Timo Parvela & Bjørn Sortland: Saari & Kuiskaajien kaupunki (Kepler62 #8 & 9, Uusi maailma #2 & 3)

Bjørn Sortland:
Kepler62: Uusi maailma:
Saari
(øya, 2019)
185 s.
Suomennos: Outi Menna
&
Timo Parvela:
Kepler62: Uusi maailma:
Kuiskaajien kaupunki
251 s.
WSOY 2019
Kirjastosta

Kaksi yhden hinnalla, koska molemmat sai kirjastosta. Olosuhteiden pakosta (eli koska näin päätin tehdä) luvassa on siis juonipaljastuksia sekä koko sarjaan että näihin kahteen osaan. Bjørn Sortlandin kirjoittamassa Saaressa seurataan Marieta ja Timo Parvelan Kuiskaajien kaupungissa puolestaan Jonia ja salaperäistä neiti X:ä. Tarinat tapahtuvat käsittääkseni osapuilleen samaan aikaan eri paikoissa.

En pitänyt Saaresta. Olin jopa ihan huonolla tuulella sen vuoksi! Tarina oli kaikin puolin synkkä, masentava ja toivoton, ja Marie hahmona yhtäkkiä hyvin vastenmielinen. Kun näillä kirjoilla on kerran tarkoitus herätellä lasten ja nuorten lukuhaluja niin sanoisin, että nyt mentiin kyllä metsään sen suhteen. Tämä ei mitenkään innostanut minua tarttumaan seuraavaan osaan, vaikka sen sitten teinkin.

Marie kuuluu siis sisarpuolensa Olivian johtamaan heimoon. Hän viettää aikansa synkistellen leirin reunalla kuin haaskaa kiertelevä korppikotka ja unelmoi aseista, jotka Olivia on järkevästi laittanut lukkojen taakse. En minäkään jättäisi niitä lojumaan ympäriinsä jos tietäisin, että Marie vaanii nurkan takana. Marien suurin haave on lahdata isänsä Vallvik ja hän suuntaakin läheiselle saarelle murhankiilto silmissään. Outona ja irrallisena parin sivun juonenpätkänä Marie suostuu sekopäisen vallvikilaisten kultin johtajaksi.

Kirjasta puuttuu kokonaan se huumori, joka on ainakin osittain värittänyt sarjan aiempia osia. Tässä on vain sivutolkulla väkivaltaa, synkkyyttä ja ahdistavaa tunnelmaa. Jos jossain näkyi valoa, se oli lähestyvä juna. Minun on vaikea kuvitella, että aiemmista osista pitäneet lukijat pitäisivät tästäkin,  niin erilainen tunnelma oli. Voin toki olla ja varmasti olenkin väärässä.

Kuiskaajien kaupungissa sen sijaan palataan tutun keplermäisimpiin tunnelmiin. Edellisestä oppineena tiedän siis nyt, että huumori ja pilvien lomasta pilkahteleva valo syntyy Parvelan, ei Sortlandin kynästä. Tässäkin kirjassa on hyvinkin synkkiä aiheita ja hetkiä, mutta emme kuitenkaan rämmi toivottomuuden suossa vaan kellumme optimismin aalloilla.

Joni ja X ovat suunnanneet kohti tuntematonta varjoleijona Toivon kanssa löytääksen Jonin isoveljen Arin. Kolmikko vaeltaa karussa maastossa kunnes törmää kummalliseen metsän, joka ei olekaan sitä, miltä se näyttää. X joutuu paljastamaan menneisyydestään asioita, jotka pitäisi mieluummin omana tietonaan. Kun metsästä selvitään, löytyy kuiskaaja-olentojen kaupunki, jossa Jonikin oppii itsestään hyvin yllättäviä asioita.

Tarinassa on mukana sitä kaipaamaani kepeyttä Jonin ja X:n sanailun ja kertojaäänten muodossa. Asiaa auttaa tietenkin se, että Joni ja X eivät ajattele pakkomielteisesti kuolemaa ja muiden tappamista. 

- Tuossa otuksessa on kyllä mennyt kissa ja koira sekaisin, Joni pohti.

