Faith Erin Hicks: Hockey Girl Loves Drama Boy

Faith Erin Hicksin YA-sarjakuva Hockey Girl Loves Drama Boy ei ollutkaan vain romanttista hömppää, vaikka niin oletin.

On tässä romantiikkaakin, mutta isona teemana on kiusaaminen. Alix rakastaa jääkiekkoa, mutta ilon pilaa jatkuvasti joukkueen kapteeni Lindsay, joka kohtelee Alixia kuin roskaa. Tiimikaverit ja valmentaja, se muka luotettava aikuinen, katsovat toiseen suuntaan ja kun Alixilla viimein naksahtaa, syy on tietenkin vain hänen.

Alix säikähtää omaa väkivaltaista reaktiotaan ja pyytää apua Ezralta, suositulta teatteriryhmän pojalta. Ezra kun osaa pitää pokkansa ja heittää nasevan vastauksen vaikka häntä kiusattaisiinkin. Enimmäkseen syyllinen on Lindsayn yhtä ilkeä poikaystävä, joka pilkkaa Ezraa homofobisilla herjoilla.

(Ezra ei tykkää lokeroida itseään, mutta arvelee panseksuaalin olevan tällä hetkellä paras tapa kuvailla itseään.)

Joka tapauksessa Ezra suostuu auttamaan Alixia ja no, olihan tässä tosiaan sitä romantiikkaakin. Sitä tarinaa tukevat molempien nuorten eri tavoilla kipeät suhteet vanhempiinsa ja myös omiin heikkouksiinsa. Ezra lakaisee mielellään vaikeat asiat maton alle ja Alix puolestaan kokee vaikeaksi puolustaa itseään hankalissa tilanteissa.

Tykkäsin tarinasta ja siitä, miten realistiselta se tuntui. Ihmissuhteet eivät ole helppoja ja omia vikoja on vaikea myöntää. Minusta oli ihanaa lukea, miten intohimoisesti Alix ja Ezra suhtautuivat harrastuksiinsa, joista kumpikin toivoo salaa ammattia itselleen. Alix etenkin on aivan rakastunut jääkiekon pelaamiseen.

Tykkäsin myös selkeästä piirrostyylistä, joka on enimmäkseen mustavalkoinen. Tehostevärinä on vaalea sininen/turkoosi.

Ja ehdottomasti plussaa siitä, että Alix on sekä pitempi että fyysisesti vahvempi kuin Ezra! Kuinka usein sitä näkee kaunokirjallisuudessa? Hyvin harvoin.

Alix on itsevarma jäällä, Ezra ei.
(s. 125)

Kirjan tiedot:

Faith Erin Hicks: Hockey Girl Loves Drama Boy | First Second 2023 | 286 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* YA-lukuhaaste : Kirja herättää tunteita

Emily St. John Mandel: Asema 11

Kuningas kylpi sinisessä valossa poissa tolaltaan.

Tappava virus pyyhkäisee ihmiskunnan olemattomiin parissa viikossa. Selviytyjät joutuvat miettimään, mikä heille on tärkeää ja millainen uudesta maailmasta rakennetaan.

Katsoin tuossa päivänä muutamana Station Eleven -sarjan, joka perustuu tähän kirjaa. Yleensä luen kirjan ensin, mutta nytpä tuli tehtyä toisin päin ja en osaa sanoa, miten paljon se vaikutti lukukokemukseeni. Lopputulemana nimittäin sanoisin, että pidin TV-sarjasta enemmän.

Sekä kirjassa että TV-sarjassa seurataan eri ihmisiä kahdessa eri aikatasossa. Kummassakin suurimman tarinasiivun saa Kirsten, joka on katastrofin tapahtuessa vasta lapsi. 20 vuotta myöhemmin hän on Kiertävän sinfoniaorkesterin jäsen ja törmää matkoillaan uhkaavaan Profeettaan.

