Merja Mäki: Itki toisenkin

Saappaani upposi sateen kastelemalle aukealle, ja liejua tulvahti kengänkärjen reiästä sisään.

Merja Mäen Itki toisenkin on sisarteos aiemmin lukemalleni Ennen lintuja -kirjalle. Kumpikin toimii hyvin itsenäisenä teoksena, mutta olen kuitenkin iloinen siitä, että luin nämä järjestyksessä. Tästä nimittäin käy ilmi, miten Ennen lintuja päättyy.

Tämänkin aiheena ovat Karjala ja karjalaiset, ja näkökulma onkin harvinaisen mielenkiintoinen. En ole lukenut ennen kirjaa, jossa ollaan Suomen miehittämässä Karjalassa ja näkökulma on nimenomaan karjalaisten. Kansallisidentiteetti ja oma kulttuuri ovat todella vahvasti osa tarinaa.

Sitä kertoo siis Larja, joka palaa kotiin Suurmäkeen suomalaiselta opettajaleiriltä vuonna 1942. Kotona asiat ovat huonosti sekä noin yleisesti että henkilökohtaisista syistä. Rakas isoäiti tekee kuolemaa ja haluaa Larjan seuraavan jalanjälkiään kylän itkijänä. Pikkusisko Pola puolestaan on heilastellut miehittäjän kanssa siihen malliin, että esiliina alkaa pyöristyä.

Karjalaiset perinteet ja tavat punoutuvat tarinaan, joka on pohjimmiltaan hyvin poliittinen. Kotimainen sotakirjallisuus esittää perinteisesti sotilaamme urhoollisina vapauttajina, mutta suurmäkeläisille he ovat uusi ja ankara isäntä. Suomalaisilla riittää harvoin ymmärrystä karjalaisia tapoja kohtaan ja Larjan opettajaleirikin tähtää siihen, että karjalaiset opettajat koulutetaan suomettamaan pienet oppilaansa.

Suurmäkeläisten arkea värittää pelko ja epäluulo, joka leviää myös naapureita kohtaan. Kuka vain voi vakoilla naapureitaan Suomen piikkiin, joten on paras olla kieli keskellä suuta. Toisaalta ei ole kovin kauaa siitä, kun naapureita vakoiltiin Neuvostoliiton piikkiin ja kaikki suomalaisiin viittaava saattoi viedä työleirille. Tilanne on kaikin puolin vaikea ihmisille, jotka pitävät itseään ennen kaikkea karjalaisina.

Ristiriitojen repimän kylän kuvaus oli todella kiinnostavaa ja pidin myös Larjasta. Hän joutuu itsekin vaikean valinnan eteen rakastuttuaan Tuomakseen, joka siis taistelee Suomen armeijassa. Larjan entinen (teknisesti ottaen edelleen nykyinen) miesystävä sen sijaan taistelee Neuvostoliiton puolella muiden kylän miesten kanssa. Larja tietää kyllä, mitä kyläläiset ajattelevat suomalaisten kanssa vehtaavista ihmisistä.

Pidin kirjasta ja sen kauniista kielestä. Jos jotain olisin tähän toivonut, niin karttaa tapahtumapaikoista ja sanastoa. Kaikkien karjalankielisten sanojen tarkoitus ei tullut ilmi asiayhteydestä ja aina kun jouduin googlaamaan sanan merkitystä, lensin hetkeksi ulos tarinasta. 

Myös lopun silmitön väkivaltaisuus tuntui aivan turhalta. Kyllä ne sodan kauhut tulivat selväksi muutenkin eikä kuolemilla mässäily tuonut tarinaan enää mitään uutta.

Kirjan tiedot:

Merja Mäki: Itki toisenkin | Gummerus 2024 | 415 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Amman lukuhetki, Kirjasähkökäyrä, Tarukirja ynnä muut

Haasteet:

* Helmet 2025 : 30. Kirjassa on häät tai hautajaiset

* Paha mieli, paras mieli : Kuoleva kieli (karjala)

* Lukumatka menneisyyteen : 18. Kirjassa on susi tai mainitaan susi

Roope Lipasti: Luutnantti Ströbelin istumajärjestys

Kohtasin luutnantin ensimmäisen kerran, kun hän asteli laivasta laskusiltaa ja veti keuhkoihinsa syksynkirpeää ilmaa, johon sekoittui kaupungin sadoista savupiipuista ylöspuskevaa savua.

Alun perin lainasin Roope Lipastin Luutnantti Ströbelin istumajärjestyksen isälleni joululukemiseksi. Olen hänen vakituinen kirjadiilerinsä ja tällä kertaa osuin valinnassani ihan nappiin. Lukemista säestäneestä naureskelusta ja satunnaisista lukuotteista päättelin, että tämän voisin lukea itsekin.

Luutnantti katseli vilinää mielissään ja kertoi, että on olemassa sanonta, jonka mukaan kaikki tiet vievät Roomaan.

-Mutta kun minä kuljin pitkin poikin Saksanmaata, niin ymmärsin, ettei se pidä paikkaansa, sillä suurin osa niistä teistä vei helvettiin. Sen sijaan kaikki kunnon tiet vievät Turkuun, hän sanoi ja osoitti kädellään kuinka Viipurintie, Härkätie, Satakunnantie sekä Pohjanmaantie kaikki päätyivät Suurtorille, jossa me seisoimme.

Me siis tavallaan olimme maailman keskipisteessä, ja se oli ajatus joka sai minut päästäni pyörälle.

(s. 102-103)

Tarinassa ollaan siis Turussa vuodessa 1631. Satamaan saapuu sodassa loukkaantunut luutnantti Ströbel. Hän saa, tai pikemminkin junailee itselleen, tehtäväkseen tilata Turun tuomiokirkkoon penkkejä, joille täytyy tietenkin laatia istumajärjestys. Eihän kaupungin kerma sentään voi istua rahvaan kanssa samassa penkissä, Luoja paratkoon.

Tästä käynnistyy veijaritarina, jota kertovat orpopoika Påval ja helmenompelija vaimo Valpuri. 

Ströbel käyttää hyväkseen Påvalin surkeaa tilaa- siis anteeksi, ottaa pojan siipiensä suojaan palvelijakseen. Påval-parka on huomattavasti naiivimpi kuin kirjan lukija, joka näkee ketunhännän Ströbelin kainalossa kilometrin päähän.

Vaimo Valpuri puolestaan kipuilee naisen ahtaassa roolissa. Hänen aviomiehensä on kaikin tavoin saamaton, makuuhuonepuuhat mukaan lukien. Valpuri on se, jolla on älyä ja taitoa, mutta hän ei saa edes harjoittaa ammattiaan ilman miehensä lupaa. Voi että oli raivostuttavaa lukea sitä vähättelyä, jota Valpuri saa osakseen kirkonmiesten ja raatimiesten ja noin ylipäätään miesten taholta!

Paitsi Ströbelin, joka on erilainen ja eräänlainen valistuksen ajan airut. Sotatantereilla hänelle on käynyt tuskallisen selväksi, että herrasväen ulos pullahtaneet suolet ovat ihan samanlaisia kuin rahvaankin. Näin radikaalia ajatusta sopii tuskin lausua ääneen.

Ströbelin saapuminen saa lopulta koko Turun sekaisin. Tarinassa piikitellään ihmisten pikkumaisuutta, kateutta ja kunnianhimoa. Hyvin paistetulla kinkulla saa varmasti paremman paikan kirkosta, eikö vain, vaikka Jumalahan luomakunnan paikat on asettanut, eihän sitä toki kukaan kyseenalaista, pois se meistä (tässä olisi vähän viiniä kinkun kylkeen).

Tykkäsin kirjasta, jonka loppu oli yllättävä! Jos pidät mustasta huumorista, saatat hyvinkin pitää tästäkin. Lipastilla on taito esittää asiat juuri sopivan piikikkäästi.

Loppua kohti tämä meni kyllä niin raa’aksi, että mahtui juuri ja juuri omalle mukavuusalueelleni. Ihmisen kyky aiheuttaa tuhoa ja tuskaa on uskomaton, sodassa ja se ulkopuolella. 

