Heinä-syyskooste

Joo, hei taas vaan, "kuukausi"kooste...

Taisin ehkä jossain mainitakin muuttaneeni tuossa kesän alussa. Samalla vaihtui työpaikkakin ja vietän nykyään useimmat päivät korviani myöten kirjojen sisällöissä (toim. huom.: sisällöissä, ei vain kirjoissa. näillä on vissi ero). Niin kivaa kuin se osaa ollakin, se on myös säälimättömästi tappanut minusta suurimmat lukuhaluni. Kun pyörittelen kirjoja ajatuksella töissä koko päivän, lukuenergiaa ei oikein meinaa riittää kotiin.

Toivon, että tilanne tasaantuu ajan kanssa, koska kaipaan lukuharrastustani todella paljon. Syyskuu näytti jo vähän valoisemmalta!


Luettu & blogattu

Nora Roberts: Noidan lumoissa
Maailman seksikkäin noita kohtaa komean elokuvakäsikirjoittajan. Pidin paljon enemmän kuin olisin luullut, miinusta kömpelöstä kirjoitustyylistä.

Ville Hänninen: Kirjan kasvot: sata vuotta suomalaisia kirjankansia
Kansikuvien kertomaa. Kaipasin enemmän kansikuva-analyysia, mutta kun sitä oli, se oli oikeasti mielenkiintoista.

Philip Pullman: Vedenpaisumus
Malcolm, Lyra ja suuri tulva. Vauhdikas seikkailu Universumien tomu -trilogian maailmassa, tykkäsin paljon.

Salla Simukka: Sammuta valot! / Sytytä valot!
Pieniä kauheita ja kauniita tarinoita. Nuorten novellikokoelma, joka ei vain ottanut tulta alleen.

Timo Parvela: Kepler62: Uusi maailma: Kaksi heimoa
Seikkailu Kepler62-planeetalla jatkuu. Vieläkin synkempi kuin sarjan edelliset osat, tykkäsin.

Agnès Martin-Lugand: Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia
Diane pakenee suruaan väkivaltaisen alfauroksen käsivarsille. En tykännyt.

Mikko-Pekka Heikkinen: Betoniporsas
Äärihipsterit vs. maaltamuuttajat. Huumori upposi minuun, kiva sadepäivän kirja.

Mikko-Pekka Heikkinen: Betoniporsas

Mikko-Pekka Heikkinen:
Betoniporsas
220 s.
Johnny Kniga 2018
Kirjastosta

Kanahaukan kynnet upposivat oravaan.

Pikkuisen tulevaisuuteen tai rinnakkaismaailman hypätessämme olemme Suomessa, jossa matut uhkaavat Helsinkiä. Partavahayrittäjä Waltteri T. Finnéä puistattaa. Böndelättäpäitä Kaivopuistossa? Punavuoren hipsterit on nostettava kapinaan tätä luonnottomuutta vastaan! Myös Kajjjaanista kotoisin olevan toimittaja Jyry Pesiön erämaaelämä häiriintyy kun maaltamuuttajat tunkeutuvat parhaille citykaniapajille. Pian Kaivopuisto on Punaisen Ristin pakolaisleiri, jossa Meri Rantatorppa organisoi käytännön asioita ja taistelee byrokraatteja vastaan. Suomussalmelainen Suikkari-Moilanen puolestaan mittailee itselleen Kainuun kravattia, mutta oksasta roikkumiselle ei näytä olevan aikaa. Jonkun täysjärkisen on katsottava Jyryn ja Merin perään.

Asuin Kainuussa sen aikaa, että ehdin tutustua sikäläiseen sielunelämään, joka ei oikeastaan poikkea juurikaan lappilaisen sisäisistä maisemista.

Kainuulaissyntyinen oli geneettisesti ohjelmoitu sietämään olematonta arpaonnea ja neljänkymmenen asteen pakkasia, mutta ei märkää vihreää nurmikkoa tammikuussa.

(s. 39)

Ehkäpä siitä syystä kajaanilaisen Heikkisen huumori osui ja upposi, ja naureskelin itsekseni kirjaa lukiessani. 

