maanantai 2. marraskuuta 2020

Lokakooste

Halloween-haaste suoritettu! Haastekoonti löytyy täältä. Iloisin olen siitä, että sain viimeinkin luettua hyllyssäni jo pari vuotta vaanineen Draculan. Se, Carmilla ja Erämaan kutsu ovat jotenkin saaneet minut viehättymään wanhemmista kirjoista. Kerrontatyyli on kaikissa niin erilainen kuin nykykirjallisuudessa.

Huomasin Kuopion kaupunginkirjaston laatiman lukudiplomin aikuisille Aleksis Kiven päivänä Facebookissa. Vaikka en kuopiolainen olekaan, ajattelin silti kokeilla tätä. Teemat ja kirjalistat ovat kiinnostavia ja niissä on paljon sellaisia kirjoja, joita en ole lukenut.


Luettu & blogattu

Kansikuvia.


Sheridan Le Fanu: Carmilla ja muita kertomuksia
Neljä kauhunovellia. Le Fanu taitava ahdistavan tunnelman luoja, pidin valtaosasta novelleista.

Kerttu Vuolab: Sataprosenttinen
Lapin tyttö Ivalon kyläkoulussa. Rankka kuvaus saamelaisuuteen perustuvasta koulukiusaamisesta, lukukokemuksena ei kuitenkaan mitenkään erikoinen.

Oyinkan Braithwaite: Sisareni, sarjamurhaaja
Veitsi heiluu Nigeriassa. Viihdyttävä ja kepeä lukea verisestä aiheestaan huolimatta.


Kansikuvia.


Briitta Hepo-oja: Sydämiä seireeneille
Villissä Botniassa. Kirjan maailma on aivan ihana ja viihdyin tämän parissa loistavasti.

Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet
Filosofointia tulevaisuudessa. Kaunis teksti oli välillä turhankin raskasta ja juoni turhan hidas.

Munaustemme pitkä historia. Hauska tietokirja, jolla on tärkeä pointti.

Bram Stoker: Dracula
Vampyyriklassikko. Piti hyvin otteessaan, Mina on ehdottomasti suosikkihahmoni.

sunnuntai 1. marraskuuta 2020

Haastekoonti: Halloween-lukuhaaste

Haasteen logo.


Yöpöydän kirjat -blogi haastoi lukemaan astetta kauheampia kirjoja lokakuun ajaksi. En ole mikään suurin kauhun tai dekkareiden ystävä, mutta omassa hyllyssäni lukematta kököttänyt Dracula alkoi jo pikkuhiljaa kuumottaa niskaani. Eli tavoitteeni lokakuulle oli lukea ainakin se. Kaikki muu oli bonusta, mutta kieltämättä valikoin joitakin kirjoja juuri tätä haastetta silmällä pitäen. 


Kirja 1: Sheridan Le Fanu: Carmilla ja muita kertomuksia

Miksi haasteessa: demoniapinat, kummitukset, vampyyrit, kauhugenre

Neljän novellin kokoelma, johon kuului vampyyriklassikko Carmilla. Pidin kolmesta novellista ja neljäskin oli ihan okei. Mielestäni Le Fanu loi hienosti ahdistavaa ja hiipivää kauhua. Verellä ja shokeeraavilla yllätyskäänteillä ei mässäilty, pelottavalla tunnelmalla kyllä.


Kirja 2: Oyinkan Braithwaite: Sisareni, sarjamurhaaja

Miksi haasteessa: sarjamurhaajat

Viihdyttävä tarina, jossa isosisko joutuu siivoamaan pikkusiskon veriset jäljet. Kirja ei ollut mitenkään erityisen pelottava tai syvällinen, mutta odotin kyllä mielenkiinnolla hetkeä, jolloin Ayoolan puukko taas heiluisi. Sarjamurhaajaa pelottavampia olivat oikeastaan Lagosin korruptoituneet poliisit.


