Ian Nathan: Kurkistus taikamaailmaan: Ihmeotukset ja niiden olinpaikat -elokuvan kulisseissa

Ian Nathan:
Kurkists taikamaailmaan: Ihmeotukset
ja niiden olinpaikat -elokuvan kulisseissa
(Inside the Magic: the Making of Fantastic Beasts
and Where to Find Them, 2016)
143 s.
HarperCollins Nordic 2016
Kirjastosta

Kaikki alkoi tuntematonta projektia koskevasta, hieman salaperäisestä tapaamisesta David Yatesin kanssa.

Grindelwaldin rikosten huumassa halusin lukea jotain näihin elokuviin liittyvää ja etenkin jotain elokuvien tekemisestä. Sekä yleisestä innostuksesta että koska halusin selityksen joillekin mielestäni huonoille valinnoille. Tähän uudempaan leffaan liittyvää kirjallisuutta ei taida olla vielä ulkona, mutta ensimmäisestäpä on.

Suurin ongelmani molempien elokuvien suhteen on se, miten väritön ja, no, tylsäkin 1920-luvun velhomaailma on. En ole vieläkään varma pysyinkö kärryillä siinä, milloin Grindelwaldissa oltiin velhomaailmassa ja milloin jästien parissa. Kaikki oli ihan samanlaista värejä ja vaatteita myöten. Kirjassa nostetaan esiin se, miten vaatteissa on pieniä velhomaisia yksityiskohtia, mutta oikeasti? En todellakaan kiinnittänyt huomiota siihen millainen pieni hattuneula jollakin oli. Kaipasin ja kaipaan edelleen värejä ja hassuttelua. Kirjoissa velhon mielestä oli täysin järkevää pukeutua pitkään yöpukuun julkisella paikalla ja jopa Harry huomasi Dumbledoren kirjavat vaatteet. Juden Law'n Dumbledore on komea pirulainen, mutta olisiko se ollut ihan mahdotonta antaa hänelle edes violetti liivi harmaan sijaan...

No, kuitenkin!

Kirjassa on jos jonkinlaista nippelitietoa Ihmeotusten kulisseista ja se on oikeasti mielenkiintoista. Minä esimerkiksi kuvittelin, että suuret kulissit oli tehty lähes kokonaan tietokoneella, mutta eipäs ollutkaan. Rakennusten alaosat olivat lavasteita ja niitä muunnettiin sen mukaan millä kadulla hahmojen milloinkin piti kirmailla. Yläkerrokset lisättiin sitten jälkeen päin. Kirjaan haastatellut näyttelijät sanovat, että näytteleminen oli paljon helpompaa kun ympärillä oli jotain konkreettista eikä vain suuria vihreitä valkokankaita. Tämä muuten on asia, jonka kuulee usein ja siksi ainakin minä toivoisin, että nukkeja ja edes jonkinlaisia lavasteita käytettäisiin useammin. Näyttelijä on useimmiten paljon uskottavampi kun ei tarvitse reagoida olemattomaan.

Ihmeotuksillakin oli siis yleensä jonkinlainen nukkevastine kuvauspaikalla. Granian oli putkista tehty hökötys, jota liikuttamaan tarvittiin monta ihmistä. Jotenkin en ollut ajatellutkaan miten suuri apu tuollaisesta on sitten kun otusta (tai mitä tahansa) maalataan siihen päälle. Tottahan toki se on helpompaa kun apuna ovat ääriviivat määrittämässä täsmälleen sitä tilaa ja liikettä, johon lopullinen  otus halutaan. Muutenkin etenkin ihmeotuksista kertova osuus oli kiva. Samoin se, että kirjan sivuilla näki niitä yksityiskohtia, joita ei leffan vauhdin huumassa huomannutkaan. 

Eniten pidin kuitenkin matkalaukkuluvusta ja siitä, miten matkalaukkuun astuminen toteutettiin. Jäi vähän sellainen mielikuva, että joskus nämä ammattilaiset ajattelevat asiat ihan liian monimutkaisesti. 