Perusajatushan on satiiri hallitsemattomasta maahanmuutosta ja rasismista, joka tässä nousee toista suomalaista vastaan. Stadilaiset hipsterit vs. maalaiset eli kaikki kehä kolmosen ulkopuolella asuvat. Stadivegaani syö vain Helsingissä kasvatettuja kasviksia, mutta toisaalta Kreikasta tilatuista partavahan ainesosista huolimatta kyseinen tuote on 100% stadilainen. Hipsteri ei erota Savoa Uudestamaasta, mutta samaa sivistymätöntä erämaata eli ei-Helsinkiä se varmasti on. Sinne matut kuuluvat lehmiä paimentamaan ja traktoreita ajamaan. Mitä siitä, vaikka maatalous on painettu alas tai että matu voi olla koulutukseltaan peliohjelmoija. Lukiessa ei tarvitse pinnistellä huomatakseen Waltterin retoriikalla olevan yhtenäisyyksiä maahanmuuttovastaisuuden kanssa.

Kirja tarjoaa runsaasti huumoria ja hipsterikritiikkiä 

[Hipsterien] huolelle luonnosta hän joutui antamaan arvostusta, mutta äärihipsterien valinnoissa ei ollut enää kyse siitä, Ne tavoittelivat erikoisuutta. Siinä kaikki.

(s. 172)

eikä se teeskentele olevansa muuta kuin mitä se on. Hauska kirja, joka leikittelee vakavalla aiheella. Rasismi ja maaseutujen tyhjeneminen ovat todellisia ongelmia, mutta tarina ei tarjoa niihin ratkaisuja. Kirjassa tilanne ratkeaa (hetkellisesti) sille sopivalla yliampuvalla tavalla, jollaista odotellessa ei kannata pidätellä hengitystä siellä kotisohvalla. 

Luettu myös mm:

Kirjallisia

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2018 - 36. runo on kirjassa tärkeässä roolissa [36/50]

Ilmari Kiannon Nälkämaan laulu tietenkin kun kainuulaisista on kyse.

Agnés Martin-Lugand: Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia

Agnés Martin-Lugand:
Onnelliset ihmiset lukevat
ja juovat kahvia
218 s.
Bazar 2018
Kirjastosta

"Ole niin kiltti, äiti!"

Antakaapas kun lainaan instapostaustani tähän: 

Pitkästä aikaa niin vastenmielinen ja väkivaltainen alfauros mieshahmo, että toivoin päähenkilö Dianen lähtevän heti takaisin Pariisiin parempaa seuraa etsimään. Rima olisi ollut niin matala, että samalla hän olisi voittanut limbokisan!

Lyhykäisyydessään kirjan juoni on se, että kolmikymppinen Diane on menettänyt vuotta aiemmin auto-onnettomuudessa sekä miehensä että pienen tyttärensä. Hän on viettänyt vuoden kotonaan jonne on päässyt vain hänen homobestiksensa Félix, joka viettää yönsä paneskellen pitkin ja poikin Pariisia. Tämä tärkeä tieto kerrotaan ainoastaan joka kerta kun Félix mainitaan. Viimein Diane päättää tehdä irtioton harmaasta arjestaan ja muuttaa pieneen tuppukylään Irlantiin. Hänen naapurinsa on varsinainen persläpi Edward, joka tietenkin valloittaa Dianen murtuneen sydämen. 

Miten tämä tapahtuu on minulle edelleen arvoitus ja minä sentään luin koko kirjan. Nyt kyllä mietin miksi. 

Diane itsessään on sikäli virkistävän erilainen romanttisen kirjallisuuden päähenkilö, että hän on tyly, itsekäs ja itsenäiseksi oppiva nainen. Ainakin silloin kun Edward ei ole lähettyvillä. Heti kun mies on näköpiirissä, Diane muuttuu hysteerisesti huutavaksi ja/tai itkeväksi ja/tai avuttomasti sopertelevaksi riippakiveksi, joka rakastuu mieheen, joka- antakaapas kun lainaan kirjaa:

Edward nappasi minua ranteesta kiinni ja työnsi väkisin aitaa vasten. Hän naulitsi silmänsä minuun. Hän liimautui minua vasten ja puristi rannettani vielä kovemmin.

