sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Magdalena Hai: Kurnivamahainen kissa

Magdalena Hai:
Kurnivamahainen kissa
47 s.
Karisto 2017
Kirjastosta

Kauan sitten kaukana poissa, mutta ei aivan niin kaukana kuin voisi kuvitella, oli maa, joka kärsi kovasta kuivuudesta ja köyhyydestä.

Luin Magdalena Hain Gigi & Henry-sarjan sitä mukaan kun se ilmestyi. Se kiipesi nopeasti yhdeksi vanhemmille lapsille tai nuoremmille nuorille tarkoitettujen kirjasarjojen suosikeiksi, koska steampunkia nuorille? Loistava idea ja hyvä toteutus! Kauhusta en genrenä välitä, joten Haiseva käsi on vieläkin lukematta. Tämän nappasin kuitenkin toiveikkaana mukaani heti kun se kirjastoomme tuli.

Kurnivamahainen kissa on saturomaani, jossa kuolevaan maailmaan syntynyt pienen pieni tyttö tapaa valtavan suuren kissan. Kissa on jatkuvasti nälkäinen ja onkin syönyt melkein kaiken maailmasta. Metsät, armeijat, lopulta unelmatkin. Se haluaa syödä myös tytön, jonka on käytettävä kaikki nokkeluutensa ja rohkeutensa maailman pelastamiseksi.

Tarina oli ihana sateisen illan satu ja yllättävän melankolinen. Kissa ja tyttö näkevät matkalla monenlaista kurjuutta, jota kissan nälästä kurniva vatsa on saanut aikaan. Kirjassa on Teemu Juhanin kaunis mustavalkoinen kuvitus, joka tukee tarinaa. Mietin kyllä lukiessani olisivatko värikuvat olleet parempia, mutta se lienee makuasia.

Kurnivamahainen kissa
s. 12
Pidin todella paljon tarinasta ja vielä enemmän Magdalena Hain kirjoitustyylistä. Hänellä on niin hauska tapa kuvata asioita erikoisten ja ihastuttavien vertausten kautta.


Kissa ja tyttö jatkoivat matka yhdessä. Kissa oikealla puolella korkeana kuin harmaapintainen kuusi ja tyttö pienenä kuin postilaatikko.
(s. 7)


En ole työssäni kirjavinkkari, mutta tulipa heti mieleeni, että ensimmäinen luku olisi varmasti sopiva vinkkarinkin ääneen lukemaksi. Samoin tarina on varmasti mainio iltasatu muillekin kuin kirjastotädeille, joko lapsen yksin tai yhdessä vanhempien kanssa luettavaksi.


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 21. sankaritarina [27/50]

maanantai 4. syyskuuta 2017

Bridget Quinn: Broad Strokes: 15 Women Who Made Art and Made History (in That Order)

Bridget Quinn:
15 Women Who Made Art and
Made History (in That Order)

216 s.
Chronicle Books 2017
e-kirja kirjastosta

It was 1987, the spring of my first college year in California.

Tämä jäi mieleeni kesälomalla kun etsin kiinnostavia e-kirjoja Helmet-kirjastojen Overdrivesta. En tiedä taiteesta yhtään mitään, mutta ajattelin, että kirja voisi hyvinkin olla mielenkiintoinen. Kuinka monta naistaitelijaa pystyt nimeämään näin äkkiseltään? Minulle tuli mieleeni vain Frida Kahlo, vaikka maailma ja historia ovat varmasti täynnä lahjakkaista naisia. Ajattelin, että jos ei muuta niin kirjalla olisi ainakin yleissivistävä vaikutus.

Bridget Quinn on taidehistorian opettaja, joka opiskeluaikanaan huomasi saman asian kuin minä. Naistaiteilijoita ei tuotu esille juuri ollenkaan ja paksuissa taidehistoriikeissa he ovat ehkä pienenä viitteenä, miestaiteilijan muusana ja/tai rakastajattarena. Voivottelun sijaan Quinn päätti tehdä asialla jotain ja kirjoitti tämän kirjan, jossa esitellään lyhyesti 15 naistaiteilijaa eri aikakausilta. Kirjassa on paitsi elämäkerrat, myös muutama kuva jokaisen taiteilijan teoksista.

Kirja oli täynnä nimiä, joista minulla ei ollut minkäänlaista mielikuvaa. Rosa Bonheur, Lee Krasner, Kara Walker? Nuokaan nimet eivät sanoneet minulle yhtään mitään. En voi kyllä nytkään väittää muistavani kaikki 15 naista, mutta jäi kirjasta sentään jotain käteen. Elämäkertaesittelyt ovat ytimekkäitä ja niissä on kerrottu naisista taiteen kautta. Vähemmän 'niin monta lasta hän sai' ja enemmän 'näin lapset vaikuttivat hänen taiteeseensa'.

Parhaiten minulle jäivät mieleen Judith Leyster ja Marie Denise Villers. Miksi? Koska kummankin teoksia luultiin pitkään (miespuolisten taideasiantuntijoiden keskuudessa) miesten tekemiksi. Kun totuus paljastui, uusien lahjakkaiden naistaiteilijoiden löytymistä ei juhlittu millään tavalla. Kun totuus paljastui, alkoi maalauksista kummasti löytyä epätäydellisyyksiä joita ei aiemmin ollut ollut. Valitettavasti en yllättynyt.

Taidehistoriikkien lisäksi kirjassa kulkee mukana Quinnin oma tarina taideopiskelijasta taideopettajaksi. Hieman oudolta kuulostivat Quinnin pakkomielteet tiettyjä teoksia kohtaan. En voi kuvitellakaan tuijottavani samaa taulua tuntitolkulla joka päivä vuodesta toiseen. Kirjan loppupuolella minua alkoi häiritsemään se, miten amerikkakeskeinen siitä tuli. Alkupuolella sentään mainittiin muutama eurooppalainen nainen, mutta sitten oltiinkin Amerikassa kaiken aikaa. Olisi ollut kiva lukea muunkin maalaisista taitelijoista, mutta pointtina toki olivat Quinnin omat valinnat ja suosikit.

Kuitenkin, kiinnostava kirja!


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 48. kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän [26/50]

lauantai 2. syyskuuta 2017

Kesä-elokooste

Kesä- ja heinäkuu olivat aika hiljaisia, mutta elokuussa riehaannuin taas, viimein ja onneksi taas lukemaan. Jotenkin sitä välillä unohtaa miten nautinnollista lukeminen on, mutta sitten siihen jää uudelleen koukkuun.

Tällä hetkellä minulla on kesken Bridget Quinnin Broad Strokes: 15 Women Who Made Art and Made History (in That Order). Saanen sen loppuun tänään jos ei ihmeitä tapahdu ja mietinkin jo mitä lukisin seuraavaksi. On omia hyllynlämmittäjiä, on kirjastolainoja ja on vielä muutama e-kirjakin...


Luetut & blogatut

Ally Condie: Tarkoitettu
Entä jos tuleva puolisosi ei olekaan Se Oikea? Ennalta-arvattavaa dystopiahömppää, erinomaista kesälukemista.

Laura Honkasalo: Pöytä yhdelle: yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta
Kun yksinäisyys ahdistaa. Hyvä ja hyvin kirjoitettu kirja tärkeästä aiheesta.

Sarri Nironen: Tähdenpeitto
Riina, Joona ja Helsinki. Kaunista kieltä, olisin kuitenkin kaivannut hieman enemmän ryhtiä tarinaan.

Lori Nelson Spielman: Kymmenen unelmaani
Operaatio Toteuta nuoruuden haaveesi. Turhan opettavainen omaan makuuni, kaipasin sähäkämpää päähenkilöä.

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa
Junasta löytyvä päiväkirja tuo väriä Guylainin elämään. Kevyttä kesälukemista, yllättävän paljon ruumiineritteitä.

Jane Austen: Lady Susan
Lady Skandaali seurapiireissä. Hauska ja häikäilemätön, itsevarma ja vanhempi päähenkilö.

Natasha Pulley: The Watchmaker of Filigree Street
Lennätinvirkailija, kelloseppä ja taskukellon mysteeri. Vähemmän steampunkia kuin oletin, tykästyin päähenkilöihin.

J. R. R. Tolkien: Beren and Lúthien
Romanttisen legendan eri muodot. Tykkäsin enemmän kuin odotin, kiinnostava lukea myös tarinan taustoista.

Kari Hotakainen: Kantaja
Yksinäisen miehen pakkomielteet. Hauska kirja, ehkä pitäisi lukea enemmänkin Hotakaista.

Timo Parvela ja Bjørn Sortland: Kepler62: Virus
Avaruusseikkailu jatkuu. Homma jäi levälleen kuin Jokisen eväät, pakko lukea viimeinenkin osa.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan Suomi
Mistä ja miten kasvoi Mielensäpahoittaja? Vakavia juttuja huumorilla, tykkäsin.

tiistai 29. elokuuta 2017

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan Suomi

Tuomas Kyrö:
Mielensäpahoittajan Suomi
277 s.
WSOY 2017
Kirjastosta

Taas saamme avata uuden säästötilin.

Ei juhlavuotta ilman Mielensäpahoittajaa, tietenkään. Lähdin lukemaan kirjaa taas hyvin skeptisenä. Mielensäpahoittaja ei ole enää kirja, se on tavaramerkki, jolla lypsetään rahaa kunnes venyneet utareet osuvat maahan. Tästä mainitsin viime vuonnakin kun luin Miehen työt ja tässä sitä taas ollaan kirja kädessä. No, hyvähän sitä toki on lypsää toimivaa ja tuottavaa lehmää. Hyvää ja kylmää maitoa tämä on.

Mielensäpahoittajan Suomessa palataan kaunokirjallisuuden äärelle ja Suomen juurille. Kirjassa on sata Mielensäpahoittajan kertomaa tarinaa, yksi jokaiselle vuodelle ja vuoden tapahtumia koskemaan. Toisinaan tarinat liittyvät suoraan Mielensäpahoittajan omaan elämään, toisinaan ne taas ovat vuodatuksia hänelle (ja meille) tärkeistä aiheista. Kehyskertomuksena Mielensäpahoittaja kertoo tarinoita pojantyttärelleen, joka on kirjoittamassa ylioppilaaksi.