Kirja 3: Briitta Hepo-oja: Sydämiä seireeneille

Miksi haasteessa: noidat, seireenit, muut vähemmän kivat taruolennot

Ihana jatko-osa kirjalle, josta tykkäsin tosi paljon. Tämä ei ole kauhua tai jännäri, mutta Suomen mytologiassa kyllä piisaa pelottavia olentoja. Tässä osassa nähdään muun muassa noitia, verenhimoisia seireeneitä ja suolla vaanivia virvatulia. 


Kirja 4: Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet

Miksi haasteessa: matkat henkimaailmaan, ekoterroristit

Scifikirja oli tunnelmaltaan sopivan ahdistava haasteeseen. Maapallolla ja aurinkokunnalle menee huonosti ja ekoterroristit eivät kaihda koviakaan keinoja taistellessaan luonnon puolesta. Päähenkilö Lumi tekee useita transsimatkoja henkimaailmaan, joka on täynnä pelottavia juttuja.


Kirja 5: Bram Stoker: Dracula

Miksi haasteessa: vampyyrit, kauhugenre

Kauhuklassikon lukeminen oli tämän vuoden tavoitteeni ja kirja piti hyvin otteessaan. Pidin etenkin Minasta, jossa oli enemmän puhtia kuin osasin odottaa. Kreivi Dracula ja vampyyrijutut ovat tuttuja ja tekikin välillä mieli sanoa kirjan hahmoille, että varokaa, tuo on ilmiselvä vampyyrin merkki!

lauantai 31. lokakuuta 2020

Bram Stoker: Dracula

Kansikuva.

 
Tapa, jolla nämä paperit on pantu järjestykseen käy ilmi niitä lukiessa.

Jonathan Harker saapuu Transsilvaniaan mukanaan paperitöitä. Kreivi Dracula on ostanut Englannista talon ja vaatii, että Jonathan opettaa hänelle englantia ja brittiläisiä tapoja. Pian Jonathan huomaa, että linnassa on jotain pahasti vialla. Vähän tämän jälkeen kotopuolessa Jonathanin morsiamen paras ystävä alkaa käyttäytyä kovin oudosti. Pian sitä ollaankin vampyyrijahdissa.

Kaikkihan me Draculan juonen tiedämme, paitsi että emmepä tiedäkään. Tämän kauhuklassikon lukeminen oli yksi pieni tavoitteeni tälle vuodelle ja vaikka tähän operaatioon menikin suhteettomasti aikaa, olen iloinen, että pääsiin maaliin asti. Luin tätä pari viikkoa. En siksi, että kirja olisi ollut tylsä, vaan koska minulla oli muutakin puuhaa ja jäin välillä miettimään kirjan tapahtumia oikein ajan kanssa. Minun mielikuvani Draculan juonesta on pohjautunut elokuvista, televisiosta ynnä muusta aineistosta saatuun tietoon, joka antoi kirjan juonesta enemmän tai vähemmän harhaanjohtavan kuvan.

Dracula on yhdistelmä kirje- ja päiväkirjaromaania. Suurimman osan merkinnöistä tekevät Jonathan, hänen tuleva vaimonsa Mina, mielisairaalaan johtava lääkäri John Seward ja hänen oppi-isänsä Abraham van Helsing. Lisäksi mukana tappeluksissa ovat Minan ystävä Lucy, amerikkalainen Quincey Morris, rikas perijä Arthur Holmwood sekä mielisairaalan merkillinen potilas Renfield.

John, Quincey ja Arthur olivat Lucyn kilpakosijoita, mutta myös hyviä ystäviä keskenään. Kun Dracula iskee hampaansa Lucyyn, koko kööri päättää päästää hänet pahasta van Helsingin johdolla. Toki van Helsingin on ensin tehtävä hieman pohjatyötä saadakseen miehet uskomaan, että Lucy tosiaan on muuttumassa vampyyriksi. 