"Älä pakota minua loppuun saakka!"

"Mitä sitten? Aiotko lyödä minua?"

"En ole varma."

(s. 112)

Mikä unelmien poikamies! Jos luulette, että käytös paranee sen jälkeen kun Edward saa tietää Dianen kuolleesta perheestä, olette väärässä.

"Olet minulle selityksen velkaa."

Edward näytti ensin hämmästyneeltä ja sitten vihaiselta.

"Minä en ole sinulle velkaa yhtään mitään."

"Miten voit katsoa itseäsi peilistä?"

Hän tykitti minua katseellaan ja paiskasi sitten oven kiinni nenäni edessä. Tuttuun tapaansa.

(s. 166-167)

Tuo siis vähän sen jälkeen kun Edward on melkein kellistänyt Dianen sänkyynsä ja kuvioihin on ilmaantunut etuovesta Megan, hänen exä nyxänsä, jota Edward käy välillä naimassa Dublinissa. Megan on tietenkin todella kaunis (kaikki miehet lankeavat) ja todellinen narttu (kaikki naiset vihaavat), koska kuinkas muutenkaan.

Eli se unelmien prinssi on aggressiivinen paskiainen, ns. romanssi käsittämätön enkä kyllä pitänyt tarinan sivuhahmoistakaan. Ainoa asia, josta olin kiinnostunut loppuun saakka, oli Dianen nousu surusta ja masennuksesta. Niitä kuvattiin mielestäni hyvin kunnes kirjailija päätti keskittyä taas Edwardiin. Pidin myös kirjan lopusta. Harmi, että tälle on tulossa jatko-osa. Se varmasti pilaa tuon pienenkin ilon.

Luettu myös mm.:

Kirjakaapin kummitus, Järjellä ja tunteella, Kirja vieköön ynnä muut.

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2018 - 42. kirjan nimessä on adjektiivi [35/50]

Timo Parvela: Kaksi heimoa (Kepler62 #7, Uusi maailma #1)

Timo Parvela:
Kepler62: Uusi maailma:
Kaksi heimoa
251 s.
WSOY 2018
Kirjastosta

Kani kallisti veikeästi päätään ja suki korviaan, jos ne nyt edes olivat korvat, ja jos se nyt edes oli kani.

Elämän pieniä iloja: Kepler62-sarja jatkuu uudella tuotantokaudella! Sarjahan on noussut suoranaiseksi ilmiöksi ja olen tässä viimeisen noin about viikon sisällä lukenut tästä jatkosarjasta  useamman kerran lehdestä ja netistä. Hyvä vain kun on tapetilla, tämä nimittäin on sarja, jota lukevat sekä tytöt että pojat. Ja näköjään aikuiset naisetkin.

Luvassa on juonipaljastuksia sarjan edellisiin osiin, joten käännä nyt katseesi jos et halua niitä!

Kahdessa heimossa seikkaillaan edelleen Kepler62-planeetalla, jonne enemmän tai vähemmän valittu lapsijoukko edellisellä tuotantokaudella rantautui. Aikaa on kulunut noin pari vuotta ja lapset ovat perustaneet oman selviytyjäleirinsä. Tai oikeastaan kaksi. Tässä kirjassa seurataan Jonia, joka jäi aseista luopuneiden pasifistien leiriin. Seuraavassa osassa pääsemme ehkä Marien matkaan, hän kun johti toisen lapsilauman aseineen jonnekin muualle. Jonin kylällä ei mene kovin hyvin, koska lapset tekivät vahingossa australiat. Kanien lailla lisääntyvät avaruuskanit tuhoavat lasten viljelmät kerta toisensa jälkeen, ja jatkuva nälkä ja epävarmuus herättävät joissakin synkän kapinahengen. Lisäksi Jonia stressaa hänen isoveljensä Arin kohtalo.

