Emily St. John Mandel: Sea of Tranquility

Edwin St. John St. Andrew, eighteen years old, hauling the weight of his double-sainted name across the Atlantic by steamship, eyes narrowed against the wind on the upper deck: he holds the railing with gloved hands, impatient for a glimpse of the unknown, trying to discern something - anything! - beyond sea and sky, but all he sees are shades of endless grey.

Ajassa on jotain vikaa. Sama viulunsoitto kaikuu saman puun alla eri vuosisatoina eikä ilmiölle ole löytynyt selitystä. Vuonna 2401 Gaspery-Jacques Roberts värvätään ratkaisemaan tapausta aikamatkustuksen keinoin.

Olen lukenut Emily St. John Mandelilta Asema 11 -kirjan, josta pidin, joskaan en niin paljon kuin TV-sarjasta. Kirja oli kuitenkin niin hyvä, että halusin lukea häneltä muutakin. Tämä on roikkunut hyllyssäni pitkän aikaa ja viime hetken scifi-lukuhaastepaniikilla sain viimein tartuttua tähän.

Olikin hyvä kirja! Tykkäsin itse asiassa enemmän kuin Asema 11:sta. Tämä oli nopealukuinen eikä tämä ollut sellaista scifiä, jossa täytyy ymmärtää paljon teknistä sanastoa. Ote oli filosofinen ja kysyi kiinnostavia kysymyksiä. Tekisitkö oikein, vaikka saisit siitä rangaistuksen? Onko maailmamme todellinen ollenkaan?

Kirjan tarinaa kerrotaan useassa aikatasossa, joissa Gaspery piipahtaa setvimässä tilannetta. Pidin eniten vuodesta 1912, jossa nuori aatelinen Edwin on karkotettu Englannista Amerikkaan poliittisten mielipiteidensä vuoksi. 

Edwinille outo viulumusiikki on merkki hulluudesta, mutta vuonna 2203 kirjailija Olive kuulee äänessä jotain muutakin. Tykkäsin myös Oliven osuudesta. Hän asuu Kuussa, mutta on Maassa kirjailijakiertueella, jota koskeville luvuille on annettu pahaenteinen nimi Last Book Tour on Earth.

Kaiken sitoo yhteen Gaspery, joka loikkii vuodesta toiseen on se sallittua tai ei. Totuus viulumusiikin takana ei sinänsä ollut mikään yllätys, mutta Gasperyn oma tarina onnistui välillä yllättämään. Kaikki hahmot olivat hyvinkin pidettäviä ja oikeastaan lukisin mielelläni kirjan myös Gasperyn sisaresta Zoeysta.

Kirjassa ovat myös vahvasti läsnä erilaiset pandemiat, jotka pyyhkivät Maan ja Kuunkin läpi.

Kirjan tiedot:
Emily St. John Mandel: Sea of Tranquility | Picador 2022 | 255 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* Scifiä! : Filosofiaa

Riikka-Maria Rosenberg & Kati Vuorento: Saara ja naakka: aikamatka vuoteen 1779

Sade ropisee kattopeltiin, tuuli vihmoo ullakolla.

Saara ja naakka Petersson matkustavat ajassa vuoteen 1779. He tutustuvat paronin poikaan Alexanderiin, jonka kanssa he päätyvät etsimään kadonneita palvelijoita.

Etsin ihan tarkoituksella kirjaa, joka sopii pariin "kirjagramissa suositeltu" -haastekohtaan. Tämä jäi mieleen erityisen ihanan kansikuvan vuoksi. Se on Kati Vuorennon piirtämä ja hänen kaunis kuvituksensa koristaa koko kirjaa.

Juoni ja aikamatka lähtevät käyntiin ennen kuin silmää ehtii räpäyttää. Koulunkäynnistä valittava Saara on äkkiä vuodessa 1779, jolloin oikeus opiskella ei ole mikään itsestäänselvyys edes pojille, tytöistä nyt puhumattakaan. 

Sinänsä pidin kyllä tarinasta, jossa ollaan lujasti eläinten puolella. Saara haluaa eläinlääkäriksi ja kauhistuu Alexanderin selittäessä, että ihmisiä pelottelevasta ilveksestä tehdään luultavasti mammalle muhvi tai karvahattu.

Vähän jäin miettimään sitä, millaiselle lukijalle tätä suosittelisin. Kirja on lyhyt ja hauskan pienikokoinen, ja tarina sinänsä suoraviivainen. Lauserakenteet polveilevat kuitenkin sen verran, että lukutaidon tason on oltava hyvä.

Kirjan tiedot:
Riikka-Maria Rosenberg & Kati Vuorento: Saara ja naakka: aikamatka vuoteen 1779 | 106 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* Lukumatka menneisyyteen 2023: 5. Historiallinen romaani toisen kirjagrammaajan vinkkaamana
* Fantastinen kesä 2023 : Kirjagramissa suositeltu

A. W. Yrjänä: Joonaanmäen valaat: seikkailukertomus

Johannes ja Inkeri asuvat saaressa Porvoon edustalla, ihan vähän tunnetun maailman tuolla puolen. Saarelaiset ovat eri tavoilla erikoisia ihmisiä ja sopivat siis mainiosti idylliseen paikkaan, jossa vuodenajat ovat vähän hassuja ja metsässä vaeltaa matemaattinen kirahvi. Seikkailu alkaa kun yksi kuuta kiertävistä valaista tipahtaa rannalle. Pelastusoperaatio kestää monta viikkoa ja sen lopuksi saaren asukkaat saavat erikoisen tehtävän. Heidän on piilotettava kaksi mahtavaa asetta ja ainoa sopiva piilopaikka löytyy hyisiltä jäätiköiltä. Onneksi kulkuvälinekin löytyy: kellarissa ei ole sen enempää eikä vähempää kuin kapteeni Nemon Nautilus.

Tarina on oikea wanhanajan seikkailu, jossa todellisuus venyy ja paukkuu oikein kunnolla. Oikeastaan tämä on mielestäni enemmän maagista realismia kuin perinteisempää fantasiaa, koska ihmeelliset asiat limittyvät niin nätisti realistiseen maailmaan eikä kukaan pidä niitä kummallisina. Valaat nousevat taivaalle tanssimaan kuun ympärillä? Joo-o, niinhän tapahtuu joka vuosi. Metsässä vaeltaa kirahvi, joka on olemassa matemaattisena todellisuutena? Johan toki. Nautilus liikkuu muinaisen egyptiläisen magian voimalla? Mikäs siinä. Naapurin tätä osaa puhua valaille? Tosi hyödyllistä!

Sekä Johanneksella että Inkerillä on menneisyys "oikeassa maailmassa" ja Joonaanmäki on heille pakopaikka, jossa sielu lepää. Inkeri ja kirahvi ovat suorastaan bestiksiä ja Johanneksen taskussa asuu hiiri, koska miksipäs ei. Jossain Joonaanmäen ulkopuolella tylsä ja tavallinen maailma rullaa menemään, mutta saarelaisille se on ehkä vähemmän todellista kuin saaren oma todellisuus.

Kun Joonaanmäki kuvataan alusta asti paikkana, jossa mitä tahansa voi sattua, itse seikkailuun oli helppo päästä mukaan. Taivaalta pudonnut valas Iiuuttsaalquaathh suhtautuu filosofisen tyynesti onnettomuuteensa:

"Merikottiin, merikottiin. Työ hylykeet sanotte, että huomenna. Jos niin tapahtuupi, oon suopee ja loiskautan teijät säkkeeksi Isonlauluntarinaan. Ja jos ei tapahu ja rankani kalapenee tällä mäellä, eipä se ole ensimmäinen kerta MerenUlijaitten maailmassa."

(s. 44)

Valaan pelastaminen on vasta ensimmäinen osa seikkailua ja saarelaisten matka saa mitä uskomattomampia käänteitä. Oikeastaan niistä ei tee mieli edes sanoa mitään, koska niihin oli niin hauska törmätä lukiessa. Joka nurkan takana oli uusi ja odottamaton käänne. Tunnustan etten ole koskaan kuunnellut CMX:n musiikkia (en ole suuri musiikin kuluttaja), joten en osaa sanoa mitään Yrjänästä laulunsanoittajan tai runoilijana. En itse asiassa tiedä hänestä yhtään mitään. Tällainen mielikuvituksellinen tarinanpunonta onnistuu häneltä kuitenkin oikein hienosta. Kirjan teksti on aseteltu runoelmaksi ja se toimii hyvin.

Tähtitaivas täällä on elävä,

kaukana mantereen valosaasteesta

se on lähellä ja väkevä.

Sellainen, jota entisaikojen ihmiset katselivat yön hiilenmustassa

pimeydessä. Ja näyttää, että siellä on tähtiä, joilla ei vielä ole nimeä.

Saavat jonkin aikaa ollakin nimeä vailla.

Ei tähtiä lähdetä tuosta vain nimeämään, amatööripohjalta.

(s. 14)

Mutta ei paljon hyvää ettei jotain sellaista, mistä en pitänyt, enkä todellakaan pitänyt tästä. 

En voi käsittää, miksi yksi kirjan tärkeistä sivuhenkilöistä on natsi. Siis oikeasti natsi, joka taisteli toisessa maailmansodassa ja muistelee lämmöllä omaa aikaansa ja suree Saksan häviötä. Miksi? Hänen menneisyytensä tuodaan esiin aikaisessa vaiheessa eikä kukaan reagoi siihen mitenkään negatiivisesti missään vaiheessa. Mies kaipaa niitä kultaisia onnen aikoja, jolloin vankeja sai kiduttaa, vihollisia ampua alas taivaalta ja kuusi miljoonaa juutalaista kuoli keskitysleireillä. Miksi ihmeessä tähän suhtauduttiin ikään kuin mies tunnustaisi kaipaavansa isoäidin omenapiirakkaa?

Vaikka pidinkin kirjan proosasta ja seikkailusta sinänsä, kirjasta oli mahdotonta nauttia kun koko ajan mielessä takoi "tuo on natsi, nämä muut kaveeraa natsin kanssa ja se on heistä ihan okei". Se, että kirjaan on ylipäätään kirjoitettu tuollainen hahmo on yksi asia. Se, miten muut kirjan hahmot reagoivat häneen on toinen ja tässä tapauksessa se tärkeämpi asia.

Eli loppupeleissä en kuitenkaan suosittelisi tätä. Minua tuo natsihahmo häiritsi liikaa eivätkä mielikuvituksellinen tarina ja jouheva kerronta painaneet vaakakupissa tarpeeksi.

Kirjan tiedot:

A. W. Yrjänä: Joonaanmäen valaat: seikkailukertomus | Johnny Kniga 2017 | 277 sivua

Luettu myös mm.:

Amman kirjablogi, Eniten minua kiinnostaa tie, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä ynnä muut

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2020 - 26. kirjailijan sukunimi alkaa kirjaimella X, Y, Z, Å, Ä tai Ö [22/50]

Anniina Mikama: Tinasotamiehet

Mina seisoi näyttämöllä esiripun takana ja häntä jännitti.

Vuonna 1891 Professori Wiktor saa vanhalta ystävältään kutsun Englantiin ja niinpä Minakin pakkaa laukkunsa. Edessä on merimatka Lontooseen, jossa Minan ja Tomin on tarkoitus pistää pystyyn kaikkien aikojen taikurishow. Mukaan lähtee myös Sotamies, jonka avulla mahdottomatkin temput ovat mahdollisia. Perillä Mina tutustuu joukkoon katupoikia ja Wiktorin vanhoihin ystäviin, ja pohtii omaa tulevaisuuttaan. Sydänsurusta huolimatta kaikki on hyvin kunnes Tomin vanhat vihamiehet ilmestyvät paikalle.

Olen lukenut sarjan edelliset osat Taikuri ja taskuvaras sekä Huijarin oppipoika. Tämä tarina jatkuu sarjan ensimmäisestä osasta, Huijarissahan hypättiin Wiktorin ja Tomin menneisyyteen. Odotin tätä kirjaa innokkaasta ja ehkäpä siksi petyin enemmän kuin muuten olisinkaan. Liian suuret odotukset ja niin pois päin. Ne asiat, jotka minua vaivasivat edellisissä osissa, saivat tässä paraatipaikan. Lisäksi se, mistä pidin oikein erityisesti Huijarin loppuratkaisussa, torpedoitiin tehokkaasti.

Noin puoleen väliin tämä oli kuitenkin juonellisesti oikein hyvä ja vetävästi kirjoitettu, ja luin kirjan yhteen menoon. Tykkäsin laivamatkan ja Lontoon kuvauksista, ja aivan erityisesti Minan ja Tomin lavashow'sta. Olisipa huikeaa nähdä se oikeasti! Pidin myös etenkin Minan ja Wiktorin kärkevästä sanailusta, jossa kaksi itsepäistä ihmistä ei halua antaa periksi senttiäkään ja tekee kaikkensa voittaakseen väittelyn.

- Haluatteko vielä jotakin?

Professori nosti katseensa teekupistaan.

- Haluan, hän vastasi. - Haluan kadotetun nuoruuteni takaisin.

- Hyvänen aika, sanoi Mina. - Jos te ette tiedä, minne se on kadonnut, minä en voi auttaa.

(s. 15)

Myös Sotamiehen henkinen kasvu vastasyntyneestä androidista omaksi persoonakseen oli kiinnostavaa. Sotamies ottaa itselleen nimen Alex vaikka tunteekin, että se ei ehkä ole hänen oikea nimensä. (Mitä vähemmän ajattelen sitä, mikä hänen oikea nimensä ilmeisesti on, sen parempi...) Olisin mieluummin lukenut enemmänkin Alexista, joka työnnettiin vertauskuvallisesti alas lavalta aina, kun häntä ei tarvittu edistämään juonta. Olisin esimerkiksi halunnut tietää, millainen hänen oma taikuriesityksensä oli.

Mina on onneksi kirjassa oma kipakka ja aikaansaava itsensä, vaikka käyttääkin turhan paljon aikaa tunteidensa vatvomiseen. Tomin persoonallisuus on mystisesti kadonnut, joten Minan jatkuva "voi ei, rakkautemme ei koskaan voi olla" herätti lähinnä kysymyksen siitä, mikä Tomissa nyt niin ihanaa olikaan? Mihin ominaisuuksiin Mina on rakastunut? Mina on kirjassa parhaimmillaan nauttiessaan esiintymisestä ja juoksennellessaan katupoikien kanssa. Pidin siitä, miten Minan ja näiden poikien kautta tuotiin esiin paitsi Minan muuttunut elämäntilanne, myös ajan luokkajaot noin yleisesti. Mina on nyt vain vieras poikien maailmassa ja kun seikkailu on ohi, hän ei ole se, joka nukkuu paljaan taivaan alla.

Mutta niin, se kirjan puoliväli ja mitä sitten tapahtui. Jos et halua tietää mitään kirjan lopusta, juonipaljastusvaroitus on sitten tässä. En sentään kerro koko loppuratkaisua, mutta joitain sen elementtejä kyllä.

Olen edellisten osien kohdalla sanonut, että en pitänyt niiden loppuryminöistä. Lasereita ovista ja ikkunoista, outoja kultisteja jne., vähemmälläkin olisi pärjätty. Minun lukukokemukseni kannalta oli ikävää, että tässä kirjassa tuo rymistely alkoi puolessa välissä kirjaa ja kasvoi aina vain suurempiin mittoihin. Lopulta joka nurkan takana oli androidi lasereineen, kaikkivoipa alien tai deus ex Merlin. Joskus jopa kaikkea yhtä aikaa! Siinä vaiheessa, kun pihalammesta nousivat Camelotin linnan rauniot, suljin kirjan ja mietin pitäisikö se jättää kesken. 

No en jättänyt, mutta kieltämättä mietin nyt mielessäni vaihtoehtoista loppua sarjalle. Minua oikeasti harmittaa etten pitänyt tästä lopusta ollenkaan, koska Mikaman luoma maailma oli niin kiinnostava ennen kuin turbovaihde meni päälle. Suolana haavan päälle olivat vielä Wiktor ja Zofia. Pidin siitä, että he lähtivät eri teille Huijarin oppipojassa, koska he halusivat elämältään eri asioita. Se oli raikas tuulahdus ja erilainen loppuratkaisu "ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka" -loppujen meressä. Ja nyt sitten kävikin ilmi, että he ovat kaivanneet toisiaan viimeiset vuosikymmenet ja Zofian aviomies on sopivasti kuollut pois joitain vuosia sitten. Aviomies mainitaan noin kahdessa lauseessa, mikä oli hieman hämmentävää, koska muistaakseni kyseessä oli molempien nuoruudenystävä eikä Wiktor edes tiennyt hänen kuolleen. No mitäpä sitä turhaan suremaan, nyt tie on avoin aidolle onnelliselle lopulle!

Eli, puoleen väliin asti vetävästi kirjoitettu kirja ja pidän Minasta hahmona edelleen. Loppupuoli sen sijaan ei jättänyt erityisen hyvää mieltä. Olisi erityisen kiinnostavaa tietää, mitä kirjan nuori kohdeyleisö on tykännyt sarjan päätösosasta. Toimiko loppurymistely heidän mielestään hyvin?

Kirjan tiedot:

Anniina Mikama: Tinasotamiehet | WSOY 2020 | 397 sivua | Omasta hyllystä

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2020 - 6. kirjan nimi alkaa ja päättyy samalla kirjaimella [16/50]
* Popsugar Reading Challenge 2020 - a book with a robot, cyborg or AI character [15/50]
* Kirjahyllyn aarteet 2 [kirja 4]

Sanna Isto: Sirpale

Taivas Teufelsbergin yllä myllersi kuin meri.

Saksansuomalainen Minja jää Berliiniin koiravahdiksi kun hänen vanhempansa lähtevät käymään Suomessa. Minja odottaa innolla kolmea itsenäistä viikkoa ja kaverikesää, mutta joutuukin yllättäen majoittamaan lapsuudenystävänsä Lucan. Kesä saa vielä kummallisemman käänteen kun Minja löytää vanhan kahvikupin korvan, joka tempaisee hänet vuoteen 1939. Vanha kotitalo on vielä uusi ja sen historia alkaa avautua Minjalle kun hän ryhtyy selvittämään huoneeseensa lukitun Rosan salaisuutta.

Ensin täydet pisteet kirjan kannesta, joka ei kirjastokappaleessa pääse oikeuksiinsa. Kirjaston kirja on nimittäin muovitettu ja siksi on mahdotonta nähdä irtopäällyksen alla, kirjan "oikeassa" kannessa avautuvaa Berliinin karttaa. Paperikannessa on reikä, josta näkee vilauksen tuosta kartasta. En vastusta kirjaston kirjojen muovittamista, koska sille on hyvät käytännön syyt, mutta aina toisinaan se kyllä pilaa hienon kannen.

