keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Syyskooste

Katselin tuossa juuri haastelistojani ja tulin siihen tulokseen, että jos en tee asialle jotain ihan kohta puolin, ne kaikki jäävät saavuttamatta. 50 kategoriaa on jokseenkin mahdotonta suorittaa kokonaan, mutta toisaalta tiesin sen jo kun aloin sitä lukemaankin. Idän pikajunallakaan en taida ehtiä Istanbuliin asti, hyvä jos seuraavalle asemalle...

Sen sijaan Christietä ehdin vielä lukea ja tuolla I Spy-haasteellakin on vielä toivoa. Täytynee valita vähän nopealukuisempia opuksia, jotka täyttävät nimikriteerit. Luulisin, että lasten- ja nuortenkirjallisuus on tässä suureksi avuksi. Joskus sitä vain on mentävä siitä, missä aita on matalin!


Luetut & blogatut

18 vuotta yhtenä Stockmannin palkkaamana etsivänä. Hilpeä muistelmateos, kaikkea ne myymälävarkaat keksivätkin yrittää...

10-vuotias tyttö saa tietää olevansa zombi maailmanlopun jälkeisessä ajassa. Keskiosa oli perus zombijuttua, mutta alku ja loppu upeita.

Suomalainen nainen työntekijänä. Esiäideillämme oli paljon enemmän vaihtoehtoja kuin voisi luulla, juuri sellainen historiallinen tutkimus josta tykkään.

Liv tutustuu poikajoukkoon ja sekaantuu unissa kulkemiseen. Instarakkaus ärsyttää, mutta kirjana hauska ja vetävä.


Luetut & bloggaamattomat

Pieni pino tuossa pöydällä! Voisin asettaa lokakuulle sellaisen pienen tavoitteen, että selviytyisin tuosta pinosta ja pääsisin taas tilanteeseen, jossa pinoa ei kerry (sen kun näkisi...).

Kerstin Gier: Lupaus (Unien kirjat #1)

Kerstin Gier: Lupaus
(Silber: Das erste Buch der Träume, 2013)
341 s.
Gummerus 2015
Kirjastosta

Koira nuuhki matkalaukkuani.

Tässä oli niin vekkuli kansi, että oli ihan pakko selailla jo senkin vuoksi. Kirjailijan nimi ei ensin sanonut mitään, mutta aikani tätä hypisteltyäni muistin, että Gier on tosiaan kirjoittanut myös Rakkaus ei katso aikaa-trilogian. Se on minulla lukematta, mutta muistan sarjan kauniit kannet. Siinä taidettiin seikkailla aikamatkustuksen parissa, tässä taas sukelletaan unien maailmaan.

Yksi unien näkijöistä on kohta 16-vuotias Liv Silber, joka muuttaa pikkusiskonsa kanssa Lontooseen äitinsä luo. Tyttöjä on vastassa yllätys eli äidin uusi miesystävä ja tämän kaksi lasta, jotka ei niin yllättäen ovat suunnilleen Livin ikäisiä. Perheet muuttavat saman katon alle ja tytöt alkavat käydä ns. paremman väen yläkoulua/lukiota. Siellä Liv törmää ällistyttävän hyvännäköiseen poikajoukkoon (jostain syystä nuorten kirjojen komistukset joko muodostava parvia tai sitten ovat yksinäisiä angstaajia), johon kuuluu myös hänen uusi velipuolikokelaansa. Ja sitten sitä hypelläänkin jo unesta toiseen ja tehdään sopimuksia demonien kanssa.

Kirja saa ison plussan siitä, että siinä ei ole kolmiodraamaa. Ei edes kilpakosijoita. Jee! Joskus sitä on niin vähästä onnellinen... Siltikin minua onnistui ärsyttämään tämä nuorten kirjoille(kin) tyypillinen instarakkaus. Toista ei oikeasti tunneta ollenkaan ja kuitenkin ollaan heti vannomassa ikuista tosi rakkautta kypsässä 15-vuoden iässä. En väitä etteikö noin nuorena voisi kohdata sitä, jonka kanssa elää kuin elääkin onnellisena elämänsä loppuun asti, mutta eiköhän suurin osa kuitenkin tutustu toiseen ensin. Nuorten kirjat tapaavat kaiken lisäksi olla sarjoja, joten aikaa suhteen kehittymiselle löytyisi varmasti. Tämäkin on trilogian ensimmäinen osa. Gierillä olisi ollut kaksi kirjaa aikaa rakentaa romanssia sen sijaan, että kaksi toisilleen tuntematonta nuorta "rakastuu" jo melkein ennen kuin he tietävät toistensa nimet.

