Anniina Mikama: Myrrys

 
Kaksi poikaa kulki metsässä.

14-vuotias Niilo on ollut Kivihalmeen talon hyljeksittynä kasvattina niin kauan kuin muistaa. Kun talon oma poika Akseli joutuu karhun raatelemaksi, Niilon elämä muuttuu kertaheitolla. Mahtava myrrys Martin ottaa pojan mukaansa palkaksi palveluksistaan ja pian Niilo huomaa olevansa tietäjän opissa. Henget ja metsä vastaavat yllättävän auliisti pojan kutsuun ja lopulta Niilolle selviää sekin, miten hän Kivihalmeen päätyi.

Tykkäsin Anniina Mikaman Taikuri ja taskuvaras -trilogiasta, joten pakkohan se oli tämäkin lukea. Lisähoukutuksena kirja on historiallista maagista realismia ja sen tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun alkuun syvälle Kainuun korpeen. Olen itsekin asunut vähän aikaan niillä kulmilla, joilla seikkailu tapahtuu, joten tutut paikannimet aiheuttivat minussa  "hahaa, minäpä tiedän tuon!" -hykerrystä.

Kirja on jaettu kahteen osaan, syksyyn ja kevääseen. Syksyssä kuvataan Niilon ja Martinin tutustumista ja sitä, miten Niilo oppii liikkumaan metsässä ja kuuntelemaan luontoa. Luontokuvaus onkin todella kaunista ja Niilon kautta korpimetsää ahmitaan kaikkien aistien kautta. Pikkuhiljaa Niilo alkaa saada lisää rohkeutta ja itsevarmuutta, eikä vain karttuvien taitojensa vuoksi. Martinin metsämökissä häntä kohdellaan ensimmäistä kertaa kuin ihmistä.

Mielissään Niilo haki kulhon ja kauhoi itselleen kelpo annoksen. Hän istahti uudelleen lattialle ja aikoi ruveta lusikoimaan ruokaa sisäänsä, kun Martin pudotti lusikkansa pöydälle niin äkkinäisesti, että hän oikein pelästyi.

- Hitto soikoon sinun kanssasi! Martin ärähti. - Etkö sinä osaa käyttäytyä niin kuin ihmiset?

Niilo ei voinut ymmärtää, mitä hän oli tehnyt väärin. Hän oli yrittänyt parhaansa mukaan käyttäytyä kuten häntä oli Kivihalmeessa opetettu.

- Mitä se tuollainen peli oikein on? kysyi Martin. - Eläimet syövät lattialla, et sinä! Istu pöydän ääreen.

(s. 86)

Martin on kyläläisten yhtälailla kunnioittama kuin pelkäämä mies, jonka kanssa ollaan tekemisissä vain tosi paikan tullen. Niilokin pelkää häntä ensin, mutta nopeasti selviää, että Martin on lempeä jos kohta juro erakko. Paljon parempi vaihtoehto kuin Kivihalmeen isäntä Juhani, jonka arvaamatonta luonnetta ja kovia nyrkkejä pelkää oma kotiväkikin.

Kirjan kevätpuolisko oli minulle hienoinen pettymys syksyn jälkeen. Olisin nimittäin jaksanut lukea Niilon ja Martin samoiluista paljon enemmänkin! Kevään kuluessa Niilolle alkaa selvitä, mistä hän on Kainuun kylille saapunut ja mitä häneltä on riistetty. Samaan aikaan Juhani alkaa teroitella sotakirveitään. 

Henkilökaartiin liittyy myös kirkkoherra Ström, joka yrittää tasapainoilla edustamansa kristinuskon ja vanhan muinaisuskon välillä. Kirjassa tuodaankin hyvin esille se, että 1800-luvullakin saatettiin yhä uskoa molempiin. Jopa Kivihalmeen talossa, jossa ollaan niin kristittyä että, turvaudutaan myrryksen pakanallisiin taitoihin kun Akseli loukkaantuu. Henkimaailma ja luonnonhenget ovat kirjassa totta, mutta Martinkin varoittelee Niiloa tulevasta muutoksesta. Myrrysten aika alkaa olla ohi.

