perjantai 28. heinäkuuta 2017

Sarri Nironen: Tähdenpeitto

Sarri Nironen:
Tähdenpeitto
129 s.
WSOY 2012
Kirjastosta

Riinan silmät rävähtävät auki.

Tämä kirja sattui käsiini vahingossa kun perkasin kirjastomme hyllyjä. Kirjalla on kiinnostava nimi ja kerrankin takakansiteksti on kutsuva, ei raivostuttava tai luotaantyöntävä, ja lainasin kirjan sitä sen suuremmin selaamatta. Pieni opus meni yhdessä illassa vaikka muuten lukujumitankin edelleen.

Kirja kertoo kaksi tarinaa, jotka lomittuvat muutamana pienenä ohikiitävänä hetkenä. Helsinkiläiset Riina ja Joona ovat kirjoittamassa ylioppilaiksi. Riina asuu kaksin alkoholisti-isänsä kanssa, työskentelee ja joskus yöpyykin kahvilassa, ja on vailla suuntaa. Joonalla on vanhemmat ja selloa soittava pikkusisko, etäsuhde tyttöystävään ja alustava suunnitelma loppuelämälleen. Eihän tämä olisi tarina eikä mikään jos mikään ei muuttuisi sen kuluessa.

Minulla on vähän kaksijakoiset fiilikset kirjan suhteen. Se ei ollut huono. Tykkäsin Nirosen lyyrisestä kielestä ja siitä Helsingistä, jonka hän maalaa Riinan ja Joonan kautta. Tai oikeastaan kahdesta Helsingistä, kaupunki kun näyttää kovin erilaiselta kahden nuoren silmin katsottuna. Tykkäsin myös päähenkilöiden suhteista heille läheisiin ihmisiin. Riinalla on paras ystävä Juulia, jonka kanssa näpistellään kaupasta ja puhutaan runoudesta. Joonalla on kavereita, mutta ei ystäviä. Joonan perhe on kiiltokuvamaisen täydellinen, mutta todellisuudessa vanhempien suhde lapsiin on etäinen. Riinan isä taas, no.


Isä on ihan hyvä isä, vaikka ei osaakaan olla kovin hyvä saati isä.
(s. 52)

Kuitenkin kirjasta jäi vähän keskeneräinen ja sanotaan nyt vaikka haihatteleva kuva. Riinasta ja Joonasta ei kuitenkaan saanut niin tiukkaa otetta kuin olisin toivonut. Tarina nojaa vahvasti kauniiseen kieleen, ei niinkään sisältöön. Ei se hirveästi näin lyhyessä kirjassa haitannut, mutta pitemmässä sen olisi huomannut todella selvästi.

Kuitenkin, mielenkiintoinen kirja ja kiva kesälukeminen!


Luettu myös:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 14. valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella [17/50]

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Laura Honkasalo: Pöytä yhdelle: yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta

Laura Honkasalo:
Pöytä yhdelle:
yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta

168 s.
Kirjapaja 2016
Kirjastosta

Kuvittelin tietäväni kaiken yksinäisyydestä, kun aloin lukea taustakirjallisuutta tätä kirjaa varten.

Kirjan kiva kansi sattui silmääni ja kun aihekin oli kiinnostava, otin tämän lukujonon jatkoksi. Juhannuksena kaipasin jotain ohuempaa luettavaa ja kas, tartuin tähän. Tuntui tilanteeseen sopivaltakin, vietin nimittäin juhannuksen yksin. Sinänsä se ei haitannut ja olin olooni varsin tyytyväinen, mutta kirja oli ehkä vähän turhankin haikeaa ja surumielistä luettavaa juuri silloin.

Honkasalo tarttuu kirjassa nykymaailmaa vaivaavaan ongelmaan. Ihmiset ovat yhä enemmän yksin ja sitäkin suurempana ongelmana tuntevat olonsa yksinäisiksi. Minustakin noilla kahdella on vissi ero. Yksin oleva ei välttämättä ole yksinäinen. Yksinäinen ei välttämättä ole yksin arkielämässä.

Kirjassa keskitytäänkin enemmän siihen yksinäisyyteen, jota ei ole itse valinnut ja joka alkaa ennen pitkää ahdistaa. Yksinäisyys tappaa enemmän ihmisiä kuin masennus ja kyllähän me kaikki varmasti muistamme surulliset kertomukset siitä, miten milloin mistäkin asunnosta on löydetty ihminen, joka on ollut kuolleena vuosikausia kenenkään huomaamatta. Miten niin voi käydä nyky-yhteiskunnassa, jossa ihmiset ovat naimisissa sosiaalisen median ja älykännyköiden kanssa? 

Hyvinkin helposti. Voi olla, että sukulaisia ei ole tai välit heihin ovat katkenneet syystä tai toisesta. Voi olla, että ystäviä ei ole ikinä ollutkaan. Ihmisen on kovin helppo jäädä yksin jos hänen sosiaaliset taitonsa eivät ole parhaasta päästä, tai jos häntä pidetään jotenkin joukkoon sopimattomana ("liian ruma, liian kaunis, liian kömpelö, liian taitava, liian tyhmä, liian fiksu jne.").

Honkasalo tuo hyvin esiin sen miten monenlaista yksinäisyyttä on. On niitä, joilla ei ole koskaan ketään ollutkaan. Mikäli sosiaalisten suhteiden luominen epäonnistuu lapsena, niitä on kovin vaikea edes oppia luomaan vanhempana. On niitä, jotka sukulaisista, hyvänpäiväntutuista ja puolisosta huolimatta tuntevat olevansa pohjattoman yksin. Voi olla, että kenenkään kanssa ei klikkaa juuri sillä oikealla tavalla tai edes sinne päin. Naimisiinkin voidaan mennä silkasta epätoivosta: olisi edes joku, jonka kanssa puhua. Ja on toki niitä, jotka vapaaehtoisesti ja tyytyväisinä asuvat ja olevat yksin.

Honkasalo ei tarjoa helppoja ratkaisuja yksinäisyyteen, koska niitä ei ole. Kuten kirjassa todetaan, hyvääkin tarkoittavat neuvot voivat olla käytännössä toimimattomia. Joku voi osallistua tusinaan käsityökurssiin ja tulla jokaisesta ulos ilman yhtään uutta tuttavaa Etenkin naisen voi olla helppo saada baarista yhden illan seuraa, mutta onko se seura sellaista, joka poistaa sydäntä piinaavaan yksinäisyyden? Nainen voi hankkia lapsen yksin, mutta mies ei. Ne, jotka janoavat parisuhdetta lapsen lisäksi, eivät saa täyttymystä yksinhuoltajuudesta.

Kuitenkin, on myös sitä positiivista yksinäisyyttä. Jokaisen on hyvä olla joskus yksin itsensä kanssa ja tutustua omaan itseensä. Kyseessähän on kuitenkin ihminen, jonka kanssa vietät koko elämäsi.


Luettu myös mm:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 30. kirjan nimessä on tunne [16/50]

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Ally Condie: Tarkoitettu

Ally Condie:
Tarkoitettu
(Matched, 2010)
326 s.
Tammi 2011
Kirjastosta

Mihin suuntaisin yössä, nyt kun tiedän miten pääsen lentoon?

Katselin viime perjantaina säätiedotusta ja kun luvassa oli viimeinkin kesää ja aurinkoa, tarvitsin säähän sopivaa luettavaa eli hömppää. Rajasin hömppävalikoimaa vielä tarkemmin sellaiseen kirjaan, jonka olin aikonut lukea sen ilmestyessä mutta enpäs ollut saanut aikaiseksi. Pikasilmäys lanu-osaston aakkosten alkuun ja mukaan tarttui tämä Ally Condien dystopiatrilogian avausosa. Säätiedotus piti kerrankin paikkansa ja istuin sunnuntaina parvekkeella tätä lukemassa, vallan tyytyväisenä säähän ja kirjan parissa viihtyen.

Tarina alkaa Cassian syntymäpäivänä. Hän osallistuu monien muiden 17-vuotiaiden tavoin juhlaan, jossa hänelle esitellään hänen tuleva puolisonsa. Uusi uljas Yhteiskunta valitsee parit geneettisten ominaisuuksien ja luonteen perusteella. Tavoitteena on tuottaa Yhteiskunnalle terveitä, täydellisiä uusia yksilöitä. Yleensä parit eivät tunne toisiaan, mutta yllättäen Cassian kumppaniksi paljastuu hänen lapsuudenystävänsä Xander. Kun Cassia tutkii kotona saamaltaan mikrokortilta Xanderin tietoja, ruudulla välähtävät toisenkin pojan kasvot. Miksi kortilta löytyy myös Ky, toinen Cassian ystävistä? Yhteiskunta ei koskaan erehdy, joten jotain on nyt pahasti pielessä...

Tämä oli juuri sitä mitä leppoisaan löhöilyyn kaipasin ja pidin kirjasta paljon enemmän kuin odotin. Tämä vain iski juuri sopivaan kohtaan juuri sopivaan aikaan. Siitäkin huolimatta, että juoni oli erittäin ennalta-arvattava. Totta kai Cassia rakastuu Kyhin eikä Xanderiin. Totta kai paljastuu ettei Yhteiskunta olekaa lempeä paimen. Totta kai Ky temmataan dramaattisesti Cassian elämästä. Kirja oli kuitenkin kirjoitettu vetävästi ja joskus sitä vain haluaa lukea ennalta-arvattavaa dystopiahömppää. Onneksi en ole koskaan väittänyt olevani kirjasnobi, jolle kelpaavat vain Nobel-voittajat.

Tykkäsin siitä, että Cassia ei rakastu Kyhin heti ensisilmäyksellä. He ovat tunteneet pintapuolisesti jo vuosien ajan ja Cassia ei ole noteraannut häntä juuri muuksi kuin hiljaiseksi, pintapuoliseksi kaveriksi. He tutustuvat toisiinsa lähemmin Yhteiskunnan järjestämän kesätoiminnon, kukkuloilla vaeltamisen aikana ja tunteet syvenevät siinä samalla. Xanderia ei myöskään demonisoida eikä hän ole ärsyttävä takertuja tai karmiva vaanija. Hän on pettynyt, mutta kuitenkin Cassian ja Kynkin puolella, koska molemmat ovat hänen ystäviään. Minusta vähiten kiinnostava hahmo oli Ky, jolla oli totta kai sopivan angstinen menneisyys ja runopojan sielu.