No, tuo on loppujen lopuksi sellainen klisee, joka alkaa vaivaamaan minua vain kun alan ajatella sitä. Lupausta lukiessani ohitin sen syvän huokauksen saattelemalla olankohautuksella. Kirja itsessään on vetävästi kirjoitettu ja tykkäsin paljon Livistä ja hänen pikkusiskostaan Miasta. He ovat nokkelia ja hauskoja, ja heissä on paljon samaa ilman, että he ovat toistensa kaksoiskappaleita. Aika uskottavia sisaruksia siis. Poikajoukosta en suuremmin pitänyt, en edes Livin instarakkaudesta. Jos nyt ihan totta puhutaan niin odotin koko ajan hänen olevan kirjan pahis. Sitä se liika salaperäisyys teettää! Pojilla oli hermoja raastava asenne Liviin (joko haluttiin suojella tai sitten vetää väkisin mukaan unimaailmaan), joten oli kiva kun Liv teki aina tasan sen mitä itse tahtoi oli se sitten hyvä idea tai ei.

Jatko-osa meni varaukseen, sen pitäisi muistaakseni ilmestyä vielä tämän vuoden puolella.


Luettu myös mm.: Lukutoukan kulttuuriblogi, Dysphoria, Mustetta paperilla ynnä muut.

Haasteet: 50 kategoriaa - 36. a book set in high school

maanantai 28. syyskuuta 2015

Tiina Miettinen: Piikojen valtakunta: nainen, työ ja perhe 1600-1700-luvuilla

Tiina Miettinen: Piikojen valtakunta:
nainen, työ ja perhe 1600-1700-luvuilla184 s.
Atena 2015
Kirjastosta

Mikä odottaa naista sinkkuelämän jälkeen?

Tarttuipa mukaani kirjastosta jo viime kuun puolella aiheensa vuoksi. Olen noin ylipäätään kiinnostunut historiasta, ja oikein erityisesti ruohonjuuritason historiasta. Ja jos vielä tarkemmin mietitään niin naisten ja lasten historiasta. Oikeastaan se on jopa mielenkiintoisempaa kuin tuo ruohonjuuritaso: ylhäisten naistenkin elämät olivat niin kovin kiehtovia ja erilaisia kuin mitä voisi luulla.

Tämä kirja muistuttaa hyvin paljon aiemmin tänä vuonna lukemaani Anu Lahtisen & Kirsi Vainio-Korhosen Lemmen ilot ja sydämen salat: suomalaisen rakkauden historiaa-kirjaa. Kummassakin käsitellään suomalaisen naisen ja perheen historiaa. Näkökulma on kuitenkin hieman erilainen. Lahtisen & Vainio-Korhosen kirjassa kuvataan enemmän naista rakkauden ja avioliiton yhteydessä, kun taas Miettinen on keskittynyt naiseen työntekijänä. Tässäkin kirjassa kyllä puhutaan kyllä rakkaudesta ja avioliitoista kuten tuosta ihan alussa lainaamastani kirjan ensimmäisestä lauseesta voi päätellä. Se tutkimuksen terävin kärki on kuitenkin siinä, millaista työtä sellainen tavallinen suomalainen nainen teki, kuinka kauan ja miksi.

Pidän naisten historiaa käsitteleviä kirjoja erityisen tärkeinä sen vuoksi, että ne tuulettavat kalkkeutuneita mielikuvia esiäideistämme nyrkin ja hellan välissä. Etenkin palvelusväkeä ja maalaistalojen tyttöjä tavataan kuvata melkeinpä miesten omaisuutena, joilla ei ollut mitään sanomista mihinkään tai mitään omaisuutta. Siellä sitä raadettiin pellolla ja lasten synnyttäminen aloitettiin heti kun oltiin hedelmällisiä. Ei näin. Aatelisneidot elivät itse asiassa paljon tiukemmin rajattua elämää kuin ns. tavalliset naiset, ja hekin onnistuivat silti aiheuttamaan skandaaleja, tulemaan raskaaksi ennen avioliittoa ja kahmimaan valtaa omiin käsiinsä. Ne tavalliset naiset tekivät tätä pienemmällä mittakaavalla ja jos totta puhutaan niin monesti suuremmalla terveellä järjellä.