Suomen historian ohella tätä lukiessa tutustuu mieheen itseensä. Tämä on Mielensäpahoittajan elämäkerta ja tykkäsin hänen tarinansa lukemisesta. Pitkään elämään mahtuu pieniä iloja ja syviä suruja, joista kaikista ei vain pääse yli. Pidin siitä, että Mielensäpahoittajan elämä oli ihan tavallinen ja kun jotain epätavallisempaa tapahtui, se nyt vain tapahtui. Ei se Kekkosen vierailu verstaalla niin merkittävä tapahtuma ollut, että siitä olisi kannattanut kenellekään kertoa.

Kyrö kirjoittaa tutulla kuivalla huumorilla, joka uppoaa minuun kuin veitsi voihin. Sillä voi kertoa ne vaikeatkin asiat tekemättä niistä aivan sysimustia. Oma suosikkini koko kirjassa oli Mielensäpahoittajan ja Likan lämmin suhde. Sukupolvien kuilusta huolimatta heillä on paljon yhteistä ja kummallakin on annettavaa toiselle. Järki-ihmisiä molemmat.


Likan mielestä suunnitelmani kuulosti huimausaineiden vaikutuksenalaisina tehdyltä. Kyllä on maalaisen järjen vaikutuksen alaisena tehty.
(s. 54)

Kirjan viimeinen kappale oli tarkasti suunniteltu tiristämään tunteiden viimeisetkin pisarat ulos ihmisestä. Kyllä minä niin mieleni pahoitin kun se siinä onnistui.


Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 8. Suomen historiasta kertova kirja [25/50]

torstai 24. elokuuta 2017

Timo Parvela & Bjørn Sortland: Virus (Kepler62 #5)

Timo Parvela & Bjørn Sortland:
Virus
192 s.
WSOY 2017
Kirjastosta

Poika otti omenan.

No johan tätä uutta Kepleriä ehti odottaakin! Tästä on mahdotonta puhua ilman jonkin sortin juonipaljastuksia, viidennestä osasta kun on kyse, joten äkkiä katseet muualle jos vasta aloitat sarjan.

Tarina jatkuu muistaakseni melko suoraan edellisestä osasta. Tuo "muistaakseni" on itse asiassa aika olennainen asia. Loppujen lopuksi koko sarja olisikin ehkä paras lukea ihan peräkkäin ettei joutuisi välillä pysähtymään ja pohtimaan, että mihinkäs tämä nyt sitten viittasikaan. Kirjasarja toimisi hyvin esimerkiksi joululahjaboksina! Tai no, senhän näkee sitten viimeisen osan jälkeen.

No, joka tapauksessa! Nuoriso on siis Kepler-planeetalla ja tällä kertaa luvassa on tuiskua ja tuiverrusta. Suurimman uhan pienille pioneereille aiheuttavat nimittäin planeetan nopeasti vaihtuvat vuodenajat. Siinäpä nautit kesästä ja seuraavana päivänä ruska onkin vallannut maan. Hangessa tarpomaan joutuvat etenkin Ari ja Marie, jotka löytävät luolasta selvästi maapallolta peräisin olevan luotaimen. Miten ja miksi se on päätynyt Kepler62:lle?

Kirjassa tapahtui useampikin jännä juttu, mutta jotenkin jäin silti sellaiseen "no ei tässä kyllä tapahtunut juuri mitään"-olotilaan. Ehkä se johtui siitä, että tarina päättyi juuri kun tilanne oli niin sanotusti päällä. Kaikki paljastukset ja ratkaisut on jätetty viimeiseen kirjaan, joka on kyllä ihan pakko lukea jahka se ilmestyy. Kirjailijakaksikko on luonut hyvin koukuttavan kirjasarjan, jonka ltoivon löytävän lukijoita eri-ikäisistä tytöistä ja pojista. Minua hieman huvittaa edelleen se, että kirjan jokainen osa on edellistä pidempi. Houkuttele nuori lukemaan lyhyettä avaruusseikkailua ja kun koukku on nielty, paksumpikin kirja täytyy lukea.

Erikoismaininta Pasi Pitkäsen upealle kuvitukselle! Se kantaa tarinaa eteen päin ja luo tunnelmaa, jota teksti ei oikeastaan tee. Ympäristö- ja tunnelmakuvaus nojaa pitkälti kuvitukseen, johon on todella panostettu. Etenkin erilaiset sää- ja maisemakuvat ovat upeita. Lisäksi tummien värien käytöllä on luotu yllättävän pelottaviakin kuvia ilman, että niissä vaanisi aina murhanhimoisia avaruusolentoja.


Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 5. kirjassa liikutaan luonnossa [24/50]

tiistai 22. elokuuta 2017

Kari Hotakainen: Kantaja

Kari Hotakainen:
Kantaja
140 s.
Kirjakauppaliitto/Kirjamedia 2015
Omasta hyllystä

Kumipuku ja sidonnat eivät ole minun juttujani, mutta ehkä minun tuona iltana olisi pitänyt olla kokeilevampi.

Tässä kirjastotyössä on se huono (?) puoli, että kirjoja tulee kannettua kotiin enemmän kuin niitä ehtii lukea. Sehän tietysti tarkoittaa sitäkin, että ne itse ostetut jäävät vieläkin alemmas lukupinossa. Ne kun eivät karkaa minnekään eikä niillä ole eräpäivää toisin kuin kirjaston kirjoilla. Yritän nyt noin miljoonatta kertaa lukea jotain omasta hyllystäkin, mahdollisesti "joka toinen kirja kirjastosta, joka toinen omasta hyllystä"-periaatteella. Enpä löisi vetoa onnistumisen puolesta, mutta ainakin tämä yksi kirja tuli luettua.

Kari Hotakaisen Kantaja oli siis vuoden 2015 Kirjan ja ruusun päivän kylkiäinen, jonka sait kun ostit jotain Suomalaisesta Kirjakaupasta olikohan se nyt 10 vai 15 eurolla. Jos nyt ihan totta puhutaan niin minulla oli näitä alun perin kaksi. Toisen lahjoitin heti silloiseen kirjastooni ja tämä toinen on lämmittänyt kirjahyllyäni nyt sen reilut pari vuotta. Tällä hetkellä pohdin kirjan kohtaloa: pidänkö itselläni vai laitanko kiertoon nykyiseen kirjastooni? Se on näitä elämän suuria kysymyksiä.

Kantaja kertoo Timo Kalliosta, seurakuntayhtymän määräaikaisesta puistotyöntekijästä. Timo on se mies, joka leikkaa hautausmaan nurmikon, auttaa haudankaivuussa ja huolehtii kukkaistutuksista. Eräänä päivänä hänestä tulee myös se mies, joka auttaa arkun kantamisessa mikäli kantajia on liian vähän. Tätä kautta Timo pääsee todistamaan niitä lohduttomia hautajaisia, joissa kukaan ei oikeasti tiedä vainajasta mitään tai välitä hänestä minkään vertaa. Timo suivaantuu tästä niin, että alkaa laatia muistopuheita tuntemattomille ja huolestuttaa seurakuntansa suntion. 

Oikeastaan ravivetoja harrastava suntio oli suosikkini koko kirjassa! Hän on käytännön ihminen, joka on syystäkin huolissaan Timon uudesta harrastuksesta. 


- Jos sä kykit päivät kirkkomaalla ja asettelet kukkia ja virsiä ojennukseen kappelissa, niin sulla pitää olla vastapainoksi muuta. Kuolleet vetää sua alas, hevoset ylös. Perusarkku painaa tommoset kolkytviis kiloa ja siihen asiakas päälle, tai siis sisään. Se tekee yhteensä tommoset satakakskymmentä kiloa. Yks keskiverto hevonen painaa viissataa kiloa. Eli yks hevonen vastaa neljää vainajaa.
(s.109)


Muistopuheiden laatimisen lisäksi Timo harrastaa nuoruuden rakkautensa stalkkausta. Hänen ja Hannelen tiet erosivat kun Hannele otti esiin kumipuvut ja sidontaleikit, ja Timo on jäänyt jumiin jossitteluun. Entä jos hän olisi suostunut, entä jos heillä olisi nyt perhe, entä jos, entä jos? Entä jos hän selvittää Hannelen yhteystiedot ja alkaa pommittaa naista puheluilla ja viesteillä? Enpä oikein lämmennyt tälle käytökselle, vaikka se kai tässä olikin pointtina. Hotakaisen kertojaääni on niin huvittava, että suurimman osan ajasta melkein unohtaa miten surkeassa elämäntilanteessa Timo on, ja että suntiolla on syytäkin huoleen.

Pidin kirjasta, mutta en ole ihan varma haluanko sittenkään pitää sitä itselläni. Täytyy miettiä asiaa!


Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 15. kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen  [23/50]

torstai 17. elokuuta 2017

J. R. R. Tolkien: Beren and Lúthien

J. R. R. Tolkien:
Beren and Lúthien
Edited by Christopher Tolkien
288 s.
HarperCollinsPublishers 2017
Kirjastosta

After the publication of The Silmarillion in 1977 I spent several years investigating the earlier history of the work, and writing a book which I called The History of the Silmarillion.

Olen nähnyt Sormusten herra-leffatrilogian noin biljoona kertaa, mutta kirjatrilogian olen lukenut vain kerran suurella tuskalla ja vaivalla. Loputon jaarittelu joka ikisen kiven historiasta ei innostanut lukioikäistä minua ollenkaan vaikka muuten luinkin paljon fantasiaa. Sittemmin olen lukenut Húrinin lasten tarinan, josta yllättäen pidin ihan oikeasti, ja nyt sitten tämän. Hobittiin pitänee syventyä joskus, Silmarillionia ainakin yrittää ja ehkä, ehkä voisin joskus kuvitella lukevani tiiliskivitrilogiankin uudelleen. Saapa nähdä.

Joka tapauksessa valitsin tämän lomalukupinooni ihan itse. Kannesta tuli mieleeni se mainittu Húrinin lasten tarina ja ajattelin, että ehkäpä tykästyn tähänkin. Berenin ja Lúthienin tarinasta minulla oli vain hatara mielikuva. Sankarillinen ihmismies, kirjaimellisesti maailman kaunein haltianainen, joka uhraa kuolemattomuutensa suuren rakkauden vuoksi jne. Vähän sellaista peruskauraa pienellä tragedialla höystettynä. Yllätyinkin positiivisesti siitä, että itse asiassahan se tarinan sankari on Lúthien. Perinteisiin fantasiakirjojen sukupuolirooleihin nojaten kuvittelin hänet metsissä tanssivaksi haihattelijaksi, joka on aina neito pulassa. No, kyllä hän metsässä tanssii, mutta haihattelu on hänestä kaukana ja neito pulassa on useimmiten Beren. 

