tiistai 30. kesäkuuta 2020

Kesäkooste

Puoli vuotta paketissa ja haastetilanne näyttää tältä:

Helmet: 31/50
Jokken rauhan haaste: 2 luettua kirjaa
Kirjahyllyn aarteet 2: 5 luettua kirjaa
Pohjoinen lukuhaaste: 11/25
Popsugar: 29/50

Eli suuremmat haasteet etenivät nopeammin kuin oletin (tähtäsin 25/50), aarrejahti on hieman jäljessä (ajatuksenani oli kirja/kuukausi), Pohjoinen lukuhaaste osoittautui yllättävän vaikeaksi (sattumakirjoja löytyy harvakseltaan) ja Jokken haaste etenee miten etenee (en edes asettanut sen suurempia tavoitteita). Voisi mennä huonomminkin!


Luettu & blogattu

Kymmenes Nälkäpeli Coriolanus Snow'n kertomana. Kiinnostava palata tähän maailmaan, mutta kirja oli turhan pitkä ja päähenkilön näkökulma tylsä.

Murderbot taistelee jälleen. Murderbotin ja työbotti Mikin välinen ero kävi ihan tunteisiin.

Teloituspäivää odotellessa. Ahdistava ja koskettava säeromaani ajankohtaisesta aiheesta.

Merimiesten tatuointien historiaa. Kiinnostava aihe, nopealukuinen ja iso plussa kuvituksesta.

Kidnappaus ja vanhoja tuttuja. Vauhdikas pelastusjuoni ja Murderbotin yritykset ymmärtää esimerkiksi tunteita ja ystävyyttä ovat hauskaa luettavaa.

Iinan ongelmat. Hyvin kirjoitettu säeromaani, mutta vähän turhan paljon asiaa näin pieneen sivumäärään.

Kansikuvat.

perjantai 26. kesäkuuta 2020

J. S. Meresmaa: Dodo

Kansikuva.

Veri ei näy mustassa vaatteessa.

Iinalla ei ole helppoa. Pitäisi nostaa numeroita, jotta unelma lukiosta ja yliopistosta toteutuisi. Vaa'an toisessa kupissa on kuitenkin poikaystävä Tuukka, joka sairastaa vakavaa masennusta. Iinan aika menee Tuukasta huolehtimiseen ja samalla on pidettävä silmällä Dodoa, outoa olentoa, jonka ei pitäisi olla olemassakaan. Kun äiti pakottaa Iinan kesäksi maalle isän luo, Iinalla on aikaa pohtia sekä Dodoa että ihmissuhteitaan. Paras ystävä Sara on arjen piristys ja suuri apu, mutta entä jos ystävyys ei enää riitäkään?

Meresmaan ensimmäinen säeromaani kertoo muun muassa seurustelusta, masennuksesta, opiskelusta, eroperheestä, seksuaalisesta identiteetistä, vegaaniudesta, lemmikkipossusta, olennosta jota ei pitäisi edes olla... Itse asiassa vähän turhan monestakin asiasta näin pieneen sivumäärään. Mihinkään aiheeseen ei keskitytä oikein ajan kanssa ja lopputulos on mielestäni siksi turhan hajanainen.

Mikä on mielestäni harmi, koska pidin kaikista kirjan aiheista! Jos sivumäärä olisi ollut suurempi, näihin olisi voinut keskittyä paremmin ja olisin mieluusti lukenut Iinasta enemmän. Iinalla on siis  haaveita, joiden toteutuminen vaatii keskittymistä ja työtä. Hän joutuu tasapainottelemaan opintojen ja Tuukan välillä, ja tilanteesta johtuen Tuukka on yleensä tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä. Tuukan masennus on niin vakava, että hän ei aina pääse sängystä ylös ja Iina tekee kaikkensa saadakseen hänet hakemaan apua.


Sun ei ole pakko.

Mutta Tuukka, voisitko sä harkita?