Kirjassa korostuukin se, että eivät suomalaisnaiset olleet arkoja siveyden sipuleita, jotka sidottiin kotiin ja mieheen pienestä pitäen. Suomalainen nainen teki töitä. Maalaistalon tyttö lähti sopivassa iässä piikomaan ja saattoi jatkaa työssä (tai useammassikin, ei piika välttämättä kuollut piikana) kolmikymppiseksi saakka, tai vaikka koko elämänsä ajan. Tässä välissä saatettiin saada lapsia tai sitten ei, saatettiin mennä naimisiinkin jos siltä tuntui. Suomessa pidettiin jopa parempana, että sekä morsian että sulhanen olivat tuon ikäisiä. Siihen mennessä molemmilla oli jo omaisuutta ja hynttyyt oli taloudellisesti järkevää lyödä yhteen. Avioliiton ulkopuolisia lapsia syntyi eivätkä ne aina olleet maailman suurin häpeä. Monesti lapsen isä tiedettiin ja isä tunnustikin lapsen, mutta vanhemmat eivät silti syystä tai toisesta menneet naimisiin. Äpärälapsen äidillekin löytyi yleensä ottaja, joka otti samalla lapsen kasvatikseen.

Nainen ei myöskään ollut yhteen paikkaan sidottu, ja tämä olikin oikeastaan minulle se kirjan yllättävin anti. Jotenkin en ole osannut ajatella, että kävellen ja hevosella pääsi minne vain. Eivät kaikki jääneet naapurin tilalle tai omaan kylään. Rohkeimmat lähtivät Ruotsin tai Viron puolelle, ja kuka tietää kuinka kauas matka on sieltä jatkunut. Matkaa tehtiin niin yksin kuin seurassakin. Tykkäsin kovasti mielikuvasta sisukkaasta nuoresta naisesta, joka tarpoo kohti omaa elämäänsä.


Luettu myös mm.: Sininen linna, Kirjavuori

sunnuntai 20. syyskuuta 2015

M. R. Carey: The Girl With All the Gifts

M. R. Carey:
The Girl With All the Gifts
n. 460 s.
Orbit 2014
Kirjastosta
Kansikuva kustantajan sivulta.
Her name is Melanie.

Nyt ollaan vasta syyskuussa, mutta olen kohtalaisen varma siitä, että tämä on paras kirja jonka olen lukenut tai tulen lukemaan tänä vuonna. Tämän ylittämiseen tarvitaan jotain todella huikaisevaa. Bongasin eilen sattumalta arvion tästä ja kun tämä kuulosti niin kiinnostavalta, oli pakko heti googlata löytyisikö tämä jostain. Löytyihän se ja luinkin tätä yöllä yhteen eli siihen asti, että melkein nukahdin istualleni. Lopetin lukumaratonin sitten tänä aamuna.

Yksi tarinan kertojista ja se, jonka silmin näemme tarinan alun, on 10-vuotias tyttö nimeltä Melanie. Joka aamu aseistautuneet aikuiset sitovat hänet pyörätuoliin ja kärräävät hänet sellistä luokkahuoneeseen, jossa jokainen oppilas on sidottu samalla tavalla omaan tuoliinsa. Melanien suosikkiopettaja on mukava neiti Justineau, joka kertoo lapsille tarinoita ja tuo heille näytteitä ulkomaailmasta, jota lapset eivät ole koskaan nähneet. Vie aikansa ennen kuin Melanielle selviää se, minkä lukija ymmärtää heti. Eletään zombimaailmanlopun jälkeisestä aikaa, ja lapset ovat harvoja älykkäitä zombeja (the hungries, nälkäiset) jotka on pyydystetty kaduilta. Heitä tutkitaan ja heillä tehdään kokeita siinä toivossa, että löydettäisiin parannuskeino tai ainakin jonkinlainen lääke zombivirusta vastaan. Melanien maailma muuttuu peruuttamattomasti kun tukikohtaan hyökkää joukko nälkäisiä ja Melanie pakenee sieltä yhdessä muutaman ihmisen kanssa.

