Haastekoonti: Tietokirjahaaste

8.1.-10.6.2018

Klassikkojen lumoissa-blogi heitti ilmaan kiinnostavan tietokirjahaasteen johon päädyin ilmoittautumaan. Luen satunnaisesti tietokirjoja ja kun haasteen perustana toimi kirjaston hyllyjärjestyksestä huolehtiva YKL-luokitusjärjestelmä, en voinut vastustaa haastetta. Ajattelin, että kaksi tasoa saan suoritettua kohtuullisen helposti, mutta kolmannen kanssa voikin tulla hankaluuksia. Mistä löytäisin luettavaksi kiinnostavan ei-populaarin tiedekirjan?

Ensimmäiselle tasolle riitti kun luki minkä tahansa tietokirjan. Minä luin Carrie Fisherin Shockaholicin, joka on omaelämäkerrallinen teos. Olisin lukenut tämän muutenkin, joten sinänsä tämä lukuhaaste ei vaikuttanut kirjavalintaan. Suosittelen ehdottomasti näitä Fisherin elämäkertoja, hänellä on harvinainen taito kertoa erittäin vakavista asioista hauskasti ja silti vähättelemättä niitä.

Toiselle tasolle piti lukea vähintään kaksi kirjaa, jotka sijoittuivat kahteen eri YKL-pääluokkaan. Asiaa ei-kirjastolaisille valaistakseni: kirjaston kirjat luokitellaan kymmeneen eri pääluokkaan (0-9), jotka käsittelevät eri aihealueita. Lisäksi jokainen pääluokka on jaettu aihetta tarkentaviin alaluokkiin. Esimerkiksi pääluokka 9 käsittää kaikki historian tietokirjat ja sen alta löytyvät muun muassa alaluokat 92.73 (v. 1939-1945 elikkä toinen maailmansota) ja 99.1 (elämäkerrat ja muistelmat). Tuskin mikään yleinen kirjasto käyttää kaikkia alaluokkia vaan ne valitaan tarpeen ja kokoelman mukaan.

Tähän haasteeseen siis ei riittänyt kaksi eri alaluokkaa vaan aiheiden piti olla ihan erilaiset. Ensimmäiseksi luin Bea Uusman Naparetki: minun rakkaustarinani. Se sijoittuu pääluokkaan 4 eli Maantiede. Matkat. Kansatiede. Vielä tarkentaen se on kirjastossamme luokassa 48.61 eli Pohjoiset napamaat. Arktis. Lukukokemuksena kirja oli kerrassaan mahtava! Se on kertomus Andreé-retkikunnasta, joka vuonna 1897 lähti ylittämään Pohjoisnapaa vetykaasupallolla. Retkikunta jäi sille tielleen ja Uusma on päättänyt selvittää miksi näin kävi. Hän käy retkikunnan matkan läpi hetki hetkeltä, todiste todisteelta kunnes jäljellä on vain todennäköisin kuolinsyy.

Toinen lukemani kirja oli Kaisa Haatasen & Sanna-Mari Hovin Monarkian muruset: kaiken maailman kuninkaallisia. Se sijoittuu pääluokkaan 9 eli Historia. Tarkennettuna se on kirjastossa alaluokassa 99 eli Henkilö- ja sukuhistoria, ja vieläkin tarkemmin 99.13, Yhteiskunta elämän, kasvatuksen ja maanpuolustuksen edustajat. Eli vilkaisustakin tietää, että nyt puhutaan kuninkaallisista kautta aikojen. Kirjana tämä oli hilpeä hyväntuulen kirja, joka on täynnä sekalaista nippelitietoa monenlaisista monarkeista. Painopiste on Euroopan kuningassuvuissa viimeisen sadan vuoden aikana.


Kolmas taso olikin sitten taas astetta haastavampi. Vähimmäisvaatimuksena oli kolme kirjaa näillä lisäkriteereillä: vähintään kaksi eri pääluokkaa, vähintään yksi ei-populaari tiedekirja ja vähintään yksi itselle vieras aihepiiri.

Ensimmäisenä luin Anna Larsdotterin Naiset sodissa. Se kuuluu pääluokkaan 9 ja ruksaan tällä myös kohdan itselleni vieras aihepiiri. En ole perehtynyt sotahistoriaan enkä etenkään siihen, millainen osa naisilla on ollut sotajoukoissa eri aikoina. Kirja oli vetävästi kirjoitettu ja valaisi paitsi sotia myös eri aikojen yhteiskuntia ja niiden sukupuolirooleja. Nainen rintamalla oli pitkään välttämätön paha, jonka panosta armeijan ylläpitoon vähäteltiin ja aliarvostettiin.