Sillä tää kuoppa on jo niin syvä,
että sieltä ei nousta ilman apua.
(s. 45)


Kirjassa tartutaan parilla lauseella myös siihen, miten vaikeaa Tuukan ikäisen nuoren on saada apua. 18-19-vuotias ei saa enää apua nuorisopsykiatriselta poliklinikalta ja aikuisten puolella jonot mielenterveyspalveluihin ovat todella pitkät. Mielestäni jo tässä oli loistava asetelma pieneen säeromaaniin.

Sitten on Iinan suhde Saraan ja oman identiteetin pohdinta. Pidin paljon kohdasta, jossa Iina viimein tiedostaa olevansa ihastunut Saraan. Se oli kauniisti kuvattu, ja siinä sekoittuivat ihastuksen jännitys ja huoli siitä, mitä se tarkoittaa. Iinahan on jo rakastunut Tuukkaan. Voiko kahta ihmistä rakastaa yhtä aikaa ja voiko suhde kolmen henkilön välillä toimia? Tämäkin oli hyvä asetelma, eikä ainakaan kotimaisessa nuortenkirjallisuudessa ole juuri pohdittu polyamorisia suhteita.


Alan vasta päästä jyvälle,
kuka tää uusi Iina on.
(s. 87)


Ja sitten on vielä Iinan perhe. Äiti on yksinhuoltaja ja paljon poissa, ja isä valitsi alkoholin perheen sijaan vuosia sitten. Iinan katkeruus tulee selväksi ja tulossa oleva kesä isän kanssa ei juuri innosta. Kirjassa kuvataan hyvin sitä, miten alkoholi voi hajottaa perheen ja miten se vaikuttaa lapsiin. Iinan isä on ollut selvänä jo pitkän aikaa, mutta Iina ei voi unohtaa sitä, että on aina jäänyt toiseksi viinalle. Miten paljon tilannetta voi enää korjata?

Pidin näistä kaikista osista ja pidemmässä kirjassa niitä olisi voinut käsitellä enemmän. En niinkään pitänyt Dodo-juonesta, tai oikeastaan siitä, miten se ratkaistiin. Dodo toimi mielestäni paremmin symbolina kuin maagisena realismina. 

Mutta siis, mielestäni Meresmaa on mainio säeromaanin kirjoittaja ja toivottavasti tämä ei jää ainoaksi.


Kirjan tiedot:
J. S. Meresmaa: Dodo | Myllylahti 2020 | 157 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm.:
Amman kirjablogi, Yöpöydän kirjat, Kirjapöllön huhuiluja ynnä muut

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2020 - 36. tunnetun henkilön suosittelema kirja [31/50]
Kirjailija Sini Helminen suositteli tätä täällä.
* Popsugar Reading Challenge 2020 - a book recommended by your favorite blog, vlog, podcast, or online book club [29/50]

tiistai 23. kesäkuuta 2020

Martha Wells: Exit Strategy (The Murderbot Diaries #04)

Kansikuva.


When I got back to HaveRatton Station, a bunch of humans tried to kill me.

Murderbot on saanut haltuunsa tietoa, jonka avulla kiero GrayCris-yhtiö voidaan saattaa pulaan. Ennen kuin Murderbot ehtii tehdä tiedoilla mitään, se näkee uutisissa vanhoja tuttujaan. Tohtori Mensah on GrayCrisin panttivankina ja on tietenkin ilmiselvää, että tilannetta ei voi jättää ihmisten selvitettäväksi. Murderbot suuntaa avaruusasemalle, jossa Mensahia pidetään vankina. Siellä se joutuu, kauhistus sentään, tapaamaan uudelleen melkein koko Mensahin tiimin.

Tarina jatkuu taas siitä, mihin se viimeksi jäi, ja tällä kertaa Murderbot tekee ikään kuin täyden ympyrän. Se tapaa ensimmäisestä osasta tutut ihmiset, joiden vuoksi/ansiosta se ylipäätään karkasi vapauteen. Se ei odota tapaamista ilolla vaan kauhistuneella jännityksellä: tapaaminenhan voi herättää puolin ja toisin tunteita, eikä se ole yhtään varma siitä, miten se niistä selviää. 

