perjantai 30. joulukuuta 2016

Joulukooste


Tämä kuukausi oli lukemisen kannalta hiljaisempi, koska olin niin kiireinen muissa hommissa. Harmittaa, halusin nimittäin pitää yllä marraskuun lukuvauhtia. No, kaikkea ei voi saada eikä kaikessa onnistua. Toivottavasti ensi vuosi on sikäli rauhallisempi, että ehdin useammin istua alas ja vain nauttia lukemisesta.

emilie.rouge aloitti somessa #kirjakuvapäivässä-haasteen, johon osallistuin instassa. Tämä haaste jäi kesken niiden muiden kiireiden vuoksi. Kun kirjat joutuu pakkaamaan pois näkyvistä, niistä on hieman haastavaa ottaa kuvia.

Ensi vuodelle on luvassa ainakin muutama lukuhaaste. Uusimpana on Helmetin lukuhaaste 2017, johon en olekaan ennen osallistunut. Luulen, että haastekohdat täyttyvät ohimennen enkä osaa vielä sanoa riittääkö kiinnostukseni lähteä varta vasten hakemaan lukemista niitä vaikeimpia kohtia varten. Sen näkee ensi vuonna! Lista on joka tapauksessa kiinnostavan ja monipuolisen näköinen.


Luettu & blogattu

Julie Murphy: Dumplin
Ison tytön missikisat. Hyvä ja kantaaottava kirja, päähenkilö tosin ärsytti välillä.

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa: Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret
Yhden lapsen politiikka tavallisen kansan silmin. Kiinnostava aihe, hyvin kirjoitettu kirja.

torstai 15. joulukuuta 2016

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa

Mari Manninen:
Yhden lapsen kansa:
Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret
205 s.
Atena 2016
Kirjastosta

Varoitus: tätä kirjaa lukiessa voi välillä kuristaa kurkkua.

Olinpa kerrankin niin ajoissa liikkeellä, että varasin Finlandia-voittajan ennen kuin varausjono oli nälkävuoden pituinen. Vähän niin kuin vahingossa vieläpä, koska en edes tiennyt tämän olevan ehdokkaana varausta tehdessä. En lue kirjapalkintoehdokkaita tai -voittajia vain siksi, että ne ovat palkintoa havittelemassa. Aiheen täytyy olla kiinnostava ja tässä kirjassa oli.

Olen lukenut Kiinasta ja yhden lapsen politiikasta aika paljonkin, joten sinänsä kirjassa ei ollut minulle mitään uutta. Pakkoabortit, ostetut vaimot ja Kiinasta adoptoidut lapset ovat tuttuja asioita niin muista kirjoista kuin uutisistakin. Ei haitannut lukukokemusta yhtään! Pidin erityisesti Mannisen tavasta kirjoittaa ja lähestyä aihetta. Tietokirjallisuudella on harmillisen usein taipumusta kompastua omaan tieteellisyyteensä. Akateemisille ja asiaan oikein hyvin perehtyneille sillä ei ole väliä, mutta tällaisena tavallisena lukijana en tykkää jos lukiessa täytyy olla sivistyssanakirja vieressä. Tällä kirjalla ei sitä ongelmaa ole. Kieli on ymmärrettävää ja Manninen kirjoittaa niin viihdyttävästi, että tämän lukee helposti yhdessä illassa. 