Tarinassahan on siis kyse siitä, että Beren rakastuu Lúthieniin, jonka isä, kuningas Thingol, haluaa sekä nauraa Berenin pihalle että ripustaa hänen päänsä seinälle. Kompromissina Thingol lupaa Berenille Lúthienin mikäli neito hänet haluaa ja Beren kipaisee hakemassa Thingolille Silmaril-jalokiven. Silmarilit koristavat tällä hetkellä pääpahis Morgothin kruunua, joten Berenin edessä on varsin kiperä ongelma. Sitten hän joutuu suuriin vaikeuksiin ja Lúthien, jonka Thingol on lukinut puumajaan, karkaa pelastus- ja silmarilinpyydystysretkelle.

Kirjan pointti ja se, mikä teki siitä erityisen mielenkiintoisen, oli tämän Keskimaan legendan muotoutuminen. Christopher Tolkien on kerännyt ja järjestänyt kirjaan useita versioita samasta tarinasta isänsä muistiinpanojen pohjalta. Oli kiinnostava nähdä mitä elementtejä tarinasta tipahti pois ajan kuluessa, mitä siihen lisättiin ja mitä Tolkien piti niin tärkeänä, että se sai jäädä. Hieman kyllä suren sitä, että ne ilkeät jättikissat jäivät pois viimeisestä versiosta. Kirja oli sujuvaa luettavaa joskin täytyy sanoa, että tarinan runoversio oli paikoitellen sekä tylsä että liian monimutkainen minun aivoilleni. Kielitaitoni ei ole sentään niin hyvä, että runomuotoinen ja vanhempaa sanastoa käyttävä englanti sujuisi leikiten.

Tykkäsin kirjasta! Suosittelen jos Tolkien kiinnostaa, jos rohkeat haltianaiset kiinnostavat ja jos noin ylipäätään on kiinnostunut siitä, miten kirjailijat päätyvät ideasta A lopputulokseen AB3C.


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 35. kirjan nimessä on erisnimi  [22/50]

tiistai 15. elokuuta 2017

Natasha Pulley: The Watchmaker of Filigree Street

Natasha Pulley:
The Watchmaker of Filigree Street
318 s.
Bloomsbury 2015
Oma ostos

The Home Office telegraphy department always smelled of tea.

Lisää matkalukemista! E-kirjat ovat ihan hyvä vaihtoehto etenkin matkalla, mutta itse suosin edelleen fyysistä kirjaa jonka väliin voi tökätä ihan oikean kirjanmerkin. Kotimatkalla pieni lisäpaino ei haitannut, joten kipaisin Akateemisessa katsomassa mitä kivaa hyllyissä oli. No, vaikka mitä tietenkin. Pitkällisen harkinnan jälkeen valitsin tämän Natasha Pulleyn kirjan koska 1) sillä on kaunis kansi (tuo kannen kellotaulu on itse asiassa kirjan ekalla sivulla ja näkyy kannessa olevasta pyöreästä reiästä) ja 2) etulieveteksti lupaili steampunk-henkisyyttä.

Tapahtumat pyörähtävät käyntiin lokakuussa 1883 kun Lontoon lennättimessä työskentelevä Nathaniel Steepleton löytää kotoaan taskukellon. Thaniel ei tiedä mistä kello on tullut, mutta puoli vuotta myöhemmin se pelastaa hänen henkensä kun Scotland Yardissa räjähtää pommi. Kellon alkuperää jäljittäessään Thaniel tutustuu japanilaiseen kelloseppään Keita Moriin, jolla on salaisuus jos toinenkin. Samaan aikaan Grace Carrow tekee tieteellisiä kokeita sekä aidosta kiinnostuksesta että vältelläkseen avioliittoa.

Kirjassa on oikeastaan kolme tarinaa. On Scotland Yardin pommituksen selvittäminen, joka liittyy sekä irlantilaisten että japanilaisten keskuudessa leviävään nationalismin henkeen. On Keita Morin mysteeri, jota selvittäessään Thaniel päätyy Morin alivuokralaiseksi ja ystäväksi. On Gracen kiihko paeta avioliittoa ja todistaa tieteellinen lemmikkiteoriansa oikeaksi.

Suoraan sanoen en suuremmin välittänyt Gracesta tai hänen tarinastaan. Hän oli aika turha henkilö, jonka tarkoitus oli kaiketi tuoda kirjaan edes yksi naishahmo, joka puhui enemmän kuin muutaman sanan. Tämä kirja ei siis loista naishahmoillaan. Minua se ei tällä kertaa haitannut, mutta voin helposti kuvitella sen vaivaavan muita.

Hahmona Grace raastoi hermojani: hän on oikea malliesimerkki Ei Niin Kuin Toiset Tytöt-hahmosta, joka pitää itseään erityisenä ja parempana kuin muut naiset. Etenkin ne typerät suffragetit, jotka Gracen mukaan pitävät hyödyttömiä kokouksia eivätkä edes ansaitse äänioikeutta. En oikein tiedä mitä tämä asenne sanoo kirjailijasta. 1800-luvun naisasianaisista tekivät nimittäin pilaa muutamat muutkin hahmot ja mikään kirjassa ei näyttänyt heidän asenteitaan nurjiksi.

Scotlad Yardin pommitus ja terrorismin uhka tuntuivat unohtuvan välillä kokonaan, mutta toisaalta sekään ei haitannut lukukokemustani. Siihen palattiin mielestäni sopivissa asiayhteyksissä sen sijaan, että sillä olisi tapetoitu nekin kohtaukset joihin se ei liittynyt. Irlantilaisten näkökulmaan ei juuri paneuduttu, mutta japanilaisten kyllä Morin, Gracen ystävän Akira Matsumoton ja muiden Thanielin tapaamien japanilaishahmojen kautta. Pointtina on se, miten paljon länsimaalaistuminen on valtaamassa tilaa Japanin omalta vanhalta kulttuurilta ja miten vaikea tämä yhtälö on etenkin nuorille.

Suurin osa kirjasta pyörii Thanielin ja Morin ympärillä, ja heidän vuokseen minä kirjaa luinkin. Thaniel on tylsistynyt työhönsä ja pieneen elämäänsä, mutta ei osaa irrottautuakaan siitä. Mori puolestaan on nerokas kelloseppä (tai pikemminkin kellopeliseppä, hän on rakentanut esimerkiksi kellopelipäärynöitä ja mustekalan!), mutta hyvin yksinäinen ja piilottelee pariakin salaisuutta. Toista niistä en osannut arvata ollenkaan ja se sysäsi kirjan varmasti maagisen realismin puolelle. Tai no, toki se maininta kuolleiden kanssa kommunikoinnista meedion välityksellä teki sen jo aiemmin... Tuollaiset pienet jutut syvensivät kirjan maailmaa mukavasti.

Pidin paljon sekä Thanielista että Morista ja siitä, miten eri tavoilla he olivat hyväksi toisilleen. Noin yleensäkin pidän tarinoista, joissa kahden erilaisen ihmisen kohtaaminen alkaa värittää heidän harmaata arkeaan. Kirjan ja heidän tarinansa loppu oli miellyttävä yllätys, epäilin nimittäin vähän kuvittelinko liikoja ja luin rivien välistä olemattomia. Enpäs kuvitellutkaan!

Kirja oli kivaa ajanvietettä ja ajattelin ostaa Pulleyn The Bedlam Stacks-kirjankin jahka ehdin.


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 38. kirjassa mennään naimisiin [21/50]

torstai 10. elokuuta 2017

Jane Austen: Lady Susan

Jane Austen:
Lady Susan
69 s.
Andrews UK Limited 2012
(1. p. 1871)
e-kirja kirjastosta

Lady Susan Vernon to Mr. Vernon
Langford, Dec.
MY DEAR BROTHER - I can no longer refuse myself the pleasure of profiting by your kind invitation when we last parted of spending some weeks with you at Churchill, and, therefore, if quite convenient to you and Mrs. Vernon to receive me at present, I shall hope within a few days to be introduced to a sister whom I have so long desired to be acquainted with.

Näin kirjaan perustuvan elokuvan Love & Friendship viime vuonna ihan vain sen vuoksi, että se perustui nimenomaan Austenin kirjaan. Kerrankin hillitsin itseni ja pysyin kaukana juonipaljastuksista, joten olin lievästi sanoen yllättynyt tarinasta. Hyvällä tavalla! Kun nyt sitten etsin matkalukemista ja hoksasin tämän Helmetin OverDrivessa, oli ihan pakko lainata se.

Tarinan alussa vasta leskeksi jäänyt Lady Susan Vernon päättää vierailla miesvainajansa veljen luona. Ihan silkkaa hyvyyttään toki. Asialla ei ole mitään tekemistä sen skandaalin kanssa, jonka Lady Susan jättää jälkeensä Mainwaringin kartanoon. Lady Susanin tavoitteena on naittaa tyttärensä Frederica varakkaalle Sir James Martinille, jota tyttöparka inhoaa. Lady Susanin vetovoimaa todistaa kauhistunut Lady Catherine Vernon, jonka veli Reginald DeCourcy joutuu Lady Susanin pauloihin.

Tämä pieni tarina on kirjeromaani, jossa kynään tarttuvat niin Ladyt Susan ja Catherine kuin Susanin bestis rouva Alicia Johnson ja lopulta jopa Reginald DeCourcy. Kirjeet ovat aivan hillittömän hauskoja ja näin jälkikäteen ajatellen elokuva vangitsee ne todelliset tapahtumat todella taitavasti. Lady Susanin näkökulma tapahtumiin kun on kovin toisenlainen kuin kaikkien muiden. Tai pikemminkin asia on niin, että arvon Ladylla on ilmiömäinen kyky selittää asiat itselleen parhain päin ja saada muut uskomaan häntä. Hän on aina se loukattu osapuoli ja viaton kaikkeen on kyse sitten aviorikoksesta tai tyttären kasvatuksesta.

Hieman minua häiritsivät Austenin tooooodella pitkät lauseet, mutta aikansa tuotehan kirja onkin. Kunhan koukeroista selvisi, alta paljastui hauska tapakomedia ja tarina älykkäästä, määrätietoisesta ja häikäilemättömästä ylhäisönaisesta. Hauskin kirjeenvaihto käydään Lady Susanin ja Alicia Johnsonin välillä, he kun ovat riemastuttavan rehellisiä toisilleen.