Kirstenin lisäksi seurataan muun muassa Jeevania, joka pelastautuu veljensä kotiin, sekä Mirandaa, joka on työmatkalla Malesiassa. Kaikki kolme ovat tavanneet tavalla tai toisella näyttelijä Arthur Leanderin, joka kuoli kesken Kuningas Learin ensi-illan.

Näiden hahmojen kautta kirja kysyy oikeastaan hyvinkin syvällisen kysymyksen. Mikä tekee ihmiselämästä ja jopa ihmiskunnasta selviämisen arvoisen? Riittääkö pelkkä elossa pysyminen? Kiertävän sinfoniaorkesterin mielestä kulttuuri tekee ihmisistä ihmisiä ja siksi se haluaa edelleen esittää musiikkia ja näytellä Shakespearea.

Pidin paljon tästä ajatuksesta, jota ei kerrottu ollenkaan saarnaavasti vaan se tuli esiin rivien välistä. Kirja oli todella sujuvaa luettavaa ja tarinan läpi suorastaan lensi. Tykkäsin myös Kirstenistä, Jeevanista ja Mirandasta.

Pystymme siihen siksi, että olimme sinua nuorempia kun kaikki päättyi, Kirsten ajatteli, mutta emme niin nuoria ettemme muistaisi mitään. Siksi että kohta on myöhäistä, katot romanhtavat ja kaikki vanhat rakennukset muuttuvat vaarallisiksi. Siksi että etsimme entistä maailmaa niin kauan kuin siitä löytyy jälkiä.

(s. 156)

Ja kuitenkin pidin TV-sarjasta enemmän, koska 1) siinä ei ollut sukupuolistunutta väkivaltaa (naisten raiskauksia ja pahoinpitelyjä), 2) Jeevanin ja Kirstenin välinen yhteys oli paljon pitempi ja mielenkiintoisempi ja 4) Profeetta ja hänen seuraajansa olivat kiinnostavampia noin yleensä. Näyttelijäsuorituksetkin olivat hienoja.

Lukemisen arvoinen kirja, katsomisen arvoinen TV-sarja, en osaa sanoa kumpi kannattaa tehdä ensin!

Kirjan tiedot:
Emily St. John Mandel: Asema 11 | Tammi 2022 | 394 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: Station Eleven (2014) | Suomennos: Aleksi Milonoff

Luettu myös:
Reader, why did marry him?

Haasteet:
* Luonto sivuilla: Kirjassa matkustetaan
* Ihana susi: Kirjassa tai sen kannessa on hirvieläin

Jack London: Erämaan kutsu

Buck ei lukenut lehtiä, sillä muuten se olisi tiennyt, että ajat olivat muuttumassa uhkaaviksi.

Buck ei lue lehtiä,  koska se on koira. Se asuu mukavasti kartanossa eteläisissä Yhdysvalloissa kunnes rahavaikeuksissa oleva puutarhuri myy sen koiradiilereille. Eletään Klondiken kultaryntäyksen aikaa 1890-luvun lopussa ja pohjoisessa on pula vetokoirista. Isokokoinen Buck pakotetaan koiravaljakkoon ja kotikoiran pehmeys karisee siitä hyvin nopeasti.

Luin tämän täsmäkirjana lukuhaasteisiin, mutta sainpahan samalla sivistettyä itseäni. Minun tietoni Erämaan kutsusta perustuivat tätä ennen epämääräiseen mielikuvaan, joka oli muodostunut enimmäkseen elokuva-arvioista ja elokuviin pohjautuvista mielipiteistä. Kirjan luettuani pikakelasin läpi uusimman elokuvaversion (pääosassa Harrison Ford) ja se oli ottanut enemmän kuin vähän vapauksia kirjan juonen suhteen. Yhteiset elementit olivat lähinnä Buck, Yukon ja ihmishahmojen nimet. Kirjan tarinasta oli tehty siisti lapsiystävällinen versio ja samalla koko kirjan pointti katosi.

