Max Gladstone: Three Parts Dead (Craft Sequence #01)

God wasn't answering tonight.

Yövuorossa palveleva ja palvova Abelard on ensimmäisiä, jotka huomaavat tulenjumala Kosin kuolleen. Pian tämän jälkeen ketjupolttava ja äkillistä uskonkriisiä poteva nuori pappi huomaa sotkeutuneensa nekromantikkojen puuhiin. Tara Abernathy puolestaan on vasta ja hyvin epäilyttävissä oloissa valmistunut nekromantikkovelho*, joka seuraa mentoriaan Alt Coulumbin suurkaupunkiin. Kaksikko on palkattu herättämään Kos kuolleista, koska kaupunki ei pyöri ilman jumalallista höyryvoimaa. Kun käy ilmi, että Kos onkin murhattu, vaarassa ovat sekä Abelard ja Tara että itse Oikeus.

*Kirjan termi on Craftswoman/Craftsman, jolle en nyt keksi tähän hätään parempaakaan suomennosta.

Ostin tämän joskus vuosia sitten kirjakaupasta, mutta jostain syystä se on jäänyt hyllyä lämmittämään. Harmillista, tämä nimittäin oli niin kiva ja erikoinen lukukokemus, että olisin halunnut lukea sen aikoja sitten. Gladstonen luoma maailma on kerrassaan mahtava ja kummallinen, ja hänen hahmoistaan on helppo pitää ja  joitain heistä on hyvin helppo inhota.

Tarina lähtee siis käyntiin jumalan kuolemasta, jota Kosin kirkko yrittää ymmärrettävistä syistä peitellä. Taralla on kasoittain traumoja oppivuosistaan salatussa akatemiassa, josta hänet kirjaimellisestikin potkittiin pihalle heti valmistumisen jälkeen. Hän ei pysty enää sopeutumaan maanviljelijäperheensä elämään ja on onnesta soikeana, kun mahtava velho Elayne Kevarian käy nappaamassa hänet mukaansa Alt Coulumbiin. Pidin todella paljon Tarasta ja hänen kyynisyydestään, etenkin kun hänen vastaparinaan on idealistisempi Abelard.

Kirjan huikea maailma rakentuu pikkuhiljaa ja irtonaisiltakin tuntuvat palat loksahtavat lopulta paikoilleen. Mitään ei selitetä puhki tai tavalla, joka ei tunnu luontevalta kirjan hahmoille. Vampyyrit, kävelevät luurangot, jumalat, höyrykoneet ja nekromantia ovat olemassa suloisessa sekamelskassa, joka on kuitenkin täysin järkeenkäyvä. Gladstone rakentaa tarinan edetessä paitsi vauhdikasta ja väkivaltaista juonta, myös tämän maailman historiaa, mytologiaa ja tavallista arkea.

The airborne wheels returned to the cobblestones with a bone-jarring thud. Tara's teeth clapped together so hard her jaw ached. "Is our driver insane?"

He [Abelard] brought one finger to his lips. "Don't let him hear you. Cabbies in Alt Coulumb are touchy, with reason. The Guild has zero tolerance for accidents."

"They fire you if you have a wreck?"

"It involves fire, yes. Trust me, there's no safer place on the road in Alt Coulumb than in a cab."

(s. 106)

Kokonaisuutena kirja on synkkä ja siksi se sopikin hyvin syysiltaan. Verta ja suolenpätkiä lentelee aina silloin tällöin, etiikka ja moraali ovat usein hyvin kyseenalaisia eikä kukaan hahmoista ole täydellinen. Yksi sivuhahmoista saa kiksinsä paitsi karmivasta työstään, myös vampyyrien puraisuista. Velhot mieltävät itsensä miltei jumalten veroisiksi eikä Tara voi ymmärtää Abelardin uskoa tai tuskaa Kosin kuolemasta. Elayne Kevarian toteaakin, että tietynlainen välinpitämättömyys ja henkinen kylmyys kasvaa samaa vauhtia velhon iän ja voimien kanssa. 

Pidin aivan erityisesti siitä, miten yllättävä kirja oli. Se on sekoitus steampunkia, fantasiaa, dekkaria, uskontoa ja jopa oikeussalidraamaa. Jokaisen kulman takana tuntuu vaanivan uusi yllätys oli sitten kyse Alt Coulumbin arkkitehtuurista, kävelevien luurankojen todellisesta luonteesta tai totuudesta ihmisten ja jumalten välisen sodan takana. 

Pitänee hankkia sarjan seuraavakin osa. Mikäli oikein ymmärsin, kirjat toimivat myös itsenäisinä teoksina eikä niissä kaikissa ole samoja päähenkilöitä. Sinänsä harmillista, koska pidin näistä hahmoista, mutta tätä kiehtovaa maailmaa on varmasti kiva tutkia monesta suunnasta.

Kirjan tiedot:
Max Gladstone: Three Parts Dead | Tor Books 2013 (1. p. 2012) | 333 sivua | Omasta hyllystä

Haasteet:
* Halloween-lukuhaaste
* Syyslukuhaaste - Dark academia
Luovasti tulkiten! Taran akatemia on hyvinkin synkkä paikka.
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 10. kirjan nimessä on numero [38/50]

Anniina Mikama: Tinasotamiehet

Mina seisoi näyttämöllä esiripun takana ja häntä jännitti.

Vuonna 1891 Professori Wiktor saa vanhalta ystävältään kutsun Englantiin ja niinpä Minakin pakkaa laukkunsa. Edessä on merimatka Lontooseen, jossa Minan ja Tomin on tarkoitus pistää pystyyn kaikkien aikojen taikurishow. Mukaan lähtee myös Sotamies, jonka avulla mahdottomatkin temput ovat mahdollisia. Perillä Mina tutustuu joukkoon katupoikia ja Wiktorin vanhoihin ystäviin, ja pohtii omaa tulevaisuuttaan. Sydänsurusta huolimatta kaikki on hyvin kunnes Tomin vanhat vihamiehet ilmestyvät paikalle.

Olen lukenut sarjan edelliset osat Taikuri ja taskuvaras sekä Huijarin oppipoika. Tämä tarina jatkuu sarjan ensimmäisestä osasta, Huijarissahan hypättiin Wiktorin ja Tomin menneisyyteen. Odotin tätä kirjaa innokkaasta ja ehkäpä siksi petyin enemmän kuin muuten olisinkaan. Liian suuret odotukset ja niin pois päin. Ne asiat, jotka minua vaivasivat edellisissä osissa, saivat tässä paraatipaikan. Lisäksi se, mistä pidin oikein erityisesti Huijarin loppuratkaisussa, torpedoitiin tehokkaasti.

