sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Dieter Hermann Schmitz: Kun sanat ei kiitä: suomalaisinta sanaa etsimässä

Dieter Hermann Schmitz:
Kun sanat ei kiitä:
suomalaisinta sanaa etsimässä

303 s.
Atena 2017
Kirjastosta

Joskus yksinkertaiset oivallukset vaativat eriskummallisia kokemuksia.

Olen joskus maailman aikaan lukenut Hermann Dieter Schmitzin edellisen romaanin, Täällä pohjoisnavan alla. Muistelin sitä sopivan kevyeksi tarinaksi, joten halusin lukea tämän uudenkin opuksen. Tämä paljastuikin oikein hyväksi sunnuntaikirjaksi. Sellaista sopivan leppoisaa ja hihityttävää ei-romanttista hömppää, jonka parissa viihtyi mainiosti muutaman tunnin.

Schmitz on siis Saksan Reininmaalta kotoisin oleva Tampereen yliopiston saksan kielen lehtori, joka asettui Suomeen monia vuosia sitten työn ja suomalaisen vaimon vuoksi. En väitä, että juuri hän olisi tämän kirjan pääosassa, mutta eräänlainen alter ego päähenkilö varmasti on. Pohjimmiltaan tarina on fiktiivinen, mutta mukana on epäilemättä iso siivu kirjailijan omasta elämästä. Se tästä niin hauskan tekikin: on aivan selvää, että huomiot suomen kielestä ja kahden maan kulttuurieroista on tehty rakkaudella pitkän ajan kuluessa.

Kirjan tarinassa on kaksi pääjuonta. Toisessa päähenkilö ja hänen tutkimusryhmänsä metsästävät suomalaisinta sanaa. Tätä varten on oma nettiportaalinsa, jonne ihmiset saavat jättää omia ehdotuksiaan. Näitä ja päähenkilön omia ehdotuksia kytketään sitten toiseen juoneen, päähenkilön perheen kahden kielen ja kulttuurin arkielämään. Huono lentosää ja yllättävä matkatoveri saavat hänet pohtimaan rakkautta ja sitä, miten hemmetin hankala Suomessa on kertoa toiselle rakastavansa tätä. Eihän sellaista voi sanoa perheelle aamukahvipöydässä ilman, että he epäilevät vähintäänkin aivotärähdystä. Päähenkilö asettaakin itselleen kolme tavoitetta: tehdä vaimo yhtä onnelliseksi kuin hääpäivänään, olla kahdelle lapselleen maailman paras isä, ja saada perheen vaativa kissa kuriin. Suomalaisia keinoja käyttäen toki etteivät he mene tolaltaan järkytyksestä.

Tarina kertoo siis kohtuullisen tavallisesta arkielämästä, jonka lomassa löydetään monien suomalaisten sanojen pohjimmainen merkitys sekä se perheenjäsenten keskeinen ja usein ääneensanomaton rakkaus. Himmeli, äkäpussi ja pakkoruotsi tavataan luonnollisissa ympäristöissään, sotaveteraani ja Santa Lucia tulevat tutuiksi hyvinkin koskettavilla tavoilla. 

Olennaista kirjassa ovat myös kommunikointivaikeudet, jotka eivät aina johdu kulttuuri- tai kielieroista. Ihmiset vain ovat erilaisia. Tiedätkö esimerkiksi sen ärsyttävän ihmisen, joka ei tarkoita pahaa, mutta jaarittelee ikuisuuksia vastaamatta silti koskaan kysymykseesi? Kaikkihan sellaisen tuntevat.


Olen yksinpuhelun suuri ystävä ja harrastan sitä erittäin mielelläni silloin harvoin, kun olen itsekseni kotona. Yksinpuhelussa on ainakin kolme hyvää puolta.

