tiistai 3. joulukuuta 2019

Mary Shelley: Frankenstein

Kirjan kansikuva.
Mary Shelley:
Frankenstein
(Frankenstein,
or The Modern Prometheus
, 1818)
332s.
Otava 2008
Suomennos: Paavo Lehtonen
Omasta hyllystä


Ilahdut varmasti kuullessasi että hankkeeni on päässyt onnellisesti alkuun, vaikka suhtauduitkin siihen epäilevästi,

Kapteeni Robert Walton seilaa miehistöineen Pohjoisella jäämerellä. Laiva jää kiinni jäihin ja Walton voivottelee tilannetta kirjeissä sisarelleen. Walton saa muuta ajateltavaa kun laivalle päätyy myös puolikuollut nuori herrasmies. Victor Frankenstein kertoo henkitoreissaan Waltonille pelottavasta hirviöstä, jonka hän rakensi iltojensa ratoksi ja joka on sittemmin tuhonnut hänen koko elämänsä.

Tämä kauhuklassikko on lojunut hyllyssäni jo jonkin aikaa, ja kun sanon 'jonkin aikaa', tarkoitan muutamia vuosia. Se on niitä kirjoja, joihin on ollut tarkoitus tarttua, mutta joihin ei sitten ole oikeasti tarttunut kun on muka ollut aina muuta ja kiireellisempää lukemista. Sain viimeinkin tarvittavan motivaation Helmet-lukuhaasteesta. Frankenstein nimittäin joutui vuonna 1955 kiellettyjen kirjojen listalle Etelä-Afrikassa, koska sen katsottiin olevan säädytön ja paheksuttava. Olen itse asiassa aika hämmästynyt, että sitä ei ole kielletty missään muualla kun ottaa huomioon, miten vallattomasti Victor Frankenstein leikkii tässä jumalaa.

Kirjan konsepti ja juonihan olivat toki tuttuja, koska Frankensteinin hirviö kuuluu kauhukuvaston vakiokalustoon. Täytyy kyllä sanoa, että kovin on kirjan filosofinen ja moraalinenkin sanoma vettynyt aikain ja adaptaatioiden saatossa. Elokuvissa lattapäinen hirviö lähinnä örisee tyhmyyttään, mutta kirjassa se oppii ihan itse varsin kaunopuheiseksi kammotukseksi. Nimenomaan hirviö esittää koko joukon kiusallisia moraalisia kysymyksiä, joihin Victorin on vaikea vastata. Onko luojalla vastuu luoduistaan? Saako vihaan vastata vihalla? Jos muiden viha ja ennakkoluulot sekä niistä seurannut pohjaton yksinäisyys tekevät hirviöstä hirviön, onko syy vain sen vai pitäisikö muidenkin vilkaista peiliin?

Victorille peili onkin melko vieras esine. Hän jättää äitinsä kuoltua geneveläisen kotinsa ja matkaa opiskelemaan Englantiin, jossa hänen mielenkiintonsa kääntyy luonnontieteisiin. Vuosien kuluessa hän rakentaa hirviön, jonka hän sitten eräänä yönä herättää eloon. Tähän ei muuten liity minkäänlaista salamointia tai yhtään Igoria. Victor, joka on jollain ihmeen konstilla onnistunut rakentamaan hirviön katsomatta sitä kertaakaan, kauhistuu susirumaa luomustaan ja pinkoo karkuun minkä jaloistaan pääsee. Ja näin yksinäinen hirviö päätyy vaeltamaan pitkin maita ja mantuja, ja lopulta teurastamaan kaikki Victorille rakkaat ihmiset. Paitsi pikkuveli Ernestin, joka ei ilmeisesti ollutkaan niin rakas.

Pidin kirjasta paljon enemmän kuin oletinkaan ja viihdyin sen seurassa oikein hyvin. Hatun nosto Shelleylle, joka kynäili tämän 18-vuotiaana. Sekä tarina että sen kerrontatapa ovat selvästi aikansa tuotteita. Kirjassa on kehyskertomuksia kuin sipulissa kerroksia. Uloin kerros on Waltonin kirjeenvaihto sisarelleen, sisempi Victorin kertomus Waltonille, sitten löytyy hirviön kertoma tarina Victorille ja sen sisältä vielä tarina siitä, miten hirviön vakoilema perhe päätyi asumaan alppimökkiinsä. Kaikki kirjan varakkaat hahmot ovat hyviä ja kauniita, köyhät työläiset puolestaan rumia ja huonotapaisia.