Manninen on haastatellut kirjassa useita perheitä, joita yhden lapsen politiikka on koskettanut. Tai no, tietenkin politiikka on koskettanut tavalla tai toisella jokaista kiinalaista perhettä. Kirjaan on haettu erilaisia näkökulmia aiheeseen. Ääneen pääsevät niin nainen, jonka lapsi tapettiin kohtuun raskauden viime hetkillä, kuin mies, joka joutui ostamaan pojalleen vaimon Thaimaasta kotiseudullaan vallitsevan naispulan vuoksi. Tavallaan tuttuja tragedioita enemmän minua kiinnostivat tarinat, joissa yhden lapsen politiikasta on koettu olevan henkilökohtaista hyötyä itselle. Esimerkiksi Veljettömät-lukuun Manninen on haastatellut naisia, joilla menee todella hyvin siksi, että heillä ei ole veljiä kilpailemassa vanhempien huomiosta. He ovat saaneet kaiken sen rahan ja vaivannäön, joka Kiinan kulttuurissa annetaan perinteisesti poikalapselle. Armottomat-luvussa haastatellaan naista, jonka tehtävänä oli valvoa kylänsä raskauksia ja jopa naisten kuukautiskiertoja. Hän piti pientä perhekokoa hyvänä, koska se vapautti naiset alituisista raskauksista ja lastenhoidosta. Erityisen mielekäs osa hänen työtään olikin naisten valistaminen pienen perheen positiivisista puolista naisten itsensä kannalta. Tällaisia tarinoita kuulee harvemmin.

Kokonaisuutena pidin kirjasta paljon. Hyvä ja monipuolinen tietopaketti etenkin jos yhden lapsen politiikka ei ole tuttu aihe.


Luettu myös mm.:

torstai 8. joulukuuta 2016

Julie Murphy: Dumplin

Julie Murphy:
Dumplin
(Dumplin', 2015)
336 s.
Otava 2016
Kirjastosta

Kaikki elämäni parhaat asiat ovat saaneet alkunsa jostain Dolly Partonin laulusta.

Vähäsen venähti tästä kirjasta bloggaaminen. Luin tämän viime kuussa ja myös lukemiseen meni useampi päivä, vaikka kirja ei pitkä olekaan. Ihastuin heti kirjan omistuslauseeseen "isoperseisille tytöille" ja myös tuo alaotsikko/tunnuslause "isosti tai ei ollenkaan" lupasi huumoria ja asennetta isona elämisestä.

Päähenkilö Will nimittäin on iso tyttö. Häneltä löytyy niin reittä kuin vatsamakkaroitakin, ja hän on oppinut hyväksymään ne. Hän on läski, entä sitten? Willin itsetunto ei kuitenkaan ole niin hyvä kuin hän luulee. Kun suhde työpaikan komistukseen kuumenee, Will on tuskallisen tietoinen vartalostaan ja muiden mielipiteistä. Eihän läski voi seurustella hottiksen kanssa. Protestina sekä pikkukaupungin pinnallisuudelle että omalle epävarmuudelleen Will ilmoittautuu mukaan äitinsä järjestämiin missikisoihin. 

Sanotaan nyt ensin mikä minua tässä kirjassa ärsytti. Se, että Will vaahtoaa heti alussa olevansa niin suvaitsevainen ja ennakkoluuloton että. Todellisuudessa hän on aivan yhtä tuomitsevainen kuin muutkin. Jos joku on erilainen, Will määrittelee hänet isojen hampaiden tai tyylittömien vaatteiden kautta. Kauniit ja hoikat naiset ovat tietenkin tyhmiä luuviuluja. Tämä olisi ollut mielenkiintoinen luonnevika jos sitä olisi kohdeltu sellaisena. Kirja kuitenkin esittää asian niin, että Will hyväksyy ihmisten erilaisuuden koko ajan vaikka on tuskallisen ilmiselvää ettei hän tee niin. Olisin mieluummin lukenut kirjan, jossa päähenkilöllä tajuaa olevansa hemmetin tekopyhä ja tekee työtä päästäkseen tästä. No, kaikkea ei kai voi saada.

Eniten pidin siitä, että kirja ei oikeastaan kertonut romanttisesta rakkaudesta vaikka takakannen perusteella niin olisi voinut luullakin. Enemmänkin tämä on tarina ystävyydestä ja kipeästä äiti-tytär-suhteesta. Missiksi kelpaava kaunotar Ellie on ollut Willin paras ystävä jo vuosien ajan. Edes Ellien poikaystävä ei ole tullut tyttöjen väliin. Ei ennen kuin nyt, kun seksi astuu kuvaan ja Will tuntee jäävänsä lapsuuteen Ellien harppoessa aikuisuuteen. Minusta oli virkistävää lukea kirja ystävyydestä, joka ei ollut täydellistä. Mitä voi tehdä kun ystävyys ei olekaan enää tuki ja turva, vaan pallo jalassa? Kestääkö se kaiken ja voiko kaikkea sanottua unohtaa ja antaa anteeksi?

