Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan Suomi

Tuomas Kyrö:
Mielensäpahoittajan Suomi
277 s.
WSOY 2017
Kirjastosta

Taas saamme avata uuden säästötilin.

Ei juhlavuotta ilman Mielensäpahoittajaa, tietenkään. Lähdin lukemaan kirjaa taas hyvin skeptisenä. Mielensäpahoittaja ei ole enää kirja, se on tavaramerkki, jolla lypsetään rahaa kunnes venyneet utareet osuvat maahan. Tästä mainitsin viime vuonnakin kun luin Miehen työt ja tässä sitä taas ollaan kirja kädessä. No, hyvähän sitä toki on lypsää toimivaa ja tuottavaa lehmää. Hyvää ja kylmää maitoa tämä on.

Mielensäpahoittajan Suomessa palataan kaunokirjallisuuden äärelle ja Suomen juurille. Kirjassa on sata Mielensäpahoittajan kertomaa tarinaa, yksi jokaiselle vuodelle ja vuoden tapahtumia koskemaan. Toisinaan tarinat liittyvät suoraan Mielensäpahoittajan omaan elämään, toisinaan ne taas ovat vuodatuksia hänelle (ja meille) tärkeistä aiheista. Kehyskertomuksena Mielensäpahoittaja kertoo tarinoita pojantyttärelleen, joka on kirjoittamassa ylioppilaaksi.

Suomen historian ohella tätä lukiessa tutustuu mieheen itseensä. Tämä on Mielensäpahoittajan elämäkerta ja tykkäsin hänen tarinansa lukemisesta. Pitkään elämään mahtuu pieniä iloja ja syviä suruja, joista kaikista ei vain pääse yli. Pidin siitä, että Mielensäpahoittajan elämä oli ihan tavallinen ja kun jotain epätavallisempaa tapahtui, se nyt vain tapahtui. Ei se Kekkosen vierailu verstaalla niin merkittävä tapahtuma ollut, että siitä olisi kannattanut kenellekään kertoa.

Kyrö kirjoittaa tutulla kuivalla huumorilla, joka uppoaa minuun kuin veitsi voihin. Sillä voi kertoa ne vaikeatkin asiat tekemättä niistä aivan sysimustia. Oma suosikkini koko kirjassa oli Mielensäpahoittajan ja Likan lämmin suhde. Sukupolvien kuilusta huolimatta heillä on paljon yhteistä ja kummallakin on annettavaa toiselle. Järki-ihmisiä molemmat.

Likan mielestä suunnitelmani kuulosti huimausaineiden vaikutuksenalaisina tehdyltä. Kyllä on maalaisen järjen vaikutuksen alaisena tehty.

(s. 54)

Kirjan viimeinen kappale oli tarkasti suunniteltu tiristämään tunteiden viimeisetkin pisarat ulos ihmisestä. Kyllä minä niin mieleni pahoitin kun se siinä onnistui.

Luettu myös mm.:

Kirjakaapin avain, Kirjan vuoksi

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2017 - 8. Suomen historiasta kertova kirja [25/50]

Timo Parvela & Bjørn Sortland: Virus (Kepler62 #5)

Timo Parvela & Bjørn Sortland:
Virus
192 s.
WSOY 2017
Kirjastosta

Poika otti omenan.

No johan tätä uutta Kepleriä ehti odottaakin! Tästä on mahdotonta puhua ilman jonkin sortin juonipaljastuksia, viidennestä osasta kun on kyse, joten äkkiä katseet muualle jos vasta aloitat sarjan.

Tarina jatkuu muistaakseni melko suoraan edellisestä osasta. Tuo "muistaakseni" on itse asiassa aika olennainen asia. Loppujen lopuksi koko sarja olisikin ehkä paras lukea ihan peräkkäin ettei joutuisi välillä pysähtymään ja pohtimaan, että mihinkäs tämä nyt sitten viittasikaan. Kirjasarja toimisi hyvin esimerkiksi joululahjaboksina! Tai no, senhän näkee sitten viimeisen osan jälkeen.