Kirjan tiedot:

Roope Lipasti: Luutnantti Ströbelin istumajärjestys | Atena 2024 | 365 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Tuijata, Kirjasähkökäyrä, Tpi's reading diary

Haasteet:

* Helmet 2025 : 34. Kirjassa on tunnettu rakennus

* Lukumatka menneisyyteen : 8. Kirjassa on paikka, jota pidetään/on pidetty pyhänä

Malinda Lo: Last Night at the Telegraph Club

The Miss Chinatown contestants were clustered together behind a canvas screen near the stage.

Harhauduimme Lauran kanssa Austeneista vähän toisenlaiseen historialliseen romaaniin. Malinda Lon Last Night at the Telegraph Club olikin niin hyvä, että seuraavaksi luemme sen itsenäisen jatko-osan.

17-vuotias Lily Hu saa käsiinsä lesbobaarin mainoksen ja siitäpä avautuukin ovi ihan uuteen maailmaan, johon hän tutustuu kurssikaverinsa Kathin kanssa. Vuosi 1954 Yhdysvalloissa ei kuitenkaan ole hyvä aika olla sen enempää sateenkaareva kuin kiinalaistaustainen, eikä naisenakaan ole helppoa.

Tämä osoittautui tosi vetävästi kirjoitetuksi ja loppua kohti mentäessä myös jännittäväksi YA-kirjaksi. Koska se sanotaan suoraan kirjan takakansitekstissä, ei ole juonipaljastus kertoa, että tämä on myös tarina Lilyn ja Kathin rakastumisesta. Lukiessa odotti sekä sitä että pelkäsi tyttöjen löytämän queer-kuplan puhkeamista.

Tykkäsin tosi paljon kirjan ajankuvasta! Amerikassa pelätään kommunismia ja kiinalaistaustaisia henkilöitä epäillään vakoojiksi. Lilyn perhekin joutuu pelkäämään sitä, että heidät tai ainakin isä karkotetaan Kiinaan, niin Yhdysvaltojen kansalaisia kuin he ovatkin. 

Siksi Telegraph Clubille meneminen vaatii Lilyltä aivan erityistä uhkarohkeutta: hän ei voi jäädä kiinni millään lailla epäilyttävistä olosuhteista, koska se vaikuttaa koko perheeseen

Lilyn kasvutarina ja itsensä löytäminen heijasti myös hienosti ja kipeästi aikaansa. Hänellä ei ensin ole edes sanoja, joilla kuvata tunteitaan ja itseään. Ensiaskel oman identiteetin löytämiselle on mainoskuva drag king Tommy Andrews’ta, joka tuntuu hengästyttävän, jännittävän kielletyltä ja kiehtovalta. 

Lilyn rohkeuden kasvamista ja identiteetin rakentumista kuvattiin todella hyvin, samoin sitä, millainen sateenkaariyhteisö tuohon aikaan oli.

Ja tykkäsin siitä, että sekä Lilyllä että Kathilla oli aikansa tytöille epätavallisia mielenkiinnon kohteita. Kath haluaa lentäjäksi ja Lily katsoo vielä kauemmas, avaruuteen asti. Hänen esikuvansa on täti, joka työskentelee yhtenä NACAn (NASA) ihmistietokoneista eli naistyöntekijänä, joiden laskelmien ansiosta astronautit ylipäätään pääsivät avaruuteen asti. 

Lilyn haaveet Kuun saavuttamisesta tuntuivat sikäli hauskoilta, että hänelle utopiaa oleva asia on meille jo historiallinen tapahtuma.

Eli lopputulema tosi kiva kirja ja lukukokemus, suosittelemme lämpimästi!

Kirjan tiedot:

Malinda Lo: Last Night at the Telegraph Club | Dutton Books 2021 | 409 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Helmet 2025 : 6. Kirjassa on prologi eli esipuhe

* Herkulliset kirjat : Kirja kertoo baarista

* Kohti ääretöntä : LaNu-kirja

* Lukumatka menneisyyteen : 15. Nuorille tai nuorille aikuisille suunnattu kirja

Lynn Messina: Kohtalokas kihlaus (Beatrice Hyde-Clare ratkaisee #04)

Mikäli Beatrice Hyde-Clare oli hetkeäkään ajatellut korkea-arvoisen lordin kiintymyksen voittamisen estävän häntä kohtaamasta sen seuraamuksia, että oli paljastanut murhaajan loisteliaassa seurapiiritapahtumassa, hänet vapautti kuvitelmasta välittömästi hänen tätinsä, joka oli niin kauhistunut sukulaistyttönsä julkeudesta, että hädin tuskin kykeni pitämään arvokkaan hymyn kasvoillaan.

Tämä neljäs osa Lynn Messinan Beatrice Hyde-Clare -sarjaa odotteli lukemista monta kuukautta. Olen tykännyt tästä sarjasta tosi paljon, mutta jotenkin ei vain ollut aiemmin sopiva lukufiilis pienelle historialliselle murhalle.

Kohtalokas kihlaus jatkaa suoraan siitä, mihin edellinen osa Murhatun rakastajan tapaus jäi. Bea on saanut murhaajan kiinni kesken seurapiirijuhlien ja onnistunut sen tuoksinassa kihlaamaan Kesgraven herttuan. Se on tuo jälkimmäinen, joka järkyttää ihmisiä enemmän. Miten ihmeessä mitäänsanomaton Beatrice on hurmannut seurapiirien tavoitelluimman poikamiehen?

Bea itse ei ole varsinaisesti hämmästynyt, mutta lähestyvän avioliiton realiteetit alkavat painaa hänen mieltään. Laajat tilukset, suuri palveluskunta ja herttuattaren asema eivät oikein houkuta vaatimattomampaan elämään tottunutta Beaa.

Lisäksi on se pikkujuttu, että avioliitossa hän on jos ei Kesgraven omaisuutta niin melkein kuitenkin. Entä jos herttua kieltää Beaa harrastamasta murhatutkimuksia tai tekemästä mitään muutakaan hauskaa? Kun oma elämä on nyt viimeinkin löytynyt, Bea joutuu pohtimaan olisiko valmis luopumaan siitä edes herttuan vuoksi.

Vuosikymmenten ajan Bea oli vetänyt itseään yhä tiukemmalle kerälle, tehden itsensä pienemmäksi ja vähemmän tärkeäksi säilyttääkseen tätinsä ja setänsä hyvän tahdon, mutta hän tunsi vain aavistuksen kiintymystä heitä kohtaan. Kuinka paljon pahempi tilanne voisi olla Kesgraven kanssa, jota hän rakasti epätoivolla, joka melkein kauhistutti häntä?

(s. 128)

Tämän osan murhajutussa sukelletaan vielä syvemmälle historiaan. Bea nimittäin selvittää omien vanhempiensa murhaa. Ainoat tietolähteet tuntuvat olevan niiden henkilöiden muistot, jotka tunsivat hänen vanhempansa, ja jokainen heistä on nähnyt Claran ja Richardin eri tavalla. Tämä oli itse asiassa ihan kiinnostava juttu, jos kohta loppukohtaus tuli vähän turhan äkkiä.

Kokonaisuutena tämä oli sellainen välikirja. Niitä sarjan osia, joissa paketoidaan ensimmäisten kirjojen kantava juoni (Bean ja Kesgraven rakastuminen) ja siirrytään kohti seuraavaa (heidän avioliittonsa onnistuminen). En pitänyt tästä ihan yhtä paljon kuin muista osista, mutta sarja saanee lisää vauhtia viidennessä osassa.

Tähän oli muuten vaihtunut suomentaja. Edelliset osat suomensi Nelli Hietala, tämän Meri Kapari.

Kirjan tiedot:

Lynn Messina: Kohtalokas kihlaus | Aula & Co. 2024 | 276 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: A Nefarious Engagement (2018) | Suomennos: Meri Kapari

Haasteet:

* Helmet 2025 : 24. Kirjassa tehdään laittomuuksia

* Lukumatka menneisyyteen : 12. Kirjassa muistellaan tai käsitellään muistoja

Sarah Lark: Tulikukkien aika

“Hyvää huomenta, opettaja!”

