Edward Ellis: Nopsajalka, vaeltava intiaani

Tusinan verran hyviä ampujia, joista useimmat olivat kotoisin Woodvalen uudisasutukselta, kokoontui eräänä kirkkaana syyspäivänä hiukan yli sataviisikymmentä vuotta sitten kilpailemaan "kalkkunanammunnassa".

Vuoden 1750 tienoilla joukko valkoihoisia uudisasukasmiehiä kokoontuu kilpa-ammuntaan. He tavoittelevat sekä pulskaa palkintokalkkunaa että mainetta ja kunniaa kaveriporukassa. Voittajaksi selviää puskista ilmestynyt ällistyttävän komea shawnee-intiaani Nopsajalka, jonka maine on kiirinyt uudisasukkaiden keskuuteen. Kieltäydyttään kalkkunasta Nopsajalka ja erämies Simon Kenton kutsutaan illalliselle Big Sheltonin luo. Varsinainen seikkailujuoni lähtee liikkeelle kun käy ilmi, että Sheltonin toivottomat kaksospojat ovat lähteneet kahdestaan metsästysretkelle.

Mietin, mitä lukisin Popsugar-haasteen western-kohtaan ja päätin sitten mennä siitä, missä aita on matala eli valita nuortenkirjan. Näitä poikain seikkailutarinoita julkaistiin useina kustantajasarjoina 1900-luvun alkupuolella, joten valinnanvaraa löytyi. Tämä Ellisin Nopsajalka valikoitui nostalgiasyistä. Minulla oli joskus muinoin yksi sarjan kirja omassa hyllyssäni. Jostain kumman syystä kyseessä oli sarjan viimeinen osa enkä edes muista koskaan lukeneeni sitä.

Tämä siis on perinteinen pojille kirjoitettu seikkailukirja, jossa ollaan Yhdysvaltoja asuttamassa. Karjapaimenia ei löydy, mutta eikähän tämä kuitenkin westernistä mene. Henkilökaartiin kuuluu joukko valkoihoisia uudisasukkaita, yhden perheen mustaihoinen palvelijanainen sekä pääasiassa shawnee-heimoon kuuluvia alkuperäisasukkaita. Tapahtumat sijoittuvat villiin luontoon, jonka uudisasukkaat yrittävät kesyttää ja jossa jokaisen miehen on osattava metsästää saadakseen ruokaa pöytään.

Nopsajalka on paras kaikessa eräjormailuun liittyvässä. Häntä nopeampaa juoksijaa, parempaa jäljittäjää tai tarkempaa ampujaa ei ole. Tumpelot Sheltonin pojat ajautuvat vaarasta toiseen silkkaa typeryyttään ja Nopsajalka kirjaimellisesti kävelee heidän perässään pelastaen heidät niin toisilta intiaaneilta kuin kallionkielekkeeltäkin.

- Nopsajalka tiesi, että ainoastaan Ohion ja Kentuckyn suurimmat pässinpäät piiloutuisivat tähän luolaan. Siksi Nopsajalka etsi veljiään täältä.

(s. 129)

Huomatkaa, että Nopsajalka puhuu koko ajan itsestään kolmannessa persoonassa. Tarinassa korostetaan sitä, miten lähetyssaarnaajat olivat tuoneet sivistyksen ja Jumalan punaisten miesten sydämiin ja opettaneet Nopsajalan muun muassa lukemaan. Hän on itse asiassa fiksumpi kuin kukaan muu kirjan hahmoista. Kirjailija on kuitenkin kirjoittanut Nopsajalan puheen tuollaiseksi oletettavasti siksi, ettei hahmo olisi kuitenkaan liian täydellinen. Pitäähän sitä uudisasukkaille jotain jättää ja jos ei muuta niin kieliopillisesti oikea puheenparsi. Samaa asennetta löytyy auki kirjoitettuna esimerkiksi Kentonin hahmosta. Niin Nopsajalan ystävä kuin hän onkin, intiaanin ylivertaisuus ja Kentonin kuvittelema ylimielisyys ärsyttävät häntä niin paljon, että hän yrittää antaa Nopsajalalle opetuksen. Eihän intiaani sentään voi häntä, valkoista miestä, parempi olla. Ilokseni kyllä voi.

Tarinassa otetaan välillä kantaa intiaanit vs. uudisasukkaat asetelmaan sympatioiden ollessa Nopsajalan ja muiden "sivistyneiden" intiaanien puolella. Pahisintiaanit toki ansaitsivat menettää maansa ja henkensä. Mietin kirjaa lukiessani, että tällaisia perinteisiä western-seikkailuja pojille ei julkaista enää ainakaan Suomessa. Liekö syynä se, että on kulunut niin paljon aikaa, että uudisasukkaita ja ajan asenteita on vaikea maalata kivaan valoon. On vaikea kirjoittaa eräjormailun iloista intiaanien mailla kun totuus on, että maat ryöstettiin törkeästi ja heimoja tuhottiin säälimättä. Asenteet ovat muuttuneet kirjan kirjoittamisen jälkeen ja hyvä niin. 

Olen kyllä sitäkin mieltä, että jonkinlainen moderni vastine tällaisille kirjoille olisi syytä keksiä. Pojille kirjoitettuja lyhyitä ja kevyehköjä, enemmän kuin vähemmän realistisia seikkailujuttuja on oikeasti vaikea löytää uudempien kirjojen joukosta.

Tämän tarinan loppuun päästyäni huomasin pienehkön painoteknisen kömmähdyksen. Kirjan viimeinen sivu on painettu takakannen sisäpuolelle ja tarina jää kesken. Viimeinen sana on puolikas sana, tunte-

Kirjan tiedot:

Edward Ellis: Nopsajalka, vaeltava intiaani | Karisto 2010 (1. p. 1976) | 151 sivua | Kirjastosta

englanninkielinen alkuteos: Deerfoot in the Forest (1905) | suomennos: ruotsinkielisestä Hjortfot-teoksesta suomentanut Rauni Kanerva

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2020 - 43. kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja [18/50]
Kariston nuortenkirjasto, lisäksi tämä uusi painos kuuluu Kariston nostalgia -sarjaan.
* Pohjoinen lukuhaaste 2020 - 8. kirja, joka on julkaistu ennen syntymävuottani [9/25]
* Popsugar Reading Challenge 2020 - a Western [17/50]

Minna Rytisalo: Rouva C.

Tämä tapahtui vain kerran.

Nuori Mina, Miinu, Minna Johnson aloittaa opiskelut Jyväskylän seminaarissa vuonna 1863. Nuoret naiset ja miehet on tarkoitus kouluttaa siveiksi kansankynttilöiksi jakamanaa sivistystä tavallisen kansan pariin. Minnalle se on keino päästä pois kotoa ja pakoon naimakauppaa, jota isä hänelle suunnittelee. Kuvioihin astuu kuitenkin lehtori Canth, joka ei niinkään vie Minnalta jalkoja alta kuin osoittautuu mukavaksi ja samanmieliseksi mieheksi, jonka kanssa Minna voi kuvitella jakavansa elämänsä.

Sarjassamme niitä kirjoja, jonka kaikki ovat lukeneet jo. Luin Rytisalon esikoisteoksen eli Lempin näköjään nelisen vuotta sitten (niin se aika vierii!) ja pidin siitä kovasti. Olen aikonut lukea tämänkin kirjan ilmestymisestä asti, mutta sain aikaiseksi vasta nyt. No, hyvää kannatti odottaa.

Kirjassa kerrotaan siis Minna Canthin elämästä seminaarin aloittamisesta siihen asti, kun hän miehensä kuoleman jälkeen muuttaa Kuopioon. Pidin siitä, miten kirjassa kuvattiin arkea ja ihmissuhteita. Minnan paras ystävä koulussa on Flora, samanlaisesta yhteiskunnallisesta luokasta lähtenyt tyttö, ja hetken aikaa tytöt ovat kuin liimatut toisiinsa. Olikin surullista seurata miten ystävyys alkoi rakoilla ja miten Flora muuttui ajan kuluessa. Lähtötilanne oli sama, mutta tytöistä kasvoi hyvin erilaisia naisia. Suuri syy tähän oli se, millaisten miesten kanssa he menivät naimisiin.

Minnan rakkaus Ferdinand Canthia kohtaa kasvaa hitaasta ja varmasti vuosien aikana. Rytisalon polveilevan runollinen ja hidas kerronta oli omiaan kuvaamaan prosessia, jossa epävarma nuoripari kasvaa yhteiseen elämään ja rakkauteen. Pidin siitä, että vaikka rakkaustarinaan ei sisältynyt suurta draamaa, suuria tunteita oli senkin edestä. Pariskunnan rakkautta ei horjuttanut mikään, ei jyväskyläläisten paheksunta, eivät vuosien vieriessä muuttuvat vartalot, eivät Minnan vahvat mielipiteet ja uskallus sanoa ne ääneen.

Tällainen on avioliitto, tällainenkin: toinen tietää mitä toinen haluaa ja antaa sen hänelle, joskus tietää paremmin kuin itse tietäisi, ja niin kauan kuin niin on, käsi ojentuu kättä kohti ja ihminen toista. Tämän he tiesivät, ja että kuin sattuman oikusta heille oli käynyt hyvin.

(s. 254).

Oikeastaan ainoa asia, josta en kirjassa pitänyt, oli parin rivin kuvaus siitä, miten Saksan matkallaan Ferdinand osti palveluksia prostituoidulta. Se ei kertonut mitään olennaista miehestä ja odotin koko ajan, että sillä olisi jotain seurauksia. Tunnustus hääyönä tai myöhemmin? Sukupuolitauti? No ei sitten. Rytisalo kirjoitti tarinaan koko joukon pienia juttuja, jotka olivat merkityksellisiä myöhemmin (Minnan Floralle antama koru oli suosikkini), joten tämä jäi mielestäni irralliseksi ja tarinan kannalta kaikin puolin turhaksi hetkeksi.

Ihmissuhteiden ja rakkaustarinan lisäksi pidin myös siitä, miten Minna kasvaa nuoresta naisesta aikuisuuteen. Äitiys ei muuta häntä läheskään niin paljon kuin ympäröivä maailma. Minnalla on nuoresta saakka paljon mielipiteitä siitä, millainen maailman pitäisi olla etenkin naisten kannalta. Hän ei ensin löydä omaa ääntään, mutta onneksi tukena on hyvin valittu puoliso, jonka kanssa puhuessaan Minna oppii jäsentämään omia ajatuksiaan. Vaimona hän näkee asioita, joita ei nuorempana nähnyt tai vaikka näkikin, ei ainakaan ymmärtänyt näkemäänsä. Minulle kirjan vaikuttavin hetki oli kohtaus, jossa Minna käy vaivaismajassa ja näkee, miten kurjaa ihmisen elämä voi olla.

Minnan sisällä tuuli kaatoi puita ja lennätti oksia. Oli alkanut myrsky joka ei loppuisi milloinkaan.

(s. 218)

Eikä se loppunutkaan. Kirjassa kuvataan hienosti Minnan sisällä kiehuvaa raivoa ja sitä päättäväisyyttä, jolla hän yrittää muuttaa maailmaa. Minnalle auttaminen ei ole pelkkää kaunista puhetta ja sanahelinää vaan asioita, joita tehdään omin käsin ja vaikka vastavirtaan uiden. Mitä väliä sillä on, vaikka muut pitäisivätkin häntä naurettavana ja epänaisellisena? Minna tietää olevansa oikeassa.

Kirjan tiedot:

Minna Rytisalo: Rouva C. | Gummerus 2018 | 367 sivua | Omasta hyllystä

Luettu myös mm.:

Kirjojen kuisketta, Kirjapöllön huhuiluja, Luettua ja maistettua ynnä muut.

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2020 - 46. kirjassa on sauna [17/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2020 - 19. pohjoissuomalaisen kirjailijan kirjoittama kirja [8/25]
* Popsugar Reading Challenge 2020 - a book that won an award in 2019 [16/50]
Kyseessä on Tulenkantaja-palkinto.
* Kirjahyllyn aarteet 2 [kirja 5]

Maaliskooste

Säälittävän kirjattoman helmikuun jälkeen lukeminen lähti rullaamaan varsin mukavasti! Johtunee tuosta Karin Erlandssonin kirjasarjasta, joka vei mennessään ja jätti jälkeensä lukuinnon.

Tällä hetkellä kesken on Minna Rytisalon Rouva C., joka odotti hyllyssäni melkein vuoden päivät sopivaa lukufiilistä.

Luettu & blogattu

Karin Erlandsson: Taru Silmäterästä -sarja
Isoa helmeä jahtaamassa. Nopeasti ahmittava saturomaanisarja, ei ihan tasalaatuinen, mutta sujuva ja mukava luettava.

Sayaka Murata: Lähikaupan nainen
Kun kauppa on elämäsi. Omituinen ja sympaattinen päähenkilö, oivaltava kuvaus naisiin kohdistuvista odotuksista.

Kaari Utrio: Ilkeät sisarpuolet
Mamsellit vuonna 1827. Viihdyttävä historiallinen tarina, jossa pääosassa olivat naiset ja naisen asema romantiikan sijasta.

Max Brooks: Sukupolvi Z: zombisodan aikakirjat
Zombimaailmanlopussa. Sujuvasti kirjoitettu ja kiva rakenne, naishahmojen puute ärsytti.

Shaun Bythell: Elämäni kirjakauppiaana
Skottilainen divarisetä muistelee. Hauska päiväkirja kirjakauppiaan arjesta, käsitteli myös alan vakavaa puolta.

Anniina Mikama: Tinasotamiehet
Robotit vuoden 1891 Lontoossa. Puoleen väliin asti vetävä kirja, sen jälkeen homma lähti lapasesta.

Luettu & bloggaamatta

Nagabe: Nivawa ja minä vol. 01-03

Saamatonta neet-elämää viettävän Kotaro Saiton rauhaa ilmestyy häiritsemään pieni afica-kansaan kuuluva olento, joka pakottaa Saiton ulos asunnostaan. Nivawan kautta Saito joutuu pois pikkuruiselta mukavuusalueeltaan ja tutustumaan paitsi eri kulttuuriin myös omaan lähiympäristöönsä. Kiva kolmiosainen mangasarja, jonka selkeästä piirrosjäljestä pidin.

* Helmet-lukuhaaste 2020 - 41. kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan [16/50]

* Popsugar Reading Challenge 2020 - a book with a made-up language [15/50]

Anniina Mikama: Tinasotamiehet

Mina seisoi näyttämöllä esiripun takana ja häntä jännitti.

Vuonna 1891 Professori Wiktor saa vanhalta ystävältään kutsun Englantiin ja niinpä Minakin pakkaa laukkunsa. Edessä on merimatka Lontooseen, jossa Minan ja Tomin on tarkoitus pistää pystyyn kaikkien aikojen taikurishow. Mukaan lähtee myös Sotamies, jonka avulla mahdottomatkin temput ovat mahdollisia. Perillä Mina tutustuu joukkoon katupoikia ja Wiktorin vanhoihin ystäviin, ja pohtii omaa tulevaisuuttaan. Sydänsurusta huolimatta kaikki on hyvin kunnes Tomin vanhat vihamiehet ilmestyvät paikalle.

Olen lukenut sarjan edelliset osat Taikuri ja taskuvaras sekä Huijarin oppipoika. Tämä tarina jatkuu sarjan ensimmäisestä osasta, Huijarissahan hypättiin Wiktorin ja Tomin menneisyyteen. Odotin tätä kirjaa innokkaasta ja ehkäpä siksi petyin enemmän kuin muuten olisinkaan. Liian suuret odotukset ja niin pois päin. Ne asiat, jotka minua vaivasivat edellisissä osissa, saivat tässä paraatipaikan. Lisäksi se, mistä pidin oikein erityisesti Huijarin loppuratkaisussa, torpedoitiin tehokkaasti.

Noin puoleen väliin tämä oli kuitenkin juonellisesti oikein hyvä ja vetävästi kirjoitettu, ja luin kirjan yhteen menoon. Tykkäsin laivamatkan ja Lontoon kuvauksista, ja aivan erityisesti Minan ja Tomin lavashow'sta. Olisipa huikeaa nähdä se oikeasti! Pidin myös etenkin Minan ja Wiktorin kärkevästä sanailusta, jossa kaksi itsepäistä ihmistä ei halua antaa periksi senttiäkään ja tekee kaikkensa voittaakseen väittelyn.

- Haluatteko vielä jotakin?

Professori nosti katseensa teekupistaan.

- Haluan, hän vastasi. - Haluan kadotetun nuoruuteni takaisin.

- Hyvänen aika, sanoi Mina. - Jos te ette tiedä, minne se on kadonnut, minä en voi auttaa.

(s. 15)

Myös Sotamiehen henkinen kasvu vastasyntyneestä androidista omaksi persoonakseen oli kiinnostavaa. Sotamies ottaa itselleen nimen Alex vaikka tunteekin, että se ei ehkä ole hänen oikea nimensä. (Mitä vähemmän ajattelen sitä, mikä hänen oikea nimensä ilmeisesti on, sen parempi...) Olisin mieluummin lukenut enemmänkin Alexista, joka työnnettiin vertauskuvallisesti alas lavalta aina, kun häntä ei tarvittu edistämään juonta. Olisin esimerkiksi halunnut tietää, millainen hänen oma taikuriesityksensä oli.

Mina on onneksi kirjassa oma kipakka ja aikaansaava itsensä, vaikka käyttääkin turhan paljon aikaa tunteidensa vatvomiseen. Tomin persoonallisuus on mystisesti kadonnut, joten Minan jatkuva "voi ei, rakkautemme ei koskaan voi olla" herätti lähinnä kysymyksen siitä, mikä Tomissa nyt niin ihanaa olikaan? Mihin ominaisuuksiin Mina on rakastunut? Mina on kirjassa parhaimmillaan nauttiessaan esiintymisestä ja juoksennellessaan katupoikien kanssa. Pidin siitä, miten Minan ja näiden poikien kautta tuotiin esiin paitsi Minan muuttunut elämäntilanne, myös ajan luokkajaot noin yleisesti. Mina on nyt vain vieras poikien maailmassa ja kun seikkailu on ohi, hän ei ole se, joka nukkuu paljaan taivaan alla.

Mutta niin, se kirjan puoliväli ja mitä sitten tapahtui. Jos et halua tietää mitään kirjan lopusta, juonipaljastusvaroitus on sitten tässä. En sentään kerro koko loppuratkaisua, mutta joitain sen elementtejä kyllä.

Olen edellisten osien kohdalla sanonut, että en pitänyt niiden loppuryminöistä. Lasereita ovista ja ikkunoista, outoja kultisteja jne., vähemmälläkin olisi pärjätty. Minun lukukokemukseni kannalta oli ikävää, että tässä kirjassa tuo rymistely alkoi puolessa välissä kirjaa ja kasvoi aina vain suurempiin mittoihin. Lopulta joka nurkan takana oli androidi lasereineen, kaikkivoipa alien tai deus ex Merlin. Joskus jopa kaikkea yhtä aikaa! Siinä vaiheessa, kun pihalammesta nousivat Camelotin linnan rauniot, suljin kirjan ja mietin pitäisikö se jättää kesken. 

No en jättänyt, mutta kieltämättä mietin nyt mielessäni vaihtoehtoista loppua sarjalle. Minua oikeasti harmittaa etten pitänyt tästä lopusta ollenkaan, koska Mikaman luoma maailma oli niin kiinnostava ennen kuin turbovaihde meni päälle. Suolana haavan päälle olivat vielä Wiktor ja Zofia. Pidin siitä, että he lähtivät eri teille Huijarin oppipojassa, koska he halusivat elämältään eri asioita. Se oli raikas tuulahdus ja erilainen loppuratkaisu "ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka" -loppujen meressä. Ja nyt sitten kävikin ilmi, että he ovat kaivanneet toisiaan viimeiset vuosikymmenet ja Zofian aviomies on sopivasti kuollut pois joitain vuosia sitten. Aviomies mainitaan noin kahdessa lauseessa, mikä oli hieman hämmentävää, koska muistaakseni kyseessä oli molempien nuoruudenystävä eikä Wiktor edes tiennyt hänen kuolleen. No mitäpä sitä turhaan suremaan, nyt tie on avoin aidolle onnelliselle lopulle!

Eli, puoleen väliin asti vetävästi kirjoitettu kirja ja pidän Minasta hahmona edelleen. Loppupuoli sen sijaan ei jättänyt erityisen hyvää mieltä. Olisi erityisen kiinnostavaa tietää, mitä kirjan nuori kohdeyleisö on tykännyt sarjan päätösosasta. Toimiko loppurymistely heidän mielestään hyvin?

Kirjan tiedot:

Anniina Mikama: Tinasotamiehet | WSOY 2020 | 397 sivua | Omasta hyllystä

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2020 - 6. kirjan nimi alkaa ja päättyy samalla kirjaimella [16/50]
* Popsugar Reading Challenge 2020 - a book with a robot, cyborg or AI character [15/50]
* Kirjahyllyn aarteet 2 [kirja 4]

Shaun Bythell: Elämäni kirjakauppiaana

Olisinko mielelläni kirjakauppias ammatiltani?

Shaun Bythell aloittaa kirjansa lainaamalla George Orwellia. Samalla minulle paljastuu, että Orwell toimi eläessään myös kirjakauppiaana. Enpäs tiennytkään.

Bythellin oma antikvariaatti sijaitsee Skotlannissa ja hän päätti pitää päiväkirjaa värikkäästä arjestaan kirjakauppiaana. Tämä kirja kattaa ajanjakson 5.2.2014 - 4.2.2015 ja joka päivän osalta kerrotaan tapahtumia, nettiostosten määrä sekä kaupassa käyneet asiakkaat ja päivän myynti. Kuvailuista päätellen Bythellin kirjakauppa ei ole mikään pieni loukko vaan muhkea labyrintti. Kansikuvassa asiakkaita on hämäävästi myös kaupan ylimmissä kerroksissa. Todellisuudessa Bythell asuu kauppansa yläpuolella. Kätevän lyhyt työmatka, mutta itse en kestäisi.

Päiväkirjamerkinnät vilisevät nimiä ja niiden muistamisessa on täysi työ. Minulla menivät koko ajan sekaisin Bythellin kirjalliset tuttavat, mutta toisaalta he eivät olletkaan niitä mielenkiintoisimpia. Eniten kirjassa esiintyi osa-aikainen myyjä Nicky, joka on kirjan perusteella Persoona isolla peellä. Mietin välillä, että mitähän Nicky on mahtanut tuumata siitä, että hän on päätynyt kansainväliseksi naurun aiheeksi. Kaipa kirjalla on hänen hyväksyntänsä. 

Kirjan huumori toimi suurimman osan ajasta, mutta välillä huomautukset olivat mielestäni turhan ilkeitä kun ottaa huomioon, että tästä tosiaan on mahdollista tunnistaa ihmiset. Etenkin paikalliset outolinnut kuvailtiin hyvinkin tarkasti. Ei niin, ettenkö olisi myös nauranut kirjaa lukiessani. Jollain tavalla näistä asiakastilanteista tuli tuttu olo, vaikka kirjastotädit ja divarisedät ovatkin eri lajia.

Kun korjasin rikososastolla hajonnutta hyllyä, kuulin miten iäkäs asiakas sekoitti E. L. Jamesin ja M. R. Jamesin keskustellessaan ystävänsä kanssa kauhukirjallisuudesta. Hän joko yllättyy iloisesti tai järkyttyy syvästi, kun pääsee kotiin mukanaan juuri ostamansa Fifty Shades of Grey.

(s. 209)

Bythell kertoo vetävästi arjesta kirjakaupan omistajana. Toisaalta löytyy näitä hauskoja juttuja, mutta toisaalta elämä on aika epävarmaa. Hän käyttää paljon aikaa Amazonin kiroamiseen, se kun polkee alas kivijalkakauppoja minkä ehtii. Monessa päiväkirjan kohdassa kerrotaan, miten asiakas käy Bythellin kaupassa kyselemässä hintoja aikeenaan ostaa kirja Amazonista hieman halvemmalla. Bythellillä tuntuu menevän kohtuullisen hyvin, mutta onhan tuo oikea ongelma ja kirjassa mainitaan, että yhä useammat kivijalkakaupat joutuvat sulkemaan ovensa.

Pidin paljon etenkin niistä kohdista, joissa Bythell lähtee tonkimaan myytävänä olevia kirjoja. Hän on selvästi alan asiantuntija ja ihan hämmästyin siitä, millaisia aarteita hän joskus löysi kuolinpesistä. Ei sentään inkunaabelia, mutta melkein. Oli kiinnostavaa lukea millaisia kirjakokoelmia ihmisillä on kotonaan. Joku on kerännyt rautatiekirjallisuutta, toinen kalakirjoja, kolmannella on eroottisia kirjoja. Tavallaan oli myös pysäyttävää huomata, miten halvalla Bythell ja oletettavasti muutkin kirjakauppiaat ostavat kirjoja. Jollekin rakas ja hartaasti kerätty, useita kirjalaatikoita täyttävä kokoelma ei välttämättä ole viittäkymppiä kalliimpi.

Jostain syystä minulle mieleenpainuvin asia oli Bythellin pyörittämä The Random Book Club, joka kuulosti kerrassaan hauskalta konseptilta. Kirjakerhon jäsenet saavat kerran kuussa Bythellin valitseman kirjan, jokainen siis eri kirjan, ja se voi olla aivan mikä tahansa. Minusta ajatus on loistava ja saattaisin itsekin liittyä sellaiseen.

Kirjan tiedot:

Shaun Bythell: Elämäni kirjakauppiaana | Kirjapaja 2019 | 340 sivua | Kirjastosta

englanninkielinen alkuteos: The Diary of a Bookseller (2017) | suomennos: Jaana Kapari-Jatta

Luettu myös mm:

Kirjarikas elämäni, Kulttuuri kukoistaa, Lumiomena

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2020 - 35. kirjassa käytetään sosiaalista mediaa [14/50]

* Pohjoinen lukuhaaste 2020 - 13. kirja, jossa käydään kirjastossa, antikvariaatissa tai kirjakaupassa [7/25]

* Popsugar Reading Challenge 2020 - a book about or involving social media [13/50]

Kirjassa käytetään Facebookia ja taistellaan FB-tilin herruudesta.

Max Brooks: Sukupolvi Z: zombisodan aikakirjat

Siitä puhutaan kriisinä, synkkinä vuosina ja kävelevänä ruttona.

Tarinassa nimettömäksi jäävä toimittaja kiertää maailmaa haastattelemassa tuhoisasta zombisodasta selvinneitä. Hän löytää niin taudin ensimmäisen uhrin nähneen lääkärin kuin esimerkiksi ihmisiä salakuljettaneen rikollisenkin. Haastattelujen kautta kuvataan maailmaan zombien noususta kirjan nykyhetkeen asti, jolloin elävät kuolleet on ehkä melkein taltutettu.

Tämä oli ehkä hyvin mauton valinta tähän maailmantilanteeseen, mutta luinpas nyt kuitenkin kun se on tuossa lukupinossa lojunut. Ja olen kyllä bongannut Decameroneen ja kumppaneihin tarttuneita, joten eivätköhän zombit mene siinä missä ruttokin. En ole suorastaan zombigenren fani, koska kauhu ei oikeastaan ole minun juttuni, mutta luen kuitenkin mieluummin elävistä kuolleista kuin vaikkapa moottorisahamurhaajista. Lisäksi on suuri selviytymistarinoiden fani. Rysäytä päähenkilö keskelle maailmanloppua tai viidakkoa, ja ainakin vilkaisen kirjaa. Tätä silmäilin joskus aikoja sitten kirjaston hyllyssä, mutta ostin sitten lopulta itselleni kun kohdalle sattui.

