torstai 8. joulukuuta 2016

Julie Murphy: Dumplin

Julie Murphy:
Dumplin
(Dumplin', 2015)
336 s.
Otava 2016
Kirjastosta

Kaikki elämäni parhaat asiat ovat saaneet alkunsa jostain Dolly Partonin laulusta.

Vähäsen venähti tästä kirjasta bloggaaminen. Luin tämän viime kuussa ja myös lukemiseen meni useampi päivä, vaikka kirja ei pitkä olekaan. Ihastuin heti kirjan omistuslauseeseen "isoperseisille tytöille" ja myös tuo alaotsikko/tunnuslause "isosti tai ei ollenkaan" lupasi huumoria ja asennetta isona elämisestä.

Päähenkilö Will nimittäin on iso tyttö. Häneltä löytyy niin reittä kuin vatsamakkaroitakin, ja hän on oppinut hyväksymään ne. Hän on läski, entä sitten? Willin itsetunto ei kuitenkaan ole niin hyvä kuin hän luulee. Kun suhde työpaikan komistukseen kuumenee, Will on tuskallisen tietoinen vartalostaan ja muiden mielipiteistä. Eihän läski voi seurustella hottiksen kanssa. Protestina sekä pikkukaupungin pinnallisuudelle että omalle epävarmuudelleen Will ilmoittautuu mukaan äitinsä järjestämiin missikisoihin. 

Sanotaan nyt ensin mikä minua tässä kirjassa ärsytti. Se, että Will vaahtoaa heti alussa olevansa niin suvaitsevainen ja ennakkoluuloton että. Todellisuudessa hän on aivan yhtä tuomitsevainen kuin muutkin. Jos joku on erilainen, Will määrittelee hänet isojen hampaiden tai tyylittömien vaatteiden kautta. Kauniit ja hoikat naiset ovat tietenkin tyhmiä luuviuluja. Tämä olisi ollut mielenkiintoinen luonnevika jos sitä olisi kohdeltu sellaisena. Kirja kuitenkin esittää asian niin, että Will hyväksyy ihmisten erilaisuuden koko ajan vaikka on tuskallisen ilmiselvää ettei hän tee niin. Olisin mieluummin lukenut kirjan, jossa päähenkilöllä tajuaa olevansa hemmetin tekopyhä ja tekee työtä päästäkseen tästä. No, kaikkea ei kai voi saada.

Eniten pidin siitä, että kirja ei oikeastaan kertonut romanttisesta rakkaudesta vaikka takakannen perusteella niin olisi voinut luullakin. Enemmänkin tämä on tarina ystävyydestä ja kipeästä äiti-tytär-suhteesta. Missiksi kelpaava kaunotar Ellie on ollut Willin paras ystävä jo vuosien ajan. Edes Ellien poikaystävä ei ole tullut tyttöjen väliin. Ei ennen kuin nyt, kun seksi astuu kuvaan ja Will tuntee jäävänsä lapsuuteen Ellien harppoessa aikuisuuteen. Minusta oli virkistävää lukea kirja ystävyydestä, joka ei ollut täydellistä. Mitä voi tehdä kun ystävyys ei olekaan enää tuki ja turva, vaan pallo jalassa? Kestääkö se kaiken ja voiko kaikkea sanottua unohtaa ja antaa anteeksi?

Samaan aikaan kun Willin ja Ellien välit muuttuvat, Willin äiti uppoutuu missikisojen järjestämiseen. Entinen missi ei voi ymmärtää lihavaa tytärtään. Miksi Will ei laihdu, miksi Will ei ole sellainen kuin äiti haluaisi? Miksi Will ei ole täydellinen? Toisaalla Will melkein vihaa äitiään, joka saa hänet tuntemaan itsensä rumaksi ja kömpelöksi. Yritä siinä rakentaa vahvaa itsetuntoa kun oma äiti vaihtaa aina kanavan laihdutusohjelmaan ja vahtii jääkaapin sisältöä. Miksi äiti ei voi rakastaa Williä sellaisena kuin hän on? Jos Will ei kelpaa edes äidilleen, kenelle sitten? 

