torstai 31. tammikuuta 2019

Tammikooste

Hairahduin heti haasteisiin!

Tuttuun tapaan Helmet-lukuhaaste, jolle tein tänä vuonna oman haastesivunkin. Se on mokoma niin pitkä, että tämä lienee helpompi tapa hallita sitä ja kaikkia muita haasteita.

Manga-lukuhaaste, jossa bingotaan mangaa lukien. Luin ennen enemmänkin mangaa ja ajattelin nyt kokeilla josko tämä toisi sen lukemisen takaisin listalle. Lisäksi heikkouteni bingoihin nostaa taas päätään...

Kirjahyllyn aarteet -haaste, jossa luetaan omasta hyllystä löytyviä kirjoja. Niitä riittää minullakin ihan tarpeeksi ja aioin (jälleen) tänä vuonna lukea myös niitä enkä vain kirjastolainoja. Jospa haaste pitäisi innon yllä paremmin kuin oma hiljainen päätös.


Luettu & blogattu

4 kirjaa / 1103 sivua


J. S. Meresmaa: Hämäränsäteet
Tumpelot vakoilijat Imatralla. Vauhdikas jatko-osa, jonka jäljiltä odotan nyt kuumeisesti trilogian päätösosaa.

Therese Oneill: Unmentionable: The Victorian Lady's Guide to Sex, Marriage and Manners
Savua, sontaa ja seksismiä. Hauskasti kirjoitettu katsaus viktoriaanisen ajan tabuihin ja tapoihin.

Henry de Vere Stacpoole: Sininen laguuni
Viattomat paratiisisaarelaiset. Pisteet robinsoncrusoilusta, miljoona miinusta seksismistä.

Elizabeth Acevedo: Runoilija X
Xiomara, runot ja rohkeus. Hieno säeromaani vaikeista ja raskaista asioista.

sunnuntai 20. tammikuuta 2019

Elizabeth Acevedo: Runoilija X

Elizabeth Acevedo:
Runoilija X
(The Poet X, 2018)
368 s.
Karisto 2019
Kirjastosta

Kesä on tehty rapulla istuskeluun,
ja koska on viimeinen viikko ennen koulun alkua,
Harlem katsoo jo kohti syyskuuta.

15-vuotias Xiomara Batistalla on liikaa pituutta, muotoja, vihaa ja sanoja, jotka ovat vankina hänen sisällään. Kotona valvoo ankara ja uskonnollinen äiti, jonka mielestä jo Xiomaran kurvikas vartalo  yksinään tarkoittaa, että hän on synnin polulla. Xiomara on tottunut pitämään puoliaan kun miehet yrittävät koskettaa ja tekevät ehdotuksiaan, ja lisäksi hän on aina valmis nostamaan nyrkkinsä kaksoisveljensä Xavierin puolesta. Äitiään vastaan Xiomara ei kuitenkaan uskalla nousta ennen kuin hän saa biologian tunnilla parikseen Amanin ja kutsun koulun runokerhoon opettajaltaan neiti Galianolta.

Tämä säeromaani on lavarunoilija Elizabeth Acevedon kirjoittama ja käsittelee vakavia aiