torstai 13. kesäkuuta 2019

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

Anniina Mikama:
Taikuri ja taskuvaras
415 s.
WSOY 2018
Omasta hyllystä


Mina oli nähnyt nuoren miehen Rautatientorin nurkalla ja lähtenyt seuraamaan.

16-vuotias Mina on nokkela orpotyttö, joka asuu ränsistyneessä halkoliiterissä ja elättää itsensä varastelemalla vuoden 1890 Helsingissä. Eräänä päivänä hän erehtyy varastamaan kummallisen pienen laitteen nuorelta mieheltä, joka saa hänet kiinni. Tom on keksijä ja taikuri, joka palkkaa Minan kärttyisen Professorin henkilökohtaiseksi avustajaksi. Pian Mina on osa myös Tomin lavashow'ta, ja kaikki sujuukin hyvin kunnes nuorten menneisyydet saavat heidät kiinni. Tomilla ja hänen rakentamallaan mekaanisella Sotamiehellä on taskussaan suurempi salaisuus kuin Mina olisi voinut kuvitellakaan.

Joo joo, kaikkihan tämän ovat jo lukeneet paitsi minä. Tämä(kin) on roikkunut lukulistallani ilmestymisestään saakka, mutta niin on moni muukin kirja ja vuoronsa kullakin. Nyt minulla ainakin on se etu, että jatko-osaa ei tarvitse odotella kovinkaan pitkään, se nimittäin löytyy jo hyllystäni. Tässä on vähän reilut 400 sivua ja luin tämän yhdessä illassa, joten olihan tämä varsin vetävää tekstiä. 

Pidin kirjasta ja sen juonesta eniten ennen Suurta Paljastusta (kaikki kirjan lukeneet tietävät varmasti, mitä tarkoitan tällä). Mikama on onnistunut historiallisen miljöön luomisessa vallan erinomaisesti. Oli mukavaa ja jotenkin kotoista lukea Minan arjesta, joka ei enimmäkseen ollut mitenkään jännittävää, mutta kuitenkin Minalle merkityksellistä. Kun olet pukeutunut rääsyihin ja elänyt liiterissä, pyykinpesussakin on hohtoa vaikka se käsipelillä raskasta onkin. Mina on alkujaan kohtuullisen varakkaasta perheestä, joten hän iloitsee esimerkiksi siitä, että pääsee taas kirjojen pariin ja keskustelemaan erilaisista asioista niistä kiinnostuneiden ihmisten kanssa. 

Tomin keksinnöt ja taikashow olivat nekin todella kiinnostavia. Harvemmin sitä pääsee kurkistamaan taikurin salaisuuksiin ja esityksen kulisseihin, mutta nytpä pääsi. Taikatemppujen hohto ei himmennyt, vaikka Tom selittikin Minalle miten ne toimivat. Kirja ei oikeastaan ole steampunkia,  koska Tom leikkii sähköllä eikä höyryllä, mutta tunnelma on hyvin samanlainen. Tom on rakennellut huvikseen ja hyödyksi erilaisia laitteita puhetta nauhoittavista pikkulinnuista itsensä näköiseen, oppivaan Sotamieheen. Sotamies oli tietenkin todella hieno, mutta minä pidin eniten illuusioilla ja mekaniikalla toimivasta "kasvihuoneesta", jonka haluaisin päästä näkemään itsekin.

Tarinassa väistellään kivasti joitain niistä tyypillisimmistä nuorten kirjojen kliseistä. Kaunis mekko ei tee  automaattisesti Minasta kaupungin kauneinta naista. Mina tietenkin ihastuu Tomiin ja totta kai se on molemminpuolista, mutta toisaalta Minaan ihastunut Joel on oikeasti mukava eikä heittäydy ylidramaattiseksi ja/tai totaaliseksi psykopaatiksi kun Mina ei vastaakaan hänen tunteisiinsa. Toivon, että hän pysyy Minan ystävänä koko sarjan ajan, koska olen lopen kyllästynyt draamakuninkaisiin ja torjunnan vuoksi takkinsa kääntäviin miehenalkuihin. 