Murderbotin peruspiirteitä on sen kyky tuntea ja kyvyttömyys käsitellä niitä, koska se ei ole saanut kovinkaan paljon harjoitusta sillä alalla. Wells tuo mielestäni hyvin esiin sen, miten uutta kaikki loppujen lopuksi onkaan jopa kyyniselle introverttikyborgille, jolla on pääsy käsittämättömään määrään tietoa.


When I put the new clothes on, I had a strange feeling I usually associated with finding a new show on the entertainment feed that looked good. I "liked" these clothes. Maybe I actually liked them enough to remove the quotation marks around "liked". I don't like things in general that can't be downloaded via the entertainment feed.

Maybe because I'd picked them myself.

Maybe.
(s. 16)


Tarinan juoni eli tohtori Mensahin pelastaminen kidnappaajien kynsistä oli varsin vauhdikas ja nokkela. Pidin siitä, että kaikki ei mennyt suunnitelmien mukaan vaan hahmojen oli pakko improvisoida vaikeissa tilanteissa. Murderbotin kertojaääni on edelleen ihan mahtava ja pidin myös siitä, että se suhtautui eri ihmisiin eri tavalla. Ihmisten puolelta pidin samasta asiasta. Jokaisen suhde Murderbotiin on hieman erilainen, mutta sen ihmisystävät ovat valmiita seisomaan sen takana (rinnalla on usein aivan liian vaarallista).

Sarjan seuraava osa on täysimittainen romaani ja yritän tässä saada senkin käsiini. Murderbotin tulevaisuus jäi tässä kiinnostavalla tavalla auki. Ensimmäistä kertaa sillä on vaihtoehtoja ja minua kiinnostaa nähdä, mihin suuntaan se lähtee.


But I was the only one here, so I braced myself and made the ultimate sacrifice. "Uh, you can hug me if you need to."
(s. 89)


Kirjan tiedot:
Martha Wells: Exit Strategy | Tor.com 2018 | 152 sivua | E-kirja kirjastosta

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2020 - 28. tulevaisuudesta kertova kirja [30/50]
* Popsugar Reading Challenge 2020 - your favorite prompt from a past POPSUGAR Reading Challenge [28/50]
"A book set in space" vuodelta 2019 ja kyllä, valitsin sen, koska se sopi tähän kirjaan...

sunnuntai 21. kesäkuuta 2020

Mikko Helsenius & Jari Ruotsalainen: Merimiestatuoinnit

Kansikuva.


Merimiesten vanhat tatuoinnit ovat ainutlaatuinen ikkuna tatuointien ja tatuoimisen historiaan.

Tietokirjassa kerrotaan minulle täysin tuntemattomasta aiheesta eli nimensäkin mukaan merimiestatuoinneista. Niihin liittyy paljon enimmäkseen maakrapujen uskomuksia, mutta mikä on totuus? Miksi niitä otettiin? Oliko tatuoinneilla salaisia, vain toisille merimiehille avautuvia merkityksiä?

Myönnän auliisti pohtineeni näitä asioita joskus ohimennen itsekin, mutta mihinkään salakoodien maailmaan en ole syventynyt. Tällaiselle maallikolle kirja oli juuri riittävän kattava ja selkeä tyydyttämään uteliaisuuteni. Kirjaa varten on haastateltu ihan oikeita suomalaisia merimiehiä, jotka esittelevät kirjassa tatuointejaan. Pidin näistä kohdista eniten enkä vähiten siksi, että osa haastatteluista on litteroitu suoraan ja siten merimiesten omat äänet ja persoonallisuudet pääsevät kuuluviin.


