Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina: elämää hurmaavien harhojen maassa

 

Islantia ei suotta kutsuta tulen ja jään maaksi.

Työskennellään Kreetalla ravintolan sisäänheittäjänä Satu Rämö houkuttelee sisään joukon islantilaisnuoria. Heidän juttunsa ja kuvailunsa Islannista kiehtovat Rämöä niin paljon, että hän päättää matkustaa maahan heti tilaisuuden tullen. Ja sille tielle hän jäi.

Kuten monet muutkin Helmet-lukuhaasteilijat, minäkin valitsin tämän haastekohtaan "kirja sijoittuu maahan, jossa on vähemmän asukkaita kuin Suomessa". Ajattelin tähän ensin dekkaria, mutta tätä kehuttiin haasteen Facebook-ryhmässä niin paljon, että muutin suunnitelmiani. Hyvä kun muutin, tämä oli nimittäin oikein viihdyttävä lukukokemus ja hauska katsaus islantilaisuuteen suomalaisesta näkökulmasta. Islanti ja maan kulttuuri ovat minulle melko vieraita asioita, joten kirja oli mainio tietopaketti myös niistä.

Rämö kertoo kirjassa omista kokemuksistaan Islannissa ja samalla maan historiasta ja nykytilanteesta. Tai oikeastaan vuoden 2015 tilanteesta, kirja kun ilmestyi silloin. Islannin asuttivat villit viikingit tuhannen vuotta sitten. Villiys karisi pian viikinkien ja heidän komeiden kelttiläisvaimojensa siirtyessä maanviljelyn pariin. Kirjasta selviää sekin, että nykyislantilaiset pystyvät selvittämään sukujuurensa noihin muinaisiin esivanhempiinsa saakka, islannissa kun pidettiin tarkkaa kirjaa siitä, kuka oli sukua kenellekin ja mitä kautta. Ajatus siitä, että sukukirjoja on pidetty yllä tuhat vuotta, on oikeasti huikea. Nykyaikana perinne tavallaa jatkuu, kun kännykän sovelluksella varmistetaan, ettei potentiaalinen islantilainen kumppani ole sittenkin liian läheistä sukua itselle. Turvallisinta olisi tietenkin löytää ulkomaalainen puoliso.


Mieheni ystäväpiiri järjestää aina ulkomaalaisvahvistukselle geenibileet kiitoksena islantilaisen kansanterveyden vaalimisesta. Siksi minutkin oli kutsuttu poikamiesboksiin grillaamaan lampaankylkeä.

(s. 67)

Rämö kertoo hauskasti arjesta vieraan kulttuurin keskellä. Kielitaito on tietenkin suotavaa ja niinpä hän painiskelee pian oppitunneilla muinaisten saagojen kanssa. Islanninkieli alkaa lopulta sujua, mutta muodin kanssa Rämö ei pääse sinuiksi. Islantilainen kävelee kaupungilla kevyet ykköset päällä oli sää mikä hyvänsä. Kumppareissa ja sadetakissa tarpova suomalainen erottuu aina joukosta. Islantilainen itsevarmuus on kaikkialla, ovathan se sentään maailman parasta kansaa. Missään ei ole niin salskeita miehiä, kauniita naisia, erityisiä hevosia, mahtavia luonnonhenkiä tai upeita maisemia kuin Islannissa. Jokainen vastonkäyminen kääntyy ihmeellisesti voitoksi. Talouskriisikin ratkeaa sopivasti sattuneella tulivuorenpurkauksella.

Kirjan loppupuolella Rämö tuo esiin senkin, että nykyään Islanti ei ole niin täydellinen onnela kuin se tahtoisi olla. Talouskriisi jätti jälkensä ja vähävaraisia ja työttömiä on enemmän kuin ennen. Vuokrat ovat niin korkealla pilvissä, että keskituloinen kaupunkilaisperhe voi vain haaveilla omakotitalon ostamisesta.

Luettuani kirjan mietin, että niin mielenkiintoista kuin islantilaisista olikin lukea, en ehkä itse kestäisi asua Islannissa. Ylenpalttinen tyytyväisyys ja itsevarmuus saattaisivat alkaa ahdistamaan. Hyvä kun joku tekee tämänkin puolestani ja kertoo siitä sitten näin hauskasti.