Noin puoleen väliin tämä oli kuitenkin juonellisesti oikein hyvä ja vetävästi kirjoitettu, ja luin kirjan yhteen menoon. Tykkäsin laivamatkan ja Lontoon kuvauksista, ja aivan erityisesti Minan ja Tomin lavashow'sta. Olisipa huikeaa nähdä se oikeasti! Pidin myös etenkin Minan ja Wiktorin kärkevästä sanailusta, jossa kaksi itsepäistä ihmistä ei halua antaa periksi senttiäkään ja tekee kaikkensa voittaakseen väittelyn.

- Haluatteko vielä jotakin?

Professori nosti katseensa teekupistaan.

- Haluan, hän vastasi. - Haluan kadotetun nuoruuteni takaisin.

- Hyvänen aika, sanoi Mina. - Jos te ette tiedä, minne se on kadonnut, minä en voi auttaa.

(s. 15)

Myös Sotamiehen henkinen kasvu vastasyntyneestä androidista omaksi persoonakseen oli kiinnostavaa. Sotamies ottaa itselleen nimen Alex vaikka tunteekin, että se ei ehkä ole hänen oikea nimensä. (Mitä vähemmän ajattelen sitä, mikä hänen oikea nimensä ilmeisesti on, sen parempi...) Olisin mieluummin lukenut enemmänkin Alexista, joka työnnettiin vertauskuvallisesti alas lavalta aina, kun häntä ei tarvittu edistämään juonta. Olisin esimerkiksi halunnut tietää, millainen hänen oma taikuriesityksensä oli.

Mina on onneksi kirjassa oma kipakka ja aikaansaava itsensä, vaikka käyttääkin turhan paljon aikaa tunteidensa vatvomiseen. Tomin persoonallisuus on mystisesti kadonnut, joten Minan jatkuva "voi ei, rakkautemme ei koskaan voi olla" herätti lähinnä kysymyksen siitä, mikä Tomissa nyt niin ihanaa olikaan? Mihin ominaisuuksiin Mina on rakastunut? Mina on kirjassa parhaimmillaan nauttiessaan esiintymisestä ja juoksennellessaan katupoikien kanssa. Pidin siitä, miten Minan ja näiden poikien kautta tuotiin esiin paitsi Minan muuttunut elämäntilanne, myös ajan luokkajaot noin yleisesti. Mina on nyt vain vieras poikien maailmassa ja kun seikkailu on ohi, hän ei ole se, joka nukkuu paljaan taivaan alla.

Mutta niin, se kirjan puoliväli ja mitä sitten tapahtui. Jos et halua tietää mitään kirjan lopusta, juonipaljastusvaroitus on sitten tässä. En sentään kerro koko loppuratkaisua, mutta joitain sen elementtejä kyllä.

Olen edellisten osien kohdalla sanonut, että en pitänyt niiden loppuryminöistä. Lasereita ovista ja ikkunoista, outoja kultisteja jne., vähemmälläkin olisi pärjätty. Minun lukukokemukseni kannalta oli ikävää, että tässä kirjassa tuo rymistely alkoi puolessa välissä kirjaa ja kasvoi aina vain suurempiin mittoihin. Lopulta joka nurkan takana oli androidi lasereineen, kaikkivoipa alien tai deus ex Merlin. Joskus jopa kaikkea yhtä aikaa! Siinä vaiheessa, kun pihalammesta nousivat Camelotin linnan rauniot, suljin kirjan ja mietin pitäisikö se jättää kesken. 

No en jättänyt, mutta kieltämättä mietin nyt mielessäni vaihtoehtoista loppua sarjalle. Minua oikeasti harmittaa etten pitänyt tästä lopusta ollenkaan, koska Mikaman luoma maailma oli niin kiinnostava ennen kuin turbovaihde meni päälle. Suolana haavan päälle olivat vielä Wiktor ja Zofia. Pidin siitä, että he lähtivät eri teille Huijarin oppipojassa, koska he halusivat elämältään eri asioita. Se oli raikas tuulahdus ja erilainen loppuratkaisu "ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka" -loppujen meressä. Ja nyt sitten kävikin ilmi, että he ovat kaivanneet toisiaan viimeiset vuosikymmenet ja Zofian aviomies on sopivasti kuollut pois joitain vuosia sitten. Aviomies mainitaan noin kahdessa lauseessa, mikä oli hieman hämmentävää, koska muistaakseni kyseessä oli molempien nuoruudenystävä eikä Wiktor edes tiennyt hänen kuolleen. No mitäpä sitä turhaan suremaan, nyt tie on avoin aidolle onnelliselle lopulle!

Eli, puoleen väliin asti vetävästi kirjoitettu kirja ja pidän Minasta hahmona edelleen. Loppupuoli sen sijaan ei jättänyt erityisen hyvää mieltä. Olisi erityisen kiinnostavaa tietää, mitä kirjan nuori kohdeyleisö on tykännyt sarjan päätösosasta. Toimiko loppurymistely heidän mielestään hyvin?

Kirjan tiedot:

Anniina Mikama: Tinasotamiehet | WSOY 2020 | 397 sivua | Omasta hyllystä

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2020 - 6. kirjan nimi alkaa ja päättyy samalla kirjaimella [16/50]
* Popsugar Reading Challenge 2020 - a book with a robot, cyborg or AI character [15/50]
* Kirjahyllyn aarteet 2 [kirja 4]

Anniina Mikama: Huijarin oppipoika

Anniina Mikama:
Huijarin oppipoika
412 s,
WSOY 2019
Omasta hyllystä

Sotilaan juostessa alas kivikkoista rinnettä hänen päänsä sisällä takoi vain yksi ajatus.

15-vuotias Wiktor haaveilee seikkailuista vuoden 1829 Krakovassa. Elämän suurinta huvia on selvittää taikurien salaisuuksia yhdessä parhaan ystävän Zofian kanssa, mutta sen suurempia elämyksiä Wiktor ei oikeastaan odota. Joen rannassa räjähtänyt taivaankappale muuttaa kuitenkin Wiktorin elämän aivan kokonaan. Yhtäkkiä hän huomaa olevansa liikuntarajoitteinen ja joutuneensa seikkailuun sekä oudon kultin että ehkä vieläkin oudomman mekaanisen miehen kanssa. Lisäksi hän pääsee kellosepän oppipojaksi, mutta päättää oppia taikurin taitoja siinä sivussa oli opettaja mitä mieltä hyvänsä...

Tämä on notkunut hyllyssäni jo monta kuukautta, mutta sainpahan viimeinkin luettua. Valitsen lukemiseni fiilispohjalta ja vaikka pidin paljon kesäkuussa lukemastani Taikurista ja taskuvarkaasta, aiemmin ei vain ole tuntunut siltä, että tämä on juuri sen hetken kirja. Tähän hetkeen se sitten sopikin oikein hyvin. Jokin, en tiedä mikä, teki tästä mainion syyskirjan.