Samaan aikaan kun Willin ja Ellien välit muuttuvat, Willin äiti uppoutuu missikisojen järjestämiseen. Entinen missi ei voi ymmärtää lihavaa tytärtään. Miksi Will ei laihdu, miksi Will ei ole sellainen kuin äiti haluaisi? Miksi Will ei ole täydellinen? Toisaalla Will melkein vihaa äitiään, joka saa hänet tuntemaan itsensä rumaksi ja kömpelöksi. Yritä siinä rakentaa vahvaa itsetuntoa kun oma äiti vaihtaa aina kanavan laihdutusohjelmaan ja vahtii jääkaapin sisältöä. Miksi äiti ei voi rakastaa Williä sellaisena kuin hän on? Jos Will ei kelpaa edes äidilleen, kenelle sitten? 

Hyvä ja hauska kirja tärkeästä aiheesta, mutta ei ihan niin hyvä kuin olin toivonut. Kuitenkin soisin etenkin nuorten lukevan tämän ja saavan vähän erilaista perspektiiviä kauneuteen ja kasvamiseen. Median antama kuva hyväksyttävästä kauneudesta etenkin naisten kohdalla on hyvin yksipuolinen. Dumplin haastaa tämän kuvan sillä eihän täydelliseen bikinivartaloon todellakaan tarvita muuta kuin vartalo ja bikinit.


Luettu myös mm.:

torstai 1. joulukuuta 2016

Marraskooste

Hämärän jälkeen-lukuhaaste päättyi ja haastekoontini on täällä. Yhteenvetona voin todeta, että kauhukirjallisuus ei vain kerta kaikkiaan ole minun lajini...


Hyppäsin #30sivuapäivässä-haasteen kelkkaan. Instagramin päivitin melkein joka päivä, blogiin sen sijaan tein viikkopäivitykset.

Päivitys #1: 1.-6.11.
Päivitys #2: 7.-13.11.
Päivitys #3: 14.-20.11
Päivitys #4: 21.-27.11.
Päivitys #5: 28.-30.11. + haastekoonti


Hyppäsin myös mukaan Novellihaasteeseen. Novellit(kin) ovat vähän sellainen laji, että niitä tulee luettua harvoin jos ollenkaan.


Lisäksi hairahduin Paperilta ruutuun-lukuhaasteeseen. Katson aika vähän telkkaria, joten kirjojen täytyy vakuuttaa minut ihan omilla ansioillaan eikä siksi, että ne olisivat osa jotain jota seuraan.


Luettu

H. G. Wells: Tohtori Moreaun saari
Haaksirikkoinen hirviöiden saarella. Yllättävän viihdyttävä, mutta selvästi oman aikansa tuotos.

Uskonsota keittiössä: vanhoillislestadiolaisuudesta erkaantuneiden kokemuksia
Millaista on erota vanhoillislestadiolaisesta? Helppoa, vaikeaa, koko elämän mullistavaa.

Riikka Hedman: Sämpy: kissan vuosi
Pörrökissan seikkailut. Aivan upea kuvitus, kissamaisuus oikein huokuu niistä.

Teheranin kodeissa, Kairon kaduilla: nuorten elämää islamin maissa
Eri maa, sama uskonto, erilainen elämä. Ei mitenkään iloista luettavaa, mutta antoi ajattelemisen aiheita.

Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa
Kaksi naista vs. malaria ja suru. Kaunista kieltä ja ehjä kokonaisuus, loppuratkaisuun en lämmennyt kokonaan.

Hugh Howey: Hiekka
Hiekan peittämä dystopiamaailma. Maailma olikin tässä kiinnostavinta, naishahmot raivostuttavan avuttomia.