Kirjan alku ja loppu ovat sen vahvimmat osat. Keskiosa on aika tavallista zombijuttua, jossa Melanie, neiti Justineau, tohtori Caldwell ja kaksi sotilasta tarpovat pitkin ja poikin melkein autiota Englantia. Heidän määränpäänsä on tukikohdan päämaja, yksi viimeisistä ihmisten linnakkeista. Niinhän se aina. Onneksi tämä vaelteluosa on loppujen lopuksi aika pieni osa kirjaa, ja siihenkin mahtuu jännittäviä ja kiinnostavia kohtia. 

Melanie on tarinan kertojana enemmän kirjan alussa kuin lopussa, jossa näkökulma siirtyy ymmärrettävistä ja hieman juonipaljastuksellisesta syistä ihmisille. Mielestäni Melania oli uskottava ja paikoin jopa pelottava kertoja. Hän on pieni naiivi tyttö, mutta älykkyydeltään luokkaa Einstein. Hän tekee jatkuvasti tarkkanäköisiä päätelmiä eivätkä hänen reaktionsa anna lukijan unohtaa sitä, että kyseessä ei ole ihmislapsi. Hän oppii jatkuvasti lisää itsestään eikä aina niin miellyttäviä asioita. Toiseksi suosikikseni nousi yllättäen Caldwell, jonka mieli puolestaan oli pelottavan kylmä ja ihmismäinen. Hänen tehtävänään on pelastaa ihmiskunta ja sen hän aikoo tehdä vaikka hänen pitäisi sahata auki sadan pikkulapsen pää. Hirviöitähän ne vain ovat, puhuvat tai eivät. Caldwell ei ole mitenkään miellyttävä tai edes sympaattinen hahmo, mutta häntä on vaikea olla ymmärtämättä jollain tasolla. Kirjan zombit ovat nälässään tavanomaisia, mutta syy niiden takana on erilainen ja oivaltava. Tiedä häntä miten mahdollista se olisi oikeasti, mutta kirjassa selitys kyllä toimii.

Kirjan nimi viittaa tarujen Pandoraan, joka päästää lippaasta vapaaksi kaikki maailman kauhut ja vaivat. Jäljelle jää vain toivo. Melanie on tietenkin tarun Pandora, mutta enpä halua paljastaa tarinan lopusta oikeastaan mitään. Se on paras osa kirjaa ja parasta lukea itse. Tässä kirjassa kauhu on suorastaan kaunista ja toivo kauhistuttavaa. Toki tästäkin kirjasta voi olla monta mieltä, mutta juuri nyt tämä oli minulle Se Kirja, joka jää varmasti kummittelemaan mielen perukoille. Suosittelen myös niille, jotka eivät tavallisesti zombeista perusta!




tiistai 8. syyskuuta 2015

Antto Terras: Stockmann Yard: myymäläetsivän muistelmat

Antto Terras: Stockmann Yard:
myymäläetsivän muistelmat
285 s.
Like 2015
Kirjastosta

Tämän kirjan valmistumisprosessi on ollut harvinaisen kivuton.

Sattuipa silmääni kirjaston varaushyllystäni ja hetken selailtuani totesin, että tämä on kyllä pakko varata itsekin. Hyvä kun olin ajoissa liikkeellä, tätä on nimittäin nyt varattu enemmänkin. Jossain on varmasti ollut jokin lehtijuttu tai TV-ohjelma tästä ihan vasta, mutta se on kyllä mennyt minulta kokonaan ohi.

