Jhumpa Lahiri: Tämä siunattu koti

Paperissa ilmoitettiin että kyseessä oli väliaikainen järjestely: viitenä päivänä sähkö olisi poikki tunnin ajan iltakahdeksasta alkaen.

Olen pyöritellyt Jhumpa Lahirin kirjoja käsissäni kerran jos toisenkin, mutta yksikään niistä ei ole jostain syystä päätynyt koskaan mukaani. Vähän sääli, koska ainakin Tämä siunattu koti oli hyvä.

Jokseenkin masentava, mutta hyvä.

Kyseessä on Pulitzerin kaunokirjallisuuspalkinnon vuonna 2000 voittanut novellikokoelma. Novellien yhteinen kantava teema on Intia, jossa osa päähenkilöistä asuu ja jossa osan juuret ovat. Tunnepuolella vahvin teema on ulkopuolisuuden tunne omassa yhteisössä, perheessä tai muilla mailla vierahilla.

Tämä ei todellakaan ollut mikään iloinen kirja ja novelleissa käsitellään esimerkiksi sotaa, köyhyyttä ja kohtukuolemaa. Onnellisin loppu taisi olla kokoelman viimeisessä tarinassa Kolmas ja viimeinen maanosa. Siinä intialainen päähenkilö sentään onnistuu elämässään ja sopeutuu lopulta vieraaseen amerikkalaiseen yhteiskuntaan.

Kokonaisuutena kiinnostava kirja ja kurkistus intialaiseen kulttuuriin. Kulttuuri ja oma kokemus siitä on kirjassa vahvasti läsnä joka novellissa vaikka päähenkilöt eivät Intiassa asuisikaan.

Kirjan tiedot:

Jhumpa Lahiri: Tämä siunattu koti | Tammi 2001 | 221 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: Interpreter of Maladies (1999) | Suomennos: Kersti Juva

Luettu myös:

Lumiomena, Kirjanurkkaus, Kirja vieköön ynnä muut

Haasteet:

* Helmet 2024 : 3. Booker- tai Pulitzer-palkinnon voittanut kirja [49/50]

Bushra Rehman: Roses, in the Mouth of a Lion

Corona, I’m talking about a little village perched under the number 7 train in Queens between Junction Boulevard and 111th Street.

Tartuin tähän Bushra Rehmanin Roses, in the Mouth of a Lion -kirjaan sekä erikoisen nimen että hienon kannen vuoksi. Kyllä olen joskus niin pinnallinen kirjojen suhteen. Mutta tämä osoittautuikin vetäväksi ja mielenkiintoiseksi kirjaksi.

Tarina sijoittuu 1980-luvun Coronaan, Queensiin piirikuntaan, ja kattaa vuodet 1985-1989. Tänä aikana Razia kasvaa nuoresta tytöstä teini-ikäiseksi ja ulos siitä roolista, johon häntä on kasvatettu. Razia on toisen polven maahanmuuttaja, jonka vanhemmat ovat kotoisin Pakistanista.

Kirja on kiinnostava kuvaus toisesta kulttuurista ja siitä, millaista on kasvaa kahden kulttuurin välissä. Razia huomioi varsin kirpeästi, että vaikka Coronan pakistanilaiset ovat lähteneet Yhdysvaltoihin paremman elämän toivossa, he eivät itse asiassa halua muuttaa montaakaan asiaa elämässään Raziakin arvostaa perheensä kulttuuria ja uskontoa, mutta huomaa myös miten ahdas etenkin tytön lokero on.

Hyytävin kuvaus koskeekin nuoria tyttöjä ja sitä, mitä varten heitä kasvatetaan. Vähänkään kipakammat tytöt kiikutetaan kiireesti Pakistaniin naimaan paikallinen mies. Kiltit tytöt puolestaan naitetaan miehille, jotka haluavat matkalipun ja oleskeluluvan Yhdysvaltoihin.

I knew the Aunty’s nephew was like the young uncles from my childhood. For them, us first-gen Pakistani girls were a forest of green cards. We were groomed like Christmas trees, thinking we were growing, but we were just being readied to be cut down. They were coming for us.

(s. 137)

Razian kasvutarina on myös matka ymmärtämään omaa seksuaalisuuttaan. Hämmentävät tunteet kirkastuvat ennen pitkää ymmärrykseksi siitä, että hän pitääkin tytöistä.

Tykkäsin kirjasta ja Raziasta ja siitä, miten Coronan pakistanilaisia ja heidän identiteettiään kuvataan. Razian maailma avautuu iän karttuessa hyvin luontevasti. Tarina tuntui hyvin elävältä ja vaikka vuodenajat vaihtuvat, minulle jäi päällimmäisenä mieleen kuva kuumasta kesästä.

Tarina päättyy Razian vaikeaan valintaan ja sellaiseen “tästä se alkaa” -cliffhangeriin. Harmi, että tälle ei ole jatkoa!

Kirjan tiedot:

Bushra Rehman: Roses, in the Mouth of a Lion | Flatiron Books 2022 | 276 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Queer-lukuhaaste 2024 : Queerius ja uskonto

* Vahvat naiset 2024 : Itsenäisyys

Marina Lewycka: Muu maa mansikka?

Pelto – laaja etelään viettävä pelto pitkän, piiloisaan, lehtevään laaksoon kaartuvan kukkulanharjanteen kahta puolta.

Mansikkapeltojen poimijat ovat saapuneet Kentiin eri puolilta maailmaa paremman elämän toivossa. Totuus on kuitenkin unelmia karumpi ja pian sekalainen joukko joutuu pakenemaan pitkin Englantia…

Luettavakseni sattuu harvoin kirja, joka saa todella miettimään ajan kulumista. Tämä Marina Lewyckan romaani ilmestyi vuonna 2007 ja sen pääosaan nousevat ukrainalaiset Irina ja Andri.

Näette varmasti, mihin tämä on menossa.

Tarinassa kuvataan siirtotyöläisten ja maahanmuuttajien elämää huumorin kautta. Kirjassa tapahtuu kauheitakin asioita ja hyväuskoiset ihmiset joutuvat ihmiskaupan uhreiksi. Köyhyys, nöyryytys, huijaukset ja hyväksikäyttö ovat arkipäivää. Nämä mansikanpoimijat ovat kuitenkin sitkeitä ja he ovat päättäneet pärjätä tavalla tai toisella.

