J. R. R. Tolkien: Beren and Lúthien

J. R. R. Tolkien:
Beren and Lúthien
Edited by Christopher Tolkien
288 s.
HarperCollinsPublishers 2017
Kirjastosta

After the publication of The Silmarillion in 1977 I spent several years investigating the earlier history of the work, and writing a book which I called The History of the Silmarillion.

Olen nähnyt Sormusten herra-leffatrilogian noin biljoona kertaa, mutta kirjatrilogian olen lukenut vain kerran suurella tuskalla ja vaivalla. Loputon jaarittelu joka ikisen kiven historiasta ei innostanut lukioikäistä minua ollenkaan vaikka muuten luinkin paljon fantasiaa. Sittemmin olen lukenut Húrinin lasten tarinan, josta yllättäen pidin ihan oikeasti, ja nyt sitten tämän. Hobittiin pitänee syventyä joskus, Silmarillionia ainakin yrittää ja ehkä, ehkä voisin joskus kuvitella lukevani tiiliskivitrilogiankin uudelleen. Saapa nähdä.

Joka tapauksessa valitsin tämän lomalukupinooni ihan itse. Kannesta tuli mieleeni se mainittu Húrinin lasten tarina ja ajattelin, että ehkäpä tykästyn tähänkin. Berenin ja Lúthienin tarinasta minulla oli vain hatara mielikuva. Sankarillinen ihmismies, kirjaimellisesti maailman kaunein haltianainen, joka uhraa kuolemattomuutensa suuren rakkauden vuoksi jne. Vähän sellaista peruskauraa pienellä tragedialla höystettynä. Yllätyinkin positiivisesti siitä, että itse asiassahan se tarinan sankari on Lúthien. Perinteisiin fantasiakirjojen sukupuolirooleihin nojaten kuvittelin hänet metsissä tanssivaksi haihattelijaksi, joka on aina neito pulassa. No, kyllä hän metsässä tanssii, mutta haihattelu on hänestä kaukana ja neito pulassa on useimmiten Beren. 

Tarinassahan on siis kyse siitä, että Beren rakastuu Lúthieniin, jonka isä, kuningas Thingol, haluaa sekä nauraa Berenin pihalle että ripustaa hänen päänsä seinälle. Kompromissina Thingol lupaa Berenille Lúthienin mikäli neito hänet haluaa ja Beren kipaisee hakemassa Thingolille Silmaril-jalokiven. Silmarilit koristavat tällä hetkellä pääpahis Morgothin kruunua, joten Berenin edessä on varsin kiperä ongelma. Sitten hän joutuu suuriin vaikeuksiin ja Lúthien, jonka Thingol on lukinut puumajaan, karkaa pelastus- ja silmarilinpyydystysretkelle.

Kirjan pointti ja se, mikä teki siitä erityisen mielenkiintoisen, oli tämän Keskimaan legendan muotoutuminen. Christopher Tolkien on kerännyt ja järjestänyt kirjaan useita versioita samasta tarinasta isänsä muistiinpanojen pohjalta. Oli kiinnostava nähdä mitä elementtejä tarinasta tipahti pois ajan kuluessa, mitä siihen lisättiin ja mitä Tolkien piti niin tärkeänä, että se sai jäädä. Hieman kyllä suren sitä, että ne ilkeät jättikissat jäivät pois viimeisestä versiosta. Kirja oli sujuvaa luettavaa joskin täytyy sanoa, että tarinan runoversio oli paikoitellen sekä tylsä että liian monimutkainen minun aivoilleni. Kielitaitoni ei ole sentään niin hyvä, että runomuotoinen ja vanhempaa sanastoa käyttävä englanti sujuisi leikiten.

Tykkäsin kirjasta! Suosittelen jos Tolkien kiinnostaa, jos rohkeat haltianaiset kiinnostavat ja jos noin ylipäätään on kiinnostunut siitä, miten kirjailijat päätyvät ideasta A lopputulokseen AB3C.

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2017 - 35. kirjan nimessä on erisnimi  [22/50]

Natasha Pulley: The Watchmaker of Filigree Street

Natasha Pulley:
The Watchmaker of Filigree Street
318 s.
Bloomsbury 2015
Oma ostos

The Home Office telegraphy department always smelled of tea.