Yhteiskuntaa yritin olla ajattelematta yhtään sen syvemmin, koska eihän siinä ollut mitään järkeä. Jokainen joutuu päättämään 17-vuotispäiväänsä mennessä pariutuuko vai jääkö naimattomaksi? Ainakaan vielä ei nostettu esiin mahdollisuutta muuttaa mieltään myöhemmin, mutta toisaalta Cassia sanoo, että naimattomat saavat deittailla vapaasti. Lapsia he eivät saa tehdä. Jokainen pariskunta on syntynyt samana vuonna, ikäeroja ei sallita? Entä jos 17-vuotiaita pariutujia onkin pariton määrä, mitäs sitten? Jäävätkö kaikki ei-heterot naimattomiksia ja yksinäisiksi vai joutuvatko he teeskentelemään? Pidin siitä, että Yhteiskunnan kontrolli näkyi monissa pienissäkin asioissa. Ihmisten vapaa-aikaa valvotaan, juhlamekon saa valita muutamasta vaihtoehdosta, syödyn ruoan määrää säännöstellään, viihde on tarkasti sensuroitua jne. Mielessäni vilahti etenkin viimeisen kohdalla Pohjois-Korea ja se teki Yhteiskunnasta todemman tuntuisen.

Tykkäsin myös siitä, että ihan kaikki ei pyörinyt suoraan Cassian ympärillä. Hänen vanhemmillaan oli ihan omat työnsä ja elämänsä, jotka vaikuttivat myös Cassiaan ja hänen veljeensä. Kaikki tapahtumat eivät johtuneet Cassiasta tai Kysta, vaan muidenkin teoilla oli merkitystä juonen kannalta. Ihan erityisesti pidin siitä, että Cassia pysähtyi yhdessä vaiheessa pohtimaan sitä, että kaikki eivät välttämättä olisikaan iloisia kapinasta. Entä ne nuoret, jotka ovat tyytyväisiä yhteiskunnan heille antamaan kumppaniin ja koko systeemiin? Ei sitä mietiskelyä kauaa kestänyt, mutta kuitenkin.

Myönnän, jäin koukkuun ja lainasin tänään trilogian kaksi seuraavaakin osaa. Ihan kuin lukupino ei olisi ollut riittävän korkea muutenkin...


Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 23. käännöskirja [15/50]

keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Toukokooste

Novellihaaste päättyi ja haastekoonti löytyy täältä. En ole kovinkaan ahkera novellien lukija, joten sinänsä ylitin kyllä itseni lukemalla useamman kuin yhden kokoelman.

Sivuhuomiona: ihan kohta on kesäkuu! Minne se aika on taas mennyt??


Luetut & blogatut

Bandi: Syytös: 7 kertomusta Pohjois-Koreasta
Novelleja Pohjois-Koreasta. Muistutti jälleen kerran pohjoiskorealaisen yhteiskunnan järjesttömyydestä.

Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär
Kirsti 1920-luvun Helsingissä ja Pariisissa. Pettymys monella tapaa, toivottavasti seuraava osa on parempi.

Satu Rommi: Aina matkalla: kirjoituksia Malesiasta, Singaporesta ja Balilta
Reppureissaava joogaopettaja Aasiassa. Kiinnostava ja vetävästi kirjoitettu, nojatuolimatkailijan kirja.

Satu Rommi: Aina matkalla: kirjoituksia Malesiasta, Singaporesta ja Balilta

Satu Rommi:
Aina matkalla:
kirjoituksia Malesiasta,
Singaporesta ja Balilta

165 s.
Basam Books 2015
Kirjastosta

Minulla on aina ollut kova halu mennä kohti etelää.

Bongasin tämän kauniin kannen kirjaston palautuskärrystä ja sitten tätä pitikin tutkia tarkemmin. Tämä osoittautui mainioksi nojatuolimatkailijan kirjaksi! Oli kiva lukea muista kulttuureista ja lämpimistä maista kun kesän tulo on tänä(kin) vuonna tuskallisen hidasta.

Satu Rommi on näköjään kirjoittanut useammankin matkakirjan tai pikemminkin matkakertomuksen elämästään Aasian maissa. Hän on siis joogaopettaja, joka reissaa maasta toiseen työn perässä ja vähän huvikseenkin. Tässä kirjassa keskitytään Malesiaan, Singaporeen ja Baliin. Lisäksi Rommi pohtii kirjassa omia valintojaan ja sitä, mitä suomalaisuus hänelle, ikuisuusmatkailijalle, merkitsee.

Pidin paljon Rommin tavasta kirjoittaa. Tyyli on vetävä ja vaikka eri paikkoja ei loppujen lopuksi kuvaillakaan kovin yksityiskohtaiseksi, niistä välittyy kuitenkin selvä kuva lukijalle. Tai ehkä kuva välittyy pikemminkin siitä tunnelmasta, jonka Rommi niissä aisti.


Makuuhuoneeni ikkuna avautuu postikorttimaisen kauniiseen maalaismaisemaan, ja huone kuurataan joka päivä hohtavan puhtaaksi. Kotimajoituksen emäntä asettelee aamuisin kukkaköynnöksiä kaikkien pihaa koristavien patsaiden kaulaan, jättää pienillä kukilla täytettyjä koreja jokaisen huoneen ovelle, sytyttelee suitsukkeita ja lauleskelee jumalille ja jumalattarille, esi-isille ja luonnonhengille. Keittiöstä voi käydä hakemassa ilmaiseksi kahvia niin paljon kuin jaksaa juoda, ja terassilla kahvikuppi kädessä istuessa ja pelloille haaveellisena tuijotellessa on muutenkin aika kotoinen olo.
(s. 118)


Oli myös kiinnostavaa lukea siitä, millaista reppureissaavan joogaopettajan elämä oikeasti on. Se kuulostaa jännittävältä ja varmasti sitä onkin, joskin Rommi on jo tottunut siihen eikä juuri ajattele elämäänsä seikkailuna. Hänelle se on vain aamulla nousua, matkustamista ja työtä, aikataulujen järjestämistä ja muiden kummastelun kestämistä. Minun näkökulmastani se on jännittävää enkä itse ikimaailmassa uskaltaisi tehdä samaa.

En ollut kaikista asioista Rommin kanssa samaa mieltä. Hän teilaa TripAdvisorin kaltaiset sivut aika tylysti suoranaisina matkustamisen ilon pilaajina. Kokeneesta matkustajasta voikin olla parempi olla tietämättä matkansa kohteesta turhan paljon, mutta tavalliselle lomamatkailijalle etukäteistiedoista on paljon hyötyä. Minusta on turvallisempi ja kivempi matkustaa kun tietää minne, millä ja milloin on menossa ja mitä perillä odottaa. 

Voi hyvinkin olla, että tartun toiseenkin Rommin kirjaan jahka ehdin! Matkakertomuksilla ei onneksi ole niin väliä missä järjestyksessä ne lukee.


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 4. kirja lisää hyvinvointiasi [piristi kummasti synkkää kevätpäivää! 14/50]

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär

Enni Mustonen:
Ruokarouvan tytär
496 s.
Otava 2017
Arvostelukappale kustantajalta

- Kirsti! Kirsti, hoi!

Ensiksi kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta! Meillä on tähän pitkä varausjono ja kun nyt sain oman varaukseni poistettua, muut pääsivät yhden askeleen lähemmäs lainaushetkeä. Tämä on selvästi kevään odotetuin uutuusteos ja varausjono kasvaa edelleen viikoittain.

Ruokarouvan tyttäressä vaihdetaan kertojaa. Idan tytär Kirsti opiskelee romaanista filologiaa Helsingin yliopistossa ja työskentelee siinä sivussa vaate- ja hattukaupassa sekä ompelijana että suunnittelijana. Kasvattisisko Alli opiskelee kirjallisuutta ja kansanrunoutta, ja hänen kauttaan Kirstikin pyörii 1920-luvun opiskelijoiden kulttuuripiireissä. Kirjallisuutta ja ranskaa enemmän Kirstiä kiinnostaa muoti ja käsillä tekeminen, ja ennen pitkää matka vie hänet Ranskaan asti suuren muotitalon palkkalistoille.

Noin yleisesti ottaen ja rehellisesti sanoen olin kyllä aika pettynyt tähän kirjaan. Tästä puuttui se, mikä teki Idan tarinasta minulle niin kiinnostavan. Ida tarkkaili kuuluisia työnantajiaan palvelusväen näkökulmasta, Kirsti taas ei. Ajat toki ehtivät muuttua kovasti Idan lapsuudesta kirjan nykyhetkeen eikä Kirsti missään vaiheessa ollut samanlaisessa asemassa kuin Ida. Ei hänen tarvinnutkaan, ajatuksena pidin siitä, että Idan kovan työn tuloksena hänen tyttäriensä ei tarvinnut palvella ketään. Käytännössä kuitenkin se, että Ida ei osallistunut Topeliusten elämään oli parempi lukukokemus kuin se, että Kirsti kohtasi kuuluisuudet tasaveroisena silmästä silmään.

Idan kohtaamiset aikansa kuuluisuuksien kanssa tuntuivat myös paljon luontevammilta kuin Kirstin vastaavat. Kirsti Valan ja Yrjö Jylhän kestin jonkin aikaa, koska heidät Kirsti tunsi Allin kautta. Sitten Mustonen kuitenkin laittoi ykkösvaihteen päälle ja Kirsti oli mukana kaikessa, minne vain mitenkään pystyi tiputtamaan muita tunnettuja nimiä. Ja ihan kuin suomalaisissa kulttuurihenkilöissä ei olisi jo ollut tarpeeksi, hypättiin ulkomaalaisiin. Coco Chanelin olisin vielä kestänyt jos Kirsti ei olisi ryhtynyt menestyksellä nokittelemaan hänellekin, mutta että Hemingway perheineen sekä Elsa Schiaparelli? Epäuskottavuuden raja ylitettiin niin kirkkaasti, että sitä katseltiin jo avaruudesta.

En oikein lämmennyt Kirstille hahmonakaan vaikka yritin kyllä antaa hänelle mahdollisuuden. Ehkä syy on siinä, että Idaan tutustuin hänen lapsuudestaan saakka ja Kirstin mukaan hypättiin suoraan aikuisuuteen. Lukijana en nähnyt sitä, miten Kirstistä kasvoi se nainen joka hän kirjassa on, ja siksi lukukokemus oli välillä hämmentävä. Kirsti on kovin kärkäs tuomitsemaan muut kevytmielisyydestä ja -kenkäisyydestä, mutta kun hän itse sortuu samaan, se on ihan okei koska harvoin ja rakkaus. Hän ei myöskään ollut kummoinen ystävä etenkään Iivo-paralle.