Toisinaan se tapa on muuttua yhtä julmaksi kuin heitä ympäröivä maailman.

Tämä olisi ollut todella masentava kirja lukea ilman Lewyckan taitavaa tarinanpunontaa ja huumorintajua. Juonessa on niin paljon hauskoja ja absurdeja tilanteita, että ne taittavat terää myös kauheuksilta.

Vedin syvään henkeä. Tämä ilma – niin raitista, niin englantilaista. Tämä oli ilmaa, jonka hengittämisestä olin haaveillut; historian täyttämää ja kuitenkin yhtä kevyttä kuin… no, yhtä kevyttä kuin jokin hyvin kevyt.

(s. 36)

Kirjassa on myös mukana todella raaka kuvaus tehokanalasta ja sen tuotantoketjusta. Ei todellakaan herkemmille lukijoille.

Se mainittu ajan kuluminen liittyy Irinaan ja Andriin, heillä kun on varsin erilaiset poliittiset näkemykset. Irina uskoo Ukrainan tulevaisuuden löytyvän yhteistyöstä lännen kanssa, Andri taas Venäjän hellästä huomasta. Näin vuonna 2022 tätä ei voinut lukea miettimättä, miten monet Andrin kaltaiset ukrainalaiset ovat joutuneet pettymään karvaasti niihin ruusuisiin kuviin, joita heillä Ukrainan ja Venäjän tulevaisuudesta on ollut.

Kokonaisuutena kirja oli erinomainen ja herätti paljon ajatuksia sekä sodasta että siirtotyöläisten kohtelusta.

Kirjan tiedot:
Marina Lewycka: Muu maa mansikka? | Sammakko 2008 | 416 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: Two Caravans (2007) | Suomennos: Vesa Suominen

Luettu myös:
Ainakin Mari A:n kirjablogi

Haasteet:
* Herkulliset kirjat: Kirjassa syödään mansikoita

Nura Farah: Lumimaa

"Tuletko mulle pariksi?" Mikko kysyi ja haroi kullanvärisiä hiuksiaan taakse.

Nura Farahin novellikokoelma käsittelee somalitaustaisten maahanmuuttajien arkea Suomessa. Millaista on, kun aina erottuu joukosta? Entä kun oman kulttuurin arki törmää suomalaiseen arkeen? Entä kun omat halut törmäävät vanhempien kulttuuriin?

Novelleilla on monta kertojaa monenlaisissa elämäntilanteissa. On vanhempia, jotka haluavat perheensä luokseen. On nuoria, jotka haluavat aloittaa oman elämänsä. On aikuisia, jotka ovat löytäneet oman paikkansa, mutta joiden elämää arkipäivän rasismi varjostaa.

Itselleni jäi erityisesti mieleen novelli Muukalainen omassa kodissa. Rahmalla on työ ja rahaa ostaa oma asunto, mutta rahat eivät tunnu kelpaavan kenellekään. Välittäjät ja myyjät eivät halua asunnon oveen nimeä Mohammed, koska tämä asuinalue on tarkoitettu vain Virtasille ja Korhosille. Tuttuja, luotettavia suomalaisia nimiä niiden olla pitää. Maahanmuuttajataustaiset pysyköön omissa kaupunginosissaan.

Novelleissa korostuu juuri tällainen arkinen rasismi. Joidenkin silmissä maahanmuuttajataustainen nuori ei ole koskaan "oikea suomalainen". Vaikka olisit kuinka syntynyt kasvanut täällä ja kotoisin vaikka nyt Helsingistä, suomalaisuutesi on aina kyseenalainen. Mistä olet oikeasti kotoisin? (novelli Teikäläiset)

Novelleissa tulee toistuvasti esiin myös kiitollisuuden taakka. Koska olet nyt turvassa täällä Suomessa, sinun on oltava kiitollinen kaikesta. Mitä siitä, jos opettaja käyttää rasistisia ilmaisuja? Ethän sentään ole sodan jaloissa. (Tämä ei ole Mogadishu)

Teemallisesti pidin eniten niistä novelleista, joissa kerrottiin nuorista naisista. Toisen polven maahanmuuttajanuorten elämässä törmäävät selkeästi heidän kotikulttuurinsa ja se maailma, jossa he sen ulkopuolella kasvavat.

Etenkin somalityttöjen on vaikea saada omaa tilaa ja tehdä omia valintoja. Aina pitäisi olla hyvä ja kunniallinen nainen, joka ei tuota häpeää perheelleen. Samaan aikaan veljet ja muut pojat rellestävät minkä ehtivät, koska pojat ovat poikia. Kyllä raivostutti lukea tästä.

Kirjassa on myös omaelämäkerralliselta tuntuva novelli Kirjailija, jossa Iman joutuu kahden yleisön haastattelemaksi. Toimittajat kyseenalaistavat hänen suomalaisuutensa, oma yhteisö puolestaan hänen kuvaamansa Somalian. Kukaan ei halua tunnustaa, että vanhassa kotimaassa oli ja on edelleen todellisia ongelmia, joihin taas kantasuomalaiset tarttuvat skandaalinkiilto silmissään.

Kaiken kaikkiaan tykkäsin kyllä. Novellit ovat sujuvasti kirjoitettuja ja nopea lukea, ja niitä jää pohtimaan pitkäksi aikaa.

Kirjan tiedot:

Nura Farah: Lumimaa | Otava 2022 | 207 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Kirjasähkökäyrä, Annelin lukuvinkit ynnä muut

Haasteet:

* Syyslukuhaaste: Lue kirja, jossa käydään koulua

* Luonto sivuilla: Kirjassa uidaan

Katriina Ranne: Maa kuin veri

Minä olen sademetsässä asuva suomalainen.

Arthur Thesleff lupaa mukaansa lähteville suomalaisille paratiisin maan päällä. Nuoren Kaarlon perhe lähtee Argentiinaan vuonna 1906, mutta perillä odottaakin loputon työmaa. Yli sata vuotta myöhemmin suvun viimeinen vesa oppii, miltä tuntuu kun sademetsä katoaa ympäriltä.

Olipas mielenkiintoinen sukuromaani. Tarinassa seurataan saman suvun neljää polvea, jotka viljelevät samoja maatilkkuja Colonia Finlandesa -siirtokunnassa. Se on aivan oikea paikka ja Arthur Thesleff on aivan oikea henkilö, joka lupaili liikoja ja pakeni paikalta, kun elämä osoittautui liian haastavaksi.