No, joka tapauksessa! Nuoriso on siis Kepler-planeetalla ja tällä kertaa luvassa on tuiskua ja tuiverrusta. Suurimman uhan pienille pioneereille aiheuttavat nimittäin planeetan nopeasti vaihtuvat vuodenajat. Siinäpä nautit kesästä ja seuraavana päivänä ruska onkin vallannut maan. Hangessa tarpomaan joutuvat etenkin Ari ja Marie, jotka löytävät luolasta selvästi maapallolta peräisin olevan luotaimen. Miten ja miksi se on päätynyt Kepler62:lle?

Kirjassa tapahtui useampikin jännä juttu, mutta jotenkin jäin silti sellaiseen "no ei tässä kyllä tapahtunut juuri mitään"-olotilaan. Ehkä se johtui siitä, että tarina päättyi juuri kun tilanne oli niin sanotusti päällä. Kaikki paljastukset ja ratkaisut on jätetty viimeiseen kirjaan, joka on kyllä ihan pakko lukea jahka se ilmestyy. Kirjailijakaksikko on luonut hyvin koukuttavan kirjasarjan, jonka ltoivon löytävän lukijoita eri-ikäisistä tytöistä ja pojista. Minua hieman huvittaa edelleen se, että kirjan jokainen osa on edellistä pidempi. Houkuttele nuori lukemaan lyhyettä avaruusseikkailua ja kun koukku on nielty, paksumpikin kirja täytyy lukea.

Erikoismaininta Pasi Pitkäsen upealle kuvitukselle! Se kantaa tarinaa eteen päin ja luo tunnelmaa, jota teksti ei oikeastaan tee. Ympäristö- ja tunnelmakuvaus nojaa pitkälti kuvitukseen, johon on todella panostettu. Etenkin erilaiset sää- ja maisemakuvat ovat upeita. Lisäksi tummien värien käytöllä on luotu yllättävän pelottaviakin kuvia ilman, että niissä vaanisi aina murhanhimoisia avaruusolentoja.

Luettu myös mm.:

Kirjojen keskellä

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2017 - 5. kirjassa liikutaan luonnossa [24/50]

Kari Hotakainen: Kantaja

Kari Hotakainen:
Kantaja
140 s.
Kirjakauppaliitto/Kirjamedia 2015
Omasta hyllystä

Kumipuku ja sidonnat eivät ole minun juttujani, mutta ehkä minun tuona iltana olisi pitänyt olla kokeilevampi.

Tässä kirjastotyössä on se huono (?) puoli, että kirjoja tulee kannettua kotiin enemmän kuin niitä ehtii lukea. Sehän tietysti tarkoittaa sitäkin, että ne itse ostetut jäävät vieläkin alemmas lukupinossa. Ne kun eivät karkaa minnekään eikä niillä ole eräpäivää toisin kuin kirjaston kirjoilla. Yritän nyt noin miljoonatta kertaa lukea jotain omasta hyllystäkin, mahdollisesti "joka toinen kirja kirjastosta, joka toinen omasta hyllystä"-periaatteella. Enpä löisi vetoa onnistumisen puolesta, mutta ainakin tämä yksi kirja tuli luettua.

Kari Hotakaisen Kantaja oli siis vuoden 2015 Kirjan ja ruusun päivän kylkiäinen, jonka sait kun ostit jotain Suomalaisesta Kirjakaupasta olikohan se nyt 10 vai 15 eurolla. Jos nyt ihan totta puhutaan niin minulla oli näitä alun perin kaksi. Toisen lahjoitin heti silloiseen kirjastooni ja tämä toinen on lämmittänyt kirjahyllyäni nyt sen reilut pari vuotta. Tällä hetkellä pohdin kirjan kohtaloa: pidänkö itselläni vai laitanko kiertoon nykyiseen kirjastooni? Se on näitä elämän suuria kysymyksiä.