Lisää matkalukemista! E-kirjat ovat ihan hyvä vaihtoehto etenkin matkalla, mutta itse suosin edelleen fyysistä kirjaa jonka väliin voi tökätä ihan oikean kirjanmerkin. Kotimatkalla pieni lisäpaino ei haitannut, joten kipaisin Akateemisessa katsomassa mitä kivaa hyllyissä oli. No, vaikka mitä tietenkin. Pitkällisen harkinnan jälkeen valitsin tämän Natasha Pulleyn kirjan koska 1) sillä on kaunis kansi (tuo kannen kellotaulu on itse asiassa kirjan ekalla sivulla ja näkyy kannessa olevasta pyöreästä reiästä) ja 2) etulieveteksti lupaili steampunk-henkisyyttä.

Tapahtumat pyörähtävät käyntiin lokakuussa 1883 kun Lontoon lennättimessä työskentelevä Nathaniel Steepleton löytää kotoaan taskukellon. Thaniel ei tiedä mistä kello on tullut, mutta puoli vuotta myöhemmin se pelastaa hänen henkensä kun Scotland Yardissa räjähtää pommi. Kellon alkuperää jäljittäessään Thaniel tutustuu japanilaiseen kelloseppään Keita Moriin, jolla on salaisuus jos toinenkin. Samaan aikaan Grace Carrow tekee tieteellisiä kokeita sekä aidosta kiinnostuksesta että vältelläkseen avioliittoa.

Kirjassa on oikeastaan kolme tarinaa. On Scotland Yardin pommituksen selvittäminen, joka liittyy sekä irlantilaisten että japanilaisten keskuudessa leviävään nationalismin henkeen. On Keita Morin mysteeri, jota selvittäessään Thaniel päätyy Morin alivuokralaiseksi ja ystäväksi. On Gracen kiihko paeta avioliittoa ja todistaa tieteellinen lemmikkiteoriansa oikeaksi.

Suoraan sanoen en suuremmin välittänyt Gracesta tai hänen tarinastaan. Hän oli aika turha henkilö, jonka tarkoitus oli kaiketi tuoda kirjaan edes yksi naishahmo, joka puhui enemmän kuin muutaman sanan. Tämä kirja ei siis loista naishahmoillaan. Minua se ei tällä kertaa haitannut, mutta voin helposti kuvitella sen vaivaavan muita.

Hahmona Grace raastoi hermojani: hän on oikea malliesimerkki Ei Niin Kuin Toiset Tytöt-hahmosta, joka pitää itseään erityisenä ja parempana kuin muut naiset. Etenkin ne typerät suffragetit, jotka Gracen mukaan pitävät hyödyttömiä kokouksia eivätkä edes ansaitse äänioikeutta. En oikein tiedä mitä tämä asenne sanoo kirjailijasta. 1800-luvun naisasianaisista tekivät nimittäin pilaa muutamat muutkin hahmot ja mikään kirjassa ei näyttänyt heidän asenteitaan nurjiksi.

Scotlad Yardin pommitus ja terrorismin uhka tuntuivat unohtuvan välillä kokonaan, mutta toisaalta sekään ei haitannut lukukokemustani. Siihen palattiin mielestäni sopivissa asiayhteyksissä sen sijaan, että sillä olisi tapetoitu nekin kohtaukset joihin se ei liittynyt. Irlantilaisten näkökulmaan ei juuri paneuduttu, mutta japanilaisten kyllä Morin, Gracen ystävän Akira Matsumoton ja muiden Thanielin tapaamien japanilaishahmojen kautta. Pointtina on se, miten paljon länsimaalaistuminen on valtaamassa tilaa Japanin omalta vanhalta kulttuurilta ja miten vaikea tämä yhtälö on etenkin nuorille.