Kirjan tarina mukailee siirtokunnan historiaa. Ensimmäiset muuttajat eivät olleet maanviljelijöitä, joten vain sitkeimmät jaksoivat jäädä uuteen kotiinsa. Myöhemmissä muuttoaalloissa Finlandesaan tuli myös maanviljelijöitä, mutta ei elannon saanti ollut heillekään helppoa.

Kaarlon suvun tarinassa näkyvät maailman tapahtumat sadan vuoden ajalta. Suomi itsenäistyy, toinen maailmansota raivoaa, Perón ja Evita ovat uutisissa, Argentiinaa hallitsevat diktaattorit, sademetsää hakataan yhä tehokkaammin ja alkuperäiset asukkaat ajetaan aina vain ahtaammalle.

Suomalaista siirtokuntaa tämä ei kuitenkaan juuri kosketa ja tarina onkin välillä jopa klaustrofobinen. Ei ole muuta kuin oma maatilkku, yerbaviljelmät, naapurit ja kaukaiset suomalaiset sukujuuret. Siirtokunta rapistuu ja aika tuntuu pysähtyvän.

Sama toistuu kiinnostavasti myös kertojissa. Jokainen on oma persoonansa ja heidän elämänsä etenevät eri tavoin, mutta heidän luonteissaan on kuitenkin jotain perustavanlaatuisen samanlaista. On helppo uskoa, että Ester todella on Kaarlen tytär ja Aina Esterin kasvattama.

Kukaan heistä ei tiedä täysin, mitä edellinen sukupolvi on kokenut, joten heidän silmissään vanhemmat ja isovanhemmat näyttävät erilaisilta kuin kirjan lukijan. Jokainen heistä kokee olevansa suomalainen, vaikka suurin osa ei koskaan ole edes käynyt Suomessa. Kulttuuriperintö on kuitenkin siirtynyt sukupolvelta toisella ja niinpä Ainakin osaa edelleen suomen kieltä.

Kiinnostava kirja, jota olen jo ehtinyt suositella muillekin.

Kirjan tiedot:
Katriina Ranne: Maa kuin veri | WSOY 2021 | 378 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:
Kirja hyllyssä, Kirjamuuri, Eniten minua kiinnostaa tie ynnä muut

Haasteet:
* Helmet 2022 : 36. kirjassa seurataan usean sukupolven elämää [24/50]
* Luonto sivuilla : Sademetsä

Robin Ha: Almost American Girl

 

Robin Han omaelämäkerrallinen sarjakuva kertoo perheestä, maahanmuutosta ja teinitytön kasvusta nuoreksi naiseksi. Kun Chuna on 14-vuotias 1990-luvulla, hän matkustaa äitinsä kanssa Yhdysvaltoihin ja saa pian kuulla, että äidin uuden avioliiton vuoksi he myös jäävät sinne. Chuna ottaa itselleen amerikkalaisen nimen Robin ja yrittää sopeutua maahan, jonka kieltä hän ei puhu ja jossa hän ei tunne ketään.

Tämä esiteltiin jossain kirjastolaisille suunnatussa vuoden tärpit -koulutuksessa alkuvuodesta. Näiden koulutusten huono puoli on se, että kun kiinnostava kirja esitellään, varausjono kasvaa siinä silmieni edessä. Kesti siis kauan aikaa, ennen kuin sain tämän e-kirjan lainaan OverDrivestä. Hyvää kannatti kuitenkin odottaa. Piirrosjälki on selkeää ja ilmeikästä, ja tarina mukaansatempaava.

Kirjan lopussa on jälkisanat, joissa Ha kertoo, miten sen tekeminen muutti hänen suhdettaan äitiinsä. Tai oikeastaan se sai hänet ymmärtämään äitiään paremmin, koska vaietuista asioista puhuttiin viimeinkin. Teini-ikäiselle äidin päätös muuttaa vieraaseen maahan miehen perässä vaikutti täysin käsittämättömältä. Chuna ei edes tiedä muuttavansa, hän luulee lähtevänsä lomalle ja niinpä ystävätkin jäävät hyvästelemättä. Yhdysvalloissa odottaa isäpuolen perhe, jonka nuoremmat jäsenet eivät edes puhu sujuvaa koreaa.

Mielestäni sarjakuvassa tuotiin hienosti esiin toiseuden tunne. Robin ei juuri puhu tai ymmärrä englantia, eikä alabamalaisessa koulussa ole erityistä luokkaa kielenoppijoille. Ystävystyminen muiden oppilaiden kanssa on melkein mahdotonta kielimuurin ja Robinin ujouden vuoksi. Uudet sukulaistytöt eivät auta häntä sopeutumaan, päinvastoin. Hanin vanhempi kertojaääni mainitsee kielitaidottomuuden ainoa hyvän puolen: Robin ei ymmärrä koulukiusaajien rasistisia kommentteja.

Ulkopuolisuuden tunnetta lisää Robinin rakas harrastus eli piirtäminen ja sarjakuvien lukeminen. Yhtäkkiä hän ei saakaan käsiinsä korealaista suosikkisarjakuvaansa eikä kukaan muu koulussa vaikuta olevan kiinnostunut piirtämisestä. Robinin sopeutuminen uuteen kotimaahan alkaa todenteolla vasta, kun hän löytää samanhenkisiä ystäviä.

Äiti rohkaisee Robia liittymään sarjakuvakerhoon.
(s. 170)

Samalla kun sarjakuvassa kuvataan Robinin kasvua, siinä kuvataan myös hänen suhdettaan äitiinsä ja äidin elämää. Robin on avioton lapsi, mikä on suuri häpeä Koreassa. Hänen äitinsä on joutunut kamppailemaan yötä päivää elättääkseen lapsensa ja saadakseen edes jonkinlaista hyväksyntää. Avioliitto Amerikkaan muuttaneen miehen kanssa tarjoaa mahdollisuuden paeta ahdasmielisempää yhteiskuntaa. Vaikka avioliitto osoittautuukin lyhyeksi pettymykseksi, se antaa tilaisuuden jäädä ja rakentaa itsensä näköinen elämä.