Genevieve Cogman: The Masked City
Kirjastonhoitaja kidnapattua lohikäärmettä pelastamassa. Hauska seikkailukirja, onneksi jatko-osa ilmestyy kohta.

Michael Cunningham: Villijoutsenet ja muita kertomuksia
Mitä tapahtuu onnellisen lopun jälkeen? Satuja aikuiseen makuun, suurimmasta osasta tykkäsin.

Kai Vaalio: Zombailut: tummaa paahtoa
Reppureissulla Latinailaisessa Amerikassa. Hyvä kirja, seksi- ja eritevitsit tosin alkoivat pitemmän päälle puuduttaa.

#30sivua päivässä (28.-30.11. + haastekoonti)


28.11. Eilen aloitettu The rest of us just live here jatkuu. Ainakin toistaiseksi olen tykännyt kirjasta.

29.11. Väsyilta enkä jaksanut keskittyä kaunokirjallisuuden lukemiseen. Patrick Nessin kirja on edelleen kesken, mutta lukaisin juuri lainaamani mangapokkarin Titaanien sota: Levin tarina, osa 01:n. Kannattaa näköjään pitää jokin sarjakuva varalla niitä hetkiä varten kun kirjaan ei vain huvita tarttua. Sarjakuva menee alas helpommin ja luettua tulee päivittäin.

30.11. Ja niinhän siinä kävi, että viimeisenä päivänä en sitten lukenut mitään. Tämä päivä oli raskas ja kiireinen monella tavalla, joten lukuinto oli absoluuttisen nollapisteen tienoilla. Lohduttaudun sillä, että olen kuitenkin lukenut monena päivänä reilusti yli 30 sivua.

28.-30.11.
The rest of us just live here on edelleen kesken.

Noin kokonaisuutena täytyy sanoa, että tykkäsin tästä haasteesta todella paljon.

Sen kannustama tartuin kirjaan tai sarjakuvaan joka ilta, ja aina se oli mukavaa. Pisti miettimään miksi en tee niin ilman haastetta? Useimmiten tuntuu helpommalta hyppiä netissä linkistä toiseen tai (harvemmin) katsoa telkkarista jotain ihan älytöntä. Mikä on aivan typerää, koska nautin lukemisesta! Se on helppoa, se ei ole mikään raskas taakka tai tylsä kotiaskare, joka vain pitää tehdä. Hyvä kirja on joka tavalla parempi vaihtoehto kuin TV-sarja, josta en pidä tai johon en edes kiinnitä mitään huomiota sitä katsoessani. 

Luulen, että tästä haasteesta teki erityisen mielekkään sen lukupäiväkirjamaisuus. Instaan napatut kuvat ja tänne tehdyt viikkopäivytykset (säilytin ne luonnoksina ja täydensin joka päivä) motivoivat lukemaan, koska näin oman edistymiseni. Ehkä pitäisi ostaa jokin nätti muistikirja ja pitää oikeaa lukupäiväkirjaa? Pohtimisen arvoinen asia.

Lisäksi se pieni juttu, jonka tuossa yllä mainitsinkin, oli sarjakuvien lukemisen helppous. Täytynee pitää huolta, että lukupinosta löytyisi useimmiten ainakin yksi sarjakuva. Jos ei innosta lukea kirjaa, voi sitten valita sen.

Yhteenvetona: helppo ja hyödyllinen haaste, osallistuisin uudelleen.

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

#30sivuapäivässä (21.-27.11)

Lukuviikko oli vähän nihkeä, mutta eteni kuitenkin!


21.11. Luin lounastaolla Mondoa, jossa mainittiin vuoden matkakirjan tittelin voittanut Kai Vaalion Zombailut: tummaa paahtoa. Sarjakuva löytyi kirjastosta ja luin sen illalla kokonaan vaikka se paksu olikin.

22.11. Ei ollut fiilistä aloittaa kokonaan uutta kirjaa, joten luin Deadman Wonderland-mangasarjan kaksi viimeistä osaa. Viimeinkin! Ovat odottaneet pöydällä ostohetkistä alkaen, mutta en vain ole saanut luettua niitä.