Suurin osa kirjasta pyörii Thanielin ja Morin ympärillä, ja heidän vuokseen minä kirjaa luinkin. Thaniel on tylsistynyt työhönsä ja pieneen elämäänsä, mutta ei osaa irrottautuakaan siitä. Mori puolestaan on nerokas kelloseppä (tai pikemminkin kellopeliseppä, hän on rakentanut esimerkiksi kellopelipäärynöitä ja mustekalan!), mutta hyvin yksinäinen ja piilottelee pariakin salaisuutta. Toista niistä en osannut arvata ollenkaan ja se sysäsi kirjan varmasti maagisen realismin puolelle. Tai no, toki se maininta kuolleiden kanssa kommunikoinnista meedion välityksellä teki sen jo aiemmin... Tuollaiset pienet jutut syvensivät kirjan maailmaa mukavasti.

Pidin paljon sekä Thanielista että Morista ja siitä, miten eri tavoilla he olivat hyväksi toisilleen. Noin yleensäkin pidän tarinoista, joissa kahden erilaisen ihmisen kohtaaminen alkaa värittää heidän harmaata arkeaan. Kirjan ja heidän tarinansa loppu oli miellyttävä yllätys, epäilin nimittäin vähän kuvittelinko liikoja ja luin rivien välistä olemattomia. Enpäs kuvitellutkaan!

Kirja oli kivaa ajanvietettä ja ajattelin ostaa Pulleyn The Bedlam Stacks-kirjankin jahka ehdin.

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2017 - 38. kirjassa mennään naimisiin [21/50]

Jane Austen: Lady Susan

Jane Austen:
Lady Susan
69 s.
Andrews UK Limited 2012
(1. p. 1871)
e-kirja kirjastosta

Lady Susan Vernon to Mr. Vernon

Langford, Dec.

MY DEAR BROTHER - I can no longer refuse myself the pleasure of profiting by your kind invitation when we last parted of spending some weeks with you at Churchill, and, therefore, if quite convenient to you and Mrs. Vernon to receive me at present, I shall hope within a few days to be introduced to a sister whom I have so long desired to be acquainted with.

Näin kirjaan perustuvan elokuvan Love & Friendship viime vuonna ihan vain sen vuoksi, että se perustui nimenomaan Austenin kirjaan. Kerrankin hillitsin itseni ja pysyin kaukana juonipaljastuksista, joten olin lievästi sanoen yllättynyt tarinasta. Hyvällä tavalla! Kun nyt sitten etsin matkalukemista ja hoksasin tämän Helmetin OverDrivessa, oli ihan pakko lainata se.

Tarinan alussa vasta leskeksi jäänyt Lady Susan Vernon päättää vierailla miesvainajansa veljen luona. Ihan silkkaa hyvyyttään toki. Asialla ei ole mitään tekemistä sen skandaalin kanssa, jonka Lady Susan jättää jälkeensä Mainwaringin kartanoon. Lady Susanin tavoitteena on naittaa tyttärensä Frederica varakkaalle Sir James Martinille, jota tyttöparka inhoaa. Lady Susanin vetovoimaa todistaa kauhistunut Lady Catherine Vernon, jonka veli Reginald DeCourcy joutuu Lady Susanin pauloihin.

Tämä pieni tarina on kirjeromaani, jossa kynään tarttuvat niin Ladyt Susan ja Catherine kuin Susanin bestis rouva Alicia Johnson ja lopulta jopa Reginald DeCourcy. Kirjeet ovat aivan hillittömän hauskoja ja näin jälkikäteen ajatellen elokuva vangitsee ne todelliset tapahtumat todella taitavasti. Lady Susanin näkökulma tapahtumiin kun on kovin toisenlainen kuin kaikkien muiden. Tai pikemminkin asia on niin, että arvon Ladylla on ilmiömäinen kyky selittää asiat itselleen parhain päin ja saada muut uskomaan häntä. Hän on aina se loukattu osapuoli ja viaton kaikkeen on kyse sitten aviorikoksesta tai tyttären kasvatuksesta.

Hieman minua häiritsivät Austenin tooooodella pitkät lauseet, mutta aikansa tuotehan kirja onkin. Kunhan koukeroista selvisi, alta paljastui hauska tapakomedia ja tarina älykkäästä, määrätietoisesta ja häikäilemättömästä ylhäisönaisesta. Hauskin kirjeenvaihto käydään Lady Susanin ja Alicia Johnsonin välillä, he kun ovat riemastuttavan rehellisiä toisilleen.