Kirjassa tuotiin hyvin esiin se, miten kaikki tämä meni täysin ohi teini-ikäiseltä Robinilta. Hän ymmärtää vasta paljon myöhemmin, millaista äidin elämä on ollut ja miksi hän halusi muuttaa pois. Kun parikymppinen Robin vierailee Koreassa, se on kovin erilainen kuin hän muisti. Robin löytää identiteettinsä amerikankorealaisena ymmärtäessään, että ei todennäköisesti olisi ikinä sopeutunut korealaiseen elämään, jossa kaikkien on näytettävä samalta vaikka sitten kirurgin veitsen kautta ja jossa naisen kohtalona on miltei väistämättä kotiäitiys.

Pidin sarjakuvasta todella paljon ja ihailen sitä, miten rehellinen se on. Robinin vaikeudet sopeutua ovat todellisia, ja äidin ja tyttären välinen rakkaus paistaa läpi riitojenkin. Jälkisanat avaavat tarinaa ja suhdetta lisää ja jättivät hyvän mielen. Äiti teki selvästikin oikean ratkaisun siirtäessään pienen perheen meren toiselle puolelle.  

Kirjan tiedot:
Robin Ha: Almost American Girl | Balzer + Gray 2020 | 243 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 26. elämäkerta henkilöstä, joka on elossa [31/50]

Kim Thúy: Ru: romaani

Kim Thúy:
Ru : romaani
(Ru, 2009)
144 s.
Gummerus 2019
Suomennos: Marja Luoma
Kirjastosta

Tulin maailmaan Têt-hyökkäyksen aikana, juuri alkaneen apinan vuoden ensimmäisinä päivinä, silloin kun talojen eteen ripustetut pitkät ilotulitesarjat paukkuivat moniäänisenä kuorona yhdessä konepistoolien kanssa.

Kanadanvietnamilaisen Kim Thúyn esikoisromaani on omaelämäkerrallinen tarina pienen tytön matkasta Saigonin palatsimaisesta kodista Kanadaan rakentamaan omaa amerikkalaista unelmaansa. Erittäin varakas perhe joutuu pakenemaan sotaa monien muiden vietnamilaisten tapaan ensin veneellä Siaminlahden yli Malesian matoja kuhisevaan pakolaisleiriin ja sieltä turvaan kuka minnekin. Ajallisesti kirja kattaa kolmisenkymmentä vuotta ja tarina itsessään on kerrottu pieninä sirpaleina, jotka eivät etene kronologisessa järjestyksessä.

Sirpaleisen rakenteen vuoksi on hyvä, että kyseessä on lyhyt pienoisromaani eikä mikään tiiliskivi. Minun kannaltani ainakin, en oikein usko, että olisin jaksanut tätä tyyliä kovinkaan paljon pitempään. Tällaisena pienenä pakettina sekä sirpaleisuus että itse tarina toimivat vallan mainiosti. Kaikki oleellinen tulee sanottua eikä yksittäisiin hetkiin jäädä jumiin. Mitä on tapahtunut, on tapahtunut, ja kaikki mitä on tapahtunut on ollut muovaamassa sitä naista, joka kirjan päähenkilöstä on tullut.

Pidin paljon Thúyn runollisesta kielestä. Se toimi rakenteen kanssa todella hyvin ja nyt jälkeen päin mietin, miten paljon suomentajalla on ollut näppinsä pelissä sujuvuuden suhteen. Olisinko pitänyt kielestä yhtä paljon, jos olisin lukenut kirjan englanniksi? Tai alkuperäisellä ranskankielellä? Ei niin, että ranskaa osaisin, mutta näin ajatusleikkinä. Joka tapauksessa kieli saa kirjassa tapahtuvat surulliset ja iljettävätkin asiat tuntumaan oudolla tavalla kauniilla. Jopa pakolaisleirin vessoina toimineet etovat kuopat maalataan lukijan silmien eteen eräänlaisina taideteoksina.

Thúy kuvailee vietnamilaista kulttuuria kauniisti ja kaunistelematta. Arki Saigonissa oli hyvin erilaista kuin arki Kanadassa niinkin pienestä asiasta kuin aamiaisesta lähtien. Päähenkilöllä on vanhemmat ja yksi sisarus, mutta tarinassa kerrotaan myös hänen lapsistaan ja muista sukulaisistaan. Kaikilla on oma paikkansa kertojan elämässä ja pidin siitä, miten erilaisia nuo suhteet olivat ja miten ne vaikuttivat kertojan elämään. 

Ehkä äidin ei loppujen lopuksi tarvitsekaan olla kuningatar minun silmissäni. Riittää, että hän on vain äitini, vaikka sen vuoksi ne harvat suukot, joita painan hänen poskelleen eivät olekaan kovin majesteettisia.

(s. 67)

Esimerkiksi kosketuskulttuuri on erilaista paitsi kulttuurien myös sukupolvien välillä, ja minusta oli hyvin mielenkiintoista lukea siitä. Vietnamilaisille toisen henkilön pään koskettaminen on yksityisasia, joten hyvää tarkoittava hiusten pörröttäminen saa vietnamilaispojan ärähtämään kanadalaiselle pelikaverilleen. Kertoja on koskettanut oman isänsä päätä vain kerran ääriolosuhteissa. Kertoja myös haluaisi koskettaa nuorempaa poikaansa, jonka autismi kuitenkin pakottaa äidin pitämään fyysistä etäisyyttä pojan oman hyvinvoinnin vuoksi.

Mietin kirjaa lukiessani kuinka suuri osa tarinasta oli todellakin tapahtunut kirjailijalle ja mitä oli keksitty itse. Lähinnä tämä tuli mieleeni kohdissa, jotka tuntuivat olevan kirjassa vain shokkiarvon lisäämiseksi. Esimerkiksi se, että yksi serkku (vai setä?) käytti lapsia hyväkseen ja raiskasi kehitysvammaista tätiään mainitaan suunnilleen yhdessä sivulauseessa. Tuntui vähän siltä, että se oli tarinassa vain  skandaalinkäryä lisäämässä, koska siihen ei palattu millään tavalla uudelleen.

Noin kokonaisuutena pidin kirjasta ja sen kielestä, ja varasinkin jo kirjastoon syksyllä suomeksi ilmestyvän kumppaniteoksen Vi.