Hän oli erään vanginvartijan vaimo, joka oli palkattu hoitamaan minua; hänen kasvonsa ilmensivät kaikkia niitä luonteenpiirteitä jotka ovat ominaisia tuolle ihmisluokalle. Juomut hänen kasvoissaan olivat kovat ja ankarat, aivan kuin hän olisi tottunut näkemään kurjuutta tuntematta pienintäkään myötätuntoa.
(s. 261-262)



Niin, miksihän tuolle köyhälle ihmisluokalle oli tyypillistä näyttää kovia kokeneelta, ja miksihän heidän oli vaikea löytää sydämestään suuria sympatioita kultalusikka suussa syntyneelle herrasväelle? Mikä mysteeri. Samoin kirjassa todetaan iloisesti, että Victorin bestis Henry aikoo lähteä Intiaan vahvistamaan brittiläisen imperiumin asemaa siellä päin. Intialaisten mielipidettä tästä ei kysellä. Kirjoitustyylistä ja aikakaudesta itsestään johtuen kirjasta sai muuten moneen otteeseen sellaisen mielikuvan, että Victor on rakastunut Henryyn vähintäänkin yhtä syvästi kuin morsiameensa Elizabethiin.

Syvällisempänä teemana tässä on tietenkin tuo jumalan asemaan nouseminen ja sieltä katajaan kapsahtaminen. Kaikkea ei tarvitse kokeilla vain siksi, että se on mahdollista, ja surun kanssa täytyy oppia elämään. Shelley menetti oman äitinsä nuorena ja menetti myös useita omia lapsiaan, ja kyllähän nekin teemat tässä näkyvät. Hirviö joutuu elämään ilman vanhemman rakastavaa ohjausta, ja Victoria puolestaan piinaa syyllisyys ja menetyksen tuska. 

Minulle lukijana kirja ei tarjonnut mitään maailmaa mullistavaa tai uutta, mutta tämäpä ei olekaan vuosi 1818. Mary Shelley on monella tapaa modernin kauhukirjallisuuden äiti. Frankensteinin tutut hahmotyypit ja moraaliset ongelmat on toistettu lukemattomia kertoja sen 201 vuoden aikana, jotka tämän kirjan ilmestymisestä on kulunut. Omana aikanaan ne toivat kirjallisuuteen jotain uutta. 

Näin sivumennen sanoen pidän todella paljon tästä Otavan Keskiyön kirjasto -sarjan ulkoasusta. Yksinkertainen ja tyylikäs, sopii hienosti genrelle. Jossain hyllyni kätköissä pitäisi olla myös sarjan Dracula, jonka aion lukea jonakin kauniina päivänä.


Luettu myös:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 38. jossain päin maailmaa kielletty kirja [44/50]
* Kirjahyllyn aarteet [kirja 9]

lauantai 30. marraskuuta 2019

Marraskooste

Päätin osallistua ensi vuonna POPSUGAR-lukuhaasteeseen. Saa nähdä miten käy, mutta haastelista on kiinnostavan näköinen!

Löysin taas lukuintoa, mikä on erityisen kivaa kun ottaa huomioon, että on marraskuu ja Helmet-lukuhaasteestani puuttuu vielä kirjoja. No, muutama on jo katsottuna valmiiksi, joten ehkäpä se tästä.


Luettu & blogattu


Luettujen kirjojen kansikuvat.


Maja Lunde: Sininen
Vesipula uhkaa. Kaksi toisiinsa kietoutuvaa tarinaa, joissa kummassakin oli sekä hyviä että huonoja puolia.

Anders Vacklin & Aki Parhamaa: Beta
Vuoden 2117 pelipuvussa. Kohdeyleisöön epäilemättä uppoavaa pelidystopiaa, en juuri pitänyt päähenkilöstä.

Katie O'Neill: The Tea Dragon Society
Teelohikäärmeitä ja uusia ystäviä. Kerrassaan herttainen sarjakuva, jota suosittelen lämpimästi niin lapsille kuin aikuisillekin.

Jouni Tikkanen: Lauma
Lapset susien hampaissa 1880-luvulla. Kiinnostava aihe ja sujuvasti kirjoitettu, etenki suden näkökulma oli kiinnostava.

Anders Vacklin & Aki Parhamaa: Glitch
Viikinkien matkassa vuonna 2118. "Tulipahan luettua" -kirja, mutta kiinnostaa kyllä miten sarja päättyy.

Käsin ja sydämin : sota-ajan puhdetyöt
Rintama-askartelun historiaa. Mielenkiintoinen, nopealukuinen ja uutta tietoa täynnä oleva kirja.

Raili Mikkanen: Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää
Minna Canthin tyttärenä. Sujuvasti kirjoitettu arjen kuvaus, jossa käsitellään Minna Canthille tärkeitä asioita.

Adam Kay: Kohta voi vähän kirpaista : nuoren lääkärin salaiset päiväkirjat
Lääkärissä Englannissa. Hauska ja surullinenkin, lääkäriltä vaaditaan niin paljon.

Briitta Hepo-oja: Suomea lohikäärmeille
Lohikäärme vaihtoehtoisessa Suomessa. Mainio kotimainen YA-fantasia, epäsäätyinen romanssi ei ole kirjan tärkein juonenlanka.