Mutta, koska minulla aina on mutta mukanani, en sitten pitänytkään niin paljon tästä Suuresta Paljastuksesta, tai oikeastaan sen jälkimainingeista. Tämä juonipaljastus sinänsä ei yllättänyt, mutta sen jälkeen homma tuntui lähtevän ihan lapasesta kunnes oltiin tilanteessa Terminaattori Helsingissä. Se, miten Minan ja kirjan pahisten tiet ristesivät, oli kivasti rakennettu dekkarimainen juoni, josta pidin. Olisin pitänyt sen loppuratkaisusta paljon enemmän ilman yliampuvaa terminaattorityyliä. Joskus vähempi on parempi ja ilman ydinreaktoriakin pärjättäisiin. Kirjoitustekniseltä puolelta minua häiritsi se, miten kerronta loikkasi välillä ja täysin satunnaisesti ulos Minan näkökulmasta muutaman lauseen ajaksi.

Sarjan seuraava osa on siis jo hyllyssäni odottamassa lukuvuoroa ja näillä näkymin luen trilogian viimeisenkin osan. Haluan tietää, miten Minan, Tomin ja Sotamiehen käy!


Luettu myös:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 9. alle 18-vuotiaan suosittelema kirja [27/50]
* Kirjankansibingo - piirroskuva
* Kirjahyllyn aarteet [kirja 4]

tiistai 11. kesäkuuta 2019

Liv Strömquist: Kielletty hedelmä

Liv Strömquist:
Kielletty hedelmä
(Kunskapens frukt, 2014)
139 s.
Sammakko 2016
Suomennos: Helena Kulmala
Kirjastosta

Taisin bongata tämän suosituksena jostain, ehkä jopa Helmet-lukuhaasteen FB-ryhmästä? Tai sitten jostain muualta. Joka tapauksessa aihe oli varsin kiinnostava ja kun sain tämän käsiini, se loikkasi lukujonossa muiden kirjojen ohi.

Verenpainekin nousi tätä lukiessa!
s. 7
Liv Strömquist käsittelee sarjakuva-albumissaan sitä hedelmistä kielletyintä eli vulvaa. Sehän on asia, josta ei edelleenkään paljoa puhuta ilman häpeää tai ainakaan häveliäisyyttä paitsi silloin, kun viljellään 'vittua' puheeseen kuin pistettä lauseen perään. Strömquist lähestyy tätä salaisinta paikkaa, naisen sukuelintä, häpyä, reikää, [kuvittele lisää kiertoilmauksia tähän] hyvin perusteellisesti. Kirjassa kartoitetaan niin vulvan kulttuurihistoria kuin sen ah niin supersalainen rakennekin, josta kaikki lääkäritkään eivät ole vielä perillä. ....Koska eivät viitsi opetella ja tutkia asiaa, ei siksi, että se olisi keskellä universumin monimutkaisinta labyrinttia, jota ympäröi läpipääsemätön muuri.

Aiheen historiallinen puoli on todella kiinnostava ja siihen on valikoitu sekä nippelitietoa että yleisiä linjoja. Miten uskonnollisiin rituaaleihin positiivisesti liittyneestä, vahvasta ja voimaa tuovasta kehonosasto tuli piiloteltava ja nolo juttu? Suomessakaan ei ole niin kauaa aikaa siitä kun lehmät ajettiin laitumelle hajareisin seisovan naisen alta, koska vitun mahtavan voiman uskottiin suojelevan karjaa pedoilta. Strömquist nostaa esiin kuusi miestä, joiden pakkomielle naisten ja etenkin vulvan suhteen osaltaan johti siihen, että nainen alettiin näkemään ruumiillisesti vajavaisena erilaisen sijaan. Miehen kehosta tuli oletus, naisen kehosta poikkeus.

Mikä rietas viettelijä!
s. 71

Vulva kautta aikojen kulkee käsi (hah!) kädessä sen rakenteen ja toiminnan kanssa. Strömquistin kuvituksessa ja tekstissä on mainioita kohtia, joissa niin sanottu normitilanne käännetään ympäri muuttamalla henkilöiden sukupuolta.


Iltapäivälehdistä tuttua retoriikkaa. Ainakin melkein.
s. 59

Strömquist myös huomauttaa, että muutama sata vuotta sitten naisen orgasmi oli olennainen osa yhdyntää. Siihen tähdättiin, sitä ei sivuutettu epäolennaisena tai jopa luonnottomana asiana. 

Strömquistin kirpeä ja mustakin huumori toimi ainakin minun kohdallani koko albumin ajan oli aihe sitten Augustus tai PMS-oireet. Teksti ja mustavalkoinen kuvitus tukivat hyvin toisiaan eikä asioita kaunisteltu sievistelyn vuoksi. Jäin miettimään sitä, että vaikka tämä näkyykin olevan kirjastoissa sarjakuvaosastolla, ei olisi yhtään huono idea laittaa yhtä tai kahta kappaletta myös sinne luokkaan 59.35 eli seksologia. Formaatistaan huolimatta tämä on myös tietokirja tärkeästä aiheesta.


Luettu myös:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 15. kirjassa käsitellään jotain tabua [26/50]
* Kirjankansibingo - nainen

lauantai 8. kesäkuuta 2019

Terhi Rannela: Kiivaat : romaani rakkaudesta ja vastarinnasta

Terhi Rannela:
Kiivaat:
romaani rakkaudesta ja vastarinnasta

210 s.
Karisto 2019
Ennakkokappale kustantajalta


Hei! Minä en tiedä sinun nimeäsi.

Tarinan kehyskertomuksessa on vuosi 1955. Kohta kolmekymppinen Salme kirjoittaa kirjettä naiselle, jota ei ole koskaan edes nähnyt. Nuoruudenrakkauden Toivon vaimolle osoitettu kirje alkaa vihjeillä Toivosta ja tapahtumista, joista hänen vaimonsa ei luultavasti edes tiedä. Kirje muuttuu pian muisteluksi ja syntien tunnustukseksi. Ei niin, että Salme pitäisi jatkosodan aikaisia tekojaan synteinä. Hän, Toivo ja heidän ystävänsä kuuluivat Tampereella toimineeseen vastarintaryhmään, joka sotaa ja natsi-Saksan liittolaisuutta vastustaessaan turvautui myös dynamiittiin.

Tässäpä taas kirja, josta opin uutta, Kiivaat nimittäin pohjautuu tositapatumiin. En ole mikään Suomen sotien guru, joten tällaisen vastarintaliikkeen toiminta oli minulle melkein tuntematon juttu. Kirjaa lukiessani googlasin samalla siinä mainittuja tapahtumia ja hahmoja, ja esimerkiksi heti tarinan alussa mainittu Pauli Tuomirannan hautajaisjupakka tapahtui oikeasti. Kurjen esikuva puolestaan on Pellervo Takatalo ja se, mitä kirjan nuorisoryhmälle lopulta tapahtui, mukailee myös tositapahtumia. Kirjan lopussa on pitkä lähdekirjallisuuslista, joten taustatyöt on mitä ilmeisimmin tehty huolella.

Tarinan kertoja Salme on kuitenkin käsittääkseni fiktiivinen hahmo. Salme kasvaa aatteeltaan punaisessa perheessä, tai oikeastaan isoäitinsä ja pikkuveljensä kanssa. Isistä ei ole tietoa ja Salmen äiti Kaarina joko kiertää maata puhumassa aatteen palosta tai istuu vankilassa sen vuoksi. Kaarina on Salmen näkökulmasta ristiriitainen hahmo, toisaalta äiti, joka hylkäsi lapsensa, ja toisaalta nainen, joka elää periaatteidensa mukaan eikä anna periksi auktoriteettien edessä. Nuori Salme haluaisi olla enemmän Kaarinan tai rohkean ystävänsä Kertun kaltainen, ja se onkin yksi syy sille, miksi Salme päätyy vastarintaliikkeen aktiiviksi.