Eniten minua huvitti se, miten kirjassa kierreltiin sitä suurinta juonipaljastusta kuin kissa kuumaa puuroa. Grindelwald? Kuka Grindelwald? Koskaan kuullutkaan...

Haasteet:

*  Helmet-lukuhaaste 2018 - 18. kirja kertoo elokuvan tekemisestä [43/50]

Elokuva & sarjakuva: Edge of Tomorrow & All You Need Is Kill

Edge of Tomorrow
2014

Hiroshi Sakurazaka & Takeshi Obata:
All You Need Is Kill
osat 1 & 2
208 s./osa
Punainen Jättiläinen 2015

Kaikki lainattu kirjastosta

Olen päivänä muutamana jutellut työkaverini kanssa scifileffoista. Hän vinkkasi muun muassa tätä Edge of Tomorrow-leffaa, jonka muistankin hämärästi isoista elokuvajulisteista. Leffa jäi kuitenkin katsomatta, koska Tom Cruise. Minun on nykyään erittäin vaikea nähdä leffan hahmo Tom Cruisen läpi. Työkaverini mukaan  tomcruisemaisuus ei kuitenkaan paistanut tässä mitenkään häiritsevästi läpi, koska hänet oli viisaasti pistetty raskaan taisteluvarustuksen sisään. Samassa keskustelussa kävi ilmi, että leffa perustuu All You Need Is Kill-mangaan, joka ilmestyi suomeksi viime vuonna ja joka löytyi kirjastostakin. Lainasin koko kasan ja siinähän se ilta sitten menikin.

Kummankin idea on siis se, että avaruusoliot rellestävät ympäri maailmaa ja ihmiset taistelevat epätoivoisina niitä vastaan. Etulinjassa taistelee eliittisotilas Rita Vrataski, jonka vertaista ei ole. Tarinan päähenkilö on kuitenkin mies, kuinkas muutenkaan, joka olioita vastaan taisteltuaan kuolee ja herää yllättäen uudelleen henkiin taistelua edeltävänä päivänä. Pian käy ilmi, että myös Rita Vrataski on elänyt aikasilmukassa. Eli homman nimi on päiväni murmelina, mutta murmelit ovatkin verenhimoisia avaruuden ötököitä.

Mietiskelin miten muotoilisin tämän tekstin ja päädyin siihen, että vertaan muutamaa olennaista osaa.

Henkilöt

Mangassa miespäähenkilö on Keiji Kiriya, nuorehko japanilainen rivisotilas. Aikasilmukka palauttaa hänet aina ensimmäistä taistelua edeltävään aamuun, jolloin häntä hiukkasen jännittää edessä oleva koetus. Elokuvassa sama tyyppi on Tom Cruise majuri William Cage, aikamies joka kuuluu Yhdysvaltojen PR-osastoon. Aikasilmukka palauttaa hänet aamuun, jona hän huomaa joutuneensa vastoin tahtoaan taistelujoukkoihin. Näistä kahdesta Keiji on se, joka oikeasti haluaa olla sotatantereella. Cage sen sijaan haluaa olla mahdollisimman kaukana taisteluista. Keijiä kouluttaa hänen kersanttinsa, Cagen taas pieksää taistelukuntoon Rita. Vaikka Cagen tarina onkin aika tyypillinen ja testosteronia tihkuva nössöstä ramboksi tarina, pidin hänestä enemmän.

Sekä leffan että mangan naispäähenkilö on amerikkalainen Rita Vrataski. Mangassa 22-vuotias, elokuvassa kolmenkympin paikkeilla. Elokuvassa hänen taustastaan ei kerrota mitään, mutta mangassa siihen paneudutaan enemmän kuin Keijin historiaan. Leffa-Rita sai mainetta ja kunniaa aikasilmukkaan jouduttuaan, mutta manga-Rita oli eliittisotilas jo ennen silmukkaa. Mielenkiintoisin ero oli mielestäni se, että elokuvan Rita oli joutunut aikasilmukkaan vain kerran ja pullahtanut ulos sieltä vahingossa. Mangan Rita sen sijaan on käynyt läpi monta aikasilmukkaa omasta tahdostaan ja kykenee siihen edelleen. Hänen strategiansa on hyvin yksinkertainen ja juurikin se, jonka Cage oppii elokuvassa: taistele sama taistelu niin monta kertaa, että opit voittamaan sen. Hahmona pidin enemmän manga-Ritasta, mutta Emily Blunt oli elokuvan parasta antia.

