sunnuntai 13. lokakuuta 2019

Kerstin Gier: Pilvilinna

Kerstin Gier:
Pilvilinna
(Wolkenschloss, 2017)
375 s.
Gummerus 2019
Suomennos: Heli Naski
Kirjastosta


Tässä minä siis seisoin täysin uuvuksissa lumessa viulun sävelten kantautuessa luoksemme tanssiaissalista.

Lukion kesken jättänyt 17-vuotias Fanny saa työharjoittelupaikan hotellista korkealla Sveitsin vuoristossa. Wanhanaikaisuutta huokuva hotelli keikkuu vararikon partaalla, mutta joulun tullen sen huoneet täyttyvät mitä erilaisimmista vieraista. Fannylla on kädet täynnä töitä lastenvahtina ja jokapaikanhöylänä, ja pakkaa sekoittavat vielä sekä uskomattoman komea brittiläinen Tristan että Pilvilinnan de facto perijä, hotellinomistajan poika Ben. Kaikki ei kuitenkaan ole sitä miltä näyttää ja pian käynnistyy tapahtumaketju, jonka seurauksena Fanny päätyy rämpimään lumihankeen nukkuva pienokainen sylissään.

Olen lukenut Kerstin Gierin aiemmatkin suomennetut sarjat, joten pitihän se tähänkin tarttua. Yllätyin positiivisesti siitä, että tämä on aivan itsenäinen teos eikä sarjan aloitus. Jotenkin tuntuu siltä, että etenkin lasten- ja nuortenkirjallisuudessa sarjavyöry on paljon suurempi kuin yksittäisten teosten määrä. Toki sarjoillekin löytyy lukijoita, mutta joskus on kiva lukea valmis paketti, jossa tarina kerrotaan yhdellä kertaa alusta loppuun saakka.

Tarina lähtee kohtuullisen realistisista lähtökohdista. Pidin siitä, että Fanny ei oikein tiedä, mitä haluaa tulevaisuudeltaan ja jätti siksi lukionkin kesken. Pilvilinnaan hän onnistui pääsemään, koska hänellä on kokemusta pikkuveljiensä vahtimisesta. Kun tarina alkaa, Fanny on ollut harjoittelussaan jo muutaman kuukauden, joten Pilvilinna henkilökuntineen esitellään tuttuina asioina, ei uusina ja pelottavina juttuina. Pidin erityisesti Fannyn ja aulavahtimestari monsieur Rocherin ystävyydestä sekä Kielletystä kissasta, joka oli omalla tavallaan hyvin kissamainen. Pidin myös sekä Benistä että Tristanista, jos kohta rakastuminen viikossa aiheutti jälleen pientä silmien pyörittelyä.


Aamuvarhaisesta kohtaamisestamme lähtien olin saattanut ajatella häntä [Tristania] kerran tai kaksi, kenties hiukan useamminkin, mutta silti suorastaan järkytyin hänen uskomatonta komeuttaaan, aivan kuin olisin jo ehtinyt tällä välin unohtaa sen. Hänen ihonsa hohti herra Heffelfingerin selluliittiystävällisessä valossa kullanruskeana, ja tylsä hotellikylpytakki näytti hänen yllään designluomukselta.

"Herranjumala", kuiskasi herra Heffelfinger liikuttuneena.

Se ampui ehkä hiukan yli.
(s. 123)


Mitä pitemmälle tarina etenee, sitä uskomattomampia käänteitä se alkaa saada. Pian Fanny on korviaan myöten venäläisissä oligarkeissa, salaseuroissa ja järjettömän hintaisissa jalokivissä. Luulen, että jos tarina olisi yrittänyt ottaa itsensä vakavasti, en olisi viihtynyt sen seurassa näin hyvin. Gier kuitenkin kirjoittaa tuttuun tapaansa kevyesti ja hauskasti, selkeästi tietoisena siitä, miten älytöntä touhu oikeastaan onkaan. Pidin myös siitä, että kirja on tavallaan ikärajaton. Fanny on 17-vuotias, mutta kirjassa ei ole mitään, minkä vuoksi esimerkiksi 12-13-vuotiaskin ei voisi sitä lukea.

