Ari Turunen: Mulkerot: patsaalle korotettujen suurmiesten elämäkertoja

Ari Turunen:
Mulkerot:
patsaalle korotettujen
suurmiesten elämäkertoja
320 s.
Into 2019
Kirjastosta

Maailman ensimmäinen tunnettu historiallinen dokumentti on silttikiveen kaivettu piirros, jossa hallitsija lyö nuijalla hänen eteensä polvistunutta vankia.

Mutta oikeasti kirja alkaa tutulla lainauksella Jean Rostandin Thoughts of a biologist -kirjasta (1938). 

Tapa yksi ihminen ja olet murhaaja. - - Tapa jokainen ja olet jumala.

(s. 11)

Näin iloisella mielellä lähdetään tutustumaan helvetinmoisiin mulkeroihin, joiden ansiosta maailma muuttui ja lukemattomia ihmisiä tapettiin, raiskattiin, kidutettiin, orjuutettiin ja muuten vain piinattiin kaikilla mahdollisilla tavoilla, joita ei tekisi mieli edes ajatella. Jokaista näistä miehistä kunnioitetaan edelleen heidän kotimaissaan patsailla ja juhlapuheilla sekä heidän mukaansa nimetyillä rakennuksilla, kaduilla ja lapsilla. On varmasti ihan mahtavaa saada nimensä mielipuolisen diktaattorin mukaan.

Päätin laittaa tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan 8 eli kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen. Perusteena se, että jokaisen olisi hyvä ymmärtää se, mihin tällä kirjalla loppujen lopuksi pyritään. Yhden isänmaallinen sankari on hyvin todennäköisesti toisen raaka orjuuttaja. Välillä on hyvä astua toisen saappaisiin ja pohtia millaiselta jokin asia tai joku henkilö näyttää hänen näkökulmastaan. Taisinkin pitää eniten siitä, että kirjaan oli valittu myös Martti Luther ja Che Guevara. Tutussa narratiivissa heidän esitetään enemmän tai vähemmän vapauden puolesta  sädekehä kiiltäen taistelevina rohkeina kapinallisina. Vähemmän tutussa narratiivissa tapaamme suu vaahdossa vihapuhetta syytävän panettelijan ja tappamista rakastavan teloittajan, josta on tehty populaarikulttuurin kulttihahmo.

Kirjassa on myös koko joukko mulkeroita, jotka meille tutussa tarinassa ovat juurikin narsistisia teurastajia, mutta jotka ovat kotimaassaan yhä juhlittuja sankareita. Näkökulma kääntyy nyt toisin päin, meille tutumpaan ja mukavampaan suuntaan. Totta kai Vlad Seivästäjä oli seivästäjä ja Iivana Julma oli julma, kuka edes yrittäisi ajatella heistä mitään oikeasti kivaa? No esimerkiksi  ne romanialaiset, joille Vlad merkitsi ja merkitsee veressä rypevän kansanmurhaajaseivästäjän lisäksi miestä, joka taisteli kerettiläisiä ja osmaanien uhkaa vastaa. Valtaan päässeen mulkerot ovat aina muokanneet maailmaa haluamaansa suuntaan oli se sitten hyvä tai paha asia aikalaisten ja jälkipolvien mielestä.

En suosittelisi kirjaa kaikkein herkkätunteisimmille, sen verran raakaa todellisuutta siinä kuvataan. Mulkeroiden maailmassa kuolema ja kärsimys ovat arkipäivää heidän uhreilleen. Tsingis-kaani sukulaisineen syyllistyi kymmenien tuhansien naisten raiskaukseen. Atsteekkien kuningas Ahuitzotl järjesti verikekkerit, joissa neljän päivän aikana ainakin 20 000 ihmisen yhä sykkivä sydän revittiin heidän rinnastaan. Uzbekistanin perustajana pidetyn Timur Lenkin armeija tappoi 1300-luvulla 17 miljoonaa ihmistä, noin viisi prosenttia koko maapallon väestöstä. Kirjassa näillä tiedoilla ei mässäillä, mutta niitä ei myöskään kaunistella tai yritetä oikeuttaa kootuilla selityksillä. Numerot tuovat lukijan eteen sen, mitä jonkin yksittäisen kauheuden kuvailu ei tuo: mulkeroiden aiheuttaman kärsimyksen valtavan määrän ja heidän vaikutuksensa koko maailmaan.

