Dieter Hermann Schmitz: Kun sanat ei kiitä: suomalaisinta sanaa etsimässä

Dieter Hermann Schmitz:
Kun sanat ei kiitä:
suomalaisinta sanaa etsimässä
303 s.
Atena 2017
Kirjastosta

Joskus yksinkertaiset oivallukset vaativat eriskummallisia kokemuksia.

Olen joskus maailman aikaan lukenut Hermann Dieter Schmitzin edellisen romaanin, Täällä pohjoisnavan alla. Muistelin sitä sopivan kevyeksi tarinaksi, joten halusin lukea tämän uudenkin opuksen. Tämä paljastuikin oikein hyväksi sunnuntaikirjaksi. Sellaista sopivan leppoisaa ja hihityttävää ei-romanttista hömppää, jonka parissa viihtyi mainiosti muutaman tunnin.

Schmitz on siis Saksan Reininmaalta kotoisin oleva Tampereen yliopiston saksan kielen lehtori, joka asettui Suomeen monia vuosia sitten työn ja suomalaisen vaimon vuoksi. En väitä, että juuri hän olisi tämän kirjan pääosassa, mutta eräänlainen alter ego päähenkilö varmasti on. Pohjimmiltaan tarina on fiktiivinen, mutta mukana on epäilemättä iso siivu kirjailijan omasta elämästä. Se tästä niin hauskan tekikin: on aivan selvää, että huomiot suomen kielestä ja kahden maan kulttuurieroista on tehty rakkaudella pitkän ajan kuluessa.

Kirjan tarinassa on kaksi pääjuonta. Toisessa päähenkilö ja hänen tutkimusryhmänsä metsästävät suomalaisinta sanaa. Tätä varten on oma nettiportaalinsa, jonne ihmiset saavat jättää omia ehdotuksiaan. Näitä ja päähenkilön omia ehdotuksia kytketään sitten toiseen juoneen, päähenkilön perheen kahden kielen ja kulttuurin arkielämään. Huono lentosää ja yllättävä matkatoveri saavat hänet pohtimaan rakkautta ja sitä, miten hemmetin hankala Suomessa on kertoa toiselle rakastavansa tätä. Eihän sellaista voi sanoa perheelle aamukahvipöydässä ilman, että he epäilevät vähintäänkin aivotärähdystä. Päähenkilö asettaakin itselleen kolme tavoitetta: tehdä vaimo yhtä onnelliseksi kuin hääpäivänään, olla kahdelle lapselleen maailman paras isä, ja saada perheen vaativa kissa kuriin. Suomalaisia keinoja käyttäen toki etteivät he mene tolaltaan järkytyksestä.

Tarina kertoo siis kohtuullisen tavallisesta arkielämästä, jonka lomassa löydetään monien suomalaisten sanojen pohjimmainen merkitys sekä se perheenjäsenten keskeinen ja usein ääneensanomaton rakkaus. Himmeli, äkäpussi ja pakkoruotsi tavataan luonnollisissa ympäristöissään, sotaveteraani ja Santa Lucia tulevat tutuiksi hyvinkin koskettavilla tavoilla. 

Olennaista kirjassa ovat myös kommunikointivaikeudet, jotka eivät aina johdu kulttuuri- tai kielieroista. Ihmiset vain ovat erilaisia. Tiedätkö esimerkiksi sen ärsyttävän ihmisen, joka ei tarkoita pahaa, mutta jaarittelee ikuisuuksia vastaamatta silti koskaan kysymykseesi? Kaikkihan sellaisen tuntevat.

Olen yksinpuhelun suuri ystävä ja harrastan sitä erittäin mielelläni silloin harvoin, kun olen itsekseni kotona. Yksinpuhelussa on ainakin kolme hyvää puolta.

Ensinnäkin voin olla varma, että kuuntelen itseäni keskittyneesti. Toiseksi tiedän tasan tarkkaan, mitä tarkoitan. Ja kolmanneksi olen aina samaa mieltä kanssani. Kaikkeen tähän verrattuna kahden Homo sapiensin välinen kommunikaatio on erittäin häiriöaltista.

(s. 207)

Pidin siitä, miten jossain aiemmassa kappaleessa mainittu asia saattoikin tulla tärkeäksi myöhemmin sekä siitä, miten kirjavaa joukkoa päähenkilön tapaamat ihmiset olivatkaan. Sakista löytyvät niin yleisen saunan Runeberg, alapääjuttujen harras ystävä, kuin naapurin Puhaltajakin, tuo kirottu sunnuntairauhan rikkoja. Lopussa löytyy myös se suomalaisin sana, jonka joudutte kyllä selvittämään ihan itse kirjaa lukemalla.

Luettu myös mm.:
Kirja hyllyssä, Kirjat kertovat, Tuhansia sivuja ynnä muut

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2018 - 39. kirja on maahanmuuttajan kirjoittama [16/50]