Laila Hirvisaari: Hiljaisuus
Puhumaton Inga itärajalla. Hyvä kuvaus lapsen traumasta sodan jälkimainingeissa, en tosin pitänyt viimeisestä luvusta.


Luettu myös

Kore Yamazaki: Velhon morsian #11

Edellisen osan lukemisesta vierähti sen verran aikaa, että piti miettiä hetki missä mentiin. Pidän sarjan fantasiamaailmasta ja piirrosjäljestä, jos kohta jälkimmäinen näytti omaan silmääni hieman lipsuvan tässä osassa. Varsinkin Chise näytti erilaiselta.

Riikka Hedman: Kissaverukset: Sämpy saa pikkuveljen

5/5 kissanpentua, erinomainen etenkin kissafaneille. Valokuvakirjassa on runsaasti somekissa Sämpyn ja pikkuveli Hiskin vauhdikkaita kuvia. Tekstissä kerrotaan, miten Hiski saapui taloon ja kuinka hyvin tai huonosti sopeutuminen muiden joukkoon onnistui.

Laila Hirvisaari: Hiljaisuus

Kirjan kansikuva.
Laila Hirvisaari:
Hiljaisuus
239 s.
Otava 2016
Omasta hyllystä


Aamulla sumu on niin sakea, ettei joen vastarannalle näy.

Eletään 1940-lukua aivan itärajalla sijaitsevassa maalaiskylässä. Ihmiset toipuvat sodan kauhuista vähitellen ja palaavat arkisiin askareisiinsa. Yhdeksänvuotias Inga asuu isovanhempiensa luona ja käy koulua, mutta ei koskaan sano sanaakaan. Mitä ikinä Inga sodan aikana näkikään, se jätti hänet mykäksi. Kommunikointi onnistuu kuitenkin paperin ja kynän avulla, ja Ingan mieli on suunnattoman utelias maailman suhteen. Se ei kuitenkaan auta kun hänen oma mielensä kääntyy häntä vastaan samalla tavalla kuin opettaja ja julmasti kiusaavat lapset koulussa.

En ole koskaan aiemmin lukenut Laila Hirvisaaren kirjoja, joten tulipa nyt tehtyä sekin. Alun perin tarkoitukseni oli ruksia Helmet-lukuhaasteen Sokkona hyllstä valittu kirja -kohta, mutta tämä sopikin hyvin Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia -kohtaan. Tarina käsittelee Ingan traumaa, jota edes rakastavat isovanhemmat eivät osaa parantaa. Puhumattomuuden lisäksi Ingaa kiusataan toisessa jalassa olevan kuudennen varpaan vuoksi. Jälkimmäisen ongelman voisi korjata leikkauksella Helsingissä, mutta Inga ei suostu, ei niin millään, vaikka hän tietää, että kävelykin helpottuisi huomattavasti. Puhumaattomuus ja leikkauksen vastustaminen liittyvät lopulta yhteen yllättävällä tavalla.

Kirja oli sujuvaa luettavaa ja vakavasta aiheestaan huolimatta se ei kuitenkaan ollut liian synkkä ja toivoton. Ingalla ei ole ikäisiään ystäviä, mutta hänen läheisensä rakastavat häntä hyvin paljon. Kun isoisälle selviää, miten Ingaa on kohdeltu koulussa, kunniansa saavat kuulla paitsi opettaja myös muut kyläläiset, jotka ovat katsoneet muualle. Ingan läheiset yrittävät auttaa häntä parhaan kykynsä mukaan, mutta kukaan ei tiedä, miten Ingan saisi taas puhumaan. Kukaan heistä ei ole lääkäri eikä osaa auttaa pientä lasta käsittelemään mieltään painavia asioita. 

Tarinassa kuvataan kuitenkin (tietenkin) sitä kesää, jona asiat alkavat muuttua. Isoisällä on lääkäriystävä, joka lupaa lukea Ingan kirjeet, jos tämä sellaisia haluaa lähettää. Olosuhteiden pakosta lääkärin oma poika tulee pariksi viikoksi Ingan kotiin ja vaikka samanikäisen lapsen läsnäolo ei itsessään olekaan ihmelääke, se piristää Ingan mieltä. Joel oli omaan makuuni turhankin aikuinen hahmo 10-vuotiaaksi pojaksi. Ingasta sen sijaan pidin paljon. Hänen yksinäisyytensä ja surunsa oli riipaisevaa, mutta toisaalta hänestä löytyi myös iloa ja etenkin uteliaisuutta. Pidin etenkin siitä, että hän yritti itse ymmärtää maailmaa salaa lukemiensa sanomalehtien avulla. Ei Inga tyhmä ollut vaikkei puhunutkaan.


Inga antautuu koskelle, hän antautuu kuohuille. Hän istuu kiven laella ja koettaa tavoitella pienillä käsillään vaahtoa tietäen, ettei kukaan voi estää häntä lumoutumasta omasta rohkeudestaan.
(s.17).