Kirjassa tuleekin toistuvasti esiin tiedon ja todisteiden tärkeys. Eri hahmojen pitämät päiväkirjat kertovat tarinan lukijalle, mutta hahmoille ne ovat keino muistaa mitä on tapahtunut ja missä järjestyksessä. Kirjassa myös esiintyy paljon moderneja keksintöjä kuten kirjoituskoneet ja verensiirto. Nykylukijalle tuo verensiirto oli tosin yhtä kauheaa luettavaa kuin Draculan puuhat, koska veriryhmiä ei testattu ollenkaan. Avuliaat veikot olisivat voineet tappaa Lucyn vahingossa väärällä verellä!

Nyt kirjan luettuani minua ärsyttää se, millainen Minasta on tehty useimmissa adaptaatioissa. Miksi ihmeessä hänestä on pitänyt tehdä Draculan vaimovainaan reinkarnaatio ja/tai avuttomasti kirkuva neito hädässä? Kirjassa Mina joutuu Draculan uhriksi, koska Dracula on kostonhimoinen mulkero ja haluaa vittuilla häntä jahtaaville miehille. Kirjan Mina on mahdollisesti van Helsingiä lukuunottamatta porukan älykkäin henkilö, jonka selkäranka on terästä. Heti kun miehet yrittävät salata Minalta asioita ja sulkea hänet suunnitelmien ulkopuolelle "hänen oman turvallisuutensa vuoksi", asiat menevät niin sanotusti päin persettä. Kun Draculan kirous uhkaa tehdä Minasta vampyyrin, Mina tietää aivan täsmälleen, miten hänelle voi käydä ja mitä hänelle pitää tehdä.


"Kun olette vakuuttuneet minun muuttuneen niin paljon, että minun on parempi kuolla kuin elää. Ja kun minun lihani sitten on kuollut, teidän pitää hetkeäkään viivyttelemättä lävistää minut puusauvalla ja leikata pääni irti tai mitä sitten pitääkin tehdä, jotta saan rauhan!"
(s. 493)


Draculan linnan viettelevistä vampyyrinaisista traumoja saanut Jonathan on melkoinen nyhverö vaimonsa rinnalla.

Kaiken kaikkiaan pidin kirjasta todella paljon. Se on klassikko, joka kannattaa lukea. Ei siinä sinänsä suuria yllätyksiä ole, koska tässä vaiheessa Dracula-myytti on niin tuttu. Vähän päinvastoin, välillä teki mieli hypätä kirjaan ja ravistella hahmoja, koska tuohan on selvästi vampyyrin tekosia, ymmärtäkää nyt! Kauhuelementit ja -tunnelma ovat toimivia, ja mikäs sen sopivampi ilta lukea kirja loppuun kuin pyhäinpäivä. 

Kirjan lopussa on suomentaja Jarkko Laineen kirjoittama Pieni johdatus vampyyrien maailmaan sekä joitakin huomautuksia koskien kirjassa esiintyviä sanontoja, paikkoja ja nimiä. Molemmat olivat kiva lisä kirjaan.


Kirjan tiedot:
Bram Stoker: Dracula | Otava 2007 | 607 sivua | Omasta hyllystä
Englanninkielinen alkuteos: Dracula (1897) | Suomennos: Jarkko Laine

Luettu myös mm.:

Jokken kirjanurkka, Kirjahullun päiväkirja, Oksan hyllyltä ynnä muut

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2020 - 23. kirja on julkaistu myös selkokielellä [49/50]
* Halloween-lukuhaaste 2020 [kirja 5]
* Kirjahyllyn aarteet [kirja 8]

torstai 15. lokakuuta 2020

Tom Phillips: Ihmiset: miten munasimme kaiken

Kansikuva.


Kauan sitten auringon noustessa helottamaan Etiopian laveisiin jokilaaksoihin ja tasangoille nuori naarasapina loikoili puussa.

Luin tuossa taannoin Tom Phillipsin kirjan Totuus: paskapuheen lyhyt historia. Pidin siitä ja Phillipsin huumorista, ja lisäsin saman tien lukulistalleni tämän toisenkin suomennetun teoksen. Tällä kertaa Phillips pohtii sitä, miten me ihmiset olemme aikojen saatossa onnistuneet munaamaan kaiken, mitä vain on ollut munattavissa. Olisiko vain kannattanut jäädä puuhun muiden apinoiden kanssa?

