Hiro Arikawa: Matkakissan muistelmat

Hiro Arikawa:
Matkakissan muistelmat
(Tabineko Ripouto, 2015)
310 s.
S & S, 2019
Suomennos: Raisa Porrasmaa
Kirjastosta

Minä olen kissa.

Kulkukissan elämä muuttuu kun se sallii Satoru Miyawaki -nimisen nuoren miehen huolehtia itsestään. Satoru on kissahullu henkeen ja vereen, ja jakaa kaiken Nanaksi nimetyn kissan kanssa. Viiden yhteisen vuoden jälkeen Satoru kuitenkin joutuu etsimään Nanalle uutta kotia ja kaksikko matkaa ympäri Japania Satorun vanhoja ystäviä tapaamassa. Nana ei kuitenkaan ole kenen tahansa kissa, eikä Satorukaan ole murheen murtama kun yksi kerrallaan potentiaaliset kodit joudutaan hylkäämään Nanalle sopimattomina.

Voi että tämä onkin ihana kirja! Nautin tämän lukemisesta suunnattomasti joka tavalla enkä vain siksi, että olen täysiverinen kissahullu itsekin. Kirja on kerrottu todella kauniisti ja laadukkaasta suomennoksesta täytyy tietenkin kiittää Raisa Porrasmaata. Suomennoksen osalta pidin yleisen sujuvuuden lisäksi erityisesti siitä, miten japanilaiset sanat ja konseptit oli selitetty luontevasti tekstissä. 

Tarina sinänsä on varsin yksinkertainen matka- ja etenkin ystävyyskertomus. Suuri osa siitä on takaumia Satorun lapsuuteen ja nuoruuteen. Kaksikon vieraillessa eri ihmisten luona perehdytään siihen, miten Satoru aikoinaan tutustui heihin ja millainen heidän suhteensa on nyt. Mutta siinä sen näkee, että yksinkertaisuudesta voi saada aikaan jotain suurta. Jokaisen yksittäisen tarinan ideana on kuvata sitä, miten Satorun tapaaminen muutti kyseisten ihmisten elämää sekä silloin ennen että juuri nyt. Koskaan ei ole kyse suuresta draamasta tai koko maailmaa muuttavista tapaamisista, vaan ihan vain siitä, miten toisen ihmisen tapaaminen voi saada sinut näkemään itsesi uudella tavalla. Jokaisen elämässä on varmasti ollut ihminen tai ihmisiä, joita ilman elämä olisi luultavasti kulkenut toisenlaisia polkuja. Millaisia, sitähän ei tiedä.

"- - Mietin vain, että jos Miyawaki olisi kertonut sen silloin kun olimme lukiossa."

"Jaa-a."

Chikako kohautti hartioitaan.

"Mehän emme voi tietää, mitä silloin olisi tapahtunut."

Täydellisen looginen vastaus, johon ei ollut mitään sanomista.

(s. 201)

Kirjan rauhallinen tunnelma ja kerrontatyyli upposivat minuun kuin hiiri kissaan. Nykyhetkeen sijoittuvien osien kertoja on Nana-kissa, joka on ihastuttavan viisas, hillittömän hauska ja niin kissamainen kuin olla ja voi. Kirjailijalla täytyy olla kissa itselläänkin.

Synnyin ja vartuin sisämaassa, joten olin tähän asti nähnyt meren vain televisiossa. Nyt ensi kertaa näkemäni ulappa kuitenkin miellytti minua suuresti

Se kimalteli syvän vihreänä, ja ennen kaikkea oli sykähdyttävää ajatella, että lempiherkkuni Kananrintaa & merenherkkuja -murojen sisältämät merenherkut piileskelivät tuolla. Ihan vesi herahti kielelle.

(s. 84)

Hihitin välillä ääneen kirjaa lukiessani, mutta ehkä sen suurimmaksi ansioksi voi kuitenkin  lukea tunteiden toisen pään. Nanan ja Satorun välinen rakkaus ja kiintymys on niin syvää ja koskettavaa, että silmäni kostuivat väkisinkin. Syy, miksi Nana tarvitsee uuden kodin, oli varsin helppo arvata, ja siksi odotin tarinan loppua sydän kurkussa. Kirjailija ei pettänyt lopussakaan ja niinpä sekin on omalla tavallaan pakahduttavan kaunis. Oikeastaan haluaisin lainata tähän kirjan viimeisen lauseen, mutta lukekaa ihmeessä itse. Se on paljon vaikuttavampi kun on lukenut koko kirjan, joka on ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Luettu myös:

Kaiken ei tarvitse olla totta, Kirja vieköön!

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2019 - 39. ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja [22/50]

Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli

Marisha Rasi-Koskinen:
Auringon pimeä puoli
369 s.
WSOY 2019
Kirjastosta

Kestää hetken tajuta, että se todella olet sinä.

16-vuotias Emilia asuu yhdessä isoisänsä kanssa Voiton Kaivoksessa, pienessä totalitaarisessa kaivoskaupungissa. Isää ei ole koskaan ollutkaan, äiti kuoli synnytykseen ja isoäiti on hoitokodissa. Emilian koti on ainoa pieni puutalo kerrostalojen keskellä ja kaksikko on yhteiskunnan ei-toivottua ainesta. Eräänä päivänä isoisä viimein avaa melkein kaksi vuosikymmentä lukittuna olleen pihavajan oven. Järkytyksekseen Emilia löytää sieltä piirroskuvan itsestään. Kuvan alkuperän selvittäminen vie Emilian syvälle kaivokseen, jonne syöksyvä vesi vie hänet omaan ja kotikaupunkinsa menneisyyteen.

Törmäsin tässä taannoin hypetykseen tästä kirjasta ja tokihan omakin kiinnostukseni heräsi. Nyt kirjan lukeneena voin todeta, että en pitänyt tästä niin paljon kuin toivoin pitäväni. Tarinan teknisessä toteutuksessa hiersi muutama asia ja ennen kaikkea, ei tämä minua sen suuremmin yllättänyt vaikka olisi ilmeisesti pitänyt. Tämän voinee selittää sillä, että kirjan juju eli aikamatkustus ei ole minulle mikään uusi juttu. Siihen liittyvät tyypilliset tarinan käänteetkin ovat tuttuja. Tosin täytyy sanoa, että yleensä niitä ei käsitellä nuortenkirjallisuudessa ihan näin synkistellen. Pisteet kirjalle ehdottomasti siitä.

Pidin myös todella paljon siitä, että juoni tai Emilian elämä ei pyörinyt minkäänlaisen romanttisen draaman ympärillä. Oli sitä ihastusta ja seksiäkin vähän, mutta Emilialla oli suurempiakin murheita kuin se, tykkääkö joku poika hänestä. Nykymaailmassa Johtajan, no, johtama suljettu kaivoskaupunki, jossa jokaisella on tarkasti määritelty tehtävänsä ja lokeronsa yhteiskunnassa. Tuli väistämättä mieleen esimerkiksi Pohjois-Korea. Menneisyydessä Emilian murheet ovat filosofisempaa laatua: oliko kaikki, mukaan lukien Voiton Kaivoksen synty, hänen syynsä? Voiko hän estää tragedian vai liikkuuko maailma väistämättä kohti hänen nykyisyyttään? Mitenkäs se perhosvaikutus?

"En minä enteitä näe," sanoin, "minä vain muistan väärään suuntaan."

(s. 204)

Emilia päähenkilönä oli muutenkin mielestäni hyvä. Hän on oikea selviytyjäluonne ja olisin mielelläni lukenut enemmänkin siitä ajasta, jonka hän joutui kuluttamaan menneisyydessään aikahypyn vuoksi. Lukisin mielelläni lisää myös Emilian parhaasta ystävästä Mitekistä, joka oli hahmona enemmänkin potentiaalia kuin sen toteutumista.

