Sarah Lark: Tulikukkien aika

“Hyvää huomenta, opettaja!”

Vuoden viimeiseksi kirjaksi jäi tänä vuonna Sarah Larkin tiiliskivi Tulikukkien aika. Olen lukenut Larkin edellisen Uuteen-Seelantiin sijoittuvan sarjan, ja tässä kirjassa oli samat hyvät ja huonot puolet kuin siinäkin.

Tarina sijoittuu 1800-luvu ensimmäiselle puoliskolle. Preussilainen vanhaluterilainen kylä pakkaa laukkunsa ja muuttaa Uuteen-Seelantiin. Joukossa on myös Ida, joka on kasvatettu nöyräksi ja vailla omia toiveita olevaksi nuoreksi naiseksi. Samaan aikaan määränpäässä Cat pakenee seksityöläisen kohtaloa ja päätyy maoriheimon kasvatiksi.

Eli samoja teemoja tässäkin sarjassa. Eurooppalaiset uudisasukkaat muuttavat Uuteen-Seelantiin, jossa vastassa on runsaasti vastoinkäymisiä ja pelottavat maorit. Nämä uudisasukkaat eivät edes halua sopeutua uuteen maailmaan vaan roikkuvat knysin hampain kiinni omissa tavoissaan, kielessään ja uskossaan.

Päähenkilöinä kaksi tai oikeastaan kolme nuorta naista, joita miehet pyrkivät alistamaan ja kontrolloimaan joka suunnalta. Lammastiloja perustetaan jälleen.

Lark kirjoittaa vetävästi ja uudisasukkaiden suurimmaksi osaksi itseaiheutetut ongelmat olivat kiinnostavaa luettavaa. Tarinassa on mukana oikeita historiallisia tapahtumia ja henkilöitä pienillä fiktiivisillä lisäyksillä.

Tässä kirjassa erittäin vahvana teemana oli tuo vanhaluterilainen uskonto, jossa naisen paikka on miehen ja nyrkin, hellan tai patjan välissä. Idan elämässä tämä näkyy alistumisena ensin isän ja sitten väkivaltaisen juoppomiehensä vallan alle. Kirjassa on liki 1000 sivua ja minua alkoi Idan jatkuva kurjistelu ja alistuminen jo väsyttää.

Tulikukkien ajassa oli vähän vähemmän seksuaalista väkivaltaa kuin muissa lukemissani Larkin kirjoissa, mutta ei siltä silti vältytty ja sen uhka leijui naisten päällä koko ajan. Sitä luulisi, että naishahmoja voisi traumatisoida muillakin tavoilla kuin raiskauksilla, mutta monille kirjailijoille se tuntuu olevan itsestään selvä ja helppo valinta. 

Joka tapauksessa kirja oli tosiaan kokonaisuutena viihdyttävää luettavaa. Kaikista hahmoista pidin eniten paremmista oloista lähteneestä Janesta, joka harmi kyllä joutuu kirjailijan taholta läskifobian uhriksi. Eihän pulskempi ja kunnianhimoinen nainen voi olla haluttava kuin maorien mielestä.

Kirjan tiedot:

Sarah Lark: Tulikukkien aika | Bazar 2024 | 973 sivua | Kirjastosta

Saksankielinen alkuteos: Die Zeit der Feuerblüten (2013) | Suomennos: Sanna van Leeuwen

Luettu myös:

Ainakin Kirjarouvan elämää ja Kirjojen kuisketta

Haasteet:

* Tiiliskiven neljä vuodenaikaa: Syksy

* Paha mieli, paras mieli : Uskonnon uhri

* Luonto sivuilla : Vehreys

Ujuni Ahmed & Elina Hirvonen: Tytöille jotka ajattelevat olevansa yksin

Ujuni Ahmedin ja Elina Hirvosen Tytöille jotka ajattelevat yksin on ollut harvoin kirjaston hyllyssä ilmestymisensä jälkeen. Kirjan aihe on synkkä, mutta tärkeä, ja ihmiset löytävät kirja edelleen ilahduttavan hyvin.

Minulla tähän tarttuminen kesti kirjan aiheen vuoksi. Näin rankat aiheet vaativat minulta yleensä jonkin verran ajatustyötä ennen kuin haluan syventyä niihin kirjan ajaksi. Mikä on minulta todella etuoikeutettua nynnyilyä, koska Ujuni Ahmed on elänyt kaiken tämän.

Kirja on omaelämäkerta, joten minusta on hieman hämmentävää, että se on luokiteltu romaaniksi. Ujuni Ahmed kertoo omasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan, ja kamppailustaan omien halujensa ja somaliyhteisön vaatimusten kanssa.

Miksi niin monet säännöt koskevat juuri tyttöjä? Ei niitä löydy sen enempää Koraanista kuin somalialaisesta kulttuuristakaan. Miksi valkoiset kantasuomalaiset katsovat toiseen suuntaan kun somalityttöjä kohdellaan kaltoin? Eikö kukaan todella välitä?

Kirja oli tosiaan rankkaa luettavaa ja sai pohtimaan sitä, mitä Suomessakin tapahtuu joissakin maahanmuuttajayhteisöissä ja miksi siihen ollaan niin haluttomia puuttumaan. Ahmed nostaa useaankin otteeseen esiin sen, miten kauheaa on, kun rasistit tuntuvat olevan ainakin puheen tasolla huolestuneempia somalityttöjen hyvinvoinnista kuin muut valkoiset suomalaiset, feministit mukaan lukien. Ei sen niin pitäisi olla.

Ahmedin tarina on täynnä kipeitä asioita ja ei voi kuin ihailla sitä, miten hän on noussut etenkin somalityttöjen ja -naisten oikeuksien esipuhujaksi. Tämä siitäkin huolimatta, että hänen omassa yhteisössään on paljon niitä, joille hän on yhteisön häpeäpilkku. Hän ja Fenix Helsinki ovat tehneet valtavasti työtä, jotta Suomen lakiin kirjattiin erillinen tyttöjen silpomisen kriminalisointia koskeva kohta.

Kirjana tämä tosiaan oli koskettava ja erilainen nuoren naisen kasvukertomus. Työkaverini on nähnyt kirjasto tehdyn näytelmän ja sanoi, että harvinaista kyllä se oli hänestä jopa parempi kuin kirja. Täytyy siis käydä katsomassa se jos tilaisuus ikinä tulee kohdalla.

Kirjan tiedot:

Ujuni Ahmed & Elina Hirvonen: Tytöille jotka ajattelevat olevansa yksin | WSOY 2022 | 226 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Kirjakaapin kummitus, Kirja hyllyssä, Reader why did I marry him ynnä muut

Haasteet:

* Helmet 2024 : 36. Kirjan on kirjoittanut maahanmuuttaja [50/50]

* Elämänkertabingo : Kirjoittaja

* Paha mieli, paras mieli : Itsetuhoisuus

Maria Turtschaninoff: Anaché

Akkadien maassa, länteen ja luoteeseen Lavorasta ja pohjoiseen Urundiasta, asuu paimentolaiskansa.

Käsittääkseni Maria Turtschaninoffin Arra sijoittuu samaan maailmaan kuin tämä juuri lukemani YA-kirja Anaché. Hyvä, koska tässä on maailma, josta haluan lukea lisää! 

Toivon harvemmin, että jokin yksittäinen kirja olisi sarjan ensimmäinen osa, mutta nyt löytyi poikkeus. Tämähän oli vasta seikkailun ja mielenkiintoisen elämän alku.

Anaché on siis fantasiaa ja kertoo akkadien paimentolaiskansaan kuuluvasta nimihenkilöstään. Patriarkaalisessa maailmassa naisten ja miesten paikat ovat selvät ja rajatut, mutta Anachélle povataan poikkeuksellista tulevaisuutta. Jo ihan alkulehdellä kerrotaan, että hän muuttaa akkadien kuvan itsestään.

Anachén henkilökohtaisen matkan lisäksi kirjassa luodaan kokonainen maailma ja kulttuuri, jotka tuntuivat syviltä ja uskottavilta. Akkadeilla on oma tarustonsa ja sen myyttiset hahmot ovat oikeasti läsnä ihmisten elämässä, jos kohta yleensä henkien maailmassa. Kansan elämä rakentuu heitä ympäröivälle arolle sekä lampaille ja hevosille, joista riippuu sekä yksittäisen perheen että koko heimon toimeentulo.

Taustaa olisi ehkä voinut vähän keventää, koska alku oli pitkälti Anachén arjen kuvausta ja hieman toisteista. Se ei varmaan ihan kaikkiin lukijoihin iske, vaikka tarinan edetessä tuleekin selväksi, miksi lukijalla on hyvä olla kaikki se tieto, jonka hän akkadien kulttuurista on saanut.

Pidin todella paljon Anachésta hahmona ja tosiaan koko kirjasta. Suuria teemoja ovat muun muassa sukupuoliroolit, myytit ja niiden voima, sekä naisten voima ja yhteisöllisyys. Tämä oli myös mukavana yllätyksenä sateenkaareva kirja.

…Tätä on vähän vaikea kuvailla enempää kertomatta puolen välin tienoilla tulevaa suurta juonenkäännettä. Sanotaan nyt vaikka, että jos Shelley Parker-Chanin The Radiant Emperor -duologia on tuttu, niin tiedät mihin suuntaan tässä mennään. Muille olkoon yllätys!

Sisältövaroituksena sen verran, että kirjassa on perheväkivaltaa ja myös lapsenraiskaus (ei Anachén). Toivoisin, että jos kirja kirjoitettaisiin nyt uudelleen, tuo jälkimmäinen olisi enemmän viitteellinen eikä melkein sivun mittainen väkivallan kuvaus. Vaihtaisin sen milloin vain pitempään kuvaukseen Anachén ekasta kerrasta.

Mutta kokonaisuutena tämä oli liikuttava ja vaikuttava YA-kirja aikuisellekin lukijalle. Ehkä vähän vaikea myydä nuorelle lukijalle, mutta ehdottomasti yrityksen arvoinen.

Kirjan tiedot:

Maria Turtschaninoff: Anaché | Tammi 2013 | 523 sivua | Kirjastosta

Ruotsinkielinen alkuteos: Anaché (2012) | Suomennos: Marja Kyrö

Luettu myös:

Taikakirjaimet, Kirsin kirjanurkka, Vinttikamarissa ynnä muut

Haasteet:

* YA-lukuhaaste : Kirja on julkaistu 2014 tai aiemmin

* Paha mieli, paras mieli : Misogynia

* Luonto sivuilla : Rakkaus luontoon

Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan joulutarinat (Puuvillatehdas #04)

Merikapteenin rouva Loviisa Helin nykäisi salin paksut viininpunaiset samettiuutimet syrjään ja silmäili ulos.

Vielä ei ole kovin jouluinen olo, mutta talven ensimmäinen joulukirja on jo luettu. Ann-Christin Antellin Puuvillatehtaan joulu tulikin kirjastoon aiemmin kuin odotin ja koska varausjonoa on, kiilasi se lukulistan kärkeen.

Kyseessä olikin novellikokoelma, jossa seikkailevat Antellin Puuvillatehdas-sarjasta tutut hahmot. Yleisen jouluttelun lisäksi tarinoiden teemoina ovat toisten auttaminen ja miesten odotus. Jokaisessa tarinassa nimittäin odotellaan muualla olevaa miestä joulupöytään saapuvaksi.

Loviisan joulussa ollaan vuodessa 1865 ja novellin nimihenkilö odottelee merikapteeninsa paluuta. Jos nyt oikein muistan niin edellisissä osissa Loviisa oli varsin tiukka täti ja tässä nuoremmassa Loviisassa on selvästi vanhemman piirteitä. Hän auttaa kyllä huono-osaisempia kunhan he eivät vain tule liian lähelle.

Joulu Örndahlin ruukissa hyppää vuoteen 1896. Martan perheessäkin odotellaan (otto)isän paluuta Englannista. Enemmän keskitytään kuitenkin ruukin köyhiin työntekijöihin ja lasten leikeissä sattuneeseen onnettomuuteen, joka uhkaa kaikkien jouluiloa.

Joulu Falken linnassa vietetään vuonna 1939 sodan keskellä. Paula kipuilee tylyn anoppinsa hoiteissa ja toivoo saavansa miehensä ehjänä kotiin rintamalta. Sota on läsnä joka hetkessä ja tuo tuhojaan puuvillatehtaaseenkin. Tämä oli näistä tunnelmaltaan ehdottomasti synkin tarina.

Kokonaisuutena näitä oli kiva lukea ja oli kiinnostavaa seurata, millaista joulunvietto oli eri aikoina. Eroja oli niin tarjoiluissa kuin esimerkiksi sanastossa (milloin Pähkinänrusentajasta tuli Pähkinänsärkijä?) ja tavoissakin.

Minua jäi kuitenkin mietityttämään eniten se, miten uskomattoman hyväosaisia nämä sankarittaremme olivatkaan. Kyllähän he palkollisiaan auttavat, mutta paljonko se jouluinen piparkakku lämmittää kun muuten eletään köyhyydessä? Ruukilla ahertavat työntekijät saavat vain muruset siitä, mitä herroille ja rouville kertyy, ja siitäkin vähästä pitäisi kiittää melkein polvillaan.

Eriarvoisuuden ja köyhyyden teemat jäivät niin vahvasti mieleeni, että ne jyräsivät novellien jouluilon ohi.

Kirjan tiedot:

Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan joulutarinat | Gummerus 2024 | 272 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Luonto sivuilla : Kylmyys

* Herkulliset kirjat : Kirjassa on leivoksia

Heini Harve-Rytsälä: Helikopterilääkäri

Sateenkaari, joka ei olekaan kaari vaan kokonainen värien ympyrä.

Heini Harve-Rytsälän omaelämäkerta Helikopterilääkäri venyi lukupinossani turhan kauan, mutta nyt sain tartuttua siihen. Kirja olikin nopea lukea ja vähän erilainen kuin oletin.

Odotin, että tässä olisi ollut enemmän tapahtuma- ja tapaturmakuvauksia kuin sitten olikaan. Niitäkin on, anonymisoituina totta kai, mutta ne eivät oikeastaan ole kirjan pääsisältö ja pointti. Tämä on nimenomaan ensihoidon helikopterilääkärin kertomus siitä, millaisena hän kokee työnsä.

Kirja on jaettu neljään osaan vuodenaikojen mukaan. Helikopterista katsoen vuodenaikojen vaihtuminen ja ominaisuudet ovat huikean näköisiä. Jokainen tuo myös mukanaan omanlaisensa sanotaan nyt vaikka sesonkionnettomuudet. Kesällä hukutaan, syksyllä ajetaan hirvikolareita, talvella pudotaan jäihin ja keväthuuma saa moottoripyöräilijät erityisen varomattomiksi.

Näistä ei kerrota skandaalinkäryisesti vaan inhimillisinä kohtaamisina. Kun lääkärihelikopteri saapuu paikalle, asiat ovat erittäin huonosti. Usein ne eivät siitä sen paremmaksi muutu, vaan Harve-Rytsälä joutuu kertomaan paikalla oleville omaisille sen ikävimmän uutisen.

Minusta ei ikikuunapäivänä olisi näin rankkaan ja surumieliseen työhön. Harve-Rytsälä kertookin kirjassa siitä, millainen ihminen ja ajatusprosessi on tämän tärkeän työn takana. Hän kirjoittaa kauniisti aaveista, jotka seuraavat häntä aina, ja keinoista, joilla ammattilainen selviää kohdatessaan tragedioita päivästä toiseen.

Kirja on kiinnostava ja koskettava kurkistus ensihoitoon ja jatkuvaan kuoleman kohtaamiseen. Teksti on aiheesta huolimatta kevyttä ja kaunista, ja siitä huokuu empatia kanssaihmisiä kohtaan.

Näen valtavasti kauneutta ympärilläni, koska saan tehdä tätä työtä. Näihin kauniisiin hetkiin yritän kiinnittää kaiken huomioni aina kun voin, ja niihin yritän palata silloinkin, kun maailma sisälläni ei ole niin kaunis katsella.

(s. 7)

Kirjan tiedot:

Heini Harve-Rytsälä: Helikopterilääkäri | WSOY 2023 | 240 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Elämänkertabingo : Henkilö jota arvostat

* Luonto sivuilla : Vuodenajat

Ashley Robin Franklin: The Hills of Estrella Roja

Jos joku etsii pimeneviin iltoihin jännitystä, yliluonnollisia juttuja ja queer-hahmoja, niin tässäpä niitä olisi. Ashley Robin Franklinin YA-sarjakuva The Hills of Estrella Roja oli yllättävän kiva, ja onneksi annoin sille mahdollisuuden vaikka tuo kansikuva ei niin houkutellutkaan.

College-opiskelija Katilla ja hänen bestiksellään on yliluonnollisiin ilmiöihin keskittyvä podcast. Anonyymi vinkki vetää Katin Estrelle Rojan kylään, jonka lähistöllä on nähty outoja valoja. Samaan kylään palaa myös Mari, jonka isoäiti on yllättäen kuollut. Estelle Rojan salaisuuksia selvitellessään tytöt ei niin yllättäen ihastuvat toisiinsa.

En pitänyt piirrostyylistä kovin paljoa, mutta toisaalta pakko myöntää, että jokin siinä toimi yhdessä hyvin rakennetun juonen kanssa. Sisäänpäin kääntynyt kylä ja ynseät asukkaat tuntuivat ahdistavilta, ja jännitys tiivistyi tarinan edetessä. Oli myös kiva, että se yliluonnollinen juttu tässä oli minulle aivan uusi ja nostettu meksikolaisesta kulttuurista.

Pidin myös siitä, miten olennaisia Marin sukulaiset olivat tarinassa. Tai oikeastaan sukulaisnaiset. Tämä oli hyvin naiskeskeinen tarina, jossa ei montaa vuorosanaa miehille annettu. Mari, hänen äitinsä ja pikkusiskonsa ovat sukunsa keskellä ulkopuolisia, koska äiti muutti aikoja sitten pois Estrelle Rojasta. Vierauden ja vähän myös katkeruuden tunne tuli hyvin esiin molemmin puolin.

Kyräilevät kyläläiset.
(s. 60)

Ulkopuolisuus teemana kärjistyi aina, kun Kat yritti puhua kyläläisten kanssa. Estrelle Rojassa ei paljon vieraita nähdä ja kaikki uudet ihmiset ovat ennen kaikkea epäilyttäviä. Queerius ei kuitenkaan ollut kirjassa kenellekään ongelma.

Kirjan tiedot:

Ashley Robin Franklin: The Hills of Estrella Roja | Glarion Books 2023 | 404 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* YA-lukuhaaste : Nopeasti luettu

Marie Brennan: The Tropic of Serpents (The Memoirs of Lady Trent #02)

Public opinion is a fickle thing.

Luin parisen vuotta sitten tämän Marie Brennanin The Memoirs of Lady Trent -sarjan ensimmäisen osan, A Natural History of Dragons. Tykkäsin siitä paljon, mutta jotenkin vain taas muut kirjat tunkivat jatko-osan edelle. 

Nyt sain kuitenkin luettua toisen osan ja voi että The Tropic of Serpents oli myös hyvä!

Sarjassa ollaan siis jossain toisessa maailmassa, joka muistuttaa kovasti meidän 1800-lukuamme. Sankarittaremme on lady Isabella Camherst, joka ei sovi naiselle tarkoitettuun muottiin. Sen sijaan, että hän jäisi kotiin hoivaamaa taaperoikäistä poikaansa, Isabella pakkaa laukkunsa ja suuntaa kohti Erigan viidakoita tutkimaan lohikäärmeitä.

Tässä yhdistyi monta suosikkiteemaani ja -trooppiani. On matka eksoottisiin maisemiin, selviytymistä villissä luonnossa, päteviä ja rohkeita naishahmoja, ystävyyttä sekä tietenkin lohikäärmeitä. Isabella rämpii viidakossa eikä anna periksi, koska hänen utelias sydämensä sykkii luonnontieteille.

Because I could not look at that island, overgrown and floating in the midst of rainbows, and not want to experience the triumph of standing on it with my own two feet.

(luku 17)

Tarina on kerrottu nimenomaan muistelmana, joten välillä vanhempi kertoja-Isabella kommentoi sekä itseään että tapahtumia. Isabella on ihanan rehellinen omista heikkouksistaan ja suhtautuu nuoreen itseensä välillä huvittuneesti. Samoin kyllä oman nykyhetkensä itseensä.

This is why I have declined all offers of diplomatic postings. As I have grown older (and in theory more sedate), various government officials have thought to take advantage of my experience and international connections by sending me as an ambassador to one place or another. But I have at all ages been too prone to speaking my mind, and not always judicious enough in who I speak it to.

(luku 24)

Viidakkoseikkailujen lisäksi yllättävän kiinnostava sivujuoni oli Isabellan suhde äitiyteen. Hän ei sitten mitenkään saa itseään taipumaan helläksi emoseksi, joka pyyhkii poikansa nenän ja paapoo tätä helmoissaan. Yhtäältä hän tuntee syyllisyyttä tästä, toisaalta kiukkua siitä, että yhteiskunta ei anna mitään muuta tapaa olla äiti. Miksi hänen pitäisi valita poikansa ja intohimonsa välillä? Isät saavat harrastaa ja tehdä työtä ihan vapaasti.

Kokonaisuutena tämän oli kerrassaan ihastuttava luonnontieteellinen seikkailu, jossa tapahtui koko ajan jotain mielenkiintoista. Pidän todella paljon Isabellasta ja hänen matkatovereistaan, joilla on myös vaikeuksia sopia heille määriteltyihin lokeroihin. Kapinallisia kaikki!

Kirjan tiedot:

Marie Brennan: The Tropic of Serpents | Tor Books 2014 | 331 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Fantastinen kesä : Naiskirjailija

Jean M. Untinen-Auel: Hevosten laakso (Maan lapset #02)

Ayla oli kuollut.

Vastikään lukemani Kari Bojsin tietokirja Euroopan esiäidit muistutti minua siitä, että Maan lapset- sarjan lukeminen on minulla pahasti kesken. Se mainittiin tuossa Bojsin kirjassa ihan kehujen kera, Jean M. Untinen-Auel kun nojasi aikansa tutkimustietoon sarjaa kirjoittaessaan.

Hevosten laakso on sarjan toinen osa ja jatkaa suoraan siitä, mihin Luolakarhun klaani jäi. Ayla on karkotettu neandertalklaanistaan ja löytää turvapaikan vehreästä laaksosta. Tiedän, että sarjaa on kritisoitu Aylan ylivertaisuudesta: tässä osassa hän muun muassa keksii uuden tavan tehdä tulta ja kesyttää sekä hevosen että leijonan.

Minua se ei haitannut pätkääkään! Pidin Aylan sitkeydestä ja kekseliäisyydestä, ja kirjailija on kirjoittanut jokseenkin loogisesti sen, miksi Ayla näihin ihmetekoihin kykenee. Tuli syttyy ensimmäisellä kerralla vahingossa ja hän pelasti pienempiä eläimiä jo edellisessä osassa.

Ainoa nikotuksia aiheuttanut kohta oli se, jossa hän lopulta oppii uuden kielen unessaan. Joopa joo, mutta antaa nyt olla tämän kerran.

Koska tykkäsin Aylasta, oli sääli, että hänen niskoilleen heitettiin lopulta Jondalar. Hän, jolla on ihmeellinen, jättimäinen, sykkivä, ylpeä ja uljas kalu. Valtava mela siis, ihan mieletön salko, ei edes mahdu naisten sisään, mainitsinko sen hirmuisen koon jo? Hänen suuri ongelmansa on se, että hän on niin kirotun komea ja täydellinen ettei tästä johtuvaa syvää angstia ymmärtävää naista vain löydy. Kuule yhyy vaan.

Ja Jondalarin veli oli vielä hyödyttömämpi. Mikä toope. Ansaitsi kohtalonsa.

No kuitenkin, Aylan osuus tarinasta oli tosi kiinnostavaa luettavaa. Mielenkiintoni hieman lopahti Aylan viimein tavattua Jondalarin, koska silloin alkoivat turkikset heilua ja anakonda löysi tiensä sille sopivaan luolaan jne.

Jos nyt jotain positiivista Jondalarin tarinasta etsitään, niin siinä tuodaan vahvasti esiin äitijumalatarkultti ja ne rehevät pienet veistokset, jotka Bojsin kirjassakin mainittiin. Aylan ja Jondalarin kohtaaminen on kummallekin hämmentävä kokemus, koska he ovat kasvaneet niin erilaisissa kulttuureissa. Ajatuskin Aylan pojasta, jonka isä on neandertalilainen, on Jondalarille kauhistus ja hänen on vaikea uskoa, että klaanin ihmiset eivät ole pelkkiä eläimiä.

Valmistaudun jo henkisesti siihen, että seuraavassa osassa päästään seuraamaan mammuttiseksiä. Siinä tanner tömisee!

Kirjan tiedot:

Jean M. Untinen-Auel: Hevosten laakso | WSOY 2022 (1. p. 1982) | 649 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: The Valley of Horses (1982) | Suomennos: Erkki Hakala

Luettu myös:

Sallan lukupäiväkirja, Vinttikamarissa ynnä varmaan muutkin

Haasteet:

* Lukumatka menneisyyteen 2024 : Ennen vuotta 1000

* Tiiliskiven neljä vuodenaikaa : Kevät

* Vahvat naiset 2024 : Jumalatar

Karin Bojs: Euroopan esiäidit: 43 000 vuotta nykyihmiset historiaa

Seitsemän vuotta sitten, vuonna 2015, kirjoitin kirjan nimeltä Homo europaeus: Eurooppalaisen ihmisen pitkä historia (Suom. 2016).

Ja tämän Euroopan esiäidit luettuani minua kiinnostaisi lukea sekin, mutta toisaalta se tuntuu vähän turhalta. Karin Bojs sanoo suoraan esipuheessa, että seitsemässä vuodessa esihistorian tutkimus on edistynyt niin paljon, että siinä on väistämättä vanhentunutta tietoa.

Joten tyydyn tähän ja olen tähän tyytyväinen. Euroopan esiäideissä on vähän erilainen ja tosi kiinnostava näkökulma esihistoriaan. Bojs lähtee vastaamaan kysymykseen siitä, onko muinaisuudessa ollut kiistämättömiä matriarkaatteja, jotka patriarkaatit raa’asti syrjäyttivät.

Se jää vähän sivujuoneksi kun Bojs oikein intoutuu selittämään, miten eurooppalaiset esihistorialliset yhteiskunnat muodostuivat ja mitä niissä tehtiin. Bojs kirjoittaa sujuvasti ja kansantajuisesti, joten lukijalla ei tarvitse olla mitään syvempää historiataustaa tämän ymmärtämiseksi. Kirjassa on myös pari karttaa ja valokuvia joistakin esineistä havainnollistamaan sitä, missä liikutaan ja millaisia esineitä aikoinaan on tehty.

Kirja olikin vallan mainiota ja vetävää luettavaa. Suosittelen ehdottomasti jos esihistoria vähänkään kiinnostaa!

Plussaa myös siitä, että suurin osa tutkijoista, joihin Bojs viittaa, ovat naisia. Mietin lukiessani, että onko tämä ollut ihan harkittu valinta naistutkijoiden esiin nostamiseksi vai onko edelleen niin, että kirjan aihe eli naisten elämä kiinnostaa harvempaa miestutkijaa? Vai molemmat?

Koska kirjan lähtökohtana oli naisiin liittyvä kysymys, Bojs kertoo eurooppalaisten historiaa naisia unohtamatta. Kivikirveitä joo, mutta ei yhteisö ole koskaan voinut rakentua vain niiden varaan. On tarvittu kankaita, ruokaa, koruja, rituaaleja ja vaikka mitä, mistä on jäänyt vähemmän jälkiä. Nämä asiat ovat luultavasti kuuluneet enemmän naisten elämänpiiriin.

Ja vastauksena siihen alkuperäiseen kysymykseen: matriarkaattiutopioita ei todennäköisesti ole ollut olemassa. Mutta wanhaakin wanhemmat metsästäjä-keräilijä- ja maanviljelijäyhteisöt olivat useimmiten tasa-arvoisempia kuin sellaiset 5000 vuotta sitten Eurooppaan muuttaneet indoeurooppalaiset tyypit. Heidän mukanaan tuli patriarkaatti, joka pienensi esiäitiemme tilaa huomattavasti.

Tässä kirjassa muuten mainitaan pari kertaa Jean M. Untinen-Auel, joten olen nyt sitten viimein varannut Hevosten laakson itselleni. Luolakarhun klaanista onkin jo aikaa.

Kirjan tiedot:

Karin Bojs: Euroopan esiäidit: 43 000 vuotta nykyihmiset historiaa | Minerva 2023 | 270 sivua | Kirjastosta

Ruotsinkielinen alkuteos: Europas mördar - de senaste 43 000 åren (2022) | Suomennos: Jänis Louhivuori

Haasteet:

* Lukumatka menneisyyteen 2024 : Kirjassa on kuvia

* Vahvat naiset 2024 : Tietokirja

Jenna Kostet: Punainen noita

- Mikä siinä on vialla? Valpuri kysyi ja kyykistyi äitinsä viereen.

Haluatko lukea jotain oikein masentavaa? Räytyä toivottomuudessa ja ihmisten pahuudessa? Lukea tarinan, jossa tunnelin päässä näkyvä valo on rovio, jolla sinut poltetaan?

Jos vastaus on kyllä, suosittelen tätä Jenna Kostetin Punaista noitaa. Se olikin paljon masentavampi tarina kuin takakansitekstin perusteella kuvittelin.

Ei niin, että olisin olettanut tämän olevan onnellinen tarina, perustuuhan tämän tositapahtumiin. Valpuri Kinni (Kyni) eli 1600-luvulla ja häntä syytettiin noituudesta monta kertaa. Lopulta hänet todellakin poltettiin roviolla Hämeenlinnassa vuonna 1665.

Mutta siltikään en osannut odottaa tällaista kurjuudessa rypemistä. Kostet on kyllä kirjoittanut uskottavan kuvauksen siitä, miten ahdasmielinen, taikauskoinen ja vainoharhainen tuon ajanjakson ilmapiiri on epäilemättä ollut. Jokaisen ja etenkin jokaisen naisen piti olla hyvin varovainen ettei vain tullut sanoneeksi jotain, joka olisi jollain tavalla voitu tulkita kiroukseksi tai noituudeksi.

Kostet on myös luonut todella vastenmielisiä ja todentuntuisia hahmoja, etenkin miehiä, jotka oikein innolla osallistuivat noitien vainoamiseen. Toisten oikeuksien polkeminen pönkitti mukavasti heidän omaa valtaansa. Valpurin veli Tuomas on loistava esimerkki tästä.

Tarinassa toistellaan sitä, miten älykäs ja kaikin puolin veljeään parempi kaikessa Valpuri on. Hänen tekonsa eivät kuitenkaan aina oikein vastanneet sitä kuvaa, minkä kerronta hänestä halusi antaa. Oli vähän vaikea uskoa häntä vahvaksi ja itsenäiseksi, koska hän palasi aina takaisin Tuomaksen ja kyläpahasensa vainottavaksi.

Minusta oli harmillista, että loppujen lopuksi tarina tuntui tapahtumien suhteen aika tasapaksulta. Köyhyyttä ja kurjuutta niin kauas kuin silmä siintää, mikä oli varmasti totta, mutta tarinana se ei ollut kovinkaan kiinnostava. 

Minusta kirjassa oli myös rakenteellinen ongelma sikäli, että ensimmäiset 100 sivua viivytellään Tukholmassa, sitten kurjistellaan muutama vuosi Liitsolassa, ja viimeiset sata sivua kiidetään halki kolmen vuosikymmenen. Tuo viimeinen ajanjakso on juuri se, jonka aikana tapahtuneista Valpurin käräjöinneistä on olemassa kirjallista todistusaineistoa. Niissä tapauksissa olisi varmasti voinut vähän viivähtääkin.

Mutta, luin kirjan kuitenkin loppuun asti, koska ajankuva oli hyvin kirjoitettu ja teksti sujuvaa.