Kirjassa Buck on siis suuri ja sekarotuinen kotikoira, jonka pääasiallinen tehtävä on vahtia ja olla mukana muun muassa metsällä. Se ei ole raaka ja väkivaltainen, eikä sen työssä tarvita erityistä sitkeyttä. Se siepataan yksinomaan sen koon vuoksi. Yukoniin tarvittiin lisää isoja koiria vetämään kullankaivajien rekiä ja kantamaan heidän tavaroitaan, ja näitä koiria saatiin varastamalla. Kullankaivajat eivät olleet turhan nuukia sen suhteen, mistä koirat oli hankittu. En tiennyt, että tällaista koiradiilausta oikeasti tehtiin. Näin sitä oppii uusia asioita kirjoja lukiessa. 

Sieppaushetkestä lähtien Buckin elämä on ankaraa työntekoa ja kurjuutta. Se hakataan tottelevaiseksi heti alkumetreillä ja matkan varrella sille ei turhan montaa ystävällistä sanaa heru. Vetokoirien elämä oli työtä, työtä ja työtä, ja ne nähtiin usein työvälineinä eikä inhimillisinä olentoina. Ihmisten lisäksi Buckia piinaavat toiset koirat, koska valtataistelu erämaassa on armotonta. Samaan valjakkoon pakotetaan kotikoiria, jotka eivät ole eläessään vetäneet rekeä, ja työhön koulutettuja ja kasvatettuja koiria. Väkivaltaiset yhteenotot ovat arkipäivää ja koirilla on nahassaan niin ruoskan kuin hampaidenkin jälkiä. Lukiessani mietin, miten ihmeessä Yukonissa oikeasti pärjättiin tuollaisilla valjakoilla, jotka olivat valmiita repimään toisensa palasiksi pienimmästäkin syystä.

Buckin apuna on sen suuri koko (parhaimmillaan 70 kiloa), itsepäisyys ja älykkyys.


Etelässä, jossa elettiin rakkauden ja ystävyyden lain alaisena, oli aivan oikein kunnioittaa yksityisomaisuutta ja henilökohtaisia tunteita; mutta Pohjolassa, jossa vallitsi nuijan ja kulmahampaan laki, se joka piittasi tuollaisista asioista oli hullu, eikä kauan kukkoillut.

(s. 25)

Säälimätön ympäristä koulii siitä nopeasti säälimättömän ja tunteettoman pedon. Valjakon johdossa ja vahvimpana on paras paikka, joten Buck pyrkii sinne tappelemalla ja muita alistamalla. Kirjassa kuvataan kaunistelematta sitä, miten väkivalta synnyttää väkivaltaa ja miten ohut sivistyksen pintasilaus loppujen lopuksi onkaan. Kirjassa tätä kuvataan koirien kautta, mutta näkyy se myös ihmishahmoissa. Kullankaivajat eivät tunne aina sääliä edes kilpailijoitaan kohtaan, koirista puhumattakaan. Ankarat olot ja jatkuva piina tuovat esiin nahan alla piilevän pedon.

Tavatessaan John Thorntonin Buck tapaa viimeinkin ystävällisen ihmisen, mutta tätä iloa ei kauan kestä. Kun Thorton ystävineen löytää kultaa syvältä Kanadan erämaasta, Buck alkaa kuulla sen kirjan nimessäkin mainitun erämaan kutsun oikein tosissaan. Villi luonto on houkuttelevampi vaihtoehto kuin elämä koiravaljakossa ja kun Buckin viimeinenkin side ihmisiin katkeaa, se ei katso taakseen.

Kaiken kaikkiaan paljon raaempi kirja kuin oletin, mutta pidin tästä ja tämä oli nopea lukea. Ihmisten kamppailu armotonta erämaata ja Buckin kamppailu armotonta kaikkea vastaan oli jännittävää luettavaa. Sääli, että elokuvissa tarinasta tehdään nätti ja hampaaton seikkailu. Pisteenä iin päälle leffaan on lisätty koiraeläinten välinen heteroseksuaalinen romanssi: Buck kuhertelee ja lähtee metsään kauniin valkoisen naarassuden kanssa. Kirjassa se tutustuu urossuteen, mutta kaipa se oli liian homoeroottista. Ties mitä vaikutteita lapset olisivat saaneet.