My dear Alicia, of what mistake were you guilty in marrying a man of his age! just old enough to be formal, ungovernable, and to have the gout; too old to be agreeable, too young to die.

(s. 54)

Jos Austenin hieman vähemmän tunnettu tuotanto kiinnostaa, kannattaa ehdottomasti tarttua tähän!

Luettu myös mm.:

Hurja Hassu Lukija, Kirjan nurkkaan

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2017 - 32. kirja on inspiroinut muuta taidetta [20/50]

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa

Jean-Paul Didierlaurent:
Lukija aamujunassa
(Le Liseur du 6h27, 2014)
189 s.
Tammi 2015
Kirjastosta

Jokut syntyvät kuuroina, mykkinä tai sokeina.

Kirja numero kaksi kirjastotätien suosittelupinosta! Olen pyöritellyt tätä käsissäni moneen otteeseen, mutta aina tuntui löytyvät tärkeämpääkin lukemista. No, nytpä ei löytynyt ja kun mieli teki jotain lyhyttä, tämä sopi tilanteeseen mainiosti. Kirja ei edes tuntunut noinkaan "pitkältä", koska riviväli oli sen verran harvaa. 

Tästä muuten kiitokset kustantajalle! Kirjastolaiset kuulevat hyvin usein vanhemmilta asiakkailta, että lukemista on vaikea löytää pienen fontin ja tiiviin rivityksen vuoksi. Tätä voi hyvin suositella isompaa ja väljempää tekstiä kaipaavalle.

Kirjoja rakastavan Guylain Vignollesin elämä on ankeaa. Hän työskentelee kierrätyslaitoksessa, jossa hänen vastuullaan on kirjoja tuhoava Kone. Työkaverit ovat pääosin kauheita, kotona odottaa kultakala ja tylsyys vallitsee joka puolella. Lähes ainoa piristys on aamujuna, jossa Guylain lukee ääneen Koneen sisuksista pelastamiaan sivuja. Kaikki muuttuu kun Guylain löytää junasta muistitikun, jonka sisältämää päiväkirjaa hän alkaa lukea.

En olisi kansien ja lähtökohdan perusteella arvannut miten paljon verta ja muita eritteitä kirjasta löytyy. Guylainin vihaama Kone rouskuttaa sisäänsä niin kirjoja kuin rottiakin, ja kukas ne jäljet siivoaisi jollei Guylain. Oikeastaan jokainen kirjan henkilö on vinksahtanut omalla tavallaan ja Kone on ehdottomasti yksi heistä. Kuvaukset Koneesta olivat sopivan karmivia ja luotaantyöntäviä, ja Guylainin vastenmielisyys työtään kohtaan oli helppo ymmärtää. 

Pienet kirkuvat ja heiluvat ruumiit olivat Koneen herkkua, siitä Guylain oli varma, se jauhoi ne riekaleiksi kuin vaivaisen alkupalan, kun sai yhdenkin jyrsijän kiinni. Guylain oli vakuuttunut, ettei Kone epäröisi hetkeäkään ennen kuin jauhaisi hänenkin kätensä ranteeseen saakka murskaksi, jos vain saisi tilaisuuden.

 (s. 30)

 

Eritevirta vain kasvaa kun Guylain alkaa lukea Julien päiväkirjaa. Julie nimittäin on ostoskeskuksessa sijaitsevan yleisen vessan hoitaja/siivooja, jonka päiväkirjamerkinnät ovat täynnä sitä itseään. Päiväkirja oli mielestäni kirjan puuduttavinta luettavaa, koska ne eivät liittyneet suoranaisesti Guylainiin. Kirjan sisäliepeessä kerrotaan, että Didierlaurent on novellikirjailija ja tämä on hänen ensimmäinen romaaninsa. Sen kyllä huomasi. Päiväkirja ja jotkut muutkin tarinan osat olivat kuin pieniä novelleja, jotka oli sidottu joten kuten yhteen. 