My dear Alicia, of what mistake were you guilty in marrying a man of his age! just old enough to be formal, ungovernable, and to have the gout; too old to be agreeable, too young to die.
(s. 54)


Jos Austenin hieman vähemmän tunnettu tuotanto kiinnostaa, kannattaa ehdottomasti tarttua tähän!


Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 32. kirja on inspiroinut muuta taidetta [20/50]

keskiviikko 2. elokuuta 2017

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa

Jean-Paul Didierlaurent:
Lukija aamujunassa
(Le Liseur du 6h27, 2014)
189 s.
Tammi 2015
Kirjastosta


Jokut syntyvät kuuroina, mykkinä tai sokeina.

Kirja numero kaksi kirjastotätien suosittelupinosta! Olen pyöritellyt tätä käsissäni moneen otteeseen, mutta aina tuntui löytyvät tärkeämpääkin lukemista. No, nytpä ei löytynyt ja kun mieli teki jotain lyhyttä, tämä sopi tilanteeseen mainiosti. Kirja ei edes tuntunut noinkaan "pitkältä", koska riviväli oli sen verran harvaa. 

Tästä muuten kiitokset kustantajalle! Kirjastolaiset kuulevat hyvin usein vanhemmilta asiakkailta, että lukemista on vaikea löytää pienen fontin ja tiiviin rivityksen vuoksi. Tätä voi hyvin suositella isompaa ja väljempää tekstiä kaipaavalle.

Kirjoja rakastavan Guylain Vignollesin elämä on ankeaa. Hän työskentelee kierrätyslaitoksessa, jossa hänen vastuullaan on kirjoja tuhoava Kone. Työkaverit ovat pääosin kauheita, kotona odottaa kultakala ja tylsyys vallitsee joka puolella. Lähes ainoa piristys on aamujuna, jossa Guylain lukee ääneen Koneen sisuksista pelastamiaan sivuja. Kaikki muuttuu kun Guylain löytää junasta muistitikun, jonka sisältämää päiväkirjaa hän alkaa lukea.

En olisi kansien ja lähtökohdan perusteella arvannut miten paljon verta ja muita eritteitä kirjasta löytyy. Guylainin vihaama Kone rouskuttaa sisäänsä niin kirjoja kuin rottiakin, ja kukas ne jäljet siivoaisi jollei Guylain. Oikeastaan jokainen kirjan henkilö on vinksahtanut omalla tavallaan ja Kone on ehdottomasti yksi heistä. Kuvaukset Koneesta olivat sopivan karmivia ja luotaantyöntäviä, ja Guylainin vastenmielisyys työtään kohtaan oli helppo ymmärtää. 


Pienet kirkuvat ja heiluvat ruumiit olivat Koneen herkkua, siitä Guylain oli varma, se jauhoi ne riekaleiksi kuin vaivaisen alkupalan, kun sai yhdenkin jyrsijän kiinni. Guylain oli vakuuttunut, ettei Kone epäröisi hetkeäkään ennen kuin jauhaisi hänenkin kätensä ranteeseen saakka murskaksi, jos vain saisi tilaisuuden.
 (s. 30)
 

Eritevirta vain kasvaa kun Guylain alkaa lukea Julien päiväkirjaa. Julie nimittäin on ostoskeskuksessa sijaitsevan yleisen vessan hoitaja/siivooja, jonka päiväkirjamerkinnät ovat täynnä sitä itseään. Päiväkirja oli mielestäni kirjan puuduttavinta luettavaa, koska ne eivät liittyneet suoranaisesti Guylainiin. Kirjan sisäliepeessä kerrotaan, että Didierlaurent on novellikirjailija ja tämä on hänen ensimmäinen romaaninsa. Sen kyllä huomasi. Päiväkirja ja jotkut muutkin tarinan osat olivat kuin pieniä novelleja, jotka oli sidottu joten kuten yhteen. 

Kirja ei ehkä ole mieleenpainuva suurromaani, mutta tykkäsin siitä kuitenkin. Oivallista ja kevyttä kesälukemista!


Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 50. kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja [19/50]

maanantai 31. heinäkuuta 2017

Lori Nelson Spielman: Kymmenen unelmaani

Lori Nelson Spielman:
Kymmenen unelmaani
(The Life List, 2013)
381 s.
Otava 2017
Kirjastosta

Äänet kantautuvat alakerrasta tänne saakka, kaikuvat pähkinäpuisessa portaikossa.

Olen viimeinkin kesälomalla! \o/ Sen kunniaksi marssin tuttuun kirjastoon (ei siihen jossa nyt työskentelen) ja ilmoitin tutuille kirjastotädeille tarvitsevani lomalukemista. Sain mukaani puolenkymmentä kirjaa ja aloitin tästä, jota kuvailtiin "kevyeksi uutuushömpäksi". Kansi onkin ihana, mutta omin päin en olisi tätä takakansitekstin perusteella valinnut.

Tarina alkaa hautajaisten jälkeisistä tunnelmista. Brett Bohlingerin miljonääriäiti, Bohlinger Cosmeticsin perustaja ja toimitusjohtaja Elizabeth, on juuri saateltu viimeiselle matkalleen. Brett valmistautuu ottamaan äitinsä tittelin harteilleen, mutta testamentissa piileekin ikävä yllätys. Elizabethin kruunun perii Brettin käly ja Brettille jää hänen 20 vuotta aiemmin tekemänsä toivelista. Testamentin mukaan Brett ei saa perinnöstä mitään ennen kuin toteuttaa teinivuosien haaveensa. Aikaa tälle operaatiolle on vuosi. Perintönsä saadakseen ja äitinsä toiveen toteuttaakseen Brettin on luovuttava entisestä elämästään ja etsittävä uutta.

Hmmm, mitähän tästä sanoisi. Kirja ei ollut suorastaan huono, mutta se ei ollut ollenkaan omaan makuuni. Sinnikkäästi kuitenkin pinnistelin sen loppuun saakka, lähinnä pyöritelläkseni silmiäni tarinalle ja Brettille. Kirjaa lukiessani mietin, että vaadin yleensä lukemiltani kirjoilta niinkin pientä seikkaa kuin päähenkilöä, jolla on selkärankaa. Brettin koko elämä on muiden suunnittelema ja Elizabeth komentelee häntä haudan takaakin. Teki mieli ottaa kiinni Brettin harteista ja ravistella. Herran tähden, nainen, olet jo 34-vuotias! Elä omaa elämääsi! Tavallaanhan Elizabeth halusi samaa, mutta perinnöllä ja toivelistalla kiristämisellä oli juuri se seuraus, että Brett teki juuri kuten hänen äitinsä halusi. 

Tietenkin kirjassa korostetaan joka välissä sitä, että Brett ei tee mitään perinnön vuoksi. Sehän olisi pinnallista. Hän tekee kaiken silkasta hyvyydestä ja kiillottanee tulevaisuudessa pyhimyksen sädekehää pilven reunalla. Siihen liittyen tein lukiessani mielenkiintoisen havainnon. Olen näköjään tullut varsin herkäksi Valkoinen pelastaja-tyyppisille tarinoille. Ei niin, että tässä olisi tarvinnut olla kovinkaan herkkä sen huomatakseen. Brett on nuori, kaunis, terve, hetero ja kohtuullisen varakas valkoinen nainen. Hänen toivelistaltaan löytyy muun muassa hanki lapsi tai kaksi, auta köyhiä ja osta hevonen. Kaikki nämä toteutuvat auttamalla ihmisiä, jotka eivät ole ainakaan valkoisia tai terveitä. Jopa valkoisiin hyvästä syystä epäilevästi suhtautuva, köyhien naisten turvakodin musta johtajatar ymmärtää lopulta miten jalo ja epäitsekäs Brett on. Voi onnea!

Noin objektiivisesti ajatellen kirjalla on varmasti annettavaa monelle lukijalle. Ajatus siitä, että on tyhmää tyytyä johonkin sen sijaan, että tähtäisi siihen mitä oikeasti haluaa, oli hyvä. Samoin idea nuoruuden haaveiden toteuttamisesta oli hyvä noin periaatteessa. Se vain olisi voinut olla paljon jännempi kuin tämä tarina. Opetukset epäitsekkyydestä olisivat voineet olla huomattavasti hienovaraisempia sen sijaan, että niitä paukuteltiin lekalla päähän kerta toisensa jälkeen. Brett oli vähän pullamössöä tai mautonta ranskanleipää, ja olisin itse kaivannut häneen kipakkuutta ja aktiivisuutta ajelehtimisen sijaan.

Ei siis oikein omaan makuuni sopivaa lukemista, mutta kirjan luki päivässä joten eipä tässä mitään menettänytkään!


Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 20. kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö [18/50]

perjantai 28. heinäkuuta 2017

Sarri Nironen: Tähdenpeitto

Sarri Nironen:
Tähdenpeitto
129 s.
WSOY 2012
Kirjastosta

Riinan silmät rävähtävät auki.

Tämä kirja sattui käsiini vahingossa kun perkasin kirjastomme hyllyjä. Kirjalla on kiinnostava nimi ja kerrankin takakansiteksti on kutsuva, ei raivostuttava tai luotaantyöntävä, ja lainasin kirjan sitä sen suuremmin selaamatta. Pieni opus meni yhdessä illassa vaikka muuten lukujumitankin edelleen.

Kirja kertoo kaksi tarinaa, jotka lomittuvat muutamana pienenä ohikiitävänä hetkenä. Helsinkiläiset Riina ja Joona ovat kirjoittamassa ylioppilaiksi. Riina asuu kaksin alkoholisti-isänsä kanssa, työskentelee ja joskus yöpyykin kahvilassa, ja on vailla suuntaa. Joonalla on vanhemmat ja selloa soittava pikkusisko, etäsuhde tyttöystävään ja alustava suunnitelma loppuelämälleen. Eihän tämä olisi tarina eikä mikään jos mikään ei muuttuisi sen kuluessa.