Lopuksi valitus: en pitänyt siitä, miten kaikki muut Fannyn ikäiset tytöt demonisoitiin kirjassa. Sekä nuoret huonesiivoojat että teinivieraat kiusaavat, kadehtivat ja halveksivat Fannya, jonka ympärillä nuoret miehet tietenkin pyörivät. Fannylla on kyllä paras ystävä kotona Saksassa, mutta pääasiassa toiset tytöt ovat tarinassa aina ilkeitä kilpailijoita, eivät potentiaalisia ystäviä. Olisipa kiva jos nuortenkirjoissa kuvattaisiin enemmän tyttöjen välistä ystävyyttä, johon pojat eivät liity millään tavalla ja joissa tytöt tukevat toisiaan sen sijaan, että yrittävät kampata joka käänteessä.

Mutta, kaiken kaikkiaan leppoisaa luettavaa. Sanoisin, että optimaaliset olosuhteet tämän lukemiselle löytyvät sellasesta hiljaisesta talvipäivästä, jolloin ulkona tuiskuttaa lunta ja voit uppoutua lukemiseen kuumaan juoman kanssa. Kaakao olisi ehkä parasta!

torstai 10. lokakuuta 2019

Rosamund Young: Lehmien sielunelämä

Rosamund Young:
Lehmien sielunelämä
(The Secret Life of Cows, 2003)
141 s.
Bazar 2018
Suomennos: Tero Valkonen
Kirjastosta


Kun katsoo lehmien ja vasikoiden leikkivän, siistivän tai vaikka vähän kovistelevan toisiaan, näkymään tulee aivan uusi ulottuvuus, jos sattuu tietämään, että tapahtumien osalliset ovat sisaruksia, serkkuja, ystäviä tai jopa verivihollisia.

Rosamund Young on yksi worcestershireläisen Kite's Nest -karjatilan omistajista ja kertoo kirjassaan lehmistä, joissa on luonnetta. Vaikka kaikissahan sitä on, ainakin Youngin mukaan. Kirja koostuu arkisista tapauksista ja sattumuksista, joiden kautta kerrotaan lehmien erilaisista luonteista. Jotkut ovat älykkäämpiä kuin toiset ja Youngin pointti onkin se, että lehmätkin ovat yksilöitä, joilla on erilaisia tarpeita ja temperamentteja.

Henkilökohtaiset lehmäkontaktini loppuivat lapsena kun kesämökkinaapuri joutui lopettamaan pienen maitotilansa. En siis todellakaan ole mikään lehmäspesialisti ja täytyykin sanoa, että en ole koskaan ajatellut asiaa siltä kannalta, jonka Young kirjassaan tuo esiin. Kissat, koirat ja muut lemmikit ovat mielessäni yksilöitä, eivät massaa, joten miksipä lehmät, siat tai kanat olisivat sen suhteen jotenkin erilaisia? Kirja avasi ehdottomasti silmiäni sen suhteen. Ehkäpä ne tienvarressa oleilevat karjalaumat näyttävät nyt silmissäni hieman erilaisilta.

Sinänsä kiinnostavan aiheen vuoksi onkin harmillista, että Young ei ole kirjoittajana mikään James Herriot. Arkiset tarinat ovat välillä hauskoja, mutta useimmiten kovin puisevasti kerrottu. Lehmien nimiä vilisee kuin sieniä sateella ja kun nimet siirtyvät sukupolvelta toiselle, on vaikea muistaa oliko Mansikki I se erityisen älykäs lehmä vai oliko kyseessä sittenkin Mansikki IV. Lehmien nimet itsessään olivat välillä todella hauskoja. En tiedä, miten karjaa nimetään Suomessa, mutta Kite's Nestin tilalta löytyvät niin Fat Hat II ja Olé kuin Rouva Bumble ja Lancasterin herttuakin.

