lauantai 23. helmikuuta 2019

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Jukka Viikilä:
Akvarelleja Engelin kaupungista
215 s.
Gummerus 2016
Omasta hyllystä

9. maaliskuuta 1816

Olen luvannut Charlottelle, että olemme Helsingissä kuusi vuotta.

Saksalainen arkkitehti Carl Ludvig Engel palkataan rakentamaan Helsingin keskusta ja muuttamaan syrjäinen käpykylä keisarikunnan laidan hohtavaksi helmeksi. Engel perheineen pakkaa laukkunsa ja asettuu kylmään pohjoiseen, jonne sopeutuminen ei ole helppoa. Kuusi vuotta venyy vuosikymmeniksi ja ajan kuluessa Engel saa levittää uusklassismin ilosanomaa koko Suomeen.

En nyt oikein lämmennyt tälle fiktiiviselle päiväkirjalle. Niin, tiedän, pitäisi kai kun tämä on kuitenkin Finlandia-voittaja, mutta kun ei niin ei. Muistan kun kirja voitti palkinnon ja kirjaston varausjonot kasvoivat huimasti heti sen jälkeen. Tämä sama ilmiö tapahtuu joka vuosi riippumatta siitä, miten paljon tai vähän kirjasta ollaan oltu kiinnostuneita ennen sitä. Ehdokkuus nostaa heti varauslukua, voitto sitäkin enemmän kun ihmiset haluavat itse nähdä millainen se voittajakirja nyt sitten onkaan.

En tiennyt Englistä oikeastaan mitään ennen kirjan lukemista, joten sikäli tämä oli opettavainen lukukokemus. Pidinkin eniten niistä osuuksista, jotka käsittelivät Engelin työtä ja perhettä. Engel kuvataan etäisenä ja jopa kylmänä miehenä, joka kuitenkin rakastaa perhettään omalla tavallaan. Vaimo Charlotte on tärkeä ihminen Engelin elämässä ja Engel on jopa kateellinen Charlotten kyvylle sopeutua Suomeen. Engel itse ei koskaan oikein totu kylmyyteen, kieleen tai jäyhiin suomalaisiin. 


Hyvässä seurassa työskennellessäni en juurikaan juo viinaksia, mutta selväpäisten ja näköalattomien suomalaisten kanssa tarvitsen ryypyn.
(s. 37)


Toinen kiintopiste on sairasteleva tytär Emilie, johon Engel ei oikein uskalla  edes kiintyä. Entä jos tytär kohtaa saman kohtalon kuin perheen lapsena kuollut poika Carl Eduard? Kontrasti tyttären ja perheen muiden poikien välillä oli minusta mielenkiintoinen. Poikia hädin tuskin mainitaan eikä kertaakaan nimeltä. Emilie sen sijaan on vahvasti läsnä päiväkirjan sivuilla. Toisaalta kirjassa on kohtaus, jossa Engel sanoo suoraan ettei kerro tyttärestään käytännössä mitään kodin ulkopuolella, mutta pojistaan kyllä. Raja yksityisen ja julkisen välillä on tässä kohtaa suuri.

Kirjan runollinen tyyli ei haitannut minua näissä työn ja arjen kuvauksissa, mutta se olikin sitten kompastuskiveni kaikessa muussa. Engelin angstailu ja ah niin syvälliset pohdinnot tuntuivat vetävän tarinaa alaspäin sen sijaan, että ne olisivat nostaneet sitä korkeammalle. Ne olivat liian raskassoutuisia minun makuuni ja siksi kirja kokonaisuutena ei sitten ollutkaan minun juttuni.


Luettu myös mm.:
P. S. Rakastan kirjoja, Kirja vieköön, Ullan luetut kirjat ja epäilemättä melkein kaikki muutkin!

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 7. kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt [8/50]
* Kirjahyllyn aarteet [kirja 2]

maanantai 18. helmikuuta 2019

Risto Isomäki: Viiden meren kansa

Risto Isomäki:
Viiden meren kansa
333 s.
Into 2018
Kirjastosta

Kelluvaa jäätä silmänkantamattomiin.