- Älä unohda noita kynsiä, X huomautti yllättävän hyväntuulisesti.

- Ja mäyrä.

- Tai kotka.

- Ja vähän jäniskin, Joni tuumi katsellessaan otuksen voimakkaita takajalkoja. - Ehkä meidän pitäisi nimetä se uudelleen. Motoko, monitoimikoira.

(s. 68)

X:n menneisyys avaa Kepler62-universumia entisestään ja odotankin mielenkiinnolla sitä, miten kaikki lopulta kietoutuu yhteen. Miinusta kirjalle annan siitä, että Pasi Pitkäsen piirrosjälki ei ole tässä parhaimmillaan, vaan joukossa on turhan monia puolitekoisen näköisiä kuvia. Harmillista, pidän nimittäin kuvituksen tyylistä todella paljon.

Ikävä kyllä sarjan seuraava osa on Sortlandin kirjoittama, joten en voi väittää odottavani sitä kovinkaan innoissani...

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2019 - 1. kirjan kannessa on ihmiskasvot [35/50]

Tämä siis suoritetaan Kuiskaajien kaupungilla.

Timo Parvela: Kaksi heimoa (Kepler62 #7, Uusi maailma #1)

Timo Parvela:
Kepler62: Uusi maailma:
Kaksi heimoa
251 s.
WSOY 2018
Kirjastosta

Kani kallisti veikeästi päätään ja suki korviaan, jos ne nyt edes olivat korvat, ja jos se nyt edes oli kani.

Elämän pieniä iloja: Kepler62-sarja jatkuu uudella tuotantokaudella! Sarjahan on noussut suoranaiseksi ilmiöksi ja olen tässä viimeisen noin about viikon sisällä lukenut tästä jatkosarjasta  useamman kerran lehdestä ja netistä. Hyvä vain kun on tapetilla, tämä nimittäin on sarja, jota lukevat sekä tytöt että pojat. Ja näköjään aikuiset naisetkin.

Luvassa on juonipaljastuksia sarjan edellisiin osiin, joten käännä nyt katseesi jos et halua niitä!

Kahdessa heimossa seikkaillaan edelleen Kepler62-planeetalla, jonne enemmän tai vähemmän valittu lapsijoukko edellisellä tuotantokaudella rantautui. Aikaa on kulunut noin pari vuotta ja lapset ovat perustaneet oman selviytyjäleirinsä. Tai oikeastaan kaksi. Tässä kirjassa seurataan Jonia, joka jäi aseista luopuneiden pasifistien leiriin. Seuraavassa osassa pääsemme ehkä Marien matkaan, hän kun johti toisen lapsilauman aseineen jonnekin muualle. Jonin kylällä ei mene kovin hyvin, koska lapset tekivät vahingossa australiat. Kanien lailla lisääntyvät avaruuskanit tuhoavat lasten viljelmät kerta toisensa jälkeen, ja jatkuva nälkä ja epävarmuus herättävät joissakin synkän kapinahengen. Lisäksi Jonia stressaa hänen isoveljensä Arin kohtalo.

No olipa synkkä kirja, ihan hyvällä tavalla. Keplereissä ei ole riemusta hihkuttu ennenkään, mutta nyt synkisteltiin oikein urakalla. On nälkää, kuolemaa, horjuvaa mielenterveyttä, psykologista manipulointia, kapinaa ja vielä pelottava kulttikin, sarjan edellisten osien pääpahiksesta puhumattakaan. Kaikki on kerrottu tavalla, joka ei (kai?) tee niistä liian vaikeita lapsen tai nuoren ymmärrettäväksi. Ahdistavuus onkin sitten toinen juttu enkä suosittelisi tätä niin nuorille kuin sarjan edellisiä osia.

Mietin muuten lukiessani, että tämä nojaa selvästi pitkään kirjalliseen "lapsien yhteisö robinsoncrusoilee ja sekoaa" perinteeseen (esim. William Goldingin Kärpästen herra). Ei siis sinänsä mitään uutta, mutta kerrottu raikkaalla ja modernilla tavalla.

