Merja Mäki: Itki toisenkin

Saappaani upposi sateen kastelemalle aukealle, ja liejua tulvahti kengänkärjen reiästä sisään.

Merja Mäen Itki toisenkin on sisarteos aiemmin lukemalleni Ennen lintuja -kirjalle. Kumpikin toimii hyvin itsenäisenä teoksena, mutta olen kuitenkin iloinen siitä, että luin nämä järjestyksessä. Tästä nimittäin käy ilmi, miten Ennen lintuja päättyy.

Tämänkin aiheena ovat Karjala ja karjalaiset, ja näkökulma onkin harvinaisen mielenkiintoinen. En ole lukenut ennen kirjaa, jossa ollaan Suomen miehittämässä Karjalassa ja näkökulma on nimenomaan karjalaisten. Kansallisidentiteetti ja oma kulttuuri ovat todella vahvasti osa tarinaa.

Sitä kertoo siis Larja, joka palaa kotiin Suurmäkeen suomalaiselta opettajaleiriltä vuonna 1942. Kotona asiat ovat huonosti sekä noin yleisesti että henkilökohtaisista syistä. Rakas isoäiti tekee kuolemaa ja haluaa Larjan seuraavan jalanjälkiään kylän itkijänä. Pikkusisko Pola puolestaan on heilastellut miehittäjän kanssa siihen malliin, että esiliina alkaa pyöristyä.

Karjalaiset perinteet ja tavat punoutuvat tarinaan, joka on pohjimmiltaan hyvin poliittinen. Kotimainen sotakirjallisuus esittää perinteisesti sotilaamme urhoollisina vapauttajina, mutta suurmäkeläisille he ovat uusi ja ankara isäntä. Suomalaisilla riittää harvoin ymmärrystä karjalaisia tapoja kohtaan ja Larjan opettajaleirikin tähtää siihen, että karjalaiset opettajat koulutetaan suomettamaan pienet oppilaansa.

Suurmäkeläisten arkea värittää pelko ja epäluulo, joka leviää myös naapureita kohtaan. Kuka vain voi vakoilla naapureitaan Suomen piikkiin, joten on paras olla kieli keskellä suuta. Toisaalta ei ole kovin kauaa siitä, kun naapureita vakoiltiin Neuvostoliiton piikkiin ja kaikki suomalaisiin viittaava saattoi viedä työleirille. Tilanne on kaikin puolin vaikea ihmisille, jotka pitävät itseään ennen kaikkea karjalaisina.

Ristiriitojen repimän kylän kuvaus oli todella kiinnostavaa ja pidin myös Larjasta. Hän joutuu itsekin vaikean valinnan eteen rakastuttuaan Tuomakseen, joka siis taistelee Suomen armeijassa. Larjan entinen (teknisesti ottaen edelleen nykyinen) miesystävä sen sijaan taistelee Neuvostoliiton puolella muiden kylän miesten kanssa. Larja tietää kyllä, mitä kyläläiset ajattelevat suomalaisten kanssa vehtaavista ihmisistä.

Pidin kirjasta ja sen kauniista kielestä. Jos jotain olisin tähän toivonut, niin karttaa tapahtumapaikoista ja sanastoa. Kaikkien karjalankielisten sanojen tarkoitus ei tullut ilmi asiayhteydestä ja aina kun jouduin googlaamaan sanan merkitystä, lensin hetkeksi ulos tarinasta. 

Myös lopun silmitön väkivaltaisuus tuntui aivan turhalta. Kyllä ne sodan kauhut tulivat selväksi muutenkin eikä kuolemilla mässäily tuonut tarinaan enää mitään uutta.

Kirjan tiedot:

Merja Mäki: Itki toisenkin | Gummerus 2024 | 415 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Amman lukuhetki, Kirjasähkökäyrä, Tarukirja ynnä muut

Haasteet:

* Helmet 2025 : 30. Kirjassa on häät tai hautajaiset

* Paha mieli, paras mieli : Kuoleva kieli (karjala)

* Lukumatka menneisyyteen : 18. Kirjassa on susi tai mainitaan susi

Petina Gappah: Muistojen kirja

Tarina, jonka pyysit kertomaan, ei suinkaan ala Lloydin kuoleman säälittävästä rumuudesta.

Lue maailma vuodessa -haasteessa luetaan helmikuussa keski- tai eteläafrikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja. Valintani tähän oli zimbabwelaisen Petina Gappahin Muistojen kirjan.

Tämä olikin helppo valinta, koska Muistojen kirja on ollut minulla lainassa aiemminkin, mutta en silloin saanut luettua sitä. Löytyipähän motivaatio yrittää uudelleen ja tykkäsin kirjasta! Se oli hyvin erilainen kuin aiemmin lukemani Gappahin Pimeydestä loistaa valo.

Noin puolet kirjasta istutaan Hararen kauheassa vankilassa Memoryn kanssa. Toinen puoli taas kertoo siitä, miten hän sinne joutui. Memorya syytetään hänet kasvattaneen valkoisen professorin murhasta ja hän on päättänyt kertoa tarinansa amerikkalaiselle journalistille.

Mietin alussa, että mikähän tämän kirjan juju on, mutta muistoistahan tässä on kyse. Siitä, miten ne muokkaavat elämää ja miten jonkin asian voikin muistaa tai ymmärtää hirvittävällä tavalla väärin. Memory muistaa niin varhaislapsuutensa kuin ajan Lloydin kanssa, mutta ovatko kummatkaan muistot ihan paikkansapitäviä?

Erityisen kiinnostavan tarinasta tekee se, että Memory on albiino. Koska kansanusko on Zimbabwessa vahva, häntä pidetään yleisesti vähintäänkin huonona enteenä, joskus vanhemmilleen asetettuna kirouksena. Välillä lukeminen kävi aika raskaaksikin, koska Memoryn menneisyys oli rankka eikä nykyisyyskään mitenkään mieltäylentävä ollut.

Memoryn oman tarinan taustalla tapahtuu suuria poliittisia muutoksia, jotka vaikuttavat hänen elämäänsä. Maatiloja riistetään valkoisilta riistäjiltä, valta vaihtuu, korruptio kukoistaa ja rahalla ei lopulta ole enää mitään arvoa. Ihmisilläkin hädin tuskin.

Kirjan innoittamana tutustuin pikaisesti Zimbabwen historiaan. Ei mitään syväluostausta, mutta mitä nyt netistä luin. Koska lähtötasoni zimbabwetietoudessa oli nolla, olen nyt ainakin vähän viisaampi kuin ennen kirjan lukemista.

Pidin tarinasta ja pidin myös Memorysta. Hyvin ja vetävästi kirjoitettu, mutta ei mikään hyvän mielen kirja. Kirjassa tuntuu vahvasti zimbabwelainen kulttuuri ja köyhien ihmisten epätoivo. Gappahilta on suomennettu myös novellikokoelma ja pidän sen mielessä sopivaa lukuhetkeä varten.

Kirjan tiedot:

Petina Gappah: Muistojen kirja | Tammi 2017 | 307 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: The Book of Memory (2015) | Suomennos: Tero Valkonen

Luettu myös:

Lumiomena, Keltainen kirjasto, Kirjanurkkaus ynnä muut

Haasteet:

* Helmet 2025 : 19. Kirja on Keltaisen kirjaston kirjalistalla

* Paha mieli, paras mieli : Vankila

* Lue maailma vuodessa : Keski- tai eteläafrikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja

Lilja Sigurðardóttir: Sysimusta kuilu (Áróran tutkimuksia #05)

“Ísafold, sinä tiedät tasan tarkkaan, miten tässä käy.”

Takakannessa sanotaan, että tämä Lilja Sigurðardóttirin Sysimusta kuilu on Áróran tutkimusten viimeinen osa. Olen hieman skeptinen tämän väittämän suhteen, koska loppu jätetään auki siihen malliin, että sarjaa on helppo jatkaa tästä.