23.11. Aloitin Julie Murphyn Dumplinin lukemisen ja pääsin sivun 30 paikkeille.

24.11. Matka Dumplinin parissa jatkuu. Kirja onkin ihan erilainen kuin olisin takakannen perusteella kuvitellut.
 
25.11. Dumplin edelleen. Kävin katsomassa Ihmeotukset ja niiden olinpaikat, joten lukuilta jäi lyhyeksi. Elokuva oli hyvä joten eipä haittaa. :D

26.11. No niin, Dumplin on viimein luettu. Monta päivää menikin vaikka kirja ei ollut tuota paksumpi.

27.11. Aloitin Patrick Nessin kirjan The rest of us just live here. Kirjailijan Hirviön kutsua on kehuttu kovasti ja vaikka olenkin jo lainannut sen, nyt en halua lukea surullista kirjaa.

21.-27.11.

Kai Vaalio: Zombailut: tummaa paahtoa

Kai Vaalio:
Zombailut: tummaa paahtoa
320 s.
Johnny Kniga 2015
Kirjastosta

Tuossa päivänä muutamana selailin Mondoa ruokatunnillani ja huomasin, että tämä oli valittu vuoden matkakirjaksi. Uteliaisuus voitti, tämä kun on sarjakuva-albumi, ja lainasin tämän iltalukemiseksi. Koko ilta tähän menikin, sen verran paksu opus on. En juuri lue matkakirjallisuutta, joten sen puoleen en osaa sanoa oliko voitto ansaittu vai ei. Kirjassa oli paljon hauskoja kohtia, mutta ihan kaikki sen huumori ei ollut omaan makuuni. En ole mikään siveyden sipuli, mutta seksi- ja kakkajuttuja jaksan vain tiettyyn pisteeseen asti. Kirja ei ole lapsille tarkoitettu, joten koko perheen matkaoppaaksi tätä ei kannata valita.


s. 191
Seksivitsi, jossa ei näkynyt eritteitä, tissejä tms.!

Tämä on siis Vaalion itsensä kuvittama matkakertomus hänen seikkailuistaan Latinalaisessa Amerikassa. Vaalion matkareitti kulkee Kuubasta Peruun ja oikean reppureissaajan tavoin hän yöpyy milloin missäkin, myös niissä vähemmän houkuttelevissa paikoissa. Pidin erityisesti siitä, miten kirjassa ollaan reppureissaajan mielen sisällä. Miksi kukaan lähtee matkaan repun ja epämääräisen suunnitelman kanssa? Miten kukaan uskaltaa matkustaa yksin huumekartellien hallitsemilla alueilla? Millaista on olla aina hieman epävarma huomisesta? Minä en ole sellainen ihminen, joka uskaltaisi heittäytyä matkustamiseen tuolla tavoin, mutta nostan kyllä hattua niille, jotka ovat!

Vaalio ei kuvaile vain omia ja muiden reissaajien toilailuja, vaan myös paikallista elämää. Vaikka tekijöiden ote, no, kaikkeen on aivan erilainen, kirja muistutti minua Guy Delislen matkasarjakuvista. Molemmissa on paljon yhteiskuntakritiikkiä ja huomioita siitä, miten meille käsittämättömät asiat ovat paikallisille normaalia elämää. Vaalio reissaa paikoissa, joissa bussiyhtiöt maksavat huumeparoneille suojelurahaa ja joissa viisi tapettua ihmistä päivässä on edistystä, aiemminhan kuolleita tuli aina kaksinumeroinen luku. Kaikki ei tietenkään ole pelkkää köyhyyttä ja kurjuutta, mutta nuo jäivät kuitenkin päällimmäisinä mieleen.

Zombailut on ehdottomasti lukemisen arvoinen opus, jos siis kestää ne seksi- ja kakkavitsit. Vaalio antaa kirjassa on myös hyödyllisiä neuvoja matkailijoille. Oma suosikkini oli tämä:

s. 149
Koskaan ei voi tietää milloin tästä neuvosta on hyötyä.