Kirjan tiedot:

Jenna Kostet: Punainen noita | Aula & Co. 2024 | 328 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Amman lukuhetki, Kirjojen kuisketta, Tuijata ynnä ehkä muutkin

Haasteet:

* Lukumatka menneisyyteen 2024 : Kansanperinne

* Elämänkertabingo: Elämänkertaromaani

* Vahvat naiset 2024 : Noita

Enni Mustonen: Kartanonrouva (Rouvankartanon tarinoita #02)

Aurinko paistaa suoraan kasvoihin niin että on pakko siristää silmiä.

Sen kerran kun minä ehdin varausjonon ensimmäiseksi, kirja on jumissa kuljetuksessa pari viikkoa. Harmillista, mutta sain kuitenkin viimein tämän Enni Mustosen Kartanonrouvan. Ja olen toki paremmassa asemassa kuin ne, joiden varausnumero on 300+.

Kartanonrouva jatkaa Kasvattitytössä alkanutta tarinaa ja ajassa hypätään reilu kymmenen vuotta eteen päin. Tämän kirjan tarina kattaa vuodet 1788-1791 ja Hedda Noora on jo kolmikymppinen suurperheen äiti. Kartanon arki synkistyy nopeasti kun kuningas Kustaa III lähtee sotajalalle Venäjää vastaan.

Kuten sarjan edellinen osa, tämäkään ei ole erityisen juonivetoinen kirja. Sotarintamalla kyllä rytisee, mutta Hedda Nooran arki jatkuu melkein samanlaisena kuin ennenkin. Tarinan vahvuus onkin 1700-luvun lopun kartano-arjen ja naisten elämän kuvaamisessa. Heidän elämänpiirinsä on paljon pienempi kuin miesten ja siksi heille tärkeät asiat tuntuvat kovin tavallisilta ja tutuiltakin.

Kartanonrouvassa sivutilaa annetaan etenkin äitiydelle ja sille, miten fyysistä se on. Kasvattityttäressä Hedda Noora pelkäsi kuollakseen raskautta ja kaikki pelko ei ole haihtunut, vaikka synnytyksiä on takana seitsemisen kappaletta. Naiselle jokainen synnytys on taistelu elämästä ja kuolemasta, ja kumpikin on kirjassa vahvasti läsnä.

Hedda Nooran perhekään ei säästy menetyksiltä. Vaikka lasten menehtyminen sairauksiin on ollut huomattavasti yleisempää kuin nyky-Suomessa, ei se siitä sen helpompaa tehnyt. Rakas lapsi on aina rakas lapsi.

Tähän liittyen pidin erityisesti kohdasta, jossa eräs iäkäs nainen kuolee. Miehiä ei ruumiinvalvojaisissa ja hautajaisissa juuri näy, koska heille tämä nainen on aina ollut etäinen ja suorastaan outo. Naisille sen sijaan juuri hän oli se, joka oli paikalla synnytyksissä ja joka pelasti äitejä ja lapsia. Tässä kiteytyi hyvin se, miten erilaiset sukupuoliroolit olivat ja miten vieras vastakkaisen sukupuolen maailma saattoi olla.

Tapahtui kirjassa toki muutakin ja Hedda Noora emännöi iän tuomalla varmuudella. Pidän hänestä edelleen hahmona ja pidin toki koko kirjasta. Se kuvaa hyvin kuohuvaa historiallista ajanjaksoa jos ei ihan ruohonjuuritasolta niin ei kovin korkealtakaan. Vaikka kartanonrouva onkin, Hedda Noora ei elä hienostelevaa ökyelämää vaan on tiukasti kiinni käytännön töissä.

Kirjan tiedot:

Enni Mustonen: Kartanonrouva | Otava 2024 | 318 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Lukumatka menneisyyteen 2024 : Suomi ennen 1800-lukua

* Vahvat naiset 2024 : Sukupuoliroolit

Jani Toivola: Ainoa huoneessa: Sara Salmanin tarina

Huivi oli ensimmäisiä asioita, joista Saran kanssa puhuimme, kun aloimme työstää tätä kirjaa.

Kuuntelin viime vuoden puolella etänä Helsingin Kirjamessujen ohjelmistoa. Yksi kiinnostava ohjelmanumero oli Jani Toivolan ja Sara Salmanin haastattelu, joka koski sekä tätä Ainoa huoneessa -kirjaa että tietenkin Saraa itseään.

Siinä vaiheessa kirja oli ilmestynyt ainoastaan äänikirjana ja olikin kiva yllätys kuulla, että se ilmestyy myös painettuna. En osaa sanoa millainen kokemus tämä on kuunneltuna, mutta itse luettuna tämä oli oikein sujuvasti kirjoitettu kirja kiinnostavasta ja vähän erilaisesta suomalaisesta elämästä.

Ainoa huoneessa on siis Sara Salmanin elämäkerta, jossa painotus on Saran valinnassa käyttää huivia ja siinä, mitä se hänelle itselleen merkitsee. Kirjan nimi viittaa siihen, miten hän on usein huoneen ainoa henkilö, jolla on huivi tai joka on muslimi tai joka on rodullistettu tai vähintäänkin ainoa, jolla on sukujuuria Iranissa.

Pidin kirjasta, joka kertoo sekä Sarasta että suomalaisen yhteiskunnan epäkohdista. Ei sillä, että olisin yllättynyt Saran kohtaamista ennakkoluuloista tai rasismista, mutta on aina eri asia tietää noin yleisesti kuin kuulla jonkun omakohtainen kokemus niistä. 

Jokaisen, jonka mielestä joka ikinen huiviin pukeutuva musliminainen on alistettu ja pakotettu, olisi syytä lukea tämä kirja. Osa naisista on, ikävä kyllä, mutta osalle kyseessä on aidosti oma valinta, jota pitäisi kunnioittaa.

Kirja ei kuitenkaan ole silkkaa kurjistelua vaan kasvukertomus ja tarina oman itsensä löytämisestä. Sarasta piirtyy kuva vahvasta naisesta, joka on ylpeä sekä kahdesta kulttuuristaan että omasta uskostaan, jonka konkreettinen ilmentymä huivi on.

Kyky rakastaa itseään on arvokkainta, mitä meillä on.

(s. 184)

Kirjassa hän kertoo siitä, miten ei lapsena ja nuorena löytänyt esikuvia oikeastaan mistään. Sanoisinpa, että moni nuori muslimityttö saa nyt Sarasta hienon esikuvan ja esimerkin siitä, että huivi ei estä elämästä oman näköistä elämää edes Suomessa.

Kirjan tiedot:

Jani Toivola: Ainoa huoneessa: Sara Salmanin tarina | Storytel 2023 | 224 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Elämänkertabingo : TV/Elokuva/Näyttämötaide

* Vahvat naiset 2024 : Voima

Britney Spears: Nainen minussa

Pienenä tyttönä kävelin tuntikausia yksin hiljaisissa metsissä kotini takana Louisianassa ja lauloin.

Mietin kauppajonossa minkä lainakirjani lukisin seuraavaksi ja tajusin sitten, että kaiuttimista soi Baby One More Time. Merkki maailmankaikkeudelta jos mikä, joten tartuin sitten tähän Britney Spearsin omaelämäkertaan Nainen minussa.

Käsittääkseni tämän on oikeasti kirjoittanut haamukirjailija ja hänelle pitää antaa tunnustusta. Tämä tuntui siltä, että Spears voinut kirjoittaa tämän itse niin hyvässä kuin pahassakin. Kirja tuntui amatöörimäiseltä ja rakenteeltaan sekavalta. Vuosiluvut olisivat auttaneet pysymään mukana tapahtumissa.

Mutta, kerronnallisesta ontumisestaan huolimatta kirja oli minusta tärkeä. Britney Spears kuului ehdottomasti omaan nuoruuteeni vaikka en hänen elämäänsä ole aikuisiällä suuremmin seurannutkaan. On hyvä, että hän saa viimein oman äänensä kuuluviin kaikkien raskaiden kokemustensa jälkeen.