Kantaja kertoo Timo Kalliosta, seurakuntayhtymän määräaikaisesta puistotyöntekijästä. Timo on se mies, joka leikkaa hautausmaan nurmikon, auttaa haudankaivuussa ja huolehtii kukkaistutuksista. Eräänä päivänä hänestä tulee myös se mies, joka auttaa arkun kantamisessa mikäli kantajia on liian vähän. Tätä kautta Timo pääsee todistamaan niitä lohduttomia hautajaisia, joissa kukaan ei oikeasti tiedä vainajasta mitään tai välitä hänestä minkään vertaa. Timo suivaantuu tästä niin, että alkaa laatia muistopuheita tuntemattomille ja huolestuttaa seurakuntansa suntion. 

Oikeastaan ravivetoja harrastava suntio oli suosikkini koko kirjassa! Hän on käytännön ihminen, joka on syystäkin huolissaan Timon uudesta harrastuksesta. 

- Jos sä kykit päivät kirkkomaalla ja asettelet kukkia ja virsiä ojennukseen kappelissa, niin sulla pitää olla vastapainoksi muuta. Kuolleet vetää sua alas, hevoset ylös. Perusarkku painaa tommoset kolkytviis kiloa ja siihen asiakas päälle, tai siis sisään. Se tekee yhteensä tommoset satakakskymmentä kiloa. Yks keskiverto hevonen painaa viissataa kiloa. Eli yks hevonen vastaa neljää vainajaa.

(s.109)

Muistopuheiden laatimisen lisäksi Timo harrastaa nuoruuden rakkautensa stalkkausta. Hänen ja Hannelen tiet erosivat kun Hannele otti esiin kumipuvut ja sidontaleikit, ja Timo on jäänyt jumiin jossitteluun. Entä jos hän olisi suostunut, entä jos heillä olisi nyt perhe, entä jos, entä jos? Entä jos hän selvittää Hannelen yhteystiedot ja alkaa pommittaa naista puheluilla ja viesteillä? Enpä oikein lämmennyt tälle käytökselle, vaikka se kai tässä olikin pointtina. Hotakaisen kertojaääni on niin huvittava, että suurimman osan ajasta melkein unohtaa miten surkeassa elämäntilanteessa Timo on, ja että suntiolla on syytäkin huoleen.

Pidin kirjasta, mutta en ole ihan varma haluanko sittenkään pitää sitä itselläni. Täytyy miettiä asiaa!

Luettu myös mm.:

Villasukka kirjahyllyssä, Kirjakaapin kummitus, Amman lukuhetki ym.

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2017 - 15. kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen  [23/50]

J. R. R. Tolkien: Beren and Lúthien

J. R. R. Tolkien:
Beren and Lúthien
Edited by Christopher Tolkien
288 s.
HarperCollinsPublishers 2017
Kirjastosta

After the publication of The Silmarillion in 1977 I spent several years investigating the earlier history of the work, and writing a book which I called The History of the Silmarillion.

Olen nähnyt Sormusten herra-leffatrilogian noin biljoona kertaa, mutta kirjatrilogian olen lukenut vain kerran suurella tuskalla ja vaivalla. Loputon jaarittelu joka ikisen kiven historiasta ei innostanut lukioikäistä minua ollenkaan vaikka muuten luinkin paljon fantasiaa. Sittemmin olen lukenut Húrinin lasten tarinan, josta yllättäen pidin ihan oikeasti, ja nyt sitten tämän. Hobittiin pitänee syventyä joskus, Silmarillionia ainakin yrittää ja ehkä, ehkä voisin joskus kuvitella lukevani tiiliskivitrilogiankin uudelleen. Saapa nähdä.