Young kertoo lehmistä yksilöinä, mutta samalla hän kertoo karjatilansa toimintaperiaatteista. Vapaasti ja inhimillisissä olosuhteissa kasvavat lehmät ovat onnellisempia ja elävät ainakin melkein aitoa lehmän elämää. Ihmisiin turvataan vain kun on pakko, vaikka tämänkin suhteen lehmien välillä on suuria eroja. Yksi haluaa olla ihan bestis ihmisen kanssa, toinen pysyy niin kaukana kuin mahdollista. Tehotuotantoon kasvatettu karja sen sijaan ei saa valita eikä se välttämättä edes osaa käyttäytyä lehmien lailla. Eihän näillä vasikoilla ole koskaan ollut mahdollisuutta ottaa mallia vanhemmista lajitovereistaan. Minua kieltämättä hieman huvitti se, että Young teki selvästi parhaansa, ettei hänen olisi tarvinnut sanoa suoraan mitä varten lehmiä kasvatetaan. Kite's Nest kun on lihakarjatila. Vasikoista kasvatetaan pihvejä, ei lypsylehmiä. Joku harva pääsee jatkamaan sukuaan, mutta suurin osa päätyy lautaselle. 

Eli siis, nopealukuinen kirja lehmistä kiinnostuneille ja sinänsä hyvä puhe siitä, miten karjan voi kasvattaa toisellakin tavalla. Vaikka Kite's Nestiin syntyvä vasikka onkin kävelevä päivällinen, ainakin se on onnellinen päivällinen.

maanantai 30. syyskuuta 2019

Timo Parvela & Bjørn Sortland: Saari & Kuiskaajien kaupunki (Kepler62 #8 & 9, Uusi maailma #2 & 3)

Bjørn Sortland:
Kepler62: Uusi maailma:
Saari

(øya, 2019)
185 s.
Suomennos: Outi Menna
&
Timo Parvela:
Kepler62: Uusi maailma:
Kuiskaajien kaupunki

251 s.
WSOY 2019
Kirjastosta

Kaksi yhden hinnalla, koska molemmat sai kirjastosta. Olosuhteiden pakosta (eli koska näin päätin tehdä) luvassa on siis juonipaljastuksia sekä koko sarjaan että näihin kahteen osaan. Bjørn Sortlandin kirjoittamassa Saaressa seurataan Marieta ja Timo Parvelan Kuiskaajien kaupungissa puolestaan Jonia ja salaperäistä neiti X:ä. Tarinat tapahtuvat käsittääkseni osapuilleen samaan aikaan eri paikoissa.

En pitänyt Saaresta. Olin jopa ihan huonolla tuulella sen vuoksi! Tarina oli kaikin puolin synkkä, masentava ja toivoton, ja Marie hahmona yhtäkkiä hyvin vastenmielinen. Kun näillä kirjoilla on kerran tarkoitus herätellä lasten ja nuorten lukuhaluja niin sanoisin, että nyt mentiin kyllä metsään sen suhteen. Tämä ei mitenkään innostanut minua tarttumaan seuraavaan osaan, vaikka sen sitten teinkin.

Marie kuuluu siis sisarpuolensa Olivian johtamaan heimoon. Hän viettää aikansa synkistellen leirin reunalla kuin haaskaa kiertelevä korppikotka ja unelmoi aseista, jotka Olivia on järkevästi laittanut lukkojen taakse. En minäkään jättäisi niitä lojumaan ympäriinsä jos tietäisin, että Marie vaanii nurkan takana. Marien suurin haave on lahdata isänsä Vallvik ja hän suuntaakin läheiselle saarelle murhankiilto silmissään. Outona ja irrallisena parin sivun juonenpätkänä Marie suostuu sekopäisen vallvikilaisten kultin johtajaksi.