Mun isäukko sano sillon kun lähin skönelle, että tatuointeja et ota. Hän sano, että hän vetää ympäri korvia oikein railakkaasti, ja se oli sen verran skrode äijä, sodat käyny ukko, että oisin siinä vaiheessa vielä turpaani ottanu komeesti. Mutta mä otin semmosen snadin satiaisen oikeeseen isovarpaaseen oikein piruuttani. Se oli pakkokin, koska kerran kiellettiin.
(s. 102, Lauri Vuorinen muistelee)


Kirjassa kerrotaan sekä merimiesten tatuointitaiteen historiasta että merimiesten historiasta noin yleensäkin. Miksi merille lähdettiin ja millaista elämä laivalla oikeasti oli? Jos elättelee harhakuvia siitä, että laivalla pärjäsi kuka tahansa, ne karisevat kyllä äkkiä. Haastattelut ja aikalaiskuvaukset tekevät hyvin selväksi sen, että merellä ei pärjännyt ilman sekä fyysistä että psyykkistä voimaa ja sitkeyttä. Tatuoinnit eivät kuitenkaan ole osoitus siitä, vaan monestikin yhteenkuuluvuuden tunteesta (sekä humalasta, ei unohdeta kaatokännin vaikutusta). Kun kerran kaikilla muillakin on jo mustetta käsivarressa, pitää se minunkin ottaa, että kuulun joukkoon.

Tatuointien historia oli myös kiinnostavaa. Kirjassa on runsas kuvitus, josta näkee millaisia kuvia merimiehet oikeasti ihoonsa ottivat. Aiheet ovat pitkälti juuri sellaisia kuin olettikin eli meriaiheita, naisia ja jonkin verran isänmaallisia ja uskonnollisia kuvia. Kiinnostava yksityiskohta oli se, että pitkän aikaan merimiesten tatuoinnit eivät oikeastaan herättäneet sen suurempia ennakkoluuloja. Olivatpahan vain merkki siitä, että merillä on käyty. Vasta kun vangit alkoivat tatuoida itseään ja toisiaan vankilassa, myös merimiestatuointeihin alettiin liittää ennakkoluuloja. Keskiverto ihminen kun ei osannut erottaa vankilatatuointia merimiestatuoinnista.

Kirjassa kerrotaan kuuluisista tatuoijista, joita löytyi niinkin läheltä kuin Kööpenhaminasta. Noin yleisesti ottaen kirjan rento ja sanotaan vaikka äijämäinen kerrontatapa oli minusta vain mukavaa, onhan kyseessä kuitenkin merimieskirja. Mutta kun päästiin Holger Jürgensiin (s. 119-120), tyyli haittasi ja pahasti. Enpä oikein innostunut siitä, miten tämä rentous ja huumori jatkuivat silloinkin, kun kuvattiin sarjaraiskaajaa, jonka uhreja olivat nuoret tytöt ja apua (aborttia) pyytäneet naiset. En tiedä tyypistä muuta, kuin mitä kirjassa sanottiin, mutta kyllä nuo rikokset selväksi tulivat, vaikka  kirjailijat yrittivät jostain syystä olla edelleen kepeän hauskoja. Huumorille on aikansa ja paikkansa, ja se ei ollut tuossa.

Tuota lukuun ottamatta kirja oli kevyt lukea, kiinnostava ja avarsi maailmaani sekä meren että tatuointien suuntaan.


Kirjan tiedot:
Mikko Helsenius & Jari Ruotsalainen: Merimiestatuoinnit | SKS 2020 | 194 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2020 - 45. esikoiskirja [29/50]
* Popsugar Reading Challenge 2020 - a book on a subject you know nothing about [27/50]

torstai 18. kesäkuuta 2020

Sarah Crossan: Kuunnousu

Kansikuva.


Vihreä puhelin
eteisen seinällä 
ei soinut melkein ikinä.

