Stefan Zweig: Shakkitarina

Stefan Zweig:
Shakkitarina
(Die Schahnovelle, 1942)
78 s.
Germania 2017
Kirjastosta

Keskiyöllä New Yorkista Buenos Airesiin lähtevällä suurella matkustajahöyrylaivalla vallitsi viime hetken toimeliaisuus ja hyörinä.

Laivalla matkustavat kirjan minäkertoja eli harrastelijashakinpelaaja, shakkimestari Czentovic sekä tohtori B, jonka suhde shakkiin on vähintäänkin monimutkainen. Kertoja lyöttäytyy yksiin muiden laivalla matkustavien pelaajien kanssa ja yhdessä he haastavat Czentovicin pelaamaan kanssaan. Alamäen suunta kääntyy yllättäen kun paikalle sattunut tohtori B antaa harrastelijoille hyviä neuvoja.

En pitänyt tästä niin paljon kuin olisin arvostelujen perusteella kuvitellut, mutta toisaalta silmiini osuneet kommentit antoivat tästä väärän kuvan. Oletin kirjan kertojan olevan tohtori B ja kirjan syventyvän hänen menneisyyteensä ja mielenliikkeisiinsä oikein kunnolla. Tämä tuntui jollakin tavalla pintaraapaisulta, koska välillinen minäkerronta toi tarinaan etäisyyttä, jota en siihen kaivannut.

Mutta Czentovic ja tohtori B ovat siltikin mielenkiintoisia hahmoja. Czentovic on epämiellyttävä hahmo kaikessa töykeydessään ja ylemmyydentunnossaan. Kiinnostava kyllä ainakin minä sain sellaisen kuvan, että hänellä saattoi hyvinkin olla autismi tai jokin sen tapainen piirre. Tohtori B:tä taas ei voi kuin sääliä. Hänet lukittiin toisen maailmansodan aikaan täysin virikkeettömään huoneeseen, jonka ilmeinen tarkoitus oli tehdä hänet hulluksi. Vaikka tohtori saikin lopulta tekemistä varastamastaan shakkikirjasta, vankeus jätti jälkensä. 

Pidin kirjan lopusta. Siitä olisi ollut helppo tehdä siirappia tihkuva, mutta kirjailija valitsi toisin. En siltikään tunne mitään suurempaa intoa lukea Zweigiltä itään muuta.

Luettu myös mm.:

Nannan kirjakimara, Jokken runonurkka, 

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2018 - 44. kirja liittyy johonkin peliin [46/50]

Hilkka Liitsola: Herra Lumpeenkukka ja neiti Kuusenkerkkä

Hilkka Liitsola:
Herra Lumpeenkukka ja neiti Kuusenkerkkä
127 s.
Mäkelä 2018
Kirjastosta

Herra Lumpeenkukka on säntillinen herra, se on helppo huomata.

Siksipä hän ottaakin yhteyttä rakennusvalvontaan huomatessaan järkytyksekseen, että kaupungissa on iltataivaanvioletti talo. Sellainen kummallisuus on heti purettava. Vaan herrapa ei tiedäkään talon kuuluvan iloiselle neiti Kuusenkerkälle, joka rohkaisee herra Lumpeenkukkaa yrittämään uusia asioita...

Lainasin tämän ihan vain ja ainoastaan kirjan nimen vuoksi. Herra Lumpeenkukka ja neiti Kuusenkerkkä. Hymyilyttää jo kirjoittaakin se tähän. Siksipä olen nyt aivan ihastuksissani! Kirja on, no, ihastuttava. Kyllähän näitä tarinoita, joissa vilkas henkilö houkuttelee vakavamman ulos kuorestaan, on kirjoitettu ennenkin. Tämä kuitenkin hurmasi ihastuttavalla (se on niin osuva sana tälle!) kerronnallaan.

Nyt herra ohittaa aivan asiallisen mallisen, mutta neljällä eri värillä pystyraitaiseksi maalatun maalikaupan talon ja miettii, kuten joka päivä, ikinä ratkaisua keksimättä, onko talon kohdalla sopivaa myhäillä sen muodon vuoksi vai pitäisikö nyrpistää värin takia. Sitä tuumiessaan hän näyttää kovin huvittavalta, sillä hänen kasvoillaan on samaan aikaan sekä puolittainen myhäily että osittainen nyrpistys. Kun hän tajuaa sen, hän päättää nopeasti esittää, ettei mitään näekään.