Vuoden viimeiseksi kirjaksi jäi tänä vuonna Sarah Larkin tiiliskivi Tulikukkien aika. Olen lukenut Larkin edellisen Uuteen-Seelantiin sijoittuvan sarjan, ja tässä kirjassa oli samat hyvät ja huonot puolet kuin siinäkin.

Tarina sijoittuu 1800-luvu ensimmäiselle puoliskolle. Preussilainen vanhaluterilainen kylä pakkaa laukkunsa ja muuttaa Uuteen-Seelantiin. Joukossa on myös Ida, joka on kasvatettu nöyräksi ja vailla omia toiveita olevaksi nuoreksi naiseksi. Samaan aikaan määränpäässä Cat pakenee seksityöläisen kohtaloa ja päätyy maoriheimon kasvatiksi.

Eli samoja teemoja tässäkin sarjassa. Eurooppalaiset uudisasukkaat muuttavat Uuteen-Seelantiin, jossa vastassa on runsaasti vastoinkäymisiä ja pelottavat maorit. Nämä uudisasukkaat eivät edes halua sopeutua uuteen maailmaan vaan roikkuvat knysin hampain kiinni omissa tavoissaan, kielessään ja uskossaan.

Päähenkilöinä kaksi tai oikeastaan kolme nuorta naista, joita miehet pyrkivät alistamaan ja kontrolloimaan joka suunnalta. Lammastiloja perustetaan jälleen.

Lark kirjoittaa vetävästi ja uudisasukkaiden suurimmaksi osaksi itseaiheutetut ongelmat olivat kiinnostavaa luettavaa. Tarinassa on mukana oikeita historiallisia tapahtumia ja henkilöitä pienillä fiktiivisillä lisäyksillä.

Tässä kirjassa erittäin vahvana teemana oli tuo vanhaluterilainen uskonto, jossa naisen paikka on miehen ja nyrkin, hellan tai patjan välissä. Idan elämässä tämä näkyy alistumisena ensin isän ja sitten väkivaltaisen juoppomiehensä vallan alle. Kirjassa on liki 1000 sivua ja minua alkoi Idan jatkuva kurjistelu ja alistuminen jo väsyttää.

Tulikukkien ajassa oli vähän vähemmän seksuaalista väkivaltaa kuin muissa lukemissani Larkin kirjoissa, mutta ei siltä silti vältytty ja sen uhka leijui naisten päällä koko ajan. Sitä luulisi, että naishahmoja voisi traumatisoida muillakin tavoilla kuin raiskauksilla, mutta monille kirjailijoille se tuntuu olevan itsestään selvä ja helppo valinta. 

Joka tapauksessa kirja oli tosiaan kokonaisuutena viihdyttävää luettavaa. Kaikista hahmoista pidin eniten paremmista oloista lähteneestä Janesta, joka harmi kyllä joutuu kirjailijan taholta läskifobian uhriksi. Eihän pulskempi ja kunnianhimoinen nainen voi olla haluttava kuin maorien mielestä.

Kirjan tiedot:

Sarah Lark: Tulikukkien aika | Bazar 2024 | 973 sivua | Kirjastosta

Saksankielinen alkuteos: Die Zeit der Feuerblüten (2013) | Suomennos: Sanna van Leeuwen

Luettu myös:

Ainakin Kirjarouvan elämää ja Kirjojen kuisketta

Haasteet:

* Tiiliskiven neljä vuodenaikaa: Syksy

* Paha mieli, paras mieli : Uskonnon uhri

* Luonto sivuilla : Vehreys

Marie Benedict: Agatha Christien arvoitus

Kirje värähtelee pöydällä lähes samaan tahtiin lattian poikki jysähtävien askelten kanssa.

Nyt tekisi vähän mieli lukea ihan tietokirjana Agatha Christien elämäkerta. Marie Benedictin Agatha Christien arvoitus on nimittäin fiktiivinen sellainen ja herätti koko joukon kysymyksiä siitä, millainen kirjailija mahtoikaan olla eläessään.

Kirjassa on kaksi aikatasoa. On joulukuu vuonna 1926, jolloin Agatha katoaa yhdeksitoista päiväksi. Poliisit ovat pian oven takana kovistelemassa aviomiestä, jolla onkin luurankoja kaapissaan. Toinen aikataso menee kauemmas ja kertoo Agathan ja Archien avioliitosta ensitapaamisesta alkaen.

Yhtäällä siis Archie räpistelee poliisien ja toimittajien keskellä, toisaalla Agatha kasvaa vaimoksi ja kirjailijaksi. Mietin lukiessani, että mikähän tämän jutun juoni lopulta onkaan, mutta kyllähän se selvisi.

Ja sitten päästiinkin tuohon “mutta millainen ihminen Agatha oikeasti oli” -kysymykseen, ja saman voi toki esittää myös Archiesta.

Sikäli mikäli minä osaan googlettaa, aikajana ja tapahtumat pitivät pääpiirteittäin paikkansa. Christien pariskunnan avioliitto tosiaankin eteni niiden merkkipaalujen kautta, joita tarinassa seurataan. Agatha todellakin katosi yhdeksitoista päiväksi ja kun hänet löydettiin, hän väitti kärsivänsä muistinmenetyksestä.

Kukaan ei tiedä, mikä totuus katoamisen takana on ja Benedict tarjoilee tässä ihan kiinnostavan vaihtoehdon. Ei se mielestäni kaikkein uskottavin ole, mutta todellisuuteen perustuvaa jännäriviihdettähän tämä oli.

Tämä oli sikäli mielenkiintoisesti kirjoitettu, että tarina ei välillä tuntunut oikein etenevän, mutta sitten huomasinkin ahmineeni sata sivua ihan huomaamatta. Se siis eteni kuitenkin ja oli niin ahmittavasti kirjoitettu, että en edes pysynyt oman lukutahtini mukana. Hämmentävä tunne!

Benedict on kirjoittanut muitakin samanlaisia kirjoja, fiktiivisiä naiselämäkertoja, ja ne alkoivat kyllä kiinnostaa tämän myötä.

Kirjan tiedot:

Marie Benedict: Agatha Christien arvoitus | Sitruuna 2024 | 304 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: The Mystery of Mrs. Christie (2021) | Suomennos: Hanni Salovaara

Luettu myös:

Ainakin Kirjojen kuisketta

Haasteet:

* Helmet 2024 : 6. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1920-luvulle [46/50]

* Elämänkertabingo : Nero/Ikoni/Diiva

Julia Barrett: The Third Sister

Sorry is the portion of a third sister.

Jatkoimme Lauran kanssa Austen-luentaa epävirallisella Järjen ja tunteiden jatko-osalla eli Julia Barrettin The Third Sister -romaanilla. Lukeminen oli sikäli vähän haastavaa, että Open Library hajosi kesken kaiken ja lukemiseen tuli viikkojen tauko ennen kuin he saivat homman taas toimimaan.

Jos et muuten vielä tiennyt Open Librarysta, niin tiedoksi, että se on varsin kätevä ja ilmainen sivusto kirjojen lukemiseen. Sinne on skannattu paljon kaikenlaista ja kirjat pääsee lukemaan kirjautumisen vaivalla.

The Third Sister lupailee kertovansa kolmannesta Dashwoodin sisaresta Margaretista. Häntä ei mainittu kovin montaa kertaa alkuperäisteoksessa ja niinpä kirjalla olikin mahdollisuus lähteä melkein mihin tahansa suuntaan.

Kirjailija päätti kuitenkin olla lähtemättä mihinkään. Margaretin ainoa luonteenpiirre on olla ah niin täydellinen, eikä hän tee tarinassa oikein mitään. No, löytyy hänelle lopuksi aviomies, tietenkin rikkaampi ja täydellisempi kuin vaikkapa nyt eversti Brandon ja Edward Ferrars.

Kiinnostavimmat osuudet olivatkin lopulta ne, jotka kertoivat Elinorista ja Mariannesta.

En myöskään lämmennyt kirjoitustyylille, joka yritti jäljitellä Austenia onnistumatta siinä.