Ei kyllä pitäisi, mutta aivan varmasti kirjoittaisin itsekin jos myyntiä riittäisi ja rahaa virtaisi.

Edellisen osan eli Kuolonmustan laavan kohdalla kritisoin sen epäuskottavia juonenkäänteitä. No, niitä ja turhaa täytettä löytyi tästäkin kirjasta. Ilmeisesti minun piti sittenkin uskoa, että Áróran kuollut sisko on tosiaan jälleensyntynyt pikkutytöksi, joka muistaa edellisen elämänsä? Selvä.

Ísafoldin kohtalo, jonka lukija on tiennyt jo ensimmäisestä kirjasta alkaen, selviää viimeinkin myös poliiseille ja Áróralle. Tämän sarjan perusteella en antaisi Islannin poliisin tehtäväksi edes parkkisakkojen kirjoittamista, sen verran tunareita he vaikuttavat olevan. Murhan selvittämiseen on mennyt vuosia, koska poliisit töpeksivät heti tutkinnan alussa.

Kirjan rakenteen puolesta Ísafoldin tapauksen olisi selvittänyt noin 50 sivussa. Loput 150 sivua ovat aivan turhaa toistoa ja täytettä. Ei minua kiinnostanut sen enempää huumepomon kätyrin harharetket kuin Ísafoldin väkivaltaisen parisuhteen seuraaminenkaan. Etenkin jälkimmäinen tuntui suorastaan parisuhdeväkivallalla mässäilyltä. Näissä kappaleissa ei tullut ilmi mitään sellaista, mitä lukija ei olisi jo tiennyt edellisistä osista.

Minua harmittaa se, että en pitänyt näistä kahdesta viimeisestä kirjasta. Luin sarjan ja etenkin tämän kirjan sinnillä loppuun ja hyvänä puolena on kai sanottava, että äkkiähän nämä kyllä luki. Sääli vain, että sarjan alku oli niin paljon vahvempi kuin sen loppu.

Kirjan tiedot:

Lilja Sigurðardóttir: Sysimusta kuilu | Blue Moon 2025 | 215 sivua | Kirjastosta

Islanninkielinen alkuteos: Dauðadjúp sprunga (2023) | Suomennos: Seija Holopainen

Luettu myös:

Ainakin Kuunnellut äänikirjat ja Kirjarouvan elämää

Haasteet:

* Helmet 2025 : 39. Kirjassa etsitään ratkaisua arvoitukseen

Malinda Lo: Last Night at the Telegraph Club

The Miss Chinatown contestants were clustered together behind a canvas screen near the stage.

Harhauduimme Lauran kanssa Austeneista vähän toisenlaiseen historialliseen romaaniin. Malinda Lon Last Night at the Telegraph Club olikin niin hyvä, että seuraavaksi luemme sen itsenäisen jatko-osan.

17-vuotias Lily Hu saa käsiinsä lesbobaarin mainoksen ja siitäpä avautuukin ovi ihan uuteen maailmaan, johon hän tutustuu kurssikaverinsa Kathin kanssa. Vuosi 1954 Yhdysvalloissa ei kuitenkaan ole hyvä aika olla sen enempää sateenkaareva kuin kiinalaistaustainen, eikä naisenakaan ole helppoa.

Tämä osoittautui tosi vetävästi kirjoitetuksi ja loppua kohti mentäessä myös jännittäväksi YA-kirjaksi. Koska se sanotaan suoraan kirjan takakansitekstissä, ei ole juonipaljastus kertoa, että tämä on myös tarina Lilyn ja Kathin rakastumisesta. Lukiessa odotti sekä sitä että pelkäsi tyttöjen löytämän queer-kuplan puhkeamista.

Tykkäsin tosi paljon kirjan ajankuvasta! Amerikassa pelätään kommunismia ja kiinalaistaustaisia henkilöitä epäillään vakoojiksi. Lilyn perhekin joutuu pelkäämään sitä, että heidät tai ainakin isä karkotetaan Kiinaan, niin Yhdysvaltojen kansalaisia kuin he ovatkin. 

Siksi Telegraph Clubille meneminen vaatii Lilyltä aivan erityistä uhkarohkeutta: hän ei voi jäädä kiinni millään lailla epäilyttävistä olosuhteista, koska se vaikuttaa koko perheeseen

Lilyn kasvutarina ja itsensä löytäminen heijasti myös hienosti ja kipeästi aikaansa. Hänellä ei ensin ole edes sanoja, joilla kuvata tunteitaan ja itseään. Ensiaskel oman identiteetin löytämiselle on mainoskuva drag king Tommy Andrews’ta, joka tuntuu hengästyttävän, jännittävän kielletyltä ja kiehtovalta. 

Lilyn rohkeuden kasvamista ja identiteetin rakentumista kuvattiin todella hyvin, samoin sitä, millainen sateenkaariyhteisö tuohon aikaan oli.

Ja tykkäsin siitä, että sekä Lilyllä että Kathilla oli aikansa tytöille epätavallisia mielenkiinnon kohteita. Kath haluaa lentäjäksi ja Lily katsoo vielä kauemmas, avaruuteen asti. Hänen esikuvansa on täti, joka työskentelee yhtenä NACAn (NASA) ihmistietokoneista eli naistyöntekijänä, joiden laskelmien ansiosta astronautit ylipäätään pääsivät avaruuteen asti. 

Lilyn haaveet Kuun saavuttamisesta tuntuivat sikäli hauskoilta, että hänelle utopiaa oleva asia on meille jo historiallinen tapahtuma.

Eli lopputulema tosi kiva kirja ja lukukokemus, suosittelemme lämpimästi!

Kirjan tiedot:

Malinda Lo: Last Night at the Telegraph Club | Dutton Books 2021 | 409 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Helmet 2025 : 6. Kirjassa on prologi eli esipuhe

* Herkulliset kirjat : Kirja kertoo baarista

* Kohti ääretöntä : LaNu-kirja

* Lukumatka menneisyyteen : 15. Nuorille tai nuorille aikuisille suunnattu kirja

Aura Koivisto: Mies ja merilehmä

Ajattelin usein yksinäisiä hetkiäni siellä pohjoisen valtameren saarella.

Sain viimeinkin luettua Aura Koiviston Mies ja merilehmä -kirjan työmatkan aikana. No okei, työmatkan ja pari päivää päälle, mutta kuitenkin. Niistä noin viidestä vuodesta, jotka kirjan ilmestymisestä ja lukulistalleni päätymisestä ovat kuluneet, ei kannata edes puhua…

Mutta hyvää kannatti odottaa! Kirja oli todella mielenkiintoinen ja kun vauhtiin pääsi, myös jännä seikkailu. Lopputulema ei sinänsä jännittänyt tai yllättänyt, koska tiesin kyllä, mitä sekä luonnontieteilijä Georg Stellerille että hänen nimeämälleen stellerinmerilehmälle lopulta kävi.

(Juonipaljastus: huonosti.)

Merilehmä on tarinassa läsnä vähemmän kuin kirjan nimestä voisi olettaa. Tämä on ennen kaikkea Stellerin elämäkerta ja vielä tarkemmin sanottuna kuvaus kohtalokkaasta tutkimusmatkasta, jolle hän vuosina 1738-1742 lähti. Retken tarkoitus oli kartoittaa Venäjän puoleista Jäämeren rannikkoa ja etsiä koillisväylää Pohjois-Amerikkaan.

Onnistuiko kapteeni Vitus Beringin johtama retki? No ei onnistunut. Kirjassa kuvataan sitä, miten moni asia meni pieleen keripukista sääolosuhteisiin ja ihmisten tekemiin typeriin päätöksiin. Retkikunnan laiva haaksirikkoutui syksyllä 1741 nykyisin Beringinsaarena tunnetulle autiolle saarelle.