Sen sijaan pidin paljon siitä, että Kirsti halusi kulkea omia polkujaan ja Ida rohkaisi häntä siinä. Komea agronomi kotitiloineen painoi vaa'assa vähemmän kuin Kirstin kunnianhimo ja halu olla muutakin kuin äiti ja vaimo. Kirstin rohkeus hypätä tuntemattomaan oli ihailtavaa, samoin hänen tervejärkinen päättäväisyytensä selvitä kävi miten kävi. En minä ainakaan olisi noin reipas tai nokkela jos jäisin tyhjän päälle vieraassa maassa. Tykkäsin tästä niin paljon, että kirjan loppu oli pienoinen pettymys. Viimeisellä kuudella (6) sivulla Kirsti törmää vanhaan tuttuun, tajuaa rakastaneensa häntä pitkän aikaa ja avioliiton satama odottaa selvästi nurkan takana. Miksi? Jos sarja kerran jatkuu, kaiken tuon olisi vallan mainiosti voinut jättää seuraavaan osaan ja käyttää suhteen rakentamiseen enemmän aikaa ja sivuja (oikeasti, kuusi sivua).

Summa summarum, pettymys, mutta jospa jatko olisi parempi? Sitä odotellessa. 

Erillisenä valituksena: en myöskään oikein lämmennyt kirjan nimelle. Kirstiä ei määritellyt kirjassa hänen sukulaisuutensa Idaan, joten on vähän ikävää, että juuri se korostuu kirjan kannessa. Miksei mieluummin vaikka ompelijatar? Edelliset osatkin nimettiin niiden päähenkilön eli Idan toimenkuvan mukaan.


Luettu myös mm:
LM-mummin kirjastossa (sisältää suurehkon juonipaljastuksen), Mrs. Eriksson's Room, Kasoittain kirjoja ym.

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 29. kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia (ompeleminen ja/tai hattujen tekeminen) [13/50]

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Haastekoonti: Novellihaaste

Novellihaaste
9.11.2016-7.5.2017

Reader, why did I marry him?-blogin Omppu haastoi viime marraskuussa lukemaan novelleja. En oikein ole novelli-ihminen, mutta osallistuin haasteeseen kuitenkin ihan haasteen vuoksi. Lukuhorisonttien laajentaminen ei ole huono juttu.

Asetin varovasti omaksi pieneksi tavoitteekseni yhden kirjan tai 10 novellia. Siinä mielessä ylitin itseni, vaikka novelleja ei niin kovin montaa tullutkaan luettua. 


1. Michael Cunningham: Villijoutsenet ja muita kertomuksia [10 novellia]
2. James Herriot: Elämäni kissat [10 novellia]
3. Bandi: Syytös: 7 kertomusta Pohjois-Koreasta [7 novellia]


Villijoutsenet ja Syytöksen olisin varmasti lukenut ilman haastettakin, mutta Herriotiin tartuin nimenomaan tämän ja Kirjavat kissat-haasteen vuoksi. Tykkäsin sen lukemisesta, joten hyvä kun tuli osallistuttua näihin.

Kiitos vielä Ompulle haasteesta!

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Bandi: Syytös: 7 kertomusta Pohjois-Koreasta

Bandi:
Syytös: 7 kertomusta
Pohjois-Koreasta

(käännetty ranskankielisestä laitoksesta
La Dénonciation, 2016)
189 s.
S&S 2017
Kirjastosta

Tulikärpänen, joka valaisee pimeyteen vajonnutta Pohjois-Koreaa.

Jos on vähänkään perillä maailman tapahtumista, on varmasti perillä Pohjois-Korean tilanteesta. Isoveli, isosisko ja pikkusisarukset valvovat, ja koko kansa elää diktatuurin varjossa tiukan yhteiskuntajärjestyksen puitteissa. Juuri nyt otsikoissa ovat jälleen kerran ydinasepullistelut, mutta säännöllisin väliajoin puhutaan myös maasta paenneista ihmisistä ja heidän kokemuksistaan. Olen lukenut koko joukon heidän elämäkertojaan ja lisäksi yleisesti maata käsitteleviä teoksia.

Tämä on kuitenkin ensimmäinen pohjoiskorealainen kaunokirjallinen teos jonka olen lukenut. Salanimen turvin kirjoittava Bandi asuu edelleen Pohjois-Koreassa, josta novellit onnistuneesti salakuljetettiin ulos. Novellit sijoittuvat 1990-luvulle ja kertovat tavallisten pohjoiskorealaisten elämästä. Sellaisten, joiden elämä ei ole sieltä kaikkein rankimmasta päästä, mutta kuitenkin vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen vaikeuttamaa. Jokainen novelli kertoo omalla tavallaan siitä, miten sen päähenkilö ymmärtää elämänsä vaikeuksien olevan vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen syytä.

Minun mieleeni jäivät parhaiten kokoelman ensimmäinen kertomus Aaveiden kaupunki sekä sivulta 129 alkava Niin lähellä mutta kaukana. Kummassakin korostuu pohjoiskorealaisen yhteiskunnan kertakaikkinen järjettömyys. Ensimmäinen kertoo naisesta, jonka pieni poika kärsii painajaisista. Näitä pahentavat asunnon ikkunoista näkyvät valtavat kuvat Marxista ja Kim Il-sungista, joita tuskin kukaan haluaa tuijottaa päivästä toiseen. Nainen ei kestä kuunnella poikansa huutoa ja vetää siksi verhot ikkunoiden eteen heti kotiin tultuaan. Se ei tietenkään jää huomaamatta ja vaikka nainen miten yrittää selittää tilanteen, kaikki ymmärretään tahallaan väärin ja pian koko perhettä syytetään seuraavasta rikoksesta:


"...Tuomitut ovat laiminlyöneet vallankumoukselliset periaatteet perheessään ja ovat epäonnistuneet lapsensa kasvatuksessa. Se ei ole ainoastaan häirinnyt kansallista seremoniaa, vaan he ovat myös halventaneet kommunismin perustajan Karl Marxin kuvaa ja verranneet Suurta Johtajaamme kattilankanteen. He ovat siis syyllistyneet häiritsemään Puolueemme ainutlaatuisen ideologian toteutumista..."
(s. 28)


Toinen novelli puolestaan kertoo miehestä, jonka äiti asuu toisella paikkakunnalla. Äiti on kuolemassa ja mies haluaa vielä nähdä hänet. Taakkana on myös vanhimman pojan velvollisuus huolehtia vanhemmistaan, jota mies ei siis nyt voi mitenkään toteuttaa välimatkan vuoksi. Pohjois-Koreassa paikkakuntien välillä liikutaan vain ja ainoastaan korkeammalta taholta saadulla luvalla, jota mies ei saa rukoilustaan huolimatta. Hän päättää lähteä matkaan ilman lupaa ja kun hän jää kiinni melkeinpä äitinsä etuovelta, edessä on ankara rangaistus.

Pohjois-Korean yhteiskuntajärjestys on julma ja säälimätön, vailla inhimillisyyden häivääkään. Esipuheessa kerrotaan, että Bandin kirjoituksia on julkaistu myös maan virallisissa julkaisuissa. Yhteiskuntaa kyseenalaistavia kirjoituksia alkoi syntyä 1990-luvun nälänhädän aikaan ja niitä ei tietenkään ole julkaistu Pohjois-Koreassa. Jo näiden tarinoiden kirjoittaminen on varmasti vaatinut raudanlujia hermoja, saati sitten käsikirjoitusten pitäminen kotona. On mahdotonta tietää mitä Bandille tällä hetkellä kuuluu, mutta toivottavasti hän kirjoittaa yhä.


Olen kirjoittanut nämä tarinat,
Jotka eivät ole versoneet lahjakkuudesta,
Vaan raivosta.
En ole kirjoittanut sulalla ja musteella,
Vaan omilla luillani ja verikyyneleilläni.
(s. 9)


Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Novellihaaste [7 novellia]
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 40. kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä [12/50]

maanantai 1. toukokuuta 2017

Helmi-huhtikooste

Jostain syystä en sitten millään meinaa muistaa tätä kuukausikoostetta. Muistan kyllä päivittää tätä sitä mukaa kun luen, mutta sitten kun tämä pitäisi julkaista niin asia unohtuu kokonaan. No, tämä on sitten kolmen kuukauden kooste.

Kirjavat kissat-lukuhaaste päättyi 8.2.. Sain sentään luettua kolme kirjaa, mikä olikin varovainen tavoitteeni. Haastekoonti on täällä.

Alla olevien lisäksi luin pääsiäisen aikaan viitisenkymmentä sivua Tuomo Jäntin Versoa, mutta jätin kirjan kesken. Kirjan idea oli mielenkiintoinen, mutta toteutus ei yhtään omaan makuuni. Liian hitaasti etenevä enkä pitänyt siitä, että kaikki selvisi kätevästi hakkeroimalla toisten sähköposteja, joissa tietenkin oli yksityiskohtaisesti kerrottu mitä oli tapahtunut. Ehkä kirja parani alun jälkeen, mutta toisaalta epäilen ettei se vain ollut minun kirjani.


Luetut & blogatut

Takashi Hiraide: Kissavieras
Japanilaista arkea yllätysvieraan kanssa. Hurmaava kirja, kärsivällisyyteni kärsii edelleen avoimesta lopusta...

Rosa Meriläinen & Sanna Seiko Salo: NE: Kuukautiskirja
Kirja haiviikosta ja miten siitä selvitään. Hauska ja suorasukainen, suosittelen kenelle vain.

Sesse Koivisto: Tapiiri sohvapöydän alla
Elämää Korkeasaaressa eksoottisten kasvattieläinten kanssa. Hauskoja ja surullisiakin tarinoita.

Aila Ruoho: Pyhät, pahat ja pelokkaat: Pelko ja itsetuhoisuus hengellisissä yhteisöissä
Millaisia pelkoja epäterveissä hengellisissä yhteisöissä viljellään? Hyvä kirja synkästä aiheesta.

Kirsti Kuronen: Pönttö
Luna ja miten selvitä aikuiseksi kasvamisesta. Ensimmäinen säeromaanini, tykkäsin.

Yaa Gyasi: Matkalla kotiin
Sukutarina orjakaupan varjossa. Koukuttava kirja, hajosi loppua kohden harmillisesti.