Kirja alkoi mielestäni turhan hitaasti ja alun ylimielisen tuntuista, Toivon vaimoa vähättelevää kirjeosuutta olisi voinut ihan hyvin lyhentää. Kun siirrytään 1940-luvun tapahtumiin ja nuorisojoukon kuvaukseen, tarina saa tuulta alleen ja luin sen yhdeltä istumalta. Pidin erityisesti ajankuvasta kertovista yksityiskohdista korvikkeen juomisesta niihin näyttelijöihin, joita Salme ja Kerttu pitivät kuumina tapauksina. On hauska ajatella, että nuoret tytöt huokailivat Clark Gablen, James Stewartin ja  Tyrone Powerin perään ihan samalla lailla kuin nykyteinit huokailevat nykynäyttelijöiden perään. 

Sotien Tampere oli hyvin punainen kaupunki ja se näkyy Salmen elämässä ja hänen saamassaan kasvatuksessa. Oli helppo nähdä ja uskoa, että hänenlaisensa 16-vuotias tyttö lähti nuoruuden innolla mukaan tekoihin, jotka luettiin maanpetokseksi.


”Mutta silloin oli sota”, sinä kuiskaat.

Niin oli. Sanomalehdet olivat ristejä täynnä. Nuorukaisemme olivat kuin puita, jotka yksi toisensa jälkeen kaatuivat kaukana idässä. Ehkä kuolemanpelko vahvistaa elossaolemisen tunnetta. Kun on kiire elää, ei ennätä miettiä syiden ja seurauksien monimutkaista ketjua.
(s. 25)


Salmen aika ja Tampere kuvataan pelottaviksi ja väkivaltaisiksi, ja sitähän ne olivat. Vuosikymmenten etäisyys tapahtumiin saa ne näyttämään ainakin minun silmissäni jollain tapaa aivan käsittämättömiltä. Valkoiset vs. punaiset. Epäinhimilliset vankileirit. Aikuiset miehet hakkaamassa 16-vuotiaita lapsia valtion hyväksynnällä vain, koska nuorten poliittinen näkemyksensä oli erilainen. Se, että tämä erilainen näkemys tarkoitti natsi-Saksan vastustamista. Että natsien vastustaminen oli virallisen kannan mukaan väärin. Toivottavasti emme ikinä päädy uudelleen tuollaiseen poliittiseen ilmapiiriin.

Kokonaisuutena pidin kirjasta paljon alkukangertelun jälkeen! Se toimi hyvin sekä ajankuvana että nuoruuden kuvauksena, ja kerrontatyyli sopi tarinaan hienosti.


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 36. kirjassa ollaan yksin [25/50]

perjantai 31. toukokuuta 2019

Toukokooste

Ihan kiva lukukuukausi! Yllätyin sarjakuvien ja etenkin niiden sivujen määrästä, mutta niinpä niitä äkkiä kertyy kun lukee koko sarjan kerralla.


Luettu & blogattu

4 kirjaa / 1 172 sivua

Jessica Townsend: Meinioseppä: Morriganin kutsumus
Synkistelyä koulussa ja torilla. Ei ihan niin maaginen kuin sarjan eka osa, mutta pidin kyllä.

Hiro Arikawa: Matkakissan muistelmat
Kissa, mies ja matka, jolle kumpikaan ei halunnut. Aivan ihana, jos kohta mielipiteeseeni vaikuttanee vahvasti oma kissahulluuteni.

Heini Maksimainen: Vauvattomuusbuumi: kun me lakkasimme lisääntymästä
Miksi et halua lapsia? Sujuvasti kirjoitettu katsaus vapaaehtoiseen lapsettomuuteen ja vapaaehtoisesti lapsettomien suomalaisten elämään.

Kore Yamazaki: Velhon morsian #01-10
Oudon velhon oppilaana. Kiva fantasiasarja, jonka päähenkilöstä ja rikkaasta maailmasta pidin.

Kim Thúy: Ru: romaani
Venepakolaisena Vietnamista Kanadaan. Sirplainen rakenne toimi yhdessä kauniin kielen kanssa.