Mulkeroiden huono puoli on myös se, että niitä ponnahtaa esiin kuin sieniä sateella eri puolella maailmaa ja että uudet mulkerot saavat inspiraatiota edellisistä. 

Uhri tunsi 2 000 vuotta tai 10 000 vuotta sitten aivan samanlaista kauhua ja tuskaa kuin tänäänkin. Uhri ei ole kiinnostunut siitä, onko vainoamisessa kyseessä maan tapa ja normaalisotimiseen liittyvät rutiinityöt. Uhrit ovat aina uhreja.

(s. 308)

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2019 - 8. kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen [18/50]

Jeff VanderMeer: Hävitys (Eteläraja #01)

Jeff VanderMeer:
Hävitys
(Annihilation, 2014)
222 s.
Like 2015
Suomennos: Niko Aula
Kirjastosta

Torni jonka ei kuulunut olla siinä työntyi maahan paikassa, jossa mustamäntymetsä oli väistymässä ensin suon ja sitten kaislojen ja marskimaan tuulessa vääntyneiden puiden tieltä.

Kahdestoista tutkijaryhmä lähetetään X-alueelle jatkamaan siitä, mihin edelliset ryhmät jäivät. Jokaisen ryhmän tarkoitus on yrittää selvittää, mitä helvettiä painajaismaiseksi muuttuneella rannikkoalueella oikein on tapahtumassa. Kukaan ei oikeastaan odota heidän palaavan takaisin, joten heidän pääasiallinen tehtävänsä on tutkia aluetta ja tehdä muistiinpanoja jätettäväksi seuraavalle ryhmälle. Tarinan kertoja on biologi, jolle alkaa pikkuhiljaa selvitä totuus niin alueesta kuin edeltävien retkikuntien kohtalostakin.

Katsoin kirjaan perustuvan elokuvan jonkin aikaa sitten, koska sitä kehuttiin vähän joka puolella. Kas vain, minä en siitä pitänyt ja ihmettelin (okei, ihmettelen edelleen) sitä hypetyksen määrää. Bongasin kuitenkin kirjan kirjaston palautushyllystä ja pettämättömällä kirjaihmisen logiikalla ajattelin, että jospa kirja olisi taas parempi kuin elokuva. Oli se.

Kirjassa tutkijaryhmän naiset jäävät nimettömiksi. On vain biologi, maanmittari, psykologi ja antropologi. Heillä on tehtävä ja ammatti, ei henkilökohtaista identiteettiä. Nimillä ja menneisyydellä ei ole väliä siellä, minne he ovat menossa. Elokuvassa jokaiselle rakennetaan ongelmatausta, koska kuinkas muutenkaan, ja siinä se oli ihan toimiva ratkaisu. Kirjassa biologi pitää tarkoituksella etäisyyttä muihin ja kaikki ovat lähtökohtaisesti niin vainoharhaisia, että syvimpien tuntojen jakaminen ei tule kysymykseenkään. Toimii.

Biologi on kirjan minäkertoja, epäluotettava sellainen. Ei hän suorastaan valehtele, mutta jättää joidenkin asioiden kertomisen viime tinkaan omasta mielestään objektiivisuuden nimissä. Pidin biologista kirjassa paljon enemmän kuin hänen elokuvaversiostaan. Kirjan biologi on introvertti, joka viettää mieluummin aikaa tarkkailemalla vesilätäkön nuijapäitä kuin tutustumalla ihmisiin. Tämä on aiheuttanut konflikteja hänen ekstroverttimiehensä kanssa.


Sanoin hänelle suoraan ettei jäisi mitään tulkinnan varaa, että ihmistä johon hän halusi tutustua paremmin ei ollut olemassa; olin juuri sellainen kuin miltä vaikutin. Se ei muuttuisi koskaan.