Avaruuden ötökät, mimeetit

Huomattavasti pelottavampia elokuvassa, jossa ne ovat erittäin nopeita lonkeroisia lieroja. Mangassa ne ovat isoja palloja, joilla on epätasaiset hampaat. Hui sentään.

Mangassa niiden kyky manipuloida aikaa on kuitenkin mielestäni mielenkiintoisempi. Leffassa mimeeteillä on samanlainen kollektiivinen mieli kuin mehiläisillä, ja parvea johtava omega resetoi päivän aina kun arvokas alfa-yksilö tapetaan. Cage ja leffa-Rita saivat saman kyvyn kun heihin roiskui alfan verta, ja mimeetit jahtaavat heitä veren perusteella. Mangassa myös mimeetit muistavat mitä edellisellä kerralla tapahtui ja käyttävät aikasilmukkaa taisteluiden voittamiseen samaan tapaan kuin Rita & Cage oppivat tekemään. Keiji ja manga-Rita saavat saman kyvyn tapettuaan  vahingossa ns. palvelinmimeetin, joka on parven aikasilmukoita virkkaava yksilö ja jonka lähettämä signaali jää pyörimään heidänkin aivoihinsa. 

Elokuvan mimeetit olivat toki pelottavamman näköisiä, mutta mangan mimeetit olivat kuitenkin pelottavamman oloisia.

Tarinan loppu

Nämä olivat niin erilaisia, että jupisenpa niistäkin. Luvassa on siis juonipaljastuksia sekä elokuvaan että mangaan. Pilaan kaikki loppuyllätykset! 

Leffassa sekä Rita että Cage uhraavat itsensä lopputaistelussa tuhotakseen omegamimeetin. He onnistuvatkin siinä, mutta Cage uiskentelee sen verran omegan veressä, että onnistuu resetoimaan menneisyyden vielä kerran. Tarina päättyy onnellisesti maailmanrauhaan ja siihen, että hän tapaa jälleen Ritan ensi kertaa.

Mangassa Rita ja Keiji onnistuvat tuhoamaan palvelinmimeetin ja vapautumaan Keijin aikasilmukasta. Tai sitten eivät. Rita tiesi, että signaali jää kiertämään heidän välilleen ja että jomman kumman on kuoltava silmukan purkamiseksi. Viimeinen taistelu käydäänkin heidän välillään ja sen voittajaksi selviytyy Keiji. Ei sitä suoraan sanottu, mutta melkoisen selvää oli, että Rita hävisi tahallaan päästäkseen viimein eroon kirouksestaan. Aikasilmukointi ja ihmiskunnan pelastaminen jäävät Keijin vastuulle, sillä mimeetit mellastavat vielä muualla maailmassa.

Eli käytännössä elokuva pilasi dramaattisen tragedian ihan kokonaan. Ilmeisesti tuotantoyhtiö ei voinut vastustaa periamerikkalaista onnellista loppua, jossa urhea amerikkalainen sotilas pelastaa koko maailman.

Haasteet:

* Seitsemännen taiteen tarinat

Elokuva: Tanskalainen tyttö

Tanskalainen tyttö
2015

Kärsin tällä hetkellä pienoisesta lukujumista, mikä on varsin harmillista kun lukupinossa odottaa monta uutta kirjaa. Mutta, kävinpä tuossa aikani kuluksi taas elokuvissa kun seuraakin löytyi. Olen tainnut viimeisen vuoden aikana käydä elokuvissa useammin kuin muutamana edellisenä vuonna yhteensä. Eipä haittaa, katson nimittäin hyvin vähän elokuvia kotona. Niitä vain on kivempi katsella valkokankaalta ja sitten keskustella siitä, mitä tulikaan nähtyä.