Oletin tämän olevan suora jatko-osa Taikurille ja taskuvarkaalle, mutta tässä kirjassa hypätäänkin ajassa taaksepäin. Nyt keskitytään siihen, miten Tomin ja Wiktorin yhteinen, vuosikymmeniä kestänyt taival alkoi. Tarinallisesti mielenkiintoinen valinta ja nyt minua kiinnostaakin nähdä, mihin aikaan trilogian viimeinen osa sijoittuu. Jatkuuko Minan tarina siitä, mihin se jäi, vai loikataanko ajassa kunnolla eteenpäin? Vai mennäänkö vielä kauemmas menneisyyteen/tulevaisuuteen ja Tomin entiseen elämään?

Pidin paljon Minasta ja niin myös Wiktorista. Ymmärrettävistä syistä hän viettää jonkin aikaa hyvin synkissä mietteissä, mutta sitten uteliaisuus ja itsepäisyys voittaa äidin, Zofian ja etenkin kelloseppä Sewerynin tuella. Pidin aivan erityisesti siitä, että tässä on kirja, jonka päähenkilö on pyörätuolissa ja tarina ei silti kerro hänen liikuntarajoitteestaan. Juoni on rakennettu taitavasti sellaiseksi, että Wiktorin vammalla ei ole seikkailun kannalta mitään väliä. Toki se asettaa joitain realistisia rajoitteita ja Wiktor joutuu esimerkiksi pohtimaan, mihin pyörätuolin kanssa mahtuu piiloon, mutta se itsessään ei estä häntä osallistumasta seikkailuihin ja vauhdikkaisiin tapahtumiin muiden kanssa. Johtolankoja etsiessä kartanon käytäviä voi yhtä hyvin rullata tuolilla kuin kävellä kahdella jalallakin. Kerronta ei myöskään sortunut osoittelemaan koko ajan sormella PYÖRÄTUOLIA, muistathan lukija että Wiktorilla on PYÖRÄTUOLI, katso tuossa on PYÖRÄTUOLI. Se mainittiin kun se oli syytä mainita ja se siitä.

Pidin muistakin kirjan hahmoista ja heidän välisistä suhteistaan. Ilokseni tarina rakentuu pitkälti ystävyyden ja ystävystymisen eikä romanttisten käänteiden varaan. Wiktorin äidin on ensin vaikea hyväksyä Seweryniä, mutta kun mies osoittaa olevansa oikeasti Wiktorin ystävä, äitikin lämpenee. Wiktor ja Zofia ovat ystäviä ja kyllä, totta kai ilmassa on ihastumista. Tykkäsin kuitenkin kovasti siitä, miten tämä ratkaistiin. Joskus kompromisseja vain on mahdoton tehdä. Noin yleisesti ottaen pidän tarinoista, joissa tyttö/nainen ei uhraa omaa kunnianhimoaan ja taitojaan pojan/miehen vuoksi tai jää kiltisti kotiin odottamaan kun seikkailut tapahtuvat aivan muualla.

Harmi kyllä tämänkin tarinan loppua vaivasi sama asia kuin Taikuria ja taskuvarasta. Juoni etenee luontevasti ja sopivaa vauhtia kunnes ollaan loppuhuipennuksessa, ja sitten homma lähtee ihan lapasesta. Viimeksi Terminaattori oli Helsingissä, nyt krakovalaisessa kartanossa, minkä lisäksi kulttilaisiin liittyvä juonikuvio sai kummallisia lisäkiemuroita. Yliampuvuus sai tarinan lopun tuntumaan irralliselta ja sellaiselta "no nyt äkkiä joku loppu tähän, ihan sama mikä, vähän lasereita vaikka?" -hutaisulta.

Mutta, odottelen nyt kevättä ja trilogian päätösosaa!

Haasteet: 

* Helmet-lukuhaaste 2019 - 50. kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja [37/50]

* Kirjahyllyn aarteet [kirja 7]

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

Anniina Mikama:
Taikuri ja taskuvaras
415 s.
WSOY 2018
Omasta hyllystä

Mina oli nähnyt nuoren miehen Rautatientorin nurkalla ja lähtenyt seuraamaan.

16-vuotias Mina on nokkela orpotyttö, joka asuu ränsistyneessä halkoliiterissä ja elättää itsensä varastelemalla vuoden 1890 Helsingissä. Eräänä päivänä hän erehtyy varastamaan kummallisen pienen laitteen nuorelta mieheltä, joka saa hänet kiinni. Tom on keksijä ja taikuri, joka palkkaa Minan kärttyisen Professorin henkilökohtaiseksi avustajaksi. Pian Mina on osa myös Tomin lavashow'ta, ja kaikki sujuukin hyvin kunnes nuorten menneisyydet saavat heidät kiinni. Tomilla ja hänen rakentamallaan mekaanisella Sotamiehellä on taskussaan suurempi salaisuus kuin Mina olisi voinut kuvitellakaan.

Joo joo, kaikkihan tämän ovat jo lukeneet paitsi minä. Tämä(kin) on roikkunut lukulistallani ilmestymisestään saakka, mutta niin on moni muukin kirja ja vuoronsa kullakin. Nyt minulla ainakin on se etu, että jatko-osaa ei tarvitse odotella kovinkaan pitkään, se nimittäin löytyy jo hyllystäni. Tässä on vähän reilut 400 sivua ja luin tämän yhdessä illassa, joten olihan tämä varsin vetävää tekstiä. 

Pidin kirjasta ja sen juonesta eniten ennen Suurta Paljastusta (kaikki kirjan lukeneet tietävät varmasti, mitä tarkoitan tällä). Mikama on onnistunut historiallisen miljöön luomisessa vallan erinomaisesti. Oli mukavaa ja jotenkin kotoista lukea Minan arjesta, joka ei enimmäkseen ollut mitenkään jännittävää, mutta kuitenkin Minalle merkityksellistä. Kun olet pukeutunut rääsyihin ja elänyt liiterissä, pyykinpesussakin on hohtoa vaikka se käsipelillä raskasta onkin. Mina on alkujaan kohtuullisen varakkaasta perheestä, joten hän iloitsee esimerkiksi siitä, että pääsee taas kirjojen pariin ja keskustelemaan erilaisista asioista niistä kiinnostuneiden ihmisten kanssa. 

Tomin keksinnöt ja taikashow olivat nekin todella kiinnostavia. Harvemmin sitä pääsee kurkistamaan taikurin salaisuuksiin ja esityksen kulisseihin, mutta nytpä pääsi. Taikatemppujen hohto ei himmennyt, vaikka Tom selittikin Minalle miten ne toimivat. Kirja ei oikeastaan ole steampunkia,  koska Tom leikkii sähköllä eikä höyryllä, mutta tunnelma on hyvin samanlainen. Tom on rakennellut huvikseen ja hyödyksi erilaisia laitteita puhetta nauhoittavista pikkulinnuista itsensä näköiseen, oppivaan Sotamieheen. Sotamies oli tietenkin todella hieno, mutta minä pidin eniten illuusioilla ja mekaniikalla toimivasta "kasvihuoneesta", jonka haluaisin päästä näkemään itsekin.