17-vuotiaan Joen isoveli istuu linnassa tuomittuna poliisin tappamisesta. Joe ei ole puhunut veljelleen kymmeneen vuoteen, mutta kun Edin teloituspäivä päätetään, Joe haluaa viettää viimeiset viikot veljensä kanssa. Hän muuttaa kapiseen kämppään teksasilaiseen kaupunkiin, jota varjostaa farmi, kuolemaantuomittujen ja elinkautista istuvien vankila. Muistot ja nykyhetki vuorottelevat kun Joe kuvaa viikkoja, joiden aikana hän tutustuu uudelleen Ediin.

Sarah Crossanin Yksi ei räjäyttänyt tajuntaani, mutta monelle muulle lukijalle se on ollut itkettävä lukukokemus. Minun tunteisiini tämä vetosi paljon enemmän. Ehkä syynä on se, että tämän kirjan aihe on niin ajankohtainen. Yhdysvalloissa on käynnissä laajoja, koko maailman levinneitä mielenosoituksia, joissa tärkeimpinä kärkinä ovat yhteiskuntaa läpäisevä rasismi ja mätä poliisiyhteisö. 

Tässä kirjassa Joe tuntee veljensä jääneen epäoikeudenmukaisen oikeusjärjestelmän rattaisiin. Edin syyllisyys tai syyttömyys ei loppujen lopuksi ole niin tärkeää kuin se, miten häntä on kohdeltu ja mitä seurauksia syytöksillä on ollut. Joen perhe on valkoinen, mutta rasismia sivutaan osuvasti Edin kirjoittamassa kirjeessä.


Siis
ne nappasivat mut, joku niiden oli saatava
koska poliisi oli kuollu, ja mitä niiden olis pitäny tehdä?
Jättää poliisin murha ratkasematta?
Ihmisiä koskettaa aina valkosen poliisin kohtalo,
ja lähinnä ihmetyttää ettei syntipukiksi valittu
jotain mustaa kaveria. Täällä on tosi paljon
mustia tyyppejä jotka sanoo olevansa syntipukkeja,
ja pakkohan niitä on uskoa
kun uutisissakin on koko ajan juttuja kytistä jota
ampuu ihmisiä vain siksi että ne
kävelee pimeellä kadulla tai jotain.
(s. 197)


Joe perheineen ei siis ole kokenut rasismia, mutta muita ennakkoluuloja kyllä. Edin pidättäneet poliisit kutsuivat häntä "white trashiksi" ja köyhänä valkoisena roskasakkina perhe nähdäänkin. Huumediileri-isä kuoli aikoja sitten ja äiti välittää enemmän viinasta ja huumeista kuin kolmesta lapsestaan. Ed oikeastaan kasvattaa Joen ja poikien välissä syntyneen Angelan, ja Joella on monia rakkaita muistoja sisaruksistaan. Pidin näistä lapsuusmuistoista ja siitä, miten Crossan kuvaa perheen arkea. Vaikka äiti on välinpitämätön ja julma, ja vaikka rahaa ei ole, kaiken sen kurjuudenkin keskelläkin Joe tuntee iloa ja rakkautta.

Pidin myös siitä, miten kirjassa pohdittiin anteeksiantoa. Mitä voi antaa anteeksi ja kenelle pitää antaa anteeksi? Joe löytää oman vastauksensa ensimmäiseen, mutta toinen onkin monimutkaisempi juttu. Yhtenä esimerkkinä kirjassa on Nellin tapaus. Joe tutustuu kesän aikana Nelliin, jonka kanssa hän saa muutakin ajateltavaa kuin veljensä lähestyvän kuoleman. Kumpikin suhtautuu juttuu lomaromanssin tapaan, mutta sitten käykin ilmi, että Nell on tarkoituksella salannut tärkeän asian. Joe joutuu pohtimaan, perustuiko koko juttu valheille ja voiko hän antaa salailun anteeksi. 

Tällä kertaa Crossanin tarina toimi mielestäni mainiosti säeromaanina. Joen elämästä ja ajatuksista näytettiin juuri se, millä on väliä. Kirja oli surullinen ja ahdistava, ja yhteiskunnallinen eriarvoisuus on koko ajan läsnä. Alusta asti arvasi, että sokerisen onnellista satukirjaloppua on turha odotella. 