Lyhyt ja nopealukuinen tarina, mutta valitettavasti en kuitenkaan pitänyt kirjan viimeisestä luvusta. Mielestäni tarina olisi toiminut paremmin ilman sitä. Ehkä sen tarkoitus oli olla onnellinen loppu, mutta minusta loppu oli sopivan optimistinen ilman viimeistä lukua. Ingan toipumiseen sijaan mieleen jäi nyt kummittelemaan se, mitä lopussa paikalle ilmaantuneelle hahmolle oli varmasti tapahtunut.


Luetty myös:

Haasteet: 
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 40. kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia 43/50
* Kirjahyllyn aarteet  [kirja 8]

maanantai 25. marraskuuta 2019

Briitta Hepo-oja: Suomea lohikäärmeille

Kirjan kansikuva.
Briitta Hepo-oja:
Suomea lohikäärmeille
309 s.
Otava 2019
Kirjastosta


Punaiset pilkut täplittävät valkoista lakanaa.

Vuoden 2020 vaihtoehtoisessa Suomessa luonnonusko on voimissaan, kuningaskunta on jakautunut käytännössä kahtia ja yhteiskuntaluokkien eriarvoisuus ja terrorismi on arkipäivää. Köyhempään luokkaan kuuluva Timotei saa 18-vuotislahjakseen pienen lohikäärmeen, jonka kasvattaminen ei ole helppoa. Lohikäärme vie Timin yläluokan maailmaan, jossa hän tutustuu ritarisäätyiseen Lynxiin. Molemmat nuoret ystävineen seuraavat jännityksellä kruununprinsessa Freijan häitä, onhan hän ensimmäinen kuninkaallinen, joka nai tavalliseen kansaan kuuluvan puolison. Pian häiden jälkeen tapahtuu jotain, joka muuttaa koko Suomen tilanteen vieläkin vaarallisemmaksi.

Takakansiteksti ei tämän kirjan kohdalla oikein kohtaa kirjan sisältöä ja siksi jätin melkein tämän lainaamatta. Taasko joku tyypillinen teiniromanssi? Nyt ei jaksa. Mutta onneksi lainasin, koska ei tässä oikeastaan ollut kyse mistään epäsäätyisestä romanssista. Timin ja Lynxin juttu ei ole tarinan pääpointti eikä sen vatvomiseen käytetä läheskään niin paljon aikaa ja sivuja kuin voisi olettaa. Kirjan sydän on pikemminkin sen maailman rakentamisessa ja politiikassa. 

...Noin kirjoitettuna saan sen kuulostamaan kieltämättä todella tylsältä, mitä kirja ei missään nimessä ole. Tämä on oikein laadukasta, jännittävää ja ajankohtaista YA-fantasiaa.

Tässä maailmassa Suomi on siis jaettu kahtia. On Etelä-Suomi, jota asuttavat enimmäkseen sääty-yhteiskuntaa kannattavat ihmiset. Tai pikemminkin niin, että muunlaisista ajatuksista on paras olla hiljaa. On myös tasavaltalaisten ja villi-ihmisten pohjoinen Botnia, jonne etelän ihmiset eivät edes saa mennä. Suomi on sikäli takapajuinen maa, että noitia jahdataan ja poltetaan täällä edelleen. Esimerkiksi sivistyneemmässä Ruotsissa noidat ovat tehneet kovasti työtä sen eteen, että heidät on hyväksytty osaksi yhteiskuntaa. Eriarvoisuus rehottaa muutenkin. Raha valuu aatelisten taskuun ja köyhät pärjäävät miten kuten. Lynxille ei tuota ongelmia hankkia parin tonnin korua, mutta Timin halpa nettiyhteys on hidas kuin etana. Ei niin yllättäen kuninkaallisten kannattajat ovatkin aatelisia, tasavallan kannattajat puolestaan vähävaraisia.


Uutiset olivat sitä samaa: kuninkaalliset häät, työttömyys, kauppapakotteet, TASA [radikaali tasavaltalaisten ryhmä], häät, työttömyys, kauppapakotteet, häät, TASA, blaa blaa. Ihan totta. Samat otsikot toistuivat joka päivä, ei niitä kukaan jaksanut. Silloin tällöin haastateltiin vaihteen vuoksi tyytymättömiä turkulaisia, joiden mielestä kuninkaalliset häät olisi pitänyt järjestää maan pääkaupungissa eikä Helsingissä. Häiden menetys oli ihan turkulaisten oma vika. Olisivat polttaneet kaupunkinsa vähän harvemmin. Missä Freijan olisi heidän mielestään pitänyt mennä naimisiin, Turun linnan hiiltyneillä raunioillako.
(s. 12)