(s. 6-7)

Pidin erityisesti siitä, että herra Lumpeenkukka ja neiti Kuusenkerkkä tapaavat toisensa ikään kuin matkan puolivälissä. Se, että herra Lumpeenkukka lakkaa miettimästä sitä, mitä muut hänestä ajattelevat, ei tee hänestä maagisesti eri ihmistä. Hänen lempivärinsä on oikeasti harmaa ja hän pitää siisteistä puvuistaan. Hän näkee pilvissä suorakulmion ja neiti Kuusenkerkän mielestä se on yhtä hienoa kuin neidin näkemät nenät ja muut hahmot. Koko kirjan kantavana teemana on nimenomaan se, että jokaisen pitäisi saada olla juuri sellainen kuin hän haluaa olla.

Pidin paljon ja yllätyin suuresti siitä, että jos eivät aivan kaikki niin ainakin suurin osa kirjan hahmoista oli naisia. Huomasin itsekin lukiessani, että miellän tietyt ammatit ns. miesten ammateiksi  iksi, että jos näistä ammatinharjoittajista julkisesti puhutaan, puhutaan käytännössä aina miehistä. Kun kirjassa mainittiin maalarimestari, puuseppä ja kaavoituspäällikkö, kuvittelin heidät automaattisesti miehiksi. Eivätpäs olleet eikä muuten ollut myöskään suuren purkukoneen kuljettajakaan. Ilahduin tästä ja se sai minut pohtimaan tarkemmin sitä, miten pääsisin eroon omista ikävän stereotyyppisistä oletuksistani. 

Jotenkin toivoisin, että aikuisten kaunokirjallisuudessakin uskallettaisiin tehdä enemmän jotain tällaista. Tuntuu hassulta sanoa tätä rohkeaksi vedoksi, mutta sitähän se on. Kuinka moni kirjailija pysähtyy miettimään tarvitseeko sen pienessä roolissa olevan postinkantajan tai leipurin olla aina mies? 

Ja lisään vielä, että kirjan onnellisessa lopussa sukunimiasia ratkaistiin vallan mukavasti ja modernisti sekin.

Luettu myös mm.:

Lastenkirjahylly

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2018 - 19. kirja käsittelee vanhemmuutta [45/50]

Hieman väljästi tulkiten, mutta a) nyt on joulukuun puoliväli ja haaste-epätoivon aika, ja b) tässä on luku sekä herra Lumpeenkukan että neiti Kuusenkärkän lapsuudesta. Näissä näytetään miten paljon kasvatus ohjaa lasta. Jos olet ympyrävanhempi, haluatko todellakin hioa neliölapsesta nurkat pois, jotta hänkin olisi samanlainen kuin sinä?

Amanda Lovelace: tässä prinsessa pelastaa itsensä

Amanda Lovelace:
tässä prinsessa pelastaa itsensä
(the princess saves herself in this one, 2017)
207 s.
Sammakko 2018
Kirjastosta

varoitus I:

tämä ei ole

satu.

Runokirjassa on sekä omaeläkerrallinen osuus että lukijalle suunnattu voimaannuttava osuus. Lovelace kertoo lapsuudestaan sekä fyysisesti että etenkin henkisesti väkivaltaisen äidin kanssa, nuoruudesta syömishäiriön ja viiltelyn kynsissä, ja sekä siskonsa että äitinsä kuolemasta. Mukana on myös epäonnistuneita ja sitten se onnistunut rakkaussuhde, joka toi tasapainoa elämään.

Luulen bonganneeni tämän Helmet-lukuhaasteen FB-ryhmästä kun vakoilin mitä muut olivat lukeneet yksivärinen kirjankansi -kohtaan. Kirjan nimi ihastutti ja varasin tämän kirjastosta. Olin kyllä hieman pettynyt siitä, että ei tässä ihan oikeita satuprinsessoja ja satukliseiden tutkailua ollutkaan. Ihan raakaa realismia tämä on ja runot ovat paikoitellen erittäin karua luettavaa.

kun olin yksitoista,

lääkäri punnitsi minut

& jälkeenpäin

äitini sanoi että olin liian lihava

& minun piti 

alkaa laihduttaa

välittömästi.

- - 

laihduin kolmekymmentä kiloa

parissa kuukaudessa 

& minun piti käyttää pitkähihaisia paitoja

peittääkseni

ainoan

katarsikseni.

- kaikki tosin kehuivat, kuinka hyvältä näytin.