Siellä sitä sitten yritettiin selvitä talven yli, ja siinä sivussa harrastettiin luonnontieteitä ja tapettiin eläimiä julmilla tavoilla. Oikeasti tykkään tosi paljon tällaisista robinsonadeista, joten tämän lukeminen oli nappivalinta. Koivisto kirjoittaa vetävästi niin Stelleristä henkilönä kuin tutkimusmatkasta retkenä tuntemattomaankin.

Totesinkin työkaverilleni, että kyllä matkustaminen on erilaista nykyään. Esimerkiksi meidän ei tarvinnut rakentaa laivaa alusta alkaen ja matkanteko oli muutenkin joutuisaa. Ei voi kuin ihailla entisaikojen ihmisten rohkeutta ja sinnikkyyttä selvitä hirvittävän vaikeissa oloissa. Rakennapa itse uusi laiva vanhan hylystä!

Tutkimusretken ja Stellerin lisäksi kirja kertoo 1700-luvun puolen välin poliittisesta ilmapiiristä. Stellerin kannalta tärkeitä olivat erilaiset akateemiset kiistat ja Venäjän halu laajentaa reviiriään. Steller ja monet muut eurooppalaiset nimittäin työskentelivät Venäjälle, jonne haluttiin niin sanottua eurooppalaista sivistystä. Sitä saatiin luonnontieteilijöiden, meriupseeriston ja muiden akateemisesti koulutettujen miesten kautta.

Kokonaisuutena kirja oli todella kiinnostava ja mukaansatempaava. Lopussa kerrotaan myös siitä, mitä Beringinsaarelle ja koko tuolle alueelle Stellerin kuoleman jälkeen tapahtui. Painotus on vahvasti ja syystäkin siinä, millaista tuhoa ihmiset saivat luonnossa aikaan. Sukupuuttoon tapettu stellerinmerilehmä ei suinkaan ollut ainoa ihmiskunnan loputtoman ahneuden uhriksi joutunut laji.

Kirjan tiedot:

Aura Koivisto: Mies ja merilehmä: luonnontutkija Georg Stellerin kohtalokas tutkimusmatka | Into 2019 | 343 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Ainakin Hemulin kirjahylly

Haasteet:

* Helmet 2025 : 35. Kirjan nimessä on sana ”mies” tai ”poika” tai niiden taivutusmuoto

* Luonto sivuilla : Sukupuutto

* Lukumatka menneisyyteen : 5. Kirjassa tapahtuu katastrofi

Lynn Messina: Kohtalokas kihlaus (Beatrice Hyde-Clare ratkaisee #04)

Mikäli Beatrice Hyde-Clare oli hetkeäkään ajatellut korkea-arvoisen lordin kiintymyksen voittamisen estävän häntä kohtaamasta sen seuraamuksia, että oli paljastanut murhaajan loisteliaassa seurapiiritapahtumassa, hänet vapautti kuvitelmasta välittömästi hänen tätinsä, joka oli niin kauhistunut sukulaistyttönsä julkeudesta, että hädin tuskin kykeni pitämään arvokkaan hymyn kasvoillaan.

Tämä neljäs osa Lynn Messinan Beatrice Hyde-Clare -sarjaa odotteli lukemista monta kuukautta. Olen tykännyt tästä sarjasta tosi paljon, mutta jotenkin ei vain ollut aiemmin sopiva lukufiilis pienelle historialliselle murhalle.

Kohtalokas kihlaus jatkaa suoraan siitä, mihin edellinen osa Murhatun rakastajan tapaus jäi. Bea on saanut murhaajan kiinni kesken seurapiirijuhlien ja onnistunut sen tuoksinassa kihlaamaan Kesgraven herttuan. Se on tuo jälkimmäinen, joka järkyttää ihmisiä enemmän. Miten ihmeessä mitäänsanomaton Beatrice on hurmannut seurapiirien tavoitelluimman poikamiehen?

Bea itse ei ole varsinaisesti hämmästynyt, mutta lähestyvän avioliiton realiteetit alkavat painaa hänen mieltään. Laajat tilukset, suuri palveluskunta ja herttuattaren asema eivät oikein houkuta vaatimattomampaan elämään tottunutta Beaa.

Lisäksi on se pikkujuttu, että avioliitossa hän on jos ei Kesgraven omaisuutta niin melkein kuitenkin. Entä jos herttua kieltää Beaa harrastamasta murhatutkimuksia tai tekemästä mitään muutakaan hauskaa? Kun oma elämä on nyt viimeinkin löytynyt, Bea joutuu pohtimaan olisiko valmis luopumaan siitä edes herttuan vuoksi.

Vuosikymmenten ajan Bea oli vetänyt itseään yhä tiukemmalle kerälle, tehden itsensä pienemmäksi ja vähemmän tärkeäksi säilyttääkseen tätinsä ja setänsä hyvän tahdon, mutta hän tunsi vain aavistuksen kiintymystä heitä kohtaan. Kuinka paljon pahempi tilanne voisi olla Kesgraven kanssa, jota hän rakasti epätoivolla, joka melkein kauhistutti häntä?

(s. 128)

Tämän osan murhajutussa sukelletaan vielä syvemmälle historiaan. Bea nimittäin selvittää omien vanhempiensa murhaa. Ainoat tietolähteet tuntuvat olevan niiden henkilöiden muistot, jotka tunsivat hänen vanhempansa, ja jokainen heistä on nähnyt Claran ja Richardin eri tavalla. Tämä oli itse asiassa ihan kiinnostava juttu, jos kohta loppukohtaus tuli vähän turhan äkkiä.

Kokonaisuutena tämä oli sellainen välikirja. Niitä sarjan osia, joissa paketoidaan ensimmäisten kirjojen kantava juoni (Bean ja Kesgraven rakastuminen) ja siirrytään kohti seuraavaa (heidän avioliittonsa onnistuminen). En pitänyt tästä ihan yhtä paljon kuin muista osista, mutta sarja saanee lisää vauhtia viidennessä osassa.

Tähän oli muuten vaihtunut suomentaja. Edelliset osat suomensi Nelli Hietala, tämän Meri Kapari.

Kirjan tiedot:

Lynn Messina: Kohtalokas kihlaus | Aula & Co. 2024 | 276 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: A Nefarious Engagement (2018) | Suomennos: Meri Kapari

Haasteet:

* Helmet 2025 : 24. Kirjassa tehdään laittomuuksia

* Lukumatka menneisyyteen : 12. Kirjassa muistellaan tai käsitellään muistoja

Samantha Harvey: Orbital

Rotating about the earth in their spacecraft they are so together, and so alone, that even their thoughts, their internal mythologies, at times convene.

Samantha Harveyn Orbital voitti äskettäin Booker-palkinnon. Muuten en olisi kirjasta tiennytkään ja se kuulosti sen verran kiinnostavalta, että päätin lukaista sen.

Mutta eipä tätä niin vain lukaistukaan. 

Kirjassa on vain 136 sivua, mutta lukemiseen meni monta päivää ja näin jälkikäteen ajatellen hieman ihmettelen, että en jättänyt sitä kesken. Kirjassa kun ei oikeastaan ole juonta, minkäänlaista konfliktia tai muuta ratkaistavaa asiaa, tai edes kovin kiinnostavia päähenkilöitä.

Päähenkilöt ovat kansainvälisellä avaruusasemalla kököttäviä astro- ja kosmonautteja, joilla on eturivin paikat ihastella maapalloa. Se kirjan pointti onkin, Maan hauras ihmeellisyys. Harvey kuvailee kauniisti Maata, luontoa ja ihmisiäkin, ja kaunis kieli onkin se syy, jonka vuoksi halusin lukea kirjan loppuun.

The planet is shaped by the sheer amazing force of human want, which has changed everything, the forests, the poles, the reservoirs, the glaciers, the rivers, the seas, the mountains, the coastlines, the skies, a planet contoured and landscaped by want.