Sitten luin Sarah Forbesin Seksiä museossa-kirjan, jonka olisin lukenut muutenkin. Kiinnostava  ja kevyt kertomus kuraattorin työstä varsin erikoisessa museossa. Ehkäpä tämä nyt viimeistään todistaa, että 9-luokasta löytyy taatusti luettavaa joka makuun haluaa sitten vakavaa tutkimuskirjallisuutta sotahistoriasta tai tällaisen seksimuseosta kertovan viihteellisemmän kirjan. Koska tämäkin kirja kuuluu pääluokkaan 9, viimeinen haastekirja onkin, no, haasteellisempi. Jokin muu pääluokka kuin 9 ja vielä ei-populaari tiedekirja. Huh huh.

Viime hetki on paras hetki! Kolmantena kirja luin haasteen viimeisenä päivänä Aini Linjakummun Vanhoillislestadiolaisuuden taloudelliset verkostot. Se kuuluu pääluokkaan 2 eli Uskonto. Tarkentaen 28.714 eli Suomen herätysliikkeet, koska lestadiolaisuuttahan tässä käsitellään. Se on sinänsä tuttu aihe, mutta en ole ennen lukenut yritysmaailmaa koskevaa kirjallisuutta. Kirja on kirjoitettu Lapin yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa eli ollaan ihan oikean tiede- ja tutkimuskirjallisuuden äärellä. Minusta kirja oli asiallinen tutkimus juuri siitä mitä sen nimikin lupasi, ja joka oli myös kohtuullisen helppo lukea ja sisäistää.


Yhteenvetona voin todeta, että huomaan selvästi suuntaavani helposti tiettyjä luokkia ja etenkin ysiä kohti. On tässä mukana toki sen verran sattumaakin, että olisin yhtä hyvin voinut lukea jotain muutakin jos vain olisi kiinnostava aihe tullut kohdalle. Tällä hetkellä TBR-pinossani on tietokirjat pääluokkiin 3 ja 7. Linjakummun teos on ainoa, jonka etsimällä etsin ja valitsin tähän haasteeseen. En näköjään tartu tutkimuskirjallisuuteen kovinkaan helposti etenkään jos sitä ei ole nostettu kirjastossa jotenkin esille. Ei ehkä tekisi yhtään pahaa seurata noiden ei-populaaristen tiedekirjojen julkaisemista vähän tarkemmin.

Kokonaisuutena haaste oli hieno. Kiitokset Klassikkojen lumoissa-blogille sen järjestämisestä!

Aini Linjakumpu: Vanhoillislestadiolaisuuden taloudelliset verkostot

Aini Linjakumpu:
Vanhoillislestadiolaisuuden
taloudelliset verkostot
295 s.
Vastapaino 2018
Kirjastosta

Tämä kirja on tehty Lapin yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa, jossa on harjoitettu aktiivisesti lestadiolaisuuteen liittyvää tutkimusta viimeisten kymmenen vuoden aikana.

Joten eiköhän tämä kirja täytä tietokirjahaasteen "ei-populaarinen tiedekirja" -vaatimuksen. Viime hetken paniikin ollessa paras motivaattori luin kirjan tänään eli päivänä jona haaste loppuu. Tosin lainasinkin kirjan vasta perjantaina kun epätoivoissani pyörin tietokirjahyllyjen välissä etsimässä sitä ei-populaaria, mutta kuitenkin edes jotenkin kiinnostavaa kirjaa. Onneksi tämä oli nostettu esiin hyllynpäätyyn selvästi ihan minua varten.

Muistan lukeneeni tästä kirjasta jostain uutislehdestä, mahdollisesti useammastakin. Niinhän se tahtoo olla, että kaikki lestadiolaisuutta käsittelevä kirjallisuus on otsikoissa ennemmin tai myöhemmin. Olisin tekopyhä jos väittäisin etten lukisi välillä sekä näitä artikkeleja että itse kirjoja. Tätä ennen aiheet ovat kuitenkin koskeneet lähinnä hoitokokouksia, lapsimäärää ja naisen asemaa. Linjakummun kirja on ensimmäinen katsaus vanhoillislestadiolaisuuteen taloudellisen toiminnan  kautta. Millaista etua tai haittaa lestadiolaisuudesta on yritysmaailmassa? Millä tavalla teologiset opit sallivat tai kieltävät voiton tavoittelun?