Tarinan rakenne on kiinnostava ja toimii juuri tälle kerrotulle tarinalle. Haastattelukehys antaa kertojalle tilaisuuden reissata ympäri maailmaa. Sitä kautta on luontevaa kertoa, miltä zombimaailmanloppu näytti eri puolilla maailmaa erilaisten ihmisten kertomana. Yllätys yllätys, "potilas Nolla" löytyy tässäkin Kiinasta. Yllätys yllätys, Venäjä määrää naiset syynytystalkoisiin ja vajoaa uskonnollisen lahkon otteeseen. Yllätys yllätys, sankarillisimmat sankarit löytyvät Amerikasta. Huomasi kyllä, mistä kirjailija on kotoisin.

Minä pidin tällaisesta sirpaleisesta kerronnasta, jossa hypättiin paikasta toiseen, joskin näkökulma oli perin amerikkalainen. Kirja on jaettu ajallisesti kahdeksaan osaan tyyliin "ennusmerkit" ja "suuri paniikki", joten ajallisesti kärryillä pysyi hyvin. Oli myös mielenkiintoista lukea hyvin erilaisista ihmisistä ja siitä, miten he selviytyivät zombi-invaasion myllytysestä. Suosikkini oli kiinalaisen sukellusveneen miehistö. Eipäs olisi tullut itselleni mieleenkään valita sellaista näkökulmaa. Samoin Pohjois-Korean mysteeri oli kiinnostava ja hauska idea. Ovatko korealaiset elossa maan alla, tietämättöminä ihmiskunnan pikkuhiljaisesta voitosta? Vaiko onko tunneleissa sittenkin miljoonia ja miljoonia zombeja odottamassa ulos pääsyä? 

Se, mikä minulla tässä kuitenkin tökkäsi ja aika pahastikin, oli kirjan sukupuolijakauma. Kirjassa on ehkä parisenkymmentä kertojaa (en laskenut, tuo on arvio). Vain neljä näistä on naisia. Kun katsoo noita äijäjuttuja, käytännössä minkä tahansa kertoja olisi voinut olla nainen ilman, että tarina olisi muuttunut siitä mitenkään. Mutta ei, mies sen pitää olla, koska mies on selviytyjäsankari. Erityisen harmittavaa tämä on siksi, että äijäjutuissa mainitaan ohimennen pari naishahmoa, joista olisin lukenut mieluummin kuin kyseisen tarinan kertojamiehestä. Viisikymppinen nunna, joka puolusti lapsia yhdeksän päivää aseenaan pelkkä kynttilänjalka ja joka päätyi sen jälkeen (edelleen nunnana) armeijan tarkka-ampujaksi? Lukisin. Armeijan koirankouluttaja, joka raivostui päällystön välinpitämättömyydestä niin, että ampui lopulta komentajansa? Lukisin. Mutta kun ei, piti kertoa mieshahmon tylsempi tarina.

Eli vetävästi kirjoitettu, sisältää kiinnostavia ideoita, älä lue jos haluat kirjan, jossa naisetkin tekevät jotain.

Kirjan tiedot:

Max Brooks: Sukupolvi Z: zombisodan aikakirjat | Johnny Kniga 2011 | 449 sivua | Omasta hyllystä

englanninkielinen alkuteos: World War Z: an Oral History of the Zombie War (2006) | suomennos: Helmi Keränen

Luettu myös mm.:

Taikakirjaimet, Yöpöydän kirjat, Fiktiivinen maailma

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2020 - 33. kirjassa tapahtuu muodonmuutos [13/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2020 - 15. kirja, jossa on kansalaisaktivismia [6/25]
* Popsugar Reading Challenge 2020 - a medical thriller [12/50]
* Kirjahyllyn aarteet 2 [kirja 3]

Kaari Utrio: Ilkeät sisarpuolet

"Kaikista pohjoisen kaupungeista Pori muistuttaa eniten Venetsiaa."

Vuosi on 1827 ja mamselli Emilia Dalman on ilmaisena palvelusväkenä kaukaisen sukulaisen hulppeassa kodissa. Harvoja iloja on vastikään Suomeen palannut kirjanpainaja Winter. Emilian tyrmäävän kaunis pikkusisko mamselli Matilda puolestaan opettaa Turussa Mamma Pulsin tyttökoulussa. Tyttöjen leskiäiti menee uusiin naimisiin Tukholmassa ja leskeydyttyään pikaisesti uudelleen, suuntaa Turkuun Emilian ja Matildan uuden siskopuolen Beatan kanssa. Kun Turku palaa alta, naisjoukko lähtee Helsinkiin etsimään onnea ja omaisuutta.