Kirjan tiedot:
Jack London: Erämaan kutsu | Karisto 1979 | 105 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: The Call of the Wild (1903) | Suomennos: Heimo Pihlajamaa

Luettu myös mm.:
Jokken kirjanurkka, Kirjahyllyn päiväkirja, Koukussa koirakirjoihin

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2020 - 12. kirjasta on tehty näytelmä tai ooppera [47/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2020 - 7. kirja, joka liittyy talviseen harrastukseen [15/25]
Tässä nimenomaisessa kirjassa koiravaljakolla ajelu ei tosin ole harrastus, mutta no.
* Popsugar Reading Challenge 2020 - read a banned book during Banned Books Week [38/50]
Tämä on kielletty Italiassa ja Jugoslaviassa vuonna 1929, ja lisäksi poltettu natsien kirjarovioilla.

Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä (Rikoskomisario Gamache #01)

Louise Penny:
Kuolema kiitospäivänä
(Still Life, 2005)
367 s.
Bazar 2019
Suomennos: Raimo Salminen
Kirjastosta

Jane Neal kohtasi luojansa varhaisaamun usvassa kiitospäivää edeltävänä sunnuntaina.

Pienen kanadalaisen Three Pines -kylän rauha häiriintyy kun joku ampuu Jane Nealin jousipyssyllä. Rikoskomisario Armand Gamachen tiimi arvelee ensin tapahtumaa metsästysonnettomuudeksi. Kukapa nyt haluaisi tappaa kaikkien rakastaman mukavan tätösen? Pian kuitenkin selviää, että kyläläisillä on koko joukko salaisuuksia ja joku murhasi Janen kylmäverisesti.

Heti alkuun on pakko sanoa, että suomennoksen nimestä huolimatta kukaan kirjassa ei taida kuolla kiitospäivänä. Kuolema kiitospäivänä on toki vetävämpi kuin esimerkiksi Kuolema juuri ennen kiitospäivää, mutta en siltikään pidä sellaisista kirjan nimistä, jotka eivät mitenkään vastaa kirjan sisältöä. Sen sijaan pidän paljon kirjan kansikuvasta, joka kiinnitti huomioni keväällä kun selasin kirjakatalogeja. Kivan värinen ja kuten kirjailijan nimikin, se antaa heti kuvan siitä, millaisen dekkarin pariin tässä ollaan sukeltamassa.

Luen harvemmin dekkareita ja silloin kun luen, kirjassa täytyy olla joku minua miellyttävä koukku. Tässä se on neitimarplemainen asetelma, jossa viehättävän kylän seesteisyys onkin vain kulissi, joka kätkee alleen vihaa ja salaisuuksia. Kirjan on ilmestynyt 14 vuotta sitten ja täytyy kyllä sanoa, että se näkyy mielestäni joissain vanhanaikaisissa sanavalinnoissa ja siinä, miten erilaisia vähemmistöjä kuvataan. Three Pines on metsän keskellä ja se asujaimistoon kuuluu täsmälleen yksi (1) musta nainen ja kaksi (2) avoimesti homoa miestä. He näkyvät kylän katukuvassa kuin vaahtokarkit salmiakkipussissa ja heistä revitäänkin muutama itsensä tiedostava vitsi. Toisaalta kirjailija tuo esiin myös sen, miten hyvin he tosiaan erottuvat joukosta ja millaisia ennakkoluuloja he ovat elämänsä aikana joutuneet kohtaamaan. 