Kansi kertoo kivasti siitä, mistä itse tarina kertoo. Aioin lukea kirjan jo viime vuonna, mutta en ehtinyt, ja odotukset ehtivät kasvaa liiankin suuriksi. Sinänsä tämä on nopealukuinen ja mukaansatempaava tarina, mutta mielestäni se jää varsin pinnalliseksi etenkin menneisyyden tapahtumien suhteen. 

Eniten pidin Minjan ja hänen ystäviensä välisestä, no, ystävyydestä. Tyttöjoukossa on erilaisia persoonia, ja heillä on erilaisia toiveita ja tavoitteita niin kesää kuin elämää yleensäkin koskien. Kaikilla on myös omat vaikeutensa. Esimerkiksi eroperheen Hanna toivoo isänsä kiinnittävän enemmän huomiota tyttäreensä, mutta valokuvaamon omistava isä innostuu aina enemmän valokuvausta harrastavasta Minjasta. Tykkäsin tästä asetelmasta, jossa Minja tuntee syyllisyyttä vaikkei tarvitsisi, Hanna ymmärtää ettei mikään ole Minjan vika, ja isä on täysin sokea koko asialle. Kiva, että joskus tällaisiakin kiemuroita kuvataan ilman, että tytöt päätyvät riitelemään ja sanovat ystävyytensä irti.

Myöhemmin kanaalin rannalla Hanna kertoi, ettei ollut koskaan ollut töissä isänsä kuvaamossa. Hän näytti äkkiä äärettömän surulliselta.

"Mutta Hanna," minä sanoin yllättyneenä. "Haluaisitko sitten olla siellä töissä?"

"En," Hanna vastasi paksulla äänellä. "Mutta voisi hän silti kysyä."

(s. 20-21)

En sitten niinkään lämmennyt Minjan ja Lucan suhteelle. Tai pikemminkin lämpenin ystävyydelle ja toivoin (turhaan), että se pysyisikin ystävyytenä. Suhteen muuttuminen romanssiksi ei ollut mielestäni kovinkaan uskottavasti kuvattu ja Lucan ongelmat sivuutettiin hyvin nopeasti.

Eniten minua jäi harmittamaan se, miten kevyesti vuotta 1939 käsiteltiin. Minja tietää, millaisessa Saksassa hän on. Maailmansodan syttyminen on hetken päässä eikä Minja silti vaikuta tuntevan oikeastaan mitään asian suhteen. Kirjassa esimerkiksi kerrotaan parilla rivillä, että Minja näkee natsisotilaiden astuvan kauppaan, jonka toiminta loppuu saman tien. Ei minkäänlaista emotionaalista reaktiota siihen, että kauppa oli mitä ilmeisimmin juutalaisten pitämä ja kauppiasperhe joutui keskitysleirille. Naapurin vanha rouva Yrmy eli lapsuutensa Natsi-Saksassa, juuri siellä minne Minjakin joutuu, eikä tähänkään pureuduta vaikka aineksia olisi. Pidin tarinan ideasta ja mielestäni on harmi ettei siitä otettu irti tämän enempää.

Mutta kuten sanoin, nopealukuinen ja kiva kuvaus tyttöjen ystävyydestä. 

Kirjan tiedot:

Sanna Isto: Sirpale | WSOY 2019 | 315 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm.:

Kirjapöllön huhuiluja, Lastenkirjahylly, Kirjakuume

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2020 - 44. kirjassa on kirjeenvaihtoa [1/50]

* Popsugar Reading Challenge 2020 - a book with a map [1/50]

* Jokken rauhan haaste [kirja 1]

Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli

Marisha Rasi-Koskinen:
Auringon pimeä puoli
369 s.
WSOY 2019
Kirjastosta

Kestää hetken tajuta, että se todella olet sinä.

16-vuotias Emilia asuu yhdessä isoisänsä kanssa Voiton Kaivoksessa, pienessä totalitaarisessa kaivoskaupungissa. Isää ei ole koskaan ollutkaan, äiti kuoli synnytykseen ja isoäiti on hoitokodissa. Emilian koti on ainoa pieni puutalo kerrostalojen keskellä ja kaksikko on yhteiskunnan ei-toivottua ainesta. Eräänä päivänä isoisä viimein avaa melkein kaksi vuosikymmentä lukittuna olleen pihavajan oven. Järkytyksekseen Emilia löytää sieltä piirroskuvan itsestään. Kuvan alkuperän selvittäminen vie Emilian syvälle kaivokseen, jonne syöksyvä vesi vie hänet omaan ja kotikaupunkinsa menneisyyteen.

Törmäsin tässä taannoin hypetykseen tästä kirjasta ja tokihan omakin kiinnostukseni heräsi. Nyt kirjan lukeneena voin todeta, että en pitänyt tästä niin paljon kuin toivoin pitäväni. Tarinan teknisessä toteutuksessa hiersi muutama asia ja ennen kaikkea, ei tämä minua sen suuremmin yllättänyt vaikka olisi ilmeisesti pitänyt. Tämän voinee selittää sillä, että kirjan juju eli aikamatkustus ei ole minulle mikään uusi juttu. Siihen liittyvät tyypilliset tarinan käänteetkin ovat tuttuja. Tosin täytyy sanoa, että yleensä niitä ei käsitellä nuortenkirjallisuudessa ihan näin synkistellen. Pisteet kirjalle ehdottomasti siitä.

Pidin myös todella paljon siitä, että juoni tai Emilian elämä ei pyörinyt minkäänlaisen romanttisen draaman ympärillä. Oli sitä ihastusta ja seksiäkin vähän, mutta Emilialla oli suurempiakin murheita kuin se, tykkääkö joku poika hänestä. Nykymaailmassa Johtajan, no, johtama suljettu kaivoskaupunki, jossa jokaisella on tarkasti määritelty tehtävänsä ja lokeronsa yhteiskunnassa. Tuli väistämättä mieleen esimerkiksi Pohjois-Korea. Menneisyydessä Emilian murheet ovat filosofisempaa laatua: oliko kaikki, mukaan lukien Voiton Kaivoksen synty, hänen syynsä? Voiko hän estää tragedian vai liikkuuko maailma väistämättä kohti hänen nykyisyyttään? Mitenkäs se perhosvaikutus?

"En minä enteitä näe," sanoin, "minä vain muistan väärään suuntaan."