(s. 75)

Kokonaisuutena kirja on hyvin, hyvin hidas. Se on jaettu 16 lukuun, koska avaruusasema kiertää Maan 16 kertaa vuorokauden aikana. Siinä ajassa astro- ja kosmonautit toimittavat arkisia työtehtäviään, joista he eivät näköjään selviydy ilman loputtomia sisäisiä monologeja enemmän tai vähemmän filosofisista aiheista. Jos he eivät jaarittele, sen tekee kaikkitietävä kertoja.

Hahmot jäivät oletettavasti tarkoituksellakin etäisiksi, koska etäisiä he ovat muille kuin ehkä toisilleen. Avaruus on se, joka heitä vetää puoleensa, ja kaikki muu jää takavasemmalle, ei kunnianhimon vaan uteliaisuuden vuoksi. Heidän kertojaäänensä olivat aivan identtisiä, mikä ei oikein toiminut minulle.

Eli tämä oli tällainen tulipahan luettua -kirja. Jos pidät oikein verkkaisista kirjoista, saatat pitää tästäkin.

Kirjan tiedot:

Samantha Harvey: Orbital | Vintage 2024 | 136 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Helmet 2025 : 40. Kirjassa ajalla tai kellolla on tärkeä merkitys

* Luonto sivuilla : Henkeäsalpaava

* Kohti ääretöntä : Maapallo

Leïla Slimani: Kehtolaulu

Vauva on kuollut.

Lue maailma vuodessa -haasteen tammikuun aihe on pohjoisafrikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja, ja tämä Kehtolaulu on täsmäluku siihen. Leïla Slimani on ranskalais-marokkolainen ja muutti Marokosta Pariisiin 17-vuotiaana.

Slimanilta on suomennettu useampikin teos ja valitsin tämän nimenomaan sillä perusteella, että tarinan keskiössä ei ole maahanmuuttotaustaisuus tai kirjailijan oman ei-eurooppalaisen suvun historia. Kovin usein maahanmuuttajataustaisilta kirjailijoilta suorastaan odotetaan tällaisia kirjoja ja niinpä ajattelin lukea jotain ihan muuta.

Kehtolaulu on pesunkestävä psykologinen trilleri. Keskiluokkainen pariisilaispariskunta palkkaa lastenhoitajan voidakseen keskittyä omiin uriinsa. Louise onkin täydellinen lasten- ja kodinhoitaja, kunnes ei sitten olekaan.

Heti kirjan alussa selviää, että Louise on tappanut molemmat perheen lapset. Miksi? Tarinaa aletaan keriä auki ja jännitys tiivistyy sivu sivulta.

Se ei harmi kyllä kantanut kirjan loppuun saakka. En mitenkään vastusta avoimia ja tulkinnanvaraisia loppuja, mutta tässä tarinassa se ei mielestäni oikein toiminut. Äkillisen hirmuteon motiivi jäi hieman liikaa kysymysmerkiksi, vaikka syitä Louisen kasvavaan ahdistukseen kasautuikin.

Kirja on kuitenkin hyvä kuvaus ranskalaisten lastenhoitajien elämästä ja luokkayhteiskunnasta. Välillä oli todella kiusallista lukea siitä, miten Louisea muka pidetään “melkein kuin perheenjäsenenä”, mutta kuitenkin käsivarren mitan päässä. Myriam ja Paul tiedostavat itsekin kuilun heidän ja palkollisen välillä, mutta koska asia on heistä niin kovin vaikea, he sulkevat silmänsä Louisen yhä oudommaksi muuttuvalta käytökseltä.

Oikeasti, sen broilerin kohdalla olisi hälytyskellojen pitänyt viimeistään soida.

Vaikka maahanmuuttajataustaisuus ei olekaan tässä suuri teema, se on mukana tarinassa. Myriam on arabitaustainen, ehkäpä juuri Marokosta, ja haluaa ehdottomasti valkoisen lastenhoitajan. Leikkipuistossa on kuitenkin selvää, että suurin osa pariisilaisten lastenhoitajista on Afrikasta ja arabimaista, eivätkä työnantajat ole niin tarkkoja siitä, onko heillä papereita vai ei.

Kaiken kaikkiaan kiinnostava ja jännittävä kirja, vaikka loppu vähän lätsähtikin.

Kirjan tiedot:

Leïla Slimani: Kehtolaulu | WSOY 2018 | 237 sivua | Kirjastosta

Ranskankielinen alkuteos: Chanson douce (2016) | Suomennos: Lotta Toivanen

Luettu myös:

Kirjakaapin kummitus, Kirjahullun päiväkirja, Kirjasähkökäyrä ynnä muut

Haasteet:

* Helmet 2025 : 42. Kirjan päähenkilö tekee huonoja valintoja

* Paha mieli, paras mieli : Mielenterveyden haasteet

* Lue maailma vuodessa : Tammikuu: Pohjoisafrikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja

Terhi Törmälehto: He ovat suolaa ja valoa

Valkoiseen pintaan on kirjoitettu sinisiä kirjaimia.

Taisin lukea joskus syksyllä Hesarin arvostelun Terhi Törmälehdon kirjasta He ovat suolaa ja valoa, ja varasin sen kiinnostavan aiheen vuoksi. Surullista kyllä aiheesta eli Israelista ja Palestiinasta on tullut nyt vieläkin ajankohtaisempi.

Kirjassa kaksi suomalaisnaista matkustaa Israeliin. Rovaniemeläinen opettaja Anu on saanut Jumalalta merkkejä siitä, että Israeliin on mentävä, ja siellä hän ihastuu juutalaismieheen. Ihastus onkin sitten uskonkriisin alku. Onko mies Jumalan vai Saatanan lähettämä? Mikä oikeus Anulla on sanoa, millainen juutalaisen pitäisi olla tai mitä kaikkien juutalaisten pitäisi ajatella Israelin toimista?

Helsinkiläinen lääkäri Susanna puolestaan on suorastaan raivopäinen fundamentalisti, joka tukee sokeasti Jumalan luvattua maata kaikissa sen toimissa. Siinä missä Anu alkaa pohtia, ovatko kaikki Israelin toimet oikeutettuja, Susanna seuraa omaa uskoaan karmivaan loppuun saakka.

Mutta kun Susanna tuntee kämmenensä alla ihmisen otsan tai ranteen, hän ajattelee että ne ovat vähemmän kuin viinipuiden oksat. Vanhan testamentin profeetat eivät puhuneet muukalaisista, jotka hoitavat valitun kansan kuumetta ja särkyä sen raajoissa. Profeetat puhuivat viiniviljelmistä. Muukalaisista pelloilla.

(s. 193)

Että tärkeämpää olisi oksia puita kuin hoitaa sairaita ihmisiä, koska vain oksiminen mainitaan Raamatussa. Harvemmin tulee vastaan niin vastenmielisiä ja hyvin kirjoitettuja päähenkilöitä kuin Susanna oli. 

Naiset tarjoavat kurkistuksen siihen, millaisia muotoja fundamentalistinen kristillisyys Suomessakin on ottanut. Loppujen lopuksi juuri Susanna jäi kirjasta parhaiten mieleeni hirvittävän ehdottomuutensa vuoksi.

Kirja on hyvin verkkaisesti kerrottu, välillä liiankin. Samalla se kuitenkin antaa tilaisuuden upota päähenkilöiden maailmankuvaan oikein kunnolla. Tällaiselle riviateistille kiihkeiden uskovaisten maailma on aika vieras. Ymmärsin kyllä logiikan (jos sitä siksi voi kutsua), jonka varassa Anu ja Susanna toimivat, mutta samalla en vain voinut ymmärtää, miten joku voi toimia niin. Se oli mielenkiintoinen paradoksi pohdittavaksi kirjaa lukiessa.

