lauantai 22. huhtikuuta 2017

Becky Albertalli: Minä, Simon, Homo Sapiens

Becky Albertalli:
Minä, Simon, Homo Sapiens
(Simon vs. the Homo Sapiens Agenda, 2015)
253 s.
Otava 2017
Kirjastosta

Keskustelu on niin hienovarainen, että ensin en edes tajua että minua kiristetään.

Tämä on pyörinyt jossain tietoisuuteni rajamailla jo jonkin aikaa. Kirja vaikutti kiinnostavalta, mutta ei kuitenkaan ihan niin paljon että olisin jaksanut/viitsinyt hommata sitä itselleni englanninkielisenä. Onneksi tämä päätettiin kääntää näinkin nopeasti, ainahan näin onnellisesti ei suinkaan käy.

Kirjan päähenkilö on 16-vuotias Simon, joka oman nimimerkkinsä suojissa käy sähköpostikeskusteluja salaperäisen ja ah niin ihanan Bluen kanssa. Poikia yhdistää alunperin lähinnä se, että he käyvät samaa koulua ja ovat kumpikin omassa kaapissaan. Simon ei niinkään häpeä homouttaan kuin haluaa tulla kaapista omilla ehdoillaan sitten kun on siihen valmis. Auvoinen elo päättyy kun Simon unohtaa kirjautua ulos sähköpostistaan ja hänen luokkakaverinsa Martin näkee viestit. Martin kiristää kautta rantain Simonia auttamaan söpön Abbyn vikittelyssä ja Simonin elämä muuttuu yhtäkkiä Draamaksi isolla Deellä.

Ihan ensin täytyy sanoa, että tämä on kyllä niin amerikkalainen kirja että melkein näin tähtilippujen lepattavan sen sivuilla. Simonin lukioelämä näytelmäkerhoineen, teemaviikkoineen ja cheerleadereineen on kaukana suomalaisesta lukiosta (tai ainakin siitä lukiosta jota minä kävin vuonna miekka ja kivi). Samoin kotielämä ja vapaa-aika ylipäätään on erittäin amerikkalaista vohvelikahviloista rasismin ilmenemiseen. En tiedä haittaako tämä kirjan suomalaista lukiolaislukijaa, mutta minua se häiritsi yllättävän paljon. Yleensä sukellan kirjan maailmaan ihan tuosta vain, mutta tällä kertaa amerikkalaisuus oli jotenkin liian aggressiivisesti tapetilla koko ajan. Onneksi ei kuitenkaan mitenkään isänmaallisessa mielessä, muuten vain ympäristönä ja tapoina.

Siitäkin huolimatta pidin kirjasta! Simon on vallan mainio päähenkilö ja sikäli mielenkiintoinen, että kaikki ei pyöri hänen ympärillään. Tämä on hänen tarinansa, mutta muillakin kirjan hahmoilla on omat elämänsä. Esimerkiksi Simonin perhe ei ole juuttunut Aina Simon kanavalle, vaan hänen sisarillaan on omat kuvionsa ja vanhemmilla omat omituiset huvinsa. Perheen Unelmien poikamies-traditio ja jouluaaton Facebookbingo olivat hauskoja yksityiskohtia.


"Iskä, sun vuoro", Alice sanoo.

"No niin", isä sanoo. "Unelmien aurinkoloma."

"Täällä," äiti sanoo ja kääntää konettaan niin että näemme jonkun hänen kaverinsa lomakuvat. "Se oli siinä. Minun vuoroni. Ero."

(s. 126) 


Samoin Simonin kavereilla on muutakin tekemistä kuin ruotia Simonin elämää. Tykkäsin todella paljon tästä ja siitä, miten monenlaisia suhteita hahmojen välillä oli. Simon, Nick ja Leah ovat ystäviä ja porukkaan liittyy myös Abby, mutta Simon on eri tavalla ystävä jokaisen kanssa. Hän voi kertoa Abbylle asioita, joita ei jakaisi Leahin tai Nickin kanssa, ja kaikilla heistä on salaisuuksia toisiltaan. Tai ehkä salaisuuksia on väärä sana? Pikemminkin asioita, jotka eivät vain ole tulleet puheeksi tai jotka eivät edes kuulu toisille. 