Pidin kirjan värikkäästä henkilökaartista ja etenkin rikoskomisario Gamachesta, joka lähestyy eläkeikää ja rupattelee mielellään ihmisten kanssa kahvikupposen äärellä onkien heistä enemmän tietoja kuin he olisivat halunneet paljastaakaan. Tarinalla on monta kertojanäkökulmaa ja suurin osa niistä oli niin hauskoja, että nauroin ääneen vaikka vitsi ei aina maailman omaperäisin tai tuorein ollutkaan.

"- - Ja hän oli puhdas. Tuoksui oikein saippualta. Hän tuli aina kaupunkiin muiden tukkijätkien kanssa Thompsonin työmaalta, ja koko porukka erottui joukosta, koska he eivät lemunneet härskiintyneelle karhunihralle. Kaye hinkkasi heidät varmaan lipeällä."

Gamache ihmetteli miten matalalla rima mahtoi olla, kun naisen viehättämiseen riitti se, ettei haissut karhunraadolta.

(s. 70)

Mukaan mahtuvat myös muun muassa aina töykeä ja suorasanainen Ruth sekä juuri Gamachen tiimiin liitetty  harjoittelija, nuori konstaapeli Yvette Nichol. Jälkimmäinen on kertakaikkiaan raivostuttava, kaiken väärin ymmärtävä ja sosiaalisesti täysin kyvytön itsekeskeinen pyrkyri, joka on juuri näiden ominaisuuksiensa vuoksi täydellinen hahmo tähän kirjaan. Se, miten muut reagoivat häneen potkaisee juonen usein uusiin suuntiin, ja sekä Gamache että hänen oikea kätensä komisario Beauvoir ovat välillä valmiita repimään hiuksiaan Nicholin möläytysten vuoksi. Kirjan tylsimmät hahmot ovat taiteilijapariskunta Carol ja Peter, ja minulla on paha aavistus siitä, että heistä tulee sarjan  tärkeimpiä keskushahmoja Gamachen tiimin ohella.

Juonellisesti tarina ei ole kovinkaan yllättävä, vaan kirjan vahvuus on sen hahmoissa ja Pennyn kerronnassa. "Kiltti mummeli tapetaan ja nyt keskitytäänkin hänen elämäänsä kuuluneisiin erikoisiin tyyppeihin" on kai jo oma dekkarilajinsakin. 

Jatkoa odotellessa!

Luettu myös:

Kirjarouvan elämää, Hemulin kirjahylly, Kirjojen kuisketta ynnä muut

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2019 - 42. kirjailijan nimi viehättää sinua [33/50]

Jotenkin nimestä tiesi heti, millaista dekkaria alkaa lukemaan. Ei Louise Penny voisi mitenkään olla raakojen citydekkareiden kirjoittaja.

* Kirjankansibingo - puu

Kim Thúy: Ru: romaani

Kim Thúy:
Ru : romaani
(Ru, 2009)
144 s.
Gummerus 2019
Suomennos: Marja Luoma
Kirjastosta

Tulin maailmaan Têt-hyökkäyksen aikana, juuri alkaneen apinan vuoden ensimmäisinä päivinä, silloin kun talojen eteen ripustetut pitkät ilotulitesarjat paukkuivat moniäänisenä kuorona yhdessä konepistoolien kanssa.

Kanadanvietnamilaisen Kim Thúyn esikoisromaani on omaelämäkerrallinen tarina pienen tytön matkasta Saigonin palatsimaisesta kodista Kanadaan rakentamaan omaa amerikkalaista unelmaansa. Erittäin varakas perhe joutuu pakenemaan sotaa monien muiden vietnamilaisten tapaan ensin veneellä Siaminlahden yli Malesian matoja kuhisevaan pakolaisleiriin ja sieltä turvaan kuka minnekin. Ajallisesti kirja kattaa kolmisenkymmentä vuotta ja tarina itsessään on kerrottu pieninä sirpaleina, jotka eivät etene kronologisessa järjestyksessä.