Kieltämättä lukukokemusta väritti varmasti Järki ja tunteet ja merihirviöt, jonka ehdimme lukea odottaessamme Open Libraryn toipumista. Siinä oli vauhtia ja juonta, ja Mariannessakin oli muuta kuin täydellistä täydellisyyttä. Sitä voin suositella, tätä en.

Mutta tulipahan luettua.

Kirjan tiedot:

Julia Barrett: The Third Sister | Dutton Adult 1996 | 256 sivua | Open Librarysta

Jane Austen & Ben H. Winters: Järki ja tunteet ja merihirviöt

Dashwoodit olivat asuneet Sussexin kreivikunnassa suuresta muutoksesta lähtien, siitä saakka, kun maailman vedet kylmenivät ja kääntyivät ihmisen poikia vastaan ja paha alkoi liikkua syvyyksissä.

Austen-lukupiiri Lauran kanssa jatkui tällä Ben H. Wintersin Järki ja tunteet -parodialla. Se osoittautui paremmaksi kuin oletin, ja jotenkin kirjan huumori ja yliampuvuus iskivät minuun juuri sopivasti.

Järki ja tunteet ja merihirviöt sisältää, no, merihirviöitä. Juoni on pääpiirteittäin sama kuin alkuperäisteoksessa, mutta meri on noussut ihmiskuntaa vastaan. Sankarittaremme kohtaavat jos jonkinlaisia kauhukalmareita, verenhimoisia merirosvoja ja muita mukavia tämän genren trooppeja ja kliseitä.

Ehkä parasta kirjassa oli se, että nämä lonkerokaverit tekivät päähenkilöistä oikeita toimintasankareita. Dashwoodin naiset ovat aina valmiina tarttumaan harppuunaan ja Marianne rakastaa lukea traagisista merionnettomuuksista. Naisessa arvostetaan hyvää hapenottokykyä, vankkoja hartioita ja vahvoja pohkeita, koska milloin tahansa voi joutua kauhomaan karkuun jättiravuilta.

Siinä missä alkuperäisteos oli ennen kaikkea romanssi ja tapakomedia, Merihirviöt on kauhuseikkailu, jossa veri ja suolenpätkät lentävät rakkausdraamojen lisäksi. Siksi olikin vähän merkillistä, että Willoughbyn konnuutta lievennettiin: lehtolasta ei ole, vaikka Eliza muuten joutuukin häpäistyksi. Merkillistä kainostelua ottaen huomioon kaiken väkivallan.

Kirjassa tuotiin myös aika painokkaasti esiin se, miten palvelijoilla ja britti-imperiumin kolonialismilla ei ollut paikkaa Austenin kirjassa. Tässä parempi väki kääntää katseensa pois, kun merihirviöt teurastavat palvelijoita, ja Lady Middleton on kaukomailta tuotu ryöstösaalis. Lauran kanssa jännättiinkin pääseekö Lady ikinä pakoon vai ei!

Kokonaisuutena tykkäsin kirjasta ja sen seikkailuhengestä. Merihirviöt istuivat yllättävän hyvin tuttuun juoneen ja juonenkäänteitä riitti vaikka muille jakaa.

Kirjan tiedot:

Jane Austen & Ben H. Winters: Järki ja tunteet ja merihirviöt | Schildts 2011 | 350 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: Sense and Sensibility and Sea Monsters (2009) | Suomennos: Virpi Vainikainen

Luettu myös:

Ainakin Nenä kirjassa ja Kirjamielellä

Haasteet:

* Paha mieli, paras mieli : Kolonialismi

* Luonto sivuilla : Tuho

Maire Lankinen & Nazzareno Sifo: Maire: Hänen Majesteettinsa palveluksessa

Puhelimen näytöllä luki soittajan nimi: “Äiti, Maire Lankinen”.

Maire Lankisen elämäkerta Maire: Hänen Majesteettinsa palveluksessa on tullut vastaan useammassakin paikassa viime aikoina. Minulle tämä oli niitä kirjoja, joiden kirjoitustyyli ei hirveästi napannut, mutta sisältö oli kiinnostavaa ja suorastaan herttaista.

Toinen ja oikeastaan kirjan pääkirjoittaja on Nazzarena Sifo, Mairen poika, joka on onneksi kirjannut ylös jo iäkkään äitinsä perin harvinaislaatuisen elämäntarinan. Tai ainakin ne kuninkaalliset vuodet siitä.

Hypätään siis vuoteen 1960, jolloin 28-vuotias Maire työskentelee sisarensa kampaamossa. Helsingin Sanomissa on lehti-ilmoitus, jossa haetaan suomalaisia tyttöjä kotiapulaisiksi Englantiin. Maire on kielitaidoton, mutta sisukkuutta ja heittäytymistä häneltä löytyykin sen edestä.

No, elämä on valintoja. Ei siihen sen enempää mietiskelyä tarvittu.

(s. 22)

Ollapa yhtä (uhka)rohkea!

Maire siis pakkaa laukkunsa ja lähtee Englantiin. Ensin Windsoriin arkkitehtiperheeseen, mutta Lontoo houkuttaa enemmän. Ihmeellisen sattuman ja hyvän ajoituksen kautta Maire päätyy sisäköksi Buckinghamin palatsiin.

Kirja on mitä mainioin ajankuva ja Mairen elämä melkoinen todiste siitä, että joskus on hyvä ottaa riski ja uskaltaa. Loppujen lopuksi hän viettää palatsissa kolmisen vuotta ennen kuin koti-ikävä vie voiton. Vaikka Suomi on vertailussa vielä sodan arpeuttama ja köyhä, se on kuitenkin koti.

Mutta Lontoossa ollessaan Maire seuraa palatsin elämää jos ei eturivistä niin ainakin toisesta. Kuninkaallista perhettä hän näkee harvemmin, mutta aina aivan erityislaatuisesta vinkkelistä. Kuinka moni suomalainen voi sanoa saaneensa kuningattarelta joululahjan kättelyjen kera?

Kiva hyvän mielen elämäkerta, joka oikein kutsuu tekemään elämässä mairet eli jotain odottamatonta ja rohkeaa!

Kirjan tiedot:

Maire Lankinen & Nazzareno Sifo: Maire: Hänen Majesteettinsa palveluksessa | Johnny Kniga 2024 | 250 sivua

Haasteet:

* Elämänkertabingo : Kirjagramista bongattu

Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan joulutarinat (Puuvillatehdas #04)

Merikapteenin rouva Loviisa Helin nykäisi salin paksut viininpunaiset samettiuutimet syrjään ja silmäili ulos.

Vielä ei ole kovin jouluinen olo, mutta talven ensimmäinen joulukirja on jo luettu. Ann-Christin Antellin Puuvillatehtaan joulu tulikin kirjastoon aiemmin kuin odotin ja koska varausjonoa on, kiilasi se lukulistan kärkeen.

Kyseessä olikin novellikokoelma, jossa seikkailevat Antellin Puuvillatehdas-sarjasta tutut hahmot. Yleisen jouluttelun lisäksi tarinoiden teemoina ovat toisten auttaminen ja miesten odotus. Jokaisessa tarinassa nimittäin odotellaan muualla olevaa miestä joulupöytään saapuvaksi.

Loviisan joulussa ollaan vuodessa 1865 ja novellin nimihenkilö odottelee merikapteeninsa paluuta. Jos nyt oikein muistan niin edellisissä osissa Loviisa oli varsin tiukka täti ja tässä nuoremmassa Loviisassa on selvästi vanhemman piirteitä. Hän auttaa kyllä huono-osaisempia kunhan he eivät vain tule liian lähelle.

Joulu Örndahlin ruukissa hyppää vuoteen 1896. Martan perheessäkin odotellaan (otto)isän paluuta Englannista. Enemmän keskitytään kuitenkin ruukin köyhiin työntekijöihin ja lasten leikeissä sattuneeseen onnettomuuteen, joka uhkaa kaikkien jouluiloa.