Yksi kirjan teemoista onkin se, miten helppoa on olla puhumatta tärkeistä asioista läheistensä kanssa. Kuinka hyvin todella tunnet ystäväsi? Onko sillä väliä, että et ehkä tiedäkään jokaista asiaa heistä? 

Pidin myös paljon Simonin ja Bluen välisestä viestittelystä ja siitä, miten epätoivoisesti Simon haluaa tavata hänet. Viestit ovat vuorotellen hauskoja ja vakavan koskettavia, joskus kaikkea samaan aikaan. On helppo ymmärtää miksi Simon ihastuisi poikaan, jonka tuntee vain tekstin välityksellä ja yhtä helppoa on nähdä, miksi kyseinen poika ihastuisi Simoniin. Nyt kun asiaa ajattelen niin ennen vanhaan tässä olisi kyse kirjeystävien ihastumisesta toisiinsa, ja onpas se niin söpö ajatus! Albertalli on muuten rakentanut kirjan aika ovelasti. Vihjeet Bluen henkilöllisyydestä ovat ihan selvät heti kun henkilöllisyys paljastuu, mutta ainakaan minä en osannut yhdistää niitä toisiinsa lukiessani. Voi tosin olla, että olin niin Simonin pauloissa etten vain kiinnittänyt niihin tarpeeksi huomiota.


Luettu myös mm.:

Haasteet:
*Helmet-lukuhaaste 2017 - 18. kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa [10/50]

torstai 6. huhtikuuta 2017

Yaa Gyasi: Matkalla kotiin

Yaa Gyasi:
Matkalla kotiin
(Homecoming, 2016)
380 s.
Otava 2017
Kirjastosta

Sinä yönä, jolloin Effia Otcher syntyi fantiheimon maiden myskinhajuiseen kuumuuteen, metsäpalo raivosi aivan lähellä hänen isänsä pihapiiriä.

Muistelen lukeeni tästä Otavan kuvastosta joskus vuonna miekka ja kivi, mutta koska kirja ei ollut vielä hankinnassakaan kirjastossani, en varannut sitä. Jotenkin unohdin koko kirjan kunnes se sitten oli viikoittaisen uutuuslähetyksen mukana. Muistin heti kauniin kannen, lukaisin uudelleen takakansitekstin ja sitten taistelin itseni voittajaksi "kuka kirjastotädeistä saa lukea tämän ensin" -kisassa.

Matkalla kotiin on sukuromaani orjuudesta ja sen seurauksista. Tarina alkaa 1700-luvun Ghanassa (sanon Ghana, vaikka sitä ei silloin ollut olemassakaan), jossa nuori Effie myydään Cape Coastin linnoituksen brittikomentajalle jalkavaimoksi. Hän pääsee kiinni mukavaan elämään rakastettuna joskaan ei virallisena vaimona kohtuullisen mukavan oloiselle miehelle. Samaan aikaan Esi, sisarpuoli jonka olemassa olosta Effie ei edes tiedä, seisoo nilkkojaan myöten paskassa linnoituksen vankityrmässä. Effien mies vastaa linnoituksen orjakaupasta ja Esi viedään muiden vankien mukana Amerikkaan raatamaan plantaaseille. Kirja seuraa heidän sukuhaarojensa vaiheita sukupolvi kerrallaan nykypäivään saakka. 