"Vaikka sä olisit tehnyt sen, mä istuisin tässä.
Tietäisin että tätä sä et ainakaan ole ansainnut."

Se räpyttää silmiään.
Minä puristan kädet nyrkkiin.

"Ei kukaan ansaitse", se sanoo.
"Ja mä voin sen sanoa, koska tää on mun elämää."
(s. 202)


Kirjan tiedot:
Sarah Crossan: Kuunnousu | S&S 2020 | 381 sivua | Kirjastosta
englanninkielinen alkuteos: Moonrise | suomennos: Kaisa Kattelus

Luettu myös mm:
Kirjapöllön huhuiluja, Kaiken ei tarvitse olla totta, Kirjojen keskellä ynnä muut

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2020 - 27. runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani [28/50]
* Popsugar Reading Challenge 2020 - a book with the same title as a movie or TV show but is unrelated to it [26/50]
Löytyy vuoden Moonrise-elokuva (1948), joka liikkuu näköjään samassa aihepiirissä tämän kanssa.

maanantai 8. kesäkuuta 2020

Martha Wells: Rogue Protocol (The Murderbot Diaries #03)

Kansikuva.


I have the worst luck with bot-driven transports.

Murderbot on vapaa, mutta nyt sillä on kiusanaan omatunto ja totta puhuen aika mukava luonne. Siksi se päättää suunnata planeetalle, josta se uskoo löytävänsä todisteita, jotka puhuvat kieroa GrayCris -korporaatiota vastaan. Murderbot ei oikeastaan välitä GrayCrisistä tuon taivaallista, mutta todisteet voisivat auttaa ensimmäisestä osasta tuttua tohtori Mensahia taistelussa yhtiötä vastaan. Kaikki ei tietenkään mene suunnitelmien mukaan ja niinpä Murderbot joutuu jälleen paimentamaan suojatonta ihmislaumaa.

Tarina jatkuu tälläkin kertaa siitä, mihin se edellisessä osassa jäi. Pidin tämän kirjan juonesta enemmän kuin Artificial Conditionin, koska tässä riitti vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Juu, pidän myös toimintaleffoista. Ihailen Wellsin taitoa pakata kokonainen toimintaseikkailu näin pieneen sivumäärään unohtamatta kuitenkaan koko sarjaa yhteen vetävää juonta. Tähän kirjaan mahtuu soluttautumista (Murderbot), taisteluja (Murderbot vs. botteja ja ihmisiä), verta ja muita nesteitä (taas Murderbot, sanotaan nyt vaikka, että sillä ei ollut kovin hyvä päivä tänään).

Murderbot on siis edelleen karkuteillä. Se opettelee toimimaan ihmisten kanssa omana itsenään mikä onkin vaikeaa, koska se haluaa vetää rajan itsensä ja muiden välille mahdollisimman kauas itsestään. Murderbot tässä nurkassa, muut kaukana siitä eivätkä missään nimessä kosketusetäisyydellä.

Tällä kertaa erityistä pohdintaa aiheuttaa tavallinen työbotti Miki, jota sen ihmiset kohtelevat kuin inhimillistä olentoa ainakin. Miki väittää omistajansa Abenen olevan sen ystävä ja Murderbotin on vaikea edes kuvitella sellaista tilannetta.


Or Miki was a bot who had never been abused or lied to or treated with anything but indulgent kindness. It really thought its humans were its friends, because that's how they treated it.

I signaled Miki I would be withdrawing for one minute. I needed to have an emotion in private.
(s. 21-22)


Minuakin sattui tunteisiin, mutta olenkin välillä aika nyyhky.