Ensinnäkin voin olla varma, että kuuntelen itseäni keskittyneesti. Toiseksi tiedän tasan tarkkaan, mitä tarkoitan. Ja kolmanneksi olen aina samaa mieltä kanssani. Kaikkeen tähän verrattuna kahden Homo sapiensin välinen kommunikaatio on erittäin häiriöaltista.
(s. 207)


Pidin siitä, miten jossain aiemmassa kappaleessa mainittu asia saattoikin tulla tärkeäksi myöhemmin sekä siitä, miten kirjavaa joukkoa päähenkilön tapaamat ihmiset olivatkaan. Sakista löytyvät niin yleisen saunan Runeberg, alapääjuttujen harras ystävä, kuin naapurin Puhaltajakin, tuo kirottu sunnuntairauhan rikkoja. Lopussa löytyy myös se suomalaisin sana, jonka joudutte kyllä selvittämään ihan itse kirjaa lukemalla.


Luettu myös mm.:
Kirja hyllyssä, Kirjat kertovat, Tuhansia sivuja ynnä muut

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2018 - 39. kirja on maahanmuuttajan kirjoittama [16/50]

sunnuntai 11. helmikuuta 2018

Bea Uusma: Naparetki: minun rakkaustarinani


Bea Uusma:
Naparetki: minun rakkaustarinani
(Expeditionen. Min kärlekshistoria, 2013)
290 s.
Like 2015
Kirjastosta


Minä vihaan palelemista.

Edellinen lukemani kirja oli pettymys, mutta tämän suhteen olen aivan myyty. Että olikin mahtavaa lukea Lukurauhan päivänä jotain näin hienoa! Tätähän on kehuttu joka paikassa ilmestymisestään saakka, mutta enpä saanut tartuttua asiaan ennen kuin nyt. Sitten se olikin menoa ja uppouduin kirjaan ihan täysin.

Kirja on sikäli surullista luettavaa, että lopputuloksen tietää jo ennalta. Pohjoisnavalle pyrkinyt ruotsalainen Andreé-retkikunta kuolee vuonna 1897 Valkosaarella. Salomon August Andreén, Nils Strinbergin ja Knut Frænkelin ruumiit ja jäljellä olevat tavarat löydetään saarelta vuonna 1930. He eivät koskaan pääse lähellekään Pohjoisnapaa ja kuolevat ...niin mihin? Sitä Bea Uusma tässä selvittää ja kertoo samalla huikean tarinan selviytymistaistelusta arktisissa olosuhteissa.

Retkikunta lähtee niin sanotusti soitellen sotaan. Heillä ei ole paljoakaan tietoa arktisista alueista. He eivät suostu muuttamaan mieltään vaikka käykin ilmi, että heidän varusteensa ovat puutteelliset. Heidän aikomuksenaan on lentää Pohjoisnavan yli vetykaasupallolla eikä kenenkään mielessä käy vakavissaan epäonnistumisen mahdollisuus. He, kolme herrasmiestutkijaa, luottavat tuulen puhaltavan yhteen suuntaan ja pallon pysyvän vaivatta ilmassa. Tottahan he selviävät leikiten pienestä lennosta jäätikön yli.


Nyt he seisovat jäällä ja kaikki, mitä he näkevät, joka puolella, on valkoista. Horisonttiviiva on sulautunut taivaaseen. Kolme miestä, joilla on mahdollisimman vähän tietoa arktisista olosuhteista, on äkillisesti keskellä valkoista painajaista.
(s. 60)


Kirja on äärettömän mielenkiintoinen ja myös visuaalisesti upea kirja. Uusma ei vedä tarinaa ja johtopäätöksiään hatusta. Miesten selviytymistaistelua seurataan heiltä jääneiden todisteiden valossa. Kirjassa on heidän ottamiaan valokuvia, heidän kirjoittamiaan kirjeita ja otteita päiväkirjoista. Kamppailua hyisissä oloissa voi siis seurata eturiviltä. Lukijalle selviää täsmälleen minä päivänä he ampuivat ensimmäisen jääkarhun ja millainen arktinen sää oli 28.9.1897. Surullisinta luettavaa olivat ne toiveikkaimmat päiväkirjamerkinnät ja Strinbergin kirjeet rakkaalle Annalleen. He kaikki uskoivat vakaasti selviävänsä vielä pakkolaskun tehtyäänkin. Kukaan heistä ei tullut elävänä takaisin.

