen selväksi, että herrasväen ulos pullahtaneet suolet ovat ihan samanlaisia kuin rahvaankin. Näin radikaalia ajatusta sopii tuskin lausua ääneen.

Ströbelin saapuminen saa lopulta koko Turun sekaisin. Tarinassa piikitellään ihmisten pikkumaisuutta, kateutta ja kunnianhimoa. Hyvin paistetulla kinkulla saa varmasti paremman paikan kirkosta, eikö vain, vaikka Jumalahan luomakunnan paikat on asettanut, eihän sitä toki kukaan kyseenalaista, pois se meistä (tässä olisi vähän viiniä kinkun kylkeen).

Tykkäsin kirjasta, jonka loppu oli yllättävä! Jos pidät mustasta huumorista, saatat hyvinkin pitää tästäkin. Lipastilla on taito esittää asiat juuri sopivan piikikkäästi.

Loppua kohti tämä meni kyllä niin raa’aksi, että mahtui juuri ja juuri omalle mukavuusalueelleni. Ihmisen kyky aiheuttaa tuhoa ja tuskaa on uskomaton, sodassa ja se ulkopuolella. 

Kirjan tiedot:

Roope Lipasti: Luutnantti Ströbelin istumajärjestys | Atena 2024 | 365 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Tuijata, Kirjasähkökäyrä, Tpi's reading diary

Haasteet:

* Helmet 2025 : 34. Kirjassa on tunnettu rakennus

* Lukumatka menneisyyteen : 8. Kirjassa on paikka, jota pidetään/on pidetty pyhänä

Petter Sandelin: Osuma

Miksi en muista mitään?

Ajattelin testata viimeinkin kirjan lukemista kansallisesta ekirjastosta. Pienestä kirjaruletista luettavaksi osui Petter Sandelinin esikoisromaani Osuma, joka olikin ihan piskuinen kirja. Kännykällä vain 76 sivua surumielistä rintamaromantiikkaa.

Ollaan siis jatkosodassa, jossa nuori sotamies Tallgren saapuu rintamalle. Korsussa on ahdasta ja juoksuhaudassa helvettiä, joten iloa revitään sieltä, mistä sitä vain voi irti saada. Tallgren vilkuilee salaa joukkuetoveri Ståhlia, joka yllättäen vilkuileekin takaisin.

Jos Tuntematon sotilas ja Brokeback Mountain yhdistetään, saadaan ehkä tämä tarina. Sotaa kuvataan yhden henkilön näkökulmasta ja keskiössä on realistinen rintamakokemus. Korsussa pelätään ja jaksetaan yhdessä, tutustutaan toisiin, rakastutaankin vaikka se syntiä ja sairautta onkin.

Pidin siitä, miten miesten välinen toveruus kuvataan. Kammottavaa tilannetta ja hankalia oloja yritetään kestää huumorin avulla. Tallgrenin ja Ståhlin suhde on tavallaan yhteinen salaisuus, josta ei puhuta. Ehkä sitä ei ihan hyväksytä, mutta toisaalta jokainen joukkueen jäsen ymmärtää, että onnesta kannattaa pitää kiinni niin kauan kuin voi.

Perustarina oli siis kiinnostava ja koskettava, mutta maagiseen realismiin taipuva puu-osuus jätti minut harmillisen kylmäksi. Kirjassa vuorottelevat Tallgrenin kokemukset rintamalla ja hänen toinen elämänsä puuna.

Aivan, puuna.

Ilmeisesti hän on jälleensyntynyt hongaksi vanhoille taistelutantereille ja yrittää muistaa asioita ihmiselämästään. Minusta tämä oli aika merkillinen ratkaisu ja vaikka kieli olikin kaunista, puujutut eivät tuoneet tarinaan mitään sellaista, jota ilman en olisi pärjännyt. Mutta tästä voi varmasti olla montaa mieltä!

Hyvä ja nopealukuinen kirja kuitenkin, työpäivän teetauot menivät rattoisasti tätä lukiessa.

Ajattelen usein ettei sotaa käydä vain tässä ja nyt, sitä käydään samanaikaisesti pitkällä rintamalla sadoissa samanlaisissa tilanteissa. Se lannistaa minut. Ponnistelimmepa miten paljon tahansa, kokonaisuudessa se ei merkitse mitään, koska kukaan ei pysty ratkaisemaan sotaa yksin.

(s. 27)

Kirjan tiedot:

Petter Sandelin: Osuma | S&S 2024 | 76 sivua | Kirjastosta

Ruotsinkielinen alkuteos: Skott (2024) | Suomennos: Katriina Huttunen

Haasteet:

* Helmet 2025 : 41. Kirjan tapahtumat sijoittuvat aikakauteen, jolla et haluaisi elää

* Luonto sivuilla : Uuden syntyminen

* Herkulliset kirjat : Juot teetä kirjaa lukiessa

* Lukumatka menneisyyteen : 16. Kirjassa ollaan metsässä

Lynn Messina: Kohtalokas kihlaus (Beatrice Hyde-Clare ratkaisee #04)

Mikäli Beatrice Hyde-Clare oli hetkeäkään ajatellut korkea-arvoisen lordin kiintymyksen voittamisen estävän häntä kohtaamasta sen seuraamuksia, että oli paljastanut murhaajan loisteliaassa seurapiiritapahtumassa, hänet vapautti kuvitelmasta välittömästi hänen tätinsä, joka oli niin kauhistunut sukulaistyttönsä julkeudesta, että hädin tuskin kykeni pitämään arvokkaan hymyn kasvoillaan.

Tämä neljäs osa Lynn Messinan Beatrice Hyde-Clare -sarjaa odotteli lukemista monta kuukautta. Olen tykännyt tästä sarjasta tosi paljon, mutta jotenkin ei vain ollut aiemmin sopiva lukufiilis pienelle historialliselle murhalle.

Kohtalokas kihlaus jatkaa suoraan siitä, mihin edellinen osa Murhatun rakastajan tapaus jäi. Bea on saanut murhaajan kiinni kesken seurapiirijuhlien ja onnistunut sen tuoksinassa kihlaamaan Kesgraven herttuan. Se on tuo jälkimmäinen, joka järkyttää ihmisiä enemmän. Miten ihmeessä mitäänsanomaton Beatrice on hurmannut seurapiirien tavoitelluimman poikamiehen?

Bea itse ei ole varsinaisesti hämmästynyt, mutta lähestyvän avioliiton realiteetit alkavat painaa hänen mieltään. Laajat tilukset, suuri palveluskunta ja herttuattaren asema eivät oikein houkuta vaatimattomampaan elämään tottunutta Beaa.