Kirja on jaettu kymmeneen eri aihealueeseen, jotka käsittelevät niin politiikkaan kuin teknologiaakin. Mokailumme alkaa siinä vaiheessa, kun Lucy tipahtaa puusta, ja käynnistyy kunnolla kun alamme viljellä maata. Metsästäjä-keräilijöillä oli enemmän vapaa-aikaa ja vähemmän sotia ja tauteja kuin nykyihmisellä, joten olikohan se peltojen kyntäminen sittenkään niin viisasta. Pidin siitä, että Phillips on selvästikin tehnyt tutkimusta kirjaa varten. Hän selittää selkeästi, millaisia syy-seuraus-suhteita ihmisten nerokkaiden ideoiden ja niiden jälkipyykin välillä on ollut. Joskus hyviä, joskus huonoja, joskus niin karmaisevia, että jonkun olisi pitänyt heittää kapuloita rattaisiin. Esimerkki: lyijybensiini.

Phillips nostaa esille etenkin politiikan ja tietyt poliitikot, onhan se sara, jolla rämpimisessä ja munaamisessa olemme kunnostautuneet maailmanlaajuisesti. Ongelmia on niin yksinvaltiudella kuin tasavallallakin jos kohta ne ovat harvemmin aivan samanlaisia. Iloisesti nimetty kappale Huippukivat kolonialismibileet käsittelee nimensäkin mukaista asiaa, jonka seuraukset näkyvät ja tuntuvat varmasti hamaan tulevaisuuteen saakka.


Vanhan ja uuden maailman väleihin olisi itse asiassa vaikuttanut huomattavasti se, jos joku, kirjaimellisesti kuka hyvänsä, olisi kyennyt hillitsemään luontaisen halunsa surmata tai siepata ensimmäisiä tapaamiaan vieraita ihmisiä.
(s. 156)


Minulle jäi erityisesti mieleen Kovaresmian valtakunnan tuho, josta en tiennyt mitään ennen kirjan lukemista. Kyseessä oli siis mahtava islamilainen valtakunta, joka tuhoutui 1200-luvun alkupuolella niin, että jäljelle ei jäänyt oikeastaan mitään. Tai oikeastaan tuhottiin. Valtakunnan silloinen šaahi teki niinkin katastrofaalisen virheen, että hän kieltäytyi Tšingis-kaanin tarjoamasta liittolaisuudesta. Loppujen lopuksi Tšingis-kaani joukkoineen pisti maan matalaksi ja samalla vauhdilla otti suunnan kohti Eurooppaa. Maailma voisi olla toisenlainen jos Ala Ad-Din Muhammad II olisi ymmärtänyt diplomatian ja mongoliarmeijan päälle.

Kaiken kaikkiaan tämäkin kirja oli nopea ja hauska lukea. Huumorin alla oli aivan oikeaa ja vakavaakin asiaa. Kirjan pääpointtina on oikeastaan se, että maailmalle olisi eduksi jos ihmiset pysähtyisivät edes hetkeksi pohtimaan tekojensa mahdollisia seurauksia. Ei se lyijybensiini niin hyvä idea ollut.


Lyijyllä on se ominaisuus, että se ei hajoa luonnossa. Eräät myrkyt muuttuvat ajan mittaan vähemmän vaarallisiksi, mutta lyijy rikastuu ilmassa, maaperässä, kasveissa, eläimissä ja ihmisissä. Isossa-Britanniassa 1983 valmistuneessa ympäristön saastumista tarkastelleen komission raportissa todettiin "epätodennäköiseksi, että missään maapallon pinnan osassa tai missään organismissa ei olisi ihmisen levittämää lyijyä."
(s. 234)


Kirjan tiedot:
Tom Phillips: Ihmiset: miten munasimme kaiken | Tammi 2019 | 267 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: Humans. A Brief History of How We F*cked It All Up (2018) | Suomennos: Ilkka Rekiaro

tiistai 13. lokakuuta 2020

Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet

Kansikuva.