Kirjassa on myös kuvia paikasta, josta heidän jäänteensä löydettiin sekä itse jäänteistä. Uusma analysoi kaiken niin tarkasti kuin voi, koska retkikunnan kohtalo riivaa hänen mieltään. Kuolemaan johtaneista syistä on esitetty arvailuja vuodesta 1930 saakka, mutta mikään niistä ei tunnu oikealta. Mitä tutkijoilta on mennyt ohi silmien ja korvien? Tutkimusmateriaaliin perehtyessään Uusma on kuin paraskin dekkarisarjan rikostutkija ja tempaa lukijan mukaansa salaisuutta paljastamaan.

Pokkaripainoksesta on ilmeisesti jätetty kuvitus pois? En osaa kuvitellakaan miten kirja toimii ilman niitä. Tässä kirjaston kovakantisessa niteessä on kaikki herkut tallella ja mielestäni kuvitus on ratkaisevassa osassa jos nyt ei kuolinsyyn selviämisessä niin ainakin tunnelman luomisessa. Tämä on kopio kuvasta, joka on otettu Kotkasta, vetykaasupallosta johon retkikunta nousi ja joka koitui heidän kohtalokseen. Tässä on kuvia retkikunnan päiväkirjoista, näytteitä heidän omin käsin kirjoittamistaan sanoista. Tässä puhuvat kuolleet miehet.

Uusman teoria kuolinsyistä on niin hyvin perusteltu, että ainakin minä päätän uskoa siihen.

Kerrassaan mahtava kirja!


Luettu myös mm.:
Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2018 - 24. surullinen kirja [15/50]
* Tietokirjahaaste 
YKL pääluokka 4, kirjastossa luetteloitu luokkaan 48.61

perjantai 9. helmikuuta 2018

Jukka-Pekka Palviainen: Suunnaltaan vaihtelevaa tuulta

Jukka-Pekka Palviainen:
Suunnaltaan vaihtelevaa tuulta
160 s.
Karisto 2017
Kirjastosta

Sen kesän aikana Milla oli sanonut ja huutanut EI ainakin tsiljoona kertaa.

Luen nykyään itseäni kummastuttavan vähän nuorten ja nuorten aikuisten kirjallisuutta. Senpä vuoksi hyppäsin mukaan Sivujen välissä-blogin Hannan YA-lukuhaasteeseen tai oikeastaan YA-bingoon. No, myöskin sen vuoksi, että useimmiten en vain voi vastustaa bingoja. 

Operaation ensimmäiseksi kirjaksi valikoitui Jukka-Pekka Palviaisen Suunnaltaan vaihtelevaa tuulta, koska kansikuva näytti jännältä ja takakansiteksti lupaavalta. Tihutöitä majakkasaarella? Jännä suljetun huoneen mysteeri! Niin se ulkonäkö pettää. 

Tähän väliin huomautan, että en ole koskaan ennen lukenut Palviaisen kirjoja, joten en tiedä millainen tämä on suhteessa hänen muuhun tuotantoonsa. 

Kansikuva lupaa Viisikko-henkisyyttä nuorilla aikuisilla varustettuna. Itse asiassa kirjassa ei ole kuvan kaltaista autiotaloa eikä myöskään tuollaista kauhutrilleritunnelmaa. Miksi nuorisojoukkoa näyttää johtavan poika kun kirjan kertoja on Milla-niminen tyttö? Kai sieltä iStockphotosta olisi parempikin kuva löytynyt.

Takakansi puolestaan lupaa huippuunsa viritetyn nuortenromaanin, jossa kukkii huumori vakavista sävyistä huolimatta. Tämä on yhtä huippuunsa viritetty kuin vaarilta peritty yskivä pappatunturi. Huumorinkukka on kaiketi kauneimmillaan lauantaikakka-vitsissä. Vakavat sävyt ovat ilmeisesti eksyneet matkalla kirjan sivuille.