Kirjan tiedot:

Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina: elämää hurmaavien harhojen maassa | WSOY 2015 | 281 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm.:
Lintusen kirjablogi, Mrs Karlsson lukee, Kasoittain kirjoja

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2020 - 10. kirja sijoittuu maahan, jossa on vähemmän asukkaita kuin Suomessa [46/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2020 - 20. pohjoista luontoa kuvaava kirja [14/25]

Meri Luttinen: Myrskynsilmä

 

Keskiyön yöttömänä yönä Kainu seisoi punamultakehien reunalla.

16-vuotiaat tytöt osallistuvat rituaaliin, jossa päätetään heidän tulevaisuutensa. Kainu haluaisi olla kuin äitiyden kehään kävellyt isosiskonsa, mutta yllättääkin kaikki päätymällä tietiän, parantajan, kehään. Eikä mihin tahansa tietiän kehään vaan kymmenenteen kehään, jonne kukaan ei ole astunut satoihin vuosiin. Tietiän opit tuntuvat omilta, mutta samalla Kainu huomaa vieraantuvansa aina vain kauemmas muista kyläläisistä. Kun oppiäiti antaa Kainulle ikivanhan riipuksen, alkaa sekä seikkailu että Kainun oman tien etsintä.

Jos tykkäsit Annina Mikaman Taikuri ja taskuvaras -sarjan kirjoista, tämä kirja on julkaistu juuri sinua silmällä pitäen. Mikaman ja Luttisen luomat maailmat ovat erilaiset, mutta tätä lukiessani huomasin olevani samoissa tunnelmissa kuin noissa Mikaman kirjoissa. Kumpikin kertoo nuoresta naisesta, joka haluaa löytää paikkansa historiallisessa miljöössä. Siinä missä Taskuvarkaat ovat steampunk-henkisiä, Myrskynsilmä sijoittuu esiteolliseen fantasiamaailmaan, joka on saanut vaikutteita muinaissuomalaisesta kulttuurista. Oma pieni suosikkijuttuni oli se, että Kainullakin on aina oma lusikka mukanaan!

Melkein 400 sivustaan huolimatta tämä oli nopealukuinen, koska kirjan maailmaan ja Kainun tarinaan uppoaa niin mukavasti. Kainu haluaisi kuulua joukkoon samalla tavalla kuin ystävänsä Hopea ja Miela, mielellään samanlaista sisäistä voimaa uhkuen kuin isosisko Liekko. Kainu ei kuitenkaan ole taidoissaan niin hyvä kuin esimerkiksi käsityöläisen tai tarinankertojan pitäisi olla, eikä hänellä ole emännyyden vaatimaa jämäkkyyttä tai äitiyden kykyä tehdä paikasta kuin paikasta koti. Hän tuntee olevansa miltei näkymätön lahjakkaampien joukossa. Tämä on varmasti tuttu tunne monelle nuorelle.

Oikeastaan mielenkiintoisin puoli tarinasta olikin se, miten Kainu oppii hyväksymään itsensä ja löytä itsevarmuutta, ja miten muut oppivat hyväksymään hänet. Salaperäinen riipus, vallanhimoinen tyranni, jännittävä pakomatka, joo. Mutta kun Kainu ymmärtää, mitä äidin tekemät tietiän korut tarkoittavat, ollaan jo vähän seikkailuja syvemmissä vesissä. Äiti kun on toivonut, että Kainu kasvaisi Liekon kaltaiseksi onnea ja rauhaa säteileväksi emoksi, miniäksi kylän mahtavimpaan taloon. Kymmenennen kehän tietiästä tulee mahtinainen, mutta ei sellainen nainen, joka perustaa perheen ja jota äiti ymmärtäisi.

Kainu muutti Tietiän luo, vaikka äiti mutisikin, että pitikö sinne näin pian sännätä. Äidin mielestä asiat piti tehdä niin kuin kuului, mutta kukapa olisi tiennyt, miten kuului toimia, kun perheessä oli tietiä. Kainusta tuntui, että äiti katseli häntä kuin vaatetta, jonka sauma vinksotti.

(s. 30)

Pidin paljon Myrskynsilmän maailmasta, jossa asiat tehdään käsin ja koneita ei tunneta. Kehräämisellä ja yrttien keruulla luodaan kodikasta kuvaa, jota televisiot ja autot eivät riko. Ulkona kävellään avojaloin eikä Kainulla ole taskuja vaan vyöhön kiinnitetty pussi pikkutavaroitaan varten. Lanka valmistetaan kehräten ja peilin kehyksien tekemiseen tarvitaan taitava puuseppä. Pidin siitä verkkaisuuden tunnusta, joka tällaisilla käytännön toimilla ja asioilla luotiin.