Eli siis, tässä kirjassa puhuu Antto Terras, joka on työskennellyt Helsingin Stockmannin myymäläetsivänä viimeiset 18 vuotta. Niihin vuosiin on mahtunut kaikenlaista hilpeää ja huolestuttavaakin juttua. Kirjassa keskitytään lähinnä niihin hilpeisiin ja niinpä tämä onkin oikein hauska luettava. Jos yhtään tylsistyttää tai syyssynkistely uhkaa, tämä on oiva piristysruiske! Hihittelin itsekseni aina vähän väliä sille, miten omituisia ihmiset voivat olla ja etenkin sille, miten kekseliäitä varkaat ainakin kuvittelevat olevansa. Jotkut heistä vaikuttivat jopa ihan sympaattisilta, etenkin se Herkun asiakas, joka söi leipien pehmeän sisäosan ja jätti kuoret hyllyyn. Ei varmaan kovin moni varas ole pyytänyt vartijoita pitämään itseään silmällä sille varalle, että leivänhimo iskee uudelleen.

Huvittavien rikostapausten lisäksi kirjassa on myös ns. oikeaa tietoa. Esimerkiksi minä opin kirjasta sen, että Stockmannilla on tosiaan pieni yksityisetsivien armeija eikä ulkopuolelta ostettua vartiointia. Mielenkiintoinen ja vanhanaikainen, mutta ilmeisen toimiva systeemi. Mikäli Terrakseen on luottaminen ja miksipä ei olisi, Stockmann Yard on tehokkaampi näpistelijöiden ja vastaavien nappaaja kuin poliisi. Etsivät kun ovat parempia peiteoperaatioissa, joihin kuuluu huomaamaton joukkoon sulautuminen ja siellä väijyminen.

Toinen minut yllättänyt tieto on se, miten laajan alueen Stockmannin kameravalvonta kattaa. Terras sanookin, että se on juuri ja juuri laillinen. Tarkkailu saa olla noin laajaa lähinnä sen vuoksi, että kameroista on hyötyä myös poliisille ja muille viranomaisille. Tuli kyllä vähän sellainen isoveli valvoo-olo kun tuosta luki...

Pihin naisen elämää-blogissa mainitaan, että lukeminen tökkäsi aina välillä alentuvaan kielenkäyttöön. Sama asia särähti ikävästi omaankin korvaani. Toisaalta kaikki ihmisryhmät nähdään lähtökohtaisesti samanlaisina (eli siis potentiaalisina myymälävarkaina) ja Terras nauraa myö sekä Stockmannille että sen etsiville. Toisaalta taas, niin, olisi se kirja kuitenkin ollut kiva ilman tytöttelyäkin.

Mutta muuten tykkäsin kyllä. Oli kiva lukea noinkin erikoisesta ammatista asiantuntijan kertomana.


Luettu myös mm.: Pihin naisen elämää

keskiviikko 2. syyskuuta 2015

Elokooste

Tämä kuukausikin on mennyt vähän niin ja näin lukemisen kanssa muiden kiireiden vuoksi. Kaikki aika tuntui menevän ns. pakollisiin tekemisiin ja välillä jo tuntui, että en ehdi tekemään mitään ihan vain sen vuoksi, että se olisi mukavaa. Toivon, että tilanne tästä tasoittuu kun syksy alkaa ja suurimmat stressin aiheet on nyt ratkaistu, minä nimittäin kaipaan antaumuksella lukemista ja siitä kirjoittamista!

Kirjankansibingo päättyi 15.8. Sain luettua yhden bingorivin ja muutaman ylimääräisen. Haaste oli helppo ja todella hauska, pidin siitä oikein paljon ja ihan harmittaa etten saanut luettua enempää. Ehkä sitten seuraavalla kerralla kun vastaava haaste osuu silmään.


Luettu & blogattu

Marie Lu: Legend
Superrikollinen vs. supersotilas dystopia-Tasavallassa. Kelpo kirja nuorten dystopiameressä, tykkäsin erityisesti Junesta, joka sai olla aktiivinen ja fiksu toimintasankari.

Mirkka Lappalainen: Jumalan vihan ruoska: suuri nälänhätä Suomessa 1695-1697
Noin 30% Suomen asukkaista kuoli suuren nälänhädän aikaan. Perusteellinen tutkimus aiheesta ja hyvä, sujuva luettava.


Luettu & bloggaamatta

Kaari Utrion Paperiprinssi ja Tiina Miettisen Piikojen valtakunta. Nyt en kyllä lupaa kirjoittavaa näistä, vaikka kovasti sitä suunnittelenkin. Hyvät blogisuunnitelmani tuntuvat aina kariutuvan...