Tarinassa väistellään kivasti joitain niistä tyypillisimmistä nuorten kirjojen kliseistä. Kaunis mekko ei tee  automaattisesti Minasta kaupungin kauneinta naista. Mina tietenkin ihastuu Tomiin ja totta kai se on molemminpuolista, mutta toisaalta Minaan ihastunut Joel on oikeasti mukava eikä heittäydy ylidramaattiseksi ja/tai totaaliseksi psykopaatiksi kun Mina ei vastaakaan hänen tunteisiinsa. Toivon, että hän pysyy Minan ystävänä koko sarjan ajan, koska olen lopen kyllästynyt draamakuninkaisiin ja torjunnan vuoksi takkinsa kääntäviin miehenalkuihin. 

Mutta, koska minulla aina on mutta mukanani, en sitten pitänytkään niin paljon tästä Suuresta Paljastuksesta, tai oikeastaan sen jälkimainingeista. Tämä juonipaljastus sinänsä ei yllättänyt, mutta sen jälkeen homma tuntui lähtevän ihan lapasesta kunnes oltiin tilanteessa Terminaattori Helsingissä. Se, miten Minan ja kirjan pahisten tiet ristesivät, oli kivasti rakennettu dekkarimainen juoni, josta pidin. Olisin pitänyt sen loppuratkaisusta paljon enemmän ilman yliampuvaa terminaattorityyliä. Joskus vähempi on parempi ja ilman ydinreaktoriakin pärjättäisiin. Kirjoitustekniseltä puolelta minua häiritsi se, miten kerronta loikkasi välillä ja täysin satunnaisesti ulos Minan näkökulmasta muutaman lauseen ajaksi.

Sarjan seuraava osa on siis jo hyllyssäni odottamassa lukuvuoroa ja näillä näkymin luen trilogian viimeisenkin osan. Haluan tietää, miten Minan, Tomin ja Sotamiehen käy!

Luettu myös:

Kirjamerestä ongittua, Muissa maailmoissa, Kirjapöllön huhuiluja ynnä muut

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2019 - 9. alle 18-vuotiaan suosittelema kirja [27/50]

* Kirjankansibingo - piirroskuva

* Kirjahyllyn aarteet [kirja 4]

Colleen Gleason: The Clockwork Scarab (Stoker & Holmes #01)

Colleen Gleason:
The Clockwork Scarab
350 s.
Chronicle Books 2013
Kirjastosta

There are a limited number of excuses for a young, intelligent woman of seventeen to be traversing the fog-shrouded streets of London at midnight.

Vuoden 1889 steampunk-Lontoossa Mina "Sherlockin veljentytär" Holmes ja Evaline "Bramin sisar" Stoker saavat tehtäväkseen selvittää hienostoneitien mystiset kuolemantapaukset. Epäsosiaalinen Mina on veistetty samasta nerokkaasta puusta kuin kuuluisa setänsä, ja seurapiiriperhonen Evaline puolestaan valvoo öisin katuja vampyyrien varalta. Toisilleen tuntemattomat tytöt joutuvat yhdistämään voimansa ratkaistaakseen jutun, jonka ainoat vihjeet ovat kuolleilta löytyneet skarabee-amuletit.

Lainasin tämän steampunk-puuskassa ja harmi kyllä kirja ei ollut niin kiva kuin odotin. Juoni kuulostaa jännältä ja hauskalta enkä toki odota YA-romaanilta samaa kuin esimerkiksi ihan aidolta Sherlock-dekkarilta. Tähän on kuitenkin laitettu liikaa tavaraa, minkä vuoksi oikein mitään hahmoista steampunk-ympäristöön ei ole käsitelty loppuun asti. Kyseessä on myös sarjan aloitusosa. joten käytännössä kaikki juonet jäävät levälleen kirjan lopussa.

On myös vaikea sanoa kumpi oli raivostuttavampi minäkertoja, Mina vai Evaline. Kumpikin on turhautunut siinä lokerossa, johon hienostonaiset tuon ajan Lontoossa väkisin laitetaan. Pidin siitä, että heillä oli erilaiset ongelmat ja etteivät he olleet ajatuksiltaan liian moderneja. Mina on kuitenkin kerrassaan raivostuttava kaikkitietäjä, joka jaksaa muistuttaa lukijaa jatkuvasti siitä, miten suunnattoman älykäs hän on verrattuna kaikkiin muihin paitsi setäänsä ja Irene Adleriin. Toki hän myös vaikuttaa hyvin älykkäältä verrattuna Evalineen, joka tumpeloi tiensä ongelmasta toiseen. Kirjassa yritetään laittaa tyttöjen kautta vastakkain äly ja lihasvoima, mutta Evaline ei loppujen lopuksi meinaa selvitä edes pienestä tappelusta ilman miehistä apua.

Kirjan raivostuttavin kohtaus liittyykin juuri tähän. Totta kai kirjassa on poikajuttuja. Minan sydän tykyttää epäilyttävän nopeasti sekä pitkän skottipoliisi Graylingin että aikamatkustaja Dylanin läheisyydessä. Aivan, jostain käsittämättömästä syystä kirjassa on myös aikamatkustusta yhden  hämmentyneen vuodesta 2016 tulleen pojan verran vaikka ilmankin olisi pärjätty. Evaline kaipaa hajusuolaa salaperäisen ja ärsyttävän Pixin läheisyydessä, ja siinä verenpainetta nostattavassa kohtauksessa häviää tälle tahallaan kädenväännössä ihan vain siksi, että Pix tietäisi Evalinen antaneen hänen voittaa. En pidä tällaisesta kerronnasta, jossa tyttö on muka jotenkin parempi ihminen antaessaan pojan voittaa. Yllätyn suuresti jos Pix ei jossain vaiheessa osoittaudu vampyyriksi, korkeasäätyiseksi aateliseksi valepuvussa tai aikamatkustajaksi, tai mahdollisesti kaikiksi kolmeksi.

Sarja tosiaan jatkuu tämän jälkeen, mutta ainakaan nyt minulla ei ole suurempaa kiinnostusta lukea sitä. Ehkä jos saan toisen steampunk-puuskan, pidin siitä miten kaikki toimi höyryllä ja sähkö oli itse asiassa lailla kiellettyä.

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2019 - 12. kirja liittyy Isoon-Britanniaan [19/50]

Fiktiiviseen versioon, mutta Lontoossahan tässä juoksennellaan.

J. S. Meresmaa: Hämäränsäteet (Ursiini-trilogia #02)

J. S. Meresmaa:
Hämäränsäteet
151 s.
Robustos 2018
Kirjastosta

"Neiti, passi, olkaa hyvä."