Sol,
tämä saattaa olla viimeinen sivu, se, jonka kirjoitan, kun kaikki on jo tapahtunut.


Vuonna 2168 parantaja Lumi Salo matkaa planeetalta ja avaruusasemalta toiselle kissansa kanssa. Matkojen kiintopiste on aina puoliso, kasvitieteilijä Sol, jonka puuhista Lumilla on vain epämääräinen mielikuva. Kun Sol ei saavu sovittuun tapaamiseen Marsissa, Lumi on varma siitä, että Sol on siepattu. Solia jäljittäessään Lumi joutuu perehtymään ensimmäistä kertaa tarkemmin puolisonsa projekteihin ja toteamaan, että kaikki ei todellakaan ole ollut sitä, miltä se on näyttänyt.

Olen lukenut Itärannan aiemmatkin kirjat, joten pitihän sitä tähänkin tarttua. Tällä kertaa vuorossa on avaruusscifiä, mutta pointti ei ole teknologian ihmeissä ja niistä kertomisessa, vaan luonnonsuojelussa. Ihmiset ovat levittäytyneet Maasta muualle aurinkokuntaan Jupiterin kuita myöten ja Maa itse on lähes asuinkelvoton. Ilmastonmuutos on runnellut sen nostalgiseksi turistikohteeksi, jossa asuvat vain köyhät ja halveksitut maasyntyiset. 

Päähenkilö Lumi on maasyntyinen ja hänen kauttaan kerrotaan, millaisia ennakkoluuloja he kohtaavat. Esimerkiksi Marsissa asuvat pitävät heitä suorastaan oman kohtalonsa ansainneina. Kun pitäisi jakaa Marsin vaurautta köyhemmille, marsilaiset keksivät aina syitä pitää avustukset niin pieninä kuin mahdollista. Maapakolaiset ja salakuljetettujen ihmisten kurja kohtalo ovat aivan suoraa kommentointia tämän hetken pakolaiskriisiin.

Kirjassa on paljon hyvin suoraviivaista vertailua nykyhetken ja tulevaisuuden välillä. Joskus se toimii hyvin, joskus vähän huonommin. Esimerkiksi juuri tuo luontoteema ja se, miten ihminen ei millään voi hillitä itseään luonnon tuhoamisen suhteen, oli mielestäni hyvin kuvattu. Mieleeni jäi etenkin se, miten Kuun pimeää puolta on louhittu oikein antaumuksella, koska poissa silmistä on poissa mielestä. Mutta koska mikään ei riitä, suuryritykset yrittävät viedä teollisuutensa myös Kuun näkyvälle puolelle. Tuli suorastaan paha mieli kun kuvitteli yhdessä Lumin kanssa, miltä Kuu sen jälkeen näyttäisi.

Tarina alkoi mielestäni hyvin hitaasti, eikä kirja ole kovin juonivetoinen. Siinä on pitkiä filosofisia jaksoja, joissa Lumi pohtii itseään, maailmaa ja suhdettaan Soliin. Maasyntyisen taustansa vuoksi Lumi tuntee olevansa jollain tavalla ulkopuolinen joka paikassa, eikä mikään paikka ei ole koti samalla tavalla kuin Maa. Sol edustaa Lumille rakkautta ja kotia maailmassa, jossa hän tuntee olevansa tuuliajolla. Lumin suhde Soliin tuntui minusta etenkin loppupuolella suorastaan läheisriippuvaiselta. Lumi tuntuu olevan valmis antamaan anteeksi aivan mitä tahansa, kunhan vain saisi Solin takaisin. Sinänsä ehkä ymmärrettävää hahmon kannalta, mutta lukijana turhauduin tähän. Kasvata nyt vähän enemmän selkärankaa, Lumi, ei sitä kynnysmatto tarvitse olla vaikka Maasta onkin!