Kotikylässään ja uuden ystävänsä Otavan luona Kainu elääkin rauhallista elämää, mutta pakomatkalla ja lopputaistelussa mennään letti putkella tapahtumasta toiseen. Loppu oli mielestäni hieman sekava juuri tuon kiireen vuoksi. Se oli harmillista, koska loppuratkaisua ja sen teemoja punottiin niin pitkään ja huolella. Olisi ollut kiva, jos niissä olisi viivytty pitempäänkin. Sama koskee Kainun ihastukseksi ilmestyvää Oraa, joka jäi hyvin yksiulotteiseksi hahmoksi. Ei nyt ehkä ihan turhakkeeksi, mutta esimerkiksi Kainun ystävyys Otavan kanssa kuvattiin paljon kiinnostavammaksi ja syvemmäksi.

Mutta, pidin kirjasta ja toivon, että esikoisteos ei jää ainoaksi! Kirjan tarina loppui oikeaan loppuun, ei jatkoa lupaavaa cliffhangeriin, mikä oli mielestäni plussaa. Yksittäisiä uusia nuorten fantasiakirjoja ei niin kovin montaa ole. Toisaalta, jos Kainun tarina jatkuu, luen kyllä senkin.

Kirjan tiedot:
Mari Luttinen: Myrskynsilmä | WSOY 2020 | 397 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm:
Lastenkirjahylly

Reetta Niemensivu: Saniainen kukkii juhannuksena

 

Ukkosen keskeyttäessä yöunet mummo alkaa muistella vuotta 1928. Eletään juhannuksen aikaa ja parkanolaiset kokoontuvat joukolla kirkkoon tyttöjen konfirmaatiojuhlaan. Pojat kiikkuvat lehterille tyttöjä katselemaan, nuori pappi valmistautuu ensimmäiseen saarnaansa ja tuore kihlapari säteilee onnea. Ja sitten.

Pääsin sarjakuvan loppuun asti tietämättä, että se perustuu tositapahtumiin. Sen jälkeen olenkin googlannut aiheesta jutun jos toisenkin, mutta en nyt viitsi paljastaa yksityiskohtia. Tätä oli mukava lukea tietämättä tarkkaan, mitä tapahtuu. Hempeän kesähämäräinen kansi ja kirjan nimi eivät viittaa ollenkaan siihen, mikä juonen huipennus on.

Tarinassa seurataan useaa kirkonmenoihin osallistuvaa henkilöä ja mitä he tekivätkään ennen konfirmaatiotilaisuutta. Keskiössä ovat nuoret aikuiset, jotka miettivät mitä elämältään haluavat. Pitäisikö lähteä koettamaan onneean Amerikkaan kuten isoveli teki? Sairaanhoitajaopinnot voisivat viedä töihin Englantiin. Toisia taas viehättää ajatus kotipaikalle jäämisestä ja oman kullan löytämisestä.

Kirjan nimi viittaa juhannustaikaan. Se, joka löytää juhannuksena kukkivan saniaisen, saa rikkautta, rakkautta ja ikuisen onnen. Kylän vanha eukko kertoo nuorille rippitytöille muistakin taioista, joilla voi joko houkutella sulhasen luokseen tai ainakin saada selville, kuka hän on. Näistä oli hauska lukea ja joukossa oli sellaisiakin, joista en ole koskaan kuullutkaan. 

Reetta Niemensivun kuvitus on minulle tutumpaa lastenkirjoista, joissa pidän siitä tosi paljon. Tyyli on helposti tunnistettava ja selkeä, ja toimii niin väreissä kuin mustavalkoisenakin. Tässä kirjassa se on oikein omiaan kuvaamaan nuoruutta ja kesää. Kaikilla sivuilla ei ole tekstiä, koska kuvat riittävät kertomaan sen olennaisen. Kivana lisänä on englanninkielinen teksti sivun alalaidassa.