Kirja ei ehkä ole mieleenpainuva suurromaani, mutta tykkäsin siitä kuitenkin. Oivallista ja kevyttä kesälukemista!

Luettu myös mm.:

Kirjakaapin kummitus, Luetut, lukemattomat, Kirja hyllyssä ynnä muut.

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2017 - 50. kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja [19/50]

Lori Nelson Spielman: Kymmenen unelmaani

Lori Nelson Spielman:
Kymmenen unelmaani
(The Life List, 2013)
381 s.
Otava 2017
Kirjastosta

Äänet kantautuvat alakerrasta tänne saakka, kaikuvat pähkinäpuisessa portaikossa.

Olen viimeinkin kesälomalla! \o/ Sen kunniaksi marssin tuttuun kirjastoon (ei siihen jossa nyt työskentelen) ja ilmoitin tutuille kirjastotädeille tarvitsevani lomalukemista. Sain mukaani puolenkymmentä kirjaa ja aloitin tästä, jota kuvailtiin "kevyeksi uutuushömpäksi". Kansi onkin ihana, mutta omin päin en olisi tätä takakansitekstin perusteella valinnut.

Tarina alkaa hautajaisten jälkeisistä tunnelmista. Brett Bohlingerin miljonääriäiti, Bohlinger Cosmeticsin perustaja ja toimitusjohtaja Elizabeth, on juuri saateltu viimeiselle matkalleen. Brett valmistautuu ottamaan äitinsä tittelin harteilleen, mutta testamentissa piileekin ikävä yllätys. Elizabethin kruunun perii Brettin käly ja Brettille jää hänen 20 vuotta aiemmin tekemänsä toivelista. Testamentin mukaan Brett ei saa perinnöstä mitään ennen kuin toteuttaa teinivuosien haaveensa. Aikaa tälle operaatiolle on vuosi. Perintönsä saadakseen ja äitinsä toiveen toteuttaakseen Brettin on luovuttava entisestä elämästään ja etsittävä uutta.

Hmmm, mitähän tästä sanoisi. Kirja ei ollut suorastaan huono, mutta se ei ollut ollenkaan omaan makuuni. Sinnikkäästi kuitenkin pinnistelin sen loppuun saakka, lähinnä pyöritelläkseni silmiäni tarinalle ja Brettille. Kirjaa lukiessani mietin, että vaadin yleensä lukemiltani kirjoilta niinkin pientä seikkaa kuin päähenkilöä, jolla on selkärankaa. Brettin koko elämä on muiden suunnittelema ja Elizabeth komentelee häntä haudan takaakin. Teki mieli ottaa kiinni Brettin harteista ja ravistella. Herran tähden, nainen, olet jo 34-vuotias! Elä omaa elämääsi! Tavallaanhan Elizabeth halusi samaa, mutta perinnöllä ja toivelistalla kiristämisellä oli juuri se seuraus, että Brett teki juuri kuten hänen äitinsä halusi. 

Tietenkin kirjassa korostetaan joka välissä sitä, että Brett ei tee mitään perinnön vuoksi. Sehän olisi pinnallista. Hän tekee kaiken silkasta hyvyydestä ja kiillottanee tulevaisuudessa pyhimyksen sädekehää pilven reunalla. Siihen liittyen tein lukiessani mielenkiintoisen havainnon. Olen näköjään tullut varsin herkäksi Valkoinen pelastaja-tyyppisille tarinoille. Ei niin, että tässä olisi tarvinnut olla kovinkaan herkkä sen huomatakseen. Brett on nuori, kaunis, terve, hetero ja kohtuullisen varakas valkoinen nainen. Hänen toivelistaltaan löytyy muun muassa hanki lapsi tai kaksi, auta köyhiä ja osta hevonen. Kaikki nämä toteutuvat auttamalla ihmisiä, jotka eivät ole ainakaan valkoisia tai terveitä. Jopa valkoisiin hyvästä syystä epäilevästi suhtautuva, köyhien naisten turvakodin musta johtajatar ymmärtää lopulta miten jalo ja epäitsekäs Brett on. Voi onnea!