Kirja on tosiaankin kirjoitettu kuin tieteellinen tutkimus, joten se ei ole mikään maailman kevein tai viihteellisin opus. Kestää noin 100 sivua ennen kuin edes päästään itse asiaan. Linjakumpu taustoittaa tutkimustyönsä ja asettaa sen kontekstiin osana erilaisten hengellisten yhteisöjen harjoittaman talouden tutkimusta. En pitänyt alkua mitenkään tylsänä ja opin siitä koko joukon uusia asioita yritysmaailmasta noin yleensä. Lisäksi minua alkoi erityisesti kiinnostamaan amissien harjoittama kauppa. En ollut koskaan edes ajatellut, että niinkin sanotaan nyt vaikka menneisyydessä elävä yhteisö olisi löytänyt tavan yhdistää tiukat periaatteensa moderniin kaupankäyntiin. Kaikkea sitä oppii kun kirjaa lukee.

Linjakummun tutkimus perustuu kirjallisuuteen, haastatteluihin ja lehtiartikkeleihin. Hän on jakanut tutkimuksensa eri aihealueisiin kuten verkostot ja yrityksen muotoutuminen käytännössä. Lopussa on Johtopäätökset-kappale, jossa vastataan tutkimuksen alussa esitettyihin kysymyksiin. 

Minulle jäi päällimmäisen mieleen se, että vanhoillislestadiolaisuudessa kannustetaan paljon yrittämiseen. Yhteisön omat opistot järjestävät jatkuvasti erilaisia yrityskursseja ja toki jos on perheyritys, ainakin joku lapsista yritetään saada siihen mukaan. Yrityksen perustaminen on sikäli helpompaa, että ympärillä on laaja piiri potentiaalisia asiakkaita ja yhteistyökumppaneita, jotka jakavat saman arvopohjan. Samoin mieleeni jäi se, miten yrittäminen voi muodostua ongelmaksi yhteisön sisällä kun se yhdistyy anteeksiantoretoriikkaan. Jos uskonveli ei teekään lupaamaansa remonttia kunnolla ja vaadit korjauksia, saatatkin yhtäkkiä olla itse se sydämetön osapuoli, jonka pitäisi antaa ja jopa pyytää anteeksi ilkeitä sanojaan. 

Mietin tätä lukiessani, että jos tästä olisi olemassa populaariversio, se olisi lähtisi varmasti nopeasti kirjakauppojen hyllyistä. Minulle tämä antoi paljon perustason tietoa yritystoiminnasta ja oli kieltämättä kiinnostavaa lukea miten se yhdistyi vanhoillislestadiolaisen yhteisön rakenteisiin.

Haasteet:

* Tietokirjahaaste

Enni Mustonen: Taiteilijan vaimo

Enni Mustonen:
Taiteilijan vaimo
429 s.
Otava 2018
Kirjastosta

Laskeva aurinko oli jo punannut pilvet kattojen yläpuolella, kun sain ommelluksi viimeiseen neulepuseroon Elsan nimilapun.

Postittaessani yllä olevan kuvan eilen Instagramiin totesin, että tätä sarjaa on tässä vaiheessa selvästi parasta lukea ajattelematta liikoja. Jos vain luen pysähtymättä miettimään lukemaani, kirja on erittäin vetävä. Jos taas tietoisesti kiinnitän huomiota tekstiin, monet asiat alkavat ärsyttää minua. Luin kirjan yhteen putkeen eilen ja huomasin valvoneeni ihan liian pitkään ottaen huomioon, että minun piti nousta aamulla töihin. Kerronpa siis ensin millainen tämä oli tuollaisena lukukokemuksena ja sitten valitan valikoidusti niistä asioista, joita ajattelin vasta lukemisen jälkeen.

Taiteilijan vaimo jatkaa suoraan siitä mihin Ruokarouvan tytär jäi. Kirsti (muotitalon ompelija) ja Iivo (kuvanveistäjän oppipoika) asuvat susiparina Pariisissa, mutta Kirstin kaipaa perhettään ja Suomea. Sinne he pian lähtevätkin päästäkseen naimisiin ennen kuin juorut heidän yhdessä asumisestaan ennättävät kotipuoleen. Pari vihitäänkin yhdessä hujauksessa ja realististen vaihtoehtojen puutteessa nuoripari asettuu asumaan Albergaan Idan hoiviin. Kirsti päättää toteuttaa haaveensa ja perustaa muotitalon edellisistä kirjoista tutun Miilin kanssa. Pikkuinen puoti menestyy hyvin eikä edes tyttären saaminen estä Kirstiä elämästä unelmaansa, etenkin kun perheen tulot ovat pitkälti hänen varassaan. Iivon ura kun ei etene toiveiden mukaan ja pian Kirstillä onkin käsissään sekä yritys, vauva että mököttävä mies.