Tämä ei olekaan mikään hyvän mielen kirja ja Spears on selvästi edelleen vereslihalla kokemistaan asioista. Ei ihme. Minulle jäi kirjasta mieleen päällimmäisenä se, miten rohkeasti hän nostaa esiin musiikkibisneksen misogynian ja sen, miten jopa oma perhe käytti häntä taloudellisesti hyväkseen. Minäkin laittaisin välit poikki tuollaiseen sukuun.

Misogynia on määrittänyt Spearsin elämää ja uraa ihan nuoresta alkaen. Hän kertoo setämiesten limaisista katseista, joiden kohde oli alaikäinen nuori. Sivuja saa myös se, miten hänet brändättiin viattomaksi neitsyeksi vaikka se laiva oli seilannut ohi aikoja sitten. Tämän otsikoinnin muistan itsekin.

Spears jakaa avoimesti sen miltä tuntuu, kun mies-exä (Timberlake, Federline) saa paneskella ympäriinsä, mutta nainen on heti kauhea horo kun erehtyy deittailemaan ketään. Paparazzit olivat ja ovat vihollisia, joiden loputon jahti on vaikuttanut Spearsin mielenterveyteen ja jaksamiseen.

Omassa tarinassaan Britney Spears on uhri, jolta riistettiin sekä lapset että valta tehdä omia päätöksiään. Kuuluisuus ei todellakaan takaa onnellista elämää. Minusta kirjan loppukin tuntui surulliselta: Spears on onnellinen suhteessa Sam Asgharin kanssa, mutta heillekin tuli ero kirjan ilmestymisen jälkeen.

Laadullisesti kirja ei siis ole kovin hyvä, mutta sisältö oli kiinnostavaa ja tärkeä. Harva kuuluisakaan nainen uskaltaa nimetä tällä tavalla miehiä, jotka hyötyvät ja ylläpitävät misogyynistä ympäristöä.

Kirjan tiedot:

Britney Spears: Nainen minussa | Johnny Kniga 2023 | 265 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: The Woman in Me (2023) | Suomennos: Jorma-Veikko Sappinen

Haasteet:

* Helmet 2024 : 46. Kirjan kannen pääväri on musta tai kirjan nimessä on sana musta [32/50]

* Elämänkertabingo : Musiikki

* Vahvat naiset 2024 : Misogynia

Xinran: Message from an Unknown Chinese Mother: Stories of Loss and Love

It took a long time for me to summon the courage to relive the personal memories and experiences of my life as a reporter in China.

Tämä Xinranin Message from an Unknown Chinese Mother tarttui mukaani viime kesänä kirpparilta yhdellä eurolla. Ajattelin lukea tämän lomareissulla, mutta enpä sitten lukenutkaan.

Kirjaa ostaessani en tiennyt, että tämä on jo suomennettu nimellä Kiinan kadotetut tyttäret. Hoksasin tuon vasta lukemisen jälkeen ja ehdin jo miettiä, että näin hyvä kirja pitäisi kyllä suomentaa. 

Xinran on siis Englantiin muuttanut kiinalainen toimittaja, joka puhuu erityisesti naisten oikeuksien puolesta. Tässä kirjassa hän kertoo kymmenen tyttärestään luopumaan joutuneen naisen tarinan. Yhteistä kaikille tarinoille on se hirvittävä tuska ja tragedia, jonka naiset ovat tahoillaan ja eri tavoilla joutuneet kohtaamaan.

Yhden lapsen politiikkaakin enemmän tyttölasten murhia ja hylkäämisiä selittävät ikivanhat kiinalaiset traditiot. Vain miespuolinen jälkeläinen voi suorittaa suvun vainajia kunnioittavat rituaalit. Tämän vuoksi tyttölapsen arvo on aina vähäisempi kuin pojan, ja kirjan naiset ovat joutuneet kohtaamaan tämän faktan hyvin raa’oilla tavoilla.

Tämä kirja kyllä herättää tunteita, etupäässä raivoa, surua ja ihmetystä. Köyhällä maaseudulla ei-toivotut tyttövauvat tapetaan usein heti syntymän jälkeen. Joskus tekijä on kätilö, joskus joku naispuolinen sukulainen, joskus äiti itse. Tyttöjä hylätään anonyymisti orpokoteihin, mikä on tietenkin edellistä parempi vaihtoehto vaikka orpokotien laadussa ei aina olekaan kehumista.

Xinran pohtii kirjassaan monta kertaa sitä, miten Kiinan armoton koneisto ja kulttuuri on onnistunut viemään ihmisiltä heidän inhimillisyytensä. Miten kukaan voi tappaa vauvoja ja ajatella, että niin kuuluu tehdä? Samaan aikaan hän kuitenkin näkee omin silmin, miten tuollainen raatelee ja järisyttää mieltä.

Tämä kirja on kirjoitettu ja omistettu niille kiinalaistytöille, jotka on adoptoitu ulkomaille ja jotka miettivät, miksi biologinen äiti on hylännyt heidät. Xinran esittää kirjassa yhden vastauksen: siksi, että äiti toivoi tyttärelleen parempaa elämää kuin on itse ikinä saanut.

Kirjan tiedot:
Xinran: Message from an Unknown Chinese Mother: Stories of Loss and Love | Vintage Books 2011 | 295 sivua | Omasta hyllystä
Kiinankielinen alkuteos: ? | Englanninkielinen käännös: Nicky Harman

Haasteet:
* Helmet 2024 : 42. Kirjan nimessä on alaotsikko [21/50]
* Elämänkertabingo : Kertoo useasta henkilöstä
* Hus hyllynlämmittäjät 2024 : Haastekirjasi

Silja-Elisa Laitonen: Valinta (Suviranta #01)

Ruusujen tuoksu oli huumaava, mutta väri oli väärä.

Sotakirjoja on vaikka muille jakaa, mutta harvemmat niistä kertovat lotista. Silja-Elisa Laitonen on selvästi tehnyt paljon taustatyötä tämän Suviranta-sarjan aloitusosan eteen. Mietin välillä lukiessani, että näistä tiedoista olisi itse asiassa saanut tosi kiinnostavan ja vetävän tietokirjan.

Valinta nimittäin kärsii mielestäni hienoisesta tietotulvasta. Tuore ylioppilas Raakel liittyy jatkosodan alussa lottiin päästäkseen pois kotoaan ja hänen kauttaan esitellään niitä moniaita töitä, joita lotat sodan aikana tekivät. Tuntui hieman uskomattomalta, että yksi ainoa nuori nainen koki kaiken viestintälotan tehtävistä rintamakeittiöön, pesulaan ja lopulta vielä kaatuneiden pesemiseen asti.

Eniten Raakel viettää aikaa Karjalassa Karhumäellä, jossa hän luonnollisestikin joutuu ikävän vanhemman lotan silmätikuksi. Jos jotain tähän kirjaan kaipasin niin enemmän solidaarisuutta kirjan monien naisten välille. Tarinan edetessä Raakelkaan ei voi kuin todeta, että kehenkään ei voi luottaa.

Kehun kyllä kirjaa erityisesti siitä, miten raa’an realistisesti se kuvaa lottien töitä ja sitä, mitä he joutuivat kokemaan. Raakel lähtee matkaan sankariteot silmissään kiiltäen. Mikäs sen parempi tapa näyttää äidille, että hänestä on johonkin, kuin lottasankaruus? Muutamaa vuotta myöhemmin Karjalasta palaa kyynistynyt ja traumatisoitunut nuori nainen, joka on nähnyt sellaisia hirveyksiä, ettei voinut edes kuvitella niitä.

Kirjassa onkin vahva mielenterveysteema. Kotona Raakelin äidin epävakaus on vaikuttanut negatiivisesti koko perheeseen ja etenkin äidin ja tyttären väleihin. Lottana Raakel näkee läheltä sekä kuolleet että haavoittuneet sotilaat ja lisäksi myös ne, joilla suurimmat vammat ovat henkisiä. Miten kukaan voi selvitä sellaisesta myllytyksestä järjissään?

Aion lukea jatko-osan Haavat jo ihan sen vuoksi, että haluan nähdä, miten Laitinen kuvaa sodan jälkeistä Suomea ja suomalaisia, joiden on pakko jatkaa eteen päin vaikka kuinka pahaa tekisi.