Tanskalainen tyttö perustuu David Ebershoffin saman nimiseen romaaniin, joka puolestaan ammentaa tarinansa Lili Elben elämästä. Romaani on siis fiktiivinen ja elokuva vieläkin enemmän, joten elämäkerrallisuudesta ei oikeastaan kannata puhua. Pääpiirteet ovat ehkä samat kuin Lilin elämässä, mutta muuten mennään fiktion voimalla. 

1920-luvun Kööpenhaminassa elelee taiteilijapariskunta Einar ja Gerda Wegener. Molemmat ovat erinomaisia taitelijoita, mutta Einar kuitenkin niittää enemmän mainetta maalauksillaan. Gerda ei ole vielä saanut otetta omista lahjoistaan tai löytänyt jotain, jonka haluaa palavasti kuvata. Tilanne muuttuu eräänä päivänä kun Gerdan malli ei tulekaan paikalle, ja Einar pukeutuu naisten kenkiin ja balettihameeseen. Pikkuhiljaa pariskunnalle alkaa selvitä, että hameeseen pukeutuminen ei olekaan Einarille mikään vitsi tai seksielämän mauste. Einarista kuoriutuu Lili, nainen, joka hän on aina sisimmässään ollut.

En ollut lukenut tästä etukäteen yhtään arvostelua ja tiesin vain pääpiirteittäin mistä tässä olikaan kysymys. Yllätyin siis kerrassaan siitä, miten upea elokuva tämä oli kaikilta osin! Leffan näyttääkin ohjanneen Tom Hooper, jonka Kuninkaan puheesta pidin myös todella paljon. Tässä on paljon kyseisen leffan tuntua. Tarina etenee rauhallisesti ja määrätietoisesti. Einar on ahdistunut, koska kukaan ei ymmärrä vielä transsukupuolisuutta. Lääkärit diagnosoivat hänet milloin mielisairaaksi, milloin perverssiksi. Gerdaa puolestaan ahdistaa se, että Lilin elämä tarkoittaa Einarin kuolemaa. Ja silti elokuva itsessään ei ole ahdistava vaan varovaisen toiveikas jopa synkimpinä hetkinään. Suurin kiitos tästä kuuluu elokuvan vahvalle rakkaustarinalle. Gerda ja Lili rakastavat toisiaan alusta loppuun saakka. Kun Gerda viimein ymmärtää ettei paluuta entiseen ole, hän asettuu ehdoitta Lilin puolelle. Aviomiehen menettäminen tai edes Gerdan omat tunteet eivät ole loppujen lopuksi niin tärkeitä kuin  hänen rakastamansa ihmisen onnellisuus.

Vilkaisin Oscar-ehdokkuuksia enkä yhtään ihmettele sitä, että sekä Liliä esittävä Eddie Redmayne että Gerdaa esittävä Alicia Vikander ovat ehdokkaina (miespääosa & naissivuosa). En ole edes nähnyt kaikkia muita ehdokasleffoja ja olen silti sitä mieltä, että on ryöstöä jos he eivät voita. Joskus saa olla tällaisia perusteettomiakin mielipiteitä! Esimerkiksi Leonardo "pliis antakaa jo se pysti" DiCaprio ei mitenkään ole voinut olla The Revenantin roolissaan parempi kuin Redmayne tässä. Tuskinpa sellaisessa "perussankari selviytyy puskissa"-tarinassa tarvitsee niin moni-ilmeistä ja herkkää tulkintaa kuin tähän vaadittiin. Kertokaa toki ihmeessä jos olen väärässä. Luin leffan jälkeen Redmaynen haastattelun (en tietenkään muista missä), jossa hän kertoi miten pitkään ja hartaasti hänen roolisuoritustaan oli pohdittu esimerkiksi eleiden osalta. Omia suosikkikohtauksiani olivat ne, joissa Einar katselee Gerdan Lilistä tekemiä maalauksia. Niistä todella välittyy tunne siitä, että hän viimein näkee itsensä. "Tuo minä olen tämän kaiken alla."