Kirjasta puuttuu kokonaan se huumori, joka on ainakin osittain värittänyt sarjan aiempia osia. Tässä on vain sivutolkulla väkivaltaa, synkkyyttä ja ahdistavaa tunnelmaa. Jos jossain näkyi valoa, se oli lähestyvä juna. Minun on vaikea kuvitella, että aiemmista osista pitäneet lukijat pitäisivät tästäkin,  niin erilainen tunnelma oli. Voin toki olla ja varmasti olenkin väärässä.

Kuiskaajien kaupungissa sen sijaan palataan tutun keplermäisimpiin tunnelmiin. Edellisestä oppineena tiedän siis nyt, että huumori ja pilvien lomasta pilkahteleva valo syntyy Parvelan, ei Sortlandin kynästä. Tässäkin kirjassa on hyvinkin synkkiä aiheita ja hetkiä, mutta emme kuitenkaan rämmi toivottomuuden suossa vaan kellumme optimismin aalloilla.

Joni ja X ovat suunnanneet kohti tuntematonta varjoleijona Toivon kanssa löytääksen Jonin isoveljen Arin. Kolmikko vaeltaa karussa maastossa kunnes törmää kummalliseen metsän, joka ei olekaan sitä, miltä se näyttää. X joutuu paljastamaan menneisyydestään asioita, jotka pitäisi mieluummin omana tietonaan. Kun metsästä selvitään, löytyy kuiskaaja-olentojen kaupunki, jossa Jonikin oppii itsestään hyvin yllättäviä asioita.

Tarinassa on mukana sitä kaipaamaani kepeyttä Jonin ja X:n sanailun ja kertojaäänten muodossa. Asiaa auttaa tietenkin se, että Joni ja X eivät ajattele pakkomielteisesti kuolemaa ja muiden tappamista. 


- Tuossa otuksessa on kyllä mennyt kissa ja koira sekaisin, Joni pohti.

- Älä unohda noita kynsiä, X huomautti yllättävän hyväntuulisesti.

- Ja mäyrä.

- Tai kotka.

- Ja vähän jäniskin, Joni tuumi katsellessaan otuksen voimakkaita takajalkoja. - Ehkä meidän pitäisi nimetä se uudelleen. Motoko, monitoimikoira.
(s. 68)


X:n menneisyys avaa Kepler62-universumia entisestään ja odotankin mielenkiinnolla sitä, miten kaikki lopulta kietoutuu yhteen. Miinusta kirjalle annan siitä, että Pasi Pitkäsen piirrosjälki ei ole tässä parhaimmillaan, vaan joukossa on turhan monia puolitekoisen näköisiä kuvia. Harmillista, pidän nimittäin kuvituksen tyylistä todella paljon.

Ikävä kyllä sarjan seuraava osa on Sortlandin kirjoittama, joten en voi väittää odottavani sitä kovinkaan innoissani...



Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 1. kirjan kannessa on ihmiskasvot [35/50]
Tämä siis suoritetaan Kuiskaajien kaupungilla.

lauantai 28. syyskuuta 2019

Johanna Hulkko: Suojaava kerros ilmaa

Johanna Hulkko:
Suojaava kerros ilmaa
128 s.
Karisto 2019
Kirjastosta

Terminaalin aula on täynnä ihmisiä.

Seiskaluokkalainen Kepa lähtee äitinsä kanssa Postcrossing-seuran matkalle Ahvenanmaalle. Postcrossaaminen on vain yksi Kepan ja äidin nörttiharrastuksista geokätköilyn ja postimerkkeilyn ohella. Tällaiset harrastuksethan ovat hyväksyttyjä lihaville ihmisille, joillainen Kepakin on. Hän on koko ajan tuskallisen tietoinen omasta koostaan ja etenkin siitä, mitä muut ajattelevat siitä. Heti reissun alussa hän kuitenkin tutustuu porukan ainoaan toiseen nuoreen, joitakin vuosia vanhempaan nimimerkki Ruu749:n, jonka Kepa nimeää mielessään Huuksi herra Huun mukaan. Muutaman päivän lomasta Maarianhaminassa ei ehkä tulekaan niin mummopainotteinen kuin Kepa pelkäsi.

