 |
| Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä (Still Life, 2005) 367 s. Bazar 2019 Suomennos: Raimo Salminen Kirjastosta |
Jane Neal kohtasi luojansa varhaisaamun usvassa kiitospäivää edeltävänä sunnuntaina.
Pienen kanadalaisen Three Pines -kylän rauha häiriintyy kun joku ampuu Jane Nealin jousipyssyllä. Rikoskomisario Armand Gamachen tiimi arvelee ensin tapahtumaa metsästysonnettomuudeksi. Kukapa nyt haluaisi tappaa kaikkien rakastaman mukavan tätösen? Pian kuitenkin selviää, että kyläläisillä on koko joukko salaisuuksia ja joku murhasi Janen kylmäverisesti.
Heti alkuun on pakko sanoa, että suomennoksen nimestä huolimatta kukaan kirjassa ei taida kuolla kiitospäivänä. Kuolema kiitospäivänä on toki vetävämpi kuin esimerkiksi Kuolema juuri ennen kiitospäivää, mutta en siltikään pidä sellaisista kirjan nimistä, jotka eivät mitenkään vastaa kirjan sisältöä. Sen sijaan pidän paljon kirjan kansikuvasta, joka kiinnitti huomioni keväällä kun selasin kirjakatalogeja. Kivan värinen ja kuten kirjailijan nimikin, se antaa heti kuvan siitä, millaisen dekkarin pariin tässä ollaan sukeltamassa.
Luen harvemmin dekkareita ja silloin kun luen, kirjassa täytyy olla joku minua miellyttävä koukku. Tässä se on neitimarplemainen asetelma, jossa viehättävän kylän seesteisyys onkin vain kulissi, joka kätkee alleen vihaa ja salaisuuksia. Kirjan on ilmestynyt 14 vuotta sitten ja täytyy kyllä sanoa, että se näkyy mielestäni joissain vanhanaikaisissa sanavalinnoissa ja siinä, miten erilaisia vähemmistöjä kuvataan. Three Pines on metsän keskellä ja se asujaimistoon kuuluu täsmälleen yksi (1) musta nainen ja kaksi (2) avoimesti homoa miestä. He näkyvät kylän katukuvassa kuin vaahtokarkit salmiakkipussissa ja heistä revitäänkin muutama itsensä tiedostava vitsi. Toisaalta kirjailija tuo esiin myös sen, miten hyvin he tosiaan erottuvat joukosta ja millaisia ennakkoluuloja he ovat elämänsä aikana joutuneet kohtaamaan.
Pidin kirjan värikkäästä henkilökaartista ja etenkin rikoskomisario Gamachesta, joka lähestyy eläkeikää ja rupattelee mielellään ihmisten kanssa kahvikupposen äärellä onkien heistä enemmän tietoja kuin he olisivat halunneet paljastaakaan. Tarinalla on monta kertojanäkökulmaa ja suurin osa niistä oli niin hauskoja, että nauroin ääneen vaikka vitsi ei aina maailman omaperäisin tai tuorein ollutkaan.
"- - Ja hän oli puhdas. Tuoksui oikein saippualta. Hän tuli aina kaupunkiin muiden tukkijätkien kanssa Thompsonin työmaalta, ja koko porukka erottui joukosta, koska he eivät lemunneet härskiintyneelle karhunihralle. Kaye hinkkasi heidät varmaan lipeällä."
Gamache ihmetteli miten matalalla rima mahtoi olla, kun naisen viehättämiseen riitti se, ettei haissut karhunraadolta.
(s. 70)
Mukaan mahtuvat myös muun muassa aina töykeä ja suorasanainen Ruth sekä juuri Gamachen tiimiin liitetty harjoittelija, nuori konstaapeli Yvette Nichol. Jälkimmäinen on kertakaikkiaan raivostuttava, kaiken väärin ymmärtävä ja sosiaalisesti täysin kyvytön itsekeskeinen pyrkyri, joka on juuri näiden ominaisuuksiensa vuoksi täydellinen hahmo tähän kirjaan. Se, miten muut reagoivat häneen potkaisee juonen usein uusiin suuntiin, ja sekä Gamache että hänen oikea kätensä komisario Beauvoir ovat välillä valmiita repimään hiuksiaan Nicholin möläytysten vuoksi. Kirjan tylsimmät hahmot ovat taiteilijapariskunta Carol ja Peter, ja minulla on paha aavistus siitä, että heistä tulee sarjan tärkeimpiä keskushahmoja Gamachen tiimin ohella.
Juonellisesti tarina ei ole kovinkaan yllättävä, vaan kirjan vahvuus on sen hahmoissa ja Pennyn kerronnassa. "Kiltti mummeli tapetaan ja nyt keskitytäänkin hänen elämäänsä kuuluneisiin erikoisiin tyyppeihin" on kai jo oma dekkarilajinsakin.
Jatkoa odotellessa!
Luettu myös:
Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 42. kirjailijan nimi viehättää sinua [33/50]
Jotenkin nimestä tiesi heti, millaista dekkaria alkaa lukemaan. Ei Louise Penny voisi mitenkään olla raakojen citydekkareiden kirjoittaja.
* Kirjankansibingo - puu
