maanantai 20. maaliskuuta 2017

Sesse Koivisto: Tapiiri sohvapöydän alla

Sesse Koivisto:
Tapiiri sohvapöydän alla
258 s.
Myllylahti 2016
Kirjastosta

Tämä kirja kertoo villieläimistä, jotka syystä tai toisesta ovat joutuneet ihmisten kotihoidokeiksi.

Ällistyttävä kyllä en ole koskaan lukenut Sesse Koiviston eläinkirjoja, ja suoraan sanoen minulla ei ollut minkäänlaista mielikuvaakaan hänestä. Yleensä olen paremmin kartalla eläintarinoiden kirjoittajista. Tämä lähti mukaani sikäli sattuman kautta, että eräs kirjaston asiakas palautti kirjan suoraan minulle kehujen kera. Muuten olisi voinut mennä vieläkin ohi, mutta pitihän se nyt lainata. Kannessa on vielä söpö tiikerikin, joka on kyllä hivenen outo valinta kun kirjan nimi on kuitenkin Tapiiri sohvapöydän alla, ei Tiikerinpentu puskassa.

Sesse Koivisto siis oli Korkeasaaren eläintarhan pitkäaikaisen johtajan Ilkka Koiviston vaimo, ja pariskunta lapsineen asui pitkään Korkeasaaressa. Kirjan tarinat sijoittuvat osapuilleen 1960-1980-luvuille, jolloin elämä ja eläintarhan meno oli hyvinkin erilaista kuin tänä päivänä. Ilkka Koiviston aikana Korkeasaaresta poistettiin kokonaan kotieläimet, koska hän halusi eläintarhasta uhanalaisten eläinten turvapaikan edistämään lajien lisääntymistä.

Koivisto tuo kirjassa monta kertaa esiin sen, miten lapsenkengissä etenkin eksoottisten eläinten hoitaminen oli. Monet sairaat eläimet kuolivat, koska kukaan ei tiennyt niistä tarpeeksi osatakseen hoitaa niitä. Korkeasaaressa ei ollut ympärivuorokautista hoitoa sairaille ja orvoille poikasille, joten Koivistot toivat työt kirjaimellisesti kotiinsa. Tapiiri oli sohvapöydän alla samasta syystä kuin tiikerinpentu puskassa: ne tuotiin Koivistojen omaan kotiin jatkuvan hoidon ja valvovien silmien alle. Tarkoitus ei ollut kesyttää niitä tai tehdä niitä lemmikkejä, vaan antaa niiden kasvaa kunnes ne olivat tarpeeksi vahvoja ja vanhoja palatakseen luontoon tai eläintarhaan. 

Samanlaista työtä tekivät muutkin eläintarhojen johtajat ja muut työntekijät ympäri maailmaa. Kirjassa onkin juttuja myös Koivistojen ulkomaalaisten kollegoiden erikoisista kasvateista. Oma suosikkini näistä tarinoista kertoi Zürichin eläintarhaan syntyneestä Patricia-leopardista, jonka ystävyys kasvattiemonsa rouva Frieda Hebsackerin kanssa kesti 20 vuotta.

Kirjassa on paljon hauskoja tarinoita, mutta myös niitä onnettomia loppuja. Kaikkia pieniä eläimiä ei pystytty pelastamaan ja oli surullista lukea etenkin poikasten ennenaikaisista kuolemista. En tiedä miten Koivistot kestivät niitä itkemättä itseään uneen joka ilta, mutta ehkäpä ammattilaiset osaavat ottaa enemmän etäisyyttä asiaan kuin minä. No, onneksi kirjassa oli kuitenkin enemmän iloja kuin suruja. Kun kotieläimet vaihtelevat tapiirista tiikeriin ja kuningasboaan, kommellukset ovat väistämättömiä. Milloin eläimet olivat hukassa, milloin säikyttelemässä vieraita. Olipa vähälle sekin, ettei jääkarhu Misha puraissut Sylvi Kekkosta pohkeeseen.

Kaiken kaikkiaan vallan viihdyttävä ja opettavainenkin kirja! Koivisto mainitsee useaan otteeseen sen, että eksoottiset ja erikoiset eläimet eivät normaaleissa olosuhteissa sovi missään nimessä lemmikeiksi. Tämän luulisi olevan itsestäänselvä asia, mutta sitten sitä törmää otsikoihin lemmikkialligaattoreista ja miettii, että "miksi???".