Lisäksi on se pikkujuttu, että avioliitossa hän on jos ei Kesgraven omaisuutta niin melkein kuitenkin. Entä jos herttua kieltää Beaa harrastamasta murhatutkimuksia tai tekemästä mitään muutakaan hauskaa? Kun oma elämä on nyt viimeinkin löytynyt, Bea joutuu pohtimaan olisiko valmis luopumaan siitä edes herttuan vuoksi.

Vuosikymmenten ajan Bea oli vetänyt itseään yhä tiukemmalle kerälle, tehden itsensä pienemmäksi ja vähemmän tärkeäksi säilyttääkseen tätinsä ja setänsä hyvän tahdon, mutta hän tunsi vain aavistuksen kiintymystä heitä kohtaan. Kuinka paljon pahempi tilanne voisi olla Kesgraven kanssa, jota hän rakasti epätoivolla, joka melkein kauhistutti häntä?

(s. 128)

Tämän osan murhajutussa sukelletaan vielä syvemmälle historiaan. Bea nimittäin selvittää omien vanhempiensa murhaa. Ainoat tietolähteet tuntuvat olevan niiden henkilöiden muistot, jotka tunsivat hänen vanhempansa, ja jokainen heistä on nähnyt Claran ja Richardin eri tavalla. Tämä oli itse asiassa ihan kiinnostava juttu, jos kohta loppukohtaus tuli vähän turhan äkkiä.

Kokonaisuutena tämä oli sellainen välikirja. Niitä sarjan osia, joissa paketoidaan ensimmäisten kirjojen kantava juoni (Bean ja Kesgraven rakastuminen) ja siirrytään kohti seuraavaa (heidän avioliittonsa onnistuminen). En pitänyt tästä ihan yhtä paljon kuin muista osista, mutta sarja saanee lisää vauhtia viidennessä osassa.

Tähän oli muuten vaihtunut suomentaja. Edelliset osat suomensi Nelli Hietala, tämän Meri Kapari.

Kirjan tiedot:

Lynn Messina: Kohtalokas kihlaus | Aula & Co. 2024 | 276 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: A Nefarious Engagement (2018) | Suomennos: Meri Kapari

Haasteet:

* Helmet 2025 : 24. Kirjassa tehdään laittomuuksia

* Lukumatka menneisyyteen : 12. Kirjassa muistellaan tai käsitellään muistoja

Maija Kajanto: Kardemummajoulu (Kahvila Koivu #05)

Pum.

Maija Kajannon Kahvila Koivu -sarja päättyy tähän Kardemummajouluun, joka on selkeästi sesonkikirja. Vähän jäi sellainen olo, että tämä on kirjoitettu nimenomaan joulumyyntiä varten, ei niinkään siksi, että Krissen tarinaa olisi vielä ollut jäljellä.

Tommi kokoaa pinnasänkyä ja Krisse ullataalasmaalailee kahvilassaan. Siinäpä se juoni heidän osaltaan onkin. Toisin kuin aiemmissa osissa, Krissen elämä ei muutu tässä lainkaan ja arki rullaa leppoisasta eteen päin ilman sen kummempia henkilökohtaisia draamoja.

Kirja keskittyykin sarjassa esiintyneiden sivuhenkilöiden elämiin, jotka laitetaan tässä näppärään joulupakettiin. On häät, tulee ero, alkaa uusi parisuhde, joku saa uuden työpaikan ja joku lähtee Balille. Hyvän mielen kirjaksi tässäkin on esillä aika paljon elämän varjopuolia äkillisestä työttömyydestä vaikean lapsuuden aiheuttamiin traumoihin.

Pisti myös silmään se, että tietynlaista ihmistyyppiä ja somepersoonaa kuvattiin tässä todella kurjasti ja suorastaan pilkkaa tehden. Epäilemättä se oli hauskaksi karikatyyriksi tarkoitettu, mutta minua ei kyllä naurattanut kertaakaan.

Tämä oli helppo ja joutuisa lukea, ja lukiessa alkoi kaivata jouluherkkuja. Kuitenkin sarjan edellinen osa Sitruunakevät oli mielestäni parempi päätös tälle sarjalle.

Tästä jäi itse asiassa vähän paha mieli, koska sarjan ainoalle sateenkaaripariskunnalle kävi kaikin puolin huonommin kuin muille. Tuntui aika epäreilulta, että kaikilla heteropareilla meni hyvin tai vielä paremmin, mutta naispari sai niskaansa valtavasti vastoinkäymisiä, joista ei herttaisen yhteisöllisellä joulutunnelmalla ja korvapuusteilla selvitty.

Kirjan tiedot:

Maija Kajanto: Kardemummajoulu | WSOY 2024 | 265 sivua

Luettu myös:

Ainakin Kirjakaapin avain

Haasteet:

* Herkulliset kirjat : Kirjassa on reseptejä

Roy Jacobsen: Rigelin silmät (Barrøy #03)

Taivaalta katsottuna Barrøy muistuttaa mereen polkaistua jalanjälkeä, jossa muutama pieni varpaanpainauma osoittaa länteen.

Ja taas harmittaa kun en tykännyt tämän Roy Jacobsenin Barrøy-sarjan kolmannesta osasta senkään vertaa kuin toisesta. Tähän on tulossa neljäskin osa ja mietin jo, että luenko sen vai en. Toisaalta Ingridin kohtalo kiinnostaa, toisaalta en tiedä jaksanko uskoa, että viimeinen osa olisi parempi.

Rigelin silmät jatkaa Ingridin tarinaa vuodesta 1946. Sota on ohi ja Ingridin tytär Kaja on kymmenkuinen. Ingrid päättää jäljittää tytön isän, venäläisen Alexanderin, joka on paennut jonnekin vuorten taa. Ingrid vaeltaa Norjan halki milloin kävellen, milloin junalla tai pyörällä.

Ymmärrän ehkä, mitä kirjassa ajettiin takaa (Alexanderin lisäksi, ha). Ingrid jahtaa haavetta ja haavekuvaa, ei niinkään sitä todellista Alexanderia, jonka tiedonmurusista voi koota.

Ingridin matka näyttää sodan jälkeisen Norjan ja sen, miten jännittyneitä ihmisten välit ovat. Kenen puolella naapurisi todella oli? Entä kuka uusi naapurisi edes todella on? Asioista ei haluta puhua ääneen ja se tekee miehen jäljittämisestä hyvin vaikeaa.

Se teki myös kirjan lukemisesta haastavaa. Jacobsenin kieli on kaunista ja parhaimmillaan luonnon kuvauksessa. Kun ihmiset eivät puhu toisilleen ja Ingridin pään sisään ei juuri päästä, ei Jacobsenin kerrontakaan oikein toimi.