Joulu Falken linnassa vietetään vuonna 1939 sodan keskellä. Paula kipuilee tylyn anoppinsa hoiteissa ja toivoo saavansa miehensä ehjänä kotiin rintamalta. Sota on läsnä joka hetkessä ja tuo tuhojaan puuvillatehtaaseenkin. Tämä oli näistä tunnelmaltaan ehdottomasti synkin tarina.

Kokonaisuutena näitä oli kiva lukea ja oli kiinnostavaa seurata, millaista joulunvietto oli eri aikoina. Eroja oli niin tarjoiluissa kuin esimerkiksi sanastossa (milloin Pähkinänrusentajasta tuli Pähkinänsärkijä?) ja tavoissakin.

Minua jäi kuitenkin mietityttämään eniten se, miten uskomattoman hyväosaisia nämä sankarittaremme olivatkaan. Kyllähän he palkollisiaan auttavat, mutta paljonko se jouluinen piparkakku lämmittää kun muuten eletään köyhyydessä? Ruukilla ahertavat työntekijät saavat vain muruset siitä, mitä herroille ja rouville kertyy, ja siitäkin vähästä pitäisi kiittää melkein polvillaan.

Eriarvoisuuden ja köyhyyden teemat jäivät niin vahvasti mieleeni, että ne jyräsivät novellien jouluilon ohi.

Kirjan tiedot:

Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan joulutarinat | Gummerus 2024 | 272 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Luonto sivuilla : Kylmyys

* Herkulliset kirjat : Kirjassa on leivoksia

Päivi Alasalmi: Meren ja veren liitto

Aurinko oli kadonnut taivaalta kuin petollinen rakastettu, peittynyt pilviin ja palavien talojen savuun.

Päivi Alasalmen Meren ja veren liitto oli yksi niistä kirjoista, joita odotin eniten tänä vuonna. Olen tykännyt muistakin lukemistani Alasalmen historiallisista romaaneista ja tässä on tapahtumapaikkana Hailuoto, jossa kävin toissa kesänä.

Tarina kiertyy vuoden 1714 murhaperjantain ympärille. Isovihan aikaan venäläiset sotilaat teurastavat suomalaisia armotta ja Pohjois-Pohjanmaan rannikolta pyritään karkuun Ruotsin puolelle. Hailuoto on välietappi, jonka venäläiset kasakat löytävät juuri, kun saari on pullollaan pakolaisia. Seuraa hirvittävä verilöyly, jossa sadat ihmiset saavat surmansa muutamassa tunnissa.

En olettanutkaan tämän olevan mikään hyvän mielen tarina, mutta välillä kasakoiden hirmutekojen kuvaaminen meni mielestäni liiallisuuksiin. Kyllä minä yhdestäkin esimerkistä ymmärsin, että naiset raiskattiin ja ihmisiä poltettiin elävältä.

Mutta raaoista yksityiskohdista huolimatta tarina oli vetävästi kirjoitettu ja teemoiltaan edelleen valitettavan ajankohtainen. Karoliinisotilas Matthias kiiruhtaa varoittamaan sukulaisiaan lähestyvistä sotilaista. Sota on turruttanut Matthiaksen tunteet ja inhimillisyyden melkein kokonaan, ja välittämistä löytyy vain sukulaisia ja uskollista hevosta kohtaan.

Matthiaksen nuori siskontyttö Christina vihitään kiireesti ja lähetetään pakoon Hailuodon kautta Ruotsiin. Matkalla Christina näkee niin ystävällisiä tekoja kuin ääretöntä julmuuttakin. Selviytymiseen vaaditaan raudanlujaa tahtoa ja myös häikäilemättömyyttä. Hänen rankka matkansa ja kokemuksensa ovat varmasti sellaisia, joita monet pakolaiset jakavat tänäkin päivänä.

Hailuodon tapahtumat veivät vähemmän sivutilaa kuin odotin, mutta se ei haitannut lukukokemusta. Kun sen tiesi olevan tulossa, sitä odotti sydän kurkussa ja pahinta peläten, ikään kuin ruuvi olisi kiristynyt koko ajan tiukemmalle ja tiukemmalle.

Kirjan tiedot:

Päivi Alasalmi: Meren ja veren liitto | Gummerus 2024 | 332 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Kirsin kirjanurkka, Kirjojen keskellä, Kirjarouvan elämää ynnä muut

Haasteet:

* Helmet 2024 : 11. Kirjan kannessa tai nimessä on yksi neljästä elementistä [44/50]

* Paha mieli, paras mieli : Evakko/pakolainen

* Herkulliset kirjat : Kirjassa tarjotaan ruokaa

Dana Schwartz: Anatomy: a Love Story

“Hurry up!”

Dana Schwartzin YA-kirja Anatomy: a Love Story päätyi lukulistalleni upean kansikuvan vuoksi. Onnittelut tekijälle todella onnistuneesta työstä, jossa kirjan teemat on visualisoitu kekseliäästi tuon anatomisesti oikean muotoisen sydänhelman kautta!

Goottihenkisen ja frankensteinmaisiin ulottuvuuksiin päätyvän tarinan päähenkilö on 17-vuotias Hazel Sinnett, jonka intohimo on kirurgia. Ja siis todellakin intohimo. Tuo alaotsikon rakkaustarina tuntuu viittaavan enemmän Hazelin kiihkeään rakkaussuhteeseen lääketieteen kanssa kuin haudanryöstäjä Jackiin, joka oli aika yhdentekevä hahmo.

Tykkäsin tosi paljon Hazelista, joka tuntee olevansa loukussa omien toiveidensa ja seurapiirien odotusten välissä. Vuosi on 1817, jolloin hienot naiset ovat vaimoja eikä kukaan nainen ole kirurgi, ikinä. Hazel etsii porsaanreikiä päästäkseen opiskelemaan lääketiedettä ja toivoo, että kihlattu tukisi häntä unelmien toteuttamisessa.

Hah, joopa joo.

Kirjassa on koko ajan mukavan painostava ja synkkä tunnelma, ja Hazel viettää aikaa kyynärpäitään myöten vainajien sisuksissa. Yksi teemoista onkin se hirvittävä väkivalta, jota lääketieteen kehittyminen on vaatinut. Haudanryöstö on vain jäävuoren huippu. Vaikka tarina ottaakin lopussa kauhukirjakierroksia, tuo on kuitenkin ihan totta. Jäinkin pohtimaan sitä, millaisille luurankovuorille ja huonompiosaisten hyväksikäytölle nykykirurgia on rakentunut.

Lainasin jo tämän jatko-osan, joka toivottavasti jatkaa samoilla linjoilla! Hazelin makaaberi intohimo ja koko vain synkistyvä juoni iskivät minuun ihan täysillä.

“Well,” Iona said slowly, “perhaps you could take only one book with you to read at the gardens. After all, you’ll only be there for the afternoon.”

Hazel choked on her tea. “One book? One book? Now you’re being absurd. What if I finish it? Or what if I find it impossibly dull, what then? What am I supposed to read if I either complete the book I brought or I otherwise discover it to be unreadable? Or what if it no longer holds my attention? Someone could spill tea on it. There. Think of it. Someone could spill tea on my one book, and then I would be marooned. Honestly, Iona, you must use your head.”

“Two books then, miss.”

(s. 216-217)

Kirjan tiedot:

Dana Schwartz: Anatomy: a Love Story | Piatkus 2022 | 336 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* YA-lukuhaaste : Viiden tähden kirja

* Paha mieli, paras mieli: Väkivalta

Jane Austen: Järki ja tunteet

Dashwoodin suku oli asunut Sussexissa kauan.

Jane Austen -lukupiiri Lauran kanssa jatkuu! Tällä kertaa vuorossa oli Austenin esikoisteos, Järki ja tunteet vuodelta 1811. Nuo reilut 200 vuotta eivät ole himmentäneet kirjan hohtoa tai vieneet vauhtia juonenkäänteistä.

Tarinahan alkaa siitä, kun Dashwoodin perheen isä kuolee ja saita poika vaimoineen haluaa heittää lesken ja tämän tyttäret pihalle. Onneksi ystävällinen sukulaismies tarjoaa naisten käyttöön pientä huvilaa, jonka ympäristössä vaanii muun muassa muuan eversti Brandon.