Tarinan teknisessä puolessa minua haittasi ensinnäkin se, että kohtauksesta ja hetkestä toiseen siirtyminen oli välillä mielestäni välillä todella kömpelöä. Useammin kuin kerran päivien kuluminen kuitattiin sanomalla, että Emilialla on nyt ollut pää pyörällä eikä hän tiedä mitä päivien aikana on tapahtunut. Kyllä sen ajanjakson olisi voinut loikata yli ihan perinteisellä "ja nyt eli kolme päivää myöhemmin" -tekniikallakin. Alkoi jo suorastaan huolestuttaa Emilian terveyden puolesta, ei tuollainen sekavuus ole hyväksi kenellekään.

Se isompi ongelma oli tavallaan rakennettu tarinan rakenteeseen. Jos arvasit jonkin jutun etukäteen, sait usein odottaa pienen ikuisuuden ennen kuin minäkertoja Emilia tajusi missä mennään. Lukijana tämä oli minusta turhauttavaa. Se, että neljäs seinä rikotaan yhdessä vaiheessa ja Emilia sanoo joo-o, varmasti hoksasit tämän jo, ei pelasta tilannetta. Jos lukijoiden oletetaan yhdistävän palapelin palaset toisiinsa sivulla 111, on turha tehdä tarinan päähenkilöstä lukijaa typerämpää ja venyttää paljastusta sivulle 222. Tällainen ärsyttää minua aika usein kirjoja lukiessani. Mutta, minäpä en olekaan kirjan kohdeyleisöä. Olisi kiva tietää miten hyvin he arvasivat mitä tapahtuu.

Kaiken kaikkiaan kirja oli kuitenkin sujuvaa luettavaa. Ideahan tässä on vallan mainio, toteutus nyt ei vain ollut omasta mielestäni se kaikkein sujuvin. On myös vaikea sanoa tästä kovinkaan paljoa spoilaamatta koko kirjaa! 

Luettu myös mm.:

Kirjapöllön huhuiluja, Luetaanko tämä

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2019 - 25. kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin [6/50]

Tiina Raevaara: Laukaisu

Tiina Raevaara:
Laukaisu
120 s.
Paasilinna 2014
Kirjastosta

Kerron teille Pauliinasta, koska minua on pyydetty tekemään niin.

Olen lukenut Helmet-lukuhaastetta ikään kuin ohimennen, lisäillen kirjoja siihen sitä mukaan kun joku sattuu sopimaan kohdalle. En edelleenkään tavoittele koko haasteen suorittamista, mutta näkyypä noita luettuja kertyvän ihan mukavasti kuitenkin. Tämän luin ihan varta vasten haasteeseen. Haastelistaa silmäillessäni mietin, että en kyllä muista lukeneeni montaa (jos edes yhtään) yhdenpäivänromaania, ja ajattelin korjata tilanteen pikimmiten. Laukaisu valikoitui lähinnä pienen sivumääränsä vuoksi. Joskus mennään siitä mistä aita on matalin!

Laukaisu kertoo perhesurmasta tai pikemminkin sitä edeltävästä päivästä. Pauliina herää jälleen tuttuun, raivostuttavaan aamutunnelmaan. Lapset nukkuvat ja masentunut tyhjäntoimittajamies Kerkko luuhaa kuka tietää missä. Aseen kanssa ulkona, käy ilmi, mutta mies sanoo melkein ampuneensa itsensä. Vain itsensä. Perheen surkea tilanne käy selväksi päivän kallistuessa iltapäivään ja lopussa Pauliina palaa kotiinsa tietämättä, mikä siellä häntä odottaa.

Sanonpa heti alkuun inhonneeni kirjan kertojaa. Olisin mieluummin lukenut Pauliinasta vaikka kolmannessa persoonassa sen sijaan, että tarinaan sotkettiin ulkopuolinen kertoja, joka kaiken lisäksi oli varsin epämiellyttävä tyyppi. Toinen asia, josta en pitänyt, oli väkisin lisätyn tuntuinen pornoelokuvakohtaus. Ihan kuin naisella ei voisi mennä tarpeeksi huonosti ilman, että häntä käytetään vielä seksuaalisesti hyväksikin. Tämä on trendi, josta en ole koskaan pitänyt kirjallisuudessa tai mediassa noin ylipäätään. Jos naiselle halutaan angstinen tausta tai juonenkäänne, hänet raiskataan tai vähintäänkin sillä uhataan. Monessako kirjassa näin tehdään mieshahmolle?