Vauhdikkaan juonen sijaan tarinaa kuljettaa sen kaunis kieli. Kun Itäranta osuu kuvailuissaan kohdalleen, hän todellakin osuu kohdalleen. Välillä teksti tuntui hieman liian raskaalta, mutta toisaalta ne taitavasti kuvaillut asiat olivat kuin maalauksia, joissa viipyi mielellään.


Teimme peltoja ja metsiä, jotka muistuttivat etäisesti niitä, joita Maalla oli kerran meille tarjota. Mutta me kaikki tiedämme, että heti valojen kehän ulkopuolella pimeä asettaa painavat sormensa lasia vasten. Se oli täällä ennen meitä ja pysyy pitkään sen jälkeen, kun meitä ei enää ole, nälkäisenä, kesyttömänä, välittämättä muista kuin itsestään.

(s. 21)


Summa summarum, kaunista kieltä luki mielellään, mutta en lämmennyt Lumin ja Solin suhteelle ollenkaan, ja se sentään oli tärkeä teema. Tarina tuntui myös  liian hitaalta, mutta toisaalta jonain toisena päivänä olisin hyvinkin voinut tykätä verkkaisuudesta enemmän.


Kirjan tiedot:
Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet | Teos 2020 | 381 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm.:
Kirjasähkökäyrä

Haasteet:
* Pohjoinen lukuhaaste 2020 - 2. filosofinen kirja [18/25]
* Halloween-lukuhaaste 2020 [kirja 4]

torstai 8. lokakuuta 2020

Briitta Hepo-oja: Sydämiä seireeneille

 Kansikuva.


Ensimmäinen sydän tuli vastaan yhtäkkiä.

Menetettyään ritarinarvonsa Lynx suuntaa kohti pohjoista. Hän haluaa löytää noidan, joka voisi voimillaan palauttaa Timin muistin. Matka villiin Botniaan on raskas ja vaarallinen, koska metsissä vaanivat niin seireenit kuin haltijatkin. Lynxin tietämättä isosisko Fox on lähtenyt hänen peräänsä sekalaisen seurueensa kanssa. Foxin pinna on kireällä kun mukana pitää raahata niin lemmenloitsusta saanutta Franzia, muistinsa menettänyttä Timiä kuin tämän kuolleista palannutta entistä tyttöystävääkin.

Luin viime vuonna Suomea lohikäärmeille -kirjan, ihastuin siihen ja toivoin, että sille tulisi jatkoa. Ilahduin todella paljon kun paljastui, että se tosiaan oli sarjan ensimmäinen osa. Tällä kertaa kirjassa on vähemmän poliittista juonittelua eikä Helsingissäkään viivytä kuin hetki. Suurimman osan ajasta sankarimme seikkailevat villissä Botniassa eli vaihtoehtoisessa Pohjois-Suomessa, jossa haltijoita on paras lepytellä ja silmät on oltava selässäkin puskissa vaanivan vaaran varalta.

Oikeastaan tarinan aikana ei tapahdu paljon mitään. Reaalimaailmaan sijoitettuna Lynx tekisi Foxin autolla pienen roadtripin Kuusamon tienoille ja hänen perässään ajelisi sekalainen nelikko muita ihmisiä. Erään hahmon tarkoitusperät jäävät hämärän peittoon, loppuratkaisu on loppujen lopuksi aika ärsyttävä ja mukana on aimo annos deus ex machinaa. 

Mutta eipä se haittaa! Kirjan vahvuus ei olekaan monimutkainen juoni, vaan af Bjarmian sisarukset ja ihmeellinen ja rikas maailma. Tarinalla on kolme kertojaa; Lynx, Tim ja Fox, joista viimeinen ei ollut äänessä Suomea lohikäärmeille -kirjassa. Mielestäni Tim oli näistä vähiten kiinnostava ja tuntui siltä, että hän oli kertoja ainoastaan Astridin takia. Ketään muuta elävien kirjoihin palannut Astrid ei suuremmin kiinnostanut ja Astridin oman näkökulman käyttäminen olisi leväyttänyt esiin koko joukon juonipaljastuksia aivan liian aikaisin. Astrid sinänsä oli mielenkiintoinen hahmo ja olisi ollut kiva lukea tarinaa hänenkin näkökulmastaan.