Yksi asia jäi vähän kaivelemaan, nimittäin kirjan naishahmot, jotka saivat hyvin vähän tilaa. Etenkään ah niin kauniilla, vaalealla ja viattomalla Iiriksellä ei tunnu olevan mitään muuta tekemistä kuin näyttää lukijalle, että Niilo tykkää tytöistä eikä esimerkiksi Akselista. Sama juttu Martinin ja vaeltavan naiskaupustelijan kanssa. Heteromiehiähän tässä ollaan kaikki, heh heh hee.

Jäi vähän sellainen olo, että tällekin kirjalle tulee kyllä jatkoa. Toivottavasti Iiriksella ja/tai muille naishahmoille löytyy siinä oikeaakin tekemistä.

Kirjan tiedot:
Anniina Mikama: Myrrys | WSOY 2021 | 370 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm.:
Kirjapöllön huhuiluja, Lastenkirjahylly

Haasteet:
* Luonto sivuilla - kirjassa ollaan metsässä
* Syyslukuhaaste - lue kirja, joka muistuttaa sinua syksystä

M. T. Anderson & Jo Rioux: The Daughters of Ys

Ysin rannikkokaupunki kukoistaa, kiitos valtavien muurien, jotka kuningatar Malgven on nostattanut sen ympärille. Kaupungin historiassa ja Magvenin magiassa on kuitenkin synkkiä juonteita, jotka alkavat paljastua hänen kuolemansa jälkeen. Kruununprinsessa Rozeen viettää aikansa mieluiten nummilla eläinten kanssa. Nuorempi prinsessa Dahut sen sijaan nauttii loisteliaasta palatsielämästä ja äitinsä maagisesta perinnöstä. Vai nauttiiko sittenkään?

Huomasin tämän OverDrivessä ja koska kansi oli niin kivan näköinen, lainasin sen saman tien. Sarjakuvaromaanin lopussa kerrotaan, että tarina perustuu vanhoihin kelttiläisiin myytteihin. Ilmankos se olikin paljon synkempi kuin kannelta odotin. Vanhat kansantarinat ja sadut ovat useimmiten pullollaan juonittelua ja väkivaltaa, ja tämä tarina seuraa traditiota.

Tarinan alussa kerrotaan Malgvenin ja Kernen kuninkaan Gradlonin ensitapaamisesta. Ilmeisesti haltiakansaan kuuluva Malgven auttaa kuninkaan pulasta parilla ehdolla, ja pian lentääkin verta ja irtopäitä. Takauma näyttää heti, millaisissa tunnelmissa tarinassa liikutaan.

Magvenin ja Gradlonin ensitapaaminen.
(s. 2)

Kymmenisen vuotta myöhemmin tummatukkainen Rozeen ja punahiuksinen Dahut surevat äitinsä ennenaikaista kuolemaa. Gradlon pettää etenkin Dahutin luottamuksen ja raivostunut tyttö löytää sisäiset taikavoimansa. Suru ja viha vievät sisarukset eri suuntiin ja pian heitä ei saa saman katon alle kuin pakon edessä.

Rozeen on tarinassa se sympaattisempi sisarus. Hän viettää aikaansa luonnossa ja tavallisen kansan parissa. Hän tapaa mystisen erakon, jonka lausuma viisaus oikeastaan tiivistää koko tarinan:

"We live by devouring those we love. How can we help it? They're the ones within closest reach."

(s. 70)

Dahut puolestaan on se paha sisar, jonka magia on mustaa ja teot julmia. Loppupeleissä hänestä paljastuu katkeruutta velvollisuuksiaan paennutta Rozeenia kohtaan. Juuri sen (ja Gradlonin) vuoksi Dahutista tuli sellainen kuin tuli. Syy Dahutin julmuuksille ei olekaan niin yksioikoinen ja sekin seuraa kansantarinoiden perinteitä.

Tykkäsin kirjan synkästä tarinasta todella paljon. Se kertoi rakkaudesta, petoksesta ja kauheista teoista, joihin tuo rakkaus voi johtaa. Piirrostyyli on mielestäni kaunista ja selkeää, ja se sopii kuvaamaa sekä herkän kauniita hetkiä että veren roiskeita ja meripetoja. Parhaiten mieleeni jäivätkin ruudut, joissa katsotaan kalliolta alas mereen ja näytetään, mitä Dahutin magia on tehnyt. Kuvat olivat todella aavemaisia.