No, kuitenkin. Pauliinan tarina sinänsä oli kiinnostava tuota lukuun ottamatta. Hänen elämänsä on niin lohdutonta tarinan alussa. 

Mätäneminen oli tullut taloon heidän mukanaan. Pihan luumupuut kuolivat, salaojat tukkiutuivat ja nurmikko muuttui suoksi, lapset syntyivät ja varastivat kaiken ajan, kukaan ei enää jaksanut leikata nurmikkoa, kukaan ei enää jaksanut hankkia polttopuita ja täyttää taloa takkatulen hennolla ja hitaasti leviävällä kuumuudella. Sähköpatterienkin lämpö karkasi ulos huonosti eristetyistä seinistä ja Pauliina paleli jatkuvasti.

Elämä ei ollut hyvää vaan sotkuista, kylmää, märkää ja pahanhajuista.

(s. 21)

Raevaara kuvaa taitavasti sitä tappavan tylsää ja toivonta elämää, jota Pauliina elää. Samalla tavalla taitavasti hän kirjoittaa myös siitä toivon kipinästä, jonka Pauliina löytää sisältään. Kun tämän yhdistää siihen, mitä kirjan lopusta tietää etukäteen, lukukokemus on hiipivän kauhea. Yhtäällä Pauliina iloitsee ensi kertaa vuosiin jostain, toisaalla lukija tietää tarkalleen mitä Kerkon lähettämät tekstiviestit tarkoittavat...

Pauliinan elämän kaaosta katkaisevat faktat suomalaisesta perheväkivallasta. Perhesurmia tekevät sekä miehet että naiset. Niitä tehdään aseella, heittämällä lapset kaivoon, hukuttamalla ja tyynyllä tukehduttamalla. Vuodet ilman perhesurmia ovat harvinaisempia kuin vuodet, jolloin tapahtuu vähintään yksi sellainen tragedia. Kerkon päätöksen taustalla oli masennus, johon hän ei saanut apua. Kuinkahan monen todellisen perhesurman takana on samanlainen tilanne?

Luettu myös mm.:

Kirjan pauloissa, Järjellä ja tunteella, Kirjavaras ynnä muut.

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2017 - 19. yhdenpäivänromaani [31/50]

Joanne M. Harris: The Gospel of Loki

Jeanne M. Harris: The Gospel of Loki
302 s.
Gollancz 2014
Kirjastosta

These are the people you're going to meet in the pages of this book.

Sattuipa kirja silmääni syystä, jonka vuoksi epäilen sen kirjoitetunkin. Skandinaaviset jumaltarut ovat olleet pinnalla myös kirjallisuudessa sen jälkeen, kun rapakon toisella puolella alettiin jokunen vuosi sitten tuottaa Marvelin supersankarileffoja. Juu, olen tainnut nähdä niistä suurimman osan. Juu, siksi minäkin tämän mukaani otin (no, kiinnostaa kaikenlaiset mytologiat muutenkin). Juu, onhan se Tom Hiddleston ilo silmille. Eipä ihme, että etenkin Loki on saanut fanilaumat liikkeelle.

Minulla jäytää lukemisen jälkeenkin takaraivossa epäilys siitä, että tämä on kirjoitettu puhtaasti rahan vuoksi. Ratsastettu tämän hetken ilmiöllä, jonka tiedettiin myyvän. Voin olla väärässäkin, kunhan spekuloin aikani kuluksi, mutta kyllä tämä luki vähän kuin Loki-fanin kirjoittama fanifiktio ja leffameta*. En nyt tarkoita sitä millään pahalla, koska tarinana ja mytologian uudelleenkerrontana tämä kuitenkin oli varsin viihdyttävä. Olipahan vain fiilis, joka lukemisesta jäi.