Tykkäsin Jonista kertojana, joskin hänen ikäänsä en ihan kakistelematta niellyt. Poikaparka on vasta 10-vuotias. Mutta pidin siitä, scifiseikkailun kertojana on poika, jonka vastaus kaikkeen ei ole väkivalta tai loppumaton rohkeus. 

Voi tätä Pasi Pitkäsen kuvitusta. <3
(s. 45)

Kiva myös, että se tarinan aktiivinen osapuoli on tyttö, salaperäinen avaruusleijonien kesyttäjä neiti X, jonka menneisyys puhuu karua kieltään Keplereiden maailmasta. Jonin ja X:n seikkailut vetivät mukaansa, mutta itse olin erityisen kiinnostunut siitä mitä Arille tapahtui. Tämä juoni avautui pikkuhiljaa takaumien muodossa ja muuttui hetki hetkeltä karmeammaksi. Pidin siitä, että kirjassa ei tarjottu helppoja ratkaisuja niin Arin ja Jonin kuin koko yhteisönkään ongelmiin. Rakkaus ei ole mikään ihmelääke, joka parantaa kaiken.

Seuraavaa osaa odotellessa!

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2018 - 43. suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle [34/50]

Oletan nyt rohkeasti, että a) tämän on kirjoittanut Parvela, koska hänen nimensä on kannessa sekä b) tämä ilmestyi Norjassa yhtä aikaa kuin Suomessa kuten tällä sarjalla on ollut tapana. Ja juuri nyt tuli mieleeni, että jos seuraavan osan tekijä on vain Sortland niin kirjastot tulevat olemaan ns. nesteessä näiden kanssa. Sarja olisi kiva saada yhteen riviin, mutta jos kirjoilla on eri tekijä, ne menisivät loogisesti eri aakkosiin sukunimen mukaan.

Timo Parvela & Bjørn Sortland: Salaisuus (Kepler62 #6)

Timo Parvela & Bjørn Sortland:
Salaisuus
189 s.
WSOY 2017
Kirjastosta

Ruumiini ei halua sitä, mitä aivot haluavat.

Tämäpäs ilmestyikin äkkiä! Kuten jo edellisen osan kohdalla sanoin, tästä on käytännössä mahdotonta puhua ilman juonipaljastuksia edellisiin osiin. Äkkiä pois jos vasta aloitat sarjan lukemisen!

Viimeistä osaa viedään ja vauhti on välillä turhankin kova. Tässä maailmassa olisi varmasti ollut aineksia pitemmäksikin sarjaksi, mutta toisaalta on hyvä lopettaa ajoissa. On sarjoja, jotka jatkuvat ihan liian pitkään ja vielä pitempään. Jäin silti kuvittelemaan millainen loppu olisi rakenteellisesti ollut jos sarjassa olisi vielä seitsemäskin kirja. Ehkä vähän rauhallisempi, olisi ollut aikaa avata asioita enemmän. Mutta, tämä on aikuisen näkökulmasta. Nuoriin konekiväärin lailla juonenkäänteitä tykittävä loppu iskee varmasti juuri kuten pitääkin.

Salaisuuden kertojana on Marie syistä jotka ovat liikoja juonipaljastuksia. Tässä viimeisessä osassa paljastuvat niin avaruusolentojen kuin Olivian suojeleman ylimääräisen matkustajankin salaisuudet. Tarina on oikeastaan aika pelottava ja ahdistava, ja Pasi Pitkäsen hieno kuvitus vain vahvistaa tunnetta.

Myrskyluodon Marie
s. 72-73

Oma suosikkikohtaukseni liittyy kirjan kansikuvaan, mutta en millään halua lainata sitä tässä vaikka se hauska onkin. Lukekaa kirja!

Kokonaisuutena tykkäsin sarjasta todella paljon! En ole enää niin nuori enkä poika, mutta jos tälläinen ja tällä tavalla kerrottu tarina ei uppoa nuoriin poikiin niin mikä sitten? Tarina on kuin scifi-toimintaelokuva kirjan muodossa ja tekstiäkään ei kirjoissa ole niin paljoa, että lukeminen olisi loputon suo. Kuvitus tukee tarinaa ja välillä kertoo sitä sanojen sijaan, mikä avannee sen vielä laajemmalle yleisölle. Nyt kun vain saisi ne pojat edes avaamaan sen ensimmäisen osan... 