Se, mistä tässä pidin ehdottomasti eniten, oli Kirstin rohkeus ja sekä tavallisen arjen että hänen työnsä kuvaus. Kirjassa eletään vuosia 1927-1930 ja minusta oli kiva lukea ajan naisista, muodista ja yhteiskunnasta. Tehdessään kauppaa muotitalostaan Kirsti esimerkiksi ymmärtää ensimmäistä kertaa tarvitsevansa nyt Iivon luvan siihen ja moneen muuhunkin asiaan. Naimaton Miili sen sijaan saa hoitaa liikeasiansa ja omaisuutensa ihan miten itse haluaa.


- Jos ne sen lainan myöntävät, niin siihen tarvitaan sitten Iivolta lupa. - - 

- Mihin siinä Iivoa tarvitaan? ihmettelin. - Minähän olen täysi-ikäinen!

- Niin mutta nyt olet naimisissa, äiti selitti. - En minäkään ole saanut hoitaa omia asioitani ilman Eliaksen lupaa sen jälkeen kun me naimisiin mentiin. Olihan se järkytys ensi alkuun, mutta nyt siihen on jo tottunut. Kai siihenkin nyt tulee jokin tolkku, kun saadaan se uusi avioliittolaki, mutta pahoin pelkään, ettei se koske meitä vanhan lain aikaan naineita.

- Me Iivon kanssa eletään kyllä taatusti uuden lain mukaan, vaikka pykälät mitä sanoisivat, puuskahdin äidille. Tuskinpa Iivokaan tässä asiassa heittäytyisi poikkiteloin.

(s. 280)

Laki muuten uusittiin vuonna 1929, mutta ei sitä taidettu kirjassa mainita. Tähän puoleen naisen arjesta olisi voinut syventyä vähän enemmänkin, koska minua kiinnosti mikä Iivon näkemys asiaan oikeasti oli. Ylipäätään minusta oli kiva lukea tuollaista aikakauteen sopivaa ajatuksenkulkua. Kirsti oli eniten itsensä ja sitten naisten puolella kuulostamatta kuitenkaan liian modernilta ja nykyajan retoriikkaan nojaavalta.

Samasta syystä Kirstin muotitalon ympärillä pyörivä maailma vei mukanaan. Omistajat, työntekijät ja asiakkaat olivat kaikki naisia, joilla oli samanlaisia ongelmia kuin nykyäänkin. Kirstin kantavana ajatuksena on tehdä tyylikkäitä vaatteita tavallisille naisille. Valitettavasti tästä kyllä lipsutaan kerronnassa aika paljonkin ja puodin asiakkaina nähdään lähinnä varakkaita rouvia. Joka tapauksessa ne mainitut ongelmat ovat sellaisia, joihin on helppo löytää esimerkkejä tästäkin päivästä. Mistä isompi nainen saa mieleisensä uimapuvun? Entäpä raskaana oleva nainen? Onko molempien tyydyttävä muodottomiin säkkeihin vai saako syystä tai toisesta isomahainen nainen olla tyylikäs? Miten Kirsti ehtii pysyä muodin perässä ja mitä sellaista hänen puotinsa voi tarjota, mitä ei voi saada massatuotantovaatteista? Miten hän pystyy tasapainoilemaan perheen ja työn välissä? Tähän löytyy tosin heppo vastaus Idasta, joka hoitaa mielellään ensimmäistä lastenlastaan, mutta ongelma on hyvin tuttu nykynaisellekin.

Eli kirja on tapahtumallisesti kiinnostavaa luettavaa ja antaa hyvän kuvan ajan elämästä. Tai sanotaan nyt, että ajan elämästä tiettyyn yhteiskuntaluokkaan ja sosiaaliseen piiriin kuuluvan naisen näkökulmasta. Kirstillä ei ole puutetta mistään paitsi ehkä järkevistä aviopuolisoista.

Ja sitten tämän hetken Top 3 niistä asioista, joita yritin olla ajattelematta liian tarkasti lukiessani:

• Ihmeelliset Sattumat, joita taas viljellään niin että sadolla ruokkisi vähintään Albergan väen. Jos on mahdollisuus nähdä jotain merkittävää tai törmätä vahingossa kuuluisuuteen, Kirsti on varmasti paikalla. Charles Lindberghin yksinlento, Laimi Leidenius synnytyslääkärinä, Gunnar Finnen Topelius-patsas, Kirsti saa olla osana kaikkea vaikka tarinan pitäisi tehdä millaisia kiemuroita sen mahdollistamiseksi. Sarjan nimi on toki Syrjästäkatsojan tarinat, mutta rajansa kaikella.

• Kieliongelma. En edelleenkään voi sietää Mustosen tapaa kirjoittaa kaksikielistä dialogia ja mielestäni sitä oli nyt enemmän kuin aiemmin. Valitin asiasta jo Emännöitsijää lukiessani.