Rozeen ja Dahut.
(s. 52)

Kirjan tiedot:
M. T. Anderson & Jo Rioux: The Daughters of Ys | First Second 2020 | 212 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* Luonto sivuilla - kirjassa ollaan merellä tai meren rannalla
* Syyslukuhaaste - lue fantasiakirja

Anne Muhonen: Älä unohda minua : sarjakuvaromaani

Eräänä päivänä kukkakauppias Hilla saa puhelun entiseltä miesystävältään. Kari ei ole soitellut vuosiin, mutta nyt hän tarvitsee Hillan apua. Kari on yläkoulu opo ja unohtanut auttaa oppilastaan Eeroa etsimään TET-harjoittelupaikan. Hilla suostuu ottamaan Eeron kukkakauppaan ja joutuu samalla kohtaamaan oman menneisyytensä kipupisteet.

Anne Muhonen on minulle tuttu monien lastenkirjojen kuvittajana ja pidän hänen pehmeästä piirrostyylistään. Tässä sarjakuvassa kuvataan paljon kukkia ja kukkakauppaa, ja tyyli on oikein omiaan näyttämään niiden värikkyyden. Se on myös petollisen pehmeän pyöreää kuvaamaan niitä vakavia asioita, joita tarinassa käsitellään.

Kukkakaupan arkea.
s. 42

Tästä on itse asiassa aika vaikea sanoa mitään ilman kovin suuria juonipaljastuksia! Pidin siitä, miten Hillan ja Eeron suhde kehittyi tarinan aikana. Eerolla ei ole elämässään turvallista aikuista ja hän itse joutuu olemaan sellaisen roolissa ystävälleen. Hilla oudoksuu ensin hieman välinpitämättömältä vaikuttavaa poikaa, mutta päättää kuitenkin antaa tälle mahdollisuuden. Yhteinen sävel löytyy osittain musiikin kautta kun Hilla huomaa Eeron fanittavan bändiä, jolle Hillankin sydän nuoruudessa sykki.

Vanhojen CD-levyjen esiin kaivaminen on ensimmäinen askel Hillan matkassa menneisyyteen. Rinnakkain nykyhetken kanssa kulkee Hillan ja Karin entinen suhde, jonka päättänyttä käännettä en todellakaan osannut odottaa. Tarinan alussa kuvataan Hillan mukavaa koti-iltaa, jonka hän viettää kukkien, mikroaterian ja kirjojen parissa. Lopussa asetelma ei näytäkään enää niin idylliseltä.

Kaiken kaikkiaan pidin sarjakuvasta todella paljon. Se sopii sekä nuorille että aikuisille, ja 70 sivuun mahtuu yllättävän paljon yllättävää tarinaa. En ole tainnut koskaan ennen lukea mitään kukkakauppaan sijoittuvaa, mutta se toimi miljöönä todella hyvin.

Kirjan tiedot:
Anne Muhonen: Älä unohda minua : sarjakuvaromaani | Avain 2021 | 70 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm.:
Kirjasähkökäyrä, Kirjapöllön huhuiluja

Haasteet:
* Luonto sivuilla - kirjassa käytetään kasveja
* Syyslukuhaaste - lue kirja, jossa käydään koulua

Heinä-elokooste

Kesä menikin mukavasti lukiessa. Toivottavasti sama jatkuu syksyllä, joskin työt uhkaavat häiritä lukuharrastusta!

Ajattelin osallistua Instagramin puolella kahteen lukubingoon: @yhdennaisenlukupiirin Syyslukuhaasteeseen ja @musteen.jaljet -tilin Luonto sivuilla -lukuhaasteeseen. Tykkään lukubingota ja päätin, etten stressaa näitä ollenkaan. Teen varmaan koontipostaukset tänne jahka haasteiden viimeiset päivät lähenevät.

Luettu & blogattu

Viola Wallenius: Koti Keniassa
Maailmaa muuttamassa. Kuvaus elämästä ja tärkeästä työssä Keniassa, loistavaa kesälukemista.

Satu Jaatinen: Paremmissakin piireissä: kuninkaallisia skandaaleja kautta aikojen
Tuhat vuotta aatelisten tohelointia. Ei sinänsä mitään uutta, mutta kevyttä kesälukemista.