Lopputulos oli mielestäni hyvin hämmentävä ja sekava, ja luin kirjan sinnillä loppuun. Viimeinen sivu kuuluukin sitten kategoriaan “oudoimmat epilogit ikinä”. Sillä ei kai ollut muuta tarkoitusta kuin masentaa lukija lopullisesti.

Kirjan tiedot:

Roy Jacobsen: Rigelin silmät | Sitruuna 2024 | 232 sivua | Kirjastosta

Norjankielinen alkuteos: Rigels øyne (2017) | Suomennos: Pirkko Talvio-Jaatinen

Luettu myös:

Hemulin kirjahylly, Kirjarouvan elämää, Sheferijm ynnä muut

Haasteet:

* Paha mieli, paras mieli : Hylkääminen

* Luonto sivuilla : Maisemien kuvaus

Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan joulutarinat (Puuvillatehdas #04)

Merikapteenin rouva Loviisa Helin nykäisi salin paksut viininpunaiset samettiuutimet syrjään ja silmäili ulos.

Vielä ei ole kovin jouluinen olo, mutta talven ensimmäinen joulukirja on jo luettu. Ann-Christin Antellin Puuvillatehtaan joulu tulikin kirjastoon aiemmin kuin odotin ja koska varausjonoa on, kiilasi se lukulistan kärkeen.

Kyseessä olikin novellikokoelma, jossa seikkailevat Antellin Puuvillatehdas-sarjasta tutut hahmot. Yleisen jouluttelun lisäksi tarinoiden teemoina ovat toisten auttaminen ja miesten odotus. Jokaisessa tarinassa nimittäin odotellaan muualla olevaa miestä joulupöytään saapuvaksi.

Loviisan joulussa ollaan vuodessa 1865 ja novellin nimihenkilö odottelee merikapteeninsa paluuta. Jos nyt oikein muistan niin edellisissä osissa Loviisa oli varsin tiukka täti ja tässä nuoremmassa Loviisassa on selvästi vanhemman piirteitä. Hän auttaa kyllä huono-osaisempia kunhan he eivät vain tule liian lähelle.

Joulu Örndahlin ruukissa hyppää vuoteen 1896. Martan perheessäkin odotellaan (otto)isän paluuta Englannista. Enemmän keskitytään kuitenkin ruukin köyhiin työntekijöihin ja lasten leikeissä sattuneeseen onnettomuuteen, joka uhkaa kaikkien jouluiloa.

Joulu Falken linnassa vietetään vuonna 1939 sodan keskellä. Paula kipuilee tylyn anoppinsa hoiteissa ja toivoo saavansa miehensä ehjänä kotiin rintamalta. Sota on läsnä joka hetkessä ja tuo tuhojaan puuvillatehtaaseenkin. Tämä oli näistä tunnelmaltaan ehdottomasti synkin tarina.

Kokonaisuutena näitä oli kiva lukea ja oli kiinnostavaa seurata, millaista joulunvietto oli eri aikoina. Eroja oli niin tarjoiluissa kuin esimerkiksi sanastossa (milloin Pähkinänrusentajasta tuli Pähkinänsärkijä?) ja tavoissakin.

Minua jäi kuitenkin mietityttämään eniten se, miten uskomattoman hyväosaisia nämä sankarittaremme olivatkaan. Kyllähän he palkollisiaan auttavat, mutta paljonko se jouluinen piparkakku lämmittää kun muuten eletään köyhyydessä? Ruukilla ahertavat työntekijät saavat vain muruset siitä, mitä herroille ja rouville kertyy, ja siitäkin vähästä pitäisi kiittää melkein polvillaan.

Eriarvoisuuden ja köyhyyden teemat jäivät niin vahvasti mieleeni, että ne jyräsivät novellien jouluilon ohi.

Kirjan tiedot:

Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan joulutarinat | Gummerus 2024 | 272 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Luonto sivuilla : Kylmyys

* Herkulliset kirjat : Kirjassa on leivoksia

Travis Baldree: Legendoja ja latteja

Vivin pitkämiekka upposi salvertin kalloon mojovasti rusahtaen.

Kirja ja lukija eivät nyt ihan kohdanneet tämän Travis Baldreen cozy fantasyn Legendoja ja latteja suhteen. Siksi tämä oli minulle lukukokemuksena harmillisesti aika hailakka.

Tämän idea on siis se, että örkki Viv haluaa ripustaa miekkansa naulaan ja perustaa oman maailmansa ensimmäisen kahvilan. Sen homman parissa puuhataankin koko tarinan ajan, ja lopussa siirappi valuu kirjan sivuilta onnellisen lopun ja löydetyn perheen päälle.

En pidä tuota kummoisena juonipaljastuksena, koska cozy mikä hyvänsä on jo lähtökohtaisesti onnellisten loppujen genre. Tuskin tähän kukaan tarttuu väkivallan ja tragedian toivossa, ainakin toivon niin. En tarttunut minäkään, mutta olisin silti kaivannut tarinaan edes vähän terävää reunaa ja pientä epätietoisuutta siitä, miten sen (pienet) ongelmat ratkaistaan.

Ymmärrän kyllä, miksi tämä vetoaa niin moniin, ja jos joku haluaa tutustua fantasiakirjallisuuteen, tämä on ihan hyvä sisäänheittotuote. Kovin suuria fantasiaelementtejä ei ole, mikä oli minulle ongelma, mutta madaltaa varmasti kynnystä jollekin toiselle.

Ylitsepursuavan positiivisuuden lisäksi suurin ongelmani oli siis se, että tässä oli niin vähän fantasiaa. Raaputa vähän pintaa ja tämän voisi sijoittaa ihan mihin vain amerikkalaiseen kaupunkiin, jonne uranainen muuttaa perustaakseen kotoisan yrityksen ja löytääkseen rakkauden.

Olisi ollut kiva, jos tässä olisi perustettu oikeasti fantasiamaailman fantasialajeille tarkoitettu kahvila. Mitä tarjotaan minotaureille ja miten eri lajien edustajat saadaan mahtumaan sopuisasti saman pöydän ääreen, tai ylipäätään mahtumaan fyysisesti saman pöydän ääreen? Nythän tässä perustettiin tavallinen Starbucks.

Mutta, se olisikin sitten ollut aivan toinen kirja, ei suinkaan tämä. Legendoja ja latteja ei ollut omaan makuuni, mutta eipä se kirjan vika ole. Ihan okei luettava ja voinpa nyt ainakin tarvittaessa keskustella kirjasta.