Jokaisella kirjan luvulla on oma kertojansa: ensin Esi ja Effie, sitten heidän lapsensa, sitten heidän lapsensa jne. Yhteensä kertojia on neljätoista mikä on sekä kirjan vahvuus että sen heikkous. Onneksi alkusivuilla on sukupuu, koska ainakin minun piti välillä tarkistaa kumman sukuhaaran mukana nyt oltiinkaan. Tämä johtui siitä, että henkilöiden elämää ei suinkaan seurattu kohdusta hautaan. Effien ja Esin elämän alkupuoli käsitellään yksityiskohtaisemmin kuin heidän jälkeläistensä, mutta toisaalta heidän tarinansa katkeaa varhaisemmin. Jälkeläisten kohdalla Gyasi on valinnut yhden tai kaksi elämän mullistanutta hetkeä, joita kirjassa kuvataan. Esimerkiksi Effien elämän jälkipuoli selviää sivulauseessa kun on hänen lastensa ja lastenlastensa vuoro puhua. 

Vahvuus tämä on siksi, että näin päästiin tekemään näppäriä aikahyppyjä ja mahduttamaan yli 200 vuoden tapahtumat Atlantin molemmin puolin alle 400 sivuun. Jokainen kerrottu tarina tapahtuu eri ajassa. Oikeastaan kirjan voisi nähdä myös novellikokoelmana, jonka punaisena lankana on sukulaisuus ja orjuus. Minä pidin etenkin alkupään luvuista. Liekö se historian ystävä minussa vai mikä, mutta ne olivat kiehtovampia kuin 1900-luvun tarinat. Niissä tuli hyvin vahvasti esiin ajankuva ja kulttuurierot, miten erilaista mustien elämä oli Ghanassa verrattuna Yhdysvaltoihin. Orjuus ja sen edelleen näkyvät seuraukset kuvataan kaunistelematta sekä yksittäisten hahmojen kohdalla että vallitsevissa yhteiskunnallisissa asenteissa.


- - Ness seisoi huoneen keskellä ja siveli alastonta ruumistaan hyvillään sen rumuudesta. Hän tiesi paljaissa olkapäissään risteilevien arpien säikäyttäneen Margaretin ja Stockhamit, mutta jälkiä ei ollut pelkästään niissä. Ei, vahingoittuneesta ihosta näytti muodostuvan toinen ihminen - mies, joka oli kiertänyt kädet takaapäin hänen kaulalleen. Arvet nousivat rinnoilta pyöreille olkapäille, jatkuiuvat koko ylvään selän pituudelta ja nuolivat pakaroita ennen kuin hävisivät. Hänen ihonsa ei oikeastaan ollut enää ihoa vaan pikemminkin hänen menneisyytensä näkyväksi ja kouriintuntuvaksi muuttunut haamu.

(s. 97-98)

Orjuuttaminen ei ole kirjassa vain valkoihoisten valloittajien tekemä hirvittävä vääryys. Ghanan alueella asuvat heimot harjoittivat orjakauppaa myös keskenään ja myivät vihollisiansa myös valkoisille. Orjakaupan kuvauksessa tuodaan esin vahvemman miehen "oikeus": oli ihonväri mikä hyvänsä, vahva mies saa ja voi tehdä mitä vain heikommalleen. Koko suvun tragedia alkaa siitä, kun Effien ja Esin isän käyttää vahvan miehen oikeutta orjatyttöönsä. Esin sukuhaara tuntee suoraan nahoissaan valkoisten orjanomistajien ruoskan iskut, Effien sukuhaara taas heimosodat, joita valkoisten harjoittama orjakauppa lietsoo entistä pahemmaksi.

Monien kertojaäänten ongelma tuli mielestäni esiin kirjan loppupuolella juuri noissa 1900-luvulle sijoittuvissa tarinoissa. Gyasi halusi sijoittaa tarinat ajan ongelmakohtiin ja merkittäviin tapahtumiin. Jotenkin minulle jäi sellainen olo, että näissä luvuissa tuo ongelma tai tapahtuma meni kirjan henkilöiden edelle. Heidät oli kirjoitettu tilanteisiin sopiviksi hahmoiksi ja osittain kirjoittajan mielipiteiden äänitorviksi hyvin näkyvällä tavalla. Eri kirjassa tuo olisi varmasti toiminut paremmin, mutta tämän kirjan se jakoi ikään kuin kahtia. Aiemmissa luvuissa tapahtumat olivat taustalla ja henkilöt keskiössä, sitten asetelma pyörähtikin ympäri. Tai ainakin sellainen olo minulle jäi.