Sirpaleisen rakenteen vuoksi on hyvä, että kyseessä on lyhyt pienoisromaani eikä mikään tiiliskivi. Minun kannaltani ainakin, en oikein usko, että olisin jaksanut tätä tyyliä kovinkaan paljon pitempään. Tällaisena pienenä pakettina sekä sirpaleisuus että itse tarina toimivat vallan mainiosti. Kaikki oleellinen tulee sanottua eikä yksittäisiin hetkiin jäädä jumiin. Mitä on tapahtunut, on tapahtunut, ja kaikki mitä on tapahtunut on ollut muovaamassa sitä naista, joka kirjan päähenkilöstä on tullut.

Pidin paljon Thúyn runollisesta kielestä. Se toimi rakenteen kanssa todella hyvin ja nyt jälkeen päin mietin, miten paljon suomentajalla on ollut näppinsä pelissä sujuvuuden suhteen. Olisinko pitänyt kielestä yhtä paljon, jos olisin lukenut kirjan englanniksi? Tai alkuperäisellä ranskankielellä? Ei niin, että ranskaa osaisin, mutta näin ajatusleikkinä. Joka tapauksessa kieli saa kirjassa tapahtuvat surulliset ja iljettävätkin asiat tuntumaan oudolla tavalla kauniilla. Jopa pakolaisleirin vessoina toimineet etovat kuopat maalataan lukijan silmien eteen eräänlaisina taideteoksina.

Thúy kuvailee vietnamilaista kulttuuria kauniisti ja kaunistelematta. Arki Saigonissa oli hyvin erilaista kuin arki Kanadassa niinkin pienestä asiasta kuin aamiaisesta lähtien. Päähenkilöllä on vanhemmat ja yksi sisarus, mutta tarinassa kerrotaan myös hänen lapsistaan ja muista sukulaisistaan. Kaikilla on oma paikkansa kertojan elämässä ja pidin siitä, miten erilaisia nuo suhteet olivat ja miten ne vaikuttivat kertojan elämään. 

Ehkä äidin ei loppujen lopuksi tarvitsekaan olla kuningatar minun silmissäni. Riittää, että hän on vain äitini, vaikka sen vuoksi ne harvat suukot, joita painan hänen poskelleen eivät olekaan kovin majesteettisia.

(s. 67)

Esimerkiksi kosketuskulttuuri on erilaista paitsi kulttuurien myös sukupolvien välillä, ja minusta oli hyvin mielenkiintoista lukea siitä. Vietnamilaisille toisen henkilön pään koskettaminen on yksityisasia, joten hyvää tarkoittava hiusten pörröttäminen saa vietnamilaispojan ärähtämään kanadalaiselle pelikaverilleen. Kertoja on koskettanut oman isänsä päätä vain kerran ääriolosuhteissa. Kertoja myös haluaisi koskettaa nuorempaa poikaansa, jonka autismi kuitenkin pakottaa äidin pitämään fyysistä etäisyyttä pojan oman hyvinvoinnin vuoksi.

Mietin kirjaa lukiessani kuinka suuri osa tarinasta oli todellakin tapahtunut kirjailijalle ja mitä oli keksitty itse. Lähinnä tämä tuli mieleeni kohdissa, jotka tuntuivat olevan kirjassa vain shokkiarvon lisäämiseksi. Esimerkiksi se, että yksi serkku (vai setä?) käytti lapsia hyväkseen ja raiskasi kehitysvammaista tätiään mainitaan suunnilleen yhdessä sivulauseessa. Tuntui vähän siltä, että se oli tarinassa vain  skandaalinkäryä lisäämässä, koska siihen ei palattu millään tavalla uudelleen.

Noin kokonaisuutena pidin kirjasta ja sen kielestä, ja varasinkin jo kirjastoon syksyllä suomeksi ilmestyvän kumppaniteoksen Vi.

Luettu myös:

Lukijatar, Kirjan pauloissa, Kirjanmerkkinä lentolippu ynnä muut

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2019 - 10. rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja [24/50]