Kirjan tiedot:
Reetta Niemensivua: Saniainen kukkii juhannuksena | Suuri Kurpitsa 2013 | 95 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen käännös: Noora Varjonen

Luettu myös mm:
Ullan luetut kirjat, Kirjan pauloissa, Kirjarikas elämäni

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2020 - 38. kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu [45/50]
* Popsugar Reading Challenge 2020 - a book set in the 1920s [37/50]

Helena Jouppila & Sanna Wallenius: Neloset: Jouppilan sisarusten tarina

 

Tämä kirja sai alkunsa jo syksyllä 2001.

Helena Jouppilan muistelmateos kertoo vuonna 1951 syntyneiden nelosten tarinan. Hilkka ja Eino Jouppilan yllättäen saamat neloset nousevat hetkessä otsikoihin. Kyseessä on harvinainen tapahtuma ja mikä erikoisinta, neloset jäävät henkiin. Helena, Martti, Erkki ja Jorma ovat ensimmäiset Suomessa syntyneet neloset, jotka selviytyvät hengissä aikuisuuteen asti.

Sodasta toipuvassa Suomessa neloset edustavat toivoa ja uutta alkua, mikä tulee kirjassa hyvin esille. Lapset ovat lehtien sivuilla pienestä pitäen ja ihmiset kerääntyvät katsomaan, kun nelikko esiintyy muotinäytöksessä. Kotona he saavat kuitenkin olla jokseenkin rauhassa, koska nettiä ja sosiaalista mediaa ei ollut olemassakaan. Mietin lukiessani, että tämä on varmasti ollut sikäli helpotus, että toimittajia ja somen ullataalasmaita ei ole ollut kyttäämässä joka ikkunan alla. Toista se olisi ollut, jos nykytekniikka olisi ollut kuvassa mukana.

Helena Jouppila kertoo kirjassa kipeästä lapsuudestaan ja kammottavasta äitisuhteestaan. Lehdille kauniisti poseeranneet lapset elivät kotona jatkuvassa äidin pelossa. Arvaamaton Hilkka teki lapsilleen niin henkistä kuin fyysistäkin väkivaltaa. Etenkin Helena, nelikon ainoa tyttö, sai tuntea nahoissaan äitinsä lyönnit ja pilkanteon. Oli aivan hirvittävää lukea siitä, miten Hilkka pyrki tuhoamaan tyttärensä itsetunnon ja nöyryyttämään häntä kaikilla mahdollisilla tavoilla. 

Kävelen kori käsivarrella kohti ulko-ovea. Vilkaisen keittiön ikkunaa ja huomaan äidin hahmon. Porstuan hämärässä avaan oven tupaan. Astelen kohti keittiötä.

- Täs ois sulle mustikoita, henkäisen nopeasti keittiön oviaukossa.

Äiti kääntyy ja alkaa huutaa:

- Minä en sun mustikoitas tarvitte! Pidä letukka marjas!

(s. 81)

Helena pohtii kirjan lopussa, mikä oli syynä äidin käytökselle. Hänellä oli selväsi mielenterveysongelmia, mutta arvelut äidin ehkä nuorena kokemasta seksuaalisesta hyväksikäytöstä tuntuivat minustakin todennäköisiltä. 

Vaikka kirjassa kuvataankin kauheaa lapsuutta, on se kuitenkin selviytymistarina. Helenan tukena ovat samassa talossa asuva rakas mumma, oma isä ja isän sukulaiset. Kaikki paitsi isä tietävät oikein hyvin, mitä talossa tapahtuu, mutta tuohon aikaan perheväkivaltaa peiteltiin vielä enemmän kuin nykyään. Mumma ja sukulaiset tarjoavat sentään nelikolle pakopaikan, kun tilanne kotona on aivan mahdoton. Jokainen nelosista löytää oman tiensä elämässä, vaikka äidin varjo kummitteleekin taustalla. 

Luin kirjan yhdeltä istumalta ja ilahduin vielä erikseen, kun Helenan veljetkin saivat lopussa puheenvuoron. Kirja on sujuvasti kirjoitettu ja väkevä puheenvuoro lastensuojelun puolesta. 1950-luvun tilanteesta on päästy jo pitkälle, mutta lastensuojelu ei liene koskaan valmis tai täydellinen asia. Suljettujen ovien takana voi tapahtua mitä vain ja resursseja lasten auttamiseksi on aina liian vähän.

Kirjan tiedot:
Helena Jouppila & Sanna Wallenius: Neloset: Jouppilan sisarusten tarina | Docendo 2020 | 229 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm:
Kirjat kertovat, Kirjakaapin avain, Kirjarouvan elämää

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2020 - 31. kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla [44/50]

Lana Popović: Blood Countess

 

The day our Lord Nadasdy weds the countess, the sky above us is the color of bleached bone.