Becky Albertalli: Minä, Simon, Homo Sapiens
Lukiolaispoika ja kaapista tulon vaikeus. Hauskasti kirjoitettu ja Simon oli ihana, turhan amerikkalainen minun makuuni.

Kristiina Vuori: Filippa
Kielletty historiallinen rakkaus. Synkän kiehtova tarina, loppua venytetty turhaan.

lauantai 29. huhtikuuta 2017

Kristiina Vuori: Filippa

Kristiina Vuori:
Filippa
405 s.
Tammi 2017
Kirjastosta

Se alkoi väsymyksellä, joskus keväällä, niihin aikoihin, kun olin jälleen kerran sortunut auttamaan sinua ja kuitannut sinetilläni viljalainan joukoillesi.

Kristiina Vuoren uutuuden odottaminen on näköjään vuosittainen tapahtuma!

Olen tykännyt todella paljon Vuoren tavasta kuvata paikkaa ja aikaa, johon tarinat sijoittuvat. Etenkin wanhan sanaston käyttö on todella taitavaa. Hakopää, kärpiä ja pirtittäminen livahtavat tekstiin noin vain ja vaikka kirjojen lopussa onkin aina sanasto, sanat ymmärtää kuitenkin aina asiayhteydestä. Kaarnatuulen ja nyt Filippan teki lisäksi erityisen mielenkiintoiseksi se, että kummankin päähenkilö on ollut oikeasti olemassa. Kyseessä on kaksi fiktiivistä kirjaa, mutta niiden selkärankana on kaksi satoja vuosia sitten elänyttä naista.

Filippa Flemingin nimi ei ehkä ole kovinkaan tunnettu, mutta hänen veljensä Klaus onkin sitten sitäkin tunnetumpi. Häikäilemättömän Klausin poliittiset edesottamukset eivät sinänsä ole tärkeitä Filippan tarinassa ja tapahtuvat sen laitamilla. Filippan elämä pyörii kotona ja pienemmissä piireissä kuin veljiensä, vaikka toki hänkin näkee yhtä ja toista, ylimystöä kun on. Filippa tapaa niin Kustaa Vaasan kuin Kaarina Hannuntyttärenkin, ja mielestäni hauskana yksityiskohtana myös Kaarnatuulesta tuttuja hahmoja. Filippan elämän tärkein ihminen on kuitenkin Klaus, joka naisen holhoojana on viime kädessä se, joka päättää hänen elämästään.


Miksi Klaus ei salli sisarelleen avioliiton onnea? Pelkääkö veli perintömaiden puolesta? Vai onko kyseessä jotain muuta, pahaenteisempää?


Tuosta takakannen, no, pahaenteisestä tekstistä huolimatta en kuitenkaan ihan osanut odottaa sitä, mitä sitten luin kirjan sivuilta. Tämä tuleekin olemaan hieman hankala suositeltava kirjaston asiakkaille. Miten sanot, että kirja on todella hyvä, mutta ei ehkä paras valinta jos insesti haittaa? Klaus nimittäin on pakkomielteisen rakastunut sisareensa ja Filippa yrittää epätoivoisesti kieltää omat tunteensa. Ainoa asia, joka (...suurimmaksi osaksi) estää suhteen fyysisyyden on Filippan moraalinen selkäranka, joka on koko ajan katkeamispisteessä. 

Minä pidin heidän kieroutuneesta suhteestaan aivan valtavasti! Tarina tihkuu synkkää vetovoimaa ja ihon alle tunkeutuvaa jännitettä. Filippa tietää koko ajan olevansa vain askeleen päässä synnistä ja se askel olisi niin pieni ja helppo ottaa. Siitäkin huolimatta, että hän myös pelkää arvaamatonta veljeään suunnattomasti. Edes rakastajan lämmin syli ei muuta sitä, että jokin Filippassa janoaa Klausin kosketusta.


Puristat, eikä se ole hellä ote, ja minä huudahdan ja yritän vaistomaisesti riuhtaista itseni irti ja sitten tajuan nojaavani rintaasi vasten, tunnen käsivartesi ympärilläni. Ne ovat yhtä väkevät kuin... kuin kahleet ja suustani pääsee uusi ääni, pelkkä vinkaisu, mutta se riittää. Tällä erää se riittää. Sinä epäröit.

"En kai satuttanut sinua?"

Huohotan, tahtomattani. "Olisitko halunnut satuttaa?"

Suusi hipaisee kaulani ihoa, kun vastaat hiljaa: "Ehkä. Mutta en kuitenkaan liikaa, vain sen verran, että se tuntuu."

"Klaus, Luojan tähden..."
(s. 96)

Tarinalle on eduksi, että se kerrotaan preesensissä ja Filippa on sen minäkertoja. Ratkaisu tuo kielletyt tunteet vieläkin lähemmäs lukijaa. Minä pidin siitä, mutta toisaalta voin kuvitella jonkun toisen lukijan pitävän sitä epämiellyttävä.

Oli tällä insestiparaatilla toki huonokin puoli. Filippan ja Klausin suhde on ylivoimaisesti kirjan intensiivisin, joten Filippan suhteet rakastajaansa ja myöhemmin kihlattuunsa Knut Jönsinpoika Kurkeen eivät ole yhtä kiinnostavia. Etenkin jälkimmäisen kohdalla en oikein edes ymmärtänyt, miksi Filippa oli ylipäätään kiinnostunut hänestä eikä suhteeseen syvennytty kunnolla. Kun sisarusten kieroon kasvanut suhde saavuttaa yhdenlaisen lakipisteen, tarina tuntuu lässähtävän ja Vuori kuljettaa sen nopeasti historialliseen päätepisteeseensä. Sama vaivasi Kaarnatuultakin: loppua kohti juostaan eikä loppupuolella tapahdu mitään erityisen mielenkiintoista tai tärkeää. Ehkä tarinan olisi voinut päättää aiemmin ja tiivistää viimeiset 50-100 sivua pitkähköön epilogiin?

Lopusta huolimatta nautin kirjan lukemisesta. Näköjään kaipasin lukuhetkeeni juuri tällaista omistushaluista kiellettyä rakkautta. Nyt kun vielä keksisin miten suosittelisin tätä muillekin kuulostamatta vähintäänkin epäilyttävältä insestifanilta...


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 34. kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt [11/50]

lauantai 22. huhtikuuta 2017

Becky Albertalli: Minä, Simon, Homo Sapiens

Becky Albertalli:
Minä, Simon, Homo Sapiens
(Simon vs. the Homo Sapiens Agenda, 2015)
253 s.
Otava 2017
Kirjastosta

Keskustelu on niin hienovarainen, että ensin en edes tajua että minua kiristetään.

Tämä on pyörinyt jossain tietoisuuteni rajamailla jo jonkin aikaa. Kirja vaikutti kiinnostavalta, mutta ei kuitenkaan ihan niin paljon että olisin jaksanut/viitsinyt hommata sitä itselleni englanninkielisenä. Onneksi tämä päätettiin kääntää näinkin nopeasti, ainahan näin onnellisesti ei suinkaan käy.

Kirjan päähenkilö on 16-vuotias Simon, joka oman nimimerkkinsä suojissa käy sähköpostikeskusteluja salaperäisen ja ah niin ihanan Bluen kanssa. Poikia yhdistää alunperin lähinnä se, että he käyvät samaa koulua ja ovat kumpikin omassa kaapissaan. Simon ei niinkään häpeä homouttaan kuin haluaa tulla kaapista omilla ehdoillaan sitten kun on siihen valmis. Auvoinen elo päättyy kun Simon unohtaa kirjautua ulos sähköpostistaan ja hänen luokkakaverinsa Martin näkee viestit. Martin kiristää kautta rantain Simonia auttamaan söpön Abbyn vikittelyssä ja Simonin elämä muuttuu yhtäkkiä Draamaksi isolla Deellä.

Ihan ensin täytyy sanoa, että tämä on kyllä niin amerikkalainen kirja että melkein näin tähtilippujen lepattavan sen sivuilla. Simonin lukioelämä näytelmäkerhoineen, teemaviikkoineen ja cheerleadereineen on kaukana suomalaisesta lukiosta (tai ainakin siitä lukiosta jota minä kävin vuonna miekka ja kivi). Samoin kotielämä ja vapaa-aika ylipäätään on erittäin amerikkalaista vohvelikahviloista rasismin ilmenemiseen. En tiedä haittaako tämä kirjan suomalaista lukiolaislukijaa, mutta minua se häiritsi yllättävän paljon. Yleensä sukellan kirjan maailmaan ihan tuosta vain, mutta tällä kertaa amerikkalaisuus oli jotenkin liian aggressiivisesti tapetilla koko ajan. Onneksi ei kuitenkaan mitenkään isänmaallisessa mielessä, muuten vain ympäristönä ja tapoina.

Siitäkin huolimatta pidin kirjasta! Simon on vallan mainio päähenkilö ja sikäli mielenkiintoinen, että kaikki ei pyöri hänen ympärillään. Tämä on hänen tarinansa, mutta muillakin kirjan hahmoilla on omat elämänsä. Esimerkiksi Simonin perhe ei ole juuttunut Aina Simon kanavalle, vaan hänen sisarillaan on omat kuvionsa ja vanhemmilla omat omituiset huvinsa. Perheen Unelmien poikamies-traditio ja jouluaaton Facebookbingo olivat hauskoja yksityiskohtia.


"Iskä, sun vuoro", Alice sanoo.

"No niin", isä sanoo. "Unelmien aurinkoloma."

"Täällä," äiti sanoo ja kääntää konettaan niin että näemme jonkun hänen kaverinsa lomakuvat. "Se oli siinä. Minun vuoroni. Ero."

(s. 126) 


Samoin Simonin kavereilla on muutakin tekemistä kuin ruotia Simonin elämää. Tykkäsin todella paljon tästä ja siitä, miten monenlaisia suhteita hahmojen välillä oli. Simon, Nick ja Leah ovat ystäviä ja porukkaan liittyy myös Abby, mutta Simon on eri tavalla ystävä jokaisen kanssa. Hän voi kertoa Abbylle asioita, joita ei jakaisi Leahin tai Nickin kanssa, ja kaikilla heistä on salaisuuksia toisiltaan. Tai ehkä salaisuuksia on väärä sana? Pikemminkin asioita, jotka eivät vain ole tulleet puheeksi tai jotka eivät edes kuulu toisille. 

Yksi kirjan teemoista onkin se, miten helppoa on olla puhumatta tärkeistä asioista läheistensä kanssa. Kuinka hyvin todella tunnet ystäväsi? Onko sillä väliä, että et ehkä tiedäkään jokaista asiaa heistä? 