Joka tapauksessa valitsin tämän lomalukupinooni ihan itse. Kannesta tuli mieleeni se mainittu Húrinin lasten tarina ja ajattelin, että ehkäpä tykästyn tähänkin. Berenin ja Lúthienin tarinasta minulla oli vain hatara mielikuva. Sankarillinen ihmismies, kirjaimellisesti maailman kaunein haltianainen, joka uhraa kuolemattomuutensa suuren rakkauden vuoksi jne. Vähän sellaista peruskauraa pienellä tragedialla höystettynä. Yllätyinkin positiivisesti siitä, että itse asiassahan se tarinan sankari on Lúthien. Perinteisiin fantasiakirjojen sukupuolirooleihin nojaten kuvittelin hänet metsissä tanssivaksi haihattelijaksi, joka on aina neito pulassa. No, kyllä hän metsässä tanssii, mutta haihattelu on hänestä kaukana ja neito pulassa on useimmiten Beren. 

Tarinassahan on siis kyse siitä, että Beren rakastuu Lúthieniin, jonka isä, kuningas Thingol, haluaa sekä nauraa Berenin pihalle että ripustaa hänen päänsä seinälle. Kompromissina Thingol lupaa Berenille Lúthienin mikäli neito hänet haluaa ja Beren kipaisee hakemassa Thingolille Silmaril-jalokiven. Silmarilit koristavat tällä hetkellä pääpahis Morgothin kruunua, joten Berenin edessä on varsin kiperä ongelma. Sitten hän joutuu suuriin vaikeuksiin ja Lúthien, jonka Thingol on lukinut puumajaan, karkaa pelastus- ja silmarilinpyydystysretkelle.

Kirjan pointti ja se, mikä teki siitä erityisen mielenkiintoisen, oli tämän Keskimaan legendan muotoutuminen. Christopher Tolkien on kerännyt ja järjestänyt kirjaan useita versioita samasta tarinasta isänsä muistiinpanojen pohjalta. Oli kiinnostava nähdä mitä elementtejä tarinasta tipahti pois ajan kuluessa, mitä siihen lisättiin ja mitä Tolkien piti niin tärkeänä, että se sai jäädä. Hieman kyllä suren sitä, että ne ilkeät jättikissat jäivät pois viimeisestä versiosta. Kirja oli sujuvaa luettavaa joskin täytyy sanoa, että tarinan runoversio oli paikoitellen sekä tylsä että liian monimutkainen minun aivoilleni. Kielitaitoni ei ole sentään niin hyvä, että runomuotoinen ja vanhempaa sanastoa käyttävä englanti sujuisi leikiten.

Tykkäsin kirjasta! Suosittelen jos Tolkien kiinnostaa, jos rohkeat haltianaiset kiinnostavat ja jos noin ylipäätään on kiinnostunut siitä, miten kirjailijat päätyvät ideasta A lopputulokseen AB3C.

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2017 - 35. kirjan nimessä on erisnimi  [22/50]

Natasha Pulley: The Watchmaker of Filigree Street

Natasha Pulley:
The Watchmaker of Filigree Street
318 s.
Bloomsbury 2015
Oma ostos

The Home Office telegraphy department always smelled of tea.

Lisää matkalukemista! E-kirjat ovat ihan hyvä vaihtoehto etenkin matkalla, mutta itse suosin edelleen fyysistä kirjaa jonka väliin voi tökätä ihan oikean kirjanmerkin. Kotimatkalla pieni lisäpaino ei haitannut, joten kipaisin Akateemisessa katsomassa mitä kivaa hyllyissä oli. No, vaikka mitä tietenkin. Pitkällisen harkinnan jälkeen valitsin tämän Natasha Pulleyn kirjan koska 1) sillä on kaunis kansi (tuo kannen kellotaulu on itse asiassa kirjan ekalla sivulla ja näkyy kannessa olevasta pyöreästä reiästä) ja 2) etulieveteksti lupaili steampunk-henkisyyttä.