Hyvä ja hauska kirja tärkeästä aiheesta, mutta ei ihan niin hyvä kuin olin toivonut. Kuitenkin soisin etenkin nuorten lukevan tämän ja saavan vähän erilaista perspektiiviä kauneuteen ja kasvamiseen. Median antama kuva hyväksyttävästä kauneudesta etenkin naisten kohdalla on hyvin yksipuolinen. Dumplin haastaa tämän kuvan sillä eihän täydelliseen bikinivartaloon todellakaan tarvita muuta kuin vartalo ja bikinit.


Luettu myös mm.:

torstai 1. joulukuuta 2016

Marraskooste

Hämärän jälkeen-lukuhaaste päättyi ja haastekoontini on täällä. Yhteenvetona voin todeta, että kauhukirjallisuus ei vain kerta kaikkiaan ole minun lajini...


Hyppäsin #30sivuapäivässä-haasteen kelkkaan. Instagramin päivitin melkein joka päivä, blogiin sen sijaan tein viikkopäivitykset.

Päivitys #1: 1.-6.11.
Päivitys #2: 7.-13.11.
Päivitys #3: 14.-20.11
Päivitys #4: 21.-27.11.
Päivitys #5: 28.-30.11. + haastekoonti


Hyppäsin myös mukaan Novellihaasteeseen. Novellit(kin) ovat vähän sellainen laji, että niitä tulee luettua harvoin jos ollenkaan.


Lisäksi hairahduin Paperilta ruutuun-lukuhaasteeseen. Katson aika vähän telkkaria, joten kirjojen täytyy vakuuttaa minut ihan omilla ansioillaan eikä siksi, että ne olisivat osa jotain jota seuraan.


Luettu

H. G. Wells: Tohtori Moreaun saari
Haaksirikkoinen hirviöiden saarella. Yllättävän viihdyttävä, mutta selvästi oman aikansa tuotos.

Uskonsota keittiössä: vanhoillislestadiolaisuudesta erkaantuneiden kokemuksia
Millaista on erota vanhoillislestadiolaisesta? Helppoa, vaikeaa, koko elämän mullistavaa.

Riikka Hedman: Sämpy: kissan vuosi
Pörrökissan seikkailut. Aivan upea kuvitus, kissamaisuus oikein huokuu niistä.

Teheranin kodeissa, Kairon kaduilla: nuorten elämää islamin maissa
Eri maa, sama uskonto, erilainen elämä. Ei mitenkään iloista luettavaa, mutta antoi ajattelemisen aiheita.

Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa
Kaksi naista vs. malaria ja suru. Kaunista kieltä ja ehjä kokonaisuus, loppuratkaisuun en lämmennyt kokonaan.

Hugh Howey: Hiekka
Hiekan peittämä dystopiamaailma. Maailma olikin tässä kiinnostavinta, naishahmot raivostuttavan avuttomia.

Genevieve Cogman: The Masked City
Kirjastonhoitaja kidnapattua lohikäärmettä pelastamassa. Hauska seikkailukirja, onneksi jatko-osa ilmestyy kohta.

Michael Cunningham: Villijoutsenet ja muita kertomuksia
Mitä tapahtuu onnellisen lopun jälkeen? Satuja aikuiseen makuun, suurimmasta osasta tykkäsin.

Kai Vaalio: Zombailut: tummaa paahtoa
Reppureissulla Latinailaisessa Amerikassa. Hyvä kirja, seksi- ja eritevitsit tosin alkoivat pitemmän päälle puuduttaa.

#30sivua päivässä (28.-30.11. + haastekoonti)


28.11. Eilen aloitettu The rest of us just live here jatkuu. Ainakin toistaiseksi olen tykännyt kirjasta.

29.11. Väsyilta enkä jaksanut keskittyä kaunokirjallisuuden lukemiseen. Patrick Nessin kirja on edelleen kesken, mutta lukaisin juuri lainaamani mangapokkarin Titaanien sota: Levin tarina, osa 01:n. Kannattaa näköjään pitää jokin sarjakuva varalla niitä hetkiä varten kun kirjaan ei vain huvita tarttua. Sarjakuva menee alas helpommin ja luettua tulee päivittäin.