Joka tapauksessa kirja on hyvin kirjoitettu ja koukuttavaa luettavaa. En malttanut laskea sitä käsistäni ennen kuin kello eilen lähenteli puolta yötä ja oli jo aivan pakko mennä nukkumaan. Hahmot ovat kukin oman aikansa tuotoksia ja jokaisella sukupolvella on omat haasteensa omassa maailmankolkassaan. Vaikeudet joko voitetaan tai sitten ei. Iloinen kirja ei ole. Onnelliset elämät ja loput ovat kortilla, ja onnesta on aina maksettava tavalla tai toisella. 


Luettu myös mm.


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 26. sukutarina [9/50]

torstai 30. maaliskuuta 2017

Kirsti Kuronen: Pönttö

Kirsti Kuronen:
Pönttö
86 s.
Karisto 2017
Kirjastosta

Viidenneksi eniten pelkään iilimatoja.

Tämän kirjan kansikuva ei vakuuttanut minua tutkimaan sitä sen tarkemmin, mutta takakannen sana "säeromaani" sai kiinnostukseni heräämään. Mikä ihme se on? En ole koskaan kuullutkaan. Selasin kirjaa pikaisesti ja ajattelin, että runokirjahan tämä on kun teksti on aseteltu tuolla tavalla sivuille. Sitten syvennyin tekstin sisältöön tarkemmin ja tulin siihen tulokseen, että säeromaani on paitsi hauska uusi sana, myös erinomainen kuvaamaan tällaista kirjaa. Tarina on kirjoitettu runomaisesti, mutta siinä on samalla tavalla jatkuva juoni kuin missä tahansa romaanissa.

Tarina sinänsä ei ole erityisen uusi tai erikoinen, mutta runollinen kerronta tekee siitä kuitenkin uudenlaisen. Luna on juuri saanut ylioppilaslakin ja pelkää tulevaisuutta. Kaikilla muilla tuntuu olevan selvät suunnitelmat, mutta hänellä vain epämääräisiä aavistuksia. 


En tiedä vielä
kuuluvatko merenneitous,
tintit, tanssi ja valokuvat
aikuiselämään.
(s. 19) 


Tilannetta ei paranna kotona asuva muistisairas mummo, jota Luna rakastaa ja josta hän kantaa huolta. Vaikeinta on kuitenkin se, että Lunan mielessä kummittelee Jere ja mitä tapahtui kun Luna oli neljäntoista. Lohtua ja viihdettäkin tuo kamera, jonka Lunan isä on asentanut linnunpönttöön. Sen kautta he molemmat psytyvät seuraamaan tiaisperheen elämää.

Runomuodon lisäksi pidin erityisesti tuosta Jere-episodista ja sen seurauksista. Eipä tarvinne suuriakaan meedion kykyjä arvatakseen mitä hän (melkein) teki, mutta Lunan trauma ei liity ainoastaan siihen vaan myös sen jälkimaininkeihin. Koulukiusaaminen on aina julmaa, ei ikinä kiusatun vika ja voi aiheuttaa syviä haavoja, joiden paraneminen vie aikaa. Tämä onkin oikeastaan kertomus siitä, miten Luna ottaa pieniä askelia saadakseen taas kiinni elämästä ja uskaltaakseen lähteä pesästä.

Joka vuosi epätoivoiset ja ilmeisen lukuhaluttomat yläaste- ja lukioikäiset tulevat ruinaamaan kirjastosta ohutta kirjaa, koska tyhmä opettaja vaatii lukemaan jotain. Yleensä huomiseksi, koska mitään ei selvästikään tehdä ennen viime hetken "se piti lukea huomiseksi!!!" paniikkia. Tiedänpähän nyt minkä kirjan lykkään seuraavan oppilaan käteen. Tämä on ohut kirja, mutta sisältö on painavaa.