Valinnasta kuitenkin vielä sen verran, että ilahduin myös siitä, ettei se ollut mikään sota-ajan romantiikkaromaani vaikka vähän ihastumisia löytyykin. Raakel sanoo itsekin, että hänellä on töissä muutakin mietittävää kuin miehet. Kun sota on tehnyt tuhojaan, hän toteaa myös ettei voi ottaa harteilleen kenenkään muun onnea ja toiveita paremmasta huomisesta.

Kirjan tiedot:

Silja-Elisa Laitonen: Valinta | Tammi 2022 | 479 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Amman kirjablogi, Kirjailuja, Kirjakaapin kummitus ynnä muut

Haasteet:

* Helmet 2024 : 25. Kirjassa vietetään juhlapyhää [16/50]

* Lukumatka menneisyyteen 2024 : Karjala

Anu Lahtinen: Ebba, kuningattaren sisar

Nainen, jolla oli hallussaan Turun linnan avaimet.

Piti lukemani tämä jo viime vuonna, mutta sainko aikaiseksi? En saanut, mutta eipä se mitään. Historialliset naiset kiinnostavat tietenkin edelleen.

Anu Lahtisen Ebba, kuningattaren sisar kertoo heistä yhdestä, Ebba Stenbockista, käskynhaltija Klaus Flemingin puolisosta. Klaus muistetaan parhaiten nuijasodasta ja sen raakuuksista sekä taistelustaan tulevaa kuningasta Kaarle IX:tä vastaan 1500-luvun lopussa.

Ebban suhteen kirjassa on enemmän spekulaatiota kuin faktatietoa. Hänestä kun on jäänyt jäljelle varsin vähän tietoa. Jopa hänen henkilökohtainen kirjeenvaihtonsa on tuhoutunut. Ebban elämä piirtyykin kirjassa enimmäkseen muiden kautta. Hänet mainitaan muun muassa kuningatarsisaren kirjeissä, kuvauksissa Turun linnan taistelusta ja lisäksi hänen elämästään voidaan päätellä asioita vertaamalla sitä ajan vallasnaisten elämään. Tuskinpa häntä eri tavalla kasvatettiin kuin muita aikansa ruotsalaisia aatelisia.

Varsinainen Ebba-tietous olisi mahtunut vieläkin lyhyempään kirjaan, mutta tämä oli kuitenkin mielenkiintoinen kuvaus ajan poliittisesta tilanteesta ja vallassuvuista. Ebban elämässä vilahtelivat ja sitä määrittelivät kuninkaalliset, vallankaappaukset, kapinat ja monimutkaiset sosiaaliset verkostot. Suomi oli tuona aikana osa Ruotsia ja vaikka tämä olikin monella tavalla valtakunnan takapajula, kyllä täälläkin tapahtui merkittäviä asioita.

Klaus kuoli nuijasodan jälkimainingeissa ja se johti suoraan siihen, miksi Ebbaa pidetään niin esimerkillisenä ja ylväänä vallasnaisena. Hän johti Turun linnan puolustustaistelua Kaarle-herttuan kolkutellessa porteilla. Huonostihan siinä loppujen lopuksi kävi, mutta tästäpä näkee, että aatelisnaisen odotettiin tekevän muutakin kuin kirjailevan kukkasia tyynyliinaan.  

Kirjassa kuvataan hyvin sitä, miten rajoitettua vallasnaisen elämä oli, mutta miten rajojen puitteissakin pystyi käyttämään valtaa. Useimmiten holhoojien eli miesten kautta, mutta kuitenkin. 

Kokonaisuutena tämä oli oikein sujuvasti kirjoitettu ja kiinnostava kirja. Täytyy myös mainita, että kirjassa on todella huolellisesti tehty lähdeluettelo. Tässä on yhteensä 196 sivua ja lähteet alkavat sivulta 151.

Kirjan tiedot:

Anu Lahtinen: Ebba, kuningattaren sisar | Atena 2021 | 196 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Ainakin Kirsin kirjanurkka ja Tuulevin lukublogi

Haasteet:

* Helmet 2024 : 44. Tietokirja, jonka on kirjoittanut nainen [8/50]

* Lukumatka menneisyyteen 2024 : Kirjan nimessä erisnimi

* Elämänkertabingo: Poliittinen henkilö

Waka Hirako: My Broken Mariko

Waka Hirakon yksiosainen manga My Broken Mariko alkaa kuolemasta ja kertoo ystävyydestä. Vajaa kolmikymppinen Shiino saa kuulla ystävänsä Marikon ottaneen hengen itseltään. Shiino tietää varsin hyvin miten vaikea elämä Marikolla on ollut, eikä aio jättää hänen tuhkiaan perheen haltuun. Shiino sieppaa tuhkat ja siitä alkaa surullinen road trip paikkaan, jonne Mariko halusi aina matkustaa.

Suurin osa tarinasta onkin synkistelyä. Mariko on kärsinyt lapsuudestaan saakka vanhempiensa laiminlyönneistä ja isänsä väkivallasta, ja ajautuu vanhempana huonosta miessuhteesta toiseen. Road tripin aikana Shiino miettii, olisiko hän voinut tehdä jotain toisin pelastaakseen Marikon.

Shiino ja uurna.
(s. 45)

Mariko olikin paitsi ystävä, myös taakka, joka esti Shiinoa elämästä omaa elämäänsä. Hänen piti olla aina valmiustilassa sille varalle, että Mariko tarvitsi häntä. Mariko myös käytti tätä häpeilemättä hyväkseen. Hän tiedosti olevansa rikki sisältä ja oikein iloitsi siitä, Shiino oli hänestä huolissaan.

Tarinassa on myös huumoria, mutta se on enimmäkseen sysimustaa ja syntyy matkalla sattuneista odottamattomista takaiskuista. Lopussa pilkahtaa pieni valo, koska Shiinon elämän täytyy jatkua ilman Marikoa ja he ovat nyt molemmat omilla tavoillaan vapaita.

Eli lopputulemana hyvä, mutta synkkä tarina väkivallasta, itsemurhasta ja läheisriippuvuudesta. Pidin todella paljon Hirakon piirrostyylistä, joka on enimmäkseen aika realistinen. Huumorikohdissa vedetään kuitenkin esiin mangatyypilliset liioittelevat eleet ja ilmeet.

Päätarinan jälkeen kirjassa on vielä pieni epilogi sekä erillinen tarina, joka sijoittuu 1990-luvun Amerikkaan Meksikon rajalla. Ei se huono ollut, mutta se ei liittynyt mitenkään Marikoon ja ihmettelen kyllä, miksi se edes on mukana kirjassa.

Tämän jälkeen on sitten pakko lukea jotain vähän hauskempaa tai ainakin kevyempää.

Kirjan tiedot:

Waka Hirako: My Broken Mariko | Yen Press 2020 | 183 sivua | Kirjastosta

Japaninkielinen alkuteos: Mai burokun Mariko (2019) | Englanninkielinen käännös: Amanda Haley

Haasteet:

* Helmet 2024 : 1. Kirjan nimessä on erisnimi [5/50]

Therese Johaug & Anders Skjerdingstad: Therese Johaug: koko tarina

Tällä kertaa testaajia on vain yksi.

Olen vannoutunut penkkihiihtäjä ja kun hiihtokausi lähtee käyntiin, nökötän sohvalla katsomassa kisoja. Siksipä halusin lukea tänä vuonna suomennetun superhiihtäjä Therese Johaugin elämäkerran.

Kirja on melkein 400 sivua pitkä ja onneksi oikein sujuvaa luettavaa. Hiihto ja Johaugin ura ovat pääasiat, mutta hän kertoo myös perheestään ja ystävistään. Pidin siitä, miten avoimesti hän kertoo tarvinneensa ammattilaisten henkistä tukea ja valmennusta jaksaakseen eteen päin. Sekä kehon että mielen on oltava kunnossa, muuten ei voi pärjätä.

Johaug myöntää avoimesti myös sen, ettei ole mikään luonnonlahjakkuus hiihtäjänä. Toki mukana on lahjakkuutta, mutta hän on tehnyt aivan valtavasti töitä suoritustensa eteen. Kirjassa kuvataan sitkeää ja päättäväistä naista, jonka menestys perustuu uskomattomalle määrälle harjoittelua. Kun vuodessa lyödään pöytään yli 1200 treenituntia, muut jäävät kauas taakse.