Kirjan tiedot:
Martha Wells: Rogue Protocol | Tor.com 2018 | 137 sivua | E-kirja kirjastosta

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2020 - 7. kirjassa rikotaan lakia [27/50]
* Popsugar Reading Challenge 2020 - a book with at least a four-star rating on Goodreads [25/50]

keskiviikko 3. kesäkuuta 2020

Suzanne Collins: Nälkäpeli. Balladi laululinnuista ja käärmeistä (Nälkäpeli #04)

Kansikuva.

¨
Coriolanus nakkasi kourallisen kaalia kiehuvaan veteen ja vannoi, että vielä joskus koittaisi päivä, jolloin kaalin syöminen loppuisi ikiajoiksi.

Kymmenes elonkorjuu koittaa ja köyhtyneen mahtisuvun vesa, 18-vuotias Coriolanus Snow, valitaan yhdeksi uusien tribuuttien ohjaajista. Vilunkipeli arpoo Coriolanukselle Lucy Gray Bairdin, 12. vyöhykkeen tyttötribuutin, jonka mahdollisuudet näyttävät hipovan nollaa. Tehdäkseen vaikutuksen opettajiinsa ja varmistaakseen paikan yliopistossa Coriolanus päättää tutustua tribuuttiinsa ennen kuin tämä teurastetaan areenalla.

Oho, Nälkäpeli-trilogian ilmestymisestä onkin näköjään jo 10+ vuotta aikaa. Niin se aikaa vierii ja niin pois päin. Luin trilogian hieman sen ilmestymisen jälkeen ja olen nähnyt elokuvatkin pari kertaa. Itse asiassa hieman hämmästelen sitä, että ne eivät tule juuri nyt uusintana telkkarista tämän kirjan tuoman uuden markkinaraon myötä. Kirjan maailma on siis minulle tuttu ja olin varovaisen kiinnostunut kuullessani, että Collins kirjoitti trilogialle esiosaa.

Alustavasti minua kiinnosti enemmän Nälkäpelin maailma ja ensimmäiset pelit kuin Snow. Maailma olikin edelleen kiinnostava julmuudessaan, Snow puolestaan väärällä tavalla epämiellyttävä päähenkilö. Tarinoiden konnien taustoista voi kirjoittaa mielenkiintoisia kirjoja, mutta tämä ei ollut sellainen.  Suorastaan harmittaa, että lukija jää Snow'n myötä jumiin täysin passiiviseen katsojan rooliin. Kaikki mielenkiintoinen tapahtuu muille Snow'n kieriskellessä itsesäälissä ja miettiessä mukasyvällisiä asioita tarinan laidalla. Esimerkiksi Lucy Gray olisi ollut paljon mielenkiintoisempi ja osallistuvampi päähenkilö.

Snow'n ollessa päähenkilö jännityselementit ovat nollassa hänen suhteensa, koska tiedämme jo, miten hänelle käy. Hän eli ja hallitsi Nälkäpeli-trilogiassa, joten tietenkään hän ei kuole Balladissa. Hän ei jää elämään köyhyyteen, vaan viettää seuraavat 60 ja risat vuotta rahassa pyöriskellen. Tigriskään ei kuole. Nälkäpeli muuttuu spektaakkeliksi Snow'n ansiosta eli hän ei valitse rakkautta ja köyhyyttä maineen ja kunnian sijaan. Matkijanärhet jatkavat lisääntymistä. Jos päähenkilö olisi ollut joku muu, joku uusi ja tuntematon hahmo, olisin voinut jännittää edes vähän. 

Jos tätä olisi lyhennetty noin 200 sivua, jäljelle olisi jäänyt tiiviimpi ja ehkä jopa jännittävämpi tarina. Nyt Snow vatvoo samoja tylsiä asioita sivusta toiseen ja oikeastaan mitään ei tapahdu, eikä hän kehity ihmisenäkään mihinkään suuntaan. Hän on tarinan alussa itsekäs, kunnianhimoinen, hyväosainen paskiainen, ja sellainen hän on tarinan lopussakin. 