Lukiessani ja sen jälkeen mietin kenelle ihmeelle voisin tätä suositella. Millainen nuori tämän haluaisi lukea? Tulin siihen tulokseen, että teknisesti ottaen tämä olisi hyvä kirja sellaiselle, jolla on vaikeuksia lukea. Kirjan lauseet ovat hyvin yksinkertaisia eikä sitä pilata turhalla tunnelman luomisella. Tai tunnelman luomisella ollenkaan.


Matti kysyy isältä, voiko se olla avuksi. Isä yrittää hymyillä ojentaessaan Matille jätesäkin. Matti asettuu Millan viereen. Se hymyilee hänelle leveästi.

"Moi."

"Sitä samaa."
(s. 56)


Koko kirja on kirjoitettu tuolla tavalla. Lyhyesti, mitään kuvailematta. Palviainen kertoo eikä näytä. En oikeastaan haluaisi suositella tätä niillekään, joiden lukutaidon tasoa teksti vastaa, koska kirjan hahmot ja juoni ovat kehnoja. En osaa oikein kuvitella mikä tässä herättäisi kenenkään lukuinnostuksen ja tekisi tästä miellyttävän lukukokemuksen. Tartu mieluummin  oikeaan, taidolla tehtyyn selkokirjaan!

Ainakin pari muuta bloggaria on saanut irti tästä jotain hyvääkin (linkit alla). Minä en saanut, mutta tulipahan luettua. 160 sivua hurahti vallan vaivattomasti, joten hetkonen, löytyihän tästä jotain positiivistakin.


Luettu myös mm.:

Haasteet:
* YA-lukuhaaste - kirjassa naiskertoja
* Helmet-lukuhaaste 2018 - 1. kirjassa muutetaan [14/50]
Saareen ja pois niinkin paljon, että asetelma "hiljainen majakkasaari" ei pidä ollenkaan paikkaansa.

maanantai 5. helmikuuta 2018

Beth Lewis: Suden tie

Beth Lewis:
Suden tie
(The Wolf Road, 2016)
410 s.
Like 2017
Kirjastosta

Istuin korkealla tammenoksa polvien välissä ja katsoin, kuinka tatuoitu mies kahlasi lumessa.

Tämäkin on niitä kirjoja, joita ahneet käpäläni hivelivät heti sen saavuttua kirjastoon. Sillä hetkellä minulla oli kuitenkin muutakin luettavaa, joten kirja jäi odottamaan sopivaa hetkeä. Se oli eilen. Jos olisin tiennyt miten koukuttava tämä on, olisin aloittanut lukemisen aiemmin päivällä enkä vasta illalla. Nyt tätä tuli luettua yli puolen yön kunnes järki ilmoitti, että aamulla on muuten herättävä töihin. Onneksi iltavuoroon joten sain luettua tämän aamusella!

Kirja sijoittuu näennäisesti post-apokalyptiseen Amerikkaan, joka pommitettiin maan tasalla ilmeisesti kolmannessa maailmansodassa. Sanon näennäisesti koska oikeastaan tuolla ei ole mitään merkitystä. Kirjassa ei suuremmin scifistellä tai selitetä tilannetta, mutta miljöö antaa mahdollisuuden päästä helposti villakoiran ytimeen eli ihminen vs. luonto kamppailuun. Kun suuret kaupungit on jyrätty maan tasalle, ei tarvitse selitellä niiden tai teknologian puutetta sen kummemmin. Tarina olisi melkein yhtä hyvin voinut sijoittua 1800-luvun lopulle Klondiken kyltaryntäyksen tienoille.