*Tarkkasilmäiset hoksaavat kysyä, että mistä tiedän millaista tekstiä nämä ovatkaan. Ihan olen itse lukenut, tunnustan.

Kirjassa siis kerrotaan skandinaavisen jumaltaruston kuuluisimmat tarinat Lokin näkökulmasta. Asgard, Odin, Thor ynnä muut viikinkijumalat, sekä tietenkin Ragnarök josta olisi varmasti saanut irti enemmänkin sivuja kuin mitä tässä siihen käytettiin. Loki on palanen Kaaosta, jonka Odin huiputtaa ihmishahmoon. Siitähän se riemu repeää. Hiukkasen kävi hermoille Lokin jatkuva itsesääli-kautta-muiden ymmärtäminen. Yhdessä kappaleessa hän sanoo ettei voi mitään luonteelleen ja tietää olevansa ns. hankala tyyppi. Seuraavassa hän angstaa kuin pahimmassa murrosiässä oleva teini tyyliin "näittekö tuon? miksi kukaan ei tykkää musta??". No miksiköhän. Kaipa se on sinänsä järkeenkäyvää, että Kaaoksen sirulta ei voi jatkuvaa loogisuutta odottakaaan, mutta lukijan kannalta tämä oli välillä ärsyttävää. Ylipäätään en tykännyt siitä, kun Loki puhui suoraan lukijalle. En ole suurin minä-kertojien fanittaja, ja tuollainen kiskoo minut aina ylös kirjan maailmasta. Makuasia toki.

Viihdyttävintä ja välillä hyvinkin hilpeää luettavaa olivat Lokin ja kumppaneiden seikkailut ja harharetket. On niillä viikingeillä ollut mielikuvitusta. Skandinaavisen mytologian mielenkiintoisimpia piirteitä on omituisten seikkailujen ja inhimillisissä heikkouksissa rypevien jumalten lisäksi kaiken vääjäämättömyys. Ragnarök tulee, jumalat kuolevat, maailma tuhoutuu eikä kukaan tai mikään voi sitä estää. Tässä kirjassa Loki saa lopulta tietää Ragnarök-ennustuksen sisällön ja koska hän uskoo ennustettujen asioiden tapahtuvan, (myös) hän alkaa luotsata maailmaa siihen suuntaan. Mitä sitä turhia jäädään odottelemaan kun loppu tulee kuitenkin. Kiinnostava loppuangsti onkin se, olisiko kaikki tapahtunut, jos Loki ei olisi kuullut ennustusta?

Instagrammissa kysäistiin, voisiko mieslukijakin tykätä tästä. Kyllä minun mielestäni. Itseäni lainatakseni, "Päät putoilevat, viina virtaa, naiset ovat kauniita ja Loki kiero kuin korkkiruuvi. Perus viikinkitaru siis." Uponnee parhaiten viikinkimytologian ystäviin ja leffafaneihin sukupuoleen katsomatta. Lisäpisteitä kauniista kannesta!

Haasteet: 50 kategoriaa - 9. a book by a female author || I Spy - 5. first name

Anneli Kanto: Pyöveli

Anneli Kanto: Pyöveli
387 s.
Gummerus 2015
Kirjastosta

Isäni on pyöveli ja minustakin tulee pyöveli.

Minulla on ollut jo pitemmän aikaa kesken maaliskoosteessa mainittu Jenny Nordbergin Kabulin tyttöjen salaisuus. Se on sen verran raskasta luettavaa, että olen tauottanut sitä muilla kirjoilla. Mikä ihme minut ajoi valitsemaan tämän yhdeksi niistä? Tätä voi mitenkään kuvailla kevyeksi ja/tai iloiseksi luettavaksi. Meni hiukan pieleen se kivan välipalakirjan valinta sen suhteen.