30.11. Ja niinhän siinä kävi, että viimeisenä päivänä en sitten lukenut mitään. Tämä päivä oli raskas ja kiireinen monella tavalla, joten lukuinto oli absoluuttisen nollapisteen tienoilla. Lohduttaudun sillä, että olen kuitenkin lukenut monena päivänä reilusti yli 30 sivua.

28.-30.11.
The rest of us just live here on edelleen kesken.

Noin kokonaisuutena täytyy sanoa, että tykkäsin tästä haasteesta todella paljon.

Sen kannustama tartuin kirjaan tai sarjakuvaan joka ilta, ja aina se oli mukavaa. Pisti miettimään miksi en tee niin ilman haastetta? Useimmiten tuntuu helpommalta hyppiä netissä linkistä toiseen tai (harvemmin) katsoa telkkarista jotain ihan älytöntä. Mikä on aivan typerää, koska nautin lukemisesta! Se on helppoa, se ei ole mikään raskas taakka tai tylsä kotiaskare, joka vain pitää tehdä. Hyvä kirja on joka tavalla parempi vaihtoehto kuin TV-sarja, josta en pidä tai johon en edes kiinnitä mitään huomiota sitä katsoessani. 

Luulen, että tästä haasteesta teki erityisen mielekkään sen lukupäiväkirjamaisuus. Instaan napatut kuvat ja tänne tehdyt viikkopäivytykset (säilytin ne luonnoksina ja täydensin joka päivä) motivoivat lukemaan, koska näin oman edistymiseni. Ehkä pitäisi ostaa jokin nätti muistikirja ja pitää oikeaa lukupäiväkirjaa? Pohtimisen arvoinen asia.

Lisäksi se pieni juttu, jonka tuossa yllä mainitsinkin, oli sarjakuvien lukemisen helppous. Täytynee pitää huolta, että lukupinosta löytyisi useimmiten ainakin yksi sarjakuva. Jos ei innosta lukea kirjaa, voi sitten valita sen.

Yhteenvetona: helppo ja hyödyllinen haaste, osallistuisin uudelleen.

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

#30sivuapäivässä (21.-27.11)

Lukuviikko oli vähän nihkeä, mutta eteni kuitenkin!


21.11. Luin lounastaolla Mondoa, jossa mainittiin vuoden matkakirjan tittelin voittanut Kai Vaalion Zombailut: tummaa paahtoa. Sarjakuva löytyi kirjastosta ja luin sen illalla kokonaan vaikka se paksu olikin.

22.11. Ei ollut fiilistä aloittaa kokonaan uutta kirjaa, joten luin Deadman Wonderland-mangasarjan kaksi viimeistä osaa. Viimeinkin! Ovat odottaneet pöydällä ostohetkistä alkaen, mutta en vain ole saanut luettua niitä.

23.11. Aloitin Julie Murphyn Dumplinin lukemisen ja pääsin sivun 30 paikkeille.

24.11. Matka Dumplinin parissa jatkuu. Kirja onkin ihan erilainen kuin olisin takakannen perusteella kuvitellut.
 
25.11. Dumplin edelleen. Kävin katsomassa Ihmeotukset ja niiden olinpaikat, joten lukuilta jäi lyhyeksi. Elokuva oli hyvä joten eipä haittaa. :D

26.11. No niin, Dumplin on viimein luettu. Monta päivää menikin vaikka kirja ei ollut tuota paksumpi.

27.11. Aloitin Patrick Nessin kirjan The rest of us just live here. Kirjailijan Hirviön kutsua on kehuttu kovasti ja vaikka olenkin jo lainannut sen, nyt en halua lukea surullista kirjaa.

21.-27.11.