(s. 204)

Emilia päähenkilönä oli muutenkin mielestäni hyvä. Hän on oikea selviytyjäluonne ja olisin mielelläni lukenut enemmänkin siitä ajasta, jonka hän joutui kuluttamaan menneisyydessään aikahypyn vuoksi. Lukisin mielelläni lisää myös Emilian parhaasta ystävästä Mitekistä, joka oli hahmona enemmänkin potentiaalia kuin sen toteutumista.

Tarinan teknisessä puolessa minua haittasi ensinnäkin se, että kohtauksesta ja hetkestä toiseen siirtyminen oli välillä mielestäni välillä todella kömpelöä. Useammin kuin kerran päivien kuluminen kuitattiin sanomalla, että Emilialla on nyt ollut pää pyörällä eikä hän tiedä mitä päivien aikana on tapahtunut. Kyllä sen ajanjakson olisi voinut loikata yli ihan perinteisellä "ja nyt eli kolme päivää myöhemmin" -tekniikallakin. Alkoi jo suorastaan huolestuttaa Emilian terveyden puolesta, ei tuollainen sekavuus ole hyväksi kenellekään.

Se isompi ongelma oli tavallaan rakennettu tarinan rakenteeseen. Jos arvasit jonkin jutun etukäteen, sait usein odottaa pienen ikuisuuden ennen kuin minäkertoja Emilia tajusi missä mennään. Lukijana tämä oli minusta turhauttavaa. Se, että neljäs seinä rikotaan yhdessä vaiheessa ja Emilia sanoo joo-o, varmasti hoksasit tämän jo, ei pelasta tilannetta. Jos lukijoiden oletetaan yhdistävän palapelin palaset toisiinsa sivulla 111, on turha tehdä tarinan päähenkilöstä lukijaa typerämpää ja venyttää paljastusta sivulle 222. Tällainen ärsyttää minua aika usein kirjoja lukiessani. Mutta, minäpä en olekaan kirjan kohdeyleisöä. Olisi kiva tietää miten hyvin he arvasivat mitä tapahtuu.

Kaiken kaikkiaan kirja oli kuitenkin sujuvaa luettavaa. Ideahan tässä on vallan mainio, toteutus nyt ei vain ollut omasta mielestäni se kaikkein sujuvin. On myös vaikea sanoa tästä kovinkaan paljoa spoilaamatta koko kirjaa! 

Luettu myös mm.:

Kirjapöllön huhuiluja, Luetaanko tämä

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2019 - 25. kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin [6/50]

Neil Gaiman: Onneksi oli maitoa

Neil Gaiman:
Onneksi oli maitoa
(Fortunately, the Milk..., 2013)
145 s.
Jalava 2017
Kirjastosta

Jääkaapissa oli vain appelsiinimehua.

Eräs ystäväni, kirjastonhoitaja hänkin, on yrittänyt heittää tämän suuntaani useaan otteeseen. Hän on kirjavinkkari ja sanoi, että Onneksi oli maitoa toimii lasten lisäksi myös aikuislukijalle. En minä oikeasti olisi kovin kummoista myyntipuhetta kaivannut, koska hauska kansi veti puoleensa kirjailijasta huolimatta. Niin, huolimatta. Olen lukenut vuosien saatossa muutaman Gaimanin kirjan ja ainoa josta pidin on Terry Pratchettin kanssa kirjoitettu Good Omens. 

Ja nyt sitten tämä.

Kirja koostuu erään isän kootuista selityksistä. Äiti on lähtenyt työmatkalle ja jättänyt isälle tarkat ohjeet, joihin kuuluu myös maidon ostaminen kaupasta. Kun perheen lapset aikovat syödä aamiaismuroja, käy ilmi ettei maitoa olekaan. Voi ja ei, katastrofin ainekset ovat tässä! Isä lähtee ruokakauppaan ja viipyy matkalla tuskallisen kauan. Kun hän viimein palaa, lapset vaativat isää selittämään missä hän oli ja selityksen he kyllä saavatkin. Kaikki alkoi siitä, kun avaruusolennot sieppasivat isän ja hän päätyi aikamatkaavan stegosauruksen kuumailmapallon kyytiin...

Tarina on juuri niin vauhdikas ja päätön seikkailu kuin tuosta voisi päätelläkin. Avaruusolennot, merirosvot ja vampuurit seuraavat toinen toistaan suloisessa sekamelskassa kun isä kutoo tarinaa sitä kertoessaan. Pidin erityisesti siitä, että juttu kuulosti oikeasti sellaiselta, jonka erinomaisen mielikuvituksen omaava vanhempi saattaisi hyvinkin sepittää lapsilleen. Kyllä seikkailu ajassa ja universumissa päihittää aina rupattelun Romppasen sedän kanssa kiinnostavuudellaan. 

Kun maitosi varastetaan.
s. 65

Kirjassa on 145 sivua ja siinä on Chris Riddellin käsialaa oleva runsas kuvitus. Kertojaisä on muuten epäilyttävästi Neil Gaimanin näköinen, joten ehkäpä kirjassa on pieni ripaus totuuttakin. Joko Romppasen setä tai galaktiset dinosauruspoliisit, jompikumpi kuitenkin.

"- - - laskelmieni mukaan on niin, että jos sama esine kahdelta eri ajalta koskettaa itseään tapahtuu jompikumpi seuraavista asioista. Joko maailmankaikkeus lakkaa olemasta. Tai sitten kolme merkillistä kääpiötä alkaa tanssia pitkin katuja kukkaruukut päässään."

"Tuo kuulostaa jotenkin... yllättävän yksityiskohtaiselta."

"Niin kuulostaa. Mutta se on tiedettä. Sitä paitsi on paljon todennäköisempää, että maailmankaikkeus lakkaa olemasta."

"Sitä vähän uumoilinkin," minä sanoin.

(s. 78-79)

Luettu myös mm.:

Lastenkírjahylly, Taikakirjaimet, Vinttikamarin ikkunasta ynnä muut

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2018 - 50. kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja [27/50]

* Kirjankansibingo - seikkailu

Kannessa ovat aikamatkustava stegosaurusprofessori ja tavallinen perheenisä maailman pelastavan maitopurkin kanssa kuumailmapallon kyydissä. Vaikea pistää paremmaksi seikkailuhenkisyyden osalta!