Ja sanon "vaanii", koska kumpikaan meistä lukijoista ei lämmennyt ajatukselle siitä, että 35-vuotias eversti rakastuu 16-vuotiaan Marianneen. Koko kaksikon perhe- ja ystäväpiiri ryhtyy lopulta painostamaan Mariannea hyväksymään Brandonin, koska onhan varakas eversti sentään varsin mukava saalis köyhtyneelle neidolle.

Joo ei.

Brandonilla oli paljon enemmän keskusteltavaa ja varmaan yhteistäkin vanhemman Dashwoodin sisaren eli Elinorin kanssa. Ikävä kyllä Elinor päätyi varsin mitäänsanomattoman miehen vaimoksi, mutta toisaalta, ainakin hän valitsi itse.

Kokonaisuutena kirja oli kuitenkin todella viihdyttävä ja varsinainen draaman vuoristorata! Tylsiä hetkiä ei ehtinyt olla, kun potentiaalisia morsiamia ja sulhoja metsästettiin, luurankoja kaivettiin kaapista, tunteita tukahdutettiin ja salaisuuksia tunki sisään ovista ja ikkunoista.

Mutta ei siinä kyllin; sillä kun ihmiset ovat päättäneet käyttäytyä tavalla, jonka he tietävät vääräksi, heitä loukkaa se, että heiltä odotetaan parempaa.

(s. 220)

Ihmiset olivat yhtäältä ihanan ilkeitä ja toisaalta myös lempeitä toisilleen. Esimerkiksi Lucy-neiti aikoo piru vieköön naida rahaa ja sen hän tekeekin keinoja kaihtamatta. Vaikka hän kauhea olikin, pitää kyllä ihailla naista, joka taistelee tiensä voittoon siinä pienessä laatikossa, joka naiselle tuona aikana ja tuossa paikassa oli annettu.

Tässä puhuttiin muuten yllättävän suoraan seksistä ja raskauksista, eikä pelkästään avioliiton yhteydessä. Lehtolapsia epäillään ja löytyy, ja niiden todetaan pilaavan nimenomaan naisen elämän ja maineen. Mies liitelee vastuusta vapaana vaikka hänet isäksi tiedettäisiinkin.

Emme tykänneet Willoughbysta, sanonpa vaan.

Eli siis hieno kirja, jossa draamaa ja yllätyksiä riitti!

Kirjan tiedot:

Jane Austen: Järki ja tunteet | WSOY 2014 (1. p. 1952) | 339 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: Sense and Sensibility (1811) | Suomennos: Aune Brotherus

Luettu myös:

Sallan lukupäiväkirja, Lumiomena, Amman lukuhetki ynnä muut

Rachel Billingham: Emma & Knightley: Perfect Happiness in Highbury

Emma Knightley, handsome, clever and rich, with a husband whose affection for her was only equalled by her affection for her, had passed upward of a year of marriage in what may be described as perfect happiness; certainly this is how she described it to herself as she sat at her writing desk from which she had an excellent view of her father, Mr Woodhouse, taking a turn round the shrubbery on the arm of her beloved Mr Knightley.

Emman jälkeen päätimme Kirjaimia-blogin Lauran kanssa lukea jotain Emmaan liittyvää. Näitä Jane Austen spin-offeja, jatko-osia, esiosia, mukaelmia, modernisointeja jne. on vaikka muille jakaa ja Emmastakin löytyi muutama.

Päädyimme Rachel Billinghamin kirjoittamaan jatko-osaan Emma & Knightley: Perfect Happiness in Highbury. Hah, eipä ollut täydellistä onnea!

Tarina alkaa kun Emma ja Knightley ovat olleet vuoden naimisissa, ja ottaa heti isoja draamakierroksia. Jane Fairfax on kuollut ja Frank Churchill kadonnut kuin tuhka tuuleen jättäen vastasyntyneen poikansa muiden hoidettavaksi. Muutenkin kaikki Emman ympärillä tuntuvat saavan lapsia. Samaan aikaan äitiys ei kiinnosta Emmaa ollenkaan ja Knightleykin tuntuu etääntyvän hänestä.

Tässä oli ihan kiinnostaviakin aineksia, kuten tuo avioliiton alkutaipaleen vaikeus. Knightley on elänyt pitkään yksin ja Emmallakin on vaikeuksia ottaa puoliso huomioon arjessa. Se jäi kuitenkin kaikenlaisten dramaattisten käänteiden ja juoneen ilmestyvien uusien hahmojen alle.

En etenkään pitänyt Emman uudesta Lontoon tuttavuudesta, leskirouva Tidmarshista. Häneen tuntui jotenkin tiivistyvän kaikki, mistä taisin valittaa Lauralle useaan otteeseen. Tidmarsh puhutteli kaikkia aivan väärin, omasi hyvin moderneja asenteita ja sai kaikki käyttäytymään itselleen epätyypillisellä tavalla.

Emma ei oikein tuntunut tässä Emmalta, mikä on tietenkin suuri puute kun hän nyt kuitenkin oli molempien kirjojen päähenkilö. Jäin myös siihen mielikuvaan, että Billingham oikeasti inhosi Frank Churchillia Emma-kirjassa, sellainen konna hänestä oli tähän tehty.

Tämän luki kyllä nopeasti, mutta eipä taida kukaan kovin suuria menettää jos jättää tämän lukematta.

Kirjan tiedot:

Rachel Billingham: Emma & Knightley: Perfect Happiness in Highbury | Sourcebooks Landmark 2008 (1. p. 1996) | 363 sivua | Open Librarysta

Virginia Woolf: Orlando

Nuorukainen, sillä ei ollut epäilystäkään hänen sukupuolestaan vaikka ajan muoti osaltaan kätki sen, sivalsi juuri viipaleen maurilaisen päästä, joka riippui kattohirrestä.

Klassikko luettu, taas! Virginia Woolfin Orlando oli täsmäkirja pariin lukuhaasteen, joissa etsittiin vanhempaa kirjaa. No, melkein satavuotias tämä onkin.

Orlando on fantasiaelämäkerta, queer-klassikko, feministinen klassikko ja kaikin puolin kehuttu kirja. Päähenkilö aloittaa elämänsä miehenä Elizabeth I:n Englannissa, kokee maagisen sukupuolenvaihdoksen 1600-luvulla ja elää naisena ainakin vuoteen 1928 asti. Hän tapaa kulttuurikuuluisuuksia ja runoilee itsekin, lähinnä tosin pöytälaatikkoon.

Epäilemättä ja todistetusti arvostettu kirja, josta en itse pitänyt oikeastaan ollenkaan. Joskus havahduin monen sivun jälkeen toteamaan, että enpä muuten muista luetusta yhtään mitään. Suomentajan loppusanoissa mainitaan esimerkiksi ensimmäinen Orlandon synnyttämä poika. Anteeksi mitä? En muistanut tuota edes tapahtuneen.

Mielestäni kirjan juoni poukkoili sinne tänne, en pysynyt yhtään mukana siinä, missä vuosisadassa oltiin milloinkin menossa, ja lisäksi en vain jaksanut Orlandon jaarittelevaa filosofointia milloin mistäkin aiheesta. Sori vain, Woolf! Hyvä, että muut tykkäävät ja arvostavat.

Positiivisena loppukaneettina: kirjassa oli joitakin omaakin huumorintajuani kutkuttavia kohtia ja lauseita.

"Oliko siis mahdotonta lähteä kävelylle puoliksi tukehtumatta ja saamatta lahjaksi smaragdein koristettua rupikonnaa ja avioliittotarjousta arkkiherttualta?"

(s. 142)

Kirjan tiedot:

Virginia Woolf: Orlando | Tammi 2024 (1. p. 1984) | 215 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: Orlando (1928) | Suomennos: Kirsti Simonsuuri

Luettu myös:

Ainakin Yksi pieni lukupäiväkirja, Ankin kirjablogi ja Hiirenkorvia ja muita

Haasteet:

* Queer-lukuhaaste 2024 : Vanha kirja

* Vahvat naiset 2024 : Feminismi

* Fantastinen kesä : Julkaistu yli 10 vuotta sitten

Jane Austen: Emma

Emma Woodhouse oli kaunis, älykäs ja rikas; hänellä oli viihtyisä koti ja onnellinen luonne; hänessä tuntuivat yhdistyvän elämän parhaat lahjat.