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 41. Kirjan kannessa on eläin [6/50]

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Rosa Meriläinen & Sanna Seiko Salo: NE: Kuukautiskirja

Rosa Meriläinen & Sanna Seiko Salo:
NE: Kuukautiskirja
170 s.
Karisto 2017
Kirjastosta

Oman kehon omanlaisuudesta, sen kyvyistä ja taidoista nauttiminen on helpompaa, kun tuntee oman anatomiansa ja syyt kehon toimintojen takana.

Omituisena sattumana tämä opus saapui kirjastoomme samana päivänä kun Facebookin ilmeisesti tuulella, kuun vaiheilla ja tuurilla toimiva systeemi suvaitsi tarjota minulle luettavaksi artikkelin, joka käsitteli juurikin kuukautisia. En nyt kuollaksenikaan muista oliko kyseessä Intia vai Nepal, mutta joka tapauksessa artikkeli kertoi siitä, miten paikalliset naiset joutuivat asumaan syrjäisessä kopperossa kuukautistensa ajan. Tänä aikana heitä uhkasivat niin sääolosuhteet, villieläimet kuin raiskauksetkin. Kyllä laittoi katsomaan omaa elämää hieman toisenlaisesta näkökulmasta.

No, joka tapauksessa  pointtini oli se, että yhtäkkiä tätä aihetta tunki sisään ovista ja ikkunoista. Kirja sinänsä ei tarjonnut minulle mitään uutta varsinaista tietoa ja sen arvasin kirjan lainatessanikin. Haiviikon suhteen olen jo vanha konkari, joka on perehtynyt aiheeseen monelta kantilta. Tartuinkin tähän uteliaisuudesta sen suhteen, miten aihetta käsitellään nimenomaan tässä kirjassa, sekä siksi, että kirja vaikutti oikeasti hauskalta. 

Kirjassa on paljon haastetteluja ja erilaisten ihmisten omakohtaisia kertomuksia kuukautisten kanssa elämisestä. Iäkkäämpien ihmisten juttuja lukiessa sai taas olla kiitollinen nykyaikaisista kuukautissuojista ja siitä, ettei aihe ole niin tabu kuin vuosikymmeniä sitten. Vaikea kuvitella sitä kauhua ja hämmennystä jonka nuori, jolle ei ole koskaan aiheesta mitään puhuttu, on kokenut ensimmäisten kuukautisten alkaessa. Pidin paljon siitä, että kirjassa oli huomioitu myös sukupuolivähemmistöt: kuukautiset eivät ole vain cisnaisten juttu. Erilaiset kertojat ja kokemukset tekivät kuukautisista tavallisen ja arkipäiväisen jutun, juuri sellaisen kuin sen pitää ollakin. Kirjassa myös puretaan kuukautisiin liittyviä myyttejä ja annetaan käytännön vinkkejä niiden varalle.

Mietiskelin kirjaa lukiessani kenelle sitä suosittelisin ja tulin siihen tulokseen, että kaikille. Ei tekisi pojille ja miehillekään yhtään pahaa tutustua aiheeseen lähemmin. Ehkä se vähentäisi sitä mystifiointia, pelkoa ja vähättelyn tarvetta jota kuukautiset tuntuvat joissakin miehissä herättävän. Ei, syy ei ole PMS vaan se, että sinä olet täysi tollo.


Jos miehillä olisi kuukautiset, he rehentelisivät tamponiensa koolla.
(s. 142)
 

Hieman minua kirjassa ärsytti sen kuukuppipalvonta. Muitakin kuukautissuojia esitellään lyhyesti ja mainitaan, että jokainen voi toki valita itselleen sopivan. Sitten siirrytäänkin "kuukuppi on paras!!" -vaihteeseen. Jotenkin jäi sellainen olo, että minä olen sitten huono menkkaihminen kun en sellaista halua käyttää, ja kehtaan vielä tuhota luontoakin kun en suostu uhraamaan omaa mukavuuttani pyhän kuukupin edessä. Ehkäpä olen turhan herkkänahkainen tuon suhteen, mutta kuukuppisaarnaajat ovat käyneet hermoilleni turhan monta kertaa.

Mutta siis, hyvä tietopaketti kuukautisista kenelle tahansa! Kannattaa harkita hankkivansa ainakin sille perheen (esi)teinille, joka ei ehkä kehtaa kysyä ääneen mieltään askarruttavia kysymyksiä.


Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 13. Kirja "kertoo sinusta" [sillä logiikalla, että kyllähän noiden kanssa on jo parikymmentä vuotta pärjätty. ollaan suorastaan bestiksiä. 5/50]

keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Haastekoonti: Kirjavat kissat-lukuhaaste

Kirjavat kissat-lukuhaaste
8.8.2016-8.2.2017

Viime elokuussa kansainvälisenä kissojen päivänä Katvealue-blogi haastoi lukemaan kissa-aiheista kirjallisuutta. Samalla haastettiin tukemaan kodittomien kissojen hyväksi tehtävää työtä. Vannoutuneen kissojen ystävänä ja tälläkin hetkellä pienen tassun alla olevana haasteeseen oli pakko osallistua. 

Harmittelen kyllä hieman sitä etten saanut luettua kuin kolme kirjaa, mutta onhan se kuitenkin enemmän kuin ei yhtään. 

1. Riikka Hedman: Sämpy: kissan vuosi
2. James Herriot: Elämäni kissat
3. Takashi Hiraide: Kissavieras

Siitä tärkeämmästä osuudesta eli kissojen puolesta tehdyn työn tukemisesta suoriuduin ilomielin. Kotipaikkakunnallani oli ennen joulua kaksi lemmikinruoka/tarvikekeräystä, toinen löytöeläinkodille ja toinen vähävaraisten perheiden lemmikeille. Oivallisia kohteita molemmat, eläinhoitola jo ennestään tuttu. Kun vein omat ostokseni keräspisteeseen ilahduin suunnattomasti siitä, miten paljon tavaraa kummassakin laatikossa jo oli. 

Näin ohimennen voisin vinkata, että jos teillä ikinä on menossa roskiin lakanoita tai pyyhkeitä, kysäiskää huolisiko paikkakuntanne löytöeläinkoti ne. Useimmat ottavat ne mielellään vastaan löytöeläinten käyttöön. Eipähän mene hukkaan nekään reikäiset lakanat ja pyyhkeet!

Takashi Hiraide: Kissavieras

Takashi Hiraide:
Kissavieras
(Neko no Kyaku, 2001)
157 s.
S&S 2016
Kirjastosta

Aluksi ne näyttivät ajelehtivilta pilven hahtuvilta.

Tämä on ollut lukulistallani käännöksen ilmestymisestä asti, mutta enpä ole koskaan päässyt listassa tähän asti. Nyt kuitenkin löysin tämän kirjastosta juuri sopivaan viime hetken lukuhaastepaniikkiin. Sainpahan luettua! Alun perin tämä kiinnosti, koska a) kissa-asiaa ja b) niin kaunis kansi. Suorastaan rakastan tuota kansikuvaa, se on yksinkertaisuudessaan aivan ihastuttava.

Kirja siis kertoo kolmekymppisestä japanilaispariskunnasta, joka muuttaa tarinan alussa uuteen osoitteeseen uuden alun toivossa. No, työhönsä kyllästynyt mieskertoja sitä uutta alkua halajaa, ja vaimo lähinnä huokaa syvään ja lähtee mukaan. Kaikenlaiset lemmikit on kielletty uudessa kodissa, mutta onneksi naapurit ottavat kissan. Tämä pieni ihanuus alkaa vierailla myös pariskunnan luona ja tuo yllättäen iloa molemmille.

En oikeastaan ole lukenut paljoakaan japanilaista kirjallisuutta (mangaa kyllä), joten tämä oli uusi aluevaltaus siinä mielessä. Lukukokemus olikin varsin mielenkiintoinen. Huomasin oikeastaan vasta tarinan lopussa, että ketään ihmistä ei taidettu nimetä. Ei pariskuntaa, ei heidän ystäviään, ei vuokraemäntää. Vain kissoilla on nimet. Onkohan tämä kirjailijan oma tyyli vai yleistä japanilaiselle kirjallisuudelle? Jälkikäteen ajatellen ratkaisu toimi loistavasti ja kirjan intiimi tunnelma tuntui vieläkin läheisemmältä.

Pidin valtavasti siitä, että sain kirjan kautta pienen kurkistuksen japanilaiseen arkipäivään. Mitään ei osoiteltu tai selitetty, koska alkuperäisteoksen lukijat eivät tietenkään sellaista kaivanneet. Totta kai pariskunta osallistuu juhlapäivien viettoon juuri kuten he tekevät, sänky on kaapissa päivisin ja levitetään öisin lattialle, ja toimistotyön tekijän on pakko käydä juopottelemassa työkavereiden kanssa. Tarinan maailmaan ja kulttuuriin oli helppo upota sen henkilöiden kautta. Pidin kirjan pariskunnasta ja oli hauska seurata miten heidän arkensa muuttui kissavieraan myötä. Chibi oli kerrassaan suloinen ja kissamaisen omalaatuinen.