Kirjan tiedot:

Travis Baldree: Legendoja ja latteja | Karisto 2024 | 239 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: Legends & Lattes (2022) | Suomennos: Jade Haapasalo

Haasteet:

* Halloween : Fantasiaa tai scifiä

Hawkman & Mecha-Roots: Night of the Living Cat Vol. 1

Kas tässäpä manga kissojen, kauhukomedian ja mikseipä myös zombimaailmanloppujen ystäville! Hawkmanin ja Mecha-Rootsin Night of the Living Cat on nimittäin kissa-apokalypsisarja, jos sellaista genreä nyt on olemassakaan.

Tarinan kuvasto ja troopit ovat kuin zombisarjasta. Ihmiset pakenevat pelottavaa laumaa, jonka kynsiin joutuminen tietää varmaa tuhoa. Eipä kuitenkaan kuolemaa. Suloisten kissojen koskettaminen nimittäin muuttaa ihmisen kissaksi.

Tässä ensimmäisessä osassa kuvataan ensin päähenkilöiden pakoa silitystenhimoiselta kissalaumalta. Sen jälkeen palataan kissapandemian alkuhetkiin. Muistinsa menettänyt Kunagi työskentelee Kaorun ja tämän veljen kissakahvilassa kun ensimmäiset tartunnat tapahtuvat.

Aivan, tämä sarja on niin täynnä kissoja ja ihmisiä, jotka rakastavat kissoja, että oksat pois.

“This world isn’t the same anymore! We can’t even love cats right now. The days of burying your face into their fur are gone! We can’t even squeeze their toe beans!”

Mikä tragedia.

Tykkäsin tästä tosi paljon ja idea toimi mainiosti (mauniosti?). Kissarakkaiden ihmisten epätoivo ja ikkunan takana tuijottavat suloiset kissat istuivat yllättävän hyvin zombikliseisiin. Pidin myös selkeästi piirrostyylistä, ja minulla on epäilyni Kunogin toistaiseksi mysteeriksi jäävästä menneisyydestä.

Voi ei!

Kirjan tiedot:

Hawkman & Mecha-Roots: Night of the Living Cat Vol. 1 | Seven Seas Entertainment 2022 | 184 sivua | Kirjastosta

Japaninkielinen alkuteos: Nyaight of the Living Cat Vol. 1 (2021) | Englanninkielinen käännös: Nan Rymer

Haasteet:
* Halloween : Kissa

Lilja Sigurðardóttir: Kuolonmusta laava (Áróran tutkimuksia #04)

Viimeinen jalkakyykky sai Árorán silmissä pimenemään.

Árorán tutkimukset jatkuvat! Olen tykännyt tästä Lilja Sigurðardóttirin sarjasta, mutta Kuolonmustassa laavassa juoni sai sellaisia käänteitä, että en nyt oikein tiedä mitä ajatella.

Pidän edelleen Árorásta, joka etsii yhä murhatun sisarensa ruumista. Árorá on hyvinkin kulmikas ja epätäydellinen hahmo, joka tässä osassa alkaa jo vähän pelätä itseään. Syynä ovat treenaamista buustaavat laittomat steroidit, jotka tekevät hänestä ajoittain hyvin aggressiivisen. Kiinnostava  ongelma naishahmolla!

Samoin pidin Róbertista, joka tuli aiemmissa osissa tutuksi drag-artisti nimellään Lady Gúgúlú. Róbert lähtee livohkaan, koska hänen perässään on vähemmän miellyttäviä tyyppejä. Hänen maailmanlopun mökkinsä ja sen arjen pyörittämisen kuvailu oli kiinnostavaa. Tuli jotenkin sellainen Yksin Marsissa tunnelma, vaikka Islannissa edelleen oltiinkin.

Mutta se, miksi Róbertia jahdataan, oli lievästi sanoen yllättävää ja epäuskottavaa. Ei tosin yhtä epäuskottavaa kuin se, että pieni tyttö väittää olevansa Árorán sisaren reinkarnaatio ja hänen puheensa tukevat tätä.

Oletan, että tuolle jälkimmäiselle löytyy jokin ei-yliluonnollinen selitys, mutta juonenkäänteenä se ei sopinut kirjojen tunnelmaan ollenkaan. Jäi ihan sellainen olo, että kirjailija huomasi kirjoittaneensa itsensä nurkkaan ja tarttui epätoivon oljenkorteen paljastaakseen Ísafoldin ruumiin kätköpaikan. Kai sitä olisi muitakin vaihtoehtoja ollut kuin tuo?

Uskomattomista käänteistä huolimatta tämä oli vetävästi kirjoitettu ja yöuneni jäivät turhan lyhyiksi, koska tarina oli pakko lukea loppuun saakka. Luen kyllä seuraavankin osan, joka toivottavasti ottaa vähän vähemmän kummallisia kierroksia kuin tämä…

Kirjan tiedot:

Lilja Sigurðardóttir: Kuolonmusta laava | Blue Moon 2024 | 239 sivua | Kirjastosta

Islanninkielinen alkuteos: Drepsvart hraun (2022) | Suomennos: Marjakaisa Matthíasson

Haasteet:

* Paha mieli, paras mieli : Pelko

* Luonto sivuilla : Kuolema

* Halloween : Oranssia kannessa

Marie Brennan: The Tropic of Serpents (The Memoirs of Lady Trent #02)

Public opinion is a fickle thing.

Luin parisen vuotta sitten tämän Marie Brennanin The Memoirs of Lady Trent -sarjan ensimmäisen osan, A Natural History of Dragons. Tykkäsin siitä paljon, mutta jotenkin vain taas muut kirjat tunkivat jatko-osan edelle. 

Nyt sain kuitenkin luettua toisen osan ja voi että The Tropic of Serpents oli myös hyvä!

Sarjassa ollaan siis jossain toisessa maailmassa, joka muistuttaa kovasti meidän 1800-lukuamme. Sankarittaremme on lady Isabella Camherst, joka ei sovi naiselle tarkoitettuun muottiin. Sen sijaan, että hän jäisi kotiin hoivaamaa taaperoikäistä poikaansa, Isabella pakkaa laukkunsa ja suuntaa kohti Erigan viidakoita tutkimaan lohikäärmeitä.

Tässä yhdistyi monta suosikkiteemaani ja -trooppiani. On matka eksoottisiin maisemiin, selviytymistä villissä luonnossa, päteviä ja rohkeita naishahmoja, ystävyyttä sekä tietenkin lohikäärmeitä. Isabella rämpii viidakossa eikä anna periksi, koska hänen utelias sydämensä sykkii luonnontieteille.

Because I could not look at that island, overgrown and floating in the midst of rainbows, and not want to experience the triumph of standing on it with my own two feet.