(s. 91)

Pidin siitä, miten tarinan kuluessa biologi alkoi ymmärtää, ettei hänen ehdottomuutensa ollutkaan niin hyvä juttu, että toista olisi voinut mennä puolitiehen vastaan. Pidin myös aivan erityisen paljon siitä, että kirjassa ei ollut elokuvan typerää pettämisjuonta ja että biologin syy liittyä retkikuntaan ei ollut hänen 11. retkikuntaan kuulunut miehensä.

Juonellisesti kirja on yksinkertainen, mutta sen tekee monimutkaiseksi se kummallinen ympäristö, jossa tutkijat ovat. Retkikunta lähetetään alueelle, joka muuttui tuntemattomasta syystä todella pelottavaksi ja oudoksi 30 vuotta aiemmin. Aiemmat retkikunnat ovat joko kuolleet tai kadonneet tavalla tai toisella. Pikkuhiljaa biologille alkaa selvitä, että heille on valehdeltu silmät ja korvat täyteen. Kukaan ei odottanut heidän palaavan takaisin, eivät edes he itse, mutta ei heille myöskään kerrottu kaikkea mitä alueesta tiedettiin. Olot ovat varsin tukalat kun uhkaavassa ympäristössä ei voi luottaa sen enempää ryhmän muihin jäseniin kuin retkikunnan saamaan koulutukseenkaan.

Elokuva oli tungettu täyteen jos jonkinlaisia verenhimoisia mutanttieläimiä ja -kasveja ja veriroiskeita, mutta kirjassa karmivuus on hienovaraisempaa. Delfiinit ovat delfiineitä, paitsi että niillä on kummallisen tutut silmät. Biologi nimittää itsepäiseksi Torniksi rakennelmaa, joka menee maan sisäpuolelle. Joku tai jokin kirjoittaa järjettömiä ja pelottavia lauseita Tornin seiniin elävällä maalilla. Rannan majakka kutsuu retkikuntalaisia, mutta ei sieltä samaa asiaa löydy kuin elokuvassa.

Tarinan loppu jää kutkuttavasti auki ja minua kiinnostaa kyllä lukea jatko-osatkin.

Luettu myös:
Yöpöydän kirjat, Järjellä ja tunteella, Vinttikamarissa ja muut

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2019 - 33. olet nähnyt kirjasta tehdyn eokuvan [17/50]

Maaliskooste

Kannatti selvästi säälitellä julkisesti omaa lukemistahtia. Sehän selvästi parani maaliskuussa!

Luettu & blogattu

7 kirjaa / 1804 sivua

Lynne Kelly: Song for a Whale
Tyttö, valas ja kommunikoinnin tärkeys. Ihana kirja kuulluksi tulemisen tärkeydestä.

Sarah Crossan: Yksi
Kun et ole koskaan yksin. En pitänyt niin paljon kuin toivoin ja odotin pitäväni, sen siitä saa kun kuuntelee liikaa hypetystä.

Alto Yukimura: Hopeasokerimestari ja musta keiju
Matkalla mestaruuteen. Kiva välipalamanga, joka yritti olla syvällisempi kuin olikaan.

Mari Ahokoivu: Oksi
Karhuja, äitejä ja tyttäriä. Komea sarjakuvaromaani karhumyytistä ja synkästä metsästä.

Chris Rylander: Gregin legenda
Yllätys, olet kääpiö! Hauska perusfantasiajuoni uudesta näkökulmasta.

Mimmu Tihinen: Kello tuhat
Jesse ja lukemisen ilo. Toimiva selkokirja lukuhalun ja sisäisen runoilijansa löytämisestä.

Mimmu Tihinen: Toivottavasti huomenna sataa
Leo ja polkupyörällä ajamisen taito. Myöskin toimiva selkokirja uuden oppimisesta ja erilaisuudesta.

Katja Kettu, Meeri Koutaniemi & Maria Seppälä: Fintiaanien mailla
Suomalaissiirtolaisten ja intiaanien jälkeläisten ahdinko. Hyvin kirjoitettu ja aiheelta kohtuullisen masentava tietokirja.

Satoru Takamiya: Olet vampyyriorjani
Yliluonnollista tragediaa ja komediaa. Nimeään parempi mangapokkari, pidin etenkin komediaosuudesta.