Noin objektiivisesti ajatellen kirjalla on varmasti annettavaa monelle lukijalle. Ajatus siitä, että on tyhmää tyytyä johonkin sen sijaan, että tähtäisi siihen mitä oikeasti haluaa, oli hyvä. Samoin idea nuoruuden haaveiden toteuttamisesta oli hyvä noin periaatteessa. Se vain olisi voinut olla paljon jännempi kuin tämä tarina. Opetukset epäitsekkyydestä olisivat voineet olla huomattavasti hienovaraisempia sen sijaan, että niitä paukuteltiin lekalla päähän kerta toisensa jälkeen. Brett oli vähän pullamössöä tai mautonta ranskanleipää, ja olisin itse kaivannut häneen kipakkuutta ja aktiivisuutta ajelehtimisen sijaan.

Ei siis oikein omaan makuuni sopivaa lukemista, mutta kirjan luki päivässä joten eipä tässä mitään menettänytkään!

Luettu myös mm.:

Lillin kirjataivas, Kirjojen keskellä, Kasoittain kirjoja

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2017 - 20. kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö [18/50]

Sarri Nironen: Tähdenpeitto

Sarri Nironen:
Tähdenpeitto
129 s.
WSOY 2012
Kirjastosta

Riinan silmät rävähtävät auki.

Tämä kirja sattui käsiini vahingossa kun perkasin kirjastomme hyllyjä. Kirjalla on kiinnostava nimi ja kerrankin takakansiteksti on kutsuva, ei raivostuttava tai luotaantyöntävä, ja lainasin kirjan sitä sen suuremmin selaamatta. Pieni opus meni yhdessä illassa vaikka muuten lukujumitankin edelleen.

Kirja kertoo kaksi tarinaa, jotka lomittuvat muutamana pienenä ohikiitävänä hetkenä. Helsinkiläiset Riina ja Joona ovat kirjoittamassa ylioppilaiksi. Riina asuu kaksin alkoholisti-isänsä kanssa, työskentelee ja joskus yöpyykin kahvilassa, ja on vailla suuntaa. Joonalla on vanhemmat ja selloa soittava pikkusisko, etäsuhde tyttöystävään ja alustava suunnitelma loppuelämälleen. Eihän tämä olisi tarina eikä mikään jos mikään ei muuttuisi sen kuluessa.

Minulla on vähän kaksijakoiset fiilikset kirjan suhteen. Se ei ollut huono. Tykkäsin Nirosen lyyrisestä kielestä ja siitä Helsingistä, jonka hän maalaa Riinan ja Joonan kautta. Tai oikeastaan kahdesta Helsingistä, kaupunki kun näyttää kovin erilaiselta kahden nuoren silmin katsottuna. Tykkäsin myös päähenkilöiden suhteista heille läheisiin ihmisiin. Riinalla on paras ystävä Juulia, jonka kanssa näpistellään kaupasta ja puhutaan runoudesta. Joonalla on kavereita, mutta ei ystäviä. Joonan perhe on kiiltokuvamaisen täydellinen, mutta todellisuudessa vanhempien suhde lapsiin on etäinen. Riinan isä taas, no.

Isä on ihan hyvä isä, vaikka ei osaakaan olla kovin hyvä saati isä.

(s. 52)

Kuitenkin kirjasta jäi vähän keskeneräinen ja sanotaan nyt vaikka haihatteleva kuva. Riinasta ja Joonasta ei kuitenkaan saanut niin tiukkaa otetta kuin olisin toivonut. Tarina nojaa vahvasti kauniiseen kieleen, ei niinkään sisältöön. Ei se hirveästi näin lyhyessä kirjassa haitannut, mutta pitemmässä sen olisi huomannut todella selvästi.

Kuitenkin, mielenkiintoinen kirja ja kiva kesälukeminen!

Luettu myös:

Kirsin kirjanurkka, Lumiomena, Morren maailma ym.

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2017 - 14. valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella [17/50]

Laura Honkasalo: Pöytä yhdelle: yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta

Laura Honkasalo:
Pöytä yhdelle:
yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta
168 s.
Kirjapaja 2016
Kirjastosta

Kuvittelin tietäväni kaiken yksinäisyydestä, kun aloin lukea taustakirjallisuutta tätä kirjaa varten.