Kärsin kroonisesta kansikuvavalituksesta, joten nyt täytyy ihan erikseen sanoa, että silmäni oikein lepää tässä kannessa. Jussi Karjalaisen taiteilema kansikuva on mielestäni todella hieno ja vie ajatukset juuri sinne minne pitääkin. Kauas menneisyyteen, jossa mikään ei ollut koskaan oikeasti helppoa ja kuolema vaani joka nurkan takana. 

Viiden meren kansa on oikeastaan novellikokoelma, jossa matkustetaan Suomen esihistoriaan ja vähän historiaankin. Ensimmäinen tarina Jäiset rannat sijoittuu 11 000 vuoden takaiseen maailmaan, hetkeen jona Suomen ensimmäiset asukkaan rantautuivat hylkeitä notkuville rannoillemme. Pidin tästä novellista eniten. Yhteen hetkeen oli vangittu taitavasti sekä jääkauden hyinen ilmasto että muinaisten esivanhempiemme ilo pullervojen näkemisestä. Ihan kuin olisi notkuvaa noutopöytää katsellut!

Toinen suosikkini oli Maailmanmeren rannalla, joka käsittelee suomalais-ugrilaisen alkukielen syntyä 6 000 - 6 500 vuotta sitten. Pidin siitä, miten tarinassa kuvattiin pelkoa tuntemattomasta ja siitä, mitä ei voi käsittää koska asiaa kuvaavia sanoja ei ole olemassa. Jos et ole koskaan nähnyt hevosta, saati sitten ratsastajaa sellaisen selässä, eikä kielessäsi ole sanoja kummallekaan, miten pystyt kuvaamaan näkemääsi edes itsellesi?

Hylkeet, linnut ja luonto noin ylipäätään ovat tarinoissa vahvasti läsnä. 


Lentoon pyrähtäneiden siivekkäiden parvet kasvoivat hetkessä kuin korkealle taivaisiin asti ylettyviksi harmaiksi ukkospilviksi, joiden läpi oli vaikea nähdä mitään muuta. Kun tuon taivaan pimentävän, allien muodostaman pilvirintaman reuna lähestyi heitä, allien laulu ja niiden siipien pauhu paisuivat korviahuumaaviksi, niin että he eivät enää voineet kuulla toistensa ääntä.
(s. 117)


Novellien yhtenä punaisena lankana on se, miten aiempien sukupolvien todesta ja tavoista tulee tulevien sukupolvien uskontoa ja historiaa. Parhaiten tämä näkyy tarinaparissa Lemminki ja lohikäärme ja (Erään) Maailman loppu. Tarina taivaalta syöksyneestä lohikäärmeestä, jonka kalevalaiset hahmot kokevat, kohtaa viimein loppunsa kristittyjen ristiretkeläisten miekan alla. Samalla tavalla karsikkopuut matkaavat vuosituhansien ajan muinaissuomalaisten mukana muistuttamassa esivanhemmista ja luonnonuskosta, ja sitten nekin pätkitään päreiksi kirkon käskystä.

Noin yleisesti ottaen pidin alkupään esihistoriaa kuvaavista tarinoista enemmän. Kun saavutettiin ristiretkeläisten aika, novellit nojasivat yhä enemmän raakaan, sivuilla kuvattuun väkivaltaan ja raiskauksiin, koska kuinkas muutenkaan. Kirjan lopussa on laaja historiallinen osio, jossa kirjailija kertoo mistä on saanut inspiraatiota tarinoihinsa ja millaisiin historiallisiin löytöihin kyseiset teoriat nojaavat. Kiinnostavaa luettavaa sekin.


Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 28. kirjan kannessa on kuu [7/50]

torstai 14. helmikuuta 2019

Yuka Katano & Haruki Takakura: Häntä pystyyn!