Luin viimeinkin Jane Austenin Emman!* Yhdessä kimppalukuna Kirjaimia-blogin LauraKatarooman kanssa vieläpä. Luen harvemmin mitään yhdessä jonkun toisen kanssa, mutta tämä oli hauska kokemus. Kiitos siitä!

(*No itse asiassa jo viikko sitten, mutta olen ollut laiska kokoamaan ajatuksiani.)

Sanoin heti Emman lukemisen alussa, että takakannen kamala “Emma Amorin apulaisena” -slogan olisi jonkin toisen kirjan kannessa saanut minut jättämään sen hyllyyn. Tarkasti ottaen tuo on totta. Arvon neiti Emma Woodhouse tosiaan kuvittelee tietävänsä tarkalleen keiden pitäisi olla yhdessä ja tekee parhaansa saattaakseen heidät avioliiton satamaan.

Tuo matchmaking-juoni ajaa toki tarinaa, mutta pohjimmiltaan tämä on tapakomedia, jonka hahmokaarti on vähintäänkin kirjava. Austen on erinomainen kirjoittamaan niin erikoisia ja suorastaan vastenmielisiä hahmoja, että aina ei tiedä nauraisiko vai vaipuisiko vain myötähäpeään.

Ehkä kirjan paras esimerkki tästä olivat Eltonin pappispariskunta, kauheat ja töykeät pyrkyrit, jotka eivät itse ymmärrä olevansa ihan hirveitä ihmisiä. Skaalan toisessa päässä olivat kirjan järkevimmät tyypit eli Knightleyn veljekset. Ymmärrän täysin Knightley nuorempaa, joka viettäisi iltansa mieluummin kotona kuin tuntikausia kestävillä tylsillä kyläilyreissuilla.

Etenkin kirjan naisilla olikin kovin pienet elämänpiirit. Se oli itse asiassa aika surullista luettavaa näin nykynäkökulmasta. Yhtä ainoaa kirjettä vatvotaan koko kylän voimin viikkokausia, koska mitään muuta ei tapahdu.

Emma itse oli sekä ärsyttävä että kiinnostava. Hän on selvästi aikansa ja kasvatuksensa tuote. Hän on oman ympäristönsä ravintoketjun huipulla ja tietää sen, mikä on raivostuttava ja toisaalta tavallaan ihailtava ominaisuus. Miksi tyytyisit vähempään kuin tiedät ansaitsevasi?

Emma ei halua naimisiin vaan on päättänyt huolehtia rakkaasta ja luulosairaasta isästään loppuelämänsä ajan. Minusta kirjan loppu, jossa Knightley lupautuu muuttamaan Emman kotiin tämän isän vuoksi, olikin oikeastaan ihan superromanttinen. Harvempi aatelismies muutti kotoaan vaimonsa luo!

Kokonaisuutena kirja oli minusta yllättävän hauska. Austen on kuulemma sanonut, että vain hän itse pitää Emmasta, mutta kyllä minäkin häneen kummasti kiinnyin tarinan aikana!

Kirjan tiedot:

Jane Austen: Emma | WSOY 2014 (1. p. 1950) | 615 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: Emma (1816) | Suomennos: Aune Brotherus

Luettu myös:

Luettua elämää, Hurja hassu lukija, Kasoittain kirjoja ynnä muut

Haasteet:

* Tiiliskiven neljä vuodenaikaa: Kesä

Jean M. Untinen-Auel: Hevosten laakso (Maan lapset #02)

Ayla oli kuollut.

Vastikään lukemani Kari Bojsin tietokirja Euroopan esiäidit muistutti minua siitä, että Maan lapset- sarjan lukeminen on minulla pahasti kesken. Se mainittiin tuossa Bojsin kirjassa ihan kehujen kera, Jean M. Untinen-Auel kun nojasi aikansa tutkimustietoon sarjaa kirjoittaessaan.

Hevosten laakso on sarjan toinen osa ja jatkaa suoraan siitä, mihin Luolakarhun klaani jäi. Ayla on karkotettu neandertalklaanistaan ja löytää turvapaikan vehreästä laaksosta. Tiedän, että sarjaa on kritisoitu Aylan ylivertaisuudesta: tässä osassa hän muun muassa keksii uuden tavan tehdä tulta ja kesyttää sekä hevosen että leijonan.

Minua se ei haitannut pätkääkään! Pidin Aylan sitkeydestä ja kekseliäisyydestä, ja kirjailija on kirjoittanut jokseenkin loogisesti sen, miksi Ayla näihin ihmetekoihin kykenee. Tuli syttyy ensimmäisellä kerralla vahingossa ja hän pelasti pienempiä eläimiä jo edellisessä osassa.

Ainoa nikotuksia aiheuttanut kohta oli se, jossa hän lopulta oppii uuden kielen unessaan. Joopa joo, mutta antaa nyt olla tämän kerran.

Koska tykkäsin Aylasta, oli sääli, että hänen niskoilleen heitettiin lopulta Jondalar. Hän, jolla on ihmeellinen, jättimäinen, sykkivä, ylpeä ja uljas kalu. Valtava mela siis, ihan mieletön salko, ei edes mahdu naisten sisään, mainitsinko sen hirmuisen koon jo? Hänen suuri ongelmansa on se, että hän on niin kirotun komea ja täydellinen ettei tästä johtuvaa syvää angstia ymmärtävää naista vain löydy. Kuule yhyy vaan.

Ja Jondalarin veli oli vielä hyödyttömämpi. Mikä toope. Ansaitsi kohtalonsa.

No kuitenkin, Aylan osuus tarinasta oli tosi kiinnostavaa luettavaa. Mielenkiintoni hieman lopahti Aylan viimein tavattua Jondalarin, koska silloin alkoivat turkikset heilua ja anakonda löysi tiensä sille sopivaan luolaan jne.

Jos nyt jotain positiivista Jondalarin tarinasta etsitään, niin siinä tuodaan vahvasti esiin äitijumalatarkultti ja ne rehevät pienet veistokset, jotka Bojsin kirjassakin mainittiin. Aylan ja Jondalarin kohtaaminen on kummallekin hämmentävä kokemus, koska he ovat kasvaneet niin erilaisissa kulttuureissa. Ajatuskin Aylan pojasta, jonka isä on neandertalilainen, on Jondalarille kauhistus ja hänen on vaikea uskoa, että klaanin ihmiset eivät ole pelkkiä eläimiä.

Valmistaudun jo henkisesti siihen, että seuraavassa osassa päästään seuraamaan mammuttiseksiä. Siinä tanner tömisee!

Kirjan tiedot:

Jean M. Untinen-Auel: Hevosten laakso | WSOY 2022 (1. p. 1982) | 649 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: The Valley of Horses (1982) | Suomennos: Erkki Hakala

Luettu myös:

Sallan lukupäiväkirja, Vinttikamarissa ynnä varmaan muutkin

Haasteet:

* Lukumatka menneisyyteen 2024 : Ennen vuotta 1000

* Tiiliskiven neljä vuodenaikaa : Kevät

* Vahvat naiset 2024 : Jumalatar

Pirjo Tuominen: Puutalokaupungin naiset

Linja-auton sisäilma oli tukahduttavaa ja haisi pahalle.

Vaikka olenkin lukenut paljon kotimaisia historiallisia romaaneja, Pirjo Tuominen on jostain syystä jäänyt lukematta. Kirjaston tuttu asiakas suositteli tätä Puutalokaupungin naisia ja ajattelin, että pitääpä nyt sitten kokeilla.

Lopputulemana en pitänyt kirjasta läheskään niin paljon kuin kyseinen asiakas. Epäilemättä keskustelemme asiasta kunhan näemme seuraavan kerran!