Kirjan kiva kansi sattui silmääni ja kun aihekin oli kiinnostava, otin tämän lukujonon jatkoksi. Juhannuksena kaipasin jotain ohuempaa luettavaa ja kas, tartuin tähän. Tuntui tilanteeseen sopivaltakin, vietin nimittäin juhannuksen yksin. Sinänsä se ei haitannut ja olin olooni varsin tyytyväinen, mutta kirja oli ehkä vähän turhankin haikeaa ja surumielistä luettavaa juuri silloin.

Honkasalo tarttuu kirjassa nykymaailmaa vaivaavaan ongelmaan. Ihmiset ovat yhä enemmän yksin ja sitäkin suurempana ongelmana tuntevat olonsa yksinäisiksi. Minustakin noilla kahdella on vissi ero. Yksin oleva ei välttämättä ole yksinäinen. Yksinäinen ei välttämättä ole yksin arkielämässä.

Kirjassa keskitytäänkin enemmän siihen yksinäisyyteen, jota ei ole itse valinnut ja joka alkaa ennen pitkää ahdistaa. Yksinäisyys tappaa enemmän ihmisiä kuin masennus ja kyllähän me kaikki varmasti muistamme surulliset kertomukset siitä, miten milloin mistäkin asunnosta on löydetty ihminen, joka on ollut kuolleena vuosikausia kenenkään huomaamatta. Miten niin voi käydä nyky-yhteiskunnassa, jossa ihmiset ovat naimisissa sosiaalisen median ja älykännyköiden kanssa? 

Hyvinkin helposti. Voi olla, että sukulaisia ei ole tai välit heihin ovat katkenneet syystä tai toisesta. Voi olla, että ystäviä ei ole ikinä ollutkaan. Ihmisen on kovin helppo jäädä yksin jos hänen sosiaaliset taitonsa eivät ole parhaasta päästä, tai jos häntä pidetään jotenkin joukkoon sopimattomana ("liian ruma, liian kaunis, liian kömpelö, liian taitava, liian tyhmä, liian fiksu jne.").

Honkasalo tuo hyvin esiin sen miten monenlaista yksinäisyyttä on. On niitä, joilla ei ole koskaan ketään ollutkaan. Mikäli sosiaalisten suhteiden luominen epäonnistuu lapsena, niitä on kovin vaikea edes oppia luomaan vanhempana. On niitä, jotka sukulaisista, hyvänpäiväntutuista ja puolisosta huolimatta tuntevat olevansa pohjattoman yksin. Voi olla, että kenenkään kanssa ei klikkaa juuri sillä oikealla tavalla tai edes sinne päin. Naimisiinkin voidaan mennä silkasta epätoivosta: olisi edes joku, jonka kanssa puhua. Ja on toki niitä, jotka vapaaehtoisesti ja tyytyväisinä asuvat ja olevat yksin.

Honkasalo ei tarjoa helppoja ratkaisuja yksinäisyyteen, koska niitä ei ole. Kuten kirjassa todetaan, hyvääkin tarkoittavat neuvot voivat olla käytännössä toimimattomia. Joku voi osallistua tusinaan käsityökurssiin ja tulla jokaisesta ulos ilman yhtään uutta tuttavaa Etenkin naisen voi olla helppo saada baarista yhden illan seuraa, mutta onko se seura sellaista, joka poistaa sydäntä piinaavaan yksinäisyyden? Nainen voi hankkia lapsen yksin, mutta mies ei. Ne, jotka janoavat parisuhdetta lapsen lisäksi, eivät saa täyttymystä yksinhuoltajuudesta.

Kuitenkin, on myös sitä positiivista yksinäisyyttä. Jokaisen on hyvä olla joskus yksin itsensä kanssa ja tutustua omaan itseensä. Kyseessähän on kuitenkin ihminen, jonka kanssa vietät koko elämäsi.

Luettu myös mm:

Lukuneuvoja, Kirjasta kirjaan, Sivutiellä

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2017 - 30. kirjan nimessä on tunne [16/50]