Minulla on vähän kaksijakoiset fiilikset kirjan suhteen. Se ei ollut huono. Tykkäsin Nirosen lyyrisestä kielestä ja siitä Helsingistä, jonka hän maalaa Riinan ja Joonan kautta. Tai oikeastaan kahdesta Helsingistä, kaupunki kun näyttää kovin erilaiselta kahden nuoren silmin katsottuna. Tykkäsin myös päähenkilöiden suhteista heille läheisiin ihmisiin. Riinalla on paras ystävä Juulia, jonka kanssa näpistellään kaupasta ja puhutaan runoudesta. Joonalla on kavereita, mutta ei ystäviä. Joonan perhe on kiiltokuvamaisen täydellinen, mutta todellisuudessa vanhempien suhde lapsiin on etäinen. Riinan isä taas, no.


Isä on ihan hyvä isä, vaikka ei osaakaan olla kovin hyvä saati isä.
(s. 52)

Kuitenkin kirjasta jäi vähän keskeneräinen ja sanotaan nyt vaikka haihatteleva kuva. Riinasta ja Joonasta ei kuitenkaan saanut niin tiukkaa otetta kuin olisin toivonut. Tarina nojaa vahvasti kauniiseen kieleen, ei niinkään sisältöön. Ei se hirveästi näin lyhyessä kirjassa haitannut, mutta pitemmässä sen olisi huomannut todella selvästi.

Kuitenkin, mielenkiintoinen kirja ja kiva kesälukeminen!


Luettu myös:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 14. valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella [17/50]

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Laura Honkasalo: Pöytä yhdelle: yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta

Laura Honkasalo:
Pöytä yhdelle:
yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta

168 s.
Kirjapaja 2016
Kirjastosta

Kuvittelin tietäväni kaiken yksinäisyydestä, kun aloin lukea taustakirjallisuutta tätä kirjaa varten.

Kirjan kiva kansi sattui silmääni ja kun aihekin oli kiinnostava, otin tämän lukujonon jatkoksi. Juhannuksena kaipasin jotain ohuempaa luettavaa ja kas, tartuin tähän. Tuntui tilanteeseen sopivaltakin, vietin nimittäin juhannuksen yksin. Sinänsä se ei haitannut ja olin olooni varsin tyytyväinen, mutta kirja oli ehkä vähän turhankin haikeaa ja surumielistä luettavaa juuri silloin.

Honkasalo tarttuu kirjassa nykymaailmaa vaivaavaan ongelmaan. Ihmiset ovat yhä enemmän yksin ja sitäkin suurempana ongelmana tuntevat olonsa yksinäisiksi. Minustakin noilla kahdella on vissi ero. Yksin oleva ei välttämättä ole yksinäinen. Yksinäinen ei välttämättä ole yksin arkielämässä.

Kirjassa keskitytäänkin enemmän siihen yksinäisyyteen, jota ei ole itse valinnut ja joka alkaa ennen pitkää ahdistaa. Yksinäisyys tappaa enemmän ihmisiä kuin masennus ja kyllähän me kaikki varmasti muistamme surulliset kertomukset siitä, miten milloin mistäkin asunnosta on löydetty ihminen, joka on ollut kuolleena vuosikausia kenenkään huomaamatta. Miten niin voi käydä nyky-yhteiskunnassa, jossa ihmiset ovat naimisissa sosiaalisen median ja älykännyköiden kanssa? 

Hyvinkin helposti. Voi olla, että sukulaisia ei ole tai välit heihin ovat katkenneet syystä tai toisesta. Voi olla, että ystäviä ei ole ikinä ollutkaan. Ihmisen on kovin helppo jäädä yksin jos hänen sosiaaliset taitonsa eivät ole parhaasta päästä, tai jos häntä pidetään jotenkin joukkoon sopimattomana ("liian ruma, liian kaunis, liian kömpelö, liian taitava, liian tyhmä, liian fiksu jne.").

Honkasalo tuo hyvin esiin sen miten monenlaista yksinäisyyttä on. On niitä, joilla ei ole koskaan ketään ollutkaan. Mikäli sosiaalisten suhteiden luominen epäonnistuu lapsena, niitä on kovin vaikea edes oppia luomaan vanhempana. On niitä, jotka sukulaisista, hyvänpäiväntutuista ja puolisosta huolimatta tuntevat olevansa pohjattoman yksin. Voi olla, että kenenkään kanssa ei klikkaa juuri sillä oikealla tavalla tai edes sinne päin. Naimisiinkin voidaan mennä silkasta epätoivosta: olisi edes joku, jonka kanssa puhua. Ja on toki niitä, jotka vapaaehtoisesti ja tyytyväisinä asuvat ja olevat yksin.

Honkasalo ei tarjoa helppoja ratkaisuja yksinäisyyteen, koska niitä ei ole. Kuten kirjassa todetaan, hyvääkin tarkoittavat neuvot voivat olla käytännössä toimimattomia. Joku voi osallistua tusinaan käsityökurssiin ja tulla jokaisesta ulos ilman yhtään uutta tuttavaa Etenkin naisen voi olla helppo saada baarista yhden illan seuraa, mutta onko se seura sellaista, joka poistaa sydäntä piinaavaan yksinäisyyden? Nainen voi hankkia lapsen yksin, mutta mies ei. Ne, jotka janoavat parisuhdetta lapsen lisäksi, eivät saa täyttymystä yksinhuoltajuudesta.

Kuitenkin, on myös sitä positiivista yksinäisyyttä. Jokaisen on hyvä olla joskus yksin itsensä kanssa ja tutustua omaan itseensä. Kyseessähän on kuitenkin ihminen, jonka kanssa vietät koko elämäsi.


Luettu myös mm:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 30. kirjan nimessä on tunne [16/50]

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Ally Condie: Tarkoitettu (Tarkoitettu #1)

Ally Condie:
Tarkoitettu
(Matched, 2010)
326 s.
Tammi 2011
Kirjastosta

Mihin suuntaisin yössä, nyt kun tiedän miten pääsen lentoon?

Katselin viime perjantaina säätiedotusta ja kun luvassa oli viimeinkin kesää ja aurinkoa, tarvitsin säähän sopivaa luettavaa eli hömppää. Rajasin hömppävalikoimaa vielä tarkemmin sellaiseen kirjaan, jonka olin aikonut lukea sen ilmestyessä mutta enpäs ollut saanut aikaiseksi. Pikasilmäys lanu-osaston aakkosten alkuun ja mukaan tarttui tämä Ally Condien dystopiatrilogian avausosa. Säätiedotus piti kerrankin paikkansa ja istuin sunnuntaina parvekkeella tätä lukemassa, vallan tyytyväisenä säähän ja kirjan parissa viihtyen.

Tarina alkaa Cassian syntymäpäivänä. Hän osallistuu monien muiden 17-vuotiaiden tavoin juhlaan, jossa hänelle esitellään hänen tuleva puolisonsa. Uusi uljas Yhteiskunta valitsee parit geneettisten ominaisuuksien ja luonteen perusteella. Tavoitteena on tuottaa Yhteiskunnalle terveitä, täydellisiä uusia yksilöitä. Yleensä parit eivät tunne toisiaan, mutta yllättäen Cassian kumppaniksi paljastuu hänen lapsuudenystävänsä Xander. Kun Cassia tutkii kotona saamaltaan mikrokortilta Xanderin tietoja, ruudulla välähtävät toisenkin pojan kasvot. Miksi kortilta löytyy myös Ky, toinen Cassian ystävistä? Yhteiskunta ei koskaan erehdy, joten jotain on nyt pahasti pielessä...

Tämä oli juuri sitä mitä leppoisaan löhöilyyn kaipasin ja pidin kirjasta paljon enemmän kuin odotin. Tämä vain iski juuri sopivaan kohtaan juuri sopivaan aikaan. Siitäkin huolimatta, että juoni oli erittäin ennalta-arvattava. Totta kai Cassia rakastuu Kyhin eikä Xanderiin. Totta kai paljastuu ettei Yhteiskunta olekaa lempeä paimen. Totta kai Ky temmataan dramaattisesti Cassian elämästä. Kirja oli kuitenkin kirjoitettu vetävästi ja joskus sitä vain haluaa lukea ennalta-arvattavaa dystopiahömppää. Onneksi en ole koskaan väittänyt olevani kirjasnobi, jolle kelpaavat vain Nobel-voittajat.

Tykkäsin siitä, että Cassia ei rakastu Kyhin heti ensisilmäyksellä. He ovat tunteneet pintapuolisesti jo vuosien ajan ja Cassia ei ole noteraannut häntä juuri muuksi kuin hiljaiseksi, pintapuoliseksi kaveriksi. He tutustuvat toisiinsa lähemmin Yhteiskunnan järjestämän kesätoiminnon, kukkuloilla vaeltamisen aikana ja tunteet syvenevät siinä samalla. Xanderia ei myöskään demonisoida eikä hän ole ärsyttävä takertuja tai karmiva vaanija. Hän on pettynyt, mutta kuitenkin Cassian ja Kynkin puolella, koska molemmat ovat hänen ystäviään. Minusta vähiten kiinnostava hahmo oli Ky, jolla oli totta kai sopivan angstinen menneisyys ja runopojan sielu.

Yhteiskuntaa yritin olla ajattelematta yhtään sen syvemmin, koska eihän siinä ollut mitään järkeä. Jokainen joutuu päättämään 17-vuotispäiväänsä mennessä pariutuuko vai jääkö naimattomaksi? Ainakaan vielä ei nostettu esiin mahdollisuutta muuttaa mieltään myöhemmin, mutta toisaalta Cassia sanoo, että naimattomat saavat deittailla vapaasti. Lapsia he eivät saa tehdä. Jokainen pariskunta on syntynyt samana vuonna, ikäeroja ei sallita? Entä jos 17-vuotiaita pariutujia onkin pariton määrä, mitäs sitten? Jäävätkö kaikki ei-heterot naimattomiksia ja yksinäisiksi vai joutuvatko he teeskentelemään? Pidin siitä, että Yhteiskunnan kontrolli näkyi monissa pienissäkin asioissa. Ihmisten vapaa-aikaa valvotaan, juhlamekon saa valita muutamasta vaihtoehdosta, syödyn ruoan määrää säännöstellään, viihde on tarkasti sensuroitua jne. Mielessäni vilahti etenkin viimeisen kohdalla Pohjois-Korea ja se teki Yhteiskunnasta todemman tuntuisen.