Kai Vaalio: Zombailut: tummaa paahtoa

Kai Vaalio:
Zombailut: tummaa paahtoa
320 s.
Johnny Kniga 2015
Kirjastosta

Tuossa päivänä muutamana selailin Mondoa ruokatunnillani ja huomasin, että tämä oli valittu vuoden matkakirjaksi. Uteliaisuus voitti, tämä kun on sarjakuva-albumi, ja lainasin tämän iltalukemiseksi. Koko ilta tähän menikin, sen verran paksu opus on. En juuri lue matkakirjallisuutta, joten sen puoleen en osaa sanoa oliko voitto ansaittu vai ei. Kirjassa oli paljon hauskoja kohtia, mutta ihan kaikki sen huumori ei ollut omaan makuuni. En ole mikään siveyden sipuli, mutta seksi- ja kakkajuttuja jaksan vain tiettyyn pisteeseen asti. Kirja ei ole lapsille tarkoitettu, joten koko perheen matkaoppaaksi tätä ei kannata valita.


s. 191
Seksivitsi, jossa ei näkynyt eritteitä, tissejä tms.!

Tämä on siis Vaalion itsensä kuvittama matkakertomus hänen seikkailuistaan Latinalaisessa Amerikassa. Vaalion matkareitti kulkee Kuubasta Peruun ja oikean reppureissaajan tavoin hän yöpyy milloin missäkin, myös niissä vähemmän houkuttelevissa paikoissa. Pidin erityisesti siitä, miten kirjassa ollaan reppureissaajan mielen sisällä. Miksi kukaan lähtee matkaan repun ja epämääräisen suunnitelman kanssa? Miten kukaan uskaltaa matkustaa yksin huumekartellien hallitsemilla alueilla? Millaista on olla aina hieman epävarma huomisesta? Minä en ole sellainen ihminen, joka uskaltaisi heittäytyä matkustamiseen tuolla tavoin, mutta nostan kyllä hattua niille, jotka ovat!

Vaalio ei kuvaile vain omia ja muiden reissaajien toilailuja, vaan myös paikallista elämää. Vaikka tekijöiden ote, no, kaikkeen on aivan erilainen, kirja muistutti minua Guy Delislen matkasarjakuvista. Molemmissa on paljon yhteiskuntakritiikkiä ja huomioita siitä, miten meille käsittämättömät asiat ovat paikallisille normaalia elämää. Vaalio reissaa paikoissa, joissa bussiyhtiöt maksavat huumeparoneille suojelurahaa ja joissa viisi tapettua ihmistä päivässä on edistystä, aiemminhan kuolleita tuli aina kaksinumeroinen luku. Kaikki ei tietenkään ole pelkkää köyhyyttä ja kurjuutta, mutta nuo jäivät kuitenkin päällimmäisinä mieleen.

Zombailut on ehdottomasti lukemisen arvoinen opus, jos siis kestää ne seksi- ja kakkavitsit. Vaalio antaa kirjassa on myös hyödyllisiä neuvoja matkailijoille. Oma suosikkini oli tämä:

s. 149
Koskaan ei voi tietää milloin tästä neuvosta on hyötyä.


lauantai 26. marraskuuta 2016

Michael Cunningham: Villijoutsenet ja muita kertomuksia

Michael Cunningham:
Villijoutsenet ja muita kertomuksia
(A Wild Swan and Other Tales, 2015)
151 s.
Gummerus 2016
Kirjastosta

Useimmilla meistä ei ole hätää.

En ole kovinkaan innokas novellien lukija, mutta nyt Novellihaasteen myötä ajattelin lukea ainakin pari kokoelmaa. Tämä on saanut ymmärtääkseni hyviä arvosteluja, mutta niitäkin enemmän tämän valintaan vaikutti aihe. Tykkään satujen uudelleenkerronnoista, etenkin kun niissä palataan tarinoiden juurille ennen kuin Disney ynnä muut pääsivät tekemään niistä seurapiirikelpoisia.