Tapahtumat pyörähtävät käyntiin lokakuussa 1883 kun Lontoon lennättimessä työskentelevä Nathaniel Steepleton löytää kotoaan taskukellon. Thaniel ei tiedä mistä kello on tullut, mutta puoli vuotta myöhemmin se pelastaa hänen henkensä kun Scotland Yardissa räjähtää pommi. Kellon alkuperää jäljittäessään Thaniel tutustuu japanilaiseen kelloseppään Keita Moriin, jolla on salaisuus jos toinenkin. Samaan aikaan Grace Carrow tekee tieteellisiä kokeita sekä aidosta kiinnostuksesta että vältelläkseen avioliittoa.

Kirjassa on oikeastaan kolme tarinaa. On Scotland Yardin pommituksen selvittäminen, joka liittyy sekä irlantilaisten että japanilaisten keskuudessa leviävään nationalismin henkeen. On Keita Morin mysteeri, jota selvittäessään Thaniel päätyy Morin alivuokralaiseksi ja ystäväksi. On Gracen kiihko paeta avioliittoa ja todistaa tieteellinen lemmikkiteoriansa oikeaksi.

Suoraan sanoen en suuremmin välittänyt Gracesta tai hänen tarinastaan. Hän oli aika turha henkilö, jonka tarkoitus oli kaiketi tuoda kirjaan edes yksi naishahmo, joka puhui enemmän kuin muutaman sanan. Tämä kirja ei siis loista naishahmoillaan. Minua se ei tällä kertaa haitannut, mutta voin helposti kuvitella sen vaivaavan muita.

Hahmona Grace raastoi hermojani: hän on oikea malliesimerkki Ei Niin Kuin Toiset Tytöt-hahmosta, joka pitää itseään erityisenä ja parempana kuin muut naiset. Etenkin ne typerät suffragetit, jotka Gracen mukaan pitävät hyödyttömiä kokouksia eivätkä edes ansaitse äänioikeutta. En oikein tiedä mitä tämä asenne sanoo kirjailijasta. 1800-luvun naisasianaisista tekivät nimittäin pilaa muutamat muutkin hahmot ja mikään kirjassa ei näyttänyt heidän asenteitaan nurjiksi.

Scotlad Yardin pommitus ja terrorismin uhka tuntuivat unohtuvan välillä kokonaan, mutta toisaalta sekään ei haitannut lukukokemustani. Siihen palattiin mielestäni sopivissa asiayhteyksissä sen sijaan, että sillä olisi tapetoitu nekin kohtaukset joihin se ei liittynyt. Irlantilaisten näkökulmaan ei juuri paneuduttu, mutta japanilaisten kyllä Morin, Gracen ystävän Akira Matsumoton ja muiden Thanielin tapaamien japanilaishahmojen kautta. Pointtina on se, miten paljon länsimaalaistuminen on valtaamassa tilaa Japanin omalta vanhalta kulttuurilta ja miten vaikea tämä yhtälö on etenkin nuorille.

Suurin osa kirjasta pyörii Thanielin ja Morin ympärillä, ja heidän vuokseen minä kirjaa luinkin. Thaniel on tylsistynyt työhönsä ja pieneen elämäänsä, mutta ei osaa irrottautuakaan siitä. Mori puolestaan on nerokas kelloseppä (tai pikemminkin kellopeliseppä, hän on rakentanut esimerkiksi kellopelipäärynöitä ja mustekalan!), mutta hyvin yksinäinen ja piilottelee pariakin salaisuutta. Toista niistä en osannut arvata ollenkaan ja se sysäsi kirjan varmasti maagisen realismin puolelle. Tai no, toki se maininta kuolleiden kanssa kommunikoinnista meedion välityksellä teki sen jo aiemmin... Tuollaiset pienet jutut syvensivät kirjan maailmaa mukavasti.