Tykkäsin myös siitä, että ihan kaikki ei pyörinyt suoraan Cassian ympärillä. Hänen vanhemmillaan oli ihan omat työnsä ja elämänsä, jotka vaikuttivat myös Cassiaan ja hänen veljeensä. Kaikki tapahtumat eivät johtuneet Cassiasta tai Kysta, vaan muidenkin teoilla oli merkitystä juonen kannalta. Ihan erityisesti pidin siitä, että Cassia pysähtyi yhdessä vaiheessa pohtimaan sitä, että kaikki eivät välttämättä olisikaan iloisia kapinasta. Entä ne nuoret, jotka ovat tyytyväisiä yhteiskunnan heille antamaan kumppaniin ja koko systeemiin? Ei sitä mietiskelyä kauaa kestänyt, mutta kuitenkin.

Myönnän, jäin koukkuun ja lainasin tänään trilogian kaksi seuraavaakin osaa. Ihan kuin lukupino ei olisi ollut riittävän korkea muutenkin...


Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 23. käännöskirja [15/50]

keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Toukokooste

Novellihaaste päättyi ja haastekoonti löytyy täältä. En ole kovinkaan ahkera novellien lukija, joten sinänsä ylitin kyllä itseni lukemalla useamman kuin yhden kokoelman.

Sivuhuomiona: ihan kohta on kesäkuu! Minne se aika on taas mennyt??


Luetut & blogatut

Bandi: Syytös: 7 kertomusta Pohjois-Koreasta
Novelleja Pohjois-Koreasta. Muistutti jälleen kerran pohjoiskorealaisen yhteiskunnan järjesttömyydestä.

Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär
Kirsti 1920-luvun Helsingissä ja Pariisissa. Pettymys monella tapaa, toivottavasti seuraava osa on parempi.

Satu Rommi: Aina matkalla: kirjoituksia Malesiasta, Singaporesta ja Balilta
Reppureissaava joogaopettaja Aasiassa. Kiinnostava ja vetävästi kirjoitettu, nojatuolimatkailijan kirja.

Satu Rommi: Aina matkalla: kirjoituksia Malesiasta, Singaporesta ja Balilta

Satu Rommi:
Aina matkalla:
kirjoituksia Malesiasta,
Singaporesta ja Balilta

165 s.
Basam Books 2015
Kirjastosta

Minulla on aina ollut kova halu mennä kohti etelää.

Bongasin tämän kauniin kannen kirjaston palautuskärrystä ja sitten tätä pitikin tutkia tarkemmin. Tämä osoittautui mainioksi nojatuolimatkailijan kirjaksi! Oli kiva lukea muista kulttuureista ja lämpimistä maista kun kesän tulo on tänä(kin) vuonna tuskallisen hidasta.

Satu Rommi on näköjään kirjoittanut useammankin matkakirjan tai pikemminkin matkakertomuksen elämästään Aasian maissa. Hän on siis joogaopettaja, joka reissaa maasta toiseen työn perässä ja vähän huvikseenkin. Tässä kirjassa keskitytään Malesiaan, Singaporeen ja Baliin. Lisäksi Rommi pohtii kirjassa omia valintojaan ja sitä, mitä suomalaisuus hänelle, ikuisuusmatkailijalle, merkitsee.

Pidin paljon Rommin tavasta kirjoittaa. Tyyli on vetävä ja vaikka eri paikkoja ei loppujen lopuksi kuvaillakaan kovin yksityiskohtaiseksi, niistä välittyy kuitenkin selvä kuva lukijalle. Tai ehkä kuva välittyy pikemminkin siitä tunnelmasta, jonka Rommi niissä aisti.


Makuuhuoneeni ikkuna avautuu postikorttimaisen kauniiseen maalaismaisemaan, ja huone kuurataan joka päivä hohtavan puhtaaksi. Kotimajoituksen emäntä asettelee aamuisin kukkaköynnöksiä kaikkien pihaa koristavien patsaiden kaulaan, jättää pienillä kukilla täytettyjä koreja jokaisen huoneen ovelle, sytyttelee suitsukkeita ja lauleskelee jumalille ja jumalattarille, esi-isille ja luonnonhengille. Keittiöstä voi käydä hakemassa ilmaiseksi kahvia niin paljon kuin jaksaa juoda, ja terassilla kahvikuppi kädessä istuessa ja pelloille haaveellisena tuijotellessa on muutenkin aika kotoinen olo.
(s. 118)


Oli myös kiinnostavaa lukea siitä, millaista reppureissaavan joogaopettajan elämä oikeasti on. Se kuulostaa jännittävältä ja varmasti sitä onkin, joskin Rommi on jo tottunut siihen eikä juuri ajattele elämäänsä seikkailuna. Hänelle se on vain aamulla nousua, matkustamista ja työtä, aikataulujen järjestämistä ja muiden kummastelun kestämistä. Minun näkökulmastani se on jännittävää enkä itse ikimaailmassa uskaltaisi tehdä samaa.

En ollut kaikista asioista Rommin kanssa samaa mieltä. Hän teilaa TripAdvisorin kaltaiset sivut aika tylysti suoranaisina matkustamisen ilon pilaajina. Kokeneesta matkustajasta voikin olla parempi olla tietämättä matkansa kohteesta turhan paljon, mutta tavalliselle lomamatkailijalle etukäteistiedoista on paljon hyötyä. Minusta on turvallisempi ja kivempi matkustaa kun tietää minne, millä ja milloin on menossa ja mitä perillä odottaa. 

Voi hyvinkin olla, että tartun toiseenkin Rommin kirjaan jahka ehdin! Matkakertomuksilla ei onneksi ole niin väliä missä järjestyksessä ne lukee.


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 4. kirja lisää hyvinvointiasi [piristi kummasti synkkää kevätpäivää! 14/50]

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär

Enni Mustonen:
Ruokarouvan tytär
496 s.
Otava 2017
Arvostelukappale kustantajalta

- Kirsti! Kirsti, hoi!

Ensiksi kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta! Meillä on tähän pitkä varausjono ja kun nyt sain oman varaukseni poistettua, muut pääsivät yhden askeleen lähemmäs lainaushetkeä. Tämä on selvästi kevään odotetuin uutuusteos ja varausjono kasvaa edelleen viikoittain.

Ruokarouvan tyttäressä vaihdetaan kertojaa. Idan tytär Kirsti opiskelee romaanista filologiaa Helsingin yliopistossa ja työskentelee siinä sivussa vaate- ja hattukaupassa sekä ompelijana että suunnittelijana. Kasvattisisko Alli opiskelee kirjallisuutta ja kansanrunoutta, ja hänen kauttaan Kirstikin pyörii 1920-luvun opiskelijoiden kulttuuripiireissä. Kirjallisuutta ja ranskaa enemmän Kirstiä kiinnostaa muoti ja käsillä tekeminen, ja ennen pitkää matka vie hänet Ranskaan asti suuren muotitalon palkkalistoille.

Noin yleisesti ottaen ja rehellisesti sanoen olin kyllä aika pettynyt tähän kirjaan. Tästä puuttui se, mikä teki Idan tarinasta minulle niin kiinnostavan. Ida tarkkaili kuuluisia työnantajiaan palvelusväen näkökulmasta, Kirsti taas ei. Ajat toki ehtivät muuttua kovasti Idan lapsuudesta kirjan nykyhetkeen eikä Kirsti missään vaiheessa ollut samanlaisessa asemassa kuin Ida. Ei hänen tarvinnutkaan, ajatuksena pidin siitä, että Idan kovan työn tuloksena hänen tyttäriensä ei tarvinnut palvella ketään. Käytännössä kuitenkin se, että Ida ei osallistunut Topeliusten elämään oli parempi lukukokemus kuin se, että Kirsti kohtasi kuuluisuudet tasaveroisena silmästä silmään.

Idan kohtaamiset aikansa kuuluisuuksien kanssa tuntuivat myös paljon luontevammilta kuin Kirstin vastaavat. Kirsti Valan ja Yrjö Jylhän kestin jonkin aikaa, koska heidät Kirsti tunsi Allin kautta. Sitten Mustonen kuitenkin laittoi ykkösvaihteen päälle ja Kirsti oli mukana kaikessa, minne vain mitenkään pystyi tiputtamaan muita tunnettuja nimiä. Ja ihan kuin suomalaisissa kulttuurihenkilöissä ei olisi jo ollut tarpeeksi, hypättiin ulkomaalaisiin. Coco Chanelin olisin vielä kestänyt jos Kirsti ei olisi ryhtynyt menestyksellä nokittelemaan hänellekin, mutta että Hemingway perheineen sekä Elsa Schiaparelli? Epäuskottavuuden raja ylitettiin niin kirkkaasti, että sitä katseltiin jo avaruudesta.

En oikein lämmennyt Kirstille hahmonakaan vaikka yritin kyllä antaa hänelle mahdollisuuden. Ehkä syy on siinä, että Idaan tutustuin hänen lapsuudestaan saakka ja Kirstin mukaan hypättiin suoraan aikuisuuteen. Lukijana en nähnyt sitä, miten Kirstistä kasvoi se nainen joka hän kirjassa on, ja siksi lukukokemus oli välillä hämmentävä. Kirsti on kovin kärkäs tuomitsemaan muut kevytmielisyydestä ja -kenkäisyydestä, mutta kun hän itse sortuu samaan, se on ihan okei koska harvoin ja rakkaus. Hän ei myöskään ollut kummoinen ystävä etenkään Iivo-paralle.

Sen sijaan pidin paljon siitä, että Kirsti halusi kulkea omia polkujaan ja Ida rohkaisi häntä siinä. Komea agronomi kotitiloineen painoi vaa'assa vähemmän kuin Kirstin kunnianhimo ja halu olla muutakin kuin äiti ja vaimo. Kirstin rohkeus hypätä tuntemattomaan oli ihailtavaa, samoin hänen tervejärkinen päättäväisyytensä selvitä kävi miten kävi. En minä ainakaan olisi noin reipas tai nokkela jos jäisin tyhjän päälle vieraassa maassa. Tykkäsin tästä niin paljon, että kirjan loppu oli pienoinen pettymys. Viimeisellä kuudella (6) sivulla Kirsti törmää vanhaan tuttuun, tajuaa rakastaneensa häntä pitkän aikaa ja avioliiton satama odottaa selvästi nurkan takana. Miksi? Jos sarja kerran jatkuu, kaiken tuon olisi vallan mainiosti voinut jättää seuraavaan osaan ja käyttää suhteen rakentamiseen enemmän aikaa ja sivuja (oikeasti, kuusi sivua).

Summa summarum, pettymys, mutta jospa jatko olisi parempi? Sitä odotellessa. 