Yuka Katano & Haruki Takakura:
Häntä pystyyn!
(Inubo! Bokura no shippo senki, 2012)
vol. 01, 191 s. / vol. 02, 196 s. / vol. 03, 207 s.
Ivrea 2016
Kirjastosta

Seiji Hayami aloittaa toisen vuoden eläinlääkäriopinnot yliopistossa. Hän ei aio liittyä harrastuskerhoihin, mutta bongaa sitten koirakerhon rekrylehtisen. Koirahullu Seiji on myyty saman tien, mutta kerho osoittautuu ihan toisenlaiseksi kuin hän kuvitteli. Kerhon päämaja on kolme vuotta vanhemman opiskelijan Natsuo Momotan koti, jossa asuu Momotan lisäksi rescuekoiria. Kerhon tehtävä on pelastaa kaltoin kohdeltuja koiria ja etsiä niille uusi koti. Homma vie paljon aikaa ja rahaa, etenkin kun sen ainoat aktiivijäsenet ovat Momota ja tietenkin Seiji itse.

Musteen jäljet -blogi haastoi tuossa taannoin lukemaan mangaa ja sain viimeinkin aikaiseksi tarttua asiaan. Tuossa joku vuosi sitten luin paljonkin mangaa, mutta sitten into hieman lopahti. Nytpä sitten yritän bingohaasteen voimin tutustua taas uusiin sarjoihin. Yksi sarja on yksi bingoruutu, joten eiköhän tässä tule uusia tuttavuuksia vastaan. 

Haaste alkoi lupaavasti, pidin nimittäin tästä kolmiosaisesta Häntä pystyyn! -sarjasta, jonka valitsin kirjastosta lähinnä kivan kannen perusteella. Mangassa ja noin ylipäätään sarjakuvassa minulle on tärkeää, että pidän piirrostyylistä. Suosin enimmäkseen selkeitä linjoja, joissa ei tarvitse arvailla mitä sivulla tapahtuu. Tässä sarjassa kuvitus on sikäli realistista, että esimerkiksi chibi-hahmot puuttuvat kokonaan. Tyylillä saa aikaan surullisia ja pelottaviakin kuvia.


Eläinhamstraajan kotona
vol. 03

Kirjan koirilla on järjestään surullinen tarina oli sitten kyseessä tiineenä olleen koiran hylkäys tai yliopistolta karannut koe-eläin. Arvelin sarjan olevan söpöilyhömppää, mutta tässä käsitellään vakavampiakin asioita. Ensimmäisen ja toisen osan lopussa on muutaman sivun osio, jossa käsitellään lemmikkikoirien tilannetta Japanissa. En esimerkiksi tiennyt, että monissa paikoissa kunnallishallinnolta saa rahallista avustusta koiran kastrointiin ja sen vuoksi hylättyjen koirien (ilmeisesti myös kissojen) määrä laskee koko ajan. Loistavia uutisia siis!

Tarinan keskushahmot ovat Seiji ja Momota, jotka ovat omistaneet kaiken liikenevän aikansa koirille. Ja rahansa myös, tarinassa huomioidaan monta kertaa etenkin se, miten köyhästi Momota elää koska kaikki sivutöillä saadut rahat menevät koiriin. Kaksikon lisäksi sivuilla vilahtaa muutama muu nimettömäksi jäävä kerhon jäsen, kopea mutta kuitenkin hyväsydäminen eläinlääkäri & Momotan ystävä Akagi sekä naapurin nätti Mayuko, joka hänkin opiskelee eläinlääkäriksi. Odottelin sitä pakollista sivuja syövää romanttista kiemurointia, mutta sitäpäs ei paria pikaista huulenheittoa lukuun ottamatta ollutkaan.