Pidin paljon sekä Thanielista että Morista ja siitä, miten eri tavoilla he olivat hyväksi toisilleen. Noin yleensäkin pidän tarinoista, joissa kahden erilaisen ihmisen kohtaaminen alkaa värittää heidän harmaata arkeaan. Kirjan ja heidän tarinansa loppu oli miellyttävä yllätys, epäilin nimittäin vähän kuvittelinko liikoja ja luin rivien välistä olemattomia. Enpäs kuvitellutkaan!

Kirja oli kivaa ajanvietettä ja ajattelin ostaa Pulleyn The Bedlam Stacks-kirjankin jahka ehdin.

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2017 - 38. kirjassa mennään naimisiin [21/50]

Jane Austen: Lady Susan

Jane Austen:
Lady Susan
69 s.
Andrews UK Limited 2012
(1. p. 1871)
e-kirja kirjastosta

Lady Susan Vernon to Mr. Vernon

Langford, Dec.

MY DEAR BROTHER - I can no longer refuse myself the pleasure of profiting by your kind invitation when we last parted of spending some weeks with you at Churchill, and, therefore, if quite convenient to you and Mrs. Vernon to receive me at present, I shall hope within a few days to be introduced to a sister whom I have so long desired to be acquainted with.

Näin kirjaan perustuvan elokuvan Love & Friendship viime vuonna ihan vain sen vuoksi, että se perustui nimenomaan Austenin kirjaan. Kerrankin hillitsin itseni ja pysyin kaukana juonipaljastuksista, joten olin lievästi sanoen yllättynyt tarinasta. Hyvällä tavalla! Kun nyt sitten etsin matkalukemista ja hoksasin tämän Helmetin OverDrivessa, oli ihan pakko lainata se.

Tarinan alussa vasta leskeksi jäänyt Lady Susan Vernon päättää vierailla miesvainajansa veljen luona. Ihan silkkaa hyvyyttään toki. Asialla ei ole mitään tekemistä sen skandaalin kanssa, jonka Lady Susan jättää jälkeensä Mainwaringin kartanoon. Lady Susanin tavoitteena on naittaa tyttärensä Frederica varakkaalle Sir James Martinille, jota tyttöparka inhoaa. Lady Susanin vetovoimaa todistaa kauhistunut Lady Catherine Vernon, jonka veli Reginald DeCourcy joutuu Lady Susanin pauloihin.

Tämä pieni tarina on kirjeromaani, jossa kynään tarttuvat niin Ladyt Susan ja Catherine kuin Susanin bestis rouva Alicia Johnson ja lopulta jopa Reginald DeCourcy. Kirjeet ovat aivan hillittömän hauskoja ja näin jälkikäteen ajatellen elokuva vangitsee ne todelliset tapahtumat todella taitavasti. Lady Susanin näkökulma tapahtumiin kun on kovin toisenlainen kuin kaikkien muiden. Tai pikemminkin asia on niin, että arvon Ladylla on ilmiömäinen kyky selittää asiat itselleen parhain päin ja saada muut uskomaan häntä. Hän on aina se loukattu osapuoli ja viaton kaikkeen on kyse sitten aviorikoksesta tai tyttären kasvatuksesta.

Hieman minua häiritsivät Austenin tooooodella pitkät lauseet, mutta aikansa tuotehan kirja onkin. Kunhan koukeroista selvisi, alta paljastui hauska tapakomedia ja tarina älykkäästä, määrätietoisesta ja häikäilemättömästä ylhäisönaisesta. Hauskin kirjeenvaihto käydään Lady Susanin ja Alicia Johnsonin välillä, he kun ovat riemastuttavan rehellisiä toisilleen.

My dear Alicia, of what mistake were you guilty in marrying a man of his age! just old enough to be formal, ungovernable, and to have the gout; too old to be agreeable, too young to die.

(s. 54)

Jos Austenin hieman vähemmän tunnettu tuotanto kiinnostaa, kannattaa ehdottomasti tarttua tähän!