• Kirjan nimi, johon kiinnitin huomiota myös Ruokarouvan tyttäressä. En pidä siitä, että Kirsti määritellään nimessä toisen henkilön kautta, ensin äidin ja sitten aviomiehen. Koko tarinahan kertoo siitä, miten hän on oma itsensä ja tekee omat valintansa. Näistä osista olisi ihan hyvin voinut tehdä vaikka Hatuntekijän ja Ompelijan/Muotisuunnittelijan/minkä vain Kirstistä itsestään kertovan jutun. Hänen tärkein ominaisuutensa kirjassa ei ole Iivon vaimona oleminen. Yhteishyvän viimeisimmässä numerossa kerrottiin jo sarjan seuraavan osan nimi. Sotaleskikin on sana, jolla nainen määritellään miehen kautta.

Erityismainintana rasismilta kovasti tuntuvat kohtaukset. Kaikki Kirstin Pariisissa näkemät tummaihoiset ihmiset ovat joko eksoottisia viihdyttäjiä, usein suoranaisessa lavapornossa, tai suoraan prostituoituja. Sympaattisia ja moniulotteisia he eivät ikinä ole. Saksaan menevässä junassa Kirsti ja Iivo tapaavat kliseisen köyhän ja nuoren juutalaisviulistin, ja Kirsti saa olla sopivan järkyttynyt (miten voi olla??) ja ylemmyydentuntoinen (ei meillä Suomessa!!) kun hänelle kerrotaan maan voimakkaasta juutalaisvastaisuudesta. Lisäksi hän saa olla Hyvä Ihminen jättäessään köyhälle perheelle vähän rahaa piirongin päälle. Ja sitten asiaa ei mainita uudelleen koko tarinan aikana, koska ilmeisesti kiintiö tuli kerrasta täyteen.

Epäilen kyllä Josef Blumenthalin (uudelleensyntynyt Joseph von Blumenthal?) palaavan kuvioihin Sotaleskessä, koska toinen maailmansota. Lisäennustuksia: Iivolla on suhde joko Madame  Craucheriin tai johonkin toiseen lapualaisliikkeen naiseen (mahdollisesti hän vinkuu ettei Kirstillä ole hänelle aikaa yrityksensä vuoksi ja onkin itse asiassa Kirstin vika, että Iivo ajautuu toisen naisen syliin huomiota hakemaan) ja toinen kaksospojista kuolee sodassa (suurempi klisee olisi tietenkin jos taiteellisempi veli kuolisi). Ennemmin tai myöhemmin Viena menee naimisiin joko Esterin pojan kanssa, tai sitten sen poikavauvan jota Kirsti imetti sairaalassa.

Toivottavasti olen väärässä kaikessa, mutta pakkohan se on sitten lukea Sotaleski niin tiedän!

Luettu myös mm.:

Kulttuuri kukoistaa, Kirjasähkökäyrä, Mrs. Eriksson's Room ynnä monet muut

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2018 - 14. kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan [29/50]

* Kirjankansibingo - perhe

Marjane Satrapi: Persepolis & Persepolis 2

Marjane Satrapi:
Persepolis: iranilainen lapsuuteni
(Persepolis, 2000 & 2001)
155 s.
Otava 2004
Persepolis 2: kotiinpaluu
(Persepolis 3 & Persepolis 4, 2004 & 2005)
189 s.
Like 2008
Kirjastosta

Kun arabit vuonna 642 hyökkäsivät Persiaan, maan valloittamiseen ja sasanidien hallitsijasuvun kukistamiseen riitti yksi ainoa taistelu.

Tässäpä taas pari kirjaa, jotka ovat olleet lukulistallani ikuisuuden. Satrapin piirrostyyli ei oikeastaan ole omaan makuuni, mikä on suurin syy sille, että nämä ovat jääneet kirjastoon. Nyt kuitenkin ajattelin sekä sivistää itseäni (kaikkihan nämä ovat lukeneet ja kehuneet) että ruksata sarjakuvaromaanin luetuksi Helmet-lukuhaasteesta. En edelleenkään ole kuvituksen suurin fani, mutta tarina veti tehokkaasti mukaansa sodan kauheuksiin ja nuoren naisen identiteettikriisiin.

Persepolis on siis kahteen albumiin jaettu omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani. Marjane Satrapi kasvoi keskiluokkaisessa perheessä Iranin pääkapungissa Teheranissa ja halusi isona profeetaksi. Hänet kasvatettiin itsenäiseksi, päättäväiseksi ja hyvin lukeneeksi tytöksi, mikä ei ollut ongelma ennen vuotta 1979. Iranin vallankaappaus tarkoitti sekä veristä sotaa että muslimifundamentalistien valtaannousua. Yhtäkkiä naiset hunnutettiin, pojat lähetettiin sotaan ja pienestäkin virheliikkeestä saattoi saada ruoskaa tai kuulan kalloonsa.