Pidin myös paljon Simonin ja Bluen välisestä viestittelystä ja siitä, miten epätoivoisesti Simon haluaa tavata hänet. Viestit ovat vuorotellen hauskoja ja vakavan koskettavia, joskus kaikkea samaan aikaan. On helppo ymmärtää miksi Simon ihastuisi poikaan, jonka tuntee vain tekstin välityksellä ja yhtä helppoa on nähdä, miksi kyseinen poika ihastuisi Simoniin. Nyt kun asiaa ajattelen niin ennen vanhaan tässä olisi kyse kirjeystävien ihastumisesta toisiinsa, ja onpas se niin söpö ajatus! Albertalli on muuten rakentanut kirjan aika ovelasti. Vihjeet Bluen henkilöllisyydestä ovat ihan selvät heti kun henkilöllisyys paljastuu, mutta ainakaan minä en osannut yhdistää niitä toisiinsa lukiessani. Voi tosin olla, että olin niin Simonin pauloissa etten vain kiinnittänyt niihin tarpeeksi huomiota.


Luettu myös mm.:

Haasteet:
*Helmet-lukuhaaste 2017 - 18. kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa [10/50]

torstai 6. huhtikuuta 2017

Yaa Gyasi: Matkalla kotiin

Yaa Gyasi:
Matkalla kotiin
(Homecoming, 2016)
380 s.
Otava 2017
Kirjastosta

Sinä yönä, jolloin Effia Otcher syntyi fantiheimon maiden myskinhajuiseen kuumuuteen, metsäpalo raivosi aivan lähellä hänen isänsä pihapiiriä.

Muistelen lukeeni tästä Otavan kuvastosta joskus vuonna miekka ja kivi, mutta koska kirja ei ollut vielä hankinnassakaan kirjastossani, en varannut sitä. Jotenkin unohdin koko kirjan kunnes se sitten oli viikoittaisen uutuuslähetyksen mukana. Muistin heti kauniin kannen, lukaisin uudelleen takakansitekstin ja sitten taistelin itseni voittajaksi "kuka kirjastotädeistä saa lukea tämän ensin" -kisassa.

Matkalla kotiin on sukuromaani orjuudesta ja sen seurauksista. Tarina alkaa 1700-luvun Ghanassa (sanon Ghana, vaikka sitä ei silloin ollut olemassakaan), jossa nuori Effie myydään Cape Coastin linnoituksen brittikomentajalle jalkavaimoksi. Hän pääsee kiinni mukavaan elämään rakastettuna joskaan ei virallisena vaimona kohtuullisen mukavan oloiselle miehelle. Samaan aikaan Esi, sisarpuoli jonka olemassa olosta Effie ei edes tiedä, seisoo nilkkojaan myöten paskassa linnoituksen vankityrmässä. Effien mies vastaa linnoituksen orjakaupasta ja Esi viedään muiden vankien mukana Amerikkaan raatamaan plantaaseille. Kirja seuraa heidän sukuhaarojensa vaiheita sukupolvi kerrallaan nykypäivään saakka. 

Jokaisella kirjan luvulla on oma kertojansa: ensin Esi ja Effie, sitten heidän lapsensa, sitten heidän lapsensa jne. Yhteensä kertojia on neljätoista mikä on sekä kirjan vahvuus että sen heikkous. Onneksi alkusivuilla on sukupuu, koska ainakin minun piti välillä tarkistaa kumman sukuhaaran mukana nyt oltiinkaan. Tämä johtui siitä, että henkilöiden elämää ei suinkaan seurattu kohdusta hautaan. Effien ja Esin elämän alkupuoli käsitellään yksityiskohtaisemmin kuin heidän jälkeläistensä, mutta toisaalta heidän tarinansa katkeaa varhaisemmin. Jälkeläisten kohdalla Gyasi on valinnut yhden tai kaksi elämän mullistanutta hetkeä, joita kirjassa kuvataan. Esimerkiksi Effien elämän jälkipuoli selviää sivulauseessa kun on hänen lastensa ja lastenlastensa vuoro puhua. 

Vahvuus tämä on siksi, että näin päästiin tekemään näppäriä aikahyppyjä ja mahduttamaan yli 200 vuoden tapahtumat Atlantin molemmin puolin alle 400 sivuun. Jokainen kerrottu tarina tapahtuu eri ajassa. Oikeastaan kirjan voisi nähdä myös novellikokoelmana, jonka punaisena lankana on sukulaisuus ja orjuus. Minä pidin etenkin alkupään luvuista. Liekö se historian ystävä minussa vai mikä, mutta ne olivat kiehtovampia kuin 1900-luvun tarinat. Niissä tuli hyvin vahvasti esiin ajankuva ja kulttuurierot, miten erilaista mustien elämä oli Ghanassa verrattuna Yhdysvaltoihin. Orjuus ja sen edelleen näkyvät seuraukset kuvataan kaunistelematta sekä yksittäisten hahmojen kohdalla että vallitsevissa yhteiskunnallisissa asenteissa.


- - Ness seisoi huoneen keskellä ja siveli alastonta ruumistaan hyvillään sen rumuudesta. Hän tiesi paljaissa olkapäissään risteilevien arpien säikäyttäneen Margaretin ja Stockhamit, mutta jälkiä ei ollut pelkästään niissä. Ei, vahingoittuneesta ihosta näytti muodostuvan toinen ihminen - mies, joka oli kiertänyt kädet takaapäin hänen kaulalleen. Arvet nousivat rinnoilta pyöreille olkapäille, jatkuiuvat koko ylvään selän pituudelta ja nuolivat pakaroita ennen kuin hävisivät. Hänen ihonsa ei oikeastaan ollut enää ihoa vaan pikemminkin hänen menneisyytensä näkyväksi ja kouriintuntuvaksi muuttunut haamu.

(s. 97-98)

Orjuuttaminen ei ole kirjassa vain valkoihoisten valloittajien tekemä hirvittävä vääryys. Ghanan alueella asuvat heimot harjoittivat orjakauppaa myös keskenään ja myivät vihollisiansa myös valkoisille. Orjakaupan kuvauksessa tuodaan esin vahvemman miehen "oikeus": oli ihonväri mikä hyvänsä, vahva mies saa ja voi tehdä mitä vain heikommalleen. Koko suvun tragedia alkaa siitä, kun Effien ja Esin isän käyttää vahvan miehen oikeutta orjatyttöönsä. Esin sukuhaara tuntee suoraan nahoissaan valkoisten orjanomistajien ruoskan iskut, Effien sukuhaara taas heimosodat, joita valkoisten harjoittama orjakauppa lietsoo entistä pahemmaksi.

Monien kertojaäänten ongelma tuli mielestäni esiin kirjan loppupuolella juuri noissa 1900-luvulle sijoittuvissa tarinoissa. Gyasi halusi sijoittaa tarinat ajan ongelmakohtiin ja merkittäviin tapahtumiin. Jotenkin minulle jäi sellainen olo, että näissä luvuissa tuo ongelma tai tapahtuma meni kirjan henkilöiden edelle. Heidät oli kirjoitettu tilanteisiin sopiviksi hahmoiksi ja osittain kirjoittajan mielipiteiden äänitorviksi hyvin näkyvällä tavalla. Eri kirjassa tuo olisi varmasti toiminut paremmin, mutta tämän kirjan se jakoi ikään kuin kahtia. Aiemmissa luvuissa tapahtumat olivat taustalla ja henkilöt keskiössä, sitten asetelma pyörähtikin ympäri. Tai ainakin sellainen olo minulle jäi.

Joka tapauksessa kirja on hyvin kirjoitettu ja koukuttavaa luettavaa. En malttanut laskea sitä käsistäni ennen kuin kello eilen lähenteli puolta yötä ja oli jo aivan pakko mennä nukkumaan. Hahmot ovat kukin oman aikansa tuotoksia ja jokaisella sukupolvella on omat haasteensa omassa maailmankolkassaan. Vaikeudet joko voitetaan tai sitten ei. Iloinen kirja ei ole. Onnelliset elämät ja loput ovat kortilla, ja onnesta on aina maksettava tavalla tai toisella. 


Luettu myös mm.


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 26. sukutarina [9/50]

torstai 30. maaliskuuta 2017

Kirsti Kuronen: Pönttö

Kirsti Kuronen:
Pönttö
86 s.
Karisto 2017
Kirjastosta

Viidenneksi eniten pelkään iilimatoja.

Tämän kirjan kansikuva ei vakuuttanut minua tutkimaan sitä sen tarkemmin, mutta takakannen sana "säeromaani" sai kiinnostukseni heräämään. Mikä ihme se on? En ole koskaan kuullutkaan. Selasin kirjaa pikaisesti ja ajattelin, että runokirjahan tämä on kun teksti on aseteltu tuolla tavalla sivuille. Sitten syvennyin tekstin sisältöön tarkemmin ja tulin siihen tulokseen, että säeromaani on paitsi hauska uusi sana, myös erinomainen kuvaamaan tällaista kirjaa. Tarina on kirjoitettu runomaisesti, mutta siinä on samalla tavalla jatkuva juoni kuin missä tahansa romaanissa.

Tarina sinänsä ei ole erityisen uusi tai erikoinen, mutta runollinen kerronta tekee siitä kuitenkin uudenlaisen. Luna on juuri saanut ylioppilaslakin ja pelkää tulevaisuutta. Kaikilla muilla tuntuu olevan selvät suunnitelmat, mutta hänellä vain epämääräisiä aavistuksia. 


En tiedä vielä
kuuluvatko merenneitous,
tintit, tanssi ja valokuvat
aikuiselämään.
(s. 19) 


Tilannetta ei paranna kotona asuva muistisairas mummo, jota Luna rakastaa ja josta hän kantaa huolta. Vaikeinta on kuitenkin se, että Lunan mielessä kummittelee Jere ja mitä tapahtui kun Luna oli neljäntoista. Lohtua ja viihdettäkin tuo kamera, jonka Lunan isä on asentanut linnunpönttöön. Sen kautta he molemmat psytyvät seuraamaan tiaisperheen elämää.

Runomuodon lisäksi pidin erityisesti tuosta Jere-episodista ja sen seurauksista. Eipä tarvinne suuriakaan meedion kykyjä arvatakseen mitä hän (melkein) teki, mutta Lunan trauma ei liity ainoastaan siihen vaan myös sen jälkimaininkeihin. Koulukiusaaminen on aina julmaa, ei ikinä kiusatun vika ja voi aiheuttaa syviä haavoja, joiden paraneminen vie aikaa. Tämä onkin oikeastaan kertomus siitä, miten Luna ottaa pieniä askelia saadakseen taas kiinni elämästä ja uskaltaakseen lähteä pesästä.