Luettu myös:

Lukijatar, Kirjan pauloissa, Kirjanmerkkinä lentolippu ynnä muut

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2019 - 10. rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja [24/50]

Katja Kettu, Meeri Koutaniemi & Maria Seppälä: Fintiaanien mailla

Katja Kettu, Meeri Koutaniemi & Maria Seppälä:
Fintiaanien mailla
316 s.
WSOY 2016
Kirjastosta

Fintiaanien mailla on kolmen naisen yhteisteos, kolmen vuoden intensiivinen tutkimusmatka Pohjois-Amerikassa.

Fintiaanit ovat siirtolaissuomalaisten ja intiaanien jälkeläisiä, joita asuu edelleen Yhdysvalloissa ja Kanadassa Suurten järvien tienoilla. Kirja on historiikki sekä siirtolaisiin ja fintiaaneihin että ehkä ennen kaikkea Yhdysvaltojen synkkään menneisyyteen ja alkuperäiskansojen kulttuurin tarkoitukselliseen tuhoamiseen. Miksi ja miten kulttuurit tuhottiin? Miten ne voivat tänä päivänä? Miltä niiden tulevaisuus näyttää?

(Koska valkoiset halusivat intiaanien maat, noin yleisesti ottaen huonosti, pilvien välistä kajastaa hieman valoa.)

Tämä on ollut lukulistallani ilmestymisestään lähtien kiinnostavan aiheensa vuoksi. Olen toki ollut epämääräisen tietoinen siitä, että suomalaissiirtolaiset ja intiaanit löivät hynttyitä yhteen eivätkä siitä syntyneet lapset ole kadonneet minnekään. Mitään tutkimusta tai edes artikkelia en ole aiheesta lukenut, joten kirja oli tehokas tietoisku ja tunnenpa nyt olevani eilistä viisaampi. Kirja on sujuvasti kirjoitettu elämäkerrallinen teos, jossa on mukana muutama Katja Ketun kirjoittama parin sivun novelli ja mukaelma ojibwa-heimon kansantaruista. Meeri Koutaniemen valokuvakuvitus on sekä erittäin taidokas että erittäin masentava. Kuviin on vangittu niin ylpeyttä kuin epätoivoakin, sisua jaksaa eteenpäin vaikka niskaan sataa usein sitä itseään.

Kirja rakentuu sekä erilaisista lähteistä koottujen tietojen että haastattelujen varaan. Tekijäkolmikko on löytänyt joukon fintiaaneja, jotka suostuivat puhumaan heidän kanssaan arasta aiheesta eli omasta identiteetistään. Suurin osa haastatelluista on keski-iän ylittäneitä, jotka kokevat olevansa ennen muuta intiaaneja. He elävät reservaateissa ja vaikka suomalaiset sukujuuret ovat monelle tärkeitä, ne ovat vähemmän tärkeitä kuin yhteenkuuluvuus oman heimon jäsenten kanssa. Raa'asta maailmasta kertoo se, että yhteenkuuluvuus syntyy kulttuurin lisäksi köyhyydestä, alkoholiongelmista, huumeista, hyväksikäytöstä, traumoista ja epätoivoisesta halusta antaa lapsilleen parempaa kuin mitä on itse saanut. Monet nuoret ja lapset ovat kääntäneet selkänsä intiaaniperimälleen  menestyäkseen yhteiskunnassa, eivätkä monet vanhemmat syytä heitä siitä.

Tämä siitäkin huolimatta, että kulttuuri vietiin väkisin heiltä itseltään. Osa kertojista on itse kokenut sen, että heidät on viety väkisin sisäoppilaitoksiin, joissa intiaani heissä yritettiin piiskata ja näännyttää ulos. Sydäntäsärkevää luettavaa. Tulipahan siinä myös mieleeni, että toivottavasti kukaan lukija ei ole ajatellut, että no onneksi meillä ei ole koskaan tehty tuollaista, hyvä me. Kyllä meilläkin eikä siitä niin kauan ole. Kirjassa ei turhaan romantisoida suomalaissiirtolaisiakaan. Yhteinen sävel intiaanien kanssa löytyi ennen kaikkea siksi, että molemmat olivat yhteiskunnan pohjasakkaa ja omasivat samanlaisia käytännön taitoja. Oli todellista ystävyyttä, mutta suomalaissiirtolaistenkin joukossa oli paljon ihmisiä, jotka käyttivät intiaanien ahdinkoa törkeästi hyväkseen.

Suo, kuokka ja Jussi eivät tienneet hyvää ojibweille.

(s. 22)

Vaikka kirja käsittelee raskaita ja vaikeita aiheita, etenkin sen loppupuolella pilkahtaa kuitenkin toivoakin. Hirvittävän korkeita itsemurhatilastoja vastaan taistellaan kasinoilta saatavilla rahoilla ja kouluttamalla nuoria. Huonolaatuista ruokaa pyritään korvaamaan omilla, paremmilla tuotteilla kuten hunajalla ja perinteisin tavoin viljellyllä villiriisillä. Osavaltioiden ja suuryritysten harjoittamaa riistopolitiikkaa vastaan taistellaan aktivismilla. Perinteitä ja kulttuuria halutaan siirtää tuleville sukupolville tarinoiden ja rituaalien kautta. 

Tunsin ehkä jopa jonkinlaista ylpeyttä siitä, että tekijäkolmikko pääsi seuraamaan Midewiwin-parantajayhteisön tärkeintä tapahtumaa, jonne ei juuri ulkopuolisia päästetä. Luottamus on varmasti ollut työläs rakentaa, mutta koko kirja kertoo myös tekijöiden halukkuudesta kuunnella ja ymmärtää. Ei sensaatiomaisessa paljastusmielessä, vaan koska on tärkeää kertoa ja välittää tietoa. Fintiaanien historia on myös suomalaisten historiaa siirtolaisuuden kautta.

Luettu myös:

Kirjojen keskellä, Unelmien aika, Lukupino ynnä muut

Haasteet:

*Helmet-lukuhaaste 2019 - 20. kirja käsittelee sinulle entuudestaan vierasta kulttuuria [15/50]

Mohsin Hamid: Exit West

Mohsin Hamid:
Exit West
(Exit West, 2017)
188 s.
Otava
Kirjastosta

Kaupungissa, joka oli täynnä pakolaisia, mutta jossa pääosin vallitsi vielä rauha - tai ei ainakaan vielä avoin sotatila - nuori mies tapasi luokkahuoneessa nuoren naisen eikä puhunut tälle mitään.