Tarina sijoittuu Lappeenrantaan vuosiin 1939-1959. Oikeastaan Lappeenranta onkin kirjan päähenkilö, sillä kaupunkikuvan muutos vuosikymmenten saatossa on tiiviisti mukana tarinassa. Kaupunkia pommitetaan sodassa ja puutalokortteleissa kasvaa kokonaisia sukupolvia ennen kuin ne jyrätään kerrostalojen alta. Kirjassa oli välillä hyvin tietokirjamainen ote kun kaikista muutoksista piti kertoa.

Sama koskee tarinan henkilöitäkin ja siksi minun oli vaikea päästä tähän mukaan. Kerronta oli mielestäni luettelomainen enkä saanut kunnolla kiinni yhdestäkään sen monista, monista hahmoista. Tarinan keskiöön nousee lopulta Viena, joka joutuu olosuhteiden pakosta itsenäistymään varsin nopeasti.

Kaipasin kirjaan myös karttaa! Lappeenranta on minulle aivan tuntematon kaupunki ja kartta olisi auttanut, no, pysymään kartalla tapahtumista ja kaupunkikuvasta.

Muita Tuomisia lukematta en osaa sanoa, miten tämä vertautuu hänen edellisiin teoksiinsa. Tämä ei oikein vakuuttanut, mutta toisaalta kyllä minua jäi vähän kiinnostamaan, että mitä Vienalle jatko-osassa tapahtuu.

Kirjan tiedot:

Pirjo Tuominen: Puutalokaupungin naiset | Tammi 2022 | 308 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Lukumatka menneisyyteen 2024 : Kaupunki

Shelley Parker-Chan: He Who Drowned the World (The Radiant Emperor #02)

“Surely it requires no extended consideration,” the woman’s voice said from behind the stirring gauze curtains of the carriage.

Joskus sitä lukee niin erinomaisen kirjan, että on vaikea aloittaa toista sen jälkeen. Shelley Parker-Chanin The Radiant Emperor -duologia oli näköjään minulle sellainen. Luin kirjaston kappaleet, mutta tilasin sitten kirjat omaan hyllyyni.

He Who Drowned the Worldissa taistelu Kiinan valtaistuimesta kiihtyy ja vaikka historia kertookin, kuka sille loppujen lopuksi nousee, matka on silti jännittävä. Yllätyksiä, petoksia ja moraalista rappiota riittää vaikka kuinka. Kukaan valtaistuinta väijyvistä ei ole hyvä ja epäitsekäs ihminen ja keskeinen kysymys onkin se, kuinka pitkälle he ovat valmiita menemään saavuttaakseen tavoitteensa?

Juonittelut ovat todella kiinnostavia, ja kiinnostavaa on myös se, mitä Parker-Chan sanoo sukupuolista ja sukupuolirooleista. Kukaan kirjan päähenkilöistä ei sovi siihen kapeaan muottiin, johon ihmisiä 1300-luvun Kiinassa survottiin. Naisen oli oltava yhdenlainen ja miehen toisenlainen.

Tarinassa kapeat laatikot tarjoavat myös tilaisuuden juonitella vielä enemmän. Eihän kukaan esimerkiksi epäile, että hiiviskelysyistä naiseksi pukeutunut Zhu voisikin olla Zhu, sotajoukkojensa johtaja. Kuka mies muka pukisi ylleen naisen vaatteet?

Itselleni jäi mieleen myös se, miten paljon mongolivaltakunta tarvitsee byrokraatteja, mutta miten paljon se samaan aikaan halveksii miehiä, jotka ovat byrokraatteja. Kiva kun pyörität valtakunnan tärkeitä asioita, mutta kyllähän tuo papereiden pyörittely halventaa miestä.

Mutta siis, lopputulema todella kieroja kirjoja ja vastenmielisiä hahmoja! Niin hirveitä tekoja kuin Zhu, Baoxiang ja Ouyang tekevätkin, heitä ei kuitenkaan voi olla ymmärtämättä. No, tiettyyn pisteeseen ainakin…

Tässä kirjassa on muuten huomattavasti enemmän seksikohtauksia kuin ensimmäisessä osassa. Yksikään niistä ei ollut erityisen rakastava tai romanttinen, ja harvassa tapauksessa kumpikin osapuoli oli mukava omasta halustaan. Seksi on tarinassa vallankäytön ja manipuloinnin väline, yksi tehokas ase muiden joukossa.

“Our suffering wasn’t a payment. It was a gift. We gave it to you so you can achieve your fate. And your fate isn’t just a throne, or greatness. It’s greatness enough to change the world. What incentive did any of the men who sat on the throne, or who would sit on it if not for you, have to change how things are? But you understand what it’s like to be nothing. You understand what it is to feel, and to hurt. You understand what it is to be someone who’s judged as worthless because of their sex or the shape of their body or what they do or what they like.”

(s. 443-444)

Mutta siis, kokonaisuudessaan mahtava lukukokemus!

Kirjan tiedot:

Shelley Parker-Chan: He Who Drowned the World | Mantle 2023 | 487 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Fantastinen kesä : Moraalisesti harmaa henkilö

Anneli Kanto: Punaorvot

Johanssonit vaelsivat vakavin ilmein Toista linjaa alaspäin kohti Hakaniemen toria.

En voi väittää, että vuoden 1918 sisällissota olisi koskettanut omaa lappilaista sukuani kovinkaan syvältä. Ei siitä ainakaan ole koskaan puhuttu eikä mitään ylisukupolvisia traumoja ole.

Mutta muualla asia onkin toinen. Anneli Kannon romaani Punaorvot sijoittuu pääasiassa Helsinkiin, jossa myös sodan jälkipyykki on rumaa.

Tarina kulkee vuodesta 1918 vuoteen 1920. Johanssonin työläisperhe menettää isän vankileirillä, josta 14-vuotias Aarre palaa kurjassa kunnossa. Koska äidin mielenterveys on järkkynyt ja perhe on köyhä, pienet tyttäret Lahja ja Ilona viedään kasvattiperheisiin Pohjanmaalle.

Tarinalla on monta kertojaa, oikeastaan vähän liiankin monta. Esimerkiksi sen kauhean isännän, jonka hoiteisiin Lahja-parka joutuu, olisi voinut jättää surutta pois. Ilonaakin vähän vierastin, mutta toisaalta hänen leikkiensä kautta näkyy hyvin selvästi, millainen (väärin)käsitys pikkulapsilla oli sodasta ja siitä, mitä aikuiset heidän ympärillään puhuivat.

Minua suretti eniten Aarre ja se, millaisen vastakohtaisen parin hän ja Ester Hällström muodostivat. Ester on tuleva rouva presidentti Ståhlberg, joka pyrkii tekemään hyvää riistämällä punaorvot äideiltään. Onhan lapsen toki parempi olla ainakin näennäisesti paremmassa kodissa kuin köyhän äidin luona tai lastenkodissa, eikö? Hänet oli kirjoitettu tarinaan hyvin hyvää tarkoittavana henkilönä, joka ymmärtää vasta jälkikäteen mitä hän on tehnyt.

Aarre puolestaan vajoaa yhä syvemmälle epätoivoon ja vääriin valintoihin. Vankileirillä nälkiinnytetty ja sen jälkeen piesty poika yrittää elättää sängyssä itkevän äitinsä. Halveksittu punikkipentu ajautuu epätoivoissaan rikoksiin ja väkivaltaan, ja kaikki hänen yrityksensä nousta elämässä eteen päin epäonnistuvat.

Tämä ei todellakaan ole mikään hyvän mielen kirja, mutta sen tiesin jo ennen kuin edes aloitin kirjan. Aihe on tärkeä ja loppusanoiksi Anneli Kanto onkin kirjoittanut historiallisia faktoja punaorpojen kohtalosta. Tämä on ollut alun perin näytelmä, joka olisi varmasti ollut mielenkiintoinen ja itkettävä katsottava.

Kirjan tiedot:

Anneli Kanto: Punaorvot | Lind & Co. 2023 | 276 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Kirjarouvan elämää, Kirjakko ruispellossa, Morren kirjablogi ynnä muut

Haasteet:

* Helmet 2024 : 4. Kirjassa on presidentti [40/50]

* Lukumatka menneisyyteen 2024 : Lapsuus

* Vahvat naiset 2024 : Sorto