10 sarjakuva-albumia / 1 753 sivua

sunnuntai 26. toukokuuta 2019

Kim Thúy: Ru: romaani

Kim Thúy:
Ru : romaani
(Ru, 2009)
144 s.
Gummerus 2019
Suomennos: Marja Luoma
Kirjastosta

Tulin maailmaan Têt-hyökkäyksen aikana, juuri alkaneen apinan vuoden ensimmäisinä päivinä, silloin kun talojen eteen ripustetut pitkät ilotulitesarjat paukkuivat moniäänisenä kuorona yhdessä konepistoolien kanssa.

Kanadanvietnamilaisen Kim Thúyn esikoisromaani on omaelämäkerrallinen tarina pienen tytön matkasta Saigonin palatsimaisesta kodista Kanadaan rakentamaan omaa amerikkalaista unelmaansa. Erittäin varakas perhe joutuu pakenemaan sotaa monien muiden vietnamilaisten tapaan ensin veneellä Siaminlahden yli Malesian matoja kuhisevaan pakolaisleiriin ja sieltä turvaan kuka minnekin. Ajallisesti kirja kattaa kolmisenkymmentä vuotta ja tarina itsessään on kerrottu pieninä sirpaleina, jotka eivät etene kronologisessa järjestyksessä.

Sirpaleisen rakenteen vuoksi on hyvä, että kyseessä on lyhyt pienoisromaani eikä mikään tiiliskivi. Minun kannaltani ainakin, en oikein usko, että olisin jaksanut tätä tyyliä kovinkaan paljon pitempään. Tällaisena pienenä pakettina sekä sirpaleisuus että itse tarina toimivat vallan mainiosti. Kaikki oleellinen tulee sanottua eikä yksittäisiin hetkiin jäädä jumiin. Mitä on tapahtunut, on tapahtunut, ja kaikki mitä on tapahtunut on ollut muovaamassa sitä naista, joka kirjan päähenkilöstä on tullut.

Pidin paljon Thúyn runollisesta kielestä. Se toimi rakenteen kanssa todella hyvin ja nyt jälkeen päin mietin, miten paljon suomentajalla on ollut näppinsä pelissä sujuvuuden suhteen. Olisinko pitänyt kielestä yhtä paljon, jos olisin lukenut kirjan englanniksi? Tai alkuperäisellä ranskankielellä? Ei niin, että ranskaa osaisin, mutta näin ajatusleikkinä. Joka tapauksessa kieli saa kirjassa tapahtuvat surulliset ja iljettävätkin asiat tuntumaan oudolla tavalla kauniilla. Jopa pakolaisleirin vessoina toimineet etovat kuopat maalataan lukijan silmien eteen eräänlaisina taideteoksina.

Thúy kuvailee vietnamilaista kulttuuria kauniisti ja kaunistelematta. Arki Saigonissa oli hyvin erilaista kuin arki Kanadassa niinkin pienestä asiasta kuin aamiaisesta lähtien. Päähenkilöllä on vanhemmat ja yksi sisarus, mutta tarinassa kerrotaan myös hänen lapsistaan ja muista sukulaisistaan. Kaikilla on oma paikkansa kertojan elämässä ja pidin siitä, miten erilaisia nuo suhteet olivat ja miten ne vaikuttivat kertojan elämään. 


Ehkä äidin ei loppujen lopuksi tarvitsekaan olla kuningatar minun silmissäni. Riittää, että hän on vain äitini, vaikka sen vuoksi ne harvat suukot, joita painan hänen poskelleen eivät olekaan kovin majesteettisia.
(s. 67)


Esimerkiksi kosketuskulttuuri on erilaista paitsi kulttuurien myös sukupolvien välillä, ja minusta oli hyvin mielenkiintoista lukea siitä. Vietnamilaisille toisen henkilön pään koskettaminen on yksityisasia, joten hyvää tarkoittava hiusten pörröttäminen saa vietnamilaispojan ärähtämään kanadalaiselle pelikaverilleen. Kertoja on koskettanut oman isänsä päätä vain kerran ääriolosuhteissa. Kertoja myös haluaisi koskettaa nuorempaa poikaansa, jonka autismi kuitenkin pakottaa äidin pitämään fyysistä etäisyyttä pojan oman hyvinvoinnin vuoksi.