Päivisin luumupuiden terälehdet takertuivat Chibin selkään sen leikkiessä puutarhassa, joka oli alkanut versoa kevään elinvoimaa ja kaaosta. Kissa nuuhki liskoja ja huitoi tassullaan kukkakärpäsiä.

Se saattoi ampaista puuhun ja muuttua salamaksi. Ukkosen vasama laskeutuu yleensä alhaalta ylös, mutta tämä salama kkohosikin alhaalta ylös.Chibi nousi persikkapuuhun sähköimpulssin lailla, ja vaimoni kuvasi muistiinpanoissaan sen leikkaavan terävästi kuin salaman kärki tai opastavan salamaa. Siltä se tosiaan näytti.
 (s. 80)


Mutta se kirjan loppu! Ei saa jättää tarinaa auki tuolla tavoin! Etenkään kissatarinaa, toivottavasti en nyt mieti yöhön asti mikä totuus olikaan...


Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Kirjavat kissat [kolmas kirja]
* Helmet lukuhaaste 2017 - 43. kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään [4/50]

tiistai 31. tammikuuta 2017

Tammikooste

Tammikuun alku meni kiireiden ja lukuhaluttomuuden kourissa, mutta onneksi löysin sisäisen lukutoukkani uudelleen. Vannoin itselleni vuoden vaihteessa etten enää raahaa kirjastosta kotiin tolkuttomia pinoja kirjoja, mutta huomaan jo nyt lipsuvani itselleni sallimasta kirjamäärästä. No, ei tässä varmaan muu auta kuin lukea niitä ja kulkea töissä silmät ummessa kunnes pino on vähän pienempi...


Luetut & blogatut

Leena Lehtolainen, Elina Paasonen & Kaisa Viitanen: Jään lumo
Mistä on taitoluistelijat tehty? Hyvin kirjoitettu kirja kauniista ja raa'astakin lajista.

James Herriot: Elämäni kissat
Eläinlääkärin kissamuistoja. Herriotin maanläheisyys ja rakkaus eläimiin ei petä vuosienkaan jälkeen.

Seita Vuorela: Lumi
Siamak ja Atisha juuriaan etsimässä. Sinänsä hyvä kirja, minuun ei kuitenkaan kolahtanut.

Seita Vuorela: Lumi

Seita Vuorela:
Lumi
240 s.
WSOY 2016
Kirjastosta

Meistä on tämä yksi kuva, seisomme siinä Kaspianmeren rannalla perheesi huvilan edessä.

Tämän lukemisesta on kulunut jo hetki, mutta bloggaaminen on vain jäänyt. Jotenkin tämä kirja kuuluu kategoriaan "en oikein tiedä mitä tästä tykkäsin ja mitä tästä sanoisin". Tulipahan luettua? Hyvä kun tämä on kirjoitettu? En ole lukenut aiemmin Seita Vuorelaa, joten en osaa sanoa oliko kirja tyypillinen hänelle vai ei. Mieleeni jäi kuitenkin ajatus siitä, millainen kirja olisi ollut jos Vuorela olisi kirjoittanut sen itse alusta loppuun. Nythän viimeistelyn teki Vilja-Tuulia Huotarinen, joka myöntää kirjan lopussa lisänneensä tarinaan yhtä ja toista. Olisiko Vuorela lisännyt samat asiat ja ovatko ne juuri niitä juttuja, joista en oikein pitänyt?

Tarinan lähtökohta kiinnostavan erilainen. Siamak on muuttanut Suomeen niin kauan sitten, että Teheran on enää muisto, jonka Siamak haluaa unohtaa. Hän yrittää olla tavallinen suomalainen 15-vuotias poika persialaisista juuristaan huolimatta, sillä se hän tuntee olevansa. Hänen äitinsä ei ymmärrä poikaansa ja toivoo tämän löytävän uudelleen yhteyden vanhempiensa kulttuuriin. Äiti toivoo Atishan, laittomasti maahan tulevan tuttavaperheen tytön, auttavan tässä. Atisha ei kuitenkaan ole sellainen, jollaiseksi sekä äiti että Siamak häntä luulevat. Tarina ja totuus Atishasta paljastuu pikkuhiljaa.