(s. 21)

Karua, mutta sanallisesti kaunista luettavaa. Mietin tätä lukiessani, että olisi kiva lukea tämä vertailun vuoksi myös englanniksi. Kolahtaisivatko eri runot tai eri kohdat runoista kun kieli olisi toinen?

Pidin enemmän näistä kirjan synkemmistä perheeseen ja omaan itseen liittyvistä runoista. Niissä pohditaan anteeksiantoa ja sitä, miten lapsuuden tapahtumat vaikuttavat elämään aikuisenakin. Romanttisesta rakkaudesta ja sen puutteesta kertovat runot eivät sopineet ainakaan tähän hetkeen ollenkaan. Saatan kyllä olla niin epäromanttinen luonne, että ne tuntuivat siksi kovin tekemällä tehdyiltä. Samoin kirjan viimeinen, lukijan voimaannuttamiseksi tarkoitettu osuus oli mielestäni vähän väkisin väännetty. Siihen kuului pari hyvääkin runoa, mutta suurin osa ei herättänyt tunteita suuntaan tai toiseen. Voin kyllä kuvitella, että jollekin toiselle niillä on enemmän annettavaa.

Yhteenvetona, kun runot olivat mielestäni hyviä, ne olivat todella hyviä. Ne vähemmän hyvät eivät vain olleet omaan makuuni lähinnä aiheen vuoksi.

Luettu myös:

Kirjojen keskellä

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2018 - 9. kirjan kansi on yksivärinen [44/50]

Ian Nathan: Kurkistus taikamaailmaan: Ihmeotukset ja niiden olinpaikat -elokuvan kulisseissa

Ian Nathan:
Kurkists taikamaailmaan: Ihmeotukset
ja niiden olinpaikat -elokuvan kulisseissa
(Inside the Magic: the Making of Fantastic Beasts
and Where to Find Them, 2016)
143 s.
HarperCollins Nordic 2016
Kirjastosta

Kaikki alkoi tuntematonta projektia koskevasta, hieman salaperäisestä tapaamisesta David Yatesin kanssa.

Grindelwaldin rikosten huumassa halusin lukea jotain näihin elokuviin liittyvää ja etenkin jotain elokuvien tekemisestä. Sekä yleisestä innostuksesta että koska halusin selityksen joillekin mielestäni huonoille valinnoille. Tähän uudempaan leffaan liittyvää kirjallisuutta ei taida olla vielä ulkona, mutta ensimmäisestäpä on.

Suurin ongelmani molempien elokuvien suhteen on se, miten väritön ja, no, tylsäkin 1920-luvun velhomaailma on. En ole vieläkään varma pysyinkö kärryillä siinä, milloin Grindelwaldissa oltiin velhomaailmassa ja milloin jästien parissa. Kaikki oli ihan samanlaista värejä ja vaatteita myöten. Kirjassa nostetaan esiin se, miten vaatteissa on pieniä velhomaisia yksityiskohtia, mutta oikeasti? En todellakaan kiinnittänyt huomiota siihen millainen pieni hattuneula jollakin oli. Kaipasin ja kaipaan edelleen värejä ja hassuttelua. Kirjoissa velhon mielestä oli täysin järkevää pukeutua pitkään yöpukuun julkisella paikalla ja jopa Harry huomasi Dumbledoren kirjavat vaatteet. Juden Law'n Dumbledore on komea pirulainen, mutta olisiko se ollut ihan mahdotonta antaa hänelle edes violetti liivi harmaan sijaan...

No, kuitenkin!

Kirjassa on jos jonkinlaista nippelitietoa Ihmeotusten kulisseista ja se on oikeasti mielenkiintoista. Minä esimerkiksi kuvittelin, että suuret kulissit oli tehty lähes kokonaan tietokoneella, mutta eipäs ollutkaan. Rakennusten alaosat olivat lavasteita ja niitä muunnettiin sen mukaan millä kadulla hahmojen milloinkin piti kirmailla. Yläkerrokset lisättiin sitten jälkeen päin. Kirjaan haastatellut näyttelijät sanovat, että näytteleminen oli paljon helpompaa kun ympärillä oli jotain konkreettista eikä vain suuria vihreitä valkokankaita. Tämä muuten on asia, jonka kuulee usein ja siksi ainakin minä toivoisin, että nukkeja ja edes jonkinlaisia lavasteita käytettäisiin useammin. Näyttelijä on useimmiten paljon uskottavampi kun ei tarvitse reagoida olemattomaan.