Erillisenä valituksena: en myöskään oikein lämmennyt kirjan nimelle. Kirstiä ei määritellyt kirjassa hänen sukulaisuutensa Idaan, joten on vähän ikävää, että juuri se korostuu kirjan kannessa. Miksei mieluummin vaikka ompelijatar? Edelliset osatkin nimettiin niiden päähenkilön eli Idan toimenkuvan mukaan.


Luettu myös mm:
LM-mummin kirjastossa (sisältää suurehkon juonipaljastuksen), Mrs. Eriksson's Room, Kasoittain kirjoja ym.

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 29. kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia (ompeleminen ja/tai hattujen tekeminen) [13/50]

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Haastekoonti: Novellihaaste

Novellihaaste
9.11.2016-7.5.2017

Reader, why did I marry him?-blogin Omppu haastoi viime marraskuussa lukemaan novelleja. En oikein ole novelli-ihminen, mutta osallistuin haasteeseen kuitenkin ihan haasteen vuoksi. Lukuhorisonttien laajentaminen ei ole huono juttu.

Asetin varovasti omaksi pieneksi tavoitteekseni yhden kirjan tai 10 novellia. Siinä mielessä ylitin itseni, vaikka novelleja ei niin kovin montaa tullutkaan luettua. 


1. Michael Cunningham: Villijoutsenet ja muita kertomuksia [10 novellia]
2. James Herriot: Elämäni kissat [10 novellia]
3. Bandi: Syytös: 7 kertomusta Pohjois-Koreasta [7 novellia]


Villijoutsenet ja Syytöksen olisin varmasti lukenut ilman haastettakin, mutta Herriotiin tartuin nimenomaan tämän ja Kirjavat kissat-haasteen vuoksi. Tykkäsin sen lukemisesta, joten hyvä kun tuli osallistuttua näihin.

Kiitos vielä Ompulle haasteesta!

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Bandi: Syytös: 7 kertomusta Pohjois-Koreasta

Bandi:
Syytös: 7 kertomusta
Pohjois-Koreasta

(käännetty ranskankielisestä laitoksesta
La Dénonciation, 2016)
189 s.
S&S 2017
Kirjastosta

Tulikärpänen, joka valaisee pimeyteen vajonnutta Pohjois-Koreaa.

Jos on vähänkään perillä maailman tapahtumista, on varmasti perillä Pohjois-Korean tilanteesta. Isoveli, isosisko ja pikkusisarukset valvovat, ja koko kansa elää diktatuurin varjossa tiukan yhteiskuntajärjestyksen puitteissa. Juuri nyt otsikoissa ovat jälleen kerran ydinasepullistelut, mutta säännöllisin väliajoin puhutaan myös maasta paenneista ihmisistä ja heidän kokemuksistaan. Olen lukenut koko joukon heidän elämäkertojaan ja lisäksi yleisesti maata käsitteleviä teoksia.

Tämä on kuitenkin ensimmäinen pohjoiskorealainen kaunokirjallinen teos jonka olen lukenut. Salanimen turvin kirjoittava Bandi asuu edelleen Pohjois-Koreassa, josta novellit onnistuneesti salakuljetettiin ulos. Novellit sijoittuvat 1990-luvulle ja kertovat tavallisten pohjoiskorealaisten elämästä. Sellaisten, joiden elämä ei ole sieltä kaikkein rankimmasta päästä, mutta kuitenkin vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen vaikeuttamaa. Jokainen novelli kertoo omalla tavallaan siitä, miten sen päähenkilö ymmärtää elämänsä vaikeuksien olevan vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen syytä.

Minun mieleeni jäivät parhaiten kokoelman ensimmäinen kertomus Aaveiden kaupunki sekä sivulta 129 alkava Niin lähellä mutta kaukana. Kummassakin korostuu pohjoiskorealaisen yhteiskunnan kertakaikkinen järjettömyys. Ensimmäinen kertoo naisesta, jonka pieni poika kärsii painajaisista. Näitä pahentavat asunnon ikkunoista näkyvät valtavat kuvat Marxista ja Kim Il-sungista, joita tuskin kukaan haluaa tuijottaa päivästä toiseen. Nainen ei kestä kuunnella poikansa huutoa ja vetää siksi verhot ikkunoiden eteen heti kotiin tultuaan. Se ei tietenkään jää huomaamatta ja vaikka nainen miten yrittää selittää tilanteen, kaikki ymmärretään tahallaan väärin ja pian koko perhettä syytetään seuraavasta rikoksesta:


"...Tuomitut ovat laiminlyöneet vallankumoukselliset periaatteet perheessään ja ovat epäonnistuneet lapsensa kasvatuksessa. Se ei ole ainoastaan häirinnyt kansallista seremoniaa, vaan he ovat myös halventaneet kommunismin perustajan Karl Marxin kuvaa ja verranneet Suurta Johtajaamme kattilankanteen. He ovat siis syyllistyneet häiritsemään Puolueemme ainutlaatuisen ideologian toteutumista..."
(s. 28)


Toinen novelli puolestaan kertoo miehestä, jonka äiti asuu toisella paikkakunnalla. Äiti on kuolemassa ja mies haluaa vielä nähdä hänet. Taakkana on myös vanhimman pojan velvollisuus huolehtia vanhemmistaan, jota mies ei siis nyt voi mitenkään toteuttaa välimatkan vuoksi. Pohjois-Koreassa paikkakuntien välillä liikutaan vain ja ainoastaan korkeammalta taholta saadulla luvalla, jota mies ei saa rukoilustaan huolimatta. Hän päättää lähteä matkaan ilman lupaa ja kun hän jää kiinni melkeinpä äitinsä etuovelta, edessä on ankara rangaistus.

Pohjois-Korean yhteiskuntajärjestys on julma ja säälimätön, vailla inhimillisyyden häivääkään. Esipuheessa kerrotaan, että Bandin kirjoituksia on julkaistu myös maan virallisissa julkaisuissa. Yhteiskuntaa kyseenalaistavia kirjoituksia alkoi syntyä 1990-luvun nälänhädän aikaan ja niitä ei tietenkään ole julkaistu Pohjois-Koreassa. Jo näiden tarinoiden kirjoittaminen on varmasti vaatinut raudanlujia hermoja, saati sitten käsikirjoitusten pitäminen kotona. On mahdotonta tietää mitä Bandille tällä hetkellä kuuluu, mutta toivottavasti hän kirjoittaa yhä.


Olen kirjoittanut nämä tarinat,
Jotka eivät ole versoneet lahjakkuudesta,
Vaan raivosta.
En ole kirjoittanut sulalla ja musteella,
Vaan omilla luillani ja verikyyneleilläni.
(s. 9)


Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Novellihaaste [7 novellia]
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 40. kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä [12/50]

maanantai 1. toukokuuta 2017

Helmi-huhtikooste

Jostain syystä en sitten millään meinaa muistaa tätä kuukausikoostetta. Muistan kyllä päivittää tätä sitä mukaa kun luen, mutta sitten kun tämä pitäisi julkaista niin asia unohtuu kokonaan. No, tämä on sitten kolmen kuukauden kooste.

Kirjavat kissat-lukuhaaste päättyi 8.2.. Sain sentään luettua kolme kirjaa, mikä olikin varovainen tavoitteeni. Haastekoonti on täällä.

Alla olevien lisäksi luin pääsiäisen aikaan viitisenkymmentä sivua Tuomo Jäntin Versoa, mutta jätin kirjan kesken. Kirjan idea oli mielenkiintoinen, mutta toteutus ei yhtään omaan makuuni. Liian hitaasti etenevä enkä pitänyt siitä, että kaikki selvisi kätevästi hakkeroimalla toisten sähköposteja, joissa tietenkin oli yksityiskohtaisesti kerrottu mitä oli tapahtunut. Ehkä kirja parani alun jälkeen, mutta toisaalta epäilen ettei se vain ollut minun kirjani.


Luetut & blogatut

Takashi Hiraide: Kissavieras
Japanilaista arkea yllätysvieraan kanssa. Hurmaava kirja, kärsivällisyyteni kärsii edelleen avoimesta lopusta...

Rosa Meriläinen & Sanna Seiko Salo: NE: Kuukautiskirja
Kirja haiviikosta ja miten siitä selvitään. Hauska ja suorasukainen, suosittelen kenelle vain.

Sesse Koivisto: Tapiiri sohvapöydän alla
Elämää Korkeasaaressa eksoottisten kasvattieläinten kanssa. Hauskoja ja surullisiakin tarinoita.

Aila Ruoho: Pyhät, pahat ja pelokkaat: Pelko ja itsetuhoisuus hengellisissä yhteisöissä
Millaisia pelkoja epäterveissä hengellisissä yhteisöissä viljellään? Hyvä kirja synkästä aiheesta.

Kirsti Kuronen: Pönttö
Luna ja miten selvitä aikuiseksi kasvamisesta. Ensimmäinen säeromaanini, tykkäsin.

Yaa Gyasi: Matkalla kotiin
Sukutarina orjakaupan varjossa. Koukuttava kirja, hajosi loppua kohden harmillisesti.

Becky Albertalli: Minä, Simon, Homo Sapiens
Lukiolaispoika ja kaapista tulon vaikeus. Hauskasti kirjoitettu ja Simon oli ihana, turhan amerikkalainen minun makuuni.

Kristiina Vuori: Filippa
Kielletty historiallinen rakkaus. Synkän kiehtova tarina, loppua venytetty turhaan.

lauantai 29. huhtikuuta 2017

Kristiina Vuori: Filippa

Kristiina Vuori:
Filippa
405 s.
Tammi 2017
Kirjastosta

Se alkoi väsymyksellä, joskus keväällä, niihin aikoihin, kun olin jälleen kerran sortunut auttamaan sinua ja kuitannut sinetilläni viljalainan joukoillesi.

Kristiina Vuoren uutuuden odottaminen on näköjään vuosittainen tapahtuma!

Olen tykännyt todella paljon Vuoren tavasta kuvata paikkaa ja aikaa, johon tarinat sijoittuvat. Etenkin wanhan sanaston käyttö on todella taitavaa. Hakopää, kärpiä ja pirtittäminen livahtavat tekstiin noin vain ja vaikka kirjojen lopussa onkin aina sanasto, sanat ymmärtää kuitenkin aina asiayhteydestä. Kaarnatuulen ja nyt Filippan teki lisäksi erityisen mielenkiintoiseksi se, että kummankin päähenkilö on ollut oikeasti olemassa. Kyseessä on kaksi fiktiivistä kirjaa, mutta niiden selkärankana on kaksi satoja vuosia sitten elänyttä naista.