Agatha Christie: Särkyneen peilin arvoitus ja 3 muuta Poirotin juttua
Poirot-novelleja. Teeveestä tuttuja juttuja, mutta oikein sopivia kesädekkareiksi.

Charles Martin: The Mountain Between Us
Robinsonit vuoristossa. Suosittelen enemmin kirjasta tehtyä elokuvaa, joka oli paljon vähemmän seksistinen.

Bonnie MacBird: Veren taide
Sherlock Holmes seikkailee. Ei mikään maailman nokkelin dekkari, mutta kyllä tämän seurassa viihtyi.

Robin Ha: Almost American Girl
Yllätysmuutto Amerikkaan. Hieno sarjakuva maahanmuutosta, perheestä ja ulkopuolisuuden tunteesta.

Nora Roberts: Kaikki ei ole kaupan & Valokuvamalli
Kun upporikas mies vie. Taattua harlekiinihöttöä suoraan 1980-luvulta.

Adam Kay: Kolme yövuoroa jouluun on: nuoren lääkärin jouluiset päiväkirjat
Joulut naistentautien osastolla. Hauska ja vakavakin päiväkirjamuotoinen muistelma.

Laura Ingalls Wilder: Pieni talo suuressa metsässä
Klassikkosarjan aloitusosa. Edelleen ihana, mahtavia kuvauksia 1870-luvun arjesta.

Anneli Kanto: Rottien pyhimys
Hattulan kirkkoa maalaamassa. Odottamaani hilpeämpi kuvaus keskiajan kirkkomaalareista ja Hattulan kylästä.

Anna James: Tilly & kirjamatkaajat
11-vuotias Tilly kirjojen maailmassa. Vauhdikas seikkailu, jossa kirjoihin voi sukeltaa ja niiden hahmoja tavata.

Laura Ingalls Wilder: Pieni talo preerialla
Uudisasukkaat preerialla. Hienoa kuvausta perheen arjesta, ajan rasistiset asenteet näkyvät hyvin selvästi.

Jakob Wegelius: Merten gorilla
Murhaajan jäljillä Barcelonasta Intiaan. Ihana ja lämmin seikkailu, sopii koko perheelle.

Jakob Wegelius: Merten gorilla

 

Sain tässä eräänä päivänä Pomolta vanhan kirjoituskoneen.

Pienen Hudson Queen -nimisen rahtilaivan kahden hengen miehistö joutuu vaikeuksiin Lissabonissa. Kaksikko sekaantuu vahingossa salakuljetukseen ja salaliittoon, ja pian kapteeni Henry Koskelaa jo syytetäänkin murhasta. Häkki heilahtaa ja sen toiselle puolelle jää Hudson Queenin konemestari Sally Jones, joka päättää tehdä kaikkensa saadakseen Pomonsa taas vapaaksi.

Voi että olikin ihana kirja! En tiennyt kaipaavani juuri tätä kirjaa nyt syksyn lähestyessä, mutta näköjään kaipasin. Onneksi tähän on tulossa pian suomennettu jatko-osa, koska haluan oikeasti palata Sally Jonesin luo. Hän on uskollinen, kärsivällinen, herkkä ja kätevä käsistään, ja minun tekisi oikeastaan mieli halata häntä, niin sympaattinen hahmo hän on. 

Lisäksi hän on gorilla.

Melkein kaikki, jotka tapaan ensimmäistä kertaa, kohtelevat minua niin kuin apinaa. Eikä se kovin kummallista olekaan. Minähän olen apina. Väki kuvittelee kai, että jonkun on täytynyt opettaa minut liikkumaan ihmisten vaatteissa, vähän samaan tapaan kuin sirkuskarhujen pitää oppia kulkemaan kahdella jalalla ja papukaijan voi kouluttaa sanomaan rumia sanoja. Sitä, että minä osaisin ajatella omia ajatuksiani ja ymmärtää, mitä ihmiset sanovat, ei moni voi edes kuvitella. Siis ennen kuin ovat oppineet tuntemaan minut.