Ei niin, että suosittelisin kirjaa vain pojille. Kyllä avaruusseikkailut tyttöihinkin vetoavat, terveisin kokemuksen syvä rintaääni. Olen ihan suunnattoman ilahtunut siitä, miten osaavia ja aktiivisia sarjan monet tyttöhahmot ovat. Lapsille ei tee ainakaan huonoa lukea kirjoja, joissa vanhentuneet sukupuoliroolit on jätetty oven taakse. Ei sankaruus tai kyvykkyys riipu siitä, mitä ihmisellä on housuissaan. 

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2017 - 17. kirjan kannessa on sinistä ja valkoista  [33/50]

Timo Parvela & Bjørn Sortland: Virus (Kepler62 #5)

Timo Parvela & Bjørn Sortland:
Virus
192 s.
WSOY 2017
Kirjastosta

Poika otti omenan.

No johan tätä uutta Kepleriä ehti odottaakin! Tästä on mahdotonta puhua ilman jonkin sortin juonipaljastuksia, viidennestä osasta kun on kyse, joten äkkiä katseet muualle jos vasta aloitat sarjan.

Tarina jatkuu muistaakseni melko suoraan edellisestä osasta. Tuo "muistaakseni" on itse asiassa aika olennainen asia. Loppujen lopuksi koko sarja olisikin ehkä paras lukea ihan peräkkäin ettei joutuisi välillä pysähtymään ja pohtimaan, että mihinkäs tämä nyt sitten viittasikaan. Kirjasarja toimisi hyvin esimerkiksi joululahjaboksina! Tai no, senhän näkee sitten viimeisen osan jälkeen.

No, joka tapauksessa! Nuoriso on siis Kepler-planeetalla ja tällä kertaa luvassa on tuiskua ja tuiverrusta. Suurimman uhan pienille pioneereille aiheuttavat nimittäin planeetan nopeasti vaihtuvat vuodenajat. Siinäpä nautit kesästä ja seuraavana päivänä ruska onkin vallannut maan. Hangessa tarpomaan joutuvat etenkin Ari ja Marie, jotka löytävät luolasta selvästi maapallolta peräisin olevan luotaimen. Miten ja miksi se on päätynyt Kepler62:lle?

Kirjassa tapahtui useampikin jännä juttu, mutta jotenkin jäin silti sellaiseen "no ei tässä kyllä tapahtunut juuri mitään"-olotilaan. Ehkä se johtui siitä, että tarina päättyi juuri kun tilanne oli niin sanotusti päällä. Kaikki paljastukset ja ratkaisut on jätetty viimeiseen kirjaan, joka on kyllä ihan pakko lukea jahka se ilmestyy. Kirjailijakaksikko on luonut hyvin koukuttavan kirjasarjan, jonka ltoivon löytävän lukijoita eri-ikäisistä tytöistä ja pojista. Minua hieman huvittaa edelleen se, että kirjan jokainen osa on edellistä pidempi. Houkuttele nuori lukemaan lyhyettä avaruusseikkailua ja kun koukku on nielty, paksumpikin kirja täytyy lukea.

Erikoismaininta Pasi Pitkäsen upealle kuvitukselle! Se kantaa tarinaa eteen päin ja luo tunnelmaa, jota teksti ei oikeastaan tee. Ympäristö- ja tunnelmakuvaus nojaa pitkälti kuvitukseen, johon on todella panostettu. Etenkin erilaiset sää- ja maisemakuvat ovat upeita. Lisäksi tummien värien käytöllä on luotu yllättävän pelottaviakin kuvia ilman, että niissä vaanisi aina murhanhimoisia avaruusolentoja.

Luettu myös mm.:

Kirjojen keskellä

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2017 - 5. kirjassa liikutaan luonnossa [24/50]

Timo Parvela & Bjørn Sortland: Matka & Pioneerit (Kepler62 #3 ja #4)

Timo Parvela & Bjørn Sortland:
Matka
159 s.
Pioneerit
133 s.
WSOY 2016
Kirjastosta

- Pelottaako sinua?