Ihmeotuksillakin oli siis yleensä jonkinlainen nukkevastine kuvauspaikalla. Granian oli putkista tehty hökötys, jota liikuttamaan tarvittiin monta ihmistä. Jotenkin en ollut ajatellutkaan miten suuri apu tuollaisesta on sitten kun otusta (tai mitä tahansa) maalataan siihen päälle. Tottahan toki se on helpompaa kun apuna ovat ääriviivat määrittämässä täsmälleen sitä tilaa ja liikettä, johon lopullinen  otus halutaan. Muutenkin etenkin ihmeotuksista kertova osuus oli kiva. Samoin se, että kirjan sivuilla näki niitä yksityiskohtia, joita ei leffan vauhdin huumassa huomannutkaan. 

Eniten pidin kuitenkin matkalaukkuluvusta ja siitä, miten matkalaukkuun astuminen toteutettiin. Jäi vähän sellainen mielikuva, että joskus nämä ammattilaiset ajattelevat asiat ihan liian monimutkaisesti. 

Eniten minua huvitti se, miten kirjassa kierreltiin sitä suurinta juonipaljastusta kuin kissa kuumaa puuroa. Grindelwald? Kuka Grindelwald? Koskaan kuullutkaan...

Haasteet:

*  Helmet-lukuhaaste 2018 - 18. kirja kertoo elokuvan tekemisestä [43/50]

Maria Jotuni: Jussi ja Lassi

Maria Jotuni:
Jussi ja Lassi
73 s.
Otava 1966
(1. p. 1921)
Kirjastosta

Oli kaksi pientä poikaa, Jussi ja Lassi, jotka eivät olleet koulussa vielä.

Maria Jotunin kohta satavuotias kirja on dialogia kahden lapsen välillä. Jussi 7 v. ja Lassi 6 v. pohtivat elämän vakavia asioita lapsen viisaudella. Vai onko se Jotunin viisaudella?

Helmet-lukuhaasteen viheliäisin kohta on 13. kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa. Oikeasti? Jos oikein kiristää pipoa niin tähän käy ehkä kourallinen kirjoja. Höllensin omaa hattuani ja bongasin  tämän lukuhaasteen Facebook-ryhmästä. Jussi ja Lassi puhuvat kyllä myös muista ihmisistä, mutta he ovat ainoat hahmot, jotka kirjan sivuilla puhuvat, liikkuvat tai suoranaisesti esiintyvät. Kelpaa minulle. Tämä löytyy myös Project Gutenbergistä jos joku muukin haluaa lukaista samaan tai eri tarkoitukseen.

Vaikka syyni juuri tämän kirjan valintaan oli hyvin käytännöllinen, oli tämä silti kiva pieni lukupala. Jussi ja Lassi ovat vallan hupaisia tapauksia ja tarkkailevat jättiläisten eli aikuisten maailmaa lapsen silmin. Pidinkin eniten siitä, millaiselta aikuisten maailman näytti heidän silmillään. Lapset eivät vielä ymmärrä mistä ei saa puhua vieraiden kuullen ja oppivat, että toisille aikuisille saa valehdellakin.

- -- Kun sanoin Pekka-sedälle, muistatko, kun istuit hänen sylissään ja hän hypitteli sinua polvellaan, niin sanoit yhtäkkiä, että sanopas, milloin se sinun moraalisi on villi.

- Äitipä sanoi.

-  Isälle niin. Vaan ei sedälle sitä saanut sanoa.

- Minäpä en tiennyt sitä, ettei siitä saa puhua.

- Vauvi! Ja sinä kysyit vielä, että yölläkö se rupeaa aina villliksi.

- Niin, kun minä luulin, että moraali on koira.

(s. 13)

Ja taas sai äiti punastua. Toinen asia mistä tykkäsin olikin se, miten lämpimästi pojat puhuvat äidistään ja pikkusisko Mailista. Maili tuntee kolmen vanhana jo kirjaimiakin eikä pojilta riitä muuta kuin ihailua häntä kohtaan. On se maili niin soma ja ihmeellinen! Äiti taas on se, joka katsoo tiukasti ja komentaa esimerkiksi alas katolta, jonne kiivettiin täysin järkevästä syystä. Toisaalta äiti on se, jota ilman ei voi olla ja jonka sylissä on aina turvassa.

Enpä olisi lukenut ilman lukuhaastetta, mutta hyvä kun luin! Kirjassa on mustavalkoinen kuvitus, jonka tekijästä ei ole merkintää. Lieneekö se Jotunin omaa käsialaa?