Linda Olsson: Sisar talossani
Rauha ja hiljaisuus häiriintyvät. Leppoisa tunnelma plussaa, puuduttava monologi miinusta.

4 sarjakuva-albumia / 844 sivua

Linda Olsson: Sisar talossani

Linda Olsson:
Sisar talossani
(En syster i mitt hus, 2016)
243 s.
Gummerus 2017
Suomennos: Anuirmeli Sallamo-Lavi
Omasta hyllystä

En osaa selittää, miksi minä tein sen.

Kohta viisikymppinen Maria asuu Espanjassa Costa Bravan rannikolla mukavassa talossa. Maria on tehnyt melkein totaalisen pesäeron perheeseensä vuosikymmeniä sitten ja nauttii nyt itsenäisestä elämästä leppoisassa pikkukaupungissa. Tai ainakin nauttisi jos hänen nuorempi sisarpuolensa Emma ei olisi tulossa vierailulle. Pari vuotta sitten Maria meni puolivahingossa kutsumaan Emman kylään ja se hetki on nyt käsillä. Maria pelkää Emman häiritsevän hänen elämäänsä ja ennen kaikkea kaivelevan esiin salaisuudet, joista Maria ei halua puhua.

Minähän en selvästikään ole tämän kirjan kohderyhmää ikäni tai elämäntilanteeni puolesta, mutta ymmärsin kyllä varsin hyvin Marian halun nauttia omasta rauhastaan. Olsson kuvailee ihanan idyllisen rannikkokaupungin, upean talon ja kauniit maisemat, ja minulle tuli ihan ikävä kesää tätä lukiessa. Kesää odotellessa hyväksyn myös lomamatkan tällaisiin maisemiin.

Täällä olin nähnyt elämäni kauneimmat auringonlaskut ja tähtitaivaan. En koskaan väsynyt tuijottamaan alapuolellani avautuvaa merenlahtea, jonka pinnan sävy ja väri vaihtuivat lakkaamatta. Valkoisten talojen rivistöt kohosivat satamasta jyrkälle rinteelle tuoden mieleen amfiteatterin. Rakennusten päättyessä vuorenrinne nousi ylös suojaavana muurina.

(s. 15)

Suurimman osan aikaa Olsson kirjoittaa vetävästi. Miljöökuvausten lisäksi pidin eniten siitä, kun Marian ja Emman annetaan vain olla läsnä sekä yksin että toistensa kanssa. Yhteiset vaellukset lähiympäristössä ja hetket viinilasin äärellä saavat sisarukset jos ei samalle aaltopituudelle niin ainakin katsomaan samaan suuntaan. Taustalla kummittelevat koko ajan lapsuus- ja nuoruusvuosien traumat välinpitämättömän äidin, äidin vaihtuvien miesystävien sekä Marian ja Emman edesmenneen sisaren kanssa. Hieman lähempänä menneisyydessä ovat sisarusten tahoillaan kokemat parisuhteet, jotka päättyivät onnettomasti eri syistä. Kaikki tämä näkyy Marian ja Emman nykyhetkessä, ja Olsson paljastaa pikkuhiljaa mistä kaikessa onkaan oikeasti kysymys.

"Meidän täytyy puhua Amandasta, Maria. Meidän täytyy tehdä se nyt kun vielä voimme."

(s. 136)

Siksipä onkin harmi, että en pitänyt valtaosasta kirjan dialogia lainkaan. Kun Maria ja Emma saavat puhua arkisista asioista, dialogi rullaa mukavasti. Heti kun aletaan herättelemään menneisyyden haamuja, dialogi muuttuu perättäisiksi ja puuduttaviksi monologeiksi. Se veti minut aina pois tarinasta, sai hyppimään sivut läpi pikavilkaisuilla ja ajattelemaan, että ei kukaan oikeasti puhu näin. Lisäksi tragediaa on loppupeleissä liian paljon. Kauhallinen synkistelyä sopi tarinaan hyvin, mutta sitten sitä alettiin lappamaan lapiolla eikä se enää tuntunut oikein miltään. Kohtuu kaikessa, angstissakin.