Kätilöäitinsä oppityttö Anna Dravulia tapaa kreivitär Elizabeth Báthoryn sattumalta tämän hääpäivänä ja tuntee outoa vetoa häneen. Muutamaa vuotta myöhemmin Annalle selviää kreivittären salaisuus ja pian hän onkin linnassa keittiöapulaisena. Matka jatkuu kreivittären huonepalvelijaksi ja rakastajattareksi, ja kaikki on niin kovin mukavaa kunnes Elizabethin todellinen luonne alkaa paljastua.

Tämä on siis YA-kauhua, jonka tarina kiertyy oikeasti eläneen unkarilaisen Elizabeth (nimen kirjoitusasu vaihtelee) Báthoryn ympärille. Hänet tunnetaan verikreivittärenä ja säälimättömänä sarjamurhaajana, joka kidutti ja tappoi tuntemattoman määrän nuoria naisia ja tyttöjä. Villimmän huhun mukaan kreivitär kylpi neitojen veressä pysyäkseen nuorena ja kauniina. Elizabeth ja hänen miehensä ilakoivat kidutuksella ja verellä kotona ja taistelukentillä, ja saivat siinä sivussa ainakin viisi lasta. Kun leskeksi jäänyt viisikymppinen Elizabeth viimein vangittiin, aatelisarvo esti hänen teloittamisensa. Niinpä hänet suljettiin hänen omaan linnaansa kuolemaan (1614) saakka.

Blood Countess -kirjassa otetaan tämä lähtökohta ja tarinoidaan vähän sinne päin. Vuosi on 1578. Anna on kuudentoista ja Elizabeth vain muutaman vuoden vanhempi. Kreiviparilla ei ole yhtään lasta, viidestä nyt puhumattakaan. Kirjassa on selvä feministinen ote. Tässä tapauksessa se tarkoittaa muun muassa sitä, että mieshahmoja on vähän, ja yhtä lukuun ottamatta kaikki ovat väkivaltaisia raiskaajia ja perheensä pahoinpitelijöitä. Keskittyminen naisiin ei haitannut minua yhtään, mutta tuo kovin yksipuolinen mieskuva oli yksinomaan tylsä.

Totta puhuen en pitänyt kirjasta kovinkaan paljon. Se on toki luettava kirja ja sinänsä virkistävä poikkeus jo genrensä vuoksi. YA-kirjallisuus noin yleensä tuntuu käsittelevän enemmän reaalimaailmaa, fantasiaa ja scifiä. Kauhu jää marginaaliin mikä on sääli, koska genrellä on kuitenkin paljon faneja. Tämä oli enemmän sellaista verellä mässäilevää kuin hiipivää kauhua, mutta ei sillä verelläkään niin paljoa mässäilty. Anna ei näe kovinkaan monta Elizabethin hirmutekoa ja niitä, mitkä hän näkee, ei kuvata kovinkaan tarkasti.

Mielestäni kirja kärsii joillekin etenkin käännetyille historiallisille YA-kirjoille tyypillisestä raskaasta kerronnasta. Kai tällä tavoitellaan wanhan ajan tyyliä, mutta ei osuta maaliin asti. Melkein 300 sivua tällaista tekstiä oli ainakin minulle ihan liikaa:


Though I have often navigated my way by the light of omens, those temporary stars meant to lead one onward before winking out, I have never truly believed in spirits. And yet now I feel [spoileri!]'s oily specter lingering all around me. It is as if [spoileri!]'s restless soul has steeped into the keep's already malign stones; the castle seems to exhale malevolence into the air, curdling my every breath. Its miasma fosters my guilt as wet air nurtures mold, and my insides fester with it, my every nook and cranny teeming with its invading tendrils.

Until I am riddled with it like a fallen fruit. Veined with rot, on the brink of collapse, my whole self soft with putrefaction.

And if I was not deranged before, I have since succumbed.

(s. 201)

Eli linnassa tuntui kummittelevan ja se karmi selkäpiitä.

Anna hahmona oli ärsyttävä kaikessa erinomaisuudessaan ja täydellisyydessään. Hän on hämmästyttävän kaunis, oppimattomuudestaan huolimatta säkenöivän älykäs ja niin kovin yllättynyt siitä, että muiden palvelijoiden ystävyys ja luotto loppuvat kuin seinään kun hän päätyy Elizabethin sänkyyn. 