Miinusta siitä, että tarina sortuu pariin otteeseen ärsyttävään fanserviceen, jossa koira repii Mayukon housut alas tai paidan pois. Onneksi vain parissa kohdassa eikä sitä revitellä jättimäisillä ruuduilla, mutta ilmankin olisi pärjätty. Käännöksessä minua oudoksutti se, että koiran raskauden keskeytyksestä puhutaan aborttina. Teknisesti ottaen kyseessä on toki sama asia, mutta en ole koskaan kuullut kenenkään käyttävän abortti-sanaa lemmikin kohdalla. Ehkä niin tehdään jossain, mutta minä vierastin sanaa tässä asiayhteydessä.

Kaiken kaikkiaan siis kelpo sarja etenkin koirien ja muidenkin lemmikkien ystäville. Sarjassa on vain kolme osaa ja lukaisin ne kaikki kerralla.


Haasteet:
* Mangahaaste - manga joka yllätti sinut


Momokon elämä on koirapitoista
vol. 01

tiistai 12. helmikuuta 2019

Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli

Marisha Rasi-Koskinen:
Auringon pimeä puoli
369 s.
WSOY 2019
Kirjastosta

Kestää hetken tajuta, että se todella olet sinä.

16-vuotias Emilia asuu yhdessä isoisänsä kanssa Voiton Kaivoksessa, pienessä totalitaarisessa kaivoskaupungissa. Isää ei ole koskaan ollutkaan, äiti kuoli synnytykseen ja isoäiti on hoitokodissa. Emilian koti on ainoa pieni puutalo kerrostalojen keskellä ja kaksikko on yhteiskunnan ei-toivottua ainesta. Eräänä päivänä isoisä viimein avaa melkein kaksi vuosikymmentä lukittuna olleen pihavajan oven. Järkytyksekseen Emilia löytää sieltä piirroskuvan itsestään. Kuvan alkuperän selvittäminen vie Emilian syvälle kaivokseen, jonne syöksyvä vesi vie hänet omaan ja kotikaupunkinsa menneisyyteen.

Törmäsin tässä taannoin hypetykseen tästä kirjasta ja tokihan omakin kiinnostukseni heräsi. Nyt kirjan lukeneena voin todeta, että en pitänyt tästä niin paljon kuin toivoin pitäväni. Tarinan teknisessä toteutuksessa hiersi muutama asia ja ennen kaikkea, ei tämä minua sen suuremmin yllättänyt vaikka olisi ilmeisesti pitänyt. Tämän voinee selittää sillä, että kirjan juju eli aikamatkustus ei ole minulle mikään uusi juttu. Siihen liittyvät tyypilliset tarinan käänteetkin ovat tuttuja. Tosin täytyy sanoa, että yleensä niitä ei käsitellä nuortenkirjallisuudessa ihan näin synkistellen. Pisteet kirjalle ehdottomasti siitä.

Pidin myös todella paljon siitä, että juoni tai Emilian elämä ei pyörinyt minkäänlaisen romanttisen draaman ympärillä. Oli sitä ihastusta ja seksiäkin vähän, mutta Emilialla oli suurempiakin murheita kuin se, tykkääkö joku poika hänestä. Nykymaailmassa Johtajan, no, johtama suljettu kaivoskaupunki, jossa jokaisella on tarkasti määritelty tehtävänsä ja lokeronsa yhteiskunnassa. Tuli väistämättä mieleen esimerkiksi Pohjois-Korea. Menneisyydessä Emilian murheet ovat filosofisempaa laatua: oliko kaikki, mukaan lukien Voiton Kaivoksen synty, hänen syynsä? Voiko hän estää tragedian vai liikkuuko maailma väistämättä kohti hänen nykyisyyttään? Mitenkäs se perhosvaikutus?


"En minä enteitä näe," sanoin, "minä vain muistan väärään suuntaan."
(s. 204)


Emilia päähenkilönä oli muutenkin mielestäni hyvä. Hän on oikea selviytyjäluonne ja olisin mielelläni lukenut enemmänkin siitä ajasta, jonka hän joutui kuluttamaan menneisyydessään aikahypyn vuoksi. Lukisin mielelläni lisää myös Emilian parhaasta ystävästä Mitekistä, joka oli hahmona enemmänkin potentiaalia kuin sen toteutumista.