Mietin kirjaa lukiessani kuinka suuri osa tarinasta oli todellakin tapahtunut kirjailijalle ja mitä oli keksitty itse. Lähinnä tämä tuli mieleeni kohdissa, jotka tuntuivat olevan kirjassa vain shokkiarvon lisäämiseksi. Esimerkiksi se, että yksi serkku (vai setä?) käytti lapsia hyväkseen ja raiskasi kehitysvammaista tätiään mainitaan suunnilleen yhdessä sivulauseessa. Tuntui vähän siltä, että se oli tarinassa vain  skandaalinkäryä lisäämässä, koska siihen ei palattu millään tavalla uudelleen.

Noin kokonaisuutena pidin kirjasta ja sen kielestä, ja varasinkin jo kirjastoon syksyllä suomeksi ilmestyvän kumppaniteoksen Vi.


Luettu myös:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 10. rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja [24/50]

perjantai 24. toukokuuta 2019

Kore Yamazaki: Velhon morsian #01-10

Kore Yamazaki:
Velhon morsian #01-10
(Mahoutsukai no yome, 2014-2018)
yht. 1 753 s.
Punainen Jättiläinen 2016-2019
Suomennos: Antti Valkama
Kirjastosta

15-vuotias Chise Hatori on orpo ja köyhä eikä välitä itsestään lainkaan, joten hän päättää laittaa itsensä kaupaksi maanalaiseen huutokauppaan. Chisen yllätykseksi hän onkin huutokaupan kohokohta: hän on magiaa itseensä imevä Sleigh Beggy, jonka kykyä kaikki haluavat käyttää hyväkseen. Chisen ostaa suurella summalla Elias Ainsworth, pitkänhuiskea velho, jolla on pään paikalla oudon eläimen pääkallo. Elias on outo itsekin ja ilmoittaa ottavansa Chisen paitsi oppilaakseen myös vaimokseen, mitä se ikinä Eliasille tarkoittaakaan. Chise muuttaa Eliasin kartanoon ja tutustuu jos jonkinlaisiin taruolentoihin ja yliluonnollisiin ilmiöihin samaan aikaan kun Elias etsii keinoa pelastaa Chisen henki, Sleigh Beggyt eivät nimittäin ole pitkäikäisiä...


Unelmasulho!
Velhon morsian #01

Olen ehkä pyöritellyt tätä sarjaa joskus käsissäni, mutta jättänyt sitten syystä tai toisesta lukematta. En myöskään ole katsonut mangasta tehtyä animea ja pohdinkin nyt haluanko katsoa sen vai en. Toisaalta olisi kiva nähdä tämä sarja väreissä ja liikkuvana, toisaalta äänethän voivat olla ihan väärät ja mukautus voi olla huonolla tavalla erilainen. Koskaan ei voi tietää ja pettymyksiä yritetään välttää!

Päädyin siis viimeinkin lukemaan sarjan ensimmäisen osan ja sitä myötä sitten muutamassa päivässä kaikki kymmenen suomennettua osaa. Onneksi on kirjasto ja maksuttomat varaukset. Ensinnäkin pidin Chisestä paljon enemmän kuin arvelinkaan pitäväni. Hänen alkuasetelmansa ja kykynsä muistutti minua jossain määrin Nevermoor-sarjan Morrigan Korpista, josta myös tykkään. Sarjan alussa Chisen itsearvostus on nolla, koska hänen isänsä on häipynyt pikkuveli mukanaan ja äiti tehnyt itsemurhan yritettyään ensin kuristaa Chisen. Chise pitää itseään ja kykyään syyllisinä tapahtumiin, hänhän houkutteli kotikulmille jos jonkinlaisia mönkiäisiä. Pikkuhiljaa Chise oppii kuitenkin arvostamaan itseään tapaamiensa ihmisten ja olentojen kautta, ja pelastettavasta kasvaa lopulta pelastaja.