Se, missä kirja onnistuu hyvin, onkin Annan ja Elizabethin kieroutuneen suhteen kuvaus. Anna on tarinan minäkertoja ja niin silmittömästi rakastunut, että ei millään voi uskoa mitään pahaa Elizabethistä. Palvelijoiden kuiskaukset ja syytökset ovat valhetta ja kateellisten panettelua. Elizabethin väkivallan puuskat ovat aviomiehen syytä, hän tietenkin ajaa naisen sekavaan mielentilaan ja epätoivoisiin tekoihin. Elizabeth on olosuhteiden uhri siinä missä Annakin. Anna on uskottavasti sokea sille, että Elizabethissa on jotain todella pahasti vinksallaan. Kun totuus sitten viimein valkenee, on liian myöhäistä paeta. Myös Elizabethin taito manipuloida Annaa tuotiin hyvin esiin. Anna ei ymmärtänyt, mihin Elizabeth pyrki, mutta lukija kyllä hoksasi sen heti.

Lopputulemana sanoisin, että jos kirja olisi kirjoitettu kevyemmällä tyylillä ja Annan täydellisyyttä olisi mainostettu vähemmän, olisin pitänyt kirjasta enemmän. Minua ei haitannut se, että historiallisia seikkoja muutettiin vapaalla kädellä, sehän kuuluu asiaan kun spefin ja kauhun maailmassa liikutaan. Oikeastaan mietin, että tällainen kirja olisi kiva saada suomalaiseen maisemaan sijoitettuna. Kai meiltäkin jokin murhanhimoinen esiäiti tai vaikkapa verellä maalattu murhakartano löytyy?

Kirjan tiedot:
Lana Popović: Blood Countess | Amulet Books 2020 | 293 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2020 - 11. vaihtoehtohistoria [43/50]
* Popsugar Reading Challenge 2020 - book published the month of your birthday [36/50]

Heinä-elokooste

Olen positiivisesti yllättynyt siitä, miten monta kirjaa luin kesäloman ja sen jälkeisen työkuukauden aikana! Nyt kun syksy tekee tuloaan oikein odotan sitä, että saan lukea sohvalla kun ulkona sataa vettä ja illat pimenevät. 

Luettu & blogattu

Piia Leino: Yliaika

Kuolema edessä. En oikein jaksanut uskoa elementtiin, jolle dystopia rakennettiin, mutta sujuvasti kirjoitettu kuitenkin.

D. B. John: Pohjoisen tähti
Julmuuksia Pohjois-Koreassa. Kolmen näkökulman trilleri, pohjoiskorealainen arki tuli erittäin selväksi.

David Suchet: David Suchet sanoin ja kuvin: omaelämäkerta
Mies Poirot'n takana. Kiinnostava ja sujuvasti kirjoitettu elämäkerta, bonuksena Suchet'n itsensä ottamat valokuvat.

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys
Kalastamassa taruolentojen Lapissa. Hilpeä ja hyvin lappilainen kirja, niitä joihin kannattaa sukeltaa ilman juonipaljastuksia.

Magne Hovden: Saamelandia

Elämyspuistoa rakentamassa. Kirjan huumori ei uponnut minuun sitten yhtään.

Ilmari Kianto: Turjanlinnan satukirja

Nonsense-satuja Suomussalmella. Liikaa aikaan, paikkaan ja yleisöönsä sidottuja minuun makuuni.

Helena Waris: Konetrilogia-sarja

Ilmastonmuutos ajoi ihmiset Koneiden hallitsemiksi. Epätasainen lukukokemus, alkoi hyvin ja lopusta en pitänyt.

Stefano Mancuso: Kasvien vallankumous:  ovatko kasvit jo keksineet tulevaisuuden?

Kasvit, nuo kummajaiset. Kiehtova tietokirja kasvimaailmasta ja siitä, miten ne voivat auttaa ihmisiä.

Rainbow Rowell & Faith Erin Hicks: Viimeinen ilta: pumpkinheads

Viimeinen ilta kurpitsajuhlassa. Kiva ja syksyinen YA-sarjakuva, jonka ennalta-arvattavuus ei haitannut.