Timin mieltä painaa hänen entisen tyttöystävänsä Astridin kuolema, eikä ihastuminen Lynxiin paranna ihmeenomaisesti hänen traumaansa. Tätähän tapahtuu turhankin usein tässä genressä; oli taustalla sitten kiusaaminen tai perheen kuolema, rakkaus parantaa välittömästi kaiken. Ei tällä kertaa. Tim käy lyseota ja maailmanrakennus tulee hauskasti esiin esimerkiksi siinä, että koulussa opiskellaan riimukirjoitusta. Yllätyslahjaksi saatu lohikäärme on oikeastaan jonkinlainen terapiaeläin, koska se saa Timin kiinnostumaan uusista asioista. Esimerkiksi suomen opettamisesta sille eli tehtävästä, joka on perinteen ja tiedon mukaan miltei mahdotonta. "Suomea lohikäärmeille" onkin paitsi kirjan nimi, myös Timin itselleen sälyttämä tehtävä ja tässä nimenomaisessa Suomessa myös sananlasku, jonka merkitys kiertyy takaisin kirjan eriarvoisuuden teemaan.

Lynx on Timiä vuotta vanhempi yliopistoa käyvä nuori nainen, joka kuuluu ritarisukuun. Hänen säätynsä elämää säätelee ritarikoodi, joka on sekä vähemmän konservatiivinen että älyttömämpi kuin ehkä kuvittelet. Sopii siis tähän maailmaan kuin nenä päähän. Nuorempana Lynx teki pikkuserkkunsa kanssa pienessä humalassa sopimuksen siitä, että jos he 25-vuotiaina ovat edelleen naimattomia, he menevät keskenään naimisiin. Hauska vitsi, joka ritarivalan ja -kunnian vuoksi sitoo heitä edelleen. Pidin valtavasti siitä, miten ritarivala ja sen pitäminen sekä Lynxin huolimattomuus liittyivät lopulta tarinaan paljon vakavammankin asian kohdalla. Ritarin sotilasrooli sinänsä ei ole Lynxin juttu, mutta onneksi sen ei tarvikaan olla. Hänellä on isosisko, perheen esikoinen luutnantti Fox, jonka tyttöystäväkin on armeijassa, sekä isoveli Feenix. 

Iso plussa kirjalle siitä, että sukupuolten välinen ja seksuaalinen tasa-arvo näyttävät olevan kirjassa oikeasti asioiden normaalitila. Usein kirjoissa kyllä sanotaan näin, mutta todellisuus on sitten toinen. Eihän tyttö voi oikeasti tehdä jotain jne.. Tällä kertaa voi. Kukaan ei viittaa esimerkiksi Foxiin millään osoittelevalla ja alleviivaavalla tavalla. Pidinkin paljon Foxista ja oikeastaan kaikista kirjan hahmoista. Heihin ja kirjan maailmaan tutustuttiin luontevasti ilman niitä (ainakin minua) ärsyttäviä "as you know, Bob..." -hetkiä. Luonnonusko ja haltikat olivat arkipäivää ja sulassa sovussa kännyköiden ja nuorisobileiden kanssa. 

Juoni jäi todella kutkuttavaan ja koukuttavaan kohtaan. Vaikka kirjassa ei sanota sen olevan sarjan avausosa, toivon, että se on!


Luettu myös:

lauantai 23. marraskuuta 2019

Adam Kay: Kohta voi vähän kirpaista : nuoren lääkärin salaiset päiväkirjat

Kirjan kansikuva.
Adam Kay:
Kohta voi vähän kirpaista:
nuoren lääkärin salaiset päiväkirjat

(This is Going to Hurt:
Secret Diaries of a Junior Doctor
, 2017)
269 s.
Art House 2019
Suomennos: Ari Jaatinen
Kirjastosta


Vuonna 2010, kun olin ensin opiskellut kuusi vuotta ja sitten kiertänyt osastoilla toiset kuusi, irtisanouduin työstäni NHS:n lääkärinä.

Adam Kayn muistelmateos on editoitu versio hänen lääkäriaikoinaan pitämästä päiväkirjasta. Olin lukevinani jostain, että päiväkirjan pitämistä suositeltiin hänelle eräänlaisena terapiamuotona, tapana käsitellä työn varjopuolia. Ja niitähän riittää. Päiväkirjamerkinnöissä kuvataan enimmäkseen työtä ja sen omituisuuksia, mutta mukana kulkevat myös työstä kärsivät ihmissuhteet ja NHS:n (Yhdistyneen kuningaskunnan julkinen terveydenhuolto) mahdottomat vaatimukset.

Yleisopintojensa jälkeen Kay päätti erikoistua naistentauteihin, synnysoppiin ja alapäähommiin noin yleensäkin, joten etenkin kirjan loppuosa kertoo sitten siitä. Mieleeni jäi lähinnä kaksi asiaa. Ensinnäkin, miten kenelläkään voi edes käydä mielessä tunkea itseensä niitä asioita, joita lääkärit onkivat sieltä pois? Erinäisistä aukoista on löydetty niin Postimies Paten pää kuin kaukosäädin ja kynttilänvahaakin. Miksi? Menee ihan usko ihmiskuntaan tällaisia lukiessa. 