Joka vuosi epätoivoiset ja ilmeisen lukuhaluttomat yläaste- ja lukioikäiset tulevat ruinaamaan kirjastosta ohutta kirjaa, koska tyhmä opettaja vaatii lukemaan jotain. Yleensä huomiseksi, koska mitään ei selvästikään tehdä ennen viime hetken "se piti lukea huomiseksi!!!" paniikkia. Tiedänpähän nyt minkä kirjan lykkään seuraavan oppilaan käteen. Tämä on ohut kirja, mutta sisältö on painavaa.


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 49. vuoden 2017 uutuuskirja [8/50]

tiistai 28. maaliskuuta 2017

Aila Ruoho: Pyhät, pahat ja pelokkaat: Pelko ja itsetuhoisuus hengellisissä yhteisöissä

Aila Ruoho:
Pyhät, pahat ja pelokkaat:
Pelko ja itsetuhoisuus hengellisissä yhteisöissä
307 s.
Atena 2017
Kirjastosta

Maailmassa on paljon niin hyviä kuin pahojakin asioita, sekä ihmisissä että erilaisissa ryhmissä ja yhteisöissä.

Enpähän tiennytkään etukäteen, että Aila Ruoho on taas kirjoittanut uuden kirjan epäterveistä hengellisistä yhteisöistä. Poimin tämän lennosta kun kirjastoomme saapui uusia kirjoja ja tähän ei vielä (ja onneksi minulle) ollut varauksia. Nyt on, joten sana kirjasta on selvästi kulkenut. Olen lukenut myös Ruohon edelliset kohukirjat Usko, toivo ja raskaus sekä Vartiotornin varjossa. Tätä selaillessani mietin, että mitähän tästä aiheesta voi vielä sanoa.
 
No, olihan tässä asiaa. Kirjassa oli mielestäni jonkin verran toistoa edellisistä teoksista, mutta ehkä sitä oli mahdoton välttää aiheen huomioon ottaen. Tässä siis kerrotaan erilaisista epäterveistä hengellisistä yhteisöistä ja etenkin niistä peloista, joita näissä yhteisöissä viljellään. Kirjaa varten on haastateltu paljon ihmisiä ja kertomuksia on monista yhteisöistä. Eniten vastauksia ja siten myös esimerkkejä oli tullut lestadiolaisiin ja Jehovan todistajiin kuuluneilta tai yhä kuuluvilta. 

Kirja oli omalla tavallaan hyvin raskasta luettavaa ja tahkosinkin sitä monta iltaa. Se on noin 300 sivua pelkoa, kontrollointia ja itsetuhoisia ajatuksia. En millään jaksanut lukea kirjaa yhteen putkeen, koska minuakin alkoi välillä ahdistaa. Miten omituisilla ja kauheilla asioilla ihmisiä pelotellaankin, miten raskasta sellainen onkaan etenkin lapselle. Esimerkiksi demoneilla pelottelu ja niihin uskominen kuulostaa minusta jopa jollakin tavalla huvittavalta, mutta sitten:


Pelottelu saattaa johtaa siihen, että tavalliset ja harmittomat tapahtumat voidaan tulkita henkivalloista johtuviksi. Esineet putoilevat huomattavasti todennäköisemmin painovoiman tai ilmavirran vaikutuksesta kuin siksi, että koti olisi jollain tapaa riivattu tai muutoin pahan vallassa.

(s. 110) 

Yksi haastatelluista lisää, että olo voi kotonakin tuntua ihan kauhuelokuvalta. Pienikin risahdus voi olla nurkan takana vaaniva demoni kun niiden olemassaoloon uskoo tarpeeksi vakaasti. Kuvitelkaa huviksenne millaista tuollainen elämä on, kun elämä todellakin on tuota koko ajan, jatkuvaa demonien, kadotuksen ja helvetin kärsimysten pelkoa.

Vielä sitäkin surullisempaa on kuitenkin se, miten ihmiset saadaan pelkäämään toisiaan ja itseään. Et voi luottaa lähimmäiseesi, koska kuka tahansa voi olla sinua tunnollisempi uskovainen ja juoruta kaiken kuulemansa ylemmille tahoille. Yhteisöön kuulumattomista olisi parempi pysyä erossa, hehän voivat viekoitella sinut syntiin ja mitäpä iloa heidän ystävyydestään edes olisi, kadotukseenhan he kuitenkin joutuvat. Jos et voi kontrolloida itseäsi koko ajan, teet varmasti syntiä vähintäänkin ajatuksen tasolla ja joudut luultavasti helvetin tuleen. Seksi ja seksuaalisuus tekee sinusta oikean syntisäkin, kunnollinen uskovainen ei tunne halua kuin tarkasti rajatuissa olosuhteissa ja ehkä silloinkin omaa heikkouttaan häveten. Kaikkien on pyrittävä täydellisyyteen, mutta kukaan ei mitenkään voi saavuttaa sitä ja on sen vuoksi huono ja riittämätön uskova.

Ei ihme, että kirjassa käsitellään erikseen itsetuhoisia ajatuksia ja itsemurhia.

Jälleen kerran hyvin kirjoitettu ja kiinnostava kirja tältä kirjailijalta. Suosittelen, mutta melkeinpä suosittelisin myös pitämään toisen, kevyemmän kirjan siinä vieressä. Ihan sille varalle, että haluaa välillä ajatella ja lukea jotain iloisempaakin.


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 44. kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta [7/50]

maanantai 20. maaliskuuta 2017

Sesse Koivisto: Tapiiri sohvapöydän alla

Sesse Koivisto:
Tapiiri sohvapöydän alla
258 s.
Myllylahti 2016
Kirjastosta

Tämä kirja kertoo villieläimistä, jotka syystä tai toisesta ovat joutuneet ihmisten kotihoidokeiksi.

Ällistyttävä kyllä en ole koskaan lukenut Sesse Koiviston eläinkirjoja, ja suoraan sanoen minulla ei ollut minkäänlaista mielikuvaakaan hänestä. Yleensä olen paremmin kartalla eläintarinoiden kirjoittajista. Tämä lähti mukaani sikäli sattuman kautta, että eräs kirjaston asiakas palautti kirjan suoraan minulle kehujen kera. Muuten olisi voinut mennä vieläkin ohi, mutta pitihän se nyt lainata. Kannessa on vielä söpö tiikerikin, joka on kyllä hivenen outo valinta kun kirjan nimi on kuitenkin Tapiiri sohvapöydän alla, ei Tiikerinpentu puskassa.

Sesse Koivisto siis oli Korkeasaaren eläintarhan pitkäaikaisen johtajan Ilkka Koiviston vaimo, ja pariskunta lapsineen asui pitkään Korkeasaaressa. Kirjan tarinat sijoittuvat osapuilleen 1960-1980-luvuille, jolloin elämä ja eläintarhan meno oli hyvinkin erilaista kuin tänä päivänä. Ilkka Koiviston aikana Korkeasaaresta poistettiin kokonaan kotieläimet, koska hän halusi eläintarhasta uhanalaisten eläinten turvapaikan edistämään lajien lisääntymistä.

Koivisto tuo kirjassa monta kertaa esiin sen, miten lapsenkengissä etenkin eksoottisten eläinten hoitaminen oli. Monet sairaat eläimet kuolivat, koska kukaan ei tiennyt niistä tarpeeksi osatakseen hoitaa niitä. Korkeasaaressa ei ollut ympärivuorokautista hoitoa sairaille ja orvoille poikasille, joten Koivistot toivat työt kirjaimellisesti kotiinsa. Tapiiri oli sohvapöydän alla samasta syystä kuin tiikerinpentu puskassa: ne tuotiin Koivistojen omaan kotiin jatkuvan hoidon ja valvovien silmien alle. Tarkoitus ei ollut kesyttää niitä tai tehdä niitä lemmikkejä, vaan antaa niiden kasvaa kunnes ne olivat tarpeeksi vahvoja ja vanhoja palatakseen luontoon tai eläintarhaan. 

Samanlaista työtä tekivät muutkin eläintarhojen johtajat ja muut työntekijät ympäri maailmaa. Kirjassa onkin juttuja myös Koivistojen ulkomaalaisten kollegoiden erikoisista kasvateista. Oma suosikkini näistä tarinoista kertoi Zürichin eläintarhaan syntyneestä Patricia-leopardista, jonka ystävyys kasvattiemonsa rouva Frieda Hebsackerin kanssa kesti 20 vuotta.

Kirjassa on paljon hauskoja tarinoita, mutta myös niitä onnettomia loppuja. Kaikkia pieniä eläimiä ei pystytty pelastamaan ja oli surullista lukea etenkin poikasten ennenaikaisista kuolemista. En tiedä miten Koivistot kestivät niitä itkemättä itseään uneen joka ilta, mutta ehkäpä ammattilaiset osaavat ottaa enemmän etäisyyttä asiaan kuin minä. No, onneksi kirjassa oli kuitenkin enemmän iloja kuin suruja. Kun kotieläimet vaihtelevat tapiirista tiikeriin ja kuningasboaan, kommellukset ovat väistämättömiä. Milloin eläimet olivat hukassa, milloin säikyttelemässä vieraita. Olipa vähälle sekin, ettei jääkarhu Misha puraissut Sylvi Kekkosta pohkeeseen.

Kaiken kaikkiaan vallan viihdyttävä ja opettavainenkin kirja! Koivisto mainitsee useaan otteeseen sen, että eksoottiset ja erikoiset eläimet eivät normaaleissa olosuhteissa sovi missään nimessä lemmikeiksi. Tämän luulisi olevan itsestäänselvä asia, mutta sitten sitä törmää otsikoihin lemmikkialligaattoreista ja miettii, että "miksi???".


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 41. Kirjan kannessa on eläin [6/50]

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Rosa Meriläinen & Sanna Seiko Salo: NE: Kuukautiskirja

Rosa Meriläinen & Sanna Seiko Salo:
NE: Kuukautiskirja
170 s.
Karisto 2017
Kirjastosta

Oman kehon omanlaisuudesta, sen kyvyistä ja taidoista nauttiminen on helpompaa, kun tuntee oman anatomiansa ja syyt kehon toimintojen takana.