No olipa synkkä kirja, ihan hyvällä tavalla. Keplereissä ei ole riemusta hihkuttu ennenkään, mutta nyt synkisteltiin oikein urakalla. On nälkää, kuolemaa, horjuvaa mielenterveyttä, psykologista manipulointia, kapinaa ja vielä pelottava kulttikin, sarjan edellisten osien pääpahiksesta puhumattakaan. Kaikki on kerrottu tavalla, joka ei (kai?) tee niistä liian vaikeita lapsen tai nuoren ymmärrettäväksi. Ahdistavuus onkin sitten toinen juttu enkä suosittelisi tätä niin nuorille kuin sarjan edellisiä osia.

Mietin muuten lukiessani, että tämä nojaa selvästi pitkään kirjalliseen "lapsien yhteisö robinsoncrusoilee ja sekoaa" perinteeseen (esim. William Goldingin Kärpästen herra). Ei siis sinänsä mitään uutta, mutta kerrottu raikkaalla ja modernilla tavalla.

Tykkäsin Jonista kertojana, joskin hänen ikäänsä en ihan kakistelematta niellyt. Poikaparka on vasta 10-vuotias. Mutta pidin siitä, scifiseikkailun kertojana on poika, jonka vastaus kaikkeen ei ole väkivalta tai loppumaton rohkeus. 

Voi tätä Pasi Pitkäsen kuvitusta. <3
(s. 45)

Kiva myös, että se tarinan aktiivinen osapuoli on tyttö, salaperäinen avaruusleijonien kesyttäjä neiti X, jonka menneisyys puhuu karua kieltään Keplereiden maailmasta. Jonin ja X:n seikkailut vetivät mukaansa, mutta itse olin erityisen kiinnostunut siitä mitä Arille tapahtui. Tämä juoni avautui pikkuhiljaa takaumien muodossa ja muuttui hetki hetkeltä karmeammaksi. Pidin siitä, että kirjassa ei tarjottu helppoja ratkaisuja niin Arin ja Jonin kuin koko yhteisönkään ongelmiin. Rakkaus ei ole mikään ihmelääke, joka parantaa kaiken.

Seuraavaa osaa odotellessa!

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2018 - 43. suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle [34/50]

Oletan nyt rohkeasti, että a) tämän on kirjoittanut Parvela, koska hänen nimensä on kannessa sekä b) tämä ilmestyi Norjassa yhtä aikaa kuin Suomessa kuten tällä sarjalla on ollut tapana. Ja juuri nyt tuli mieleeni, että jos seuraavan osan tekijä on vain Sortland niin kirjastot tulevat olemaan ns. nesteessä näiden kanssa. Sarja olisi kiva saada yhteen riviin, mutta jos kirjoilla on eri tekijä, ne menisivät loogisesti eri aakkosiin sukunimen mukaan.

Salla Simukka: Sammuta valot! / Sytytä valot!

Salla Simukka:
Sammuta valot! / Sytytä valot!
66 s. / 77 s.
Tammi 2018
Kirjastosta

Kellariin saa mennä vasta, kun on täyttänyt viisitoista vuotta. / - Sammuta valot!

Tunnustan nyt julkisesti etten ole koskaan ennen lukenut Salla Simukan kirjoja. Lumikki-trilogia on lukulistallani, mutta kenpä tietää milloin sen oikeasti luen. Ajattelin, että tämä on helppo tapa vilkaista millaista tekstiä Simukka kirjoittaa. Lisäksi tykkään kirjan kannesta, sekä tuosta punaisesta että sinisestä puolesta. 

Yleensäkin tällainen kääntökirjanovellikokoelma (sanahirviö!) on hauska ajatus. Sammuta-puolella on pieniä kauheita tarinoita, Sytytä-puolella taas pieniä kauniita tarinoita. Kauhua, outoja juttuja ja masentavia asetelmia yhtäällä. Rakkautta, onnea ja iloa toisaalla. Puolen voi siis valita fiiliksen mukaan ja novellit sinänsä tekevät kirjasta vieläkin helpommin lähestyttävän. Lyhyemmän tarinan voi lukea nopeasti sellainenkin, joka ei muuten juuri lue. Minä luin ensin tuon Sytytä-puolen.