Cunninghamin novellit ovat selvästi aikuisyleisölle kirjoitettuja eli jos kukaan ikinä yrittää ottaa tätä iltalukemisiksi lapsille, pysäyttäkää hänet. Tarinat ovat väkivaltaisia ja seksipitoisia (vaan eivät seksikkäitä), ja suurin osa on lisäksi hyvin ankeita. Oikeastaan nämä olivat täydellisiä luettavia pimeisiin iltoihin. Ikkunaan hakkaava vesisade olisi vain parantanut tunnelmaa. Jos haluat lukemaasi tarinaan onnellisen lopun, älä lue tätä kirjaa. Jos sen sijaan haluat lukea siitä, mitä tapahtui onnellisen lopun jälkeen tai sen sijaan, tämä on loistava valinta.

Ihan kaikille novelleille en lämmennyt, mutta joukossa oli monia mieleenpainuviakin. Jos pitäisi valita oma top kolmoseni, ne olisivat Apinan käpälä, Tinassa, lujasti sekä Elämänsä loppuun saakka

Apinan käpälä ei perustu mihinkään tiettyyn länsimaiseen satuun, vaan aasialaiseen legendaan kuivatusta apinan kädestä, joka pystyy toteuttamaan kolme toivetta. Ymmärtääkseni tarun eri versioilla on harvoin onnellinen loppu. Opetus on pikemminkin se vanha tuttu "varo mitä toivot". Niin myös tässä novellissa, jossa olisi ollut parempi ettei toiveita olisi ikinä lausuttu ääneen. Tämä olisi sopinut mainioista johonkin kauhuantologiaan.

Tinassa, lujasti kertoo pienen tinasotilaan tarinan nykymaailmaan sijoitettuna. Jalkansa menettänyt poika ja hänet silmästä silmään kohdannut tyttö rakentavat yhdessä elämän, johon mahtuu niin iloja kuin surujakin. Onnellinen loppu ei tule silloin kun tarina alkaa tai elämä päättyy, ne ovat pieniä hetkiä matkan varrella.  

Elämänsä loppuun saakka on Cunninghamin oma novelli, joka tapahtuu satumaailmassa. Komea prinssi nai ei niin kauniin prinsessan, ja rakastuukin tähän tämän itsensä vuoksi. Tässä oli jonkin verran samaa kuin tinasotilaan tarinassa. Kuningasperheen elämä rakentuu molemminpuoliselle kunnioitukselle ja tosirakkaudelle, joka on saanut kasvaa hitaasti ja kestää siksi vaikeuksienkin yli.

Eli siis, suosittelen! Ihan yllätyin siitä, miten paljon näistä pidin. Ongelmani novellien kanssa kun on yleensä se, että tarina tuntuu jäävän kesken. Näihin on käytetty juuri sopiva määrä sanoja ja tarina loppuu juuri oikeaan kohtaan. Sokerina pohjalla tarinoissa on Yuko Shimizun hieno kuvitus.


Luettu myös mm.:

Haasteet:
*Novellihaaste - 10 novellia

tiistai 22. marraskuuta 2016

Genevieve Cogman: The Masked City (The Invisible Library #2)

Genevieve Cogman:
The Masked City
357 s.
Tor 2015
Kirjastosta

The London air was full of smog and filth.

Kirjoitin sarjan ensimmäisestä osasta The Invisible Library helmikuussa ja halusin lukea heti jatkoa sille. No, menihän tässä vähän aikaa, mutta sainpas tämän käsiini ja luettua! Ja nyt haluan taas jatkoa tarinalla. Cogmanin nettisivuilta löytyi sellainen ilouutinen, että kolmas kirja The Burning Page ilmestyy joulukuun kuudentena. Maltan tuskin odottaa!

Koska tämä on sarjan toinen osa, luvassa on nyt väkisinkin vähän juonipaljastuksia. Oikeastaan koko juoni pyörii edellisessä osassa paljastuneen salaisuuden ympärillä.