Marta Breen & Jenny Jordahl: Naiset: 150 vuotta vapauden, sisaruuden ja tasa-arvon puolesta

Tasa-arvon tiellä. Erinomainen tietosarjakuva naisten oikeuksien historiasta.

Agatha Christie: Rouva McGinty on kuollut

Hercule Poirot'n kootut kärsimykset. Kiva kesädekkari, joka peittosi David Suchet'n tähdittämän TV-version huumorillaan.

Anders Vacklin & Aki Parhamaa: Replica (Sensored Reality #03)

Pelikisoissa Marsissa. Turhan paljon juonia yhteen kirjaan, mutta peli osuus oli vauhdikas ja plussaa tyttöystävästä.

Mika Mäkeläinen: Kimlandia: silminnäkijänä Pohjois-Korean kulisseissa

Toimittaja Pohjois-Koreassa. Sinänsä kirja ei tarjoa mitään uutta, mutta sujuvasti kirjoitettu ja aihe on aina kiinnostava.

Mika Mäkeläinen: Kimlandia: silminnäkijänä Pohjois-Korean kulisseissa

 

Sain ensimmäisen kosketuksen Pohjois-Koreaan 15-vuotiaana koululaisena.

Ylen Aasian-kirjeenvaihtaja Mika Mäkeläinen yrittää seikkailla Pohjois-Koreassa tarkoituksenaan tutkia suljettua maata vähän tarkemmin. Seikkailu jää yritykseksi, koska isoveli eli Mäkeläiselle määrätty henkilökohtainen opas valvoo häntä melkein koko ajan. Mäkeläinen näkee kuitenkin pilkahduksia tavallisten tai ainakin pjonjangilaisten pohjoiskorealaisten elämästä.

Muistaakseni Mäkeläisen nimi jäi mieleeni tästä Ylen artikkelista, joka on oikeastaan tiivistys tästä kirjasta. Artikkelin lopussa on linkkejä muihin Mäkeläisestä ja Pohjois-Koreasta kertoviin juttuihin. Kun sitten huomasin, että Mäkeläinen on kirjoittanut aiheesta kirjankin, päätin lukea sen jossain sopivassa välissä. Kuten olen jo aiemmin todennut, Pohjois-Korea on kiinnostava ja kauhistuttava paikka, ja luen sitä käsitteleviä kirjoja säännöllisen epäsäännöllisesti.

Mäkeläinen kertoo heti alussa, että ei paljasta kaikki lähteitään. Jos tieto leviäisi, kyseinen lähde olisi oikeasti hengenvaarassa.

Kirja on jaettu karkeasti kolmeen teemaan. Ensinnäkin siinä kuvataan markkinatalouden kehitystä Pohjois-Koreassa, maassa, jossa valtion pitäisi propagandan mukaan antaa kansalaisilleen kaikki heidän tarvitsemansa. Eihän se niin mene. Pohjois-Koreassa on kasvanut omanlaisensa yleisesti hyväksytty, mutta teknisesti ottaen kielletty musta pörssi. Kotirouviksi itsensä ilmoittaneet naiset käyvät toreilla kauppaa niin elintarvikkeista kuin tavaroistakin, ja tuovat useimmiten kotiin enemmän rahaa kuin valtion töihin pakotetut miehensä. Tästä tuli heti mieleeni heinäkuussa lukemani D. B. Johnin jännäri Pohjoisen tähti, jossa rouva Moon vaurastuu nimenomaan torikaupoilla.

Elintarvikkeet ovat paikallisia, mutta usein vauraus kertyy ulkomailta salakuljetetusta tavarasta, mikä onkin kirjan toinen teema. Ulkomaiset hapatukset ovat maassa ankarasti kiellettyjä, mutta jokainen kynnelle kykenevä katsoo eteläkorealaisia sarjoja ja kuuntelee ulkomaisia uutisia. Niiden salakuljetus on yleistynyt ja helpottunut sen pienen paholaisen eli USB-tikun myötä. Tikkuja ja muistikortteja on huomattavasti helpompi salakuljettaa kuin vaikkapa VHS-kasetteja tai DVD-levyjä. Minusta oli mielenkiintoista lukea tästä ja Pohjois-Korean omasta, suljetusta tietoverkosta. Teknologia on mahdollistanut tiedon ja viihteen leviämisen aivan uudella tavalla.