(luku 17)

Tarina on kerrottu nimenomaan muistelmana, joten välillä vanhempi kertoja-Isabella kommentoi sekä itseään että tapahtumia. Isabella on ihanan rehellinen omista heikkouksistaan ja suhtautuu nuoreen itseensä välillä huvittuneesti. Samoin kyllä oman nykyhetkensä itseensä.

This is why I have declined all offers of diplomatic postings. As I have grown older (and in theory more sedate), various government officials have thought to take advantage of my experience and international connections by sending me as an ambassador to one place or another. But I have at all ages been too prone to speaking my mind, and not always judicious enough in who I speak it to.

(luku 24)

Viidakkoseikkailujen lisäksi yllättävän kiinnostava sivujuoni oli Isabellan suhde äitiyteen. Hän ei sitten mitenkään saa itseään taipumaan helläksi emoseksi, joka pyyhkii poikansa nenän ja paapoo tätä helmoissaan. Yhtäältä hän tuntee syyllisyyttä tästä, toisaalta kiukkua siitä, että yhteiskunta ei anna mitään muuta tapaa olla äiti. Miksi hänen pitäisi valita poikansa ja intohimonsa välillä? Isät saavat harrastaa ja tehdä työtä ihan vapaasti.

Kokonaisuutena tämän oli kerrassaan ihastuttava luonnontieteellinen seikkailu, jossa tapahtui koko ajan jotain mielenkiintoista. Pidän todella paljon Isabellasta ja hänen matkatovereistaan, joilla on myös vaikeuksia sopia heille määriteltyihin lokeroihin. Kapinallisia kaikki!

Kirjan tiedot:

Marie Brennan: The Tropic of Serpents | Tor Books 2014 | 331 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Fantastinen kesä : Naiskirjailija

Kat Leyh: Thirsty Mermaids

Juopottelevia merenneitoja! Pieleen mennyt loitsu!

Nappasin tämän Kat Leyhin Thirsty Mermaids -sarjakuvan mukaani palautushyllystä, koska se kuulosti niin hilpeältä.

Kolmen merenneidon parvi juopottelee iloisena merenpohjassa ja kun laivan hylystä löytyneet viinakset loppuvat, he saavat loistoidean nousta maankamaralle kuppia kallistamaan. Kaikeksi onneksi yksi heistä on merinoita ja tietää loitsun, jolla pyrstöt muuttuvat jaloiksi. Jee! Kun kolmikko seuraavana aamuna herää krapulaisena, käy kuitenkin ilmi, että pyrstöt palauttava loitsu jäi oppimatta…

Tarina oli suurimmaksi osaksi merenneitojen toilailua kesäisessä turistikaupungissa, mutta oli siinä vakavampiakin sävyjä. Pearl ja Tooth rynnivät läpi ihmismaailman outojen tapojen itsevarmuutta uhkuen. Samaan aikaan merinoita Eez kärsii muilta piilossa sekä syyllisyydestä että kehodysforiasta. Ihmiskeho ei ole se, jossa hänen kuuluisi olla, ja se tuntuu vieraalta ja väärältä.

Varsinaista yksittäistä sateenkaarijuonta kirjassa ei ole, mutta teema onkin punottu Eezin tuntemusten lisäksi koko tarinaan. Merenneitojen uusi ystävä Vivi on transtaustainen, hänen siskonsa puoliso on muunsukupuolinen ja noin ylipäätään on selvää, että maailmassa on muitakin kuin cis heteroita. Sitä ei alleviivata, vaan se on luonteva osa arkielämää.

Kuvasto on muutenkin todella monipuolinen esimerkiksi etnisyyksien ja erilaisten kehojen suhteen. En lämmennyt aivan koko piirrostyylille (joillakin hahmoilla oli melkein olemattomat nenät!), mutta oli kiva lukea tarinaa, jossa oli niin erinäköisiä ja -kokoisia ihmisiä.

Myös tarinasta huokuva ystävyyden ja toistensa hyväksymisen teema oli hienosti kirjoitettu. Merenneidot ovat toistensa tukena ja nostavat aina toisiaan ylöspäin.

Eli jos aikuisille kirjoitettu merenneidot kuivalla maalla -tarina kiinnostaa, suosittelen! Huumori on aika särmikästä ja hahmot rosoisia, mutta kiva tätä oli lukea.

Kirjan tiedot:

Kat Leyh: Thirsty Mermaids | Gallery 13 2023 | 256 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Kesäkirjabingo : Kaupunki

* Fantastinen kesä : Kannessa on merta tai taivasta

Jean M. Untinen-Auel: Hevosten laakso (Maan lapset #02)

Ayla oli kuollut.

Vastikään lukemani Kari Bojsin tietokirja Euroopan esiäidit muistutti minua siitä, että Maan lapset- sarjan lukeminen on minulla pahasti kesken. Se mainittiin tuossa Bojsin kirjassa ihan kehujen kera, Jean M. Untinen-Auel kun nojasi aikansa tutkimustietoon sarjaa kirjoittaessaan.

Hevosten laakso on sarjan toinen osa ja jatkaa suoraan siitä, mihin Luolakarhun klaani jäi. Ayla on karkotettu neandertalklaanistaan ja löytää turvapaikan vehreästä laaksosta. Tiedän, että sarjaa on kritisoitu Aylan ylivertaisuudesta: tässä osassa hän muun muassa keksii uuden tavan tehdä tulta ja kesyttää sekä hevosen että leijonan.

Minua se ei haitannut pätkääkään! Pidin Aylan sitkeydestä ja kekseliäisyydestä, ja kirjailija on kirjoittanut jokseenkin loogisesti sen, miksi Ayla näihin ihmetekoihin kykenee. Tuli syttyy ensimmäisellä kerralla vahingossa ja hän pelasti pienempiä eläimiä jo edellisessä osassa.

Ainoa nikotuksia aiheuttanut kohta oli se, jossa hän lopulta oppii uuden kielen unessaan. Joopa joo, mutta antaa nyt olla tämän kerran.

Koska tykkäsin Aylasta, oli sääli, että hänen niskoilleen heitettiin lopulta Jondalar. Hän, jolla on ihmeellinen, jättimäinen, sykkivä, ylpeä ja uljas kalu. Valtava mela siis, ihan mieletön salko, ei edes mahdu naisten sisään, mainitsinko sen hirmuisen koon jo? Hänen suuri ongelmansa on se, että hän on niin kirotun komea ja täydellinen ettei tästä johtuvaa syvää angstia ymmärtävää naista vain löydy. Kuule yhyy vaan.

Ja Jondalarin veli oli vielä hyödyttömämpi. Mikä toope. Ansaitsi kohtalonsa.

No kuitenkin, Aylan osuus tarinasta oli tosi kiinnostavaa luettavaa. Mielenkiintoni hieman lopahti Aylan viimein tavattua Jondalarin, koska silloin alkoivat turkikset heilua ja anakonda löysi tiensä sille sopivaan luolaan jne.

Jos nyt jotain positiivista Jondalarin tarinasta etsitään, niin siinä tuodaan vahvasti esiin äitijumalatarkultti ja ne rehevät pienet veistokset, jotka Bojsin kirjassakin mainittiin. Aylan ja Jondalarin kohtaaminen on kummallekin hämmentävä kokemus, koska he ovat kasvaneet niin erilaisissa kulttuureissa. Ajatuskin Aylan pojasta, jonka isä on neandertalilainen, on Jondalarille kauhistus ja hänen on vaikea uskoa, että klaanin ihmiset eivät ole pelkkiä eläimiä.

Valmistaudun jo henkisesti siihen, että seuraavassa osassa päästään seuraamaan mammuttiseksiä. Siinä tanner tömisee!

Kirjan tiedot:

Jean M. Untinen-Auel: Hevosten laakso | WSOY 2022 (1. p. 1982) | 649 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: The Valley of Horses (1982) | Suomennos: Erkki Hakala

Luettu myös:

Sallan lukupäiväkirja, Vinttikamarissa ynnä varmaan muutkin

Haasteet:

* Lukumatka menneisyyteen 2024 : Ennen vuotta 1000

* Tiiliskiven neljä vuodenaikaa : Kevät

* Vahvat naiset 2024 : Jumalatar

Natasha Pulley: The Bedlam Stacks

Although I hadn’t been shot at for years, it took me a long time to understand that the bang wasn’t artillery.

Natasha Pulleyn The Bedlam Stacks on lämmittänyt hyllyäni jo monta vuotta. Monta, monta vuotta. Olen lukenut Pulleylta aiemmin The Watchmaker of Filigree Streetin ja ostanut tämän luultavasti pian sen jälkeen. Ei kyllä mitään mielikuvaa koko ostokerrasta eikä tuo The Watchmaker ole jäänyt mieleen paljoa enempää.

Joka tapauksessa tämän lukeminen on jäänyt, koska ostohetken jälkeen olen joka kerta kirjaa vilkaistessani ajatellut, että kuulostaapa tylsältä. Mikä on sinänsä pieni mysteeri, koska tämä on historiallista fantasiaa, jossa vaelletaan eksoottisessa ympäristössä.

Brittiläinen Merrick Tremayne saa vuonna 1859 tehtäväkseen matkustaa Peruun etsimään harvinaisia kiinapuita, joiden kaarnasta saatavaa kiniiniä tarvitaan malarialääkkeisiin. Perussa Merrick kumppaneineen saa oppaakseen paikallisen papin Raphaelin, jonka kylässä tapahtuu outoja.

Mutta! En ollut ollut väärässä. Tämä oli aika tylsä kirja. Ensimmäiset sata sivua mietin, että eikö tässä tosiaan tapahdu mitään. Seuraavissa parissa sadassa sivussa tapahtui asioita, mutta mikään varsinainen jännitysnäytelmä ei ollut. Tahti ja kerronta tuntuivat hyvin verkkaisilta eikä kylän ja Raphaelin salaisuus oikein jaksanut kiinnostaa.

Kiinnostavinta oli seurata Merrickin ja Raphaelin tutustumista. Oikeastaan olisin halunnut lukea Raphaelin tarinan hänen näkökulmastaan. Se olisi ollut huomattavasti kiinnostavampi ratkaisu ja samalla oltaisiin vältytty kirjaa jonkin verran vaivaavalta eksotismilta. Valkoinen brittimies kun pitää perulaisten tapoja ja uskomuksia kovin kummallisina, Merrick (tietenkin) hieman vähemmän kuin hänen kumppaninsa.

Lopputulemana kirja ei siis tehnyt sen suurempaa vaikutusta, mutta tulipahan viimeinkin luettua, kiitos Hyllynlämmittäjät-haasteen. Tämä saa jatkaa matkaansa lahjoituksena kirjaston kokoelmaan.

Kirjan tiedot:

Natasha Pulley: The Bedlam Stacks | Bloomsbury Circus 2017 | 337 sivua | Omasta hyllystä

Haasteet:

* Hus hyllynlämmittäjät 2024 : Vaikuttaa tylsältä

* Kesäkirjabingo : Kesä töissä

* Fantastinen kesä : Sijoittuu useampaan maahan

Agatha Christie: Lomahotellin murhat

“Ajatellaanpa vaikka noita Kenian juttuja”, majuri Palgrave virkkoi.

Vaan eipä virko kauan, koska nyt ollaan Agatha Christien dekkarissa! Tämä Lomahotellin murhat on tuttu TV:stä, mutta ei se vienyt iloa lukemisesta. Vaikka muistinkin, kuka murhaaja on, neiti Marplen juonittelua oli hauska seurata. Kukapa epäilisi, että herttainen vanha rouva on terävä kuin partaveitsi?

Muutenkin neiti Marple oli mieleeni. Heti alussa hän tuskailee luksuslomalla, jolle Raymond-kulta on hänet pakottanut. Hiekkarannat, palmut, täyden palvelun hotelli ja monotonisen aurinkoinen sää ovat vain niin tylsiä. Samaa mieltä, neiti Marple, samaa mieltä.

Neiti Marplen (tai Hercule Poirotin) läheisyydessä ei kuitenkaan kannata lomailla tai ylipäätään viettää aikaa. Ruumiita alkaa kasaantua ja neiti Marple on, jos ei suorastaan riemussaan, niin ainakin kiinnostunut. Ennen kuolemaansa majuri Palgrave aikoi näyttää valokuvan murhaajasta ja nyt kuva on kadonnut. Mikä mysteeri!

Tämä oli kyllä ihan täydellinen kesäkirja. Christie kirjoittaa kepeästi ja neiti Marple on niin mainio tarkkaillessaan lomahotellin vieraita. Osa vieraista tuntee toisensa jo vuosien takaa eivätkä he silti huomaa toisistaan kaikkea sitä, mikä on neiti Marplelle itsestään selvää.

Yhtenä kirjan teemoista onkin se, miten voit luottaa oikeastaan täysin vieraan ihmisen sanaan. Kyllähän he väittävät olevansa herra ja rouva X paikasta Y, mutta mistä sinä tiedät puhuvatko he totta?

No, nykyaikana nämä ihmiset olisivat välittömästä stalkanneet toisiaan somessa, mutta eipä se ollut mahdollista neiti Marplen aikana. Tässä ei mainita vuosilukuja, mutta tarina sijoittunee 1960-luvun alkuun, koska silloin se ilmestyikin.

Kirjan tiedot:

Agatha Christie: Lomahotellin murhat | WSOY 2023 (1. p. 1965) | 229 sivua

Englanninkielinen alkuteos: A Caribbean Mystery (1964) | Suomennos: Anna-Liisa Laine

Luettu myös:

Ainakin Hurja Hassu Lukija ja Kirjojen lumo.

Haasteet:

* Lukumatka menneisyyteen 2024 : Yhteisö

* Kesäkirjabingo : Kesäklassikko

Shelley Parker-Chan: He Who Drowned the World (The Radiant Emperor #02)

“Surely it requires no extended consideration,” the woman’s voice said from behind the stirring gauze curtains of the carriage.

Joskus sitä lukee niin erinomaisen kirjan, että on vaikea aloittaa toista sen jälkeen. Shelley Parker-Chanin The Radiant Emperor -duologia oli näköjään minulle sellainen. Luin kirjaston kappaleet, mutta tilasin sitten kirjat omaan hyllyyni.

He Who Drowned the Worldissa taistelu Kiinan valtaistuimesta kiihtyy ja vaikka historia kertookin, kuka sille loppujen lopuksi nousee, matka on silti jännittävä. Yllätyksiä, petoksia ja moraalista rappiota riittää vaikka kuinka. Kukaan valtaistuinta väijyvistä ei ole hyvä ja epäitsekäs ihminen ja keskeinen kysymys onkin se, kuinka pitkälle he ovat valmiita menemään saavuttaakseen tavoitteensa?

Juonittelut ovat todella kiinnostavia, ja kiinnostavaa on myös se, mitä Parker-Chan sanoo sukupuolista ja sukupuolirooleista. Kukaan kirjan päähenkilöistä ei sovi siihen kapeaan muottiin, johon ihmisiä 1300-luvun Kiinassa survottiin. Naisen oli oltava yhdenlainen ja miehen toisenlainen.

Tarinassa kapeat laatikot tarjoavat myös tilaisuuden juonitella vielä enemmän. Eihän kukaan esimerkiksi epäile, että hiiviskelysyistä naiseksi pukeutunut Zhu voisikin olla Zhu, sotajoukkojensa johtaja. Kuka mies muka pukisi ylleen naisen vaatteet?

Itselleni jäi mieleen myös se, miten paljon mongolivaltakunta tarvitsee byrokraatteja, mutta miten paljon se samaan aikaan halveksii miehiä, jotka ovat byrokraatteja. Kiva kun pyörität valtakunnan tärkeitä asioita, mutta kyllähän tuo papereiden pyörittely halventaa miestä.

Mutta siis, lopputulema todella kieroja kirjoja ja vastenmielisiä hahmoja! Niin hirveitä tekoja kuin Zhu, Baoxiang ja Ouyang tekevätkin, heitä ei kuitenkaan voi olla ymmärtämättä. No, tiettyyn pisteeseen ainakin…

Tässä kirjassa on muuten huomattavasti enemmän seksikohtauksia kuin ensimmäisessä osassa. Yksikään niistä ei ollut erityisen rakastava tai romanttinen, ja harvassa tapauksessa kumpikin osapuoli oli mukava omasta halustaan. Seksi on tarinassa vallankäytön ja manipuloinnin väline, yksi tehokas ase muiden joukossa.

“Our suffering wasn’t a payment. It was a gift. We gave it to you so you can achieve your fate. And your fate isn’t just a throne, or greatness. It’s greatness enough to change the world. What incentive did any of the men who sat on the throne, or who would sit on it if not for you, have to change how things are? But you understand what it’s like to be nothing. You understand what it is to feel, and to hurt. You understand what it is to be someone who’s judged as worthless because of their sex or the shape of their body or what they do or what they like.”

(s. 443-444)

Mutta siis, kokonaisuudessaan mahtava lukukokemus!

Kirjan tiedot:

Shelley Parker-Chan: He Who Drowned the World | Mantle 2023 | 487 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Fantastinen kesä : Moraalisesti harmaa henkilö

Bushra Rehman: Roses, in the Mouth of a Lion

Corona, I’m talking about a little village perched under the number 7 train in Queens between Junction Boulevard and 111th Street.

Tartuin tähän Bushra Rehmanin Roses, in the Mouth of a Lion -kirjaan sekä erikoisen nimen että hienon kannen vuoksi. Kyllä olen joskus niin pinnallinen kirjojen suhteen. Mutta tämä osoittautuikin vetäväksi ja mielenkiintoiseksi kirjaksi.

Tarina sijoittuu 1980-luvun Coronaan, Queensiin piirikuntaan, ja kattaa vuodet 1985-1989. Tänä aikana Razia kasvaa nuoresta tytöstä teini-ikäiseksi ja ulos siitä roolista, johon häntä on kasvatettu. Razia on toisen polven maahanmuuttaja, jonka vanhemmat ovat kotoisin Pakistanista.

Kirja on kiinnostava kuvaus toisesta kulttuurista ja siitä, millaista on kasvaa kahden kulttuurin välissä. Razia huomioi varsin kirpeästi, että vaikka Coronan pakistanilaiset ovat lähteneet Yhdysvaltoihin paremman elämän toivossa, he eivät itse asiassa halua muuttaa montaakaan asiaa elämässään Raziakin arvostaa perheensä kulttuuria ja uskontoa, mutta huomaa myös miten ahdas etenkin tytön lokero on.

Hyytävin kuvaus koskeekin nuoria tyttöjä ja sitä, mitä varten heitä kasvatetaan. Vähänkään kipakammat tytöt kiikutetaan kiireesti Pakistaniin naimaan paikallinen mies. Kiltit tytöt puolestaan naitetaan miehille, jotka haluavat matkalipun ja oleskeluluvan Yhdysvaltoihin.

I knew the Aunty’s nephew was like the young uncles from my childhood. For them, us first-gen Pakistani girls were a forest of green cards. We were groomed like Christmas trees, thinking we were growing, but we were just being readied to be cut down. They were coming for us.

(s. 137)

Razian kasvutarina on myös matka ymmärtämään omaa seksuaalisuuttaan. Hämmentävät tunteet kirkastuvat ennen pitkää ymmärrykseksi siitä, että hän pitääkin tytöistä.

Tykkäsin kirjasta ja Raziasta ja siitä, miten Coronan pakistanilaisia ja heidän identiteettiään kuvataan. Razian maailma avautuu iän karttuessa hyvin luontevasti. Tarina tuntui hyvin elävältä ja vaikka vuodenajat vaihtuvat, minulle jäi päällimmäisenä mieleen kuva kuumasta kesästä.

Tarina päättyy Razian vaikeaan valintaan ja sellaiseen “tästä se alkaa” -cliffhangeriin. Harmi, että tälle ei ole jatkoa!

Kirjan tiedot:

Bushra Rehman: Roses, in the Mouth of a Lion | Flatiron Books 2022 | 276 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Queer-lukuhaaste 2024 : Queerius ja uskonto

* Vahvat naiset 2024 : Itsenäisyys

Itaru Kinoshita: Dinosaur Sanctuary Vol. 01

Jurassic Park -fanit, tässä sarjakuva teille! Ja kun puhun teistä, tarkoitan tietenkin meitä. Jurassic Park on edelleen suosikkielokuviani.

Itaru Kinoshitan Dinosaur Sanctuary -manga jäi mieleeni jonkun kirjagrammaajan postauksesta ja harmi kyllä en muista kenen. Kiitos vain sinulle, olit kuka hyvänsä!

Tässä aloitusosassa esitellään sarjan maailmaa ja hahmoja. Historia on mennyt vähän toisella tavalla ja vuonna 1946 löydettiin piilossa eläneitä dinosauruksia. Mitä ihmiset heti tekivätkään? Laittoivat ne tietenkin eläintarhoihin ja keksivät keinon tuoda jo kadonneita lajeja takaisin.

Tarinassa ollaan suunnilleen nykypäivässä ja dinofani Suzume pääsee töihin yhteen Japanin dinosauruspuistoista. Päähenkilönä Suzume oli ihan toimiva hahmo ja uskottavasti uusi työssään: hän ei osaa kaikkea heti kättelyssä, mutta on valmis oppimaan.

Yllättäen dinosaurukset on piirretty realistisemman näköisiksi kuin tarinan ihmishahmot. Sarjan toisena tekijänä ja asiantuntijana on tohtori Shin-ichi Fujiwara, joka tutkii ja opettaa paleontologiaa yliopistossa. Eipä siis ihme, että kuvituksessa ja eläinten käyttäytymisen kuvauksessa on pyritty realismiin.

Troodon pesässään.

Lukujen välissä on Fujiwaran kiinnostavia infosivuja, joissa hän kertoo työstään ja kirjassa esitellyistä dinosauruslajeista. Osa niistä on tuttuja, osa oudompia. Tarinan keskiössä on myös eläinten hyvinvointi sikäli, että hoitajat haluavat niiden olevan mahdollisimman terveitä ja onnellisia.

Tätä oli kuitenkin vähän vaikea niellä, koska nämä dinot eivät elä Jurassic Parkin puistoissa vaan todellakin eläintarhassa. Aitaukset ovat pieniä eikä useimmilla ole omanlajista seuraa. Sääliksi kävi.

Aion kuitenkin jatkaa sarjan parissa, koska dinosauruksia. Olen sen suhteen helppo tapaus.

Kirjan tiedot:

Itaru Kinoshita: Dinosaur Sanctuary Vol. 01 | Seven Seas Entertainment 2022 | 198 sivua | Kirjastosta

Japaninkielinen alkuteos: Dinosan (2021) | Englanninkielinen käännös: John Neal

Haasteet:

* Helmet 2024 : 13. Kirjan tapahtumapaikka on suljettu tai rajattu [39/50]

Jenna Kostet: Punainen noita

- Mikä siinä on vialla? Valpuri kysyi ja kyykistyi äitinsä viereen.

Haluatko lukea jotain oikein masentavaa? Räytyä toivottomuudessa ja ihmisten pahuudessa? Lukea tarinan, jossa tunnelin päässä näkyvä valo on rovio, jolla sinut poltetaan?

Jos vastaus on kyllä, suosittelen tätä Jenna Kostetin Punaista noitaa. Se olikin paljon masentavampi tarina kuin takakansitekstin perusteella kuvittelin.

Ei niin, että olisin olettanut tämän olevan onnellinen tarina, perustuuhan tämän tositapahtumiin. Valpuri Kinni (Kyni) eli 1600-luvulla ja häntä syytettiin noituudesta monta kertaa. Lopulta hänet todellakin poltettiin roviolla Hämeenlinnassa vuonna 1665.

Mutta siltikään en osannut odottaa tällaista kurjuudessa rypemistä. Kostet on kyllä kirjoittanut uskottavan kuvauksen siitä, miten ahdasmielinen, taikauskoinen ja vainoharhainen tuon ajanjakson ilmapiiri on epäilemättä ollut. Jokaisen ja etenkin jokaisen naisen piti olla hyvin varovainen ettei vain tullut sanoneeksi jotain, joka olisi jollain tavalla voitu tulkita kiroukseksi tai noituudeksi.

Kostet on myös luonut todella vastenmielisiä ja todentuntuisia hahmoja, etenkin miehiä, jotka oikein innolla osallistuivat noitien vainoamiseen. Toisten oikeuksien polkeminen pönkitti mukavasti heidän omaa valtaansa. Valpurin veli Tuomas on loistava esimerkki tästä.

Tarinassa toistellaan sitä, miten älykäs ja kaikin puolin veljeään parempi kaikessa Valpuri on. Hänen tekonsa eivät kuitenkaan aina oikein vastanneet sitä kuvaa, minkä kerronta hänestä halusi antaa. Oli vähän vaikea uskoa häntä vahvaksi ja itsenäiseksi, koska hän palasi aina takaisin Tuomaksen ja kyläpahasensa vainottavaksi.

Minusta oli harmillista, että loppujen lopuksi tarina tuntui tapahtumien suhteen aika tasapaksulta. Köyhyyttä ja kurjuutta niin kauas kuin silmä siintää, mikä oli varmasti totta, mutta tarinana se ei ollut kovinkaan kiinnostava. 

Minusta kirjassa oli myös rakenteellinen ongelma sikäli, että ensimmäiset 100 sivua viivytellään Tukholmassa, sitten kurjistellaan muutama vuosi Liitsolassa, ja viimeiset sata sivua kiidetään halki kolmen vuosikymmenen. Tuo viimeinen ajanjakso on juuri se, jonka aikana tapahtuneista Valpurin käräjöinneistä on olemassa kirjallista todistusaineistoa. Niissä tapauksissa olisi varmasti voinut vähän viivähtääkin.

Mutta, luin kirjan kuitenkin loppuun asti, koska ajankuva oli hyvin kirjoitettu ja teksti sujuvaa.

Kirjan tiedot:

Jenna Kostet: Punainen noita | Aula & Co. 2024 | 328 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Amman lukuhetki, Kirjojen kuisketta, Tuijata ynnä ehkä muutkin

Haasteet:

* Lukumatka menneisyyteen 2024 : Kansanperinne

* Elämänkertabingo: Elämänkertaromaani

* Vahvat naiset 2024 : Noita