Luettu myös:

Kirja vieköön!, Elämä on ihanaa, Oksan hyllyltä ynnä muut

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2019 - 29. kirjassa nähdään unia [16/50]

* Kirjahyllyn aarteet [kirja 3]

Satoru Takamiya: Olet vampyyriorjani

Satoru Takamiya:
Olet vampyyriorjani
(S x M, 2010)
185 s.
Ivrea 2013
Suomennos: Anna Elo
Kirjastosta

Tämä kuuluu sarjaamme "kirjojen kauheat nimet" ja senpä vuoksi en olisi ikimaailmassa lukenut tätä ilman mangahaastetta. Anime-lehden arvostelussa mainitaan heti alkuun, että nimi on käännetty suoraan pokkarin espanjankielisestä käännöksestä. Jäin nyt sitten miettimään onko koko kirja toisen käden suomennos vai onko se nimeä lukuun ottamatta käännetty alkuperäisestä japaninkielisestä? No, joka tapauksessa kirjassa ei ole yhden yhtä vampyyriorjaa, joten nimellä voi heittää esimerkiksi vesilintua. 

Sulhasen inhoaminen yhdistää.

Kirjassa on kaksi tarinaa, joista ensimmäinen, Olet vampyyriorjani, sijoittuu Taisho-kauden Japaniin. Orpotyttö Kyrie on rikas ja kaunis, ja kihloissa harvinaisen tylsän miehen kanssa. Kyrie itsekin on varsin apaattinen, mutta unelmoi koko ajan pakenevansa ahtaaksi lintuhäkiksi muodostuneesta kartanostaan. Hän kuulee huhuja lähistöllä mellastavasta vampyyristä ja kappas vain, puistosta löytyy muistinsa menettänyt nuori mies, jonka Kyrie ottaa hoiviinsa ja nimeää Kagariksi. Onkohan Kagarilla jokin yhteys vampyyriin vai ei? Hmmm...

Yltiöromanttisesta alkuasetelmastaan huolimatta tarina on itse asiassa tragedia ja loppujen lopuksi kertomus siitä, miten Kyrie ottaa oman elämänsä haltuunsa. Ei mikään maailman omaperäisin tarina, mutta erilainen ja parempi kuin kannen ja etenkin nimen perusteella odotin. Harmi kyllä piirrosjälkikään ei ole erityisen mielenpainuvaa, vaan shoujohötön tusinakamaa ohuine viivoineen ja valkoisine taustoineen.

Me kaikki uskomme sinua, Kotomi.

Mielestäni pokkarin parempi tarina oli kahteen lukuun jaettu Pakkomielteenä kummitukset. Koulumaailmaan sijoittuva kummituskomedia kertoo Kotomista, joka haluaa treffeille oikean kummituspojan kanssa. Kotomin kannalta on siksi hyvin ikävää, että hänen harvinaisen vahva auransa karkottaa kummitukset kauas pois hänen läheltään. Kun Kotomille valkenee, että hänen luokkatoverinsa Keita on varsinainen kummitusmagneetti, päättää hän lyöttäytyä pojan seuraan vaikka väkisin.

Tarinoissa kerrotaan paria hilpeää tapausta, joihin kaksikko joutuu kummitusten vuoksi. Romanttinen vire on ilmassa, mutta se jää aina toiseksi Kotomin kummituspakomielteelle. Piirrosjälki ei ole tässäkään mitenkään  ihmeellinen, mutta sopii mielestäni tarinaan paremmin kuin edelliseen. Hahmot ovat lisäksi paljon ilmeikkäämpiä kuin Kyrien porukka ja pidin siitä, miten tietyt shoujokliseet ja perusasetelmat käännettiin ympäri.

Keitaa uhkaa kylvyssä ongelma,
joka alkaa e-kirjaimella ja päättyy -rektioon.

Kaiken kaikkiaan kiva lukupala, jolle olisi kannattanut antaa parempi nimi.

Haasteet:

* Mangahaaste - koulupuku

Ei Kyriellä, mutta Kotomi ja Keita luokkatovereineen pukeutuvat niihin.