Luonto varmaan miettii, että ihmiset eivät enää ansaitse sen antimia, ja totta puhuakseni luulen, että se on oikeassa. Tuijotin maaperää, joka oli revitty ja raastettu kuin silla ei olisi arvoa, kuin se ei olisi elossa ja hengittäisi, kuin se olisi pelkkä muurahaiskeko, jonka voisi tallata. Helvetti, näky melkein särki sydämeni.
(s. 223)


Olen salaisesti suuri robinsoncrusoiluviihteen eli luonnossa selvitymistarinoiden ystävä, joten kirjan tarina upposi minuun kuin veitsi peuran kurkkuun. Tarina alkaa kun 7-vuotias tyttö tempautuu rajumyrskyn mukana teille tuntemattomille. Hän päätyy tatuoidun miehen, Ansastajan (jonka luin muuten valitettavan monta kertaa Anastasiana), mökkiin. Tyttö saa nimen Elka ja Ansastaja opettaa hänet selviämään ankarassa luonnossa. Kymmenkunta vuotta myöhemmin Elkalle selviää, että Ansastaja metsästää muutakin kuin peuroja. Alkaa pakomatka pohjoiseen, jossa Elka toivoo tapaavansa kauan sitten kullan perään lähteneet vanhempansa.

Matkan varrella Elka tapaa toisen nuoren naisen, Penelopen, jonka kanssa hän jatkaa metsissä juoksentelua. Kirja keskittyykin Elkan suhteisiin Ansastajaan ja Penelopeen, villiin luontoon ja sivistykseen. Ansastaja edustaa kaikkea sitä, minkä normaali ihminen tietää hirvittäväksi ja epäinhimilliseksi. Ansastaja on se, joka Elkasta oli huomaamattaan ja kovaa vauhtia tulossa. Armoton psykopaatti, jolle peura ja ihminen ovat täsmälleen sama asia. Penelope taas on ihmisyys ja sivistys, mutta hänenkään kohdallaan ei ole kyse mistään perihyvyydestä ja itkevien sydänten lempeydestä. Penelopekin osaa olla armoton ja häikäilemätön, mutta hän tietää mikä ero on ihmisellä ja peuralla.

Robinsoncrusoilun lisäksi kirjassa pohditaankin syntyjä syviä. Mikä tekee ihmisestä ihmisen? Missä on ihmisen ja pedon, ihmisen ja hirviön raja? Miten ihminen voi sietää ja osallistua hirvittäviin tekoihin tajuamatta mitä on tekemässä? Totuus Elkan kuvottavasta lapsuudesta selviää lukijalle ennemmin kuin Elkalle itselleen. Odotinkin suurella mielenkiinnolla sitä hetkeä, jolloin Elkan mieli ei enää kyennyt vääristelemään hänen muistojaan ja todellisuus iski vasten hänen kasvojaan.

Juonellisesti ja teemallisesti tykkäsin kirjasta todella paljon. Pidin myös siitä, että kirja oli täynnä rautaisen tahdon ja selkärangan omaavia naishahmoja. Yleensä tällaiset post-apokalyptiset kirjat ovat täynnä raakoja raiskauksia ja naiset ovat niissä miesten omaisuutta. Kiinnostukseni tällaiseen on jossain siellä absoluuttisen nollapisteen paikkeilla. Tällä kertaa naiset ovat ihan yhtä vahvoja kuin miehetkin, tärkeitä ja aktiivisia yhteiskunnan osia. Sukupuoli ei selvästikään hidasta ketään tässä kirjassa, koska naisia löytyy niin lainvartijoista kuin esimerkiksi sahatavaran työstäjistäkin eikä kukaan pidä sitä mitenkään ihmeellisenä. Toki niitä hyväksikäyttäjiäkin löytyy, mutta sekään ei ole vain miesten aluetta.

Eli tämä oli sitä omasta mielestäni parempaa dystopiakirjallisuutta. Suosittelen jos et ihan pienistä tai suuremmistakaan raakuuksista hätkähdä. 


Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2018 - 33. selvitymistarina [13/50]

keskiviikko 31. tammikuuta 2018

Tammikooste

Enpä olisi tammikuun alussa uskonut, että luen kuukaudessa näinkin monta kirjaa! Kieltämättä lukuhalua siivitti intoni suorittaa Helmet-lukuhaaste kerrankin loppuun saakka, mutta siinä toivossa tulikin luettua kaikenlaista kivaa. Erityisen iloinen olen siitä, että löysin Carrie Fisherin ja Kati Närhen kirjat, ja sain luettua yhden niistä sarjoista, joihin en ole vain saanut tartuttua. 