(s. 166)

Kirjan tapahtumat sijoittuvat jonnekin 1900-luvun alkupuolelle ja sen maailmasta löytyy niin rumuutta kuin kauneuttakin. Kun Pomo vangitaan, Sally Jones pakenee ja löytää lopulta tiensä Ana Molinan luo. Nuori nainen työskentelee tehtaalla, laulaa kuin enkeli eikä pysty myöntämään sitä tosiasiaa, että hänen poikaystävänsä on väkivaltainen. Anan alakerrassa asuu signor Fidardo, vanhempi herrasmies, joka rakentaa ammatikseen soittimia. Kestää aikansa ennen kuin Sally Jones kykenee nousemaa turruttavasta surusta ja masennuksesta. Pikkuhiljaa kummallisen kolmikon välille kasvaa lämmin ja syvä ystävyys, ja Sally Jones alkaa opetella signor Fidardon taitoja.

Pohjimmiltaan kirja onkin hyvään ja oikeuteen uskova perinteinen seikkailu. Sally Jones asuu pitkään Lissabonissa ja tarinassa kuvataan ystävysten elämää. Se ei kuitenkaan ole koskaan tylsää ja taustalla kulkee koko ajan jännitys. Pomo ei murhannut ketään, mutta minne kuolleeksi julistettu mies katosi? Kun Sally Jones pääsee viimein Alphonse Morron jäljille, edessä on pitkä ja epätoivoinen matka Intiaan. Intiassa Sally Jones joutuu maharadzan palatsiin, joka on jo oma seikkailunsa.

Kirjassa on tosiaan tummiakin sävyjä kuten parisuhdeväkivaltaa, masennusta ja luottamuksen pettämistä. Se ei kuitenkaan ollut mitenkään masentava lukukokemus, vaan teki vuoroin surulliseksi ja vuoroin iloiseksi. Sally Jones on mahtava päähenkilö ja tarina on niin hyvin kirjoitettu, että sen pituutta ei huomaakaan. Tai huomaa sikäli, että olisi toivonut kirjan olevan vieläkin pitempi. 

Kustantaja on määritellyt kirjan takakannessa nuorille, mutta mielestäni se käy alakoululaisillekin. Jos ei muuten niin yhdessä lukien, koska aikuinenkin viihtyy tämän parissa vallan mainiosti. Kirjassa on myös ihanan vanhanaikaisen näköinen mustavalkoinen kuvitus.

Kirjan tiedot:
Jakob Wegelius: Merten gorilla | WSOY 2017 | 647 sivua | Kirjastosta
Ruotsinkielinen alkuteos: Mördarens apa (2014) | Suomennos: Kati Valli

Luettu myös mm.:
Evarian kirjahylly, Seikkailut kirjallisuuden ihmemaassa, Siniset helmet

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 27. kirjan päähenkilö on eläin [37/50]

Laura Ingalls Wilder: Pieni talo preerialla (Pieni talo #02)

Kauan aikaa sitten, kun nykyiset isoisät ja isoäidit vielä olivat pikkupoikia ja pikkutyttöjä tai ihan pieniä sylivauvoja tai eivät olleet edes syntyneetkään, lähtivät isä ja äiti ja Mary ja Laura ja Carrie-vauva Wisconsinin suuressa metsässä olevasta talostaan.

Klassikkosarjan toisessa osassa Charles Ingallsia ottaa hattuun se, että metsässä alkaa olla naapureita jo kuulomatkan sisällä. Koko perhe joutuu seuraamaan lakeuden kutsua ja pakkaamaan vankkurinsa. Matka vie kohti autiota preeriaa, jossa uudisasukkailla pitäisi olla lupa asua. Tarinassa seurataan perheen asettumista uuteen kotiinsa paikassa, jossa kaikki on toisenlaista kun suuressa metsässä.

Tämäkin kirja oli yksi suosikeistani sarjassa. Pidin ja pidän edelleen todella paljon arjen kuvauksesta sekä siitä, miten eristyksissä perhe on. Kun he muuttavat preerialle, he ovat melkein yksin. Kun Charlesin täytyy käydä kaupungissa, matka vie monta päivää ja koko sen ajan perheen äiti ja lapset ovat yksin kotona. Ei ihme, että kauppoihin ei ihan pikkuasian vuoksi lähdettykään. 