Katja Kettu, Meeri Koutaniemi & Maria Seppälä: Fintiaanien mailla

Katja Kettu, Meeri Koutaniemi & Maria Seppälä:
Fintiaanien mailla
316 s.
WSOY 2016
Kirjastosta

Fintiaanien mailla on kolmen naisen yhteisteos, kolmen vuoden intensiivinen tutkimusmatka Pohjois-Amerikassa.

Fintiaanit ovat siirtolaissuomalaisten ja intiaanien jälkeläisiä, joita asuu edelleen Yhdysvalloissa ja Kanadassa Suurten järvien tienoilla. Kirja on historiikki sekä siirtolaisiin ja fintiaaneihin että ehkä ennen kaikkea Yhdysvaltojen synkkään menneisyyteen ja alkuperäiskansojen kulttuurin tarkoitukselliseen tuhoamiseen. Miksi ja miten kulttuurit tuhottiin? Miten ne voivat tänä päivänä? Miltä niiden tulevaisuus näyttää?

(Koska valkoiset halusivat intiaanien maat, noin yleisesti ottaen huonosti, pilvien välistä kajastaa hieman valoa.)

Tämä on ollut lukulistallani ilmestymisestään lähtien kiinnostavan aiheensa vuoksi. Olen toki ollut epämääräisen tietoinen siitä, että suomalaissiirtolaiset ja intiaanit löivät hynttyitä yhteen eivätkä siitä syntyneet lapset ole kadonneet minnekään. Mitään tutkimusta tai edes artikkelia en ole aiheesta lukenut, joten kirja oli tehokas tietoisku ja tunnenpa nyt olevani eilistä viisaampi. Kirja on sujuvasti kirjoitettu elämäkerrallinen teos, jossa on mukana muutama Katja Ketun kirjoittama parin sivun novelli ja mukaelma ojibwa-heimon kansantaruista. Meeri Koutaniemen valokuvakuvitus on sekä erittäin taidokas että erittäin masentava. Kuviin on vangittu niin ylpeyttä kuin epätoivoakin, sisua jaksaa eteenpäin vaikka niskaan sataa usein sitä itseään.

Kirja rakentuu sekä erilaisista lähteistä koottujen tietojen että haastattelujen varaan. Tekijäkolmikko on löytänyt joukon fintiaaneja, jotka suostuivat puhumaan heidän kanssaan arasta aiheesta eli omasta identiteetistään. Suurin osa haastatelluista on keski-iän ylittäneitä, jotka kokevat olevansa ennen muuta intiaaneja. He elävät reservaateissa ja vaikka suomalaiset sukujuuret ovat monelle tärkeitä, ne ovat vähemmän tärkeitä kuin yhteenkuuluvuus oman heimon jäsenten kanssa. Raa'asta maailmasta kertoo se, että yhteenkuuluvuus syntyy kulttuurin lisäksi köyhyydestä, alkoholiongelmista, huumeista, hyväksikäytöstä, traumoista ja epätoivoisesta halusta antaa lapsilleen parempaa kuin mitä on itse saanut. Monet nuoret ja lapset ovat kääntäneet selkänsä intiaaniperimälleen  menestyäkseen yhteiskunnassa, eivätkä monet vanhemmat syytä heitä siitä.

Tämä siitäkin huolimatta, että kulttuuri vietiin väkisin heiltä itseltään. Osa kertojista on itse kokenut sen, että heidät on viety väkisin sisäoppilaitoksiin, joissa intiaani heissä yritettiin piiskata ja näännyttää ulos. Sydäntäsärkevää luettavaa. Tulipahan siinä myös mieleeni, että toivottavasti kukaan lukija ei ole ajatellut, että no onneksi meillä ei ole koskaan tehty tuollaista, hyvä me. Kyllä meilläkin eikä siitä niin kauan ole. Kirjassa ei turhaan romantisoida suomalaissiirtolaisiakaan. Yhteinen sävel intiaanien kanssa löytyi ennen kaikkea siksi, että molemmat olivat yhteiskunnan pohjasakkaa ja omasivat samanlaisia käytännön taitoja. Oli todellista ystävyyttä, mutta suomalaissiirtolaistenkin joukossa oli paljon ihmisiä, jotka käyttivät intiaanien ahdinkoa törkeästi hyväkseen.