Parivaljakon Parvela ja Sortland avaruusseikkailu jatkuu! Tälläkin kertaa lainasin kirjat tarkoituksella yhdessä vaikka Matka taisikin ilmestyä jo keväällä. Ne ovat kuitenkin sen verran ohuita, että ne ne lukaisee nopeasti ja ajattelin, että tarina jäisi vähemmän kesken näin. Hah, metsään meni että heilahti.

Tässä on nyt vähän pakostakin juonipaljastuksia kun kerran jatkuvajuonisesta kirjasarjasta on kyse.  

Matkassa kertojana on taas Ari, joka on muiden nuorten mukana viimein lähdössä kohti ääretöntä ja sen yli. Sukkula vie astronautit avaruusasemalle, jolla kolme tähtipurjehtijaa odottaa matkustajiaan. Aria kiinnostaa yhteen alukseen pakattava ylimääräinen kapseli: kuka siihen laitetaan? Ennen kuin asia selviää, joukko joutuu unten maille, josta Ari herätetään kesken matkan. Miksi?

Pioneereissa kertojana on Marie ja siinä päästään viimein Kepler62:n pinnalla. Eipä mene kauaakaan ennen kuin nuoret tajuavat, että he eivät ole planeetan ainoita asukkaita. Marien ristiksi sysätään aseet ja turvallisuus, ja tytöllä onkin edessään pienehkö kriisi omasta tehtävästään matkalla. Tappokoneeksiko hänet otettiin? Samaan aikaan Arin pikkuveljen Jonin sairaus pahenee eikä mistään näytä löytyvän apua...

Näissä oli vähän sellaista tyypillistä sarjan keskiosien ongelmaa. Juoni pääsee vauhtiin, mutta oikeastaan mitään ei paljasteta eikä mitään ongelmaa ratkaista lopullisesti. Suuret paljastukset halutaan säästellä sarjan viimeisiin osiin ja näissä keskitytään pohjustamaan niitä. Mutta eipä se mitään, kyllä nämä silti olivat hyvää luettavaa! Etenkin Pioneerit oli jännittävä ja tykkään Mariesta kertojana. 

Olen edelleen hiukan hämmästynyt siitä, miten synkkiä nämä kirjat ovat. Värikkäät kannet antavat ehkä olettaa jotain muuta. Kuitenkin hahmoja kuolee, Ari pelkää kuollakseen Jonin puolesta ja Marie ymmärtää oikein hyvin miten vaarallisilla vesillä ollaan. Alan jo hieman epäillä onko tälle tarinalle tai kaikille henkilöille luvassa onnellista loppua ollenkaan.

Ja pidän vieläkin Pasi Pitkäsen kuvituksesta! Vaikka kuvat ovat värikkäitä ja suuria, ne ovat usein melankolisia tai suorastaan synkkiä. Tällä hetkellä kansisuosikkini on Pioneerien vihreä viidakko. Se on vehreän ja hedelmällisen näköinen, ja kuitenkin kaatuneella puulla kävelevät nuoret ovat pieniä ja yksinäisiä. Ja kieltämättä minulla tulee siitä mieleen Leijonakuningas.

Jatkoa odotellessa!

Luettu myös mm.:

Yöpöydän kirjat, Pieni kirjasto, Kirjojen keskellä...

Timo Parvela & Bjørn Sortland: Kutsu & Lähtölaskenta (Kepler62 #1 ja #2)

Timo Parvela & Bjørn Sortland:
Kutsu
121 s.
Lähtölaskenta
157 s.
WSOY 2015
Kirjastosta

Poika otti omenan.

Tässäpä mielenkiintoinen tapa koukuttaa lukija. Parvela ja Sortland ovat kirjoittaneet kuusiosaisen sarjan, jonka on kuvittanut Pasi Pitkänen. Kirjat julkaistaan yhtä aikaa Suomessa ja Norjassa. Sarjasta ilmestyi tänä vuonna kaksi osaa melkolailla perätysten, mutta seuraavat osat saadaankin muistaakseni puolen vuoden välein. Toivottavasti nuoret lukijat eivät kasva juuri sen vertaa, että eivät muka kehtaisi näitä enää lukea. Kirjastotäti ei ainakaan kasva.