Kirjassa kerrotaan pitkästi ja yllättävän yksityiskohtaisestikin siitä, miten perheen koti rakennetaan. Kirjan ohjeilla voisi vallan hyvin tekaista näppärän oven ja siihen salvan, ja takan rakentaminenkin saattaisi onnistua. Mieleeni on jäänyt myös kohtaus, jossa Caroline loukkaantuu seiniä pystyttäessään. Yksinäisyys oikein korostuu kun ymmärtää, miten lähellä vakava onnettomuus oli ja miten kaukana apu on. 

Charles ja Laura auttavat Carolinea.
Garth Williamsin kuvitus, s. 65

Sen sijaan tässä kirjassa kuvattiin huomattavasti vähemmän ruokaa kuin ensimmäisessä osassa. Eipä Ingallseilla kyllä ollutkaan suuren metsän saalista, karjaa tai omia viljelyksiään käytössä. Preerialta löytyi saalista, mutta lehmä saadaan sattuman kautta ja kun viljely viimein päästään aloittamaan, täytyykin jatkaa matkaa.

Sekä tästä että sarjan ensimmäisestä osasta löytyy kustantajan huomautus: "Teokset ovat maailmankirjallisuuden klassikoita ja oman aikansa näköisiä, joten jotkin ilmaisut saattavat tuntua nykyajan lukijasta epämukavilta." Tällä ei ollut paljonkaan väliä aloitusosassa, mutta tässä tuo oman aikansa näköisyys asenteiden osalta on välillä suorastaan hyökkäävää. Sarja on kuvattu valkoisen uudisasukasperheen näkökulmasta ja heille maan alkuperäiset asukkaat eli intiaanit ovat miltei yhden tekeviä. Intiaanit eivät viljele maata yhtä laajalti, joten heidän joutaakin siirtyä pois valkoisten ihmisten tieltä. Sillä, miten kauan intiaanit ovat maita asuttaneet tai miten heille käy, ei ole väliä.

Tällainen minäkeskeisyys näkyy jokaisessa kirjan hahmossa, mutta heidän välillään on myös eroja. Caroline vihaa ja pelkää intiaaneja, eikä halua heitä lähimaillekaan. Kun luin kirjaa nuorempana, mieleeni jäi kohtaus, jossa intiaanimiehet tulevat taloon kun Charles on poissa. Carolinen ja tyttöjen pelko oikein huokuu heistä, ovathan he käytännössä outojen miesten armoilla. Tässä kohdassa ymmärsin Carolinen pelon, olihan se hyvin henkilökohtaista.

Charles sen sijaan suhtautuu intiaaneihin myötämielisemmin eikä usko, että he haluavat aiheuttaa ongelmia. Yhtenä syynä on toki se, että Charles tietää Yhdysvaltain armeijan seisovan uudisasukkaiden takana. Ei Charles myöskään sure sitä, että intiaanit määrätään aina vain kauemmas kotiseudultaan. Lisäksi hän lupaa näyttää Lauralle intiaanivauvan ikään kuin lapsi olisi jonkinlainen turistinähtävyys eikä ihminen ollenkaan.

Eli hyvä kuvaus oman kodin pystyttämisestä ja uudisraivaajan elämästä, mutta ajan rasistiset asenteet todellakin näkyvät.

Kirjan tiedot:
Laura Ingalls Wilder: Pieni talo preerialla | Tammi 2021 (1. p. 1957) | 336 sivua | Omasta hyllystä
Englanninkielinen alkuteos: Little House on the Prairie (1935) | Suomennos: S. S. Taula 

Luettu myös mm.:
Jokken kirjanurkka, Kirjojen elämänmullistava taika, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, 

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 39. kirjassa kuunnellaan musiikkia [36/50]
Isän viulu soi iltaisin.

Anna James: Tilly & kirjamatkaajat (Pages & kumppanit #01)

 

Matilda Pages työnsi auki Pages & kumppanien kirjakaupan oven ja hengitti syvään äsken sammutettujen kynttilöiden, tumman suklaan ja tietenkin kirjojen tuttua tuoksua.