Suosittelen elokuvaa kaikille! Ikäraja K-16 hieman hätkäytti, mutta kyllähän siellä paljasta pintaa vilahteli jonkin verran. Toivon silti, että aihe sinänsä ei vaikuttanut ikärajaan vaan se päätettiin lähinnä tuon nakuilun perusteella.

Katsottu myös mm.:

Storytime is over, Reader why did I marry him?

Haasteet:
*Seitsemännen taiteen tarinat

Elokuva: Yksin Marsissa

Yksin Marsissa
2015

Luin viime vuoden lokakuussa Andy Weirin kirjan, johon tämä elokuva perustuu. Välillä puuduttavasta teknohöpinästä huolimatta tykkäsin kirjasta ja päätin katsoa elokuvankin. Yritin takoa päähäni, että elokuva pitäisi ensisijaisesti katsoa omana itsenään eikä heti verrata sitä kirjaan. Tietenkään ne eivät voisi olla täsmälleen samanlaisia: mikä toimii kirjassa ei välttämättä toimi elokuvassa ja päinvastoin. Vertailun voisi jättää elokuvan jälkipuintiin, vakuutin itselleni. No ihan kuin olisinkin onnistunut siinä...

Voi kai sen heti sanoakin: kirja oli mielestäni parempi kuin elokuva. Kirjassa ollaan ongelman ytimessä heti ensimmäiseltä sivulta alkaen. Mark Watney on yksin Marsissa ja yrittää pärjätä parhaansa mukaan. Elokuva on kronologisempi ja ensiksi näytetään miten moinen onnettomuus pääsi tapahtumaan. Se ei ollut yhtä vaikuttava aloitus ja nyt kun asiaa ajattelen, niin oikeastaan antoi heti kuvan siitä, millainen leffa olisi. Kirja oli enimmäkseen Markin tarina. NASAn tyypit ja Markin työtoverit saivat omat puheenvuoronsa, mutta suurimman osan ajasta oltiin Markin matkassa. Leffassa valokeila on tasaisemmin Markissa ja muualla, mikä oli miinusta tarinalle. Enemmän minua kiinnosti Markin päivittäinen kamppailu ja selviytymiskeinot kuin se, mitä maapallolla tapahtui. Lisäksi, kun muut olivat äänessä niin paljon useammin, leffa ei saanut kunnon otetta siitä, miten yksin Mark oli. Heti kun häntä kuvattiin yksin Marsin tasangolla, siirryttiin NASAn päämajan hälinään. Hän ei koskaan vaikuttanut olevan niin täysin yksin kuin kirjassa.

Mutta oli leffassa hyvääkin! Se oli hyvin kuvattu ja suorastaan rakastuin Marsin jylhiin maisemiin. Niiden punainen tomuisuus oli hieno vastakohta Markin "talolle", joka oli niin metallisen kliininen kuin kuvitella voi. Kirjan teknohöpinää oli leikattu sumeilematta, mikä sinänsä oli hyvä. Ei avaruusleffaa katsomaan tullut yleisö olisi jaksanut kuunnella niitä. Oli mukava nähdä Mark tekemässä niitä asioita, joista hän kirjassa kertoi. Tätä olisi voinut olla rutkasti enemmänkin. 

Ehdin jo leffan loppupuolella pudistella päätäni sille, miten hyvässä kunnossa ja siisti Mark oli ankarasta dieetistä huolimatta. Sitten tulikin sellainen seitsemän kuukauden aikahyppy, jonka jälkeen Mark oli laiha ja keripukin vaivaama metsäläinen. Markin nakuilu oli hyvin ajoitettu ja kuvattu, ihan kauhistuin niin suurta (ja loogista) muutosta. Muut hahmot toki olivat kiiltokuvamaisen kauniita, mutta ei kai Hollywoodilta voi liikoja vaatia... Viimeisen, kirjasta puuttuneen kohtauksen poistamista olisi kyllä pitänyt vaatia. Se oli niin siirappinen ja periamerikkalainen kuin olla voi.