Ja tottahan toki hän rakastuu hitaasti Eliasiin, mutta se juonikuvio on vielä ihan kesken. Romantiikkaa tärkeämpää on oman itsensä ja perheen löytäminen, ja yksi suosikkikohtauksistani onkin kun Chise kertoo Eliasille, että velho yksin ei riitä tekemään häntä onnelliseksi. Ikivanhan velhon ja teinitytön orastava romanssi nostaisi ehkä karvani pahemmin pystyyn jos Elias ei olisi niin onneton torvelo. Hän ei ole ihminen eikä kukaan oikeastaan tiedä, mikä hän on. Eliasin käsitys ihmisyydestä, tunteista ja sosiaalisesta kanssakäymisestä on vähintäänkin hatara. Hän on Chisen velhouden opettaja ja vastalahjaksi Chise opettaa häntä olemaan inhimillisempi olento. Kyllä on kliseinen asetelma, mutta toimi tällä kertaa yllättävän hyvin.

Tykkäsin paljon sarjan maailmasta, jossa velhot, taikurit ja kaikenlaiset olennot elävät ihmisten keskuudessa useimpien tietämättä heistä mitään. Löytyy niin lohikäärmeitä kuin kentauripostimieskin sekä yllättäen esimerkiksi keijukuninkaalliset Titania ja Oberon. Pidin eniten Chisen koirafamiliaarista Ruthista (nimestään huolimatta poika) ja vain parissa ruudussa nähdystä pelottavasta Mustasta kuningattaresta tuonen peuroineen. 


Nämä olivat hiljaisessa talvimaisemassa varsin hyytäviä ilmestyksiä.
Velhon morsian #05

Henkilögalleria on jo nyt laaja ja selvästi kasvamaan päin, ja etenkin näiden parissa viimeisimmässä osassa esiteltyjen hahmojen muistaminen käy työstä. En oikein tiedä pidänkö siitä, minkä suunnan sarja juuri otti tapahtumapaikan suhteen, mutta katsotaan miten käy.

Sarjan piirrostyyli sopii mielestäni hyvin sen tunnelmaan. Kuvitus on selkeä ja hahmojen asettelulla luodaan tunnelmaa ilosta pelkoon. Kivana yllätyksenä suomennoksissa on pidetty mukana värikuvat.


Velhon morsian #07

Luettu myös:
Kirjojen keskellä (osat 1-5), Yöpöydän kirjat (osat 1-2), Harakan varpaat (osa 1) ynnä muut

Haasteet:
* Mangahaaste : suomeksi julkaistu manga

keskiviikko 22. toukokuuta 2019

Heini Maksimainen: Vauvattomuusbuumi: kun me lakkasimme lisääntymästä

Heini Maksimainen:
Vauvattomuusbuumi:
kun me lakkasimme lisääntymästä

318 s.
Atena
Kirjastosta


Sinä päivänä minusta tuli lapseton.

Heini Maksimaisen uutuuttaan vielä kiiltävä tietokirja koostuu sekä faktatiedoista että suomalaisten omaelämäkerrallisista haastatteluista. Aiheena on sekä todellakin itse valittu vapaaehtoinen lapsettomuus että lapsettomuus, johon on ajauduttu monenlaisista syistä. Kun mediassa voivotellaan vähän väliä syntyvyyden alenemisesta Suomessa ja ihmetellään vapaaehtoisesti lapsettomien elämää, on kirja vähintäänkin ajankohtainen. Kirjassa muun muassa pohditaan perheen määritelmää, kerrotaan syitä vapaaehtoiselle lapsettomuudelle ja kuvataan miten vanhuus voi olla onnellinen vaikkei niitä lapsia tai lapsenlapsia olisikaan.

Kirjassa taustoitetaan sekä lapsettomuutta että niin sanottuja synnytystalkoita ilmiöinä, ja pohditaan syitä niihin. Pidin näistä osittain historiallisista katsauksista, jotka asettavat vapaaehtoisen lapsettomuuden esimerkiksi ehkäisyvälineiden ja naisten aseman kehityksen kontekstiin.