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 49. vuoden 2017 uutuuskirja [8/50]

tiistai 28. maaliskuuta 2017

Aila Ruoho: Pyhät, pahat ja pelokkaat: Pelko ja itsetuhoisuus hengellisissä yhteisöissä

Aila Ruoho:
Pyhät, pahat ja pelokkaat:
Pelko ja itsetuhoisuus hengellisissä yhteisöissä
307 s.
Atena 2017
Kirjastosta

Maailmassa on paljon niin hyviä kuin pahojakin asioita, sekä ihmisissä että erilaisissa ryhmissä ja yhteisöissä.

Enpähän tiennytkään etukäteen, että Aila Ruoho on taas kirjoittanut uuden kirjan epäterveistä hengellisistä yhteisöistä. Poimin tämän lennosta kun kirjastoomme saapui uusia kirjoja ja tähän ei vielä (ja onneksi minulle) ollut varauksia. Nyt on, joten sana kirjasta on selvästi kulkenut. Olen lukenut myös Ruohon edelliset kohukirjat Usko, toivo ja raskaus sekä Vartiotornin varjossa. Tätä selaillessani mietin, että mitähän tästä aiheesta voi vielä sanoa.
 
No, olihan tässä asiaa. Kirjassa oli mielestäni jonkin verran toistoa edellisistä teoksista, mutta ehkä sitä oli mahdoton välttää aiheen huomioon ottaen. Tässä siis kerrotaan erilaisista epäterveistä hengellisistä yhteisöistä ja etenkin niistä peloista, joita näissä yhteisöissä viljellään. Kirjaa varten on haastateltu paljon ihmisiä ja kertomuksia on monista yhteisöistä. Eniten vastauksia ja siten myös esimerkkejä oli tullut lestadiolaisiin ja Jehovan todistajiin kuuluneilta tai yhä kuuluvilta. 

Kirja oli omalla tavallaan hyvin raskasta luettavaa ja tahkosinkin sitä monta iltaa. Se on noin 300 sivua pelkoa, kontrollointia ja itsetuhoisia ajatuksia. En millään jaksanut lukea kirjaa yhteen putkeen, koska minuakin alkoi välillä ahdistaa. Miten omituisilla ja kauheilla asioilla ihmisiä pelotellaankin, miten raskasta sellainen onkaan etenkin lapselle. Esimerkiksi demoneilla pelottelu ja niihin uskominen kuulostaa minusta jopa jollakin tavalla huvittavalta, mutta sitten:


Pelottelu saattaa johtaa siihen, että tavalliset ja harmittomat tapahtumat voidaan tulkita henkivalloista johtuviksi. Esineet putoilevat huomattavasti todennäköisemmin painovoiman tai ilmavirran vaikutuksesta kuin siksi, että koti olisi jollain tapaa riivattu tai muutoin pahan vallassa.

(s. 110) 

Yksi haastatelluista lisää, että olo voi kotonakin tuntua ihan kauhuelokuvalta. Pienikin risahdus voi olla nurkan takana vaaniva demoni kun niiden olemassaoloon uskoo tarpeeksi vakaasti. Kuvitelkaa huviksenne millaista tuollainen elämä on, kun elämä todellakin on tuota koko ajan, jatkuvaa demonien, kadotuksen ja helvetin kärsimysten pelkoa.