Omituisena sattumana tämä opus saapui kirjastoomme samana päivänä kun Facebookin ilmeisesti tuulella, kuun vaiheilla ja tuurilla toimiva systeemi suvaitsi tarjota minulle luettavaksi artikkelin, joka käsitteli juurikin kuukautisia. En nyt kuollaksenikaan muista oliko kyseessä Intia vai Nepal, mutta joka tapauksessa artikkeli kertoi siitä, miten paikalliset naiset joutuivat asumaan syrjäisessä kopperossa kuukautistensa ajan. Tänä aikana heitä uhkasivat niin sääolosuhteet, villieläimet kuin raiskauksetkin. Kyllä laittoi katsomaan omaa elämää hieman toisenlaisesta näkökulmasta.

No, joka tapauksessa  pointtini oli se, että yhtäkkiä tätä aihetta tunki sisään ovista ja ikkunoista. Kirja sinänsä ei tarjonnut minulle mitään uutta varsinaista tietoa ja sen arvasin kirjan lainatessanikin. Haiviikon suhteen olen jo vanha konkari, joka on perehtynyt aiheeseen monelta kantilta. Tartuinkin tähän uteliaisuudesta sen suhteen, miten aihetta käsitellään nimenomaan tässä kirjassa, sekä siksi, että kirja vaikutti oikeasti hauskalta. 

Kirjassa on paljon haastetteluja ja erilaisten ihmisten omakohtaisia kertomuksia kuukautisten kanssa elämisestä. Iäkkäämpien ihmisten juttuja lukiessa sai taas olla kiitollinen nykyaikaisista kuukautissuojista ja siitä, ettei aihe ole niin tabu kuin vuosikymmeniä sitten. Vaikea kuvitella sitä kauhua ja hämmennystä jonka nuori, jolle ei ole koskaan aiheesta mitään puhuttu, on kokenut ensimmäisten kuukautisten alkaessa. Pidin paljon siitä, että kirjassa oli huomioitu myös sukupuolivähemmistöt: kuukautiset eivät ole vain cisnaisten juttu. Erilaiset kertojat ja kokemukset tekivät kuukautisista tavallisen ja arkipäiväisen jutun, juuri sellaisen kuin sen pitää ollakin. Kirjassa myös puretaan kuukautisiin liittyviä myyttejä ja annetaan käytännön vinkkejä niiden varalle.

Mietiskelin kirjaa lukiessani kenelle sitä suosittelisin ja tulin siihen tulokseen, että kaikille. Ei tekisi pojille ja miehillekään yhtään pahaa tutustua aiheeseen lähemmin. Ehkä se vähentäisi sitä mystifiointia, pelkoa ja vähättelyn tarvetta jota kuukautiset tuntuvat joissakin miehissä herättävän. Ei, syy ei ole PMS vaan se, että sinä olet täysi tollo.


Jos miehillä olisi kuukautiset, he rehentelisivät tamponiensa koolla.
(s. 142)
 

Hieman minua kirjassa ärsytti sen kuukuppipalvonta. Muitakin kuukautissuojia esitellään lyhyesti ja mainitaan, että jokainen voi toki valita itselleen sopivan. Sitten siirrytäänkin "kuukuppi on paras!!" -vaihteeseen. Jotenkin jäi sellainen olo, että minä olen sitten huono menkkaihminen kun en sellaista halua käyttää, ja kehtaan vielä tuhota luontoakin kun en suostu uhraamaan omaa mukavuuttani pyhän kuukupin edessä. Ehkäpä olen turhan herkkänahkainen tuon suhteen, mutta kuukuppisaarnaajat ovat käyneet hermoilleni turhan monta kertaa.

Mutta siis, hyvä tietopaketti kuukautisista kenelle tahansa! Kannattaa harkita hankkivansa ainakin sille perheen (esi)teinille, joka ei ehkä kehtaa kysyä ääneen mieltään askarruttavia kysymyksiä.


Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 13. Kirja "kertoo sinusta" [sillä logiikalla, että kyllähän noiden kanssa on jo parikymmentä vuotta pärjätty. ollaan suorastaan bestiksiä. 5/50]

keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Haastekoonti: Kirjavat kissat-lukuhaaste

Kirjavat kissat-lukuhaaste
8.8.2016-8.2.2017

Viime elokuussa kansainvälisenä kissojen päivänä Katvealue-blogi haastoi lukemaan kissa-aiheista kirjallisuutta. Samalla haastettiin tukemaan kodittomien kissojen hyväksi tehtävää työtä. Vannoutuneen kissojen ystävänä ja tälläkin hetkellä pienen tassun alla olevana haasteeseen oli pakko osallistua. 

Harmittelen kyllä hieman sitä etten saanut luettua kuin kolme kirjaa, mutta onhan se kuitenkin enemmän kuin ei yhtään. 

1. Riikka Hedman: Sämpy: kissan vuosi
2. James Herriot: Elämäni kissat
3. Takashi Hiraide: Kissavieras

Siitä tärkeämmästä osuudesta eli kissojen puolesta tehdyn työn tukemisesta suoriuduin ilomielin. Kotipaikkakunnallani oli ennen joulua kaksi lemmikinruoka/tarvikekeräystä, toinen löytöeläinkodille ja toinen vähävaraisten perheiden lemmikeille. Oivallisia kohteita molemmat, eläinhoitola jo ennestään tuttu. Kun vein omat ostokseni keräspisteeseen ilahduin suunnattomasti siitä, miten paljon tavaraa kummassakin laatikossa jo oli. 

Näin ohimennen voisin vinkata, että jos teillä ikinä on menossa roskiin lakanoita tai pyyhkeitä, kysäiskää huolisiko paikkakuntanne löytöeläinkoti ne. Useimmat ottavat ne mielellään vastaan löytöeläinten käyttöön. Eipähän mene hukkaan nekään reikäiset lakanat ja pyyhkeet!

Takashi Hiraide: Kissavieras

Takashi Hiraide:
Kissavieras
(Neko no Kyaku, 2001)
157 s.
S&S 2016
Kirjastosta

Aluksi ne näyttivät ajelehtivilta pilven hahtuvilta.

Tämä on ollut lukulistallani käännöksen ilmestymisestä asti, mutta enpä ole koskaan päässyt listassa tähän asti. Nyt kuitenkin löysin tämän kirjastosta juuri sopivaan viime hetken lukuhaastepaniikkiin. Sainpahan luettua! Alun perin tämä kiinnosti, koska a) kissa-asiaa ja b) niin kaunis kansi. Suorastaan rakastan tuota kansikuvaa, se on yksinkertaisuudessaan aivan ihastuttava.

Kirja siis kertoo kolmekymppisestä japanilaispariskunnasta, joka muuttaa tarinan alussa uuteen osoitteeseen uuden alun toivossa. No, työhönsä kyllästynyt mieskertoja sitä uutta alkua halajaa, ja vaimo lähinnä huokaa syvään ja lähtee mukaan. Kaikenlaiset lemmikit on kielletty uudessa kodissa, mutta onneksi naapurit ottavat kissan. Tämä pieni ihanuus alkaa vierailla myös pariskunnan luona ja tuo yllättäen iloa molemmille.

En oikeastaan ole lukenut paljoakaan japanilaista kirjallisuutta (mangaa kyllä), joten tämä oli uusi aluevaltaus siinä mielessä. Lukukokemus olikin varsin mielenkiintoinen. Huomasin oikeastaan vasta tarinan lopussa, että ketään ihmistä ei taidettu nimetä. Ei pariskuntaa, ei heidän ystäviään, ei vuokraemäntää. Vain kissoilla on nimet. Onkohan tämä kirjailijan oma tyyli vai yleistä japanilaiselle kirjallisuudelle? Jälkikäteen ajatellen ratkaisu toimi loistavasti ja kirjan intiimi tunnelma tuntui vieläkin läheisemmältä.

Pidin valtavasti siitä, että sain kirjan kautta pienen kurkistuksen japanilaiseen arkipäivään. Mitään ei osoiteltu tai selitetty, koska alkuperäisteoksen lukijat eivät tietenkään sellaista kaivanneet. Totta kai pariskunta osallistuu juhlapäivien viettoon juuri kuten he tekevät, sänky on kaapissa päivisin ja levitetään öisin lattialle, ja toimistotyön tekijän on pakko käydä juopottelemassa työkavereiden kanssa. Tarinan maailmaan ja kulttuuriin oli helppo upota sen henkilöiden kautta. Pidin kirjan pariskunnasta ja oli hauska seurata miten heidän arkensa muuttui kissavieraan myötä. Chibi oli kerrassaan suloinen ja kissamaisen omalaatuinen.


Päivisin luumupuiden terälehdet takertuivat Chibin selkään sen leikkiessä puutarhassa, joka oli alkanut versoa kevään elinvoimaa ja kaaosta. Kissa nuuhki liskoja ja huitoi tassullaan kukkakärpäsiä.

Se saattoi ampaista puuhun ja muuttua salamaksi. Ukkosen vasama laskeutuu yleensä alhaalta ylös, mutta tämä salama kkohosikin alhaalta ylös.Chibi nousi persikkapuuhun sähköimpulssin lailla, ja vaimoni kuvasi muistiinpanoissaan sen leikkaavan terävästi kuin salaman kärki tai opastavan salamaa. Siltä se tosiaan näytti.
 (s. 80)


Mutta se kirjan loppu! Ei saa jättää tarinaa auki tuolla tavoin! Etenkään kissatarinaa, toivottavasti en nyt mieti yöhön asti mikä totuus olikaan...


Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Kirjavat kissat [kolmas kirja]
* Helmet lukuhaaste 2017 - 43. kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään [4/50]

tiistai 31. tammikuuta 2017

Tammikooste

Tammikuun alku meni kiireiden ja lukuhaluttomuuden kourissa, mutta onneksi löysin sisäisen lukutoukkani uudelleen. Vannoin itselleni vuoden vaihteessa etten enää raahaa kirjastosta kotiin tolkuttomia pinoja kirjoja, mutta huomaan jo nyt lipsuvani itselleni sallimasta kirjamäärästä. No, ei tässä varmaan muu auta kuin lukea niitä ja kulkea töissä silmät ummessa kunnes pino on vähän pienempi...


Luetut & blogatut

Leena Lehtolainen, Elina Paasonen & Kaisa Viitanen: Jään lumo
Mistä on taitoluistelijat tehty? Hyvin kirjoitettu kirja kauniista ja raa'astakin lajista.

James Herriot: Elämäni kissat
Eläinlääkärin kissamuistoja. Herriotin maanläheisyys ja rakkaus eläimiin ei petä vuosienkaan jälkeen.