En ole mikään maailman suurin Matt Damon fani, mutta tykkäsin hänestä Markina. Hän osasi olla uskottava ja huumorintajuinen botanistinörtti, jota aika Marsissa kulutti. Pidin paljon myös Chiwetel Ejioforin Vincent Kapoorista ja Sean Beanin Hendersonista (leffa, jossa Sean Beanin hahmo ei kuollut!). Sen sijaan kulmani nousivat kattoa kohti kun kävi ilmi, että kirjan Mindy Parkia näytteli Mackenzie Davis. Kirjaa lukiessani kuvittelin Mindyn olevan amerikan-korealainen, mutta tottahan leffaan piti nuori ja nätti valkoinen nainen saada mahdollisimman moneen kuvaan.

Kaiken kaikkiaan ihan hyvä leffa, mutta pidin kuitenkin kirjasta enemmän!

Katsottu myös mm.:

Taikakirjaimet, Lukupino

Haasteet:

*Seitsemännen taiteen tarinat

Elokuva: Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 2

Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 2
2015

Jos nyt ihan totta puhutaan niin tarkoitukseni oli pitää tämä kirjablogina eikä blogata mitään muuta. MarikaOksan emännöimä Seitsemännen taiteen tarinat-haaste kuitenkin rohkaisi yrittämään elokuviakin. Haasteessa luetaan elokuviin liittyviä kirjoja tai katsotaan kirjoihin liittyviä elokuvia, lukekaa tarkennukset linkistä ja osallistukaa ihmeessä! Kävin tässä viikonloppuna katsomassa Matkijanärhen toisen osan ja tässä sitten onkin jo ensimmäinen elokuvapostaus. Katselen sen verran harvemmin elokuvia, että vaikka jatkaisinkin näiden tekemistä niin ne eivät tule olemaan kovin suuri osa blogia. No, luultavasti ainakaan...

Kaikki ja kaikkien kaveritkin toki tietävät mistä tässä on kyse. Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogiaan perustuva elokuvasarja tulee viimeinkin päätökseensä. Katniss Everdeen ja Panemin kapinalliset käyvät viimeiseen taistoon presidentti Snow'ta ja Capitolia vastaan. Valtaosa elokuvasta käytetään siihen, että Katnissin sotilasjoukko pääsee Snow'n kartanoon. Elokuvassa on kuitenkin paljon muutakin kuin pelkkää tehosteräiskintää.

Kirjasarja on tosiaan trilogia, mutta leffasarjaa on venytetty neljään osaan. Tätähän tehdään nykyään koko ajan, ilmeisesti siksi, että saadaan vietyä ne fanien viimeisetkin pennoset. Tällä kertaa venyttäminen oli mielestäni perusteltua. Matkijanärhi-kirjaan oli pakattu niin paljon tapahtumia, että niistä riitti materiaalia pariin elokuvaan. Tätä olisi silti voinut mielestäni lyhentää jonkin verran. Toimintakohtauksia venytettiin välillä viimeiseen asti. Etenkin viemärikohtaus tuntui pitkältä ja mutanttihyökkäyksen odottamista herutettiin todella kauan. 

Täytyy myös sanoa, että elokuvan viimeinen kohtaus olisi saanut jäädä johonkin DVD:n lisämateriaaliin tai lopputekstien jälkeen. Olihan se toki kirjassa, mutta tähän se sopi yhtä hyvin kuin nallekarkki salmiakkirasiaan. Siirappia siirapin päälle ja vielä sokeria koristeeksi. Katnissin kertojanääni poisti liiat imelyydet kirjasta. Minun mielestäni täydellinen lopetus elokuville olisi ollut se viimeinen "totta".