Ursiininuoret Säde ja Anttoni ovat tottuneet koodien purkamiseen, eivät vakoilijan kenttätyöhön. Onnettomien sattumusten vuoksi juuri heidät on kuitenkin pakko lähettää vaihtoehtohistorian vuonna 1903 Imatralle salakuuntelemaan tärkeää tapaamista fennomaanien ja kareliaanien edustajien välillä. Paikalle on yllättäen kutsuttu myös kolmas osapuoli, jonka läsnäolo sekoittaa nuorten pakan kokonaan. Heidän on ylitettävä itsensä selviytyäkseen tukalasta tilanteesta, jossa ihmisten lisäksi uhkana on myös hyytävän kylmä talvi.

Lukaisin Naakkamestarin viime marraskuussa ja sarjan maailma jäi kiehtomaan niin paljon, että halusin ehdottomasti lukea jatkonkin. Nyt haluan lukea heti-tänne-nyt myös trilogian tulevan päätösosan, koska täytyyhän minun saada tietää miten tässä käy. Mietin kyllä miten ihmeessä kaikki nämä langanpäät saa koottua mitenkään järkevästi yhteen kirjaan, etenkin jos se tulee olemaan yhtä ohkainen kuin nämä kaksi muuta. Toivottavasti onnistuu!

Pidin taas paljon kirjan kertojasta, joka tällä kertaa on 16-vuotias Säde. Hän on tomera ja neuvokas, mutta tietää itsekin olevansa aivan väärässä tehtävässä. Säteen ja Anttonin vahvuudet liittyvät Naakkamestarin keräämän tiedon purkamiseen, eivät puskissa piileskelyyn ja salaisuuksien selvittämiseen. Pidin siitä, että he kompuroivat ongelmasta toiseen oman taitamattomuutensa vuoksi. He olivat myös tuskallisen tietoisia tästä. Virkistävää nähdä hahmoja, jotka ovat näin rehellisiä itselleen sekä sellaisia heikkouksia, joilla on oikeasti seurauksiakin.

Kirjan kerronta oli vetävää ja oikeaa tapahtumatykitystä. En olisi pannut pahakseni vaikka Säde ja Anttoni olisivat saaneet vetää välillä henkeä vähän pidempäänkin. Tykkäsin oikein erityisesti siitä, että tämäkin osa oli vapaa niistä melkein pakollisista nuortenkirjallisuuden romanssikuvioista. Ei  puuduttavaa tykkää/ei tykkää angstia tai turhaa kolmiodraamaa, jonka tuloksen kaikki tietävät kuitenkin välittömästä, jee!

Suosittelen muuten pitämään karjalanpiirakoita hollilla tätä lukiessa. Ette sitten jää katsomaan surullisena karjalanpiirakattomaan jääkaappiin kuten minä tein.

Omaan suuhunsa [Säde] parhaillaan tunki kolmatta karjalanpiirakkaa. Piirakat olivat tuoreita. Niiden reunukset rapsahtelivat hampaissa levittäen paahtuneen rukiin huumaavaa tuoksua ja vaalea keskiosa suli kielelle kuin kuohkea voi.

(s. 78)

Luettu myös mm:

Kirja vieköön!, Kirsin kirjanurkka

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2019 - 37. pienkustantamon julkaisu [1/50]

J. S. Meresmaa: Naakkamestari (Ursiini-trilogia #01)

J. S. Meresmaa:
Naakkamestari
163 s.
Robustos 2016
Kirjastosta

Outo, kahiseva ääni kuului ulkohuoneen takaa.

Tampere, vaihtoehtohistorian vuosi 1900. Enni asuu huutolaisena Lundanin perheen nurkissa ja maksaa ylläpitonsa työnteolla. Hän ei enää jaksa uskoa perheensä palaavan hakemaan häntä ja vaikka elämä ei suoranaista kidutusta olekaan, on hän tuskallisen tietoinen olemattomasta asemastaan. Fyysistä tuskaa lisää toimimaton jalka, joka metallituestaan huolimatta rajoittaa Ennin liikkumista. Eräänä päivänä Enni ottaa hoiviinsa kuolemaisillaan olevan naakan. Pian hänen tyynyllään on tuohirasia, jonka sisältä on arvokkaampi kuin Enni uskoisikaan. Kun tulipalo tuhoaa Lundanien talon, Enni päättää kadota pimeään yöhön. Seuraavana aamuna hän herää oudosta tehtaasta, jossa kaikki pyörii mahtavan Naakkamestarin ympärillä.

Tämä kirja on ollut lukupinossani sen parisen vuotta eli siitä asti kun se ilmestyi. Lainasin sen kirjastosta jokin aika sitten ja nyt sitten viimein sain aikaiseksi lukea sen. Tai ylipäätään mitään, kotosalla luku on edelleen hyvin vähäistä. No, joka tapauksessa pienoisromaani oli oikein sopiva iltapala pimeään syysiltaan sateen hakatessa ikkunaan. En oikein tiedä mikä kirjan tunnelmassa teki siitä sopivan juuri tähän vuodenaikaan, mutta jokin kuitenkin.

Kirja oli sujuvasti kirjoitettu ja verrattain pieneen kirjaa (sekä sivumäärältä että koolta) mahtui paljon tavaraa. Missään vaiheessa ei kuitenkaan tullut sellaista tunnetta, että voisiko tästä aiheesta jaarittelun jo lopettaa. Pidin etenkin kirjan alussa siitä, että Ennin tuttu pieni maailma kuvattiin tapahtumien ja kuvailun kautta. Olisi ollut helppoa mennä "kuten tiedät, Bob..." -tyylillä, mutta onneksi siihen ei kovin usein sorruttu. Lähinnä loppupuolella kun Ennille selitettiin asioita, joista hän ei oikeasti tiennyt yhtään mitään.

Juonellisesti kirja oli rakennettu yllättämään. Luulisin, että monet yllättyvätkin loppupuolen käänteistä. Ehkä olen vain lukenut niin paljon, että arvasin nämä käänteet hyvissä ajoin. Se ei kuitenkaan haitannut lukukokemusta, semminkään kun olen sitä tyyppiä, joka yleensä lukee kirjan lopun ensin. Minulle lukemisessa on tärkeää nähdä se matka, jolla lopputulokseen päädytään. Sillä ei ole väliä tiedänkö lopun jo etukäteen, kiinnostukseni kyllä säilyy jos teksti on hyvää. Tässä teksti oli hyvää. Pidin kovasti Ennistä ja hänen minäkertojaäänestään. Hänellä oli sisua vaikka elämä olikin kohdellut häntä kaltoin.

Ennin isästä en sen sijaan pitänyt ja jäinkin miettimään rakastiko hän ollenkaan tytärtään vai vain sitä mahdollisuutta, joka Ennissä kyti. Melkein haluaisin kallistua jälkimmäisen kannalle, hahmo olisi sellaisena kiinnostavampi kuin perinteisenä rakastavana isukkina.