Tarinaa ajaa ja sen taustalla on koko ajan Israelin pyrkimys ajaa palestiinalaiset pois Raamatun luvatusta maasta. Sitä Susannakin lomallaan tekee, työskentelee Länsirannikon alueilla, joilla hän ei edes saisi olla. Kirja ei tarjoa valmiita vastauksia, mutta saa pohtimaan kysymyksiä, joita ei välttämättä ole ennen pohtinut.

Tai no, ei ehkä ollut ennen pohtinut. Sota alkoi vasta kirjan kirjoittamisen jälkeen ja melko varmasti jokaisella on nyt jonkinlainen mielipide alueen poliittisesta tilanteesta.

Kirjan tiedot:

Terhi Törmälehto: He ovat suolaa ja valoa | Otava 2024 | 349 sivua

Luettu myös:

Kirsin kirjanurkka, Amman lukuhetki, Sallan lukupäiväkirja ynnä muut

Haasteet:

* Helmet 2025 : 43. Kirjan nimessä, kannessa tai kuvauksessa on jokin mauste

* Luonto sivuilla : Lämpö

* Herkulliset kirjat : Kirjan nimessä on ruokaan liittyvä sana

Sarah Lark: Tulikukkien aika

“Hyvää huomenta, opettaja!”

Vuoden viimeiseksi kirjaksi jäi tänä vuonna Sarah Larkin tiiliskivi Tulikukkien aika. Olen lukenut Larkin edellisen Uuteen-Seelantiin sijoittuvan sarjan, ja tässä kirjassa oli samat hyvät ja huonot puolet kuin siinäkin.

Tarina sijoittuu 1800-luvu ensimmäiselle puoliskolle. Preussilainen vanhaluterilainen kylä pakkaa laukkunsa ja muuttaa Uuteen-Seelantiin. Joukossa on myös Ida, joka on kasvatettu nöyräksi ja vailla omia toiveita olevaksi nuoreksi naiseksi. Samaan aikaan määränpäässä Cat pakenee seksityöläisen kohtaloa ja päätyy maoriheimon kasvatiksi.

Eli samoja teemoja tässäkin sarjassa. Eurooppalaiset uudisasukkaat muuttavat Uuteen-Seelantiin, jossa vastassa on runsaasti vastoinkäymisiä ja pelottavat maorit. Nämä uudisasukkaat eivät edes halua sopeutua uuteen maailmaan vaan roikkuvat knysin hampain kiinni omissa tavoissaan, kielessään ja uskossaan.

Päähenkilöinä kaksi tai oikeastaan kolme nuorta naista, joita miehet pyrkivät alistamaan ja kontrolloimaan joka suunnalta. Lammastiloja perustetaan jälleen.

Lark kirjoittaa vetävästi ja uudisasukkaiden suurimmaksi osaksi itseaiheutetut ongelmat olivat kiinnostavaa luettavaa. Tarinassa on mukana oikeita historiallisia tapahtumia ja henkilöitä pienillä fiktiivisillä lisäyksillä.

Tässä kirjassa erittäin vahvana teemana oli tuo vanhaluterilainen uskonto, jossa naisen paikka on miehen ja nyrkin, hellan tai patjan välissä. Idan elämässä tämä näkyy alistumisena ensin isän ja sitten väkivaltaisen juoppomiehensä vallan alle. Kirjassa on liki 1000 sivua ja minua alkoi Idan jatkuva kurjistelu ja alistuminen jo väsyttää.

Tulikukkien ajassa oli vähän vähemmän seksuaalista väkivaltaa kuin muissa lukemissani Larkin kirjoissa, mutta ei siltä silti vältytty ja sen uhka leijui naisten päällä koko ajan. Sitä luulisi, että naishahmoja voisi traumatisoida muillakin tavoilla kuin raiskauksilla, mutta monille kirjailijoille se tuntuu olevan itsestään selvä ja helppo valinta. 

Joka tapauksessa kirja oli tosiaan kokonaisuutena viihdyttävää luettavaa. Kaikista hahmoista pidin eniten paremmista oloista lähteneestä Janesta, joka harmi kyllä joutuu kirjailijan taholta läskifobian uhriksi. Eihän pulskempi ja kunnianhimoinen nainen voi olla haluttava kuin maorien mielestä.

Kirjan tiedot:

Sarah Lark: Tulikukkien aika | Bazar 2024 | 973 sivua | Kirjastosta

Saksankielinen alkuteos: Die Zeit der Feuerblüten (2013) | Suomennos: Sanna van Leeuwen

Luettu myös:

Ainakin Kirjarouvan elämää ja Kirjojen kuisketta

Haasteet:

* Tiiliskiven neljä vuodenaikaa: Syksy

* Paha mieli, paras mieli : Uskonnon uhri

* Luonto sivuilla : Vehreys

Ujuni Ahmed & Elina Hirvonen: Tytöille jotka ajattelevat olevansa yksin

Ujuni Ahmedin ja Elina Hirvosen Tytöille jotka ajattelevat yksin on ollut harvoin kirjaston hyllyssä ilmestymisensä jälkeen. Kirjan aihe on synkkä, mutta tärkeä, ja ihmiset löytävät kirja edelleen ilahduttavan hyvin.

Minulla tähän tarttuminen kesti kirjan aiheen vuoksi. Näin rankat aiheet vaativat minulta yleensä jonkin verran ajatustyötä ennen kuin haluan syventyä niihin kirjan ajaksi. Mikä on minulta todella etuoikeutettua nynnyilyä, koska Ujuni Ahmed on elänyt kaiken tämän.

Kirja on omaelämäkerta, joten minusta on hieman hämmentävää, että se on luokiteltu romaaniksi. Ujuni Ahmed kertoo omasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan, ja kamppailustaan omien halujensa ja somaliyhteisön vaatimusten kanssa.

Miksi niin monet säännöt koskevat juuri tyttöjä? Ei niitä löydy sen enempää Koraanista kuin somalialaisesta kulttuuristakaan. Miksi valkoiset kantasuomalaiset katsovat toiseen suuntaan kun somalityttöjä kohdellaan kaltoin? Eikö kukaan todella välitä?

Kirja oli tosiaan rankkaa luettavaa ja sai pohtimaan sitä, mitä Suomessakin tapahtuu joissakin maahanmuuttajayhteisöissä ja miksi siihen ollaan niin haluttomia puuttumaan. Ahmed nostaa useaankin otteeseen esiin sen, miten kauheaa on, kun rasistit tuntuvat olevan ainakin puheen tasolla huolestuneempia somalityttöjen hyvinvoinnista kuin muut valkoiset suomalaiset, feministit mukaan lukien. Ei sen niin pitäisi olla.

Ahmedin tarina on täynnä kipeitä asioita ja ei voi kuin ihailla sitä, miten hän on noussut etenkin somalityttöjen ja -naisten oikeuksien esipuhujaksi. Tämä siitäkin huolimatta, että hänen omassa yhteisössään on paljon niitä, joille hän on yhteisön häpeäpilkku. Hän ja Fenix Helsinki ovat tehneet valtavasti työtä, jotta Suomen lakiin kirjattiin erillinen tyttöjen silpomisen kriminalisointia koskeva kohta.

Kirjana tämä tosiaan oli koskettava ja erilainen nuoren naisen kasvukertomus. Työkaverini on nähnyt kirjasto tehdyn näytelmän ja sanoi, että harvinaista kyllä se oli hänestä jopa parempi kuin kirja. Täytyy siis käydä katsomassa se jos tilaisuus ikinä tulee kohdalla.

Kirjan tiedot:

Ujuni Ahmed & Elina Hirvonen: Tytöille jotka ajattelevat olevansa yksin | WSOY 2022 | 226 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Kirjakaapin kummitus, Kirja hyllyssä, Reader why did I marry him ynnä muut

Haasteet:

* Helmet 2024 : 36. Kirjan on kirjoittanut maahanmuuttaja [50/50]

* Elämänkertabingo : Kirjoittaja

* Paha mieli, paras mieli : Itsetuhoisuus

Jhumpa Lahiri: Tämä siunattu koti

Paperissa ilmoitettiin että kyseessä oli väliaikainen järjestely: viitenä päivänä sähkö olisi poikki tunnin ajan iltakahdeksasta alkaen.