Kerstin Gier: Smaragdinvihreä (Rakkaus ei katso aikaa #3)

Kerstin Gier:
Smaragdinvihreä
(Smaragdgrün, 2010)
485 s.
Gummerus 2014
Kirjastosta

"Tästä jää ruma arpi," sanoi lääkäri päätään nostamatta.

Luin siis koko trilogian yhteen menoon, joka näin jälkikäteen ajatellen olikin ehkä paras tapa lukea se. Yksityiskohdat eivät päässeet unohtumaan ja koska kaikki tapahtuu parin viikon aikana, aika tosiaan tuntuu niin lyhyeltä. Yritän taas pitää juonipaljastukset minimissä, mutta jotain edellisistä osista on kuitenkin melkein pakko kertoa.

Tarina jatkuu taas täsmälleen siitä mihin se Safiirinsinessä jäi. Gwendolyn velloo sydänsuruissa Gideonin paljastuttua valehtelijaksi, joka vain leikitteli hänen tunteillaan. Aikaa ei kuitenkaan ole hukattavaksi, sillä aikamatkustuskultin palvomalla kreivillä ei ole puhtaat jauhot pussissaan. Mitä kreivi haluaa, miksi aikamatkaajat Lucy ja Paul varastivat kronografin, ja mitä Gwendolynia koskevat ennustukset oikeasti tarkoittavatkaan?

Tokihan tuo romanttinen juoni päättyy juuri kuten arvata saattaa, joten ei siitä sinänsä sen enempää. Paitsi että! En tosiaankaan voinut sietää Gideonia, joten en aksanut tsempata nuorelle parille ollenkaan. Gier kirjoittaa kerrassaan mainioita naishahmoja, mutta päähenkilöiden poikakavereissa on parantamisen varaa. Luihuja tyyppejä kaikki.

Noin yleisesti ottaen pidin kuitenkin Gierin kirjoitustyylistä. Hänen kirjojensa hahmot vaikuttavat aidoilta teineiltä, jotka ovat toki nokkelia mutta joilla on vielä kosolti kasvamista edessään. Tämänkään trilogian juoni ei ollut kovinkaan syvällinen ja tiivistämällä sen olennaisimpaan tästä olisi tullut ehkä yksi kirja. Kuitenkin pidin eniten juuri niistä epäolennaisista kohdista. Gier kuvaa hauskasti tavallista arkielämää, jonka nämä aikamatkaseikkailut välillä katkaisevat. Gwendolyn ja Leslie puhuvat pojista, elokuvista ja koulusta, Gwendolynin perheen yhteiset ateriat ovat pakollisia ja huvittavia, ja kokonaisuuteen kuuluvat myös kotibileet ja äidinrakkaus. Lukisin Gierin kirjoittaman kirjan vaikka siinä ei fantasiaelementtejä olisikaan.

Pidän myös paljon hänen huumoristaan. Kaikki kirjan hahmot eivät heittele nokkelia lausahduksia ja mukaan mahtuu paljon tilannekomiikkaakin. Huumori on tavallaan hyvin arkista ja siksi hauskaa ja uskottavaa.

"Oh, Miss Gwendolyn, miksi te olette ottanut huivin silmiltänne? Se on määräysten vastaista."

"Luulin että se oli rotta," sanoin ja loin Gideoniin synkän katseen. "Enkä siinä tietysti varsinaisesti erehtynytkään."

(s. 116)

Keskitasoa parempia nuorten/nuorten aikuisten kirjoja, suosittelen! Tästäkin on tehty elokuva, traileri tässä:

Luettu myös mm.:

Kirjaneidon tornihuone, Kirjamaailma, Kasoittain kauniita sanoja ja varmasti monet muutkin

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2018 - 15. palkitun kääntäjän kääntämä kirja [5/18]

Ilona Nykyri voitti Mikael Agricola-palkinnon vuonna 2014. Ei tosin tästä kirjasta, mutta sitäpä ei tähän kohtaan vaadittukaan! Tämäkin kirja on ilmeisesti käännetty suoraan aluperäisestä saksankielisestä kirjasta. Arvostan. En pidä siitä, että suomennos on tehty mutkan kautta niin, että se on ensin käännetty jostain kielestä esimerkiksi englanniksi ja siitä suomeksi. Siinä vaiheessa voi jo alkaa kyselemään kuinka paljon kääntäessä on mennyt hukkaan alkuperäistä tarinaa.

Kerstin Gier: Safiirinsini (Rakkaus ei katso aikaa #2)

Kerstin Gier:
Safiirinsini
(Saphirblau, 2010)
360 s.
Gummerus 2013
Kirjastosta

Southwarkin kujilla oli pimeää, pimeää ja autiota.

Lainasin koko trilogian kerralla kirjastosta ja vaikka suunnitelmana oli lukea jotain muuta osien välissä, en taida malttaa! Tässä jutussa on sitten pakostakin vähän juonipaljastuksia edelliseen osaan, mutta yritän pitää ne niin vähänä kuin voin.

Tarina jatkuu suoraan siitä mihin se Rubiininpunassa jäi. Gwendolynin ja Gideonin suudelman keskeyttää pieni demoni, jonka vain Gwendolyn voi nähdä. Kolmikko palaa edelleen hyvin oudon veljeskunnan päämajaan, minkä jälkeen kirja tarjoaa taas sekä aikamatkaseikkailua että Gwendolynin kotielämää. Edellisessä osassa esiin nousseisiin kysymyksiin ei saada kovinkaan tarkkoja vastauksia. Gier on jättänyt kaikki paljastukset viimeiseen kirjaan.

Nyt joudun kyllä ottamaan sanojani takaisin ainakin vähän. Kirjan romanssi sai minut nyt pyörittelemään silmiäni ja harmi kyllä Gwendolyn on edellistä useammin sulaa vahaa Gideonin käsissä. Tosirakkautta viikon tuntemisen jälkeen! Joopa joo. No, tämähän on suunnattu nuoremmille lukijoille kuin kolmenkymmenen toisella puolella oleville kirjastotädeille. Sinänsä Gwendolyn on kyllä uskottava teinityttö ensimmäisen vakavamman ihastuksen pyörteissä. Se on melkein maailman tärkein asia ja olisikin jos ei pitäisi selvittää aikamatkailun ja pelottavan kreivin salaisuuksia.