Toivottavasti lukuinto jatkuu!

...Siksikin, että tulin ilmoittautuneeksi YA-lukuhaasteeseen. Luin nuorten aikuisten kirjallisuutta yhteen väliin paljon enemmän kuin nyt ja vaikka olen vielä kohtuullisesta kartalla YA-maailman tapahtumista, kirjoihin itseensä syventyminen ei olisi haitaksi.


Luettu & blogattu

Carrie Fisher: Wishful Drinking
Elämä riippuvuuksien ja bipolaarisuuden kanssa. Kirpakkaa huumoria, vakavaa ja raa'an rehellistä asiaa.

Janet Evanovich: Tricky Twenty-Tow
Stephanie Plum vs. rutto. Hauskempi kuin edellinen osa, en malttanut jättää kesken.

Kerstin Gier: Rubiininpuna
Kun aikamatkustusgeeni aktivoituu. Hauska ja vetävä kirja, luen ehdottomasti seuraavankin osan.

Kerstin Gier: Safiirinsini
Gwendolyn jatkaa aikamatkailua. Kivaa ja kevyttä luettavaa, en kuitenkaan Gideonista senkään vertaa kuin edellisessa osassa.

Kerstin Gier: Smaragdinvihreä
Trilogian päätösosa. Gideon edelleen ärsyttävä, Gwendolyn ihastuttava, lukisin häestä enemmänkin.

Kati Närhi: Saniaslehdon salaisuudet
Agnes ja Planktonin salaisuudet. Löytö sarjishyllystä, juuri sopivalla tavalla vinksahtanut.

Kyung-sook Shin: Jään luoksesi
Opiskelijaelämää kuohuvassa Etelä-Koreassa. Harmi kyllä en lämmennyt tälle yhtään, olisi pitänyt tietää enemmän Korean historiasta.

Kati Närhi: Mustasuon mysteeri
Agnes ja sisäoppilaitoksen salaisuus. Juuri sopivaa viikonloppulukemista, Agneksen sokeat pisteet huvittavat edelleen.

John Steinbeck: Helmi
Ahneuden poluilla. Herätti lähinnä ärsytystä, mutta onpahan yksi klassikko lisää jonka voin sanoa lukeneeni.

Kati Närhi: Seitsemäs vieras
Agnes ja kartanon epälyttävät vieraat. Agneksen kasvun lapsesta nuoreksi naiseksi huomasi kivasti tässä osassa.

Carrie Fisher: Shockaholic
Kohteena sähköshokkihoidot ja Hollywoodin vaikeatkin ihmissuhteet. Fisherin elämä oli melko uskomaton monellakin tavalla.

Marina Lewycka: Traktorien lyhyt historia ukrainaksi
Seniori-isä nai uhkean ukrainalaisen. Hauska ja koskettava kirja, huumori ja vakavat asiat hyvin tasapainossa.

tiistai 30. tammikuuta 2018

Marina Lewycka: Traktorien lyhyt historia ukrainaksi

Marina Lewycka:
Traktorien lyhyt historia ukrainaksi
(The short history of tractors in Ukranian, 2005)
367 s.
Sammakko 2006
Kirjastosta

Kaksi vuotta äitini kuoleman jälkeen isäni rakastui hohdokkaaseen eronneeseen ukrainalaisnaiseen.

Olen pyöritellyt tätä kirjaa satunnaisesti käsissäni jo monta vuotta, koska pidän sen kannesta. En kuitenkaan koskaan lainannut sitä lukukelvottoman takakansitekstin vuoksi. Pikkuruisia kellertäviä kirjaimia sinisellä pohjalla, kenen mielestä se oli millään tavalla hyvä idea? Minulla ei ole sellaista haukan katsetta, jota varten se lienee tehty, joten enpä edelleenkään tiedä mitä siinä sanotaan. Kirjan kannalta oli onni, että sen kansikuva on niin mieleenjäävä ja että mietin mitä lukisin Helmet-lukuhaasteen kirjan kannessa on ajoneuvo-kohtaan. Lainasin tämän siis jotakuinkin sokkona.