Jatko-osa Hämäränsäteet on ilmestynyt sopivasti tänä vuonna ja luen sen varmasti jahka innostun.

Luettu myös mm.:

Oksan hyllyltä, Todella vaiheessa, Morren maailma ynnä muut

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2018 - 41. valitse kirja sattumanvaraisesti [37/50]

Enttententten-menetelmällä lukupinosta. Hyvä kun sattui tähän kirjaan!

Natasha Pulley: The Watchmaker of Filigree Street

Natasha Pulley:
The Watchmaker of Filigree Street
318 s.
Bloomsbury 2015
Oma ostos

The Home Office telegraphy department always smelled of tea.

Lisää matkalukemista! E-kirjat ovat ihan hyvä vaihtoehto etenkin matkalla, mutta itse suosin edelleen fyysistä kirjaa jonka väliin voi tökätä ihan oikean kirjanmerkin. Kotimatkalla pieni lisäpaino ei haitannut, joten kipaisin Akateemisessa katsomassa mitä kivaa hyllyissä oli. No, vaikka mitä tietenkin. Pitkällisen harkinnan jälkeen valitsin tämän Natasha Pulleyn kirjan koska 1) sillä on kaunis kansi (tuo kannen kellotaulu on itse asiassa kirjan ekalla sivulla ja näkyy kannessa olevasta pyöreästä reiästä) ja 2) etulieveteksti lupaili steampunk-henkisyyttä.

Tapahtumat pyörähtävät käyntiin lokakuussa 1883 kun Lontoon lennättimessä työskentelevä Nathaniel Steepleton löytää kotoaan taskukellon. Thaniel ei tiedä mistä kello on tullut, mutta puoli vuotta myöhemmin se pelastaa hänen henkensä kun Scotland Yardissa räjähtää pommi. Kellon alkuperää jäljittäessään Thaniel tutustuu japanilaiseen kelloseppään Keita Moriin, jolla on salaisuus jos toinenkin. Samaan aikaan Grace Carrow tekee tieteellisiä kokeita sekä aidosta kiinnostuksesta että vältelläkseen avioliittoa.

Kirjassa on oikeastaan kolme tarinaa. On Scotland Yardin pommituksen selvittäminen, joka liittyy sekä irlantilaisten että japanilaisten keskuudessa leviävään nationalismin henkeen. On Keita Morin mysteeri, jota selvittäessään Thaniel päätyy Morin alivuokralaiseksi ja ystäväksi. On Gracen kiihko paeta avioliittoa ja todistaa tieteellinen lemmikkiteoriansa oikeaksi.

Suoraan sanoen en suuremmin välittänyt Gracesta tai hänen tarinastaan. Hän oli aika turha henkilö, jonka tarkoitus oli kaiketi tuoda kirjaan edes yksi naishahmo, joka puhui enemmän kuin muutaman sanan. Tämä kirja ei siis loista naishahmoillaan. Minua se ei tällä kertaa haitannut, mutta voin helposti kuvitella sen vaivaavan muita.

Hahmona Grace raastoi hermojani: hän on oikea malliesimerkki Ei Niin Kuin Toiset Tytöt-hahmosta, joka pitää itseään erityisenä ja parempana kuin muut naiset. Etenkin ne typerät suffragetit, jotka Gracen mukaan pitävät hyödyttömiä kokouksia eivätkä edes ansaitse äänioikeutta. En oikein tiedä mitä tämä asenne sanoo kirjailijasta. 1800-luvun naisasianaisista tekivät nimittäin pilaa muutamat muutkin hahmot ja mikään kirjassa ei näyttänyt heidän asenteitaan nurjiksi.

Scotlad Yardin pommitus ja terrorismin uhka tuntuivat unohtuvan välillä kokonaan, mutta toisaalta sekään ei haitannut lukukokemustani. Siihen palattiin mielestäni sopivissa asiayhteyksissä sen sijaan, että sillä olisi tapetoitu nekin kohtaukset joihin se ei liittynyt. Irlantilaisten näkökulmaan ei juuri paneuduttu, mutta japanilaisten kyllä Morin, Gracen ystävän Akira Matsumoton ja muiden Thanielin tapaamien japanilaishahmojen kautta. Pointtina on se, miten paljon länsimaalaistuminen on valtaamassa tilaa Japanin omalta vanhalta kulttuurilta ja miten vaikea tämä yhtälö on etenkin nuorille.

Suurin osa kirjasta pyörii Thanielin ja Morin ympärillä, ja heidän vuokseen minä kirjaa luinkin. Thaniel on tylsistynyt työhönsä ja pieneen elämäänsä, mutta ei osaa irrottautuakaan siitä. Mori puolestaan on nerokas kelloseppä (tai pikemminkin kellopeliseppä, hän on rakentanut esimerkiksi kellopelipäärynöitä ja mustekalan!), mutta hyvin yksinäinen ja piilottelee pariakin salaisuutta. Toista niistä en osannut arvata ollenkaan ja se sysäsi kirjan varmasti maagisen realismin puolelle. Tai no, toki se maininta kuolleiden kanssa kommunikoinnista meedion välityksellä teki sen jo aiemmin... Tuollaiset pienet jutut syvensivät kirjan maailmaa mukavasti.

Pidin paljon sekä Thanielista että Morista ja siitä, miten eri tavoilla he olivat hyväksi toisilleen. Noin yleensäkin pidän tarinoista, joissa kahden erilaisen ihmisen kohtaaminen alkaa värittää heidän harmaata arkeaan. Kirjan ja heidän tarinansa loppu oli miellyttävä yllätys, epäilin nimittäin vähän kuvittelinko liikoja ja luin rivien välistä olemattomia. Enpäs kuvitellutkaan!

Kirja oli kivaa ajanvietettä ja ajattelin ostaa Pulleyn The Bedlam Stacks-kirjankin jahka ehdin.

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2017 - 38. kirjassa mennään naimisiin [21/50]

Genevieve Cogman: The Masked City (The Invisible Library #2)

Genevieve Cogman:
The Masked City
357 s.
Tor 2015
Kirjastosta

The London air was full of smog and filth.

Kirjoitin sarjan ensimmäisestä osasta The Invisible Library helmikuussa ja halusin lukea heti jatkoa sille. No, menihän tässä vähän aikaa, mutta sainpas tämän käsiini ja luettua! Ja nyt haluan taas jatkoa tarinalla. Cogmanin nettisivuilta löytyi sellainen ilouutinen, että kolmas kirja The Burning Page ilmestyy joulukuun kuudentena. Maltan tuskin odottaa!

Koska tämä on sarjan toinen osa, luvassa on nyt väkisinkin vähän juonipaljastuksia. Oikeastaan koko juoni pyörii edellisessä osassa paljastuneen salaisuuden ympärillä.