Sanon heti alkuun, että kirjan kansi on minun subjektiivisen mielipiteeni mukaan aivan tolkuttoman ruma. Anteeksi vain kannen tekijälle ja kustantamolle, mutta miten ihmeessä joku kuvittelee tällaisen ysärihenkisen kuvan ja asettelun vetoavan nykynuoreen millään lailla? Nykymaailma on hyvin visuaalinen jo pelkästään somen vuoksi, joten kirjankansien soisi olevan kutsuvia ja trendikkäitä eikä luotaantyöntäviä ja vanhanaikaisia. Minä olisin ehkä voinutkin ottaa tämän hyllystä kannen perusteella 1990-luvulla, mutta on vaikea kuvitella nuoren tarttuvan tähän nyt 2010-luvulla.

Mikä on todella sääli, koska kirja on mielestäni kiinnostava ja luettava tapaus. Pidin paljon Kepasta, Huusta ja heidän ystävyydestään, joka rakentuu luontevasti yhteisen ulkopuolisuuden tunteen perustalle. Kepa on siis lihava yläkoululaistyttö, jonka on vaikea löytää hetkiä, jolloin joku tai jokin ei muistuta häntä hänen painostaan. Muka hyvää tarkoittavat terveysneuvot ja laihdutusvinkit ovat ahdistavaa kuultavaa kun sitä syöksyy korviin joka suunnalta ja etenkin tuntemattomien taholta. Mielestäni kirjassa tuodaan hyvin esille se, miten muiden mielipiteet rajoittavat ylipainoisen elämää enemmän kuin paino sinänsä. Kepa ei halua kertoa kenellekään esimerkiksi uinti- ja pilates-harrastuksistaan, koska voi sitä päivittelyn määrää kun lihava ihminen liikkuu!


Jos taas kerron harrastavani [uintia], ne alkaa kysellä montako kertaa viikossa (toivottavasti mahdollisimman monta), miten kauan kerralla (toivottavasti mahdollisimman pitkään), miten kauan olen harrastanut (vai jo kuusi vuotta, kappas vain, ettei ole tuon enempää vaikuttanut elopainoosi) ja ehkä sen ohella kannattaisi aloittaa myös kuntosalilla känti (meidän Mirkkumarjattakin käy ja tykkää niin kovasti kun tulokset näkyvät nopeasti).
(s. 71)


Kepa pelkää siis syystäkin aluksi, että Huu kommentoisi hänen painoaan. Pitkä ja laiha Huu ei kuitenkaan välitä Kepan mahamakkaroista tuon taivaallistakaan vaan rohkaisee tätä esimerkiksi ostamaan ihanan seksikkään mekon kirpparilta. Miksi lihava ei saisi pukeutua juuri niin kuin haluaa? Kepalle puolestaan on selvää miltei ensi hetkestä alkaen, että Huu on nuori transmies. Kepalle Huun sukupuolella ei ole mitään väliä ja ystävyydessä onkin myös pieni ihastumisen väre. Kaksikko lyöttäytyy yhteen retken ajaksi ja vaikka kumpikin astuu vahingossa aroillekin alueille, yhteinen sävel löytyy ja säilyy silti. 

Minusta oli kiva lukea tarina kahdesta nuoresta, jotka ovat kumpikin omalla tavallaan yhteiskunnan marginaalissa. Kirjassa on kyllä välillä turhan saarnaavakin ote kun Kepan kautta kerrotaan siitä, miten tietoisia itsestään ja koostaan monet ylipainoiset ovat. Tottahan se on ja itsekin näin isompana ihmisenä allekirjoitan kokemukset, mutta olisin pitänyt enemmän hieman keveämmästä otteesta. Sopivan tuolin löytäminen voi olla ongelma, mutta ei sitä olisi tarvinnut vatvoa niin pitkään. Toisaalta Kepan ja Huun mutkaton tutustuminen ja toistensa hyväksyminen kevensi tunnelmaa ja oli muutenkin ihanaa luettavaa, Ei tällaisia kirjoja turhan monta ole.