Kirjan kertoja on viittäkymppiä lähentelevä englantilainen Nadja, jonka äiti on kuollut pari vuotta ennen tarinan alkua. Nyt Nadjan jo ennestään erikoinen 84-vuotias isä Nikolai on hurahtanut lopullisesti: hän on palavasti rakastunut 36-vuotiaaseen uhkeaan ukrainalaiseen yksinhuoltajaan ja aikoo naida hänet. Nadja ei ole puhunut isosiskolleen Veralle äidin kuoleman jälkeen, mutta nyt yhteinen vihollinen saa heidät asettautumaan yhteen rintamaan. Valentinasta on päästävä eroon välittömästi.

Huonosti suunniteltu kansi on saanut jättämään väliin hyvän kirjan. Heti kun alkuasetelma selvisi ajattelin, että tämähän on lystin kuuloinen. Hauska tämä onkin, mutta myös yllättävän surullinen. Huumoria tuovat paitsi isän omituisuudet ja merkillinen tilanne myös Nadjan sanailu etenkin Veran kanssa. Heidän suuret ja pienet sisaruskaunansa ovat hersyvän hauskaa luettavaa. Hienostorouva ja liberaali akateemikko näyttävät tulevan kahdesta eri maailmasta ja pikkuhiljaa selviää, että näin oikeastaan onkin. 

Kirjan surullisin osuus liittyy Nadjan perheen historiaan, josta hän ei tiennyt oikeastaan mitään.  Nadja kun on elänyt elämänsä Englannissa, jonne hänen vanhempansa pakenivat paremman tulevaisuuden toivossa. Vera sen sijaan syntyi Luhanskissa vuonna 1937, kymmenen vuotta ennen Nadjaa. Vera on se, joka koki toisen maailmansodan ja muistaa Neuvostoliiton tahallaan aiheuttaman nälänhädän, keskitysleirin ja ne hirveät asiat, jotka on hänen mielestään parempi vain unohtaa. Hänen kauttaan Nadja kuulee asioista, joista hänen vanhempansa eivät ole halunneet puhua.

Pidin todella paljon siitä, että kaikkea ei kerrottu heti, ei edes sellaista minkä Nadja jo tiesi. Vasta kirjan loppupuolella selviää esimerkiksi se, miksi Nikolai yskii aina syödessään. Mielikuva kömpelöstä vanhuksesta keikahtaa vähän vinoon. Lewycka olettaa lukijoidensa osaavan yhdistää pisteen A pisteeseen B ja olikin mukava lukea kirjaa, jossa lukijaa ei aliarvioida. 

Nikolai itsessään on sekä surullinen että huvittava. Vanha mies, joka hölmöyttään nai naisen, joka haluaa ainoastaan pääsylipun Englantiin. Vanha mies, joka tykkää isoista tisseistä ja kauhistuttaa  käytöksellään tyttärensä. Ja sitten toisaalta vanha mies, jonka uusi vaimo on väkivaltainen huijari. Vanha mies, joka ei osaa puolustaa itseään ja jolle avun pyytäminen omilta tyttäriltä on valtavan vaikeaa. Kaikista kirjan hahmoista paljastuu aina vain uusia puolia.


"Mutta näethän, että se tekee hänelle hyvää, tämä uusi suhde. Se on puhaltanut häneen uutta elämää. Se vain osoittaa, että ihminen ei ole koskaan liian vanha rakastamaan."

"Tarkoitat seksiin."

"No ehkä sitäkin. Isukkisi toivoo vain toteuttavansa joka miehen unelman - levätä kauniin, nuoremman naisen sylissä."

"Joka miehen unelman?"