Suo, kuokka ja Jussi eivät tienneet hyvää ojibweille.

(s. 22)

Vaikka kirja käsittelee raskaita ja vaikeita aiheita, etenkin sen loppupuolella pilkahtaa kuitenkin toivoakin. Hirvittävän korkeita itsemurhatilastoja vastaan taistellaan kasinoilta saatavilla rahoilla ja kouluttamalla nuoria. Huonolaatuista ruokaa pyritään korvaamaan omilla, paremmilla tuotteilla kuten hunajalla ja perinteisin tavoin viljellyllä villiriisillä. Osavaltioiden ja suuryritysten harjoittamaa riistopolitiikkaa vastaan taistellaan aktivismilla. Perinteitä ja kulttuuria halutaan siirtää tuleville sukupolville tarinoiden ja rituaalien kautta. 

Tunsin ehkä jopa jonkinlaista ylpeyttä siitä, että tekijäkolmikko pääsi seuraamaan Midewiwin-parantajayhteisön tärkeintä tapahtumaa, jonne ei juuri ulkopuolisia päästetä. Luottamus on varmasti ollut työläs rakentaa, mutta koko kirja kertoo myös tekijöiden halukkuudesta kuunnella ja ymmärtää. Ei sensaatiomaisessa paljastusmielessä, vaan koska on tärkeää kertoa ja välittää tietoa. Fintiaanien historia on myös suomalaisten historiaa siirtolaisuuden kautta.

Luettu myös:

Kirjojen keskellä, Unelmien aika, Lukupino ynnä muut

Haasteet:

*Helmet-lukuhaaste 2019 - 20. kirja käsittelee sinulle entuudestaan vierasta kulttuuria [15/50]

Mimmu Tihinen: Kello tuhat & Toivottavasti huomenna sataa

Mimmu Tihinen:
Kello tuhat&
Toivottavasti huomenna sataa
64 s. / 79 s.
Pieni Karhu 2016 / 2018
Kirjastosta

Tuossa asiaa pohtiessani tulin siihen tulokseen, että olen varmasti joskun muinoin lukenut oikeastikin jonkin selkokirjan ja työni vuoksi selailemalla hyvinkin monta. Tämä taisi kuitenkin olla ensimmäinen kerta kun lukemalla luin kirjan (tai kaksi), joka on kirjoittu selkokirjaksi. 

Omasta mielestäni huomasin kyllä eron mukaelmien ja näiden välillä. Selkomukaelmien tekijöitä yhtään vähättelemättä, se on hieno taito! Mutta Mimmu Tihinen on kirjoittanut nämä molemmat kirjat suoraan selkokirjoiksi, minkä näkee tekstin laadussa. Kirjailija käyttää juuri niitä sanoja kuin on alun perin halunnutkin.

Kello tuhat kertoo kasiluokkalaisesta Jesse Granlundista, jota kiinnostaa enemmän jalkapallo kuin kirjat. Jesselle lukeminen on vaikeaa ja opettajan tehtävä kauhistus. Jessen ja hänen parinsa pitäisi tehdä sekä suullinen että kirjallinen esitelmä jostain kirjasta. Jessen onneksi Ninni valitsee ohuen runokirjan, jonka myötä Jesselle avautuu kokonaan uusi maailma.

Tykkäsin Jessestä, joka on päällisin puolin varsin stereotyyppinen eroperheen urheilijapoika, joka ei haluakaan välittää lukemisesta. Kun hän huomaa, että lyhyitä runoja on helpompi lukea ja sisäistää kuin pitkiä romaaneja, hän ihan innostuu lukemisesta. Näinhän myös selkokirjat ihannetapauksessa toimivat. Runot saavat Jessen miettimään itseään ja elämäänsä, ja purkamaan tuntojaan paperille opettajan vaatimaan esseetekstiin. Lukeminen saa siis esiin myös Jessen sisäisen kirjailijan.