Suunnilleen sivun kymmenen paikkeilla kirjastonhoitaja Irenen oppipoika/assistentti Kai joutuu väijytykseen ja siepatuksi. Koska lohikäärmeen sieppaaminen on hankalaa hommaa oli tämä sitten ihmisen tai lohikäärmeen hahmossa, Irene tietää heti että jotain on pahasti pielessä. 

Irene was almost surprised, and somewhat disappointed, when nobody tried to kidnap her on her way to the British Library. If someone had tied to kidnap her, at least she'd have had more of an idea what was going on.

(s. 62 )

Nopeasti selviää, että kyseessä on tavallistakin suuruudenhullumpien haltioiden yritys sytyttää sota haltioiden ja lohikäärmeiden välille. Irene lähtee pelastusretkelle toisen maailman Venetsiaan, jota haltiat hallitsevat rautaisella otteella. Nautit joko karnevaaleista tai kuolemasta, vapaa valinta!

Tämä oli juuri sellainen kevyt ja hauska seikkailukirja kuin olin toivonutkin! Nautin paljon sekä Cogmanin huumorista että hänen luomastaan maailmasta. Tai ehkä pikemminkin maailmoista. Irene matkustaa eri maailmojen välillä ja kukin niistä toimii oman logiikkansa mukaan. Mitä enemmän kaaosta, sitä enemmän haltioita ja mitä enemmän järjestystä, sitä enemmän lohikäärmeitä. Magian ja teknologian osuus näyttää olevan sattumanvaraisempaa, ja niinpä Venetsia toimii enemmän magian voimalla kuin steampunk-Lontoo. Minusta kirjan paras tapahtumapaikka oli haltioiden juna, joka oli itse asiassa tarujen hevonen. Mikä hevonen? No se, jolla prinssit ynnä muut pelastavat prinsessoja ja ratsastavat ympäri valtakuntaa.

Tässä kirjassa seikkailtiinkin enemmän satujen ja perinteisten tarinahahmojen parissa. Tykkäsin siitä, että haltioista ja heidän luonteestaan kerrottiin enemmän. Sarjan haltioille on tyypillistä asettaa itsensä oman tarinansa keskushahmoksi. Jos joku haltia on päättänyt olla sankareita viettelevä pahis, hän totta vieköön on sankareita viettelevä pahis. Homma menee hankalaksi jos liian monta voimakasta haltiaa on samassa paikassa, koska kukaan ei halua olla toisen tarinan sivuhahmo. Pidin myös siitä, että Irene tutustuu joukkoon nuoria haltioita, joiden roolit ovat vielä hakusessa. The Invisible Libraryssa haltiat olivat lähinnä juonittelevia vastustajia, mutta nyt he saavat monipuolisemman roolin. 

Eniten koko kirjassa pidin kuitenkin Irenen, Kain ja Peregrine Valen ystävyydestä. Ounastelin ensimmäistä osaa lukiessani, että kyllä tässä ennen pitkää romanttisia kiemuroita syntyy, mutta onneksi ei vielä. Irene on kyllä kiusallisen tietoinen siitä, miten kuuma ja kiva Kai on, mutta pitää tämän päättäväisesti ystävän ja oppipojan roolissa. Hän haluaa pelastaa Kain heidän ystävyytensä vuoksi (ja, no, toki sen sodan estämiseksi), ei siksi että olisi rakastunut tähän (vaikka olisikin). Samasta syystä Vale päätyy Venetsiaan vaikka häntä on varoitettu menemästä sinne. Korkean kaaoksen maailmat eivät sovi ihmisille ja ilmeisesti sarjan kolmannessa osassa Venetsian magian jämät saattavat Valen hengenvaaraan. Hänen on paras pelastua siitä tai muuten! ...Mutta siis, pointtini oli, että myös Vale lähtee pelastusretkelle ystävyyden vuoksi. Samalla hän ja Irene työskentelevät jälleen yhdessä, ja heidän yhteistyöstään on myös mukava lukea.

Harkitsen tässä nyt vakavasti tämän ja The Invisible Libraryn ostamista itselleni...

Marjorie Liu & Sana Takeda: Awakening (Monstress #1)

Marjorie Liu & Sana Takeda:
Awakening (Monstress vol. 1)
192 s.
Image Comics 2016
Kirjastosta

Tämä sarjakuva-albumi kuuluu sarjaamme kirjaston uutuuksia, joita työkaverini vinkkasi minulle. "Tässä on steampunkia, kauhua ja fantasiaa! Kannattaa lukea!" Tosin täytyy sanoa, että vaikka ei olisikaan niin tämä olisi luultavasti kuitenkin päätynyt mukaani kauniin kannen vuoksi. Joo, olen juuri niin pinnallinen ja siksi pidänkin houkuttelevia kansia erittäin tärkeinä. 

Kirjan alussa lukija heitetään keskelle tarinaa. Käynnissä on orjakauppa hienolla seurapiiriklubilla ja kaupan on yksikätinen orjatyttö. Ihmisen näköinen, mutta ei kuitenkaan ihminen. Se tekee hänestä sekä halveksittua että haluttua kauppatavaraa. Maika myydään selkäpiitä karmivalle nunnajärjestölle, jonka sääntöihin ei kuulu niin selibaatti kuin hellämielisyyskään. Pikkuhiljaa Maikan tarina aukeaa ja tavoitteet selviävät. Alkaa kilpajuoksu, jossa Maika on sekä saalis että saalistaja.

Tykkäsin tekijöiden ratkaisusta olla selittämättä mitään turhia. Asiat esitetään sellaisina kuin ne ovat, ja jos ne ovat Maikalle tuttuja, ei niitä avata lukijalle sen enempää. Miksipä hän alkaisi selittämään jotain sellaista, joka on hänelle yhtä tuttua kuin kännykän käyttö meille? Tätä ei voinutkaan lukea sellaisella aivot narikkaan-asenteella, vaan hoksottimien täytyi pelata koko ajan. Oudot asiat saivat selityksen kun ne laittoi oikeaan asiayhteyteen, tai sitten eivät saaneet. Ei kaikkea tarvitse selittää eikä se vähentänyt tarinan luettavuutta lainkaan. Tämä ratkaisu teki tarinasta hyvin vauhdikkaan luettavan sikäli, että niitä turhauttavia infodumppauksia ei ollut.

Tarinan henkilöt olivat mielenkiintoisia. Sankarittaremme Maika ei ole mikään viaton kyyhkynen, joka taistelee oikeuden ja hyvien asioiden puolesta, vaan laskelmoiva ja väkivaltainen peto. Eipä ihme, hänen sisällään nimittäin asuu muinainen Cthulhu-tyylinen hirviö. Maikan oppaana on puhuva kissa, mestari Ren, ja seuralaisena orjuudesta pelastettu pieni kettutyttö Kippa, joka on kertakaikkisen suloinen pörröhäntineen. Tarinan pahikset ovat luostarijärjestön nunnat, jotka ovat tarvittaessa vielä Maikaakin karskimpia teurastajia. 