Pidin kuitenkin hyvin paljon Lynxin ja Foxin kappaleista! He ovat hyvin erilaiset ihmisinä ja se tulee selvästi esille. Foxilla sentään on jotain kokemusta maastossa selviytymisestä, mutta Lynx on ihan hukassa Botnian ryteiköissä. Etenkin Foxin näkökulma oli hauskaa luettavaa hänen töksähtelevän ja lyhytpinnaisen luonteensa vuoksi. 


Käteni etsiytyi vyötärölläni olevalle ritarin tikarille.

"Vain yhdenlaiset ihmiset palaavat kuolleista jonkun toisen kasvoilla", sanoin.

"Noidat", Franz täydensi.

"Aioin sanoa petturit", sanoin. "Onko hän helvetti soikoon vielä noitakin?"

(s. 76)


Tykkäsin todella paljon kirjan maailmasta. Pikkuruiset lohikäärmeet, ritarit, seireenit ja kännykät elävät sulassa sovussa keskenään. Ihmiset voivat olla ateisteja, kristittyjä tai uskoa erilaisiin vanhoihin jumaliin, ja sillä, kuka uskoo mihinkin on oma logiikkansa. Tämä vaihtoehtoinen Suomi on omiaan herättämään uteliaisuuden ja oman mielikuvituksen. Jos seireenit voivat lennellä avomereltä Kuusamoon, asuuko jossain Haltin rinteillä jetiperhe? Voiko tästä Suomesta tulla ikinä tasavalta ja noitaystävällinen maa, vai joutuvatko tasavaltalaiset ja noidat aina piileskelemään? 

Ajatuksen tasolla yksi kirjan karmeimmista asioista ovat noitaroviot, joita tässä Suomessa edelleen poltellaan aina tilaisuuden tullen. Pidin siitä, miten eri tavalla kirjan hahmot suhtautuivat esimerkiksi noitiin tai erilaisiin uskomuksiin. Foxille haltijoiden kestitsemisellä ei ole niin väliä, mutta Franzille on.

Tämä sarja on niin kiva, että tosiaan toivoisin sen saavan vieläkin jatkoa! Joko näillä tai uusilla hahmoilla. Monta asiaa jäi auki ja vaikka onkin hauska spekuloida, mitä seuraavaksi voisi tapahtua, haluaisin myös tietää, miten se "oikeasti" menee.


Kirjan tiedot:
Britta Hepo-oja: Sydämiä seireeneille | Otava 2020 | 346 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* Halloween-lukuhaaste 2020 [kirja 3]

maanantai 5. lokakuuta 2020

Oyinkan Braithwaite: Sisareni, sarjamurhaaja

 
Kansikuva.


Ayoola kutsuu minut luokseen näillä sanoilla: Korede, olen tappanut sen.

Korede on tottunut siivoamaan pikkusiskonsa jälkiä. Hän tietää täsmälleen, miten verinen kylpyhuone siivotaan ja kuolleen poikaystävän ruumis hoidellaan näkymättömiin. Kun Ayoola valloittaa Koreden ihastuksen kohteen, isosisko joutuu valinnan eteen. Pitäisikö hänen edes yrittää pelastaa Tade vai antaa siskon tehdä, mitä huvittaa?

Valitan ensin: miksi tässä kirjassa ei ole takakansitekstiä? Takakannessa on vain parissa ulkomaisessa lehdessä ilmestynyttä kehuvaa lausahdusta. Ehkä olen vanhanaikainen, mutta minusta kustantajan pitäisi kirjaa myydä kirjaa sen sisällön kautta, ei sen, mitä joku tuntematon on joskus jossain siitä sanonut.