Saeed ja Nadia kohtaavat nimettömäksi jäävässä maassa. Itsenäinen, yksin asuva Nadia ja  kiltti, lapsuudenkodissaan asuva Saaed tapailevat pian salaa piilossa yhteiskunnan paheksuvilta katseilta. Suhde ottaa harppauksen eteenpäin kun nuorten kotikaupungista tulee hallituksen ja kapinallisten taistelutanner. Salaperäiset ovet tarjoavat Saeedille ja Nadialle keinon paeta paitsi kotikaupungistaan myös kotimaastaan. Kaukana kotoaan he yrittävät löytää paikkansa uudessa, äkillisesti muuttuneessa maailmassa.

Olen kaiketi elänyt kiven alla, koska en tiennyt etukäteen kirjan maagisesta realismista. Saeedin ja Nadian maailmaan ilmestyy mustia ovia, jotka johtavat maasta tai kaupungista toiseen. Pakolaiskriisi ja maahanmuutto saavat aivan uusia ulottuvuuksia kun ovista voi hetkessä kulkea kymmeniä, satoja, tuhansia ihmisiä. Tarinallisesti ne ovat omanlaisensa keino välttää niitä pitkällisiä matkajärjestelyjä ja -kuvailuja, joita nuoret täällä oikeassa elämässä joutuisivat tekemään ja kokemaan. Näppärää, koska tarinan pointti ei ole noissa vaikeuksissa vaan kasvussa omaan itseensä ja oman paikkansa löytämisessä maailmassa.

Pidin paljon molemmista päähenkilöistä ja etenkin Nadiasta. Saeed on kiltti ja iäkkäiden vanhempiensa vaatimuksiin taipuva nuori mies, joka arvostaa perinteitä ja uskontoa. Moottoripyörällä ajava ja pilveä polttava Nadia puolestaan asuu yksin ja käyttää mustaa kaapua vain pitääkseen käpälöivät miehet loitolla. Eroistaan huolimatta nuoret löytävät yhteisen sävelen ja rakastuvat oikeasti. Rakkauskaan ei kuitenkaan aina riitä ja pidin siitä, että tarina ja nuoret lähtivät lopulta eri teille kenenkään olematta syyllinen mihinkään. Joskus sitä vain kasvetaan eroon ja huomataan, että ennen niin tutusta ja rakkaasta on kasvaessaan tullut ventovieras. Pidin myös siitä miten luontevasti Saeed ja Nadia päätyvät omille poluilleen. Tarinassa heitä rakennetaan koko ajan siihen, mitä heistä lopulta tulee.

Pidin myös siitä, että tarina ei mässäillyt verellä, väkivallalla ja toivottomuudella. Sota on taustalla koko ajan ja ajaa tarinaa, ja väkivaltaakin on, mutta se on taustalla keinona kuvata Saeedia ja Nadiaa ja patistaa heitä eteen päin. Pakolaiskriisikin on hieman samanlainen tapa sysätä nuoria kehittymään kumpikin tavallaan. Ei niin, etteikö Hamidilla olisi kärkeviäkin kommentteja aiheeseen liittyen:

"Kyllä sen ymmärtääkin," [Nadia] sanoi. "Ajattele jos itse asuisit täällä ja tänne tulisi yhtäkkiä miljoonittain ihmisiä joka puolelta maailmaa."

"Miljoonia ihmisiä tuli meidänkin maahamme," Saeed vastasi, "silloin kuin lähialueilla sodittiin."

"Se oli eri asia. Meidän maamme oli köyhä. Meillä ei mielestämme ollut yhtä paljon menetettävää kuin näillä täällä."

(s. 132 - 133)

Lisäksi pidin siitä miten paljon sateenkaarihahmoja kirjan sivuilla oli. Nuorten kotikaupungin varjoissa piilottelevista homopareista Nadiaan ja niihin kahteen ihanaan vanhaan herraan, joista olisin lukenut enemmänkin kuin sen pienen kappaleen joka heistä kertoi. Kiva kun he kaikki sulautuivat osoittelematta värikkääseen henkilögalleriaan. Kivaa oli myös se, että galleria tosiaan oli niin värikäs. Saeed, Nadia ja heidän maanmiehensä ja -naisensa eivät suinkaan ole ainoita ovista kulkevia ihmisiä. Myös pakolaisten keskuudessa on kireyttä ja rajan vetoa kielen, uskonnon ja kotimaan perusteella. Minusta kirja kuitenkin loppui positiivisesti ja puhui sen puolesta, että rauhan voi rakentaa vain yrittämällä ymmärtää toista ihmistä eroista huolimatta.

Vähän miinusta annan kirjailijan tehokeinosta eli järjettömän pitkistä lauseista. Se vain on tyyli, josta en suuremmin pidä. Kun lause on puolen sivun mittainen, sen päästä kiinnipitäminen on hivenen haastavaa.

Luettu myös mm.:

Reader, why did I marry him?, Kirjaluotsi, Kirjahyllyssä jne.

Mikko-Pekka Heikkinen: Betoniporsas

Mikko-Pekka Heikkinen:
Betoniporsas
220 s.
Johnny Kniga 2018
Kirjastosta

Kanahaukan kynnet upposivat oravaan.

Pikkuisen tulevaisuuteen tai rinnakkaismaailman hypätessämme olemme Suomessa, jossa matut uhkaavat Helsinkiä. Partavahayrittäjä Waltteri T. Finnéä puistattaa. Böndelättäpäitä Kaivopuistossa? Punavuoren hipsterit on nostettava kapinaan tätä luonnottomuutta vastaan! Myös Kajjjaanista kotoisin olevan toimittaja Jyry Pesiön erämaaelämä häiriintyy kun maaltamuuttajat tunkeutuvat parhaille citykaniapajille. Pian Kaivopuisto on Punaisen Ristin pakolaisleiri, jossa Meri Rantatorppa organisoi käytännön asioita ja taistelee byrokraatteja vastaan. Suomussalmelainen Suikkari-Moilanen puolestaan mittailee itselleen Kainuun kravattia, mutta oksasta roikkumiselle ei näytä olevan aikaa. Jonkun täysjärkisen on katsottava Jyryn ja Merin perään.