Vielä sitäkin surullisempaa on kuitenkin se, miten ihmiset saadaan pelkäämään toisiaan ja itseään. Et voi luottaa lähimmäiseesi, koska kuka tahansa voi olla sinua tunnollisempi uskovainen ja juoruta kaiken kuulemansa ylemmille tahoille. Yhteisöön kuulumattomista olisi parempi pysyä erossa, hehän voivat viekoitella sinut syntiin ja mitäpä iloa heidän ystävyydestään edes olisi, kadotukseenhan he kuitenkin joutuvat. Jos et voi kontrolloida itseäsi koko ajan, teet varmasti syntiä vähintäänkin ajatuksen tasolla ja joudut luultavasti helvetin tuleen. Seksi ja seksuaalisuus tekee sinusta oikean syntisäkin, kunnollinen uskovainen ei tunne halua kuin tarkasti rajatuissa olosuhteissa ja ehkä silloinkin omaa heikkouttaan häveten. Kaikkien on pyrittävä täydellisyyteen, mutta kukaan ei mitenkään voi saavuttaa sitä ja on sen vuoksi huono ja riittämätön uskova.

Ei ihme, että kirjassa käsitellään erikseen itsetuhoisia ajatuksia ja itsemurhia.

Jälleen kerran hyvin kirjoitettu ja kiinnostava kirja tältä kirjailijalta. Suosittelen, mutta melkeinpä suosittelisin myös pitämään toisen, kevyemmän kirjan siinä vieressä. Ihan sille varalle, että haluaa välillä ajatella ja lukea jotain iloisempaakin.


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 44. kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta [7/50]

maanantai 20. maaliskuuta 2017

Sesse Koivisto: Tapiiri sohvapöydän alla

Sesse Koivisto:
Tapiiri sohvapöydän alla
258 s.
Myllylahti 2016
Kirjastosta

Tämä kirja kertoo villieläimistä, jotka syystä tai toisesta ovat joutuneet ihmisten kotihoidokeiksi.

Ällistyttävä kyllä en ole koskaan lukenut Sesse Koiviston eläinkirjoja, ja suoraan sanoen minulla ei ollut minkäänlaista mielikuvaakaan hänestä. Yleensä olen paremmin kartalla eläintarinoiden kirjoittajista. Tämä lähti mukaani sikäli sattuman kautta, että eräs kirjaston asiakas palautti kirjan suoraan minulle kehujen kera. Muuten olisi voinut mennä vieläkin ohi, mutta pitihän se nyt lainata. Kannessa on vielä söpö tiikerikin, joka on kyllä hivenen outo valinta kun kirjan nimi on kuitenkin Tapiiri sohvapöydän alla, ei Tiikerinpentu puskassa.

Sesse Koivisto siis oli Korkeasaaren eläintarhan pitkäaikaisen johtajan Ilkka Koiviston vaimo, ja pariskunta lapsineen asui pitkään Korkeasaaressa. Kirjan tarinat sijoittuvat osapuilleen 1960-1980-luvuille, jolloin elämä ja eläintarhan meno oli hyvinkin erilaista kuin tänä päivänä. Ilkka Koiviston aikana Korkeasaaresta poistettiin kokonaan kotieläimet, koska hän halusi eläintarhasta uhanalaisten eläinten turvapaikan edistämään lajien lisääntymistä.

Koivisto tuo kirjassa monta kertaa esiin sen, miten lapsenkengissä etenkin eksoottisten eläinten hoitaminen oli. Monet sairaat eläimet kuolivat, koska kukaan ei tiennyt niistä tarpeeksi osatakseen hoitaa niitä. Korkeasaaressa ei ollut ympärivuorokautista hoitoa sairaille ja orvoille poikasille, joten Koivistot toivat työt kirjaimellisesti kotiinsa. Tapiiri oli sohvapöydän alla samasta syystä kuin tiikerinpentu puskassa: ne tuotiin Koivistojen omaan kotiin jatkuvan hoidon ja valvovien silmien alle. Tarkoitus ei ollut kesyttää niitä tai tehdä niitä lemmikkejä, vaan antaa niiden kasvaa kunnes ne olivat tarpeeksi vahvoja ja vanhoja palatakseen luontoon tai eläintarhaan. 

Samanlaista työtä tekivät muutkin eläintarhojen johtajat ja muut työntekijät ympäri maailmaa. Kirjassa onkin juttuja myös Koivistojen ulkomaalaisten kollegoiden erikoisista kasvateista. Oma suosikkini näistä tarinoista kertoi Zürichin eläintarhaan syntyneestä Patricia-leopardista, jonka ystävyys kasvattiemonsa rouva Frieda Hebsackerin kanssa kesti 20 vuotta.