11-vuotias Tilly asuu isovanhempiensa kanssa heidän kirjakauppansa yläkerrassa. Tillyn äiti on kadonnut pian tytön syntymän jälkeen. Tillyllä ei oikeastaan ole ystäviä, mutta hän viettääkin mielellään aikansa kirjojen maailmassa. Eräänä päivänä kirjakauppaan ilmestyy kovin tutun oloisia tyttöjä, ja pian Tilly kuuleekin suuren perhesalaisuuden.

En olekaan tainnut ennen lukea kirjoihin liittyvää kirjaa, joka on näin seikkailuhenkinen. Tillyn perheen salaisuus paljastetaan jo kirjan takakannessa: he ovat kirjamatkaajia eli he voivat matkata kirjojen sisään. Heidän luokseen ilmestyy myös kirjojen hahmoja, ja Tilly saa tilaisuuden tavata muun muassa Ihmemaan Liisan ja Vihervaaran Annan. Miten tällaisesta asetelmasta voisi olla pitämättä? Ainakin minä olen aina haaveillut siitä, että pääsisin kurkistamaan jonkin kirjan maailmaan tai tapaisin jonkin kirjan hahmon.

Kirja aloittaa sarjan ja tässä osassa keskitytään opettelemaan kirjamatkailun alkeita ja selvittämään Tillyn äidin katoamista. Salaisuus katoamisen takana oli mielestäni oikein nokkela! Oikeassa maailmassa Tilly kipuilee yksinäisyytensä kanssa, vaikka yrittääkin esittää ettei se vaivaa häntä.

Joskus Tilly arveli, että jollain oppitunnilla oli selitetty, mitä ystävyys oikein tarkoitti, mutta hän oli ollut silloin kipeä ja poissa koulusta eikä ollut siis koskaan päässyt asiasta jyvälle.

(s. 15)

Lopulta hän onnistuu ystävystymään ikäisensä pojan, lähikahvilan Oscarin kanssa. Oscarilla on lukihäiriö, mutta hänkin pitää lukemisesta ja on löytänyt äänikirjat. Pidin siitä, että äänikirjat nostettiin esiin tällä tavoin. Nehän mahdollistavat kirjallisuuden kuluttamisen myös niille, joille tekstin lukeminen on syystä tai toisesta hankalaa.

Seikkailujuonessa Tilly ja Oscar joutuvat välillä tahtomattaan ja välillä tahallaan eri kirjojen sisälle. Kirjassa on todella paljon intertekstuaalisia viittauksia niin lasten kuin aikuistenkin kirjoihin. Mukana ovat esimerkiksi Aarresaari, Annan nuoruusvuodet, Ylpeys ja ennakkoluulo sekä Pikku prinsessa.

Mielestäni kirja onkin tarkoitettu lapselle, joka on jo kohtuullisen ahkera lukija tai ainakin kiinnostunut kirjoista. Siksi kirjan monia sivuja pitkät lukemisen ylistykset aikuishahmojen suusta tuntuivat välillä puuduttavilta. Ei tämän kirjan lukija sellaista kaipaa. Hän tietää jo, että lukeminen on kivaa.

Sarjan toisen osan pitäisi ilmestyä suomeksi vielä tänä vuonna ja täytyy myöntää, että jäin nyt odottamaan sitä!

Minun ei varmaankaan tarvitse kertoa teille kahdelle, millainen voima kirjoilla on. Kirjat voivat muuttaa mielipiteitä ja maailmoja, avata ovia ja ajatuksia ja kylvää siemeniä, joista voi kasvaa jotain satumaista tai peräti hirvittävää. Tarinoita pitää rakastaa ja kunnioittaa, eikä niiden voimaa auta koskaan aliarvioida. Sen tähden kirjat joutuvat usein sensuurin kohteiksi. Ne, jotka julistavat kirjoja pannaan tai polttavat niitä, pelkäävät niiden sisältöä.

(s. 194)

Kirjan tiedot:
Anna James: Tilly & kirjamatkaajat | HarperCollins Nordic AB 2021 | 391 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: Tilly and the Bookwanderers (2018) | Suomennos: Marja Helanen

Luettu myös mm.:

Kirjahullun päiväkirja

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 17. kirjan nimessä on päähenkilön nimi [35/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2021 - 25. kirja, joka liittyy unelmaasi [16/25]
No olisihan se kiva päästä mukaan suosikkikirjoihin tai tavata niiden hahmoja!