Tarina on jaettu kolmeen osaan. Ensin tutustutaan Emiliaan Porissa ja vaikka tarina käynnistyykin hyvin hitaasti, se on kuitenkin viihdyttävä. Emilia on älykäs nainen, mutta soveliaan hiljainen ja melko kuuliainenkin. Hän elää sukulaistensa armopaloilla eikä uskalla esimerkiksi pyytää palkkaa kotiopettajan työstään. Iloa elämään tuovat sedän antamat kirjoitustehtävät. Pidin siitä, miten Emilia käytti älykkyyttään, mutta toivoin koko ajan hänen edes joskus, kerran, pliis nyt sanovan jotain kärjekästä raivostuttaville hienostorouville. Oli kiva lukea päähenkilöstä, joka iloitsi kirjoittamisesta ja lukemisesta. Alusta asti oli tietenkin selvää, että Emilia saa Winterinsä, mutta tosirakkaudeksi uskoin sen silloin, kun Winter antoi Emilialle lahjaksi Jane Austenin Emman. Siinä mies, joka tiesi, mitä nainen halusi.

Toisessa osassa ollaan Turussa, jossa esitellään sekä Matilda että Beata. Oikeastaan kaikki Matilda-kohdat olivat suosikkikohtiani, mutta suosikeista suosikein oli tämä:

Matilda Dalman oli aikoinaan omituinen ja vastenmielinen lapsi siksi, ettei hän ylvästellyt kauneudellaan, mikä olisi ollut luonnollista, vaikkakin huonoa käytöstä. Sen sijaan pikku mamselli Dalman esiintyi kuin hänellä olisi jonkinlainen kiistämätön arvo ja olemassa olon oikeus ihan itsestään, ilman nöyryyttä ja kuuliaisuutta sekä muita naisten ja lasten hyveitä. Adelina af Holmeén ei voinut käsittää, mistä tyttö oli moisen luulon saanut; epäilemättä pastori Dalman kummallisine ja sopimattomine kasvatustapoineen oli vastuussa asiasta. 

(s. 236)

Matilda ei suostu nöyrtymään, valehtelemaan, keimailemaan tai pitämään itseään yhtään huonompana kuin onkaan. Hän haluaa opettaa ja sivistää, ei naida soveliasta miestä ja tulla tämän pikku vaimoksi. Matildan elämäntehtävä on antaa säätyläistytöille koulutusta ja tietoa, jota heidän äitinsä eivät koskaan saaneet. Utrio kuvaa kirjassa loistavasti naisten asemaa ja roolia, johon heidät pakotetaan. Yhdessä parhaista kohtauksista Mamma Puls toteaa, ettei hänen ja Matildan sovi nauraa seurapiiriäitien tietämättömyydelle; eihän heillä ole koskaan ollutkaan tilaisuutta oppia yhtään mitään maailmasta. Lopulta Matilda käyttää jäykkää roolijakoa häikäilemättömästi hyväkseen saadakseen juuri sen, mitä on aina halunnut. 

Kolmannessa osassa ollaan Turussa ja tutustutaan enemmän Beataan, Dalmanien uuteen sisarpuoleen. Beatalla ei ole komeaa sukupuuta, mutta rahaa on senkin edestä. En oikeastaan pitänyt hänestä, mutta sehän oli varmasti tarkoituskin. Beatakin on häikäilemätön pyrkiessään aatelismiehen vaimoksi, mutta hänen kompastuskivensä on juurikin tietämättömyys. Yrittäessään kaivaa maata Dalmanien jalkojen alta hän tekee hallaa vain itselleen, koska ei ymmärrä sisarpuoliaan lainkaan. Vaikka en hahmosta juuri pitänytkään, pidin kuitenkin hänenkin tarinansa lopusta. Sekin oli vaihteeksi vähän erilainen onnellinen loppu, jonka kautta näki sekä Beatan kasvun että toisenlaisen paikan, jollaisen nainen pystyi itselleen rakentamaan.

Noin yleisesti ottaen kirja oli vetävästi kirjoitettu ja hyvä kuvaus aikansa Suomesta. Etenkin Turun palon kuvaaminen oli onnistunutta, olin ihan täysillä mukana kun Emilia heitti päällyshameensa nurkkaan ja kiipesi sammuttamaan kattoa. Erot luokkien ja sukupuoltenkin välillä unohtuivat hetkeksi kun taisteltiin elonjäämisen puolesta. Pidin myös kirjan hahmoista ja siitä, miten heidän tarinansa etenivät ja päättyivät. Sellainen perinteinen romanssi oli tässä tarinassa sivuosassa ja tilaa sai nimenomaan naisen aseman kuvaaminen.

Kirjan tiedot:

Kaari Utrio: Ilkeät sisarpuolet | Tammi 2008 (1. p. 2007) | 374 sivua | Omasta hyllystä

Luettu myös mm.

Sallan lukupäiväkirja, Tarukirja, Kuutar lukee ynnä muut

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2020 - 24. kirja kirjailijalta, joka on kirjoittanut yli 20 kirjaa [12/50]

* Popsugar reading Challenge 2020 - a book by an author who has written over 20 books [11/50]
* Kirjahyllyn aarteet 2 [kirja 2]