Olen pyöritellyt Jhumpa Lahirin kirjoja käsissäni kerran jos toisenkin, mutta yksikään niistä ei ole jostain syystä päätynyt koskaan mukaani. Vähän sääli, koska ainakin Tämä siunattu koti oli hyvä.

Jokseenkin masentava, mutta hyvä.

Kyseessä on Pulitzerin kaunokirjallisuuspalkinnon vuonna 2000 voittanut novellikokoelma. Novellien yhteinen kantava teema on Intia, jossa osa päähenkilöistä asuu ja jossa osan juuret ovat. Tunnepuolella vahvin teema on ulkopuolisuuden tunne omassa yhteisössä, perheessä tai muilla mailla vierahilla.

Tämä ei todellakaan ollut mikään iloinen kirja ja novelleissa käsitellään esimerkiksi sotaa, köyhyyttä ja kohtukuolemaa. Onnellisin loppu taisi olla kokoelman viimeisessä tarinassa Kolmas ja viimeinen maanosa. Siinä intialainen päähenkilö sentään onnistuu elämässään ja sopeutuu lopulta vieraaseen amerikkalaiseen yhteiskuntaan.

Kokonaisuutena kiinnostava kirja ja kurkistus intialaiseen kulttuuriin. Kulttuuri ja oma kokemus siitä on kirjassa vahvasti läsnä joka novellissa vaikka päähenkilöt eivät Intiassa asuisikaan.

Kirjan tiedot:

Jhumpa Lahiri: Tämä siunattu koti | Tammi 2001 | 221 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: Interpreter of Maladies (1999) | Suomennos: Kersti Juva

Luettu myös:

Lumiomena, Kirjanurkkaus, Kirja vieköön ynnä muut

Haasteet:

* Helmet 2024 : 3. Booker- tai Pulitzer-palkinnon voittanut kirja [49/50]

Pénélope Bagieu: Layers: a Memoir

Se on joko hyvä tai huono merkki, että heti kirjan alussa alkaa itkettää.

Sarjakuvataiteilija Pénélope Bagieun Layers: a Memoir on sarjakuvamuotoinen omaelämäkerta. Siinä on 16 lyhyttä tarinaa, jotka kertovat hänen elämänsä erilaisista käännekohdista.

Minun kyseenalaista tuuriani oli se, että heti ensimmäinen tarina taustoittaa sitä, miksi Bagieu ei enää halua itselleen kissaa. Bagieun rakas kissa sairastui 19-vuotiaana ja oli armeliainta päästää se pois. Tyhjän kopan kantaminen eläinlääkäristä kotiin oli niin rankkaa, että hän ei halua enää ikinä kokea samaa.

Minun kissani on samaa ikäluokkaa ja koko tarina iski sinne, minne sattuu eniten.

Mutta tuosta toivuin totesin, että olipahan hemmetin hyvin kerrottu muisto. Vaikka muut tarinat eivät noin suuria tunteita herättäneetkään, ne olivat silti hyvin kerrottuja, piirrettyjä ja valittuja.

Bagieu ei kerro muistojaan kronologisessa järjestyksessä, mutta se ei haitannut ollenkaan. Jokaisen kohdalla tuli kyllä selväksi, mihin elämänvaiheeseen se sijoittuu ja miksi se on kirjassa mukana.

Nämä käänteentekevät kohdat ovat sekä surullisia että iloisia, jokapäiväisiä tai hieman erikoisempia tapauksia. Olennaista niille on se, että ne tekivät Bagieusta sen ihmisen, joka hän nyt on.

Kissajutun lisäksi mieleeni jäi parhaiten hiihtokoulusta kertova muisto. Bagieu osallistui lapsena hiihtokouluun ja sai lopulta rintaansa erityisen nallemerkin. Se sai hänet uskomaan, että hän pystyy mihin vain ja suorittamaan jokaisen vähänkään kilpailuhenkisen asian täysillä ja parastaan antaen.

Aikuisena hänelle sitten selvisi, että nallemerkki annettiin niille, jotka eivät oppineet edes perusasioita. Sen sijaan, että hän olisi masentunut tästä, hän on merkistä kiitollinen, valoihan se häneen koko elämän läpi kestänyttä itsevarmuutta.

Kokonaisuutena hieno kirja ja täytyy muistaa Bagieun nimi jos se tulee toistekin vastaan sarjishyllyllä.

Kirjan tiedot:

Pénélope Bagieu: Layers: a Memoir | First Second 2023 | 137 sivua | Kirjastosta

Ranskankielinen alkuteos: Les Strates (2021) | Englanninkielinen käännös: Montana Kane

Haasteet:

* Helmet 2024 : 28. Kirjailija on Välimeren maasta [48/50]

* Elämänkertabingo : Taiteilija

* Paha mieli, paras mieli : Osuu omaan haavaan

Tuulia Aho & Aino-Maija Metsola: Tähtienlaskijan runoja

Helmet-lukuhaasteeseen piti tänä vuonna lukea lasten runokirja. Olen pyöritellyt käsissäni useampaakin viehättävän näköistä kirjaa, joista kirjastosta kotiin lähti lopulta tämä Tuulia Ahon kirjoittama ja Aino-Maija Metsolan kuvittama Tähtienlaskijan runoja.

Teeman vuoksi minä tämän valitsin, tässä nimittäin on enimmäkseen öisestä maailmasta ja iltahämärästä kertovia runoja. Kuulosti oikein sopivalta iltalukemiselta.

Kivoista runoista minulla on kolme suosikkia, joista pidin niiden kielen ja oivaltavan aiheen vuoksi.

Iltakylvyssä-runossa (s. 10) lapsi astuu kylppäriin, jossa äiti on rentoutumassa vaahtokylvyssä. Mahtavan vaahtokampauksen lisäksi runon pointti on se, että äitikin tarvitsee omaa aikaa ja löytää sitä lämpimästä tuikkujen valaisemasta kylvystä.

Karviaskeiju (s. 15) esittelee hieman anarkistisen keijun, joka haastaa perinteisen keijukuvaston. Kuinka moni muu keiju on karvainen ja vetää leukoja luumupuussa? Runon kuvituksessa on ilahduttavan karvasäärinen ja tanakka tyttö. Ei keijujen tarvitse aina olla sileitä ja hentoisia!

Tähtienlaskija (s. 35) kertoo ei niin yllättäen kirjalle nimen antaneesta hahmosta. Tämä on kolmesta suosikistani se öisin runo, työskenteleehän tähtienlaskija yön pimeydessä. Tässä runossa oli jotenkin ihanaa ihmeen ja avaruuden tuntua, sellaista, että kaunis maailmankaikkeus todellakin levittäytyy ympärillemme.

“- - Hän tähtikartastoon

saa uuden tähden piirtää

ja katseen siirtää kohti uutta

ikivanhaa

avaruutta. - -”

(s. 35)

Kokonaisuutena kirja oli mukava tapaus ja olen kyllä iloinen, että luin sen jo ihan noiden kolmen runon vuoksi.

Kirjan tiedot:

Tuulia Aho & Aino-Maija Metsola: Tähtienlaskijan runoja | WSOY 2014 | 53 sivua

Haasteet:

* Helmet 2024 : 12. Lastenrunokirja [47/50]

Marie Benedict: Agatha Christien arvoitus

Kirje värähtelee pöydällä lähes samaan tahtiin lattian poikki jysähtävien askelten kanssa.

Nyt tekisi vähän mieli lukea ihan tietokirjana Agatha Christien elämäkerta. Marie Benedictin Agatha Christien arvoitus on nimittäin fiktiivinen sellainen ja herätti koko joukon kysymyksiä siitä, millainen kirjailija mahtoikaan olla eläessään.