Noinkin positiivisen lähtökohdan vuoksi on vähän ikävä sanoa, että tämä ei kolahtanut minuun oikein millään tavalla. Kirjan idea on hyvä ja joissain novelleissakin on hyvä idea, mutta kun ei niin ei. Ne hyvätkin ideat kärsivät pienestä sivumäärästä. En nyt ehkä menisi tämän yhden kirjan perusteella sanomaan ettei Simukka osaa kirjoittaa novelleja, mutta ei tämä kokoelma myöskään innosta kokeilemaan uudelleen. Näissä tarinaa oli joko liiaksi yhteen novelliin tai liian vähän edes novelliin.

Lisäksi koko kirja kärsi mielestäni siitä, että se ei osannut päättää minkä ikäiselle lukijakunnalle se on tarkoitettu. Sytytä-novellien lukijoiksi voi helposti ajatella vanhemmatkin lukiolaiset, koska päähenkilöissä on parikymppisiä ja teemat käsittelevät vakavalla otteella esimerkiksi opiskelua ja parisuhdetta. Sammuta-puolella mentiin sitten ihan toiseen suuntaan. En tiedä voisiko niitä ihan alakoululaiselle antaa, mutta mielestäni synkemmät novellit ovat lukioikäistä nuorempien juttuja. Mikään kirjassa ei anna ymmärtää, että näin on tehty tarkoituksella, enkä ymmärrä miten niin on voinut käydä vahingossa.

Olin kyllä ilahtunut siitä, miten paljon sateenkaarinuoria ja -teemoja novelleissa oli ja miten eri tavoilla aihetta käsiteltiin. Joskus sateenkaari oli tarinan pointti, joskus ei. Omat novellisuosikkini olivat tarinapari Koru, jossa samoista lähtökohdista päädytään kahteen aivan erilaiseen ratkaisuun. Toinen päättyy, no, enpä kerro, mutta toinen jää kutkuttavasti auki ja olisin lukenut tarinaa enemmänkin.

Vilkaisen aina muiden blogijuttuja vasta sen jälkeen kun olen omani kirjoittanut. Näyttää siltä, olen tämän kirjan suhteen oikea vastarannan kiiski! Muut ovat näköjään tykänneet tästä paljon enemmän.

Luettu myös mm.:

Kirjapöllön huhuiluja, Yöpöydän kirjat, Teatterinna ynnä muut

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2018 - 27. kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta [33/50]

Philip Pullman: Vedenpaisumus (Lyran kirjat #1)

Philip Pullman:
Vedenpaisumus
(The Book of Dust 1: La Belle Sauvage, 2017)
686 s.
Otava 2018
Kirjastosta

Thamesjoen varrella, noin kolmen kilometrin päässä Oxfordin keskustasta, lähellä paikkaa jossa maineikkaat colleget, Jordan, Gabriel, Balliol ja parikymmentä muuta kilpailivat soutumestaruudesta, siellä missä keskusta näkyi vain torniryppäänä kaukana sumuisen Port Meadow'n yläpuolella, siellä sijaitsi Godstow'n luostari, jossa lempeät nunnat toimittivat pyhiä askareitaan, ja vastarannalla oli majatalo nimeltä Trout, Taimen.

Ja majatalossa asuu 11-vuotias Malcolm, joka tempautuu mukaan salaliittoihin, kirkon vastaiseen kapinaan ja pakomatkaan halki tulvavesien lähinnä siksi, että nunnien hoitama Lyra-vauva on niiiiiiin suloinen. Luostarin apupoikana juoksenteleva Malcolm on myyty heti Lyran nähtyään. Hän tekisi mitä tahansa suojellakseen puolivuotiasta vauvaa ja tarinan aikana listalle päätyvät niin vakoilu kuin väkivaltakin. Vakoilu luostarin liepeillä, väkivalta hurjalla pakomatkalla Lyran ja Alice-nimisen palvelustytön kanssa.