Sinä yönä Mike ja minä nukumme erillämme.
(s. 71)


Hauska ja koskettava kirja! Nyt voin kyllä kiittää Helmet-lukuhaastetta tästä lukukokemuksesta, muuten tämä olisi edelleen kirjaston hyllyssä.


Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2018 - 38. kirjan kannessa on kulkuneuvo [12/50]

sunnuntai 28. tammikuuta 2018

Carrie Fisher: Shockaholic

Carrie Fisher:
Shockaholic
120 s.
Simon & Schuster 2011
ekirja kirjastosta

What was it I wanted to tell you?

Vuoden ensimmäisenä kirjana luin Carrie Fisherin kirjan Wishful Drinking ja päätin lukea häneltä muitakin teoksia. En odottanut saavani seuraavaa opusta käsiini ihan näin nopeasti! Kuten Wishful Drinking, myös Shockaholic on omaelämäkerrallinen teos, joka perustuu Fisherin yhden naisen lavashow'hun. Myös tässä kirjassa Fisher on onnistunut käsittelemään erittäin henkilökohtaisia ja vaikeita asioita (mustan) huumorin avulla. Tällä kertaa Fisher avautuu sähköshokkihoidoista, lihomisestaan, kuuluisista ystävistään ja suhteesta isäänsä Eddie Fisheriin

Noista ETC-hoidoista kertominen antoi minulle ihan uuden ja erilaisen näkökulman niihin. Myös minua ovat vainonneet elokuvista tutut mielikuvat melkein lobotomiaan johtavista sähköshokeista, joiden vuoksi potilasraukka kiemurtelee hoitopöydällä luut katkeillen. Ei se niin enää mene, sanoo Fisher jolla oli ihan samanlaiset pelottavat kuvat mielessään. Hoito on suhteellisen turvallinen ja ainoa (jos kohta melkoisen merkittävä) haittapuoli siinä on se, että se vie pakostakin ihmisen muistoja mukanaan. Fisher ei esimerkiksi osaa enää sanoa tarkalleen miksi lopulta päätti mennä hoitoihin, ja näiden kirjojen yksi tarkoitus onkin toimia hänen omana muistinaan. 


But since I expect to have a bad memory now, I pay extra attention to things, as if there's going to be a pop quiz about my life at the end of each day. What do I recall about what I did? So I try to make a point of remembering things while they're happening.
(s. 17)


Niihin kuuluisiin ystäviin lukeutuvat muun muassa Elizabeth Taylor, Michael Jackson ja ilmeisesti myös Meg Ryan. Oli huvittavaa lukea kirjaa, jossa tällaisia kuuluisia nimiä tiputeltiin ihan normaaleihin tilanteisiin. "Ai niin, ja kävin lounaalla äidin, Elizabethin ja Meg Ryanin kanssa." Fisher tuokin Michael Jacksonia käsittelevässä luvussa esille sen, miten vaikea kuuluisien ihmisten on olla normaalissa kanssakäymisessä ns. tavisten kanssa. On helpompaa jutella toiselle staralle, joka ei tuijota sinua rahan-/hullun-/palvonnankiilto silmissä.


The other people who aren't rendered strange around famous people are generally... other famous people! In such instances, the issue of celebrity is neutralized, and they are feel to move on to whatever they like or don't like about one another in the usual human way. So that partly explains why Michael might have enjoyed hanging out with say, Elizabeth Taylor, for example, or even maybe me! (Yes, that's what all this finally boils down to - me, me, me, me, me!)
(s. 39)


Jäin kyllä ihan koukkuun näihin Fisherin kirjoihin. Hän eli hyvin mielenkiintoisen ja vaikean elämän, ja omalla tavallaan nämä kirjat ovatkin selviytymistarinoita. The Princess Diarist on nyt varauksessa eli sitä odotellessa!


Haasteet:
* Tietokirjahaaste [kirja 1]
* Helmet-lukuhaaste 2018 - 6. kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa [11/50]
Luin e-kirjana, mutta löytyy myös painettuna.