Tuossahan on paljon mielenkiintoisia ja ajankohtaisia asioita! On maahanmuuttoa, on sopeutumista toiseen kulttuuriin, on sukupolvien ja kulttuurien eroja. On se varmasti useimpia nuoria vaivaava ristiriita: miten olla oma itsensä ja kuitenkin osa tietynlaista ryhmää siitä liikaa erottumatta. Kirja on myös hyvin kirjoitettu. Ei siis ihme, että sitä on kehuttu joka paikassa. 

Minuun se ei kuitenkaan uponnut. Kirjaan upotettu uudelleenkerronta Lumikuningattaresta oli yksi niistä jutuista, joista en suuremmin pitänyt. Minusta se ei tuonut mitään olennaista tarinaan. Kirjan loppukaan ei ollut mieleeni, siinä oli ihan liikaa deus ex machina tekijöitä. En sentään halunnut kirjalle onnetonta loppua, mutta tuo ylitti näköjään sen (epä)uskottavuuden rajan, minkä yllättäen löysin sisältäni. Kirja oli myös harmillisen hajanainen monen kertojan vuoksi, ja minun oli vaikea saada otetta Siamakiin ja Atishaan.

Hyvä kirja sinänsä, mutta ei minulle ainakaan tähän lukuhetkeen. Täytyy kuitenkin vielä lisätä, että kirjan kansi on todella kaunis!


Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis [3/50]

maanantai 30. tammikuuta 2017

James Herriot: Elämäni kissat

James Herriot:
Elämäni kissat
(Cat Stories, 1994)
175 s.
Otava 1995
Kirjastosta

Kissat ovat aina näytelleet tärkeää osaa elämässäni.

Huomasin tuossa, että Kirjavat kissat-haaste lähestyy loppuaan enkä ollut lukenut siihen kuin yhden kirjan. Mikä häpeä, kissani paheksuu! Ajatuksen siivittämänä etsiskelin kirjastosta kissaromaania. Löysinkin vanhan rakkauden eli James Herriotin ja tämän pienen kissanovellikokoelman. Luin Herriotia vaikka kuinka paljon teinivuosinani, mutta tätä kokoelmaa en joko ole lukenut tai sitten en vain muista lukeneeni. Veikkaan ensimmäistä, näin söpö kansi olisi kyllä herättänyt jotain muistikuvia.

Näissä tarinoissa oli juuri sellaista maanläheisyyttä, jonka Herriotin kirjoista muistan vielä vuosienkin jälkeen. Asiaan vihkiytymättömille kerrottakoon, että James Herriot (1916-1995) toimi eläinlääkärinä yli 50 vuotta ja seikkailee kirjoissaan Yorkshiren nummien maatiloilla ja pikkukylissä. Tarinat ovat hänen omia kokemuksiaan pitkän uran kaikista vaiheista ja niissä näkyy myös eläinlääketieteen kehitys. Herriot kertoo avoimesti työn kurjistakin puolista: alkeelliset välineet, pitkät matkat, toivottomat tapaukset jotka saivat eläinlääkärinkin sydämen särkymään. Onneksi tässä kirjassa kuoli vain kaksi kissaa, muuten istuisin nyt itkeä vollottamassa. Herriotin tarinat ovat herttaisia, itkettäviä, toiveikkaita ja realistisia, joskus kaikkea yhtä aikaa.

Tähän on koottu kymmenen kissanovellia Herriotin aiemmin ilmestyneistä kirjoista. Jokainen tarina on on omalla tavallaan ainutlaatuinen kuten niissä esiintyvät kissatkin. Herriot tuo monesti esiin sen, miten julmasti kissoja monesti kohdeltiin siihen aikaan kun hän vaelteli nummilla. Kohdellaan kyllä vieläkin, ikävä kyllä. Nämä ovat kuitenkin pääosin hyväntuulen tarinoita kissoista, jotka löysivät itselleen sopivan ihmisen. Pidin ehkä eniten kirjan avaustarinasta, Alfred, makeispuodin katti. Makeispuotia pitää ihanan omalaatuinen mies, ja puodin tiskillä asiakkaita katselemassa istuu aina iso ja kiiltävä Alfred. Kunnes! Alfred sairastuu ja hänen myötään myös makeiskauppias. Voin spoilata sen verran, että tarinalla on onnellinen loppu.

Jos joku etsii vielä lukemista Kirjavat kissat-haasteeseen, suosittelen lämpimästi tätä jos vain saatte tämän käsiinne! Samalla kirjalla voi osallistua muihinkin haasteisiin, mutta itse luin tämän nimenomaan kissat mielessäni.

Haasteet:
* Kirjavat kissat [toinen kirja]
* Novellihaaste [10 novellia]
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 22. kuvitettu kirja [2/50]