Suunnilleen sivun kymmenen paikkeilla kirjastonhoitaja Irenen oppipoika/assistentti Kai joutuu väijytykseen ja siepatuksi. Koska lohikäärmeen sieppaaminen on hankalaa hommaa oli tämä sitten ihmisen tai lohikäärmeen hahmossa, Irene tietää heti että jotain on pahasti pielessä. 


Irene was almost surprised, and somewhat disappointed, when nobody tried to kidnap her on her way to the British Library. If someone had tied to kidnap her, at least she'd have had more of an idea what was going on.
(s. 62 )


Nopeasti selviää, että kyseessä on tavallistakin suuruudenhullumpien haltioiden yritys sytyttää sota haltioiden ja lohikäärmeiden välille. Irene lähtee pelastusretkelle toisen maailman Venetsiaan, jota haltiat hallitsevat rautaisella otteella. Nautit joko karnevaaleista tai kuolemasta, vapaa valinta!

Tämä oli juuri sellainen kevyt ja hauska seikkailukirja kuin olin toivonutkin! Nautin paljon sekä Cogmanin huumorista että hänen luomastaan maailmasta. Tai ehkä pikemminkin maailmoista. Irene matkustaa eri maailmojen välillä ja kukin niistä toimii oman logiikkansa mukaan. Mitä enemmän kaaosta, sitä enemmän haltioita ja mitä enemmän järjestystä, sitä enemmän lohikäärmeitä. Magian ja teknologian osuus näyttää olevan sattumanvaraisempaa, ja niinpä Venetsia toimii enemmän magian voimalla kuin steampunk-Lontoo. Minusta kirjan paras tapahtumapaikka oli haltioiden juna, joka oli itse asiassa tarujen hevonen. Mikä hevonen? No se, jolla prinssit ynnä muut pelastavat prinsessoja ja ratsastavat ympäri valtakuntaa.

Tässä kirjassa seikkailtiinkin enemmän satujen ja perinteisten tarinahahmojen parissa. Tykkäsin siitä, että haltioista ja heidän luonteestaan kerrottiin enemmän. Sarjan haltioille on tyypillistä asettaa itsensä oman tarinansa keskushahmoksi. Jos joku haltia on päättänyt olla sankareita viettelevä pahis, hän totta vieköön on sankareita viettelevä pahis. Homma menee hankalaksi jos liian monta voimakasta haltiaa on samassa paikassa, koska kukaan ei halua olla toisen tarinan sivuhahmo. Pidin myös siitä, että Irene tutustuu joukkoon nuoria haltioita, joiden roolit ovat vielä hakusessa. The Invisible Libraryssa haltiat olivat lähinnä juonittelevia vastustajia, mutta nyt he saavat monipuolisemman roolin. 

Eniten koko kirjassa pidin kuitenkin Irenen, Kain ja Peregrine Valen ystävyydestä. Ounastelin ensimmäistä osaa lukiessani, että kyllä tässä ennen pitkää romanttisia kiemuroita syntyy, mutta onneksi ei vielä. Irene on kyllä kiusallisen tietoinen siitä, miten kuuma ja kiva Kai on, mutta pitää tämän päättäväisesti ystävän ja oppipojan roolissa. Hän haluaa pelastaa Kain heidän ystävyytensä vuoksi (ja, no, toki sen sodan estämiseksi), ei siksi että olisi rakastunut tähän (vaikka olisikin). Samasta syystä Vale päätyy Venetsiaan vaikka häntä on varoitettu menemästä sinne. Korkean kaaoksen maailmat eivät sovi ihmisille ja ilmeisesti sarjan kolmannessa osassa Venetsian magian jämät saattavat Valen hengenvaaraan. Hänen on paras pelastua siitä tai muuten! ...Mutta siis, pointtini oli, että myös Vale lähtee pelastusretkelle ystävyyden vuoksi. Samalla hän ja Irene työskentelevät jälleen yhdessä, ja heidän yhteistyöstään on myös mukava lukea.

Harkitsen tässä nyt vakavasti tämän ja The Invisible Libraryn ostamista itselleni...