Totta kai kirjassa käsitellään myös vuoden 2016 doping-skandaalia. Voin jopa uskoa Johaugin selityksen tapahtuneesta ja siitä, että hän ei käyttänyt tahallaan kiellettyjä aineita sisältävää huulivoidetta. Sitä en usko, ettei maajoukkuelääkäri tiennyt mitä hiihtäjänsä käsiin laittoi. Tapaus järkytti Johaugia monella tapaa ja sai hänet (viimeinkin) miettimään sitä, miten nopeasti hänkin on tuominnut toisia urheilijoita vastaavissa tilanteissa tietämättä kuitenkaan koko totuutta.

Johaug mainitsee muuten kirjassa myös suomalaishiihtäjiä. Aino-Kaisa Saarinen saa pyyhkeitä avoimesta ilkkumisestaan doping-skandaalin aikana, mutta Kerttu Niskasta Johaug sanoo myöhemmin kunnioittavansa aidosti hiihtäjänä.

Kokonaisuutena pidin kirjasta ja siitä, mitä ja miten se kertoo huippu-urheilun armottomasta maailmasta. Johaugista piirtyy kuva piinkovana naisena, joka ei anna periksi vaikka mikä olisi. Henkilönä tuskin pitäisin hänestä, mutta eipä minun tarvitsekaan. Hänen työpanostaan ja motivaatiotaan sen sijaan on pakko kunnioittaa.

Suomennoksesta sen verran, että miksi ihmeessä kirjassa käytetään sanaa kanelipulla kun kyseessä on korvapuusti? Kirjassakin moneen kertaan mainittu 4.10. on Suomessa korvapuustipäivä, ei mikään kanelipullapäivä. Meillä on hieno sana tälle leivonnaiselle, joten käytetään sitä.

Kirjan tiedot:

Therese Johaug & Anders Skjerdingstad: Therese Johaug: koko tarina | Minerva 2023 | 377 sivua | Kirjastosta
Norjankielinen alkuteos: Therese Johaug - Hele historien (2022) | Suomennos: Laura Koskela & Tiia Sjelvgren

Megan Rapinoe & Emma Brockes: Yksi elämä

Heti alkuun tahdon sanoa sanasen kirjani pyrkimyksistä.

Elämäkerrassaan Megan Rapinoe kertoo kasvustaan jalkapallotähteyteen. Pikkukaupungin tyttö löytää ensin jalkapallon, sitten itsensä ja viimein aatteita, joiden vuoksi taistella.

En oikeastaan seuraa jalkapalloa, mutta Yhdysvaltojen naisten maajoukkueen kapteeni Megan Rapinoe tuli tutuksi Black Lives Matter -liikkeen myötä. Rapinoe nimittäin aiheutti äläkän polvistumalla kentällä kansallislaulun aikana ja kieltäytymällä Trumpin kutsusta Valkoiseen taloon. Oikeastaan tämä kirja kysyykin, millainen polku vei Rapinoen tuohon pisteeseen?

Rapinoe kertoo kirjassa lapsuudestaan ja siitä, miten jalkapallo on ollut osa häntä jo aivan nuoresta lähtien. Minusta oli kiva lukea naisesta, joka ei turhaa piilottele kynttiläänsä vakan alla. Rapinoe on erinomainen pelaaja ja tietää sen, eikä pelkää sanoa sitä ääneen.

On hämmästyttävää nähdä, mistä kaikesta ihmiset pillastuvat, etenkin jos puhuja on nainen. Naispuolisen ammattiurheilijana minä en saa – tai minun ei pitäisi – kiroilla julkisesti, puhua turhan paljon politiikkaa, hullaantua voitosta, antaa ymmärtää, että saatan olla todella hyvä, tai myöntää, että olen kiinnostunut rahasta. Miehet urheilevat, koska he rakastavat sitä ja haluavat rikastua; naisten oletetaan lähtevän touhuun puhtaasti urheilun tähden.

(s. 13)

Muutenkin hän on häpeilemättä oma itsensä oli sitten kyse lesboudesta tai poliittisesti mielipiteistään. Jalkapallo jää suorastaan sivuun kun Rapinoe kertoo itselleen tärkeistä asioista ja siitä, miksi ja miten hän on päättänyt taistella niiden puolesta. Naisten ja miesten palkkaerot urheilumaailmassa, rasismi, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeudet…

Omasta elämästään Rapinoe nostaa esiin joitakin kipeitä kohtia. Veli on huumeriippuvainen ja isä kääntynyt Trumpin kannattajaksi. Näistä ei jäänyt mitenkään skandaalinomainen maku, koska Rapinoe asettaa nämäkin laajempaan kontekstiin. Millainen yhteiskunnallinen tilanne on johtanut siihen, että noin on käynyt?

Minusta tämä oli kiinnostava ja nopealukuinen elämäkerta, eikä jalkapallosta tarvitse pitää tämän lukeakseen. Riittää, jos vaikkapa vahvat naiset kiinnostavat.  

Kirjan tiedot:
Megan Rapinoe & Emma Brockes: Yksi elämä: Megan Rapinoen tarina | WSOY 2021 | 260 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: One Life (2020) | Suomennos: Tero Valkonen

Luettu myös:
Ainakin Kirjanurkkaus

Haasteet:
* Queer-lukuhaaste 2023 : Tietokirja

Tiina Tuppurainen: Elvi ja Ebba

Kello on seitsemän aamulla, joten sillalla ei ole vielä liikaa ihmisiä.

Eräänä jouluna Ebba lähti hyvästejä jättämättä. 25 vuotta myöhemmin Elvi törmää hänen sattumalta eikä aikaakaan kun Ebba alkaa houkutella häntä uuden kommuunin jäseneksi.

Enpä ole useinkaan lukenut kirjoja ikäihmisten elämästä, saati sitten vanhojen lesbonaisten! Elvi, Ebba ja Ebban ystävät ovat siinä seitsemänkympin korvilla, kymmenen vuotta suuntaan tai toiseen. Tässä iässä naisia alkaa jo mietityttää oma pärjääminen.

Pidinkin kirjassa eniten lesbomummokommuunin perustamisesta. Naiset ovat aika erilaisia niin luonteiltaan kuin elämäntarinoiltaan, mutta heillä on varsin hyvä syy haluta asua yhdessä. Toisista on apua ja turvaa. Jokainenhan on varmasti kuullut niistä tarinoista, joissa vanhus löydetään kotoaan kuolleena vasta viikkojen päästä.

Elvi on introverttiluonne, mutta nämä pohdinnat saavat hänet taipumaan kommuuniasumisen kannalle. Pidin paljon Elvistä, joka on elänyt yksin 25 vuotta Ebban lähdön jälkeen. Elvillä on poika ja takanaan myös pitkä suhde miehen kanssa. Hänen on ollut vaikea myöntää omaa lesbouttaan ja tämä aiheutti kitkaa Ebban kanssa, joka ei ole koskaan häpeillyt sitä, mitä hän on.

Harmi kyllä en suuremmin pitänyt Ebbasta. Hänestä oli vaikea saada otetta ja hän ei oikein osaa päättää, mitä hän haluaa. Hänen suhteensa Ullan kanssa on avoin, mutta sopiiko Elvi sittenkään kuvioon? Lopussa olin jo täysin sillä kannalla, että Elvin pitäisi unohtaa Ebba ja nauttia uusista ystävistään kommuunissa.

Kaiken kaikkiaan nopealukuinen ja kommuuni-idealtaan kiinnostava kirja, mutta tuosta romantiikkapuolesta en niin välittänyt. Kirja tuntui myös todella helsinkiläiseltä, mikä piti minut automaattisesti käsivarren mitan päässä. Oletan, että Helsingissä asuva osaa paremmin kuvitella itsensä noihin maisemiin ja kokemuspiiriin.

Kirjan tiedot:
Tiina Tuppurainen: Elvi ja Ebba | Karisto 2023 | 197 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* Queer-lukuhaaste 2023 : Monimuotoisia suhteita