Olenpa nyt onnellinen kun tykkäsin kirjasta! Pelkäsin nimittäin sitä, että kirja pilaisi näin jälkikäteen muistot Pullmanin Universumien tomu -trilogiasta. Trilogian lukemisesta on kulunut jo aikaa, mutta daimonien, noitien ja panssarikarhujen asuttamat maailmat kiehtovat yhä edelleen. Maltoin kerrankin mieleni ja välttelin juonipaljastuksia, joten tämä koko kirja oli täynnä yllätyksiä toisensa perään.

Suurin yllätys oli ehkä se, miten synkkä kirja on. En tiedä miksen odottanut sitä Universumien tomun jälkeen, mutta olisi pitänyt. Yleensä kirja, jossa on 11-vuotias päähenkilö menisi lasten tai nuorten kirjana, mutta ainakin minä laittaisin tämän ehdottomasti nuorten aikuisten kirjaksi. Tarinassa käsitellään muun muassa seksuaalista väkivaltaa, politiikkaa ja etenkin sitä, miten suuri ja mahtava kirkko pitää kaikkea tiukassa rautanyrkissään. Malcolmin koulussa käy kirkon värväri, jonka jäljiltä oppilaat kuuluvat joko kirkon kaartiin tai sitten niihin, joita kaarti pitää silmällä. Tässä juonessa tiivistyi se, miten valta nousee päähän ja turmelee, ja miten helppo lapsia on manipuloida ja pelolla hallita. Pullmania on arvosteltu siitä, miten kriittisesti hän suhtautuu uskontoon ja kirkkoon kirjoissaan. Minusta se on virkistävä ja rohkea lähestymistapa nuortenkirjoissa, eikä hän tässä kyllä uskoa sinänsä kritisoi. Ongelmat liittyvät kirkon valtarakenteisiin ja niiden korruptoituneisiin ylläpitäjiin, ei uskoon sinänsä.

Pullman on erinomaisen taitava luomaan sekä hahmoja että maailman heidän ympärilleen. Kun tarinassa saadaan pakovaihde päälle, Malcolmin ja Alicen pelon ja väsymyksen voi  tuntea itsekin. Suurimman vaikutuksen minuun hahmoina tekivätkin Malcolm ja lapsia jahtaava hirvittävä Bonneville. Yli puolet kirjasta käytetään Malcolmin ja hänen daimoninsa Astan esittelyyn kotioloissa ja vähän sivumennen vakoojapuuhissa. Kun kanootti lähtee viimein viilettämään jokea pitkin, lukija tietää tasan tarkkaan miten ja miksi Malcolm osaa mitä osaa ja mikä häntä motivoi. Bonnevillessa puolestaan Pullman näyttää mikä daimoneissa onkaan ideana. Kun sielusi on kaikkien näkyvillä, sisäistä rumuutta voi olla hyvin vaikea peitellä. Bonneville miehenä osaa teeskennellä ystävällistä. Hän ei kuitenkaan voi peitellä pelottavaa hyeenaansa ja se, miten hyeena käyttäytyy ja Bonneville suhtautuu siihen, oli todella vastanmielistä luettavaa. Oikeasti, suorastaan etovaa.

Kokonaisuutena tarina toimi minusta oikein hyvin ja täytyy myös sanoa, että takakansiteksti on taas tehty vasemmalla kädellä vähän sinne päin. Siitä saa ihan vääränlaisen kuvan kirjan sisällöstä. Tammenterhon salaisuus ratkeaa noin viidessä minuutissa koska pointtina on se, mitä sen jälkeen tapahtuu. Salainen järjestö ei ole kiinnostunut Malcolmin liikkeistä vaan niiden aikuisten, jotka havittelevat Lyraa itselleen. Malcolm, Alicea ja Lyra eivät pakene tätä salaista järjestöä vaan pyrkivät sen luo. Pakomatka on kyllä hurja ja nokkelaa ronbinsoncrusoilua tulvaveden keskellä, eli jotain meni sentään oikeinkin.

En osaa sanoa millainen luettava tämä olisi sellaiselle, joka ei ole lukenut Universumien tomua. Tarinaa kerrotaan selvästi sillä oletuksella, että lukija tietää miksi Lyra on niin tärkeä ja mistä kaikessa on kyse. Malcolm ei tiedä eikä asioita siksi selitetä sen enempää.