Luettu myös mm.:

Hurja Hassu Lukija, Kirjan nurkkaan

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2017 - 32. kirja on inspiroinut muuta taidetta [20/50]

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa

Jean-Paul Didierlaurent:
Lukija aamujunassa
(Le Liseur du 6h27, 2014)
189 s.
Tammi 2015
Kirjastosta

Jokut syntyvät kuuroina, mykkinä tai sokeina.

Kirja numero kaksi kirjastotätien suosittelupinosta! Olen pyöritellyt tätä käsissäni moneen otteeseen, mutta aina tuntui löytyvät tärkeämpääkin lukemista. No, nytpä ei löytynyt ja kun mieli teki jotain lyhyttä, tämä sopi tilanteeseen mainiosti. Kirja ei edes tuntunut noinkaan "pitkältä", koska riviväli oli sen verran harvaa. 

Tästä muuten kiitokset kustantajalle! Kirjastolaiset kuulevat hyvin usein vanhemmilta asiakkailta, että lukemista on vaikea löytää pienen fontin ja tiiviin rivityksen vuoksi. Tätä voi hyvin suositella isompaa ja väljempää tekstiä kaipaavalle.

Kirjoja rakastavan Guylain Vignollesin elämä on ankeaa. Hän työskentelee kierrätyslaitoksessa, jossa hänen vastuullaan on kirjoja tuhoava Kone. Työkaverit ovat pääosin kauheita, kotona odottaa kultakala ja tylsyys vallitsee joka puolella. Lähes ainoa piristys on aamujuna, jossa Guylain lukee ääneen Koneen sisuksista pelastamiaan sivuja. Kaikki muuttuu kun Guylain löytää junasta muistitikun, jonka sisältämää päiväkirjaa hän alkaa lukea.

En olisi kansien ja lähtökohdan perusteella arvannut miten paljon verta ja muita eritteitä kirjasta löytyy. Guylainin vihaama Kone rouskuttaa sisäänsä niin kirjoja kuin rottiakin, ja kukas ne jäljet siivoaisi jollei Guylain. Oikeastaan jokainen kirjan henkilö on vinksahtanut omalla tavallaan ja Kone on ehdottomasti yksi heistä. Kuvaukset Koneesta olivat sopivan karmivia ja luotaantyöntäviä, ja Guylainin vastenmielisyys työtään kohtaan oli helppo ymmärtää. 

Pienet kirkuvat ja heiluvat ruumiit olivat Koneen herkkua, siitä Guylain oli varma, se jauhoi ne riekaleiksi kuin vaivaisen alkupalan, kun sai yhdenkin jyrsijän kiinni. Guylain oli vakuuttunut, ettei Kone epäröisi hetkeäkään ennen kuin jauhaisi hänenkin kätensä ranteeseen saakka murskaksi, jos vain saisi tilaisuuden.

 (s. 30)

 

Eritevirta vain kasvaa kun Guylain alkaa lukea Julien päiväkirjaa. Julie nimittäin on ostoskeskuksessa sijaitsevan yleisen vessan hoitaja/siivooja, jonka päiväkirjamerkinnät ovat täynnä sitä itseään. Päiväkirja oli mielestäni kirjan puuduttavinta luettavaa, koska ne eivät liittyneet suoranaisesti Guylainiin. Kirjan sisäliepeessä kerrotaan, että Didierlaurent on novellikirjailija ja tämä on hänen ensimmäinen romaaninsa. Sen kyllä huomasi. Päiväkirja ja jotkut muutkin tarinan osat olivat kuin pieniä novelleja, jotka oli sidottu joten kuten yhteen. 

Kirja ei ehkä ole mieleenpainuva suurromaani, mutta tykkäsin siitä kuitenkin. Oivallista ja kevyttä kesälukemista!

Luettu myös mm.:

Kirjakaapin kummitus, Luetut, lukemattomat, Kirja hyllyssä ynnä muut.

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2017 - 50. kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja [19/50]