Asuin Kainuussa sen aikaa, että ehdin tutustua sikäläiseen sielunelämään, joka ei oikeastaan poikkea juurikaan lappilaisen sisäisistä maisemista.

Kainuulaissyntyinen oli geneettisesti ohjelmoitu sietämään olematonta arpaonnea ja neljänkymmenen asteen pakkasia, mutta ei märkää vihreää nurmikkoa tammikuussa.

(s. 39)

Ehkäpä siitä syystä kajaanilaisen Heikkisen huumori osui ja upposi, ja naureskelin itsekseni kirjaa lukiessani. 

Perusajatushan on satiiri hallitsemattomasta maahanmuutosta ja rasismista, joka tässä nousee toista suomalaista vastaan. Stadilaiset hipsterit vs. maalaiset eli kaikki kehä kolmosen ulkopuolella asuvat. Stadivegaani syö vain Helsingissä kasvatettuja kasviksia, mutta toisaalta Kreikasta tilatuista partavahan ainesosista huolimatta kyseinen tuote on 100% stadilainen. Hipsteri ei erota Savoa Uudestamaasta, mutta samaa sivistymätöntä erämaata eli ei-Helsinkiä se varmasti on. Sinne matut kuuluvat lehmiä paimentamaan ja traktoreita ajamaan. Mitä siitä, vaikka maatalous on painettu alas tai että matu voi olla koulutukseltaan peliohjelmoija. Lukiessa ei tarvitse pinnistellä huomatakseen Waltterin retoriikalla olevan yhtenäisyyksiä maahanmuuttovastaisuuden kanssa.

Kirja tarjoaa runsaasti huumoria ja hipsterikritiikkiä 

[Hipsterien] huolelle luonnosta hän joutui antamaan arvostusta, mutta äärihipsterien valinnoissa ei ollut enää kyse siitä, Ne tavoittelivat erikoisuutta. Siinä kaikki.

(s. 172)

eikä se teeskentele olevansa muuta kuin mitä se on. Hauska kirja, joka leikittelee vakavalla aiheella. Rasismi ja maaseutujen tyhjeneminen ovat todellisia ongelmia, mutta tarina ei tarjoa niihin ratkaisuja. Kirjassa tilanne ratkeaa (hetkellisesti) sille sopivalla yliampuvalla tavalla, jollaista odotellessa ei kannata pidätellä hengitystä siellä kotisohvalla. 

Luettu myös mm:

Kirjallisia

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2018 - 36. runo on kirjassa tärkeässä roolissa [36/50]

Ilmari Kiannon Nälkämaan laulu tietenkin kun kainuulaisista on kyse.

Dieter Hermann Schmitz: Kun sanat ei kiitä: suomalaisinta sanaa etsimässä

Dieter Hermann Schmitz:
Kun sanat ei kiitä:
suomalaisinta sanaa etsimässä
303 s.
Atena 2017
Kirjastosta

Joskus yksinkertaiset oivallukset vaativat eriskummallisia kokemuksia.

Olen joskus maailman aikaan lukenut Hermann Dieter Schmitzin edellisen romaanin, Täällä pohjoisnavan alla. Muistelin sitä sopivan kevyeksi tarinaksi, joten halusin lukea tämän uudenkin opuksen. Tämä paljastuikin oikein hyväksi sunnuntaikirjaksi. Sellaista sopivan leppoisaa ja hihityttävää ei-romanttista hömppää, jonka parissa viihtyi mainiosti muutaman tunnin.

Schmitz on siis Saksan Reininmaalta kotoisin oleva Tampereen yliopiston saksan kielen lehtori, joka asettui Suomeen monia vuosia sitten työn ja suomalaisen vaimon vuoksi. En väitä, että juuri hän olisi tämän kirjan pääosassa, mutta eräänlainen alter ego päähenkilö varmasti on. Pohjimmiltaan tarina on fiktiivinen, mutta mukana on epäilemättä iso siivu kirjailijan omasta elämästä. Se tästä niin hauskan tekikin: on aivan selvää, että huomiot suomen kielestä ja kahden maan kulttuurieroista on tehty rakkaudella pitkän ajan kuluessa.

Kirjan tarinassa on kaksi pääjuonta. Toisessa päähenkilö ja hänen tutkimusryhmänsä metsästävät suomalaisinta sanaa. Tätä varten on oma nettiportaalinsa, jonne ihmiset saavat jättää omia ehdotuksiaan. Näitä ja päähenkilön omia ehdotuksia kytketään sitten toiseen juoneen, päähenkilön perheen kahden kielen ja kulttuurin arkielämään. Huono lentosää ja yllättävä matkatoveri saavat hänet pohtimaan rakkautta ja sitä, miten hemmetin hankala Suomessa on kertoa toiselle rakastavansa tätä. Eihän sellaista voi sanoa perheelle aamukahvipöydässä ilman, että he epäilevät vähintäänkin aivotärähdystä. Päähenkilö asettaakin itselleen kolme tavoitetta: tehdä vaimo yhtä onnelliseksi kuin hääpäivänään, olla kahdelle lapselleen maailman paras isä, ja saada perheen vaativa kissa kuriin. Suomalaisia keinoja käyttäen toki etteivät he mene tolaltaan järkytyksestä.

Tarina kertoo siis kohtuullisen tavallisesta arkielämästä, jonka lomassa löydetään monien suomalaisten sanojen pohjimmainen merkitys sekä se perheenjäsenten keskeinen ja usein ääneensanomaton rakkaus. Himmeli, äkäpussi ja pakkoruotsi tavataan luonnollisissa ympäristöissään, sotaveteraani ja Santa Lucia tulevat tutuiksi hyvinkin koskettavilla tavoilla. 

Olennaista kirjassa ovat myös kommunikointivaikeudet, jotka eivät aina johdu kulttuuri- tai kielieroista. Ihmiset vain ovat erilaisia. Tiedätkö esimerkiksi sen ärsyttävän ihmisen, joka ei tarkoita pahaa, mutta jaarittelee ikuisuuksia vastaamatta silti koskaan kysymykseesi? Kaikkihan sellaisen tuntevat.

Olen yksinpuhelun suuri ystävä ja harrastan sitä erittäin mielelläni silloin harvoin, kun olen itsekseni kotona. Yksinpuhelussa on ainakin kolme hyvää puolta.