Kirjat sijoittuvat melkoisen ankeaan tulevaisuuteen. Ensimmäisessä osassa Kutsu veljekset Ari ja Joni yrittävät pärjätä kahdestaan ylikansoitetussa maailmassa, jossa hallitus on ystävä ja isoveli valvoo. Isää (tai isiä, pojilla on eri isät) ei ole koskaan ollutkaan ja äiti on enemmän poissa kuin kotona, parempaa elämää etsimässä. Pojat onnistuvat saamaan käsiinsä Kepler62-pelin, jonka selvittäneille on luvassa... niin mitä? Tämä selviää sarjan toisessa osassa, Lähtölaskennassa, jossa sikarikkaan perheen tytär Marie ostaa itselleen pelin loppuratkaisun. Siitäpä alkaa seikkailu, joka vie Marien samaan pisteeseen kuin Arin ja Jonin, ja sen ylikin.

Aloitin nämä sillä oletuksella, että luvassa on vauhdikasta avaruusseikkailua. Luulisin sen olevan vielä edessä, mutta nämä alkukirjat olivatkin paljon synkempiä kuin oletin. Kaikki on niin ankeaa ja harmaata. Etenkin kaikkien päähenkilöiden jakama yksinäisyys oli yllätys. Nuorten kirjoissa vanhemmat ovat usein iloisen huolettomasti poissa kuvioista, jotta nuorilla sankareilla olisi enemmän tilaa seikkailla. Näissä kirjoissa tällainen vapaus ei kuitenkaan ole hauskaa vaan ahdistavaa. 

Veljekset elävät käytännöllisesti katsoen kahdestaan äidin haihatellessa muilla mailla, ja Ari varastaa pieniä ylellisyyksiä (leipää, hedelmiä ja sen sellaista) ilahduttaakseen pikkuveljeään. Joni on sairastuttuaan Arin vastuulla ja onhan se raskas taakka 13-vuotiaalle. Toisaalla on Marie, jolla on rahaa vaikka nuotiolla polttaa. Ystäviä tai äitiä hänellä ei ole, ja asetehtailija-isä on harvoin kotona jättäen ainoan lapsensa palvelijoiden hoiteisiin. Marie vakuuttelee itselleen olevansa tyytyväinen itsenäisyyteensä, mutta hän on melkein sydäntäsärkevän yksinäinen. Veljesten Kutsu onkin kerronnaltaan selvästi yksinkertaisempi kuin Marien Lähtölaskenta, joka on myös näistä kahdesta kirjasta selvästi pitempi. Erinomaista lukemisvalmennusta kohdeyleisölle, sitä siirrytään paksumpiin ja tavallaan vaikeampiin kirjoihin ihan huomaamatta!

Molemmissa kirjoissa on runsas ja värikäs kuvitus. Kuvittelenko vai ovatko kuvitetut nuorten kirjat yleistyneet viime vuosina? Muistan tähän hätään ainakin ne Neropatin päiväkirjat, jotka ovat erittäin suosittuja myös ja ehkä etenkin poikien keskuudessa. Sanoisin, että tämänkin sarjan kohdeyleisönä ovat nimenomaan pojat, vaikka toki nämä uppoavat tyttöihinkin. Minä kyllä liputan tällaisen tarinaa tukevan kuvituksen puolesta jos se vain saa pojatkin tarttumaan hanakammin kirjoihin. Ainakin näissä kirjoissa upea kuvitus nimenomaan tukee tarinaa, ei keskeytä sitä tai vie jotain pois tekstiltä.

Kepler62:Lähtölaskenta
s. 66-67

Seikkailun jatkoa odotellessa!

Luettu myös mm: Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjapuutarha ja Kirjojen keskellä.