Kirjassa on paljon hauskoja tarinoita, mutta myös niitä onnettomia loppuja. Kaikkia pieniä eläimiä ei pystytty pelastamaan ja oli surullista lukea etenkin poikasten ennenaikaisista kuolemista. En tiedä miten Koivistot kestivät niitä itkemättä itseään uneen joka ilta, mutta ehkäpä ammattilaiset osaavat ottaa enemmän etäisyyttä asiaan kuin minä. No, onneksi kirjassa oli kuitenkin enemmän iloja kuin suruja. Kun kotieläimet vaihtelevat tapiirista tiikeriin ja kuningasboaan, kommellukset ovat väistämättömiä. Milloin eläimet olivat hukassa, milloin säikyttelemässä vieraita. Olipa vähälle sekin, ettei jääkarhu Misha puraissut Sylvi Kekkosta pohkeeseen.

Kaiken kaikkiaan vallan viihdyttävä ja opettavainenkin kirja! Koivisto mainitsee useaan otteeseen sen, että eksoottiset ja erikoiset eläimet eivät normaaleissa olosuhteissa sovi missään nimessä lemmikeiksi. Tämän luulisi olevan itsestäänselvä asia, mutta sitten sitä törmää otsikoihin lemmikkialligaattoreista ja miettii, että "miksi???".


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 41. Kirjan kannessa on eläin [6/50]

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Rosa Meriläinen & Sanna Seiko Salo: NE: Kuukautiskirja

Rosa Meriläinen & Sanna Seiko Salo:
NE: Kuukautiskirja
170 s.
Karisto 2017
Kirjastosta

Oman kehon omanlaisuudesta, sen kyvyistä ja taidoista nauttiminen on helpompaa, kun tuntee oman anatomiansa ja syyt kehon toimintojen takana.

Omituisena sattumana tämä opus saapui kirjastoomme samana päivänä kun Facebookin ilmeisesti tuulella, kuun vaiheilla ja tuurilla toimiva systeemi suvaitsi tarjota minulle luettavaksi artikkelin, joka käsitteli juurikin kuukautisia. En nyt kuollaksenikaan muista oliko kyseessä Intia vai Nepal, mutta joka tapauksessa artikkeli kertoi siitä, miten paikalliset naiset joutuivat asumaan syrjäisessä kopperossa kuukautistensa ajan. Tänä aikana heitä uhkasivat niin sääolosuhteet, villieläimet kuin raiskauksetkin. Kyllä laittoi katsomaan omaa elämää hieman toisenlaisesta näkökulmasta.

No, joka tapauksessa  pointtini oli se, että yhtäkkiä tätä aihetta tunki sisään ovista ja ikkunoista. Kirja sinänsä ei tarjonnut minulle mitään uutta varsinaista tietoa ja sen arvasin kirjan lainatessanikin. Haiviikon suhteen olen jo vanha konkari, joka on perehtynyt aiheeseen monelta kantilta. Tartuinkin tähän uteliaisuudesta sen suhteen, miten aihetta käsitellään nimenomaan tässä kirjassa, sekä siksi, että kirja vaikutti oikeasti hauskalta. 

Kirjassa on paljon haastetteluja ja erilaisten ihmisten omakohtaisia kertomuksia kuukautisten kanssa elämisestä. Iäkkäämpien ihmisten juttuja lukiessa sai taas olla kiitollinen nykyaikaisista kuukautissuojista ja siitä, ettei aihe ole niin tabu kuin vuosikymmeniä sitten. Vaikea kuvitella sitä kauhua ja hämmennystä jonka nuori, jolle ei ole koskaan aiheesta mitään puhuttu, on kokenut ensimmäisten kuukautisten alkaessa. Pidin paljon siitä, että kirjassa oli huomioitu myös sukupuolivähemmistöt: kuukautiset eivät ole vain cisnaisten juttu. Erilaiset kertojat ja kokemukset tekivät kuukautisista tavallisen ja arkipäiväisen jutun, juuri sellaisen kuin sen pitää ollakin. Kirjassa myös puretaan kuukautisiin liittyviä myyttejä ja annetaan käytännön vinkkejä niiden varalle.