Suurin ongelmani kirjan suhteen oli siis tylsä päähenkilö, jonka vuoksi jäin lukijana jumiin tylsiin tapahtumiin. Sinänsä kirjan ajankohta, yksi Nälkäpelin ensimmäisistä peleistä, oli kiinnostava. Sisällissodasta on kymmenen vuotta ja kumpikin osapuoli kantaa vielä katkeraa kaunaa toista kohtaan. Voitolle päässyt Capitol on alistanut vyöhykkeet ja ei niin hienovaraisena symboliikkana vyöhykkeiden tribuutit pidetään eläintarhan apinatalossa. Eiväthän he paljon verenhimoisia villieläimiä kummempia ole. Tämä on se maailma ja mielipide, johon Snow on kasvatettu. Hänelle tribuutit ja muut vyöhykkeiden ihmiset ovat väkivaltaisia petoja, jotka ansaitsevatkin kuolla. Edes ihastus Lucy Grayhin ei saa Snow'ta näkemään muita vyöhykeläisiä tasavertaisina ihmisinä, jotka ansaitsevat inhimillistä kohtelua. Rasisti mikä rasisti.

Kymmenes Nälkäpeli on kirjassa vasta trilogiasta tutun pelin prototyyppi ja kirjassa onkin muutama kohta, joissa kehitellään pelissä myöhemmin nähtyjä parannuksia. Tai no, "parannuksia". Pidin siitä, miten pelkistettyjä pelit olivat. Kukaan ei ollut vielä huomannut, miten niitä voisi parhaiten käyttää pelon ja vallan välineinä. Kirjassa yhdistetäänkin vahvasti pelko ja valta, ja miten pelolla hallitaan suuria väkijoukkoja. Itse pelissä areenataistelut ovat hyvin pelkistettyjä ja kuten jo valitin, lukijalle kovin tylsiä. Katnissin mukana olin areenalla aktiivisena toimijana. Snow'n mukana istuin passiivisesti katsomossa syömässä voileipiä. Areenan kauhut eivät tuntuneet niin kauheilta, koska ne olivat kaukana eikä Snow tuntenut sääliä tribuutteja kohtaan.

Minulle jäi epäilyttävä tunne siitä, että tälle tarinalle tulee vielä jatkoa. Jos seuraava kirja näyttää toimitusvaiheessa yhtä pitkältä kuin tämä, toivottavasti kustannustoimittaja uskaltaa napsia siitä turhat pois. Etenkin jos päähenkilö on jälleen kerran Snow, vaikka en kyllä oikein tiedä, mitä uutta hänen kauttaan voisi enää kertoa tästä maailmasta. Vaikka tämän kirjan ja Snow'n vinkumisen lukeminen ei ollutkaan mikään kohtuuton urakka, lukisin mieluummin aivan uudesta hahmosta. Vaikkapa sellaisesta vyöhykeläisestä, joka ei itse ole areenalla, mutta joutuu katsomaan kun rakas ystävä tai perheenjäsen taistelee hengestään.

(Olen muuten melkein valmis syömään hattuni, jos Lucy Gray ei ole Katnissin isoäiti. Vihjeitä tiputeltiin siihen malliin, että se vaikuttaa hyvin todennäköiseltä. Toisaalta isoäiti voi olla myös Maude Ivory. ...Ja mieleeni tuli juuri kammottava ajatus. Jos Snow paljastuu näin jälkikäteen Katnissin isoisäksi, hattu saattaa kyllä tulla saman tien takaisin ylös.)


Kirjan tiedot:
Suzanne Collins: Nälkäpeli. Balladi laululinnuista ja käärmeistä | WSOY 2020 | 598 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: A Ballad of Songbirds and Snakes (2020) | Suomennos: Helene Bützow

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2020 - 42. kirjassa on isovanhempia [26/50]
* Popsugar Reading Challenge 2020 - a fiction or nonfiction book about a world leader [24/50]
No, tulevasta sellaisesta ainakin.