En ole lukenut Anneli Kannon kirjoja ennen tätä, joten vertailukohdetta ei ole sen suhteen. Pistän kyllä nimen korvan taakse. Se, mikä itselleni jäi tästä mieleen erinomaisena teknisenä seikkana, olivat kertojaäänet. Tarinalla on kolme kertojaa, pyöveli, tuomari ja apteekkari, ja kaikkien äänet erottuvat selvästi toisistaan. Usein monen näkökulman kirjoissa on ongelmana joko äänten samankaltaisuus tai sitten liian osoitellut erot. Pyövelissä erot tulivat mielestäni esiin luontevasti ja jokaisen kappaleen alusta lähtien tiesin heti kuka on äänessä. En kyllä oikein ymmärtänyt miksi minä-kertoja vaihtui välillä kolmanteen persoonaan. Jäi epäselväksi miksi juuri niissä kappaleissa piti ottaa etäisyyttä kertojiin, vaikka tapahtumat olisi voinut kertoa luontevasti jonkun näkökulmasta.

Historiallisena romaanina pidin tästä paljon. Ajankuva oli hyvä, välillä jopa niin hyvä että ihan yökötti ne hajut ja raakuudet. Raakuutta piisasikin vaikka muille jakaa, mutta kun päähenkilökolmikko on tuollainen, mitä muuta voisi odottakaan? Omaksi suosikiksi nousi apteekkarin ryysyistä rikkauksiin tarina. Pieti Sipinpoika on laskelmoiva ja kunnianhimoinen huijari, eivätkä nuo ominaisuudet häviä vaikka hän tarinan edetessä kasvaakin ihmisenä. Ihan sydäntä lämmitti kun hän viimein ymmärtää ja myöntää mikä onkaan tärkeintä hänen elämässään. Tuomari Wisander sai sympatiani aluksi, mutta kirjan loppupuolella halusin lähinnä tuikata hänet tuleen roviolle. Miten vastenmielinen, asemaansa hyväksikäyttävä peto hänestä tulikaan. Johann pyöveli on sympaattinen suurimman osan tarinaa, mutta sitten hän syyllistyy väkivallantekoon, joka vei kaikki lämpimät tunteeni häntäkin kohtaan. Joo ei, en jaa ymmärrystä raiskaajille ja naisten hakkaajille vaikka kirjailija sitä yrittäisi ehkä kerjätäkin. 

Mutta siis hahmoina kaikki kolme olivat onnistuneita. Kaksi vain päätyi sellaisiksi, joista en pitänyt. Noin ylipäätään kirja kärsi suomalaisille romaaneille valitettavan tyypillisestä alun verkkaisuudesta ja lopun kiireestä. Verkkaisuudesta tykkään. On mukavaa kun kirjassa paneudutaan hahmoihin ja heidän elämäänsä perusteellisesti. Pyövelin parhaita puolia oli se, että jokaiseen hahmoon tutustutaan kunnolla ja sitä kautta myös kolmeen hyvin erilaiseen elämään 1600-luvun Suomessa. Kiireestä sen sijaan en tykkää. Tässäkin noin viimeinen kolmannes pyyhälsi ohi kuin maantiekiitäjä. Aika lensi eteenpäin niin nopeasti, että en pysynyt ollenkaan matkassa vuosilukujen tai edes vuodenaikojen suhteen. En mitenkään erityisesti halunnut yksityiskohtaisia kuvauksia noitien kidutuksesta ja mestaamisesta, mutta noitavainot menivät ohitse kovin äkkiä ottaen huomioon miten kirjaa on juuri niiden kautta mainostettu.

Opinpa muuten kirjasta sen, että peeveli tulee sanasta pyöveli. Miten ihmeessä en ole tuota aiemmin hoksannut?

Luettu myös mm.: Ullan luetut kirjat, Lukuneuvoja, Sallan lukupäiväkirja, Lukuisa, Villasukka kirjahyllyssä ja monet muut.

Haasteet: 50 kategoriaa - 11. a book with a one-word title || I Spy - 25. occupation