Päätin gynekologian osastolla etsiä netistä potilaalle hoito-ohjeita. Koko konsernin IT-osasto oli blokannut Royal College of Obstetrics and Gyneacologyn verkkosivun pornona.
(s. 96)

Toiseksi, kuten tuostakin voi lukea, näitä typeryksiä löytyi myös niin sanotusti tiskin toiseltakin puolelta. Työtä hankaloittivat jatkuvasti niin tunarikollegat kuin ylhäältä tulevat idioottimaiset päätöksetkin. Kayn lääkäriaikana eri sairaaloissa otettiin esimerkiksi käyttöön erilaisia uusia tietojärjestelmiä, joista ei käytännössä ollut mitään muuta kuin harmia. Se, mikä ennen tehtiin muutamassa minuutissa, vei upouudella systeemillä puoli tuntia, jolle olisi ollut parempaakin käyttöä. Näinhän se usein käy kun ei kuunnella niitä, jotka oikeasti tekevät työtä siinä ympäristössä, jonka parannuksia aivan toiset henkilöt suunnittelevat.

Mutta se, mikä nosti eniten verenpainettani oli se asia, jonka vuoksi Kay kirjansa oikeastaan kirjoittikin. NHS:n lääkäreiltä vaaditaan uskomattomia suorituksia minimipalkalla. Ylityötunneista ei makseta ja niitä on käytännössä aina, usein monta tuntia päivässä. Jos olet keskellä operaatiota, et voi lähteä kotiin vain siksi, että kello löi kaksitoista. Aloittelevalle lääkärille maksetaan suunnilleen saman verran kuin Mäkkärin kesätyöntekijälle. Tai ainakin maksettiin, nyt saatetaan maksaa vieläkin vähemmän. Lomia on turha suunnitella, koska toiveita ei oteta huomioon ja sijaiseksi on tultava kesken lomankin. Minkäänlaista terapiaa tai henkistä tukea et saa työpaikkasi puolesta. 

Tuo jälkimmäinen oli viimeinen niitti Kaylle. Hirvittävällä tavalla pieleen menneen synnytyksen jälkeen hänen piti mennä seuraavana päivänä töihin aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Ei ole reilua, ei. Yksi koko matkan mukana seurannut sivujuoni oli Kayn ja hänen kumppaninsa suhde, joka ei lopulta kestänyt Kayn ammatin aiheuttamaa stressiä. Kun käyt kotona vain nukkuaksesi, on hankala ylläpitää minkäänlaista ihmissuhdetta.

Kay päätti kirjoittaa kirjansa tilanteessa, jossa lääkärien työolosuhteita vietiin vieläkin alemmas. Hän oli itse jo sanonut hyvästit uralleen ja lähtenyt muihin hommiin, mutta tunsi suurta raivoa ja pettymystä valtionhallintoaan kohtaan. Hän halusi kertoa, millaista lääkärin työ oikeasti on. Kirja on siis myös yhteiskunnallisesti tärkeä ja vaikka se ei Suomesta kerrokaan, ei ole vaikea nähdä yhtymäkohtia omaan terveydenhuoltoomme. Liian vähän väkeä, liian huonot palkat, mahdottomat vaatimukset. 

Eli siis, hauska kirja omituisten potilastapaustensa vuoksi, mutta myös synkkä ja surullinen kun asiaa oikein ajattelee.


Eräs loistava consultant kertoi aina harjoittelijoilleen, että siihen mennessä kun he pääsevät eläkkeelle, he ovat täyttäneet bussin kuolleilla lapsilla ja CP-vammautuneilla lapsilla. Valtava määrä "komplikaatioita", kuten sairaalaslangilla sanotaan, tapahtuisi heidän hoidossaan. Hän sanoi opiskelijoille, että jos he eivät kestäisi tätä tosiasiaa, he olivat väärässä ammatissa. Kunpa joku olisi sanonut minulle saman hieman aiemmin, niin olisin itse harkinnut kahdesti.
(s. 253)


Luettu myös:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 21. julkisuuden henkilön kirjoittama kirja [42/50]
Adam Kay on tosiaan ollut lääkäri ja käsikirjoittanut komediasarjoja ennen tätä kirjaa. Hän on myös naimisissa Game of Thronesin johtavan tuottajan James Farrellin kanssa!

perjantai 22. marraskuuta 2019

Raili Mikkanen: Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää

Kirjan kansikuva.
Raili Mikkanen:
Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää
254 s.
Tammi 2019
Kirjastosta


Heräsin lopultakin virkeänä.