Jessen ja Ninnin haparoivan ystävyyden lisäksi tarinassa on mukana Jessen isä, joka yrittää ylläpitää suhdetta poikaansa jalkapallon kautta. Yhteiset pelihetket kaatuvat kuitenkin aina siihen, että isän kunto ei kestä edes viiden minuutin peliä. Pidin paljon sekä siitä, että isä päätti ryhtyä tuumasta toimeen tilanteen muuttamiseksi. että siitä, että Jesse arvosti isänsä yrityksiä osallistua poikansa elämään niin urheilun kuin runojenkin kautta. Samaan tapaan Jesse ja Ninnikin löytävät yhteyden runojen ja pöytälaatikkorunoilun kautta. Ninni ja runot avaavat Jessen maailmaa, ja Jesse puolestaan antaa Ninnille rohkeutta olla välittämättä epäonnistumisesta luokan edessä.

Toivottavasti huomenna sataa puolestaan kertoo Leosta, jonka oletin olevan suunnilleen Jessen ikäluokkaa. Leo on viettänyt pitkiä aikoja sairaalassa ensin sydänsairauden ja sitten auto-onnettomuuden vuoksi. Sen vuoksi hän on ihan pihalla asioista, joista hänen luokkakaverinsa pitävät, ja monet nuorten perustaidot ovat jääneet oppimatta. Leo ja äiti viettävät ensimmäistä kesää maaseudulla, jossa Leo tutustuu kesämökeistä huolehtivaan Ellaan. Ella pyytää Leoa pyöräretkelle, mutta ikävä kyllä pyöräily on niitä taitoja, joita Leolla ei ole...

En pitänyt Leosta tai tästä kirjasta ihan yhtä paljon kuin Jessestä ja Kello tuhannesta, mutta ei tämä toki mitenkään huono kirja ollut. Makuasia vain. Leo yrittää niin kovasti olla cool Ellan edessä ja minulla ei nyt oikein riittänyt kärsivällisyys sille. Ellasta sen sijaan pidin enemmän kuin Ninnistä, jokin hänen reippaassa asenteessa vain vetosi minuun. Kun Ella kuulee, että Leo ei osaa pyöräillä, hän kysyy muitta mutkitta voisiko opettaa poikaa.

Tässäkin kirjassa toisena tärkeänä asiana on pojan suhde vanhempaansa, tällä kertaa äitiin. Leon äiti on hankkinut poikansa yksin kanadalaisen miehen kanssa, joka tietää Leosta muttei yhteisestä sopimuksesta osallistu tämän elämään mitenkään. Teiniangstista kärsivä Leo ei ihan ymmärrä, miksi äiti tuputtaa hänelle koko ajan paksumpaa paitaa ja huutelee pihalla perään. Se on vain niiiiin noloa kun Ellakin kuulee. Lukijalle sen sijaan on selvää, että äiti pelkää edelleen sairastelevan poikansa terveyden puolesta. Tälläkin kertaa mukana on myös vanhemman kasvutarinaa kun äiti oppii löysäämään liekaa ja luottamaan Leoon.

Miinusta muuten kirjan kannesta. Se on kaunis ja miellyttää minua, mutta ei ole ehkä sellainen, johon kirjan kohderyhmä tarttuisi helposti. Kannesta tulee myös mieleen hempeä romanssi, joka ei ole kirjan pointti ollenkaan.

Yhteenvetona, pidin molemmista kirjoista ja toivoisin, että tällaisia julkaistaisiin Suomessa enemmän. Nuorten lukuhaluttomuus on lisääntynyt ja lukivaikeudet ovat tunnettu ongelma, mutta näin huolella kirjoitetut selkokirjat kannustavat varmasti tarttumaan kirjaan tai ainakin mataloittavat kynnystä edes yrittää.

Luettu myös:

Ainakin Sivupolku (Kello tuhat), Tuijata (Toivottavasti huomenna sataa) ja Luettua elämää (molemmat).

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2019 - 3. kirja sellaisesta kirjallisuuden lajista, jota et yleensä lue [13/50]

* Helmet-lukuhaaste 2019 - 47. kirjassa on alle 100 sivua [14/50]

Molemmat kirjat käyvät molempiin kohtiin!