Timo Parvela: Sammon vartijat-sarja (Tuliterä, Tiera & Louhi)

Timo Parvela:
Tuliterä (227s., 2007)
Tiera (269 s., 2008)
Louhi (327 s., 2009)
Tammi
Tuliterä & Tiera omia, Louhi kirjastosta

Oli kitarasoolon vuoro.

Kun minä kerran niin suunnittelin näistä kirjoittavani niin kirjoitetaan sitten, vaikka muistikuvat hieman haalistuneita ovatkin. Aloitin Tuliterän huhtikuun lukumaratonilla ja se oli niin vetävä, että lukaisin sitten muutkin suunnilleen samaan putkeen kun kerran olin vauhtiin päässyt. Kaksi osaa löytyi tosiaan omasta hyllystäni, olen ne joskus kirjaston poistomyynnistä napannut. Kolmas piti sitten oikeasti lainata.

Tarina alkaa vauhdikkaasti kun viidesluokkalaiset Ilmari ja Ahti musisoivat rehtorinsa maan sisään koulun kevätjuhlassa. Pian selviää, että poikien kalastusreissulla kadonneet isät olivat tarujen Sammon sirujen vartijoita. Heitä on suuri joukko ympäri maailmaa ja heidän tehtävänsä on varmistaa ettei Louhi saa koottua Sampoa uudelleen. Isien ollessa hukkateillä vartijan tehtävät lankeavat pojille ja Ilmarin isosiskolle Annille. Kolmikko aseistautuu maagisella kanteleella ja Väinämöisen miekalla, ja kilpajuoksu Sammon sirujen luo alkaa. Matkan varrella mukaan lyöttäytyy muitakin Kalevalasta tuttuja nimiä Ainosta Antero Vipuseen.

Hahmot on siis otettu suurimmaksi osaksi suoraan Kalevalasta ja vaikka sitä ei suoraan sanotakaan, kyseessä vaikuttaa olevan vanha kunnon reinkarnaatio. Kalevalan kohtalot toistuvat nykymaailmassakin, jos toki hieman erilaisina. Mieleeni jäi erityisesti Aino, tällä kertaa parikymppinen Sammon vartija, joka sukeltaa vapaaehtoisesti kyyneljärveen ja kärsii kaikki ihmiskunnan surut ja kivut. Minulla meni muuten nolottavan kauan ennen kuin tajusin kuka Ahti oli. Kirjojen piti melkein iskeä minua itsellään päähän. Ei ole Kalevala tarpeeksi hyvin hallussa kun en muistanut millä nimellä Ahti Saarelainen paremmin tunnetaan.

Olin yllättynyt siitä, miten synkkä tämä sarja oikeastaan on. Ei niinkään se, että hahmoja kuolee (mikä siis ei ollut hilpeää sekään), vaan yleinen tunnelma. Olisihan sitä voinut Kalevala-pohjaiselta sarjalta odottaa, mutta jotenkin oletin, että nuorten kirjassa näistäkin myyteistä tehtäisiin iloisia ja siloisia. Joo ei tehty, ei. Pohjimmiltaan nämä ovat kasvutarinoita, eikä kukaan tosiaankaan mene siitä mistä aita on matalin. Joukkoon mahtuu ystävien pettämistä, läheisten kuolemia, pilvilinnojen täydellistä romahtamista ja onnettomia perheitä. Tarinan loppukaan ei ole täysin onnellinen.

Voisin napista kirjojen toimintapainotteisuudesta, jonka vuoksi jotkin hahmojen väliset suhteet kärsivät. Tai vaikka siitä, miten epäuskottavia suuremman maailman juonenkäänteet olivat (ihan varmasti Euroopan valtiot suostuvat sulautumaan yhtiöksi...). Mutta enpäs napisekaan kun eihän näitä ole tarkoitettu aikuiselle lukijalle, jota nuo ehkä häiritsevät. Varhaisnuoriin luulisin tämän uppoavan oikein hyvin olivat he sitten tyttöjä tai poikia. Itsekin siis tykkäsin näistä todella paljon. Lisää tällaista, kiitos.

Luettu myös mm.: Jokken kirjanurkka, Maailman ääreen, Insinöörin kirjahylly

Haasteet: 50 kategoriaa - 32. a trilogy