Vuosi on 1880 ja Canthin perhe muuttaa Kuopioon isän äkillisen kuoleman jälkeen. Perheen tyttäret pohtivat sopeutuvatko ollenkaan savolaisiin maisemiin, mutta vuosien kuluessa heidän huolensa saavat aivan toisenlaisia mittasuhteita. Tarinan kertoja on toiseksi vanhin tytär Elli, joka joutuu pakostakin mukaan päättäväisen äitinsä aiheuttamiin skandaaleihin. Elli on kuitenkin veistetty samasta puusta kuin Minna ja sisaruksensa. Canthin perheessä periaatteista ei luovuta eikä silmiä ummisteta toisten kärsimykselle.

Minna Canth -kirjoja ilmestyi useampikin näin juhlavuoden aikaan ja vieläpä eri kohderyhmille aikuisista kuvakirja-ikäisiin. Mikkasen uutuus on nuortenkirja ja sopinee kaiken ikäisille jostain kuudennesta luokasta alkaen. Olen huono arvioimaan kirjalle sopivia ikäryhmiä! Kirjassa käsitellään kyllä vakavia aiheita vakavalla otteella, mutta kerronnan ansiosta se sopii hyvin nuoremmallekin lukijalle.

Koska kirjan henkilöt ja tapahtumat perustuvat tosielämään, kovin suuria vapauksia niiden suhteen ei ole voinut ottaa. Elli oli kuitenkin oivallinen valinta kertojaksi, ja hänen kauttaan kuvataan arkea sekä Canthin perheessä että ylipäätään 1880-luvun Suomessa. Tarinan kautta tutustutaan Kuopion koulumaailmaan ja siihen, miten närkästynyt Minna Canth oli naisten koulutuksesta tai pikemminkin sen puutteesta. Elli osaa odottaa äitinsä kuohahdusta kun hän esittelee uuden lukujärjestyksensä.


- Yhdeksän tuntia käsitöitä viikossa. Voi hyvänen aika! Ei kai nyt jokaisen naisen tarvitse osata ommella, kun ompelijat tienaavat sillä usein leivän koko perheelleen. Miten paljon paremmin tämänkin ajan voisi käyttää. Siellä te istua tuhistatte nenä ompeluksessa, eikä liikuntaa näy olevan läheskään riittävästi, vain muutama tunti. Sekin on vaan sitä tyttöjen liikuntaa, missä sipsutellaan ja heilutellaan käsiä vähän sinne tänne. Se ei ole kunnon liikkumista nähnytkään. Halutaanko tytöt näivettää jo teidän iässänne? Eikä tässä tietenkään ole matematiikkaa eikä fysiikkaa kuin nimeksi. Tätä tämä on aina vaan!
(s. 31-32)


Minna ottaakin ohjat omiin käsiinsä ja järjestää tyttärilleen lisäoppitunteja kotona itse valitsemiensa opettajien johdolla. Samoin hän perustaa Oras-seuran, jossa sekä nuoret naiset että miehet saavat tilaisuuden keskustella itseään kiinnostavista aiheista ja oppia uutta. Tarinan loppupuolella Elli huomaa olevansa muita oppilaita edellä jatko-opistossa äitinsä ansiosta. Kuopiossahan se on toki suuri skandaali, eihän nyt nuorten naisten ja miesten sovi keskustella vakavista aiheista keskenään. Kyllä siinä jotain synnillistä täytyy olla.

Tuota kohtausta lukiessani mietin hetken, mitä Minna Canth ja L. M. Alcott olisivat pitäneet toisistaan. Samanlainen tyttöjen opetukseen turhautuminen toistuu Alcottiin teoksissa (esim. Pikku naiset jatko-osineen, Tytöistä parhain, Kahdeksan serkusta ja sen jatko-osa Kun ruusu puhkeaa).

Ellillä on harvinainen tilaisuus oppia enemmän maailmasta kuin suurimmalla osalla hänen ikätovereistaan. Pidin Ellistä hahmona ja erityisesti siitä, miten ristiriitaisessa tilanteessa hän koki toisinaan olevansa. Äiti on tietenkin oikeassa, naisten ja vähäosaisten asema täytyy tuoda esiin. Toisaalta taas Elli toivoo, että äiti pehmentäisi sanomaansa edes vähän eikä aina saattaisi ihmisiä raivon partaalle. Tämä lähinnä siksi, että Elli pelkää Minnan turvallisuuden puolesta ja kokee olevansa koko ajan kuopiolaisten silmätikkuna.

Tarina eteni välillä omaan makuuni turhan suurin harppauksin. Kokonainen talvi saatettiin kuitata parilla sivulla. Joka asiaa ei tietenkään voi kuvata, mutta Ellin iässä ja kuluvassa vuodessa oli välillä vaikea pysyä mukana. Pidin kuitenkin paljon siitä, miten monenlaisia asioita kirjaan oli saatu luontevasti mukaan juuri tuon vuoksi. Omat suosikkikohtani olivat Ellin kyläily Tampereella sekä kirjan lopun oikein sydäntä raastava osa, jossa Juhani Aho kääntää kelkkansa ja haukkuu Minna Canthin julkisesti lehdessään.