Tarinan teknisessä puolessa minua haittasi ensinnäkin se, että kohtauksesta ja hetkestä toiseen siirtyminen oli välillä mielestäni välillä todella kömpelöä. Useammin kuin kerran päivien kuluminen kuitattiin sanomalla, että Emilialla on nyt ollut pää pyörällä eikä hän tiedä mitä päivien aikana on tapahtunut. Kyllä sen ajanjakson olisi voinut loikata yli ihan perinteisellä "ja nyt eli kolme päivää myöhemmin" -tekniikallakin. Alkoi jo suorastaan huolestuttaa Emilian terveyden puolesta, ei tuollainen sekavuus ole hyväksi kenellekään.

Se isompi ongelma oli tavallaan rakennettu tarinan rakenteeseen. Jos arvasit jonkin jutun etukäteen, sait usein odottaa pienen ikuisuuden ennen kuin minäkertoja Emilia tajusi missä mennään. Lukijana tämä oli minusta turhauttavaa. Se, että neljäs seinä rikotaan yhdessä vaiheessa ja Emilia sanoo joo-o, varmasti hoksasit tämän jo, ei pelasta tilannetta. Jos lukijoiden oletetaan yhdistävän palapelin palaset toisiinsa sivulla 111, on turha tehdä tarinan päähenkilöstä lukijaa typerämpää ja venyttää paljastusta sivulle 222. Tällainen ärsyttää minua aika usein kirjoja lukiessani. Mutta, minäpä en olekaan kirjan kohdeyleisöä. Olisi kiva tietää miten hyvin he arvasivat mitä tapahtuu.

Kaiken kaikkiaan kirja oli kuitenkin sujuvaa luettavaa. Ideahan tässä on vallan mainio, toteutus nyt ei vain ollut omasta mielestäni se kaikkein sujuvin. On myös vaikea sanoa tästä kovinkaan paljoa spoilaamatta koko kirjaa! 


Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 25. kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin [6/50]

sunnuntai 10. helmikuuta 2019

Nora Roberts: Ensimmäinen vuosi (Valitun aikakirjat #01)

Nora Roberts:
Ensimmäinen vuosi
(Year One, 2017)
404 s.
Gummerus 2019
Kirjastosta

Kun Ross MacLeod puristii liipasinta ja ampui fasaanin, hän ei mitenkään voinut tietää tappavansa samalla itsensä.

MacLeodin tilalta Skotlannista lähtee liikkeelle tapahtumasarja, joka tappaa reilut viisi miljardia ihmistä. Perheen mukana maailmalle leviää tauti, jolle ei ole parannuskeinoa. Osa ihmiskunnasta on  kuitenkin immuuneja ja tarinassa seurataan muutamaa henkilöä ja ryhmiä, jotka he kokoavat ympärilleen yrittäessään selvitä uudenlaisessa maailmassa. Ai niin, ja joillakin on joko yliluonnollisia sukujuuria tai sitten heille kehittyy yliluonnollisia kykyjä, koska miksipä ei.

Näin lyhyesti voisi sanoa, että tässä on kyllä vesitetty ihan kelpoinen dystopiaromaani kömpelöillä yliluonnollisilla elementeillä. Tautidystopia? Kuulostaa hyvältä! Tautidystopia, jossa on KEIJUJA ja NOITIA ja VALITTU LAPSI? Kuulostaa vielä paremmalta! Tai sitten ei. Mitä pitemmälle pääsin, sitä enemmän päässäni kaikui sellaisia pieniä kysymyksiä kuin "miksi, oi miksi" ja "mitä helvettiä minä juuri luin".

Huomautan silti, että luin kirjan loppuun. Se oli kohtuullisen nopealukuinen ja vetävästi kirjoitettu, ja taudin runtelemaa maailmaa kuvaavat osuudet olivat jopa hyviä. Kun vain olisikin pysytty niissä. 