Lavastuksen suhteen jäin jotenkin kiinni siihen miten tylsältä Capitol näytti. Ajatelkaa nyt millaisia ihmisiä siellä asuu. Miksi he haluaisivat asua tylsissä rakennuksissa, joissa on tylsä sisustus? Odotin jotain värikästä ja suorastaan omituista. Pidin paljon siitä, miten Katniss meikattiin elokuvassa rooliaan varten. Siis nimenomaan Katniss, ei Jennifer Lawrence. Elokuvassa oli selvä ero sillä, millaiselta Katniss näytti kun hänet oli meikattu Panemin maskotiksi ja sillä, millainen hän oli (muka) ilman meikkiä. Suorastaan rakastin sitä, että Jennifer Lawrence sai itkeä rumasti! Yleensähän naiset saavat elokuvissa valuttaa muutaman traagisen kyyneleen, joka ei tee juovaakaan täydelliseksi meikattuihin kasvoihin. Kun Katniss itkee, hän todellakin itkee, parkuu ja huutaa kasvot vääristyneinä, ja räkä ja kuola valuen.

Ylipäätään pidin kovasti Lawrencesta Katnissina koko trilogiassa. Päätösosassa hän onnistui mielestäni tuomaan hyvin esiin sen, miten sota vaikutti Katnissiin. Kuten kirjassakin, elokuvan Katniss on turtunut ja masentunut, pettynyt siihen miten kukaan ei ole korruption yläpuolella ja miten ihmisiä käytetään häikäilemättä hyväksi tavoitteiden saavuttamiseksi. Pidin myös paljon Peetan näyttelijästä Josh Hutchersonista. Hän ei näytä siltä miltä kuvittelin Peetan näyttävän kirjoja lukiessani, mutta hän teki kieltämättä hyvän roolisuorituksen. Häneltäkin varmasti vaadittiin paljon Peetan hahmon sisäistämiseksi. Tässähän Peeta on kovasti ristiriitojen repimä Capitolin aivopesun jälkeen.

Kirjankansien sijaan ajattelin nyt vaahdota elokuvajulisteista. Tuo ihan ylhäällä oleva virallinen elokuvajuliste on hiukkasen hämmentävä. Katniss ei missään vaiheessa pidä tuota pukua yllään. Se Cinnan suunnittelema puku on muuten samanlainen kuin tuo julisteen puku, mutta se on sysimusta. Yritettiinkö tuolla julisteella hakea jonkinlaista "toivon aurinko nousee ja kirkkaat värit loistavat"-fiilistä? Elokuvan sisällä tuo olisi kyllä ollut oivallinen Panemin propagandajuliste. Tykkäsin kuitenkin huomattavasti enemmän näistä hahmojulisteista:

Alarivin sivuhenkilöt on kuvattu jokseenkin samalla tavalla, mutta katsokaapa yläriviä. Valoa ja varjoa on käytetty taitavasti kuvaamaan eri henkilöitä. Gale on aika neutraali pienellä sankarimaisuudella höystettynä. Hän katsoo suoraan kameraan ja tuo mieleen minkä tahansa periamerikkalaisen supersankarin (no, siinä kävi miten kävi, mutta siihen juliste selvästi tähtää). Primin julisteessa korostuu valkoinen väri ja hänen nuoruutensa. Hänen on tarkoitus olla jollain tavalla herkkä ja viaton. Peeta on puoliksi valoa ja puoliksi varjoa, mutta ilme kuitenkin taipuu varjoon. Hänen asiansa ovat huonosti eikä hän ole puhdasta sankariainesta, julisteessa on tiettyä terminaattorimaisuutta. Katniss on varjossa ja siinä ovat kasvot, joita kukaan ei halua nähdä pimeällä kujalla. Hän näyttää siltä, että tekisi mitä tahansa saavuttaakseen tavoitteensa. Pidän eniten Katnissin ja Peetan julisteista. Niissä on särmää.

Summa summarum, tämä on niitä onnistuneimpia nuorten kirjoista tehtyjä elokuvasarjoja. Tarina on käännetty hyvin valkokankaalle ja näyttelijävalinnat ovat myös hyviä.

Haasteet: Seitsemännen taiteen tarinat - ensimmäinen osasuoritus