Ensimmäinen sarjakuva-albumi kertoo tästä muutoksesta ja mitä se tarkoitti tavallisille iranilaisille perheille. Satrapin vanhemmat olivat poliittisesti aktiivisia ja osallistuivat mielenosoituksiin ennen kuin se kävi liian vaaralliseksi. He olivat taistelleet paremman huomisen puolesta ja huominen osoittautuikin synkäksi fundamentalistidystopiaksi. Etenkin äidin oli vaikea niellä katkeria ja vihaisia sanojaan, ja tarinassa tuodaankin ilmi miten kaksijakoinen yhteiskunnasta tuli. Julkisesti varottiin sanoja, mutta kodin seinien sisällä raivottiin senkin edestä. Satrapi kertoo miten ihmisiä katosi ja teloitettiin tekojensa ja mielipiteidensä vuoksi, myös hänen omia sukulaisiaan. Jopa lapsen silmin Satrapi näki, miten järjettömiä asioita ihmisille syötettiin uuden propagandakoneiston myötä. Entiset sankarit leikattiin irti historiankirjoista ja salaa kuunneltu BBC:n radiolähetys kertoi aivan toisesta todellisuudesta kuin se, jota Teheranin oma kanava tarjosi.

Persepoliksen toinen osa kertoo Satrapin elämästä Euroopassa 1980-luvulla. Vanhemmat olivat ylpeitä suorasanaisesta tyttärestään, mutta juuri siksi he päättivät lähettää hänet Itävaltaan vuonna 1983. Satrapin kipakka luonne oli riski yhteiskunnassa, jossa nainen oli toisen luokan kansalainen. Itävallassa hän päätyi punkkareiden, taiteilijoiden ja anarkistien seuraan, ja välillä jopa kadulle asumaan. Huumeet, tupakka, seksi, hän kokeili kaikkea yrittäessään löytää oman paikkansa maailmassa, joka ei ollut hänen omansa. Pohjalle vajottuaan Satrapi palasi Iraniin opiskelemaan, mutta ei tuntenut oloaan kotoisaksi sielläkään. Hänen oli vaikea sopeutua yhteiskuntaan, jossa hänen vapauttaan rajoitettiin hunnuilla ja lukemattomilla säännöillä. Edes rakas perhe ei tuntunut sen arvoiselta ja lopulta, perheensä kannustamana, Satrapi palasi Eurooppaan.

Toiveikkaasta lopustaan huolimatta itse tarina oli monella tavalla hyvin surullinen. Sodan kauhut, fundamentalistien kuristava ote, Satrapin vaikeudet löytää oma paikkansa maailmassa. Vain viimeisen kohdalla voi sanoa käyneen hyvin, Satrapi nimittäin asuu tätä nykyä Ranskassa ruotsalaisen aviomiehensä kanssa. Mistäs sen koskaan tietää, mutta ainakin toivon hänen olevan nyt onnellinen! Sen sijaan Iranin ja etenkin iranilaisten naisten nykyhetki on edelleen ahdistava ja tarkkaan kontrolloitu. Verinen sota ja marttyyreiksi kohotetut kaatuneet muistetaan katujen nimissä ja hautapaikoilla. Hallinnon tekemistä hirmuteoista ei voi puhua julkisesti ja virallisissa tiedonannoissa ne pyöräytetään oikeutetuiksi rangaistuksiksi. Satrapi pääsi pois, mutta miljoonat iranilaiset naiset eivät.

Eli ei mikään kiva ja kevyt kesätarina, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen. Pidin enemmän ensimmäisestä albumista, joka tuntui tiiviimmältä ja selkeämmältä, mutta tämä on varmasti makuasia.

Luettu myös mm.:

Oksan hyllyltä, Pieni kirjasto, Sabinan knalli jne.

Haasteet:

* Sarjakuvahaaste

* Helmet-lukuhaaste 2018 - 12. sarjakuvaromaani [28/50]

Tässähän on kaksi kirjaa, mutta laitan ne nyt tähän yhteen kohtaan.

Toukokooste

No oli vähän laihanlainen lukukuukausi, mutta toisaalta aikaa vei sekä muutto toiselle paikkakunnalle että halu nähdä kavereita ja sukulaisia aikaisella kesälomalla. Eli en kuitenkaan ole mitenkään tyytymätön tähän! Katsotaan miten käy kesäkuussa. 

Ilmoittauduin mukaan kesäkirjabingoon ihan vain siksi, että kirjabingot ovat kivoja. Bingorivin saaminen on minulle vähän toisarvoinen juttu, ruutujen ruksiminen se loppujen lopuksi hauskinta on. 