Törmäsin itse kirjaan muistaakseni lehtiarvostelussa, jossa kerrottiin kirjasta enemmänkin kuin yksi lause. Nigerialaiset siskokset, joista toinen on sarjamurhaaja ja toinen peittelee hänen jälkiään? Pitää ainakin kokeilla. Kirjaa kehuttiin hauskaksi ja no, ei se vakavakaan ollut? Se on kepeästi kirjoitettu ja toimii paikoitellen makaaberin huumorin kautta, mutta en itse pitänyt sitä varsinaisesti hauskana. Kivana ja nopeana luettavana kylläkin, ei sillä.


Ayoolalla on lappuhaalarit - hän on ainoa tuntemani ihminen, jota ne pukevat - ja hän nuolee jäätelöä, jonka on varmaan ostanut jätskibaarista kulman takaa. Hän lopettaa nuolemisen; ei siksi, että Pejun sanat olisivat saaneet hänet heltymään, vaan koska tajuaa, että niin on sopivaa tehdä surevan ihmisen läsnäollessa. Kulutin yhtenä sunnuntaina kolme tuntia tämän nimenomaisen käyttäytymissäännön selittämiseen.

(s. 168)


Murhia enemmän kirja pyörii loppujen lopuksi sisarusten välisen suhteen ympärillä. Ayoola on uskomattoman kaunis, Korede ei. Kaikki miehet hullaantuvat Ayoolan kauneudesta, mutta Koredea lukuun ottamatta kukaan ei kuitenkaan vaivaudu tutustumaan häneen. Ayoola ei välitä hankaluuksista, joihin Korede joutuu hänen takiaan. Siskoksia yhdistää kuitenkin sisarusrakkaus ja väkivaltainen menneisyys. 

Minusta oli kivaa ja kiinnostavaa, että Korede ei viettänyt koko kirjaa kateudessa pyörien. Hänellä on ollut aikaa tulla sinuiksi sen kanssa, että pikkusiskon rinnalla hän voisi yhtä hyvin olla näkymätön miesten silmissä. Toki se ärsyttää häntä ajoittain, mutta minkäs teet. Enemmän Koredea äsyttävät siskon käytöstavat tai niiden puute. Ei se nyt vain ole sopivaa tehdä iloisia somepostauksia kun poikaystävä on juuri ilmoitettu kadonneeksi. Etenkään, kun katoaminen johtuu siitä, että Ayoola itse tuikkasi häntä puukolla.

Tykkäsin kirjassa erityisesti siitä, että se sijoittui Nigerian Lagosiin eikä tätä sivuutettu olankohautuksella. Kulttuuri, tavat ja jopa joruban kieli ovat koko ajan läsnä. Googlasin välillä vaatekappaleiden nimiä, jotta osasin visualisoida paremmin esimerkiksi sen, millaisiin juhlatamineisiin sisarusten äiti sonnustautui. Etenkin poliisien korruptoituneisuus tuotiin vahvasti esiin. Koreda pelkää kuollakseen joutuessaan liikennepoliisin pysäyttämäksi eikä pelkästään siksi, että auton takakontissa on hetkeä aiemmin ollut ruumis. Koskaan ei voi tietää, mitä poliisi haluaa naiselle tehdä. Tältä(kin) osin nigerialainen patriarkaalinen kulttuuri tuli erittäin selväksi.

Kaiken kaikkeaan mukava lukukokemus! Tämä on Braithwaiten esikoiskirja, joten ehkäpä häneltä ilmestyy ja suomennetaan joskus muutakin.


Kirjan tiedot:
Oyinkan Braithwaite: Sisareni, sarjamurhaaja | WSOY 2020 | 235 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: My Sister, the Serial Killer (2018) | Suomennos: Kaisa Kattelus

Luettu myös mm.:
Reader, why did marry him?

Haasteet:
* Halloween-lukuhaaste 2020 [kirja 2]
* Popsugar Reading Challenge 2020 - a book by a WOC [40/50]