Filippa Flemingin nimi ei ehkä ole kovinkaan tunnettu, mutta hänen veljensä Klaus onkin sitten sitäkin tunnetumpi. Häikäilemättömän Klausin poliittiset edesottamukset eivät sinänsä ole tärkeitä Filippan tarinassa ja tapahtuvat sen laitamilla. Filippan elämä pyörii kotona ja pienemmissä piireissä kuin veljiensä, vaikka toki hänkin näkee yhtä ja toista, ylimystöä kun on. Filippa tapaa niin Kustaa Vaasan kuin Kaarina Hannuntyttärenkin, ja mielestäni hauskana yksityiskohtana myös Kaarnatuulesta tuttuja hahmoja. Filippan elämän tärkein ihminen on kuitenkin Klaus, joka naisen holhoojana on viime kädessä se, joka päättää hänen elämästään.


Miksi Klaus ei salli sisarelleen avioliiton onnea? Pelkääkö veli perintömaiden puolesta? Vai onko kyseessä jotain muuta, pahaenteisempää?


Tuosta takakannen, no, pahaenteisestä tekstistä huolimatta en kuitenkaan ihan osanut odottaa sitä, mitä sitten luin kirjan sivuilta. Tämä tuleekin olemaan hieman hankala suositeltava kirjaston asiakkaille. Miten sanot, että kirja on todella hyvä, mutta ei ehkä paras valinta jos insesti haittaa? Klaus nimittäin on pakkomielteisen rakastunut sisareensa ja Filippa yrittää epätoivoisesti kieltää omat tunteensa. Ainoa asia, joka (...suurimmaksi osaksi) estää suhteen fyysisyyden on Filippan moraalinen selkäranka, joka on koko ajan katkeamispisteessä. 

Minä pidin heidän kieroutuneesta suhteestaan aivan valtavasti! Tarina tihkuu synkkää vetovoimaa ja ihon alle tunkeutuvaa jännitettä. Filippa tietää koko ajan olevansa vain askeleen päässä synnistä ja se askel olisi niin pieni ja helppo ottaa. Siitäkin huolimatta, että hän myös pelkää arvaamatonta veljeään suunnattomasti. Edes rakastajan lämmin syli ei muuta sitä, että jokin Filippassa janoaa Klausin kosketusta.


Puristat, eikä se ole hellä ote, ja minä huudahdan ja yritän vaistomaisesti riuhtaista itseni irti ja sitten tajuan nojaavani rintaasi vasten, tunnen käsivartesi ympärilläni. Ne ovat yhtä väkevät kuin... kuin kahleet ja suustani pääsee uusi ääni, pelkkä vinkaisu, mutta se riittää. Tällä erää se riittää. Sinä epäröit.

"En kai satuttanut sinua?"

Huohotan, tahtomattani. "Olisitko halunnut satuttaa?"

Suusi hipaisee kaulani ihoa, kun vastaat hiljaa: "Ehkä. Mutta en kuitenkaan liikaa, vain sen verran, että se tuntuu."

"Klaus, Luojan tähden..."
(s. 96)

Tarinalle on eduksi, että se kerrotaan preesensissä ja Filippa on sen minäkertoja. Ratkaisu tuo kielletyt tunteet vieläkin lähemmäs lukijaa. Minä pidin siitä, mutta toisaalta voin kuvitella jonkun toisen lukijan pitävän sitä epämiellyttävä.

Oli tällä insestiparaatilla toki huonokin puoli. Filippan ja Klausin suhde on ylivoimaisesti kirjan intensiivisin, joten Filippan suhteet rakastajaansa ja myöhemmin kihlattuunsa Knut Jönsinpoika Kurkeen eivät ole yhtä kiinnostavia. Etenkin jälkimmäisen kohdalla en oikein edes ymmärtänyt, miksi Filippa oli ylipäätään kiinnostunut hänestä eikä suhteeseen syvennytty kunnolla. Kun sisarusten kieroon kasvanut suhde saavuttaa yhdenlaisen lakipisteen, tarina tuntuu lässähtävän ja Vuori kuljettaa sen nopeasti historialliseen päätepisteeseensä. Sama vaivasi Kaarnatuultakin: loppua kohti juostaan eikä loppupuolella tapahdu mitään erityisen mielenkiintoista tai tärkeää. Ehkä tarinan olisi voinut päättää aiemmin ja tiivistää viimeiset 50-100 sivua pitkähköön epilogiin?

Lopusta huolimatta nautin kirjan lukemisesta. Näköjään kaipasin lukuhetkeeni juuri tällaista omistushaluista kiellettyä rakkautta. Nyt kun vielä keksisin miten suosittelisin tätä muillekin kuulostamatta vähintäänkin epäilyttävältä insestifanilta...


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 34. kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt [11/50]

lauantai 22. huhtikuuta 2017

Becky Albertalli: Minä, Simon, Homo Sapiens

Becky Albertalli:
Minä, Simon, Homo Sapiens
(Simon vs. the Homo Sapiens Agenda, 2015)
253 s.
Otava 2017
Kirjastosta

Keskustelu on niin hienovarainen, että ensin en edes tajua että minua kiristetään.

Tämä on pyörinyt jossain tietoisuuteni rajamailla jo jonkin aikaa. Kirja vaikutti kiinnostavalta, mutta ei kuitenkaan ihan niin paljon että olisin jaksanut/viitsinyt hommata sitä itselleni englanninkielisenä. Onneksi tämä päätettiin kääntää näinkin nopeasti, ainahan näin onnellisesti ei suinkaan käy.

Kirjan päähenkilö on 16-vuotias Simon, joka oman nimimerkkinsä suojissa käy sähköpostikeskusteluja salaperäisen ja ah niin ihanan Bluen kanssa. Poikia yhdistää alunperin lähinnä se, että he käyvät samaa koulua ja ovat kumpikin omassa kaapissaan. Simon ei niinkään häpeä homouttaan kuin haluaa tulla kaapista omilla ehdoillaan sitten kun on siihen valmis. Auvoinen elo päättyy kun Simon unohtaa kirjautua ulos sähköpostistaan ja hänen luokkakaverinsa Martin näkee viestit. Martin kiristää kautta rantain Simonia auttamaan söpön Abbyn vikittelyssä ja Simonin elämä muuttuu yhtäkkiä Draamaksi isolla Deellä.

Ihan ensin täytyy sanoa, että tämä on kyllä niin amerikkalainen kirja että melkein näin tähtilippujen lepattavan sen sivuilla. Simonin lukioelämä näytelmäkerhoineen, teemaviikkoineen ja cheerleadereineen on kaukana suomalaisesta lukiosta (tai ainakin siitä lukiosta jota minä kävin vuonna miekka ja kivi). Samoin kotielämä ja vapaa-aika ylipäätään on erittäin amerikkalaista vohvelikahviloista rasismin ilmenemiseen. En tiedä haittaako tämä kirjan suomalaista lukiolaislukijaa, mutta minua se häiritsi yllättävän paljon. Yleensä sukellan kirjan maailmaan ihan tuosta vain, mutta tällä kertaa amerikkalaisuus oli jotenkin liian aggressiivisesti tapetilla koko ajan. Onneksi ei kuitenkaan mitenkään isänmaallisessa mielessä, muuten vain ympäristönä ja tapoina.

Siitäkin huolimatta pidin kirjasta! Simon on vallan mainio päähenkilö ja sikäli mielenkiintoinen, että kaikki ei pyöri hänen ympärillään. Tämä on hänen tarinansa, mutta muillakin kirjan hahmoilla on omat elämänsä. Esimerkiksi Simonin perhe ei ole juuttunut Aina Simon kanavalle, vaan hänen sisarillaan on omat kuvionsa ja vanhemmilla omat omituiset huvinsa. Perheen Unelmien poikamies-traditio ja jouluaaton Facebookbingo olivat hauskoja yksityiskohtia.


"Iskä, sun vuoro", Alice sanoo.

"No niin", isä sanoo. "Unelmien aurinkoloma."

"Täällä," äiti sanoo ja kääntää konettaan niin että näemme jonkun hänen kaverinsa lomakuvat. "Se oli siinä. Minun vuoroni. Ero."

(s. 126) 


Samoin Simonin kavereilla on muutakin tekemistä kuin ruotia Simonin elämää. Tykkäsin todella paljon tästä ja siitä, miten monenlaisia suhteita hahmojen välillä oli. Simon, Nick ja Leah ovat ystäviä ja porukkaan liittyy myös Abby, mutta Simon on eri tavalla ystävä jokaisen kanssa. Hän voi kertoa Abbylle asioita, joita ei jakaisi Leahin tai Nickin kanssa, ja kaikilla heistä on salaisuuksia toisiltaan. Tai ehkä salaisuuksia on väärä sana? Pikemminkin asioita, jotka eivät vain ole tulleet puheeksi tai jotka eivät edes kuulu toisille. 

Yksi kirjan teemoista onkin se, miten helppoa on olla puhumatta tärkeistä asioista läheistensä kanssa. Kuinka hyvin todella tunnet ystäväsi? Onko sillä väliä, että et ehkä tiedäkään jokaista asiaa heistä? 

Pidin myös paljon Simonin ja Bluen välisestä viestittelystä ja siitä, miten epätoivoisesti Simon haluaa tavata hänet. Viestit ovat vuorotellen hauskoja ja vakavan koskettavia, joskus kaikkea samaan aikaan. On helppo ymmärtää miksi Simon ihastuisi poikaan, jonka tuntee vain tekstin välityksellä ja yhtä helppoa on nähdä, miksi kyseinen poika ihastuisi Simoniin. Nyt kun asiaa ajattelen niin ennen vanhaan tässä olisi kyse kirjeystävien ihastumisesta toisiinsa, ja onpas se niin söpö ajatus! Albertalli on muuten rakentanut kirjan aika ovelasti. Vihjeet Bluen henkilöllisyydestä ovat ihan selvät heti kun henkilöllisyys paljastuu, mutta ainakaan minä en osannut yhdistää niitä toisiinsa lukiessani. Voi tosin olla, että olin niin Simonin pauloissa etten vain kiinnittänyt niihin tarpeeksi huomiota.


Luettu myös mm.:

Haasteet:
*Helmet-lukuhaaste 2017 - 18. kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa [10/50]