Luvassa on juonipaljastuksia, koska haluan nyt valittaa. Kuka olisi arvannut!


Koko ongelman voi lukea tiivistetysti sivuilta 98 - 102. 

Arlys Reid -niminen uutistoimittaja seikkailee kaduilla harjoittelija Fredin* kanssa haastateltavia etsimässä. He törmäävät Beniin, joka kertoo miten tauti tappoi hänen aviomiehensä. Kun Ben oli haudannut miehensä, hän tutustui nuoreen poikaan ja he hautasivat yhdessä pojan perheen. Siitä asti Ben on yrittänyt huolehtia pojasta.

(*huom. Molemmat ovat naisia. Sanon tämän vain siksi, että kirjassa oli muutama hahmo, joiden sukupuolta en osannut heti päätellä nimestä, vaikka ne olivat varmasti ilmeisiä kun kirjaa luki englanniksi ja she/he -pronomineilla varustettuna.)

Tämän osuuden tunnelma on synkän surullinen. Oikein dystopiaan sopiva. Tunsin jopa empatiaa Beniä kohtaan.

Heti kun Ben poistuu takavasemmalle, Fred ilmoittaa iloisesti olevansa keiju, poksauttaa selästään esiin kimaltavat siivet ja lentelee ympäri huonetta koska hih hih keijuna on kivaa.

Siis anteeksi mitä? 

Ja tätä se on koko kirjan ajan. Vakavat ja arjen selviytymistä pohtivat kohtaukset keskeytetään miltei aina heittämällä kehään siivekkäitä keijuja, puihin sulautuvia haltioita ja Dramaattisia Ennustuksia Valitusta Lapsesta. Tarina olisi ollut paljon vahvempi joko kokonaan ilman näitä älyttömyyksiä tai sitten niin, että ne olisi upotettu tarinaan paremmin. Yliluonnolliset elementit olivat niin päälle liimattuja, että ihan hävetti. Se tunne tosin hukkui ärsytyksen aaltoihin, mutta siellä se räpisteli pinnan alla.

Tarinan viimeiset 50 sivua luin yhtenä kysymysmerkkinä, koska homma meni koko ajan naurettavammaksi. Yhtäkkiä kivaan kylään hyökätään, yksi päähenkilöistä tapetaan ja hänen raskaana oleva noitavaimonsa juoksee metsään. Pahikset haluavat Valitun Lapsen, joten loogistahan se on vetää heidän huomionsa jonnekin muualle. Yksi nainenhan pärjää paremmin heitä vastaan kuin yhteisö, joka menetyksistään huolimatta antoi juuri pahiksille selkäsaunan. 

Harhailtuaan pitkin metsiä muutaman viikon nainen löytää idyllisen maatilan, jossa hän tapaa mukavan miehen (arvatkaa rakastuvatko he!). Muutama viikko tämän jälkeen eräänä myrsky-yönä nainen synnyttää miehen auttamana Betlehemissä makuuhuoneessa Jeesuksen Valitun Lapsen (joka muuten on ihan varmasti aikamatkustaja, tätä vihjailtiin yhtä hienovaraisesti kuin seppä lyö lekalla alasinta). Pian tämän jälkeen maatilalle saapuu Dumbledore Mystinen Mies, joka ilmoittaa opettavansa tyttöä käyttämään voimiaan jahka päästää teini-ikään eli oletettavasti sarjan seuraavaan osaan.

Jonka kaikesta tästä huolimatta aion lukea, koska haluan tietää miten hyvin minun kirjallisyliluonnolliset voimani toimivat. Miten hyvin osaan ennustaa sarjan kulun ja juonikaaren? Rakastuuko Valittu Vauva  isompana siihen ainoaan poikavauvaan, joka kirjassa syntyi? Aivan taatusti. Saammepa nähdä!


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 49. vuonna 2019 julkaistu kirja (5/50)
No, julkaistu suomeksi. Alkuteos on pari vuotta vanhempi, mutta enpä jaksa nipottaa tästä.