Mutta, minä olen taas ihan täpinöissäni tästä maailmasta! Edes kirjan pituus ei haitannut minua. Olisihan tarinaa voinut tiivistää, mutta vietin mielelläni aikaa näiden hahmojen kanssa tässä maailmassa. Täytynee hankkia käsiini Lyran Oxford -kirjanen, koska jostain syystä se on jäänyt lukematta. Sitten odottelenkin jatkoa tälle kirjalle.

Luettu myös mm.:

Taikakirjaimet, Mustetta ja paperia, Eniten minua kiinnostaa tie ynnä muut

Haasteet:

* YA-lukuhaaste 2018 - kirjassa on +400 sivua

* Kirjankansibingo - veden olomuoto

* Helmet-lukuhaaste 2018 - 16. kirjassa luetaan kirjaa [32/50]

Aletiometriä tutkiva Hannah Relf lainaa Malcolmille omia kirjojaan, joita poika ahmii hurjaa vauhtia. Kiva kun lukeminen esitetään näin myönteisenä asiana ja oli myös hauska bongata tuttuja kirjojen nimiä Relfin hyllystä.

Ville Hänninen: Kirjan kasvot: sata vuotta suomalaisia kirjankansia

Ville Hänninen:
Kirjan kasvot:
sata vuotta suomalaisia kirjankansia
335 s.
SKS 2017
Kirjastosta

Kirjan henki tiivistyy usein kanteen.

Ja siksipä en voikaan aina ymmärtää miksi kustantajat paiskaavat toisinaan kirjaa (minun mielestäni) kammottavalla kannella. On yksinkertaisesti rumia kansia, tylsiä kansia, kansia jotka eivät kerro mitään kirjasta ja kansia, jotka suorastaan valehtelevat kirjan sisällöstä. Ville Hänninen on koonnut tähän kirjaan valikoiman kansikuvia, jotka hänen mielestään kuvastavat tavalla tai toisella kirjan ilmestymisvuotta tai ainakin kansitaiteilijaa itseään.

Totta puhuakseni odotin kirjalta enemmän kansikuva-analyysia. Se, kuinka paljon itse kannesta kerrotaan vaihtelee suuresti. Kirjassa on sata kantta ja joidenkin kohdalla keskitytään enemmän kirjailijaan tai kansikuvataiteilijan elämään ja uraan. Olisin esimerkiksi halunnut tietää enemmän tätäkin kirjaa koristavasta Björn Landströmin Sinuhe egyptiläiseen laatimasta kannesta. Miksi juuri tällainen kuva? Mistä Landström sai idean, mallin, vaikutteet tehdä juuri tällainen kansi? Ymmärrän toki ettei kaikkien kansien kohdalla ollut mahdollisuutta vastata näihin kysymyksiin, mutta varmasti useamman kohdalla olisi ollut. 

Pidin siis eniten niistä vuosista, joissa nimenomaan kyseinen kansi sai enemmän huomiota. Monet kansista olivat tuttuja ulkonäöltään ja oli mielenkiintoista lukea mitä ne kertoivat omasta ajastaan. 

Oli kyllä hauska huomata miten kauneus on loppujen lopuksi katsojan silmässä. Monet Hännisen valitsemista ja suorastaan ylistämistä kansista olivat mielestäni varsin epämiellyttävän näköisiä. Sellaisia, että en varmasti olisi kirjaa edes avannut niiden perusteella. Aikanaan ne ovat kuitenkin ehkä olleet hyvinkin vetäviä ja onkin mielenkiintoista ajatella, miten muoti on muuttunut tässäkin asiassa. Se, mitä pidämme esteettisesti miellyttävänä, muuttuu aikojen saatossa ja se näkyy kirjoissakin. Olisi kiinnostavaa tietää mitä tämänkin kannesta sanotaan vaikka 50 vuoden kuluttua. 

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2018 - 45. palkittu tietokirja [31/50]

Tämä on saanut ainakin Suomen Taideyhdistyksen kirjallisuuspalkinnon 2017 sekä parhaan taidekirjan 2017 tittelin Hämeenlinnan kirjaston järjestämässä kilpailussa.