Ensinnäkin voin olla varma, että kuuntelen itseäni keskittyneesti. Toiseksi tiedän tasan tarkkaan, mitä tarkoitan. Ja kolmanneksi olen aina samaa mieltä kanssani. Kaikkeen tähän verrattuna kahden Homo sapiensin välinen kommunikaatio on erittäin häiriöaltista.

(s. 207)

Pidin siitä, miten jossain aiemmassa kappaleessa mainittu asia saattoikin tulla tärkeäksi myöhemmin sekä siitä, miten kirjavaa joukkoa päähenkilön tapaamat ihmiset olivatkaan. Sakista löytyvät niin yleisen saunan Runeberg, alapääjuttujen harras ystävä, kuin naapurin Puhaltajakin, tuo kirottu sunnuntairauhan rikkoja. Lopussa löytyy myös se suomalaisin sana, jonka joudutte kyllä selvittämään ihan itse kirjaa lukemalla.

Luettu myös mm.:
Kirja hyllyssä, Kirjat kertovat, Tuhansia sivuja ynnä muut

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2018 - 39. kirja on maahanmuuttajan kirjoittama [16/50]

Marina Lewycka: Traktorien lyhyt historia ukrainaksi

Marina Lewycka:
Traktorien lyhyt historia ukrainaksi
(The short history of tractors in Ukranian, 2005)
367 s.
Sammakko 2006
Kirjastosta

Kaksi vuotta äitini kuoleman jälkeen isäni rakastui hohdokkaaseen eronneeseen ukrainalaisnaiseen.

Olen pyöritellyt tätä kirjaa satunnaisesti käsissäni jo monta vuotta, koska pidän sen kannesta. En kuitenkaan koskaan lainannut sitä lukukelvottoman takakansitekstin vuoksi. Pikkuruisia kellertäviä kirjaimia sinisellä pohjalla, kenen mielestä se oli millään tavalla hyvä idea? Minulla ei ole sellaista haukan katsetta, jota varten se lienee tehty, joten enpä edelleenkään tiedä mitä siinä sanotaan. Kirjan kannalta oli onni, että sen kansikuva on niin mieleenjäävä ja että mietin mitä lukisin Helmet-lukuhaasteen kirjan kannessa on ajoneuvo-kohtaan. Lainasin tämän siis jotakuinkin sokkona.

Kirjan kertoja on viittäkymppiä lähentelevä englantilainen Nadja, jonka äiti on kuollut pari vuotta ennen tarinan alkua. Nyt Nadjan jo ennestään erikoinen 84-vuotias isä Nikolai on hurahtanut lopullisesti: hän on palavasti rakastunut 36-vuotiaaseen uhkeaan ukrainalaiseen yksinhuoltajaan ja aikoo naida hänet. Nadja ei ole puhunut isosiskolleen Veralle äidin kuoleman jälkeen, mutta nyt yhteinen vihollinen saa heidät asettautumaan yhteen rintamaan. Valentinasta on päästävä eroon välittömästi.

Huonosti suunniteltu kansi on saanut jättämään väliin hyvän kirjan. Heti kun alkuasetelma selvisi ajattelin, että tämähän on lystin kuuloinen. Hauska tämä onkin, mutta myös yllättävän surullinen. Huumoria tuovat paitsi isän omituisuudet ja merkillinen tilanne myös Nadjan sanailu etenkin Veran kanssa. Heidän suuret ja pienet sisaruskaunansa ovat hersyvän hauskaa luettavaa. Hienostorouva ja liberaali akateemikko näyttävät tulevan kahdesta eri maailmasta ja pikkuhiljaa selviää, että näin oikeastaan onkin. 

Kirjan surullisin osuus liittyy Nadjan perheen historiaan, josta hän ei tiennyt oikeastaan mitään.  Nadja kun on elänyt elämänsä Englannissa, jonne hänen vanhempansa pakenivat paremman tulevaisuuden toivossa. Vera sen sijaan syntyi Luhanskissa vuonna 1937, kymmenen vuotta ennen Nadjaa. Vera on se, joka koki toisen maailmansodan ja muistaa Neuvostoliiton tahallaan aiheuttaman nälänhädän, keskitysleirin ja ne hirveät asiat, jotka on hänen mielestään parempi vain unohtaa. Hänen kauttaan Nadja kuulee asioista, joista hänen vanhempansa eivät ole halunneet puhua.

Pidin todella paljon siitä, että kaikkea ei kerrottu heti, ei edes sellaista minkä Nadja jo tiesi. Vasta kirjan loppupuolella selviää esimerkiksi se, miksi Nikolai yskii aina syödessään. Mielikuva kömpelöstä vanhuksesta keikahtaa vähän vinoon. Lewycka olettaa lukijoidensa osaavan yhdistää pisteen A pisteeseen B ja olikin mukava lukea kirjaa, jossa lukijaa ei aliarvioida. 

Nikolai itsessään on sekä surullinen että huvittava. Vanha mies, joka hölmöyttään nai naisen, joka haluaa ainoastaan pääsylipun Englantiin. Vanha mies, joka tykkää isoista tisseistä ja kauhistuttaa  käytöksellään tyttärensä. Ja sitten toisaalta vanha mies, jonka uusi vaimo on väkivaltainen huijari. Vanha mies, joka ei osaa puolustaa itseään ja jolle avun pyytäminen omilta tyttäriltä on valtavan vaikeaa. Kaikista kirjan hahmoista paljastuu aina vain uusia puolia.

"Mutta näethän, että se tekee hänelle hyvää, tämä uusi suhde. Se on puhaltanut häneen uutta elämää. Se vain osoittaa, että ihminen ei ole koskaan liian vanha rakastamaan."

"Tarkoitat seksiin."

"No ehkä sitäkin. Isukkisi toivoo vain toteuttavansa joka miehen unelman - levätä kauniin, nuoremman naisen sylissä."

"Joka miehen unelman?"

Sinä yönä Mike ja minä nukumme erillämme.

(s. 71)

Hauska ja koskettava kirja! Nyt voin kyllä kiittää Helmet-lukuhaastetta tästä lukukokemuksesta, muuten tämä olisi edelleen kirjaston hyllyssä.

Luettu myös mm.:

Lumiomena, Reader why did I marry him?, Kaikkea kirjasta ym.

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2018 - 38. kirjan kannessa on kulkuneuvo [12/50]