Eli kuvitelkaa vaikka kirjalle toisenlainen kansi ja tarttukaa siihen! Ja harrastakaa postcrossausta, se on kivaa!


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 46. kirjassa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö [34/50]

perjantai 2. elokuuta 2019

Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä (Rikoskomisario Gamache #01)

Louise Penny:
Kuolema kiitospäivänä
(Still Life, 2005)
367 s.
Bazar 2019
Suomennos: Raimo Salminen
Kirjastosta


Jane Neal kohtasi luojansa varhaisaamun usvassa kiitospäivää edeltävänä sunnuntaina.

Pienen kanadalaisen Three Pines -kylän rauha häiriintyy kun joku ampuu Jane Nealin jousipyssyllä. Rikoskomisario Armand Gamachen tiimi arvelee ensin tapahtumaa metsästysonnettomuudeksi. Kukapa nyt haluaisi tappaa kaikkien rakastaman mukavan tätösen? Pian kuitenkin selviää, että kyläläisillä on koko joukko salaisuuksia ja joku murhasi Janen kylmäverisesti.

Heti alkuun on pakko sanoa, että suomennoksen nimestä huolimatta kukaan kirjassa ei taida kuolla kiitospäivänä. Kuolema kiitospäivänä on toki vetävämpi kuin esimerkiksi Kuolema juuri ennen kiitospäivää, mutta en siltikään pidä sellaisista kirjan nimistä, jotka eivät mitenkään vastaa kirjan sisältöä. Sen sijaan pidän paljon kirjan kansikuvasta, joka kiinnitti huomioni keväällä kun selasin kirjakatalogeja. Kivan värinen ja kuten kirjailijan nimikin, se antaa heti kuvan siitä, millaisen dekkarin pariin tässä ollaan sukeltamassa.

Luen harvemmin dekkareita ja silloin kun luen, kirjassa täytyy olla joku minua miellyttävä koukku. Tässä se on neitimarplemainen asetelma, jossa viehättävän kylän seesteisyys onkin vain kulissi, joka kätkee alleen vihaa ja salaisuuksia. Kirjan on ilmestynyt 14 vuotta sitten ja täytyy kyllä sanoa, että se näkyy mielestäni joissain vanhanaikaisissa sanavalinnoissa ja siinä, miten erilaisia vähemmistöjä kuvataan. Three Pines on metsän keskellä ja se asujaimistoon kuuluu täsmälleen yksi (1) musta nainen ja kaksi (2) avoimesti homoa miestä. He näkyvät kylän katukuvassa kuin vaahtokarkit salmiakkipussissa ja heistä revitäänkin muutama itsensä tiedostava vitsi. Toisaalta kirjailija tuo esiin myös sen, miten hyvin he tosiaan erottuvat joukosta ja millaisia ennakkoluuloja he ovat elämänsä aikana joutuneet kohtaamaan. 

Pidin kirjan värikkäästä henkilökaartista ja etenkin rikoskomisario Gamachesta, joka lähestyy eläkeikää ja rupattelee mielellään ihmisten kanssa kahvikupposen äärellä onkien heistä enemmän tietoja kuin he olisivat halunneet paljastaakaan. Tarinalla on monta kertojanäkökulmaa ja suurin osa niistä oli niin hauskoja, että nauroin ääneen vaikka vitsi ei aina maailman omaperäisin tai tuorein ollutkaan.


"- - Ja hän oli puhdas. Tuoksui oikein saippualta. Hän tuli aina kaupunkiin muiden tukkijätkien kanssa Thompsonin työmaalta, ja koko porukka erottui joukosta, koska he eivät lemunneet härskiintyneelle karhunihralle. Kaye hinkkasi heidät varmaan lipeällä."