Mietiskelin kirjaa lukiessani kenelle sitä suosittelisin ja tulin siihen tulokseen, että kaikille. Ei tekisi pojille ja miehillekään yhtään pahaa tutustua aiheeseen lähemmin. Ehkä se vähentäisi sitä mystifiointia, pelkoa ja vähättelyn tarvetta jota kuukautiset tuntuvat joissakin miehissä herättävän. Ei, syy ei ole PMS vaan se, että sinä olet täysi tollo.


Jos miehillä olisi kuukautiset, he rehentelisivät tamponiensa koolla.
(s. 142)
 

Hieman minua kirjassa ärsytti sen kuukuppipalvonta. Muitakin kuukautissuojia esitellään lyhyesti ja mainitaan, että jokainen voi toki valita itselleen sopivan. Sitten siirrytäänkin "kuukuppi on paras!!" -vaihteeseen. Jotenkin jäi sellainen olo, että minä olen sitten huono menkkaihminen kun en sellaista halua käyttää, ja kehtaan vielä tuhota luontoakin kun en suostu uhraamaan omaa mukavuuttani pyhän kuukupin edessä. Ehkäpä olen turhan herkkänahkainen tuon suhteen, mutta kuukuppisaarnaajat ovat käyneet hermoilleni turhan monta kertaa.

Mutta siis, hyvä tietopaketti kuukautisista kenelle tahansa! Kannattaa harkita hankkivansa ainakin sille perheen (esi)teinille, joka ei ehkä kehtaa kysyä ääneen mieltään askarruttavia kysymyksiä.


Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 13. Kirja "kertoo sinusta" [sillä logiikalla, että kyllähän noiden kanssa on jo parikymmentä vuotta pärjätty. ollaan suorastaan bestiksiä. 5/50]

keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Haastekoonti: Kirjavat kissat-lukuhaaste

Kirjavat kissat-lukuhaaste
8.8.2016-8.2.2017

Viime elokuussa kansainvälisenä kissojen päivänä Katvealue-blogi haastoi lukemaan kissa-aiheista kirjallisuutta. Samalla haastettiin tukemaan kodittomien kissojen hyväksi tehtävää työtä. Vannoutuneen kissojen ystävänä ja tälläkin hetkellä pienen tassun alla olevana haasteeseen oli pakko osallistua. 

Harmittelen kyllä hieman sitä etten saanut luettua kuin kolme kirjaa, mutta onhan se kuitenkin enemmän kuin ei yhtään. 

1. Riikka Hedman: Sämpy: kissan vuosi
2. James Herriot: Elämäni kissat
3. Takashi Hiraide: Kissavieras

Siitä tärkeämmästä osuudesta eli kissojen puolesta tehdyn työn tukemisesta suoriuduin ilomielin. Kotipaikkakunnallani oli ennen joulua kaksi lemmikinruoka/tarvikekeräystä, toinen löytöeläinkodille ja toinen vähävaraisten perheiden lemmikeille. Oivallisia kohteita molemmat, eläinhoitola jo ennestään tuttu. Kun vein omat ostokseni keräspisteeseen ilahduin suunnattomasti siitä, miten paljon tavaraa kummassakin laatikossa jo oli. 

Näin ohimennen voisin vinkata, että jos teillä ikinä on menossa roskiin lakanoita tai pyyhkeitä, kysäiskää huolisiko paikkakuntanne löytöeläinkoti ne. Useimmat ottavat ne mielellään vastaan löytöeläinten käyttöön. Eipähän mene hukkaan nekään reikäiset lakanat ja pyyhkeet!