Kirjassa on kaksi aikatasoa. On joulukuu vuonna 1926, jolloin Agatha katoaa yhdeksitoista päiväksi. Poliisit ovat pian oven takana kovistelemassa aviomiestä, jolla onkin luurankoja kaapissaan. Toinen aikataso menee kauemmas ja kertoo Agathan ja Archien avioliitosta ensitapaamisesta alkaen.

Yhtäällä siis Archie räpistelee poliisien ja toimittajien keskellä, toisaalla Agatha kasvaa vaimoksi ja kirjailijaksi. Mietin lukiessani, että mikähän tämän jutun juoni lopulta onkaan, mutta kyllähän se selvisi.

Ja sitten päästiinkin tuohon “mutta millainen ihminen Agatha oikeasti oli” -kysymykseen, ja saman voi toki esittää myös Archiesta.

Sikäli mikäli minä osaan googlettaa, aikajana ja tapahtumat pitivät pääpiirteittäin paikkansa. Christien pariskunnan avioliitto tosiaankin eteni niiden merkkipaalujen kautta, joita tarinassa seurataan. Agatha todellakin katosi yhdeksitoista päiväksi ja kun hänet löydettiin, hän väitti kärsivänsä muistinmenetyksestä.

Kukaan ei tiedä, mikä totuus katoamisen takana on ja Benedict tarjoilee tässä ihan kiinnostavan vaihtoehdon. Ei se mielestäni kaikkein uskottavin ole, mutta todellisuuteen perustuvaa jännäriviihdettähän tämä oli.

Tämä oli sikäli mielenkiintoisesti kirjoitettu, että tarina ei välillä tuntunut oikein etenevän, mutta sitten huomasinkin ahmineeni sata sivua ihan huomaamatta. Se siis eteni kuitenkin ja oli niin ahmittavasti kirjoitettu, että en edes pysynyt oman lukutahtini mukana. Hämmentävä tunne!

Benedict on kirjoittanut muitakin samanlaisia kirjoja, fiktiivisiä naiselämäkertoja, ja ne alkoivat kyllä kiinnostaa tämän myötä.

Kirjan tiedot:

Marie Benedict: Agatha Christien arvoitus | Sitruuna 2024 | 304 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: The Mystery of Mrs. Christie (2021) | Suomennos: Hanni Salovaara

Luettu myös:

Ainakin Kirjojen kuisketta

Haasteet:

* Helmet 2024 : 6. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1920-luvulle [46/50]

* Elämänkertabingo : Nero/Ikoni/Diiva

Julia Barrett: The Third Sister

Sorry is the portion of a third sister.

Jatkoimme Lauran kanssa Austen-luentaa epävirallisella Järjen ja tunteiden jatko-osalla eli Julia Barrettin The Third Sister -romaanilla. Lukeminen oli sikäli vähän haastavaa, että Open Library hajosi kesken kaiken ja lukemiseen tuli viikkojen tauko ennen kuin he saivat homman taas toimimaan.

Jos et muuten vielä tiennyt Open Librarysta, niin tiedoksi, että se on varsin kätevä ja ilmainen sivusto kirjojen lukemiseen. Sinne on skannattu paljon kaikenlaista ja kirjat pääsee lukemaan kirjautumisen vaivalla.

The Third Sister lupailee kertovansa kolmannesta Dashwoodin sisaresta Margaretista. Häntä ei mainittu kovin montaa kertaa alkuperäisteoksessa ja niinpä kirjalla olikin mahdollisuus lähteä melkein mihin tahansa suuntaan.

Kirjailija päätti kuitenkin olla lähtemättä mihinkään. Margaretin ainoa luonteenpiirre on olla ah niin täydellinen, eikä hän tee tarinassa oikein mitään. No, löytyy hänelle lopuksi aviomies, tietenkin rikkaampi ja täydellisempi kuin vaikkapa nyt eversti Brandon ja Edward Ferrars.

Kiinnostavimmat osuudet olivatkin lopulta ne, jotka kertoivat Elinorista ja Mariannesta.

En myöskään lämmennyt kirjoitustyylille, joka yritti jäljitellä Austenia onnistumatta siinä.

Kieltämättä lukukokemusta väritti varmasti Järki ja tunteet ja merihirviöt, jonka ehdimme lukea odottaessamme Open Libraryn toipumista. Siinä oli vauhtia ja juonta, ja Mariannessakin oli muuta kuin täydellistä täydellisyyttä. Sitä voin suositella, tätä en.

Mutta tulipahan luettua.

Kirjan tiedot:

Julia Barrett: The Third Sister | Dutton Adult 1996 | 256 sivua | Open Librarysta

Eeva Meltio: Hiekka

Eeva Meltion Hiekka on aiheeltaan erikoinen sarjakuva. Entinen työkaverini vinkkasi tätä ja sanoi itse bonganneensa kirjan Hesarin arvostelusta, joka oli mennyt minulta ohi.

Hiekka on historiallinen sarjakuvaromaani, joka sijoittuu niin sanotun Dust Bowlin aikaan. Keskilännen preeria vaivasi koko 1930-luvun ajan kuivuus, joka ajoi ihmiset ahdinkoon ja lopulta muuttamaan enimmäkseen Kaliforniaan. Hiekassa seurataan yhden pienen perheen elämää katastrofin aikaan.

Tarina alkaa tragedialla ja päättyy jos ei onnellisesti niin ainakin toiveikkaasti. Tarinaa seurataan sekä perheen äidin että tyttären näkökulmasta. Kumpikin löytää tarinan aikana itsensä yllättävilläkin tavoilla ja sitkeys toivottomuuden edessä onkin yksi kantavista teemoista.

Hahmot sinällään eivät olleet kovinkaan yllättäviä tai uusia, mutta tapahtumapaikka ja -aika olivat kiinnostavia. Luonnonkatastrofin taustalla olivat paitsi ilmasto-olosuhteet eli jatkuva kuivuus, myös ihmisen toiminta. Maanviljely riisti maaperältä sen luonnollisen pintakerroksen ja hupsista vain, tuuli vei kuivan aineksen mukanaan aiheuttaen valtavia ja pitkäkestoisia pölymyrskyjä.

Sarjakuvan ruskeanharmaa värimaailma sopi hienosti kuvaamaan kuivaa preeriaa. Sininen taivaskaan ei aina täytä ihmisinä ilolla, koska sieltähän se aurinko porottaa entistä enemmän. Sivuilta ja hahmoista huokuvat lika ja väsymys, jatkuva pölyn ja puutteen kanssa taistelu.

Albumin suuri koko tuo kuvituksen hyvin esiin, mutta samalla kirja oli fyysisesti raskas käsiteltävä. Eli kirja pöydälle tai vaikka polviin nojaamaan jos tämän aiotte lukea! Mikä siis kannattaa tehdä.

Kirjan tiedot:

Eeva Meltio: Hiekka | Kraft Ink 2024 | 221 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Paha mieli, paras mieli : Nälänhätä

* Luonto sivuilla : Luonnonkatastrofi

Anu Ojala: Jääsilkkitie

Ronja säpsähti työpuhelimen ääneen.

Tartuin Anu Ojalan Jääsilkkitiehen sekä Helmet-lukuhaasteen että erään kirjastomme tutun asiakkaan innostama. Vinkkaamme toisillemme kirjoja ja hän oli pitänyt tästä kovasti, ei vähiten siksi, että tässä liikutaan Lapissa.

Minä en pitänyt tästä ihan yhtä paljon, mutta toisaalta ahmaisin tämän yhdessä illassa. Että onpahan erittäin luettava ja vetävä kotimainen dekkari, jossa juoni jää sopivasti kesken jatko-osia varten.