Kun e-pilleri ja kierukka yleistyivät 1960-luvulla ja katkaisivat lisääntymisen ja seksin ikiaikaisen yhteyden, ihmiset pystyivät päättämään, halusivatko he lapsia.
(s. 35)


Vapaaehtoisesta lapsettomuudesta puhuminen on edelleen julkisuudessakin erittäin sukupuolitettu kysymys. Lehtiotsikoissa on enimmäkseen vapaaehtoisesti lapsettomia naisia ja naisiahan sitä synnytystalkoisiin komennettiin. Harvemmin miehiltä kysytään, että miksi sinulla ei ole lapsia tai ajatellaan, että miehessä on jotain perustavanlaatuista vikaa lapsettomuuden vuoksi.


Kun nainen kieltäytyy tekemästä lapsia, hän kieltäytyy roolista, jota on historiallisesti pidetty naisen elämäntehtävänä ja johon häntä on soviteltu lapsuuden nukkeleikeistä asti.
(s. 43)


Näissä tieto-osuuksissa pidin myös perheen määritelmän pohtimisesta. Ei ole kovin kauaa siitä, kun perheeseen laskettiin automaattisesti myös isovanhemmat, sedät, tädit, enot ja serkut. Nykyään ydinperheen määritelmä on useimpien mielessä äiti, isä ja lapsi tai pari. Perheen määritelmään ei kuulu kaukaisempia sukulaisia ja tuosta ensisijaisesta ajatuksesta jäävät pois myös erilaiset sateenkaariperheet ja yksinhuoltajat, lapsettomat pariskunnat ja yksineläjät. Aika kapea on katsanto kun sitä yhtään tarkemmin ajattelee.

Maksimainen haastatteli kirjaa varten 40 suomalaista, joiden kautta tuodaan esiin myös tuota perhekäsitystä lapsettomuuden näkökulmasta. Ihminen, jolla ei ole lapsia, ei ole välttämättä perheetön, hän on ainoastaan lapseton. Haastateltujen joukossa on koko joukko syitä sille, miksi niitä lapsia ei ole eikä tule. Se, miksi harvat tyytyvät sanomaan "en vain halua lapsia" johtuu siitä, että syy harvoin kelpaa kyselijälle sellaisenaan. Vapaaehtoista lapsettomuutta täytyy aina perustella.


"Se on sama asia kuin jos minulta kysyttäisiin, miksi en ole ikinä asunut Argentiinassa. Siksi, että en halua. Lasten kanssa on sama juttu. Tarvitseeko siihen muuta syytä kuin sen, että en halua?" eräs haastateltavani vastasi melkeinpä tuohtuneena. Toinen heistä esitti samanlaisen vertauksen: "Miksi hankkisin papukaijan, jos en halua papukaijaa?"
(s. 73)


Kirjan vapaaehtoisesti lapsettomat ovat värikästä joukkoa. Sieltä löytyy esimerkiksi nuorempi kommuuniasuja, isovanhempi-ikäinen siirtolapuutarhanhoitaja, omakotitalossa rauhallista arkea elävä  pariskunta sekä maailman meriä omalla laivallaan vuosikausia seilannut vanhempi pariskuntakin. Ainoa vapaaehtoisesti lapsettomia ihmisiä varmasti yhdistävä tekijä on vapaaehtoinen lapsettomuus.

Vapaaehtoisen ja itse valitun lapsettomuuden lisäksi Maksimainen nostaa esiin elämäntilanteesta johtuvan lapsettomuuden. Joillakin on vanhemmuus voinut käydä mielessä ainakin vaihtoehtona jos ei toiveena, mutta elämäntilanne ei ole esimerkiksi sairauksien tai parisuhteen vuoksi koskaan ollut sopiva lastenhankinnalle. Kirjaan haastateltujen ihmisten tarinoissa on yhteistä se, että he ovat hyväksyneet tilanteensa eivätkä vietä kaikkea aikaansa voivotellen elämäänsä. Se on täytetty jollain muulla, harrastuksilla, matkustamiselle ja omasta ajasta nauttimisella.


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 4. kirjailijan ainoa teos [23/50]
En ainakaan löytänyt pikaisesti hakemalla muita kirjoja, oikaiskaa toki jos olen väärässä ja jossain piilotteli sittenkin eri esikoisteos.