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2018 - 13. kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa [42/50]

Loka-marraskooste

Olen lukenut! \o/

Ja myös suorittanut Sarjakuvahaastetta, jonka koonti on täällä. Kiva kun sain suoritettua edes jonkin haasteen loppuun asti vaikka luettu määrä ei sinällään ollut kovin suuri. Mutta, olenpahan kuitenkin Muumipeikko!


Luettu & blogattu

J. S. Meresmaa: Naakkamestari
Steampunk-henkinen pienoisromaani Ennistä vuoden 1900 Tampereella. Nopealukuinen pieni kirja, erityisen sopiva syyssäähän.

Moshin Hamid: Exit West
Rakkautta sodan ja pakolaisuuden varjossa. Tykkäsin etenkin erilaisesta rakkaustarinasta.

Jessica Townsend: Nevermoor: Morriganin koetukset
Morrigan ja meinio valtakunta. Vauhdikas seikkailu maagisessa Nevermoorissa, sekä maailman että hahmot ihania.

Anne Lampinen: Kuvanveistäjä Ville Vallgrenin elämä
Mitä nimikin sanoo. Nopealukuinen ja kevyt tietopaketti Havis Amandan isästä.

Annika Sandelin: Yokon yökirja
10-vuotiaan Yokon päiväkirja. Ihanaa lapsen arjen ja mielen kuvausta.

Sirpa Saarikoski: Kesä kasiysi
1989, Tampere ja kirjastoauto. Kasaritunnelma tuli melkein liiankin lähelle, kyllä pitäisi olla hajurakoa permanentteihin ja oltatoppauksiin.

Kirsti Kuronen: Paha puuska
Säeromaani pikkuveljen itsemurhasta. Synkkä aihe ja valoa pimeän tunnelin päässä, pidin todella paljon runollisesta kerronnasta.

Haastekoonti: Sarjakuvahaaste

1.1. - 30.11.2018

Hurja Hassu Lukija haastoi bloggarit lukemaan sarjakuvia. Satunnaisia mangapokkareita lukuun ottamatta luen niitä varsin vähän, joten ajattelin viritellä sarjiskiinnostusta haasteen myötä. Jo pelkästään Suomessa julkaistaan hienoja sarjakuvia, koko maailmasta nyt puhumattakaan.

Ennen haastetta: 

En aseta itselleni sen kummempia tavoitteita. Toivon löytäväni hyviä sarjakuvia, sekä vakavammin otettavia että kevyempiä. Osan ajattelen jo etukäteen menevän vanhalla rutiinilla (jatkuvat sarjat), mutta toivon tekeväni uusiakin löytöjä.


Haasteen jälkeen:

Ei tällä tuloksella suorastaan juhlita, koska yleinen lukujumini ylsi myös sarjakuviin. Höh. Toisaalta, hahaa, suoritinpas kuitenkin loppuun ja tein niitä löytöjäkin! Eniten ilahduin heti vuoden alusta tuosta Kati Närhen Agnes-sarjasta, jota olen hehkuttanut ympäriinsä. En usko, että olisin lukenut sarjaa ilman haastetta, joten jee, haastelöytö! Eri tavalla miellytti nyt lopuksi lukemani Yoannin ja Vehlmannin Piko ja Fantasio -seikkailu Ikuinen pikkolopoika ja muita tarinoita. Albumi oli täyttä metatekstiä ko. sarjasta ja vähän Tintistäkin, ja huvitti minua suuresti.

Yhdentoista kuukauden aikana luin nämä:

1. Kati Närhi: Saniaslehdon salaisuudet
2. Kati Närhi: Mustasuon mysteeri
3. Kati Närhi: Seitsemäs vieras
4. Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti: "Sarah's Scribbles" -kokoelma
5. Tove Jansson: Muumipeikko ja marsilaiset
6. Aku Ankan taskukirja, teemanumero 51: Pääoma
7. Aku Ankan taskukirja, numero 458: Perhonen vieköön
8. Kiyo Kyujyo: Trinity Blood, osa 20
9. Pertti Jarla: Fingerpori, osa 11
10. & 11. Marjane Satrapi: Persepolis & Persepolis 2
12. Anni Nykänen: Mummo 5
13. Mike Mignola & John Byrne: Hellboy: Seed of Destruction
14. Sisaret 1918
15. JP Ahonen: Belzebubs
16. Yoann & Vehlmann: Ikuinen pikkolopoika ja muita tarinoita


Tällä suorituksella olen Muumipeikko! Voisi se huonompikin haastetaso olla.