Vilkaisin tuossa vähän mitä olin kirjoittanut Gierin toisesta sarjasta. Näyttää siltä, että siinä häiritsi sama asia kuin tässäkin. Gwendolynista pidän kuten pidin Unien kirjojen päähenkilöstä Livistäkin. Ongelma on siinä, että en pidä ollenkaan Gideonista ja Unien kirjojen Henrystä. On vaikea tsempata päähenkilöä rakkaushuolissa kun ihastuksen kohde on kirjan inhokkini. Gideonilla tuntuu olevan jonkinlaisia ongelmia korvien välissä, niin laidasta laitaan hänen käytöksensä heittelee.

Lievästä hampaiden kiristelystä huolimatta kirja oli kivaa ja kevyttä luettavaa. Olen kerrankin malttanut mieleni enkä ole etsinyt juonipaljastuksia, joten voin vain arvailla miten sarja päättyy. Kirjan ennustukset antavat vain epämääräisiä vihjeitä.

Tästäkin kirjasta on tehty elokuva, jonka traileri on täällä. Tämä osa näyttäisi ottavan melkoisia vapauksia kirjan tapahtumien suhteen.

Luettu myös mm.

Tarinoiden syvyydet, Oksan hyllyltä, Lukunurkka ynnä muut

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2018 - 46. kirjan nimessä on vain yksi sana [4/50]

Kerstin Gier: Rubiininpuna (Rakkaus ei katso aikaa #1)

Kerstin Gier:
Rubiininpuna
(Rubinrot, 2009)
344 s.
Gummerus 2012
Kirjastosta

Tyttö valahti polvilleen ja purskahti itkuun.

Tämä sarja on ensimmäinen niistä, jotka minulla on ollut tarkoitus lukea jo, ööh, vuosiluvusta päätellen noin kuusi vuotta. Hupsista, niin se aika vierii... Tykkäsin tämän kirjan ulkoasusta heti silloin kun käännös ilmestyi ja raapustin mieleeni pienen muistilapun siitä. No, trilogia on ollut käännettynä nyt jo useamman vuoden ja olen sittemmin lukenut Gierin toisen sarjan, Unien kirjat. Kokonaisuutena tykkäsin siitä ja nyt kun tähän tartuin niin toivottavasti tykkään tästäkin sarjasta. Ensimmäinen osa ainakin oli lupaava.

Rubiininpunan alussa 16-vuotiasta Gwendolynia huimaa. Tämä on sikäli huolestuttavaa, että hänen suvussaan teini-iän huimaus viittaa aikamatkustusgeenin  aktivoitumiseen ja Gwendolynilla ei pitäisi tätä geeniä olla, vaikka hän aaveita näkeekin. Se kyseenalainen kunnia kuuluu hänen täydelliselle serkulleen Charlottelle. Totta kai paljastuu, että geeni onkin Gwendolynilla, jonka on nyt otettava Charlottelle valmisteltu paikka mystisen veljeskunnan ohjailtavana. Ja tietenkin juttuun liittyy komea aikamatkustajapoikakin, kuinkas muutenkaan. 

Minä jopa pidin tuosta pienestä romanssikuviosta! Tai ehkä en niinkään siitä vaan pikemminkin Gwendolynin suhtautumisesta Gideoniin, joka siis on myös kotoisin nykyisyydestä. Poika on komea, kokenut aikamatkaaja ja saanut sitä varten koulutusta muun muassa ratsastuksessa ja miekkailussa. Hän on myös ylimielinen urpo ja olikin kiva todeta, että pelkällä komeudella ei Gwendolynia valloiteta vaikka Gideonista toki silmäniloa onkin.

"Gwendolyn?"¨

"Niin?"

"En halunnut loukata. En tarkoittanut tavallisella sivistymätöntä vaan keskivertoa. Ymmärsitkö?"

Ei kun vain parani.

(s. 251)

Sivumäärästä huolimatta kirjassa ei oikeastaan ehtinyt tapahtua kovinkaan paljon. Kuten muissakin Gierin kirjoissa, tässäkin kuvataan myös Gwendolynin parasta ystävää ja koulukavereitä sekä perhettä ja perhe-elämä. Pidin erityisesti Gwendolynin ja hänen bestiksensä Leslien ystävyydestä. Liian usein etenkin tyttöpäähenkilö on yksin tai jos muita tyttöjä kirjassa onkin, he ovat sielä kilpailemassa pojan huomiosta tylsässä kolmiodraamassa. Leslie tukee Gwendolynia niin aaveiden kuin aikamatkustuksenkin suhteen eikä vaikuta olevan kiinnostunut Gideonista.

Ajallisesti kirjassa menee vain päivä tai kaksi sekä muutama menneisyydessä vietetty tunti. Kirjassa ehditään kuitenkin esittää ne suuret kysymykset, joihin kaksi muuta osaa tuovat varmasti vastaukset. Miksi edelliset aikamatkustusgeenin kantajat, Lucy ja Paul, karkasivat aikamatkustusta kontrolloivan laitteen kanssa? Mihin laitteen 1700-luvulla kehittänyt kreivi pyrki? Mikä on omituisen (ja sovinistisen, Gwendolynkin toteaa tämän) veljeskunnan todellinen tehtävä? Kuka Gwendolyn, ennustusten rubiini, oikeastaan on?

Nopealukuinen ja vetävä kirja, suosittelen ja uppoan seuraavaksi sarjan toiseen osaan!

Kirjasta on näköjään myös tehty elokuvakin! Traileri on täällä, oma saksani ei ole niin hyvä, että osaisin arvioida dialogia millään tavalla. Hyvältä se ainakin näyttää. Pitääpä selvittää onko elokuva saatavilla jossain ja jos on, saako siihen vaikka englanninkielisen tekstityksen.

Luettu myös mm.:

Ullan luetut kirjat, Kirjamaailma, Tarinoiden syvyydet ym.

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2018 - 3. kirja aloittaa sarjan [3/50]

Elokuva & sarjakuva: Edge of Tomorrow & All You Need Is Kill

Edge of Tomorrow
2014

Hiroshi Sakurazaka & Takeshi Obata:
All You Need Is Kill
osat 1 & 2
208 s./osa
Punainen Jättiläinen 2015

Kaikki lainattu kirjastosta

Olen päivänä muutamana jutellut työkaverini kanssa scifileffoista. Hän vinkkasi muun muassa tätä Edge of Tomorrow-leffaa, jonka muistankin hämärästi isoista elokuvajulisteista. Leffa jäi kuitenkin katsomatta, koska Tom Cruise. Minun on nykyään erittäin vaikea nähdä leffan hahmo Tom Cruisen läpi. Työkaverini mukaan  tomcruisemaisuus ei kuitenkaan paistanut tässä mitenkään häiritsevästi läpi, koska hänet oli viisaasti pistetty raskaan taisteluvarustuksen sisään. Samassa keskustelussa kävi ilmi, että leffa perustuu All You Need Is Kill-mangaan, joka ilmestyi suomeksi viime vuonna ja joka löytyi kirjastostakin. Lainasin koko kasan ja siinähän se ilta sitten menikin.