Ellin sisarusten ja ystävien kautta tartutaan siis etenkin naisten erilaisiin haaveisiin, ja yhteiskunnan epätasa-arvoisuuteen sekä sukupuolten että yhteiskuntaluokkien välillä. Vakavia aiheita, joita käsitellään nuorten kirjaan sopivalla otteella aliarvioimatta kuitenkaan lukijaa. Päädyin itsekin googlaamaan useampia kirjan naishahmoja nähdäkseni, miten heille oikeasti kävi. Oikeastaan haluaisin lukea vaikkapa toisen tällaisen fiktiivisen kertomuksen Ellistä ja siitä, mitä hänelle  sitten ulkomailla tapahtui.


Luettu myös:
Kirjasähkökäyrä, Tuijata ja ehkä muutkin


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 45. kirjan nimessä on kieltosana [41/50]

keskiviikko 20. marraskuuta 2019

Käsin ja sydämin : sota-ajan puhdetyöt

Kansikuva.
Olli Kleemola, Riku Kauhanen & Aake Kinnunen:
Käsin ja sydämin : sota-ajan puhdetyöt
282 s.
Karisto 2019
Kirjastosta


Lapsena katselin isoisäni, sotaveteraani Onni Aaltosen (1916 - 2012), kirjahyllyssä olleita puisia rasioita ja hypistelin pientä alumiinista kuppia.

Tietokirjassa kerrotaan sota-ajan rintamalla tehdyistä puhdetöistä runsaiden esimerkkien, kokemusasiantuntijoiden ja arkistoaineiston kautta. Millaisia puhdetöitä rintamalla tehtiin? Mistä ne tehtiin? Ketkä niitä tekivät? Ja missä välissä valtio sekaantui asiaan ja yritti teollistaa sotilaiden ajanvietteen?

En nyt äkkiseltään muista, että meillä olisi kotona ollut koskaan sota-ajan perintönä yhtäkään rintamapuhdetyötä. Tosin nyt kirjan luettuani minulla on kyllä epäilykseni eräästä pahkapöydästä, joka isovanhemmillani oli kun olin lapsi. Tieto puhdetöistä ei ole kulkenut minulle oikeastaan millään tavalla ennen tämän kirjan lukemista, ja tämän myötä minulle aukeni suorastaan uusi maailma. Kirjassa esitellyt puhdetyöt ovat kaukana siitä, mihin itse pystyisin. Jos minulle annettaisiin käteen puukko ja halko, saisin aikaan kasan lastuja ja luultavasti verta. Jos rintamasotilaalle annettiin puukko ja halko, hän saattoi hyvinkin saada aikaan upean karhuveistoksen tai puukon tupen.

Kirjassa perehdytään siihen, miksi ja millaisissa olosuhteissa puhdetöitä tehtiin. Ne olivat ajankulua kauheassa tilanteessa ja moni työ onkin jäänyt kesken sen vuoksi, että tekijä on kuollut rintamalla ennen kuin sai työn valmiiksi. Puhdetöitä tehtiin paitsi kotiväelle myös itselle, tai oikeastaan omaa ja rintamakavereiden valjua arkea piristämään. Kirjassa on runsaasti kuvia esimerkiksi korsuista, joiden sisustamiseen on selvästi käytetty aikaa, vaivaa ja tyylitajua. Puhdetöistä järjestettiin kilpailujakin, jotka omalta osaltaan veivät ajatukset iloisempiin suuntiin kuin itärajalle.

Koristeellinen tuohirasia, tehty vuonna 1943 tekijän vaimolle.
Tehkääpäs perässä!
s. 106
Olin ihan yllättynyt siitä, miten monenlaisia ja hienoja puhdetöitä on tehty. Etenkin kun ottaa huomioon miten vähillä välineillä niitä väkerrettiin. Kaikkea löytyy soppakauhasta nojatuoleihin ja kahviastiastoon. Valtion virallinen linja suosi korutonta tyyliä, mutta jos miehet saivat itse päättää mitä he tekivät, puhdetöihin ilmaantui heti jos jonkinlaista monimutkaista kuvaa, kiemuraa ja koristeraitaa. Sotamiehet arvostivat selvästi kauneutta käyttöesineissäkin.  Koristetrendit riippuivat siitä, missä päin Suomea oltiin. Yhtäällä suosittiin karhuja, toisaalla hirviä. Kirjassa on runsaasti kuvia ja jo pelkästään niitä oli todella mielenkiintoista katsella. 

Kaiken kaikkiaan pidin kirjasta paljon. Se oli nopealukuinen, sisälsi todella paljon minulle uutta tietoa ja esimerkkikuvat tekstiin oli valittu ajatuksen kanssa! Lopun kuvagalleria sai miettimään, mitä esineiden tekijät ovatkaan niitä askarrellessaan miettineet.