Gamache ihmetteli miten matalalla rima mahtoi olla, kun naisen viehättämiseen riitti se, ettei haissut karhunraadolta.
(s. 70)


Mukaan mahtuvat myös muun muassa aina töykeä ja suorasanainen Ruth sekä juuri Gamachen tiimiin liitetty  harjoittelija, nuori konstaapeli Yvette Nichol. Jälkimmäinen on kertakaikkiaan raivostuttava, kaiken väärin ymmärtävä ja sosiaalisesti täysin kyvytön itsekeskeinen pyrkyri, joka on juuri näiden ominaisuuksiensa vuoksi täydellinen hahmo tähän kirjaan. Se, miten muut reagoivat häneen potkaisee juonen usein uusiin suuntiin, ja sekä Gamache että hänen oikea kätensä komisario Beauvoir ovat välillä valmiita repimään hiuksiaan Nicholin möläytysten vuoksi. Kirjan tylsimmät hahmot ovat taiteilijapariskunta Carol ja Peter, ja minulla on paha aavistus siitä, että heistä tulee sarjan  tärkeimpiä keskushahmoja Gamachen tiimin ohella.

Juonellisesti tarina ei ole kovinkaan yllättävä, vaan kirjan vahvuus on sen hahmoissa ja Pennyn kerronnassa. "Kiltti mummeli tapetaan ja nyt keskitytäänkin hänen elämäänsä kuuluneisiin erikoisiin tyyppeihin" on kai jo oma dekkarilajinsakin. 

Jatkoa odotellessa!


Luettu myös:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 42. kirjailijan nimi viehättää sinua [33/50]
Jotenkin nimestä tiesi heti, millaista dekkaria alkaa lukemaan. Ei Louise Penny voisi mitenkään olla raakojen citydekkareiden kirjoittaja.
* Kirjankansibingo - puu

keskiviikko 31. heinäkuuta 2019

Heinäkooste

Heinäkuu oli minullakin kesälomakuukausi, joten lukemiset menivät sen mukaan mitä mahtui matkalaukkuun ja mitä löytyi lomapaikan kirjastosta. Kirjaston varaukseni napsahtivat aktiivisiksi kun palasin kotiin, ja koska en muistanut taaskaan tarkistaa missä kohtaa varausjonoa olin, olen jo hakenut pienen pinon lainoja kotiini... Kirjavahingosta ei näköjään ikinä viisastu!


Luettu & blogattu

4 kirjaa / 1 175 sivua

Agatha Christie: Neiti Lemon erehtyy
Pienistä ilkitöistä raakaan murhaan. Mukanaan pitävä juoni, mutta olipas rasistinen.

Kyung-sook Shin: Hovitanssija
Orpotytöstä hovitanssijaksi 1800-luvun lopun Koreassa. Kiinnostava idea, mutta sekava ja sirpalainen kerronta.

Ulla Koskinen: Suomessa selviytymisen historiaa: kivikaudelta keskiajalle ja 1900-luvun alkuun
Oikean elämän Robinson Crusoet. Viihdyttävä ja nopealukuinen tietopaketti.

Veli Pekka Toropainen: 39 tarinaa 1600-luvun turkulaisnaisista
Mikrohistorioita porvarinrouvista piikoihin. Kiinnostavia minielämäkertoja värikkäästä Turusta.

lauantai 27. heinäkuuta 2019

Veli Pekka Toropainen: 39 tarinaa 1600-luvun turkulaisnaisista

Veli Pekka Toropainen:
39 tarinaa 1600-luvun turkulaisnaisista
236 s.
Turun Museokeskus 2019
Kirjastosta


Tämän kirjan kaupunkilaisnaiset elivät 1600-luvun Turussa, ja heidän tarinansa on koottu pääasiassa kaupungin oikeuslähteistä.