Luettu & blogattu

Marjo Pajunen: Todellista matematiikkaa
Kristianin mysteeri Santa Marialla. Leppoisa aikuisten Neiti Etsivä, turhan monta genreä näin ohueen kirjaan.

Sarah Forbes: Seksiä museossa: merkillinen urani New Yorkin rohkeimmassa museossa
Kuraattorina seksimuseossa. Kevyt ja nopealukuinen kirja, sisälsi hauskaa nippelitietoa.

Neil Gaiman: Onneksi oli maitoa
Isän kootut selitykset. Vauhdikas, mukaansatempaava tarina lapsille ja lapsenmielisille.


Ja bloggaamatta jäi muutama sarjakuva, joista on kuitenkin kuva Instagramissa!

Neil Gaiman: Onneksi oli maitoa

Neil Gaiman:
Onneksi oli maitoa
(Fortunately, the Milk..., 2013)
145 s.
Jalava 2017
Kirjastosta

Jääkaapissa oli vain appelsiinimehua.

Eräs ystäväni, kirjastonhoitaja hänkin, on yrittänyt heittää tämän suuntaani useaan otteeseen. Hän on kirjavinkkari ja sanoi, että Onneksi oli maitoa toimii lasten lisäksi myös aikuislukijalle. En minä oikeasti olisi kovin kummoista myyntipuhetta kaivannut, koska hauska kansi veti puoleensa kirjailijasta huolimatta. Niin, huolimatta. Olen lukenut vuosien saatossa muutaman Gaimanin kirjan ja ainoa josta pidin on Terry Pratchettin kanssa kirjoitettu Good Omens. 

Ja nyt sitten tämä.

Kirja koostuu erään isän kootuista selityksistä. Äiti on lähtenyt työmatkalle ja jättänyt isälle tarkat ohjeet, joihin kuuluu myös maidon ostaminen kaupasta. Kun perheen lapset aikovat syödä aamiaismuroja, käy ilmi ettei maitoa olekaan. Voi ja ei, katastrofin ainekset ovat tässä! Isä lähtee ruokakauppaan ja viipyy matkalla tuskallisen kauan. Kun hän viimein palaa, lapset vaativat isää selittämään missä hän oli ja selityksen he kyllä saavatkin. Kaikki alkoi siitä, kun avaruusolennot sieppasivat isän ja hän päätyi aikamatkaavan stegosauruksen kuumailmapallon kyytiin...

Tarina on juuri niin vauhdikas ja päätön seikkailu kuin tuosta voisi päätelläkin. Avaruusolennot, merirosvot ja vampuurit seuraavat toinen toistaan suloisessa sekamelskassa kun isä kutoo tarinaa sitä kertoessaan. Pidin erityisesti siitä, että juttu kuulosti oikeasti sellaiselta, jonka erinomaisen mielikuvituksen omaava vanhempi saattaisi hyvinkin sepittää lapsilleen. Kyllä seikkailu ajassa ja universumissa päihittää aina rupattelun Romppasen sedän kanssa kiinnostavuudellaan. 

Kun maitosi varastetaan.
s. 65

Kirjassa on 145 sivua ja siinä on Chris Riddellin käsialaa oleva runsas kuvitus. Kertojaisä on muuten epäilyttävästi Neil Gaimanin näköinen, joten ehkäpä kirjassa on pieni ripaus totuuttakin. Joko Romppasen setä tai galaktiset dinosauruspoliisit, jompikumpi kuitenkin.

"- - - laskelmieni mukaan on niin, että jos sama esine kahdelta eri ajalta koskettaa itseään tapahtuu jompikumpi seuraavista asioista. Joko maailmankaikkeus lakkaa olemasta. Tai sitten kolme merkillistä kääpiötä alkaa tanssia pitkin katuja kukkaruukut päässään."

"Tuo kuulostaa jotenkin... yllättävän yksityiskohtaiselta."

"Niin kuulostaa. Mutta se on tiedettä. Sitä paitsi on paljon todennäköisempää, että maailmankaikkeus lakkaa olemasta."

"Sitä vähän uumoilinkin," minä sanoin.

(s. 78-79)

Luettu myös mm.:

Lastenkírjahylly, Taikakirjaimet, Vinttikamarin ikkunasta ynnä muut

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2018 - 50. kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja [27/50]

* Kirjankansibingo - seikkailu

Kannessa ovat aikamatkustava stegosaurusprofessori ja tavallinen perheenisä maailman pelastavan maitopurkin kanssa kuumailmapallon kyydissä. Vaikea pistää paremmaksi seikkailuhenkisyyden osalta!