Jääsilkkitiellä on kaksi kertojaa. Ronja Jentzsch on poliisi, jonka pääasiallinen toiminta-alue on Kemi-Tornio. Väkivaltaiset kuolemantapaukset linkittyvät pian huumevyyhtiin, johon sekaantuu vahingossa myös onneton tullimies Kristian, tarinan toinen kertoja.

Pidin Kristianista, jonka kautta kerrotaan kahdesta asiasta: miten tavallinen ihminen voi puolivahingossa sekaantua rikoksiin ja millaista on elää väkivaltaisessa parisuhteessa. Kristian ei lyö. Hänen vaimonsa sen sijaan pahoinpitelee sekä miestään että lastaan, eikä Kristian näe ulospääsyä tilanteesta. Häntä kohtaan oli helppo tuntea empatiaa ja ymmärtää, miksi hän teki sellaisia valintoja kuin teki.

Sen sijaan Ronjaan ei oikein saanut otetta, koska hän vain siirtyi toimintakohtauksesta toiseen. Muistisairas äiti vilahti parissa luvussa ja se onkin käytännössä ainoa asia, joka Ronjan elämästä opitaan.

Ronja ja hänen poliisikaverinsa olivat myös hirveitä mulkeroita, ja tämän vuoksi kirja ei kovin hyvää mieltä jättänyt. Tarina pyörii huumeiden ja niiden käyttäjien ympärillä, ja näillä poliiseilla ei ollut empatian rahtustakaan käyttäjiä kohtaan. Ymmärrän, että työ kyynistää, mutta rajansa kai kaikella?

Eniten jäi kauhistuttamaan kohtaus, jossa poliisit ratsaavat tutun huumetalon ja kun sieltä löytyy puolitiedotonta naista paneva mies, kukaan ei nosta sormeakaan auttaakseen naista. Sankaripoliisit siinä seistä toljottavat ja antavat selvän raiskauksen jatkua. Mitä helvettiä?

Tämän takia jäin miettimään luenko seuraavaa osaa ollenkaan. Toisaalta vetävä kirja, toisaalta en halua lukea tuollaisesta enempää.

Kirjan tiedot:

Anu Ojala: Jääsilkkitie | Like 2021 | 302 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Kirsin kirjanurkka, Kirjasähkökäyrä, Kirjarouvan elämää ynnä muut

Haasteet:

* Helmet 2024 : 23. Suomalainen dekkari tai salapoliisi- tai jännityskirja [45/50]

Maija Kajanto: Kardemummajoulu (Kahvila Koivu #05)

Pum.

Maija Kajannon Kahvila Koivu -sarja päättyy tähän Kardemummajouluun, joka on selkeästi sesonkikirja. Vähän jäi sellainen olo, että tämä on kirjoitettu nimenomaan joulumyyntiä varten, ei niinkään siksi, että Krissen tarinaa olisi vielä ollut jäljellä.

Tommi kokoaa pinnasänkyä ja Krisse ullataalasmaalailee kahvilassaan. Siinäpä se juoni heidän osaltaan onkin. Toisin kuin aiemmissa osissa, Krissen elämä ei muutu tässä lainkaan ja arki rullaa leppoisasta eteen päin ilman sen kummempia henkilökohtaisia draamoja.

Kirja keskittyykin sarjassa esiintyneiden sivuhenkilöiden elämiin, jotka laitetaan tässä näppärään joulupakettiin. On häät, tulee ero, alkaa uusi parisuhde, joku saa uuden työpaikan ja joku lähtee Balille. Hyvän mielen kirjaksi tässäkin on esillä aika paljon elämän varjopuolia äkillisestä työttömyydestä vaikean lapsuuden aiheuttamiin traumoihin.

Pisti myös silmään se, että tietynlaista ihmistyyppiä ja somepersoonaa kuvattiin tässä todella kurjasti ja suorastaan pilkkaa tehden. Epäilemättä se oli hauskaksi karikatyyriksi tarkoitettu, mutta minua ei kyllä naurattanut kertaakaan.

Tämä oli helppo ja joutuisa lukea, ja lukiessa alkoi kaivata jouluherkkuja. Kuitenkin sarjan edellinen osa Sitruunakevät oli mielestäni parempi päätös tälle sarjalle.

Tästä jäi itse asiassa vähän paha mieli, koska sarjan ainoalle sateenkaaripariskunnalle kävi kaikin puolin huonommin kuin muille. Tuntui aika epäreilulta, että kaikilla heteropareilla meni hyvin tai vielä paremmin, mutta naispari sai niskaansa valtavasti vastoinkäymisiä, joista ei herttaisen yhteisöllisellä joulutunnelmalla ja korvapuusteilla selvitty.

Kirjan tiedot:

Maija Kajanto: Kardemummajoulu | WSOY 2024 | 265 sivua

Luettu myös:

Ainakin Kirjakaapin avain

Haasteet:

* Herkulliset kirjat : Kirjassa on reseptejä

Jane Austen & Ben H. Winters: Järki ja tunteet ja merihirviöt

Dashwoodit olivat asuneet Sussexin kreivikunnassa suuresta muutoksesta lähtien, siitä saakka, kun maailman vedet kylmenivät ja kääntyivät ihmisen poikia vastaan ja paha alkoi liikkua syvyyksissä.

Austen-lukupiiri Lauran kanssa jatkui tällä Ben H. Wintersin Järki ja tunteet -parodialla. Se osoittautui paremmaksi kuin oletin, ja jotenkin kirjan huumori ja yliampuvuus iskivät minuun juuri sopivasti.

Järki ja tunteet ja merihirviöt sisältää, no, merihirviöitä. Juoni on pääpiirteittäin sama kuin alkuperäisteoksessa, mutta meri on noussut ihmiskuntaa vastaan. Sankarittaremme kohtaavat jos jonkinlaisia kauhukalmareita, verenhimoisia merirosvoja ja muita mukavia tämän genren trooppeja ja kliseitä.

Ehkä parasta kirjassa oli se, että nämä lonkerokaverit tekivät päähenkilöistä oikeita toimintasankareita. Dashwoodin naiset ovat aina valmiina tarttumaan harppuunaan ja Marianne rakastaa lukea traagisista merionnettomuuksista. Naisessa arvostetaan hyvää hapenottokykyä, vankkoja hartioita ja vahvoja pohkeita, koska milloin tahansa voi joutua kauhomaan karkuun jättiravuilta.

Siinä missä alkuperäisteos oli ennen kaikkea romanssi ja tapakomedia, Merihirviöt on kauhuseikkailu, jossa veri ja suolenpätkät lentävät rakkausdraamojen lisäksi. Siksi olikin vähän merkillistä, että Willoughbyn konnuutta lievennettiin: lehtolasta ei ole, vaikka Eliza muuten joutuukin häpäistyksi. Merkillistä kainostelua ottaen huomioon kaiken väkivallan.

Kirjassa tuotiin myös aika painokkaasti esiin se, miten palvelijoilla ja britti-imperiumin kolonialismilla ei ollut paikkaa Austenin kirjassa. Tässä parempi väki kääntää katseensa pois, kun merihirviöt teurastavat palvelijoita, ja Lady Middleton on kaukomailta tuotu ryöstösaalis. Lauran kanssa jännättiinkin pääseekö Lady ikinä pakoon vai ei!

Kokonaisuutena tykkäsin kirjasta ja sen seikkailuhengestä. Merihirviöt istuivat yllättävän hyvin tuttuun juoneen ja juonenkäänteitä riitti vaikka muille jakaa.

Kirjan tiedot:

Jane Austen & Ben H. Winters: Järki ja tunteet ja merihirviöt | Schildts 2011 | 350 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: Sense and Sensibility and Sea Monsters (2009) | Suomennos: Virpi Vainikainen

Luettu myös:

Ainakin Nenä kirjassa ja Kirjamielellä

Haasteet:

* Paha mieli, paras mieli : Kolonialismi

* Luonto sivuilla : Tuho