Hoksasin tämän kirjan vieraillessani Turun linnassa (suosittelen!) ja pistin sen heti varaukseen. Kirjaan on koottu 39 turkulaisnaisen tarinat, jotka on kerrottu minäkertojien kautta. Mukana on niin rikkaita porvarisleskiä kuin piikoja ja käsityöläisiäkin, joten kirjasta saa hyvän kuvan siitä, millaista naisten elämä on silloin ollut. Tietojen kokoaminen oikeislähteistä on varmasti ollut kovan työn takana, koska jotkut näistä naisista ovat olleet raastuvassa aina kun selkänsä käänsi ja toiset vain muutaman kerran vuosikymmenten saatossa.

Päällimmäisenä tästä jäi mieleeni se, että näiden oikeusjuttujen seuraaminen olisi varmasti ollut toisinaan hulvattoman hauskaa ja aina mielenkiintoista. 


Ilmoitin oikeudelle, että epäilin hänen aikaisempien tekojensa perusteella haluavan minusta itselleen vain yhden orjan lisää. Hän ei toiminut minua kohtaan kuten pojan kuului, vaan kuten kelmi. Siksi kieltäydyin ehdottomasti hyväksymästä häntä valtuutetukseni, ja toivotinpa vielä seitsemän tuhatta pirua istumaan hänen päänsä päälle.
(s. 100)


Elämä 1600-luvulla oli kovin erilaista kuin nyt ja se näkyy näissä oikeusistunnoissa ja niihin johtaneissa tapahtumissa. Kaikilla kauppiailla tuntui olevan velkoja, vekseleita ja saatavia vähän joka suuntaan, ja niiden setvimiseen käytettiin valtavasti aikaa ja vaivaa. Perinnön perään saatettiin lähteä vuosikymmeniä isovanhemman kuoleman jälkeen ja sotasille käytiin niin lusikoista kuin suolastakin. 

Naiset olivat yhtä innokkaita harrastamaan raastupaa kuin miehetkin, mutta he hoitivat homman useimmiten välimiehen kautta. Naisenhan ei oikeastaan ollut sopivaa puhua omasta puolestaan, vaan heillä piti olla miespuolinen holhooja tai ainakin valtuutettu. Tästä huolimatta oli ilahduttavaa huomata miten itsenäisesti naiset kuitenkin saattoivat toimia, ja että rangaistukset esimerkiksi avioliiton ulkopuolisista suhteista koskivat myös miehiä. Kirjassa kerrotaan leskistä, jotka miehensä kuoleman jälkeen taistelivat kynsin hampain liiketoiminnan jatkumisen puolesta. Hyvä porvarin vaimo oli nokkela ja laskutaitoinen, ja osasi johtaa liiketoimia miehensä ollessa matkoilla tai kuollut.

Mielestäni kiinnostavimpia tarinoita olivat ne, joissa kerrottiin enemmän näistä naisista kuin heidän perheistään. Osa tarinoista keskittyy hyvinkin tarkasti yhden naisen elämään kun taas toisissa hän tuntuu olevan vain sivuosassa. Samat nimet vilahtelevat tarinasta toiseen ja se auttaa kokonaiskuvien luomisessa, ja selväksi käy myös Turun piirien pienuus. Jonkun huolehtivana tätinä mainittu henkilö voi olla toisen esimerkki hyvämaineisesta vaimosta tai omasta verivihollisesta, joka huijasi kaupanteossa. Etenkin naisille maine kunniallisena ja luotettavana vaimona oli tärkeä yhteiskunnallisen aseman ja oman uskottavuuden säilyttämisessä.

Eli kiinnostava kattaus erilaisia naisia, 1600-lukua ja turkulaisia mikrohistorioita! Kirjan lopusta löytyy pitkä lähdeluettelo.


Haasteet:
*Helmet-lukuhaaste 2019 - 41. kirja sijoittuu aikakaudelle, jolla olisit halunnut elää [32/50]
En koko elämääni, mutta hetkellisesti aikamatkaajana. Näiden oikeusjuttujen seuraaminen olisi tosiaan ollut vähintäänkin mielenkiintoista.