Sarah Forbes: Seksiä museossa: merkillinen urani New Yorkin rohkeimmassa museossa

Sarah Forbes:
Seksiä museossa: merkillinen urani
New Yorkin rohkeimmassa museossa
(Sex in the Museum: My Unlikely Career
at New York's Most Provocative Museum, 2016)
271 s.
Gummerus 2017
Kirjastosta

Näyttelyesineitä ei saa koskea, nuolla tai hyväillä, eikä niiden päälle saa nousta.

Kaikesta sitä täytyy erikseen mainitakin. Ohjeistus on peräisin sekä Sarah Forbesin kirjasta että New Yorkin seksimuseosta, Museum of Sex, joka on ihan oikea paikka. Minäpä tiesin tämän jo ennen kirjan lukemista, mutta luulen tämän olleen uutta tietoa monille muille. Hienoa siis, että kirja on käännetty suomeksi ja suomalaisten lukijoiden iloksi. Minä havittelin kirjaa luettavakseni jo viime vuonna, mutta kuten monet muutkin asiat, se vain sitten jäi.

Kirja on niin vetävästi kirjoitettu ja aihe niin kutkuttava, että luin sen eilen melkein yhdellä istumalla. Seksimuseosta saisi ehkä kirjoitettua kuivaa asiatekstiäkin, mutta onneksi Forbes lähestyy asiaa huumorilla. Eikä siis mitenkään härskillä ja kaksimielisellä huumorilla, vaan oikeasti huvittavasti. Kirjan lukemisesta ei jäänyt sellainen olo, että heh heh luinpas juuri jotain tuhmaa. Sen sijaan hykertelin Forbesin erikoiselle työpaikalle ja hänen loppumattomille ja hyväntuulisille tarinoilleen työpaikkansa arjesta.

Forbes kertoo miten päätyi seksimuseon kuraattoriksi (vähän niin kuin vahingossa), millaista hänen työnsä on (pornon täyteistä) ja miten se on vaikuttanut hänen omiin miessuhteisiinsa (yleensä negatiivisesti). Kirjassa kulkevat rinta rinnan sekä hänen urakehityksensä ja ihmissuhteensa että museon toiminta laajemmin. Mielestäni kiinnostavinta luettavaa olivat Forbesin kuvaukset siitä, miten ja millaisia näyttelyitä seksimuseoon kootaan. Aihepiiri nyt on sanomattakin selvä, mutta seksi ja seksuaalisuus on ehtymätön teema-aitta. Tällä hetkellä museossa näyttäisi olevan kiinteän näyttelyn lisäksi kuusi muuta näyttelyä sekä museon vakiokalustoon kuuluva tissipomppulinna.

Vaikka kirja keskittyykin Forbesiin, se sisältää myös valtavasti tietoa seksistä ja seksuaalisuudesta. Forbes toistelee syystäkin sitä, miten paljon hän on itsekin oppinut uransa aikana. Fetissit, pornovideot, julkkisten seksiseikkailut ja kondomin historia ovat tulleet hänelle tutuiksi vuosien saatossa. 

Tiesitkö että siimajalkaisilla on neljäkymmentä kertaa niiden vartalon pituinen penis? Ne eivät liiku, joten pitkää elintä tarvitaan kumppaniin ylettymiseen. Evoluutiota parhaimmillaan.

Tai tiesitkö että sinivalaan penis on eläinkunnan pisin, hieman yli kaksimetrinen? Aina luonto ei kuitenkaan ole antelias: hopeaselkägorillaan peniksen keskimitta on vain kolmisen senttiä.

(s. 165)

Nyt tiedät.

Forbes suhtautuu hyvin asiallisesti oudoimpiinkin mieltymyksiin eikä tuomitse pornon keräilijöitä, prostituoituja tai aikuisvauvoja. Tälle pallolle mahtuu kaikenlaista kummaa ja hän on nähnyt jos ei aivan kaikkea niin ainakin suurimman osan. Hän ei ihan osaa päättää onko hänen työnsä aivan tavallista vai sittenkin jotenkin erikoista, mutta eiköhän se voi olla molempia. Seksimuseoita ei ole niin montaa etteikö sellaisessa työskentely olisi erikoista, mutta museokuraattoreita löytyy sitten senkin edestä.

Kepeä ja hauska sukellus seksimuseon arkeen! Loistavaa kesälukemista ja jos ikinä käyn New Yorkissa, täytynee käydä tässä museossakin.

Luettu myös mm.:

Jonnan lukunurkkaus, Minun Mielessä

Haasteet:

* Tietokirjahaaste

* Helmet-lukuhaaste 2018 - 4. kirjan nimessä on jokin paikka [26/50]