Kummankin idea on siis se, että avaruusoliot rellestävät ympäri maailmaa ja ihmiset taistelevat epätoivoisina niitä vastaan. Etulinjassa taistelee eliittisotilas Rita Vrataski, jonka vertaista ei ole. Tarinan päähenkilö on kuitenkin mies, kuinkas muutenkaan, joka olioita vastaan taisteltuaan kuolee ja herää yllättäen uudelleen henkiin taistelua edeltävänä päivänä. Pian käy ilmi, että myös Rita Vrataski on elänyt aikasilmukassa. Eli homman nimi on päiväni murmelina, mutta murmelit ovatkin verenhimoisia avaruuden ötököitä.

Mietiskelin miten muotoilisin tämän tekstin ja päädyin siihen, että vertaan muutamaa olennaista osaa.

Henkilöt

Mangassa miespäähenkilö on Keiji Kiriya, nuorehko japanilainen rivisotilas. Aikasilmukka palauttaa hänet aina ensimmäistä taistelua edeltävään aamuun, jolloin häntä hiukkasen jännittää edessä oleva koetus. Elokuvassa sama tyyppi on Tom Cruise majuri William Cage, aikamies joka kuuluu Yhdysvaltojen PR-osastoon. Aikasilmukka palauttaa hänet aamuun, jona hän huomaa joutuneensa vastoin tahtoaan taistelujoukkoihin. Näistä kahdesta Keiji on se, joka oikeasti haluaa olla sotatantereella. Cage sen sijaan haluaa olla mahdollisimman kaukana taisteluista. Keijiä kouluttaa hänen kersanttinsa, Cagen taas pieksää taistelukuntoon Rita. Vaikka Cagen tarina onkin aika tyypillinen ja testosteronia tihkuva nössöstä ramboksi tarina, pidin hänestä enemmän.

Sekä leffan että mangan naispäähenkilö on amerikkalainen Rita Vrataski. Mangassa 22-vuotias, elokuvassa kolmenkympin paikkeilla. Elokuvassa hänen taustastaan ei kerrota mitään, mutta mangassa siihen paneudutaan enemmän kuin Keijin historiaan. Leffa-Rita sai mainetta ja kunniaa aikasilmukkaan jouduttuaan, mutta manga-Rita oli eliittisotilas jo ennen silmukkaa. Mielenkiintoisin ero oli mielestäni se, että elokuvan Rita oli joutunut aikasilmukkaan vain kerran ja pullahtanut ulos sieltä vahingossa. Mangan Rita sen sijaan on käynyt läpi monta aikasilmukkaa omasta tahdostaan ja kykenee siihen edelleen. Hänen strategiansa on hyvin yksinkertainen ja juurikin se, jonka Cage oppii elokuvassa: taistele sama taistelu niin monta kertaa, että opit voittamaan sen. Hahmona pidin enemmän manga-Ritasta, mutta Emily Blunt oli elokuvan parasta antia.

Avaruuden ötökät, mimeetit

Huomattavasti pelottavampia elokuvassa, jossa ne ovat erittäin nopeita lonkeroisia lieroja. Mangassa ne ovat isoja palloja, joilla on epätasaiset hampaat. Hui sentään.

Mangassa niiden kyky manipuloida aikaa on kuitenkin mielestäni mielenkiintoisempi. Leffassa mimeeteillä on samanlainen kollektiivinen mieli kuin mehiläisillä, ja parvea johtava omega resetoi päivän aina kun arvokas alfa-yksilö tapetaan. Cage ja leffa-Rita saivat saman kyvyn kun heihin roiskui alfan verta, ja mimeetit jahtaavat heitä veren perusteella. Mangassa myös mimeetit muistavat mitä edellisellä kerralla tapahtui ja käyttävät aikasilmukkaa taisteluiden voittamiseen samaan tapaan kuin Rita & Cage oppivat tekemään. Keiji ja manga-Rita saavat saman kyvyn tapettuaan  vahingossa ns. palvelinmimeetin, joka on parven aikasilmukoita virkkaava yksilö ja jonka lähettämä signaali jää pyörimään heidänkin aivoihinsa. 

Elokuvan mimeetit olivat toki pelottavamman näköisiä, mutta mangan mimeetit olivat kuitenkin pelottavamman oloisia.

Tarinan loppu

Nämä olivat niin erilaisia, että jupisenpa niistäkin. Luvassa on siis juonipaljastuksia sekä elokuvaan että mangaan. Pilaan kaikki loppuyllätykset! 

Leffassa sekä Rita että Cage uhraavat itsensä lopputaistelussa tuhotakseen omegamimeetin. He onnistuvatkin siinä, mutta Cage uiskentelee sen verran omegan veressä, että onnistuu resetoimaan menneisyyden vielä kerran. Tarina päättyy onnellisesti maailmanrauhaan ja siihen, että hän tapaa jälleen Ritan ensi kertaa.

Mangassa Rita ja Keiji onnistuvat tuhoamaan palvelinmimeetin ja vapautumaan Keijin aikasilmukasta. Tai sitten eivät. Rita tiesi, että signaali jää kiertämään heidän välilleen ja että jomman kumman on kuoltava silmukan purkamiseksi. Viimeinen taistelu käydäänkin heidän välillään ja sen voittajaksi selviytyy Keiji. Ei sitä suoraan sanottu, mutta melkoisen selvää oli, että Rita hävisi tahallaan päästäkseen viimein eroon kirouksestaan. Aikasilmukointi ja ihmiskunnan pelastaminen jäävät Keijin vastuulle, sillä mimeetit mellastavat vielä muualla maailmassa.

Eli käytännössä elokuva pilasi dramaattisen tragedian ihan kokonaan. Ilmeisesti tuotantoyhtiö ei voinut vastustaa periamerikkalaista onnellista loppua, jossa urhea amerikkalainen sotilas pelastaa koko maailman.

Haasteet:

* Seitsemännen taiteen tarinat