Seita Vuorela: Lumi
Siamak ja Atisha juuriaan etsimässä. Sinänsä hyvä kirja, minuun ei kuitenkaan kolahtanut.

Seita Vuorela: Lumi

Seita Vuorela:
Lumi
240 s.
WSOY 2016
Kirjastosta

Meistä on tämä yksi kuva, seisomme siinä Kaspianmeren rannalla perheesi huvilan edessä.

Tämän lukemisesta on kulunut jo hetki, mutta bloggaaminen on vain jäänyt. Jotenkin tämä kirja kuuluu kategoriaan "en oikein tiedä mitä tästä tykkäsin ja mitä tästä sanoisin". Tulipahan luettua? Hyvä kun tämä on kirjoitettu? En ole lukenut aiemmin Seita Vuorelaa, joten en osaa sanoa oliko kirja tyypillinen hänelle vai ei. Mieleeni jäi kuitenkin ajatus siitä, millainen kirja olisi ollut jos Vuorela olisi kirjoittanut sen itse alusta loppuun. Nythän viimeistelyn teki Vilja-Tuulia Huotarinen, joka myöntää kirjan lopussa lisänneensä tarinaan yhtä ja toista. Olisiko Vuorela lisännyt samat asiat ja ovatko ne juuri niitä juttuja, joista en oikein pitänyt?

Tarinan lähtökohta kiinnostavan erilainen. Siamak on muuttanut Suomeen niin kauan sitten, että Teheran on enää muisto, jonka Siamak haluaa unohtaa. Hän yrittää olla tavallinen suomalainen 15-vuotias poika persialaisista juuristaan huolimatta, sillä se hän tuntee olevansa. Hänen äitinsä ei ymmärrä poikaansa ja toivoo tämän löytävän uudelleen yhteyden vanhempiensa kulttuuriin. Äiti toivoo Atishan, laittomasti maahan tulevan tuttavaperheen tytön, auttavan tässä. Atisha ei kuitenkaan ole sellainen, jollaiseksi sekä äiti että Siamak häntä luulevat. Tarina ja totuus Atishasta paljastuu pikkuhiljaa.

Tuossahan on paljon mielenkiintoisia ja ajankohtaisia asioita! On maahanmuuttoa, on sopeutumista toiseen kulttuuriin, on sukupolvien ja kulttuurien eroja. On se varmasti useimpia nuoria vaivaava ristiriita: miten olla oma itsensä ja kuitenkin osa tietynlaista ryhmää siitä liikaa erottumatta. Kirja on myös hyvin kirjoitettu. Ei siis ihme, että sitä on kehuttu joka paikassa. 

Minuun se ei kuitenkaan uponnut. Kirjaan upotettu uudelleenkerronta Lumikuningattaresta oli yksi niistä jutuista, joista en suuremmin pitänyt. Minusta se ei tuonut mitään olennaista tarinaan. Kirjan loppukaan ei ollut mieleeni, siinä oli ihan liikaa deus ex machina tekijöitä. En sentään halunnut kirjalle onnetonta loppua, mutta tuo ylitti näköjään sen (epä)uskottavuuden rajan, minkä yllättäen löysin sisältäni. Kirja oli myös harmillisen hajanainen monen kertojan vuoksi, ja minun oli vaikea saada otetta Siamakiin ja Atishaan.

Hyvä kirja sinänsä, mutta ei minulle ainakaan tähän lukuhetkeen. Täytyy kuitenkin vielä lisätä, että kirjan kansi on todella kaunis!


Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis [3/50]

maanantai 30. tammikuuta 2017

James Herriot: Elämäni kissat

James Herriot:
Elämäni kissat
(Cat Stories, 1994)
175 s.
Otava 1995
Kirjastosta

Kissat ovat aina näytelleet tärkeää osaa elämässäni.

Huomasin tuossa, että Kirjavat kissat-haaste lähestyy loppuaan enkä ollut lukenut siihen kuin yhden kirjan. Mikä häpeä, kissani paheksuu! Ajatuksen siivittämänä etsiskelin kirjastosta kissaromaania. Löysinkin vanhan rakkauden eli James Herriotin ja tämän pienen kissanovellikokoelman. Luin Herriotia vaikka kuinka paljon teinivuosinani, mutta tätä kokoelmaa en joko ole lukenut tai sitten en vain muista lukeneeni. Veikkaan ensimmäistä, näin söpö kansi olisi kyllä herättänyt jotain muistikuvia.

Näissä tarinoissa oli juuri sellaista maanläheisyyttä, jonka Herriotin kirjoista muistan vielä vuosienkin jälkeen. Asiaan vihkiytymättömille kerrottakoon, että James Herriot (1916-1995) toimi eläinlääkärinä yli 50 vuotta ja seikkailee kirjoissaan Yorkshiren nummien maatiloilla ja pikkukylissä. Tarinat ovat hänen omia kokemuksiaan pitkän uran kaikista vaiheista ja niissä näkyy myös eläinlääketieteen kehitys. Herriot kertoo avoimesti työn kurjistakin puolista: alkeelliset välineet, pitkät matkat, toivottomat tapaukset jotka saivat eläinlääkärinkin sydämen särkymään. Onneksi tässä kirjassa kuoli vain kaksi kissaa, muuten istuisin nyt itkeä vollottamassa. Herriotin tarinat ovat herttaisia, itkettäviä, toiveikkaita ja realistisia, joskus kaikkea yhtä aikaa.

Tähän on koottu kymmenen kissanovellia Herriotin aiemmin ilmestyneistä kirjoista. Jokainen tarina on on omalla tavallaan ainutlaatuinen kuten niissä esiintyvät kissatkin. Herriot tuo monesti esiin sen, miten julmasti kissoja monesti kohdeltiin siihen aikaan kun hän vaelteli nummilla. Kohdellaan kyllä vieläkin, ikävä kyllä. Nämä ovat kuitenkin pääosin hyväntuulen tarinoita kissoista, jotka löysivät itselleen sopivan ihmisen. Pidin ehkä eniten kirjan avaustarinasta, Alfred, makeispuodin katti. Makeispuotia pitää ihanan omalaatuinen mies, ja puodin tiskillä asiakkaita katselemassa istuu aina iso ja kiiltävä Alfred. Kunnes! Alfred sairastuu ja hänen myötään myös makeiskauppias. Voin spoilata sen verran, että tarinalla on onnellinen loppu.

Jos joku etsii vielä lukemista Kirjavat kissat-haasteeseen, suosittelen lämpimästi tätä jos vain saatte tämän käsiinne! Samalla kirjalla voi osallistua muihinkin haasteisiin, mutta itse luin tämän nimenomaan kissat mielessäni.

Haasteet:
* Kirjavat kissat [toinen kirja]
* Novellihaaste [10 novellia]
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 22. kuvitettu kirja [2/50]

lauantai 28. tammikuuta 2017

Leena Lehtolainen, Elina Paasonen & Kaisa Viitanen: Jään lumo

Leena Lehtolainen, Elina Paasonen & Kaisa Viitanen:
Jään lumo
208 s.
Tammi 2016
Kirjastosta


"En ymmärrä mitään taitoluistelusta, mutta sitä on aivan ihana katsoa."

Vuosituhannen vaihteessa ja etenkin Salt Lake Cityn olympialaisten aikaan olin innokas taitoluistelufani. Jostain syystä lajin seuraaminen sitten jäi, mutta nyt olen taas löytänyt tämän vanhan rakkauden. EM-kisat ovat parhaillaan menossa ja tätä kirjoittaessani odottelen kisojen huipennusta eli miesten vapaaohjelmaa. Lajin MM-kisat järjestetään tänä vuonna Helsingissä ja kylläpä vain nyt harmittaa etten pääse sinne. Ehkä vielä joskus ennen eläkeikää...

Tämä kirja sattui siis oikein sopivassa ajankohdassa silmääni. Jos nyt ihan totta puhutaan niin olen tuijotellut sitä uutuushyllyssä jo pitemmän aikaa, mutta kansi ei houkutellut ottamaan sitä mukaani. Kirjan sisällä on kerrassaan upeita ja puhuttelevia kuvia taitoluistelun maailmasta, mutta kanteen on sitten valittu mahdollisimman tylsä kuva. Sitä voi katsoa tarkemmin vaikka täällä. Tuollainen perusposeeraus, ja totta kai sävy on vaaleanpunertava ja fontti jostain prinsessakatalogista. Miksi ihmeessä kun kirjan sisältökin kertoo siitä, miten rankka laji on? Välillä minusta edelleen tuntuu siltä, että kustantajat aliarvioivat hyvän kansikuvan voimaa.

Kirjassa on siis ensinnäkin todella upeita kuvia, jotka on ottanut Elina Paasonen. Hän on onnistunut hienosti vangitsemaan taitoluistelun kauneuden ja intensiivisyyden. Luistelijat näyttävät sekä perhosenkeveiltä taiteilijoilta että raakaa voimaa vaativan lajin ammattilaisilta. Jotkut kuvat saivat minut miettimään mistä ohjelmasta ne on otettu ja miten löydän sen YouTubesta. Kuvat tukevat hyvin tekstiä ja antavat kasvot niille luistelijoille, joiden nimet kirjassa mainitaan.

Nimiä viliseekin aika paljon, kirjaa varten on nimittäin haastateltu 80 luistelijaa. On pariluistelijoita, jäätanssijoita ja yksinluistelijoita, ja onpahan ääni annettu valmentajillekin. Heidän näkökulmansa taitoluisteluun noin yleensä lajina ja lisäksi henkilökohtaisesti ovat väkisinkin erilaisia, ja minusta oli valaisevaa lukea eri näkemyksiä. Jäätanssijoilta vaaditaan eri asioita kuin yksinluistelijoilta. Rakenteellisesti kirja on jaettu kahdeksaan eri osa-alueeseen joissa puhutaan niin kivusta, lajin lumosta kuin luistelijoiden suhteesta jäähänkin. Monipuolinen ja kattava teos siis!

Kirjaa lukeakseen ei tarvitse olla alan asiantuntija. Teknisiä termejä ei juuri viljellä, koska tämä on opas maallikolle lajiin ja ennen kaikkea sen harrastajiin. Mistä on huipputaitoluistelijat tehty? Kivusta, kyynelistä ja rakkaudesta jäähän ja lajiin itseensä.


Haasteet:
*Helmet-lukuhaaste 2017 - 37. kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta [Leena Lehtolainen siis! 1/50]