Tietotekniikan kehityksen myötä Pohjois-Korea valheiden verkon ylläpitäminen on ensitä työläämpää. Nimenomaan internet on Pohjois-Korealle suuri uhka. Suljetun maan kansalaisia ei voi päästää vapaasti tiedon valtatielle, jotta järjestelmän kulissit ja maine eivät romahtaisi. Tavalliset pohjoiskorealaiset eivät tosin välttämättä ole edes kuulleet internetistä, jolloin he eivät osaa sitä kaivatakaan. Huomaan kuitenkin, että ne pohjoiskorelaiset, jotka netistä jotain tietävät, ovat siitä erittäin kiinnostuneita.

(s. 158)

Mäkeläinen tuo hyvin esiin sen, että pohjoiskorealaiset tietävät sellaisistakin asioista, joista maassa ei saa keskustella tai olla edes virallisesti olemassa. Esimerkiksi Mäkeläisen kysyessä kuinka paljon maassa on homoja, oppaat suorastaan säikähtävät kysymystä ja hänelle vakuutetaan, ettei maassa ole yhtään ainoaa homoa. Mäkeläinen huomauttaa kirjassa osuvasti, että tiesivätpä kuitenkin heti, mistä oli kysymys.

Mustan pörssin kaupoista ja rahan arvottomuudesta (pohjoiskorealaisten keskipalkka on noin 0,20-0,30 euroa kuukaudessa) siirrytään luontevasti kyttäyskulttuuriin. Mustan pörssin kaupoille ollaan sopivasti sokeita, mutta usein tämä vaatii enemmän tai vähemmän hienovaraista voitelua. Pohjois-Koreassa et voi aina luottaa edes perheeseesi, naapureista puhumattakaan. Mäkeläinen kuvaa hyvin sitä, miten kieli keskellä suuta hänen oppaansa ja kaikki hänen tapaamansa ihmiset puhuivatkaan. Aina on mahdollisuus, että joku kuulee pienimmäkin kriitikin ja kukaan ei halua kokea niitä kohtuuttomia rangaistuksia, joita maassa jaellaan. Kirjaa lukiessani jäin pohtimaan, mitä Mäkeläisenkin kohtaaamat ihmiset oikeasti ajattelivat. Varmasti osa heistä uskoi täysin siihen, mitä he ääneen sanoivat, mutta tuskin kaikki. Erityisesti mieleeni jäi kuvaus Pjongjangissa asuvasta paremman väen kodista ja rouva Omista.


Omin kodin olohuoneen seinällä kunniapaikalla ovat muotokuvat maan edesmenneistä johtajista. Pakolliset ikonit ovat varmasti pölyttömiä, sillä niiden puhtaus on korttelikomiteoiden erityisen kiinnostuksen kohde. Kotiäidillä riittää puunattavaa, sillä korttelikomitea voi tehdä tarkastusiskujaan milloin tahansa.

Om ei ole moksiskaan yllätysvierailusta. "Mielessä on aina se, että jos isämme tulee, palvelemme häntä ja pidämme kodin kunnossa," Om sanoo. Isällä Om ei tarkoita omaa isäänsä, vaan maan johtajaa Kim Jong Unia.

(s. 189)

Sinänsä kirja ei tarjoa mitään uutta, mutta oli se kuitenkin kiinnostavaa ja nopeaa luettavaa. Suomessa ilmestyneet Pohjois-Koreaa käsittelevät teokset ovat pääasiassa käännöksiä, joten tällainen kotimainen näkökulma tuo aiheeseen hieman uudenlaisen näkökulman. Tästä välittyi hyvin tunne siitä, että Mäkeläisen kohtaamat ihmiset ovat oikeasti olemassa ja että heillä on väliä ja mielipiteitä vaikka sitten salassa. Kirjan valokuvakuvitus antaa myös mahdollisuuden nähdä pieni pala todellisuutta, jota vain harva ulkopuolinen pääsee katsomaan.

Kirjan tiedot:
Mika Mäkeläinen: Kimlandia: silminnäkijänä Pohjois-Korean kulisseissa | Atena 2019 | 332 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm.:
Amman kirjablogi, Kirjarouvan elämää, Kirjojen maa

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2020 - 48. kaksi kirjaa, joilla on hyvin samantapaiset nimet [42/50]
Toinen on Magne Hovdenin Saamelandia.
* Popsugar Reading Challenge 2020 - a book with a pun in the title [35/50]
Kimlandia, Finlandia...