Noin niin kuin kokonaisuutena minulle jäi tarinasta sellainen kuva, että sen maailma on joko hyvin tasa-arvoinen tai sitten suorastaan naisten johtama. Voi kyllä johtua siitäkin, että tarinassa liikutaan paljon juuri mahtavan nunnajärjestön ympärillä. Se selvinnee sarjan tulevissa osissa. Oli miten oli, tarina on hyvin naisvetoinen steampunk-kauhu-fantasia, jonka jatkoa jään odottelemaan! Kuvitus on kaunista kaikessa karmeudessaankin. En suosittelisi tätä kaikkein herkimmille, sen verran hurme kuitenkin lentää pitkin seiniä...

Haasteet:

* Hämärän jälkeen [neljäs piste]

Genevieve Cogman: The Invisible Library (The Invisible Library #1)

Genevieve Cogman:
The Invisible Library
329 s.
Tor 2015
Kirjastosta

Irene passed the mop across the stone floor in smooth, careful strokes, idly admiring the gleam of wet flagstones in the lantern-light.

Kirjastoon liittyvää kaunokirjallisuutta ei taida kovin paljoa löytyä, ja se mikä löytyy on suurimmaksi osaksi sidottu tiukasti tähän todellisuuteen. Harmillista, kyllä kirjastosta olisi myös jännittävien seikkailujen näyttämöksi! Terry Pratchettin Keikkomaailma-kirjoissa on sentään Näkymättömän Yliopiston kirjasto, jossa on niin paljon tietoa, että se vääristää todellisuutta.

Hieman samaan tapaan toimii tämän kirjan Näkymätön Kirjasto. Se sijaitsee todellisuuksien välissä ja nuoremmat (eli siis vielä juoksukuntoiset) kirjastonhoitajat keräävät sinne harvinaiskirjoja erilaisista rinnakkaistodellisuuksista. Yksi näistä kirjastonhoitajista on Irene, joka tarinan alussa moppaa poikakoulun lattiaa palvelijan valeasussa. Oikeasti hän on paikalla kähveltääkseen tärkeäksi katsotun kirjan. Irene selviää varkaudesta kunnialla, ja saa heti Kirjastoon palattuaan sekä uuden tehtävän että ikioman oppipojan, Kain. Kaksikon on matkustettava steampunkhenkiseen Lontooseen varastamaan ainutlaatuinen Grimmin satukirja.  Paikalla selviää, että kirjan ostanut vampyyriylimys on murhattu ja kirja on hukkateillä. Irenen ja Kain lisäksi sitä jahtaavat Liechensteinin haltiasuurlähettiläs, Lontoon poliisi, Irenen verivihollinen Bradamant sekä kyseisen todellisuuden oma Sherlock Holmes, Peregrine Vale. Kilpajuoksua hidastavat niin kyborgialligaattorit kuin legendaarinen Kirjaston petturikin.

Voi että tämä olikin aivan mahtava kirja! Jos suosituksia voisi heitellä kuin serpentiiniä, tekisin niin juuri nyt. Tarina lähti käyntiin sikäli hitaasti, että ensimmäinen luku ei liittynyt juoneen mitenkään. Sen tarkoitus oli antaa lukijalle kuva Irenestä ja se onnistuikin siinä, mutta itse pidin sitä turhan irtonaisena. No, onneksi luku oli lyhyt ja sitten päästiin itse asiaan. 

Tykkäsin paljon Cogmanin rakentamasta mailmasta. Kirjasto itsessään on oma pieni maailmansa, jossa aika on pysähtynyt. Siellä on lukemattomia siipiä ja matka niiden välillä voi kestää päiviä jollei peräti viikkoja. Kirjastosta johtaa ovia rinnakkaismaailmoihin, joissa historia ja teknologia ovat kehittyneet milloin mitenkin. Kirjastonhoitajat keräävät harvinaiskirjoja, jotka ovat ilmestyneet vain tietyissä todellisuuksissa. Esimerkiksi Grimmin satuja on miltei joka todellisuudessa, mutta Irenen & Kain haluamassa kappaleessa on tarinoita, joita ei ole painettu missään muussa maailmassa. Täytyy sanoa, että Irenen työ on paljon jännittävämpää kuin omani!

Tykkäsin todella paljon myös kaikista kirjan henkilöistä ja etenkin Irenestä. Hän on fiksu, tervejärkinen, utelias ja perin kirjastonhoitajamainen.

There was nothing wrong with being curious about how a story turned out, after all, She was a Librarian. It went with the job. And she didn't want great secrets of necromancy, or any other sort of magic. She just wanted - had always wanted - a good book to read. The being chased by hellhounds and blowing things up was a comparatively unimportant part of the job. Getting the books, now that was what really mattered to her.

(s. 15-16) 

Irenen unelma on päästä muutaman vuosisadan kuluttua vanhemmaksi kirjastonhoitajaksi. He nimittäin saavat omistaa aikansa tutkimiseen ja lukemiseen. Tarinan edetessä Irenen mielessä herääkin koko joukko kysymyksiä, joihin Kirjasto ei suostu antamaan vastausta.

Se, mistä pidin aivan erityisesti oli- tai no oikeastaan näitä asioita on kaksi. Ensimmäinen on se, että tässä kirjassa ei ole minkäänlaista romanttista juonta. Jatko-osissa päädytään melko varmasti jonkinlaiseen romanttiseen kuvioon, mutta keitä siihen kuuluu jää tässä avoimeksi. Irene torjuu jämäkästi Kain ainoan yrityksen, koska heillä on tärkeämpääkin tekemistä ja totta puhuen Kai on hänen silmissään usein kuin nyrpeä teinipoika. 

Toiseksi, Irenen ja Bradamantin välinen vihamielisyys on kuvattu erinomaisesti. Irene vetää selvän rajan henkilökohtaisen ja ammatillisen välille. Hän ei pidä Bradamantista ihmisenä, mutta myöntää avoimesti tämän olevan erittäin hyvä ja tehokas kirjastonhoitaja. Naisten välinen kilpailu tulee esiin monin tavoin, mutta se ei mitenkään liity miehiin ja Irene kunnioittaa aina Bradamantin tehokkuutta jos ei tämän toimintatapoja. Pidin siitä, että Irenen vihamielisyyteen sekoittuu perustellun kaunan lisäksi turhanpäiväistä pikkumaisuutta ja kateutta. On mahtavaa kun päähenkilö ei ole täydellinen.

Jatko-osa on aivan pakko lukea jahka saan sen käsiini!

Luettu myös mm.:

Taikakirjaimet

Haasteet:

*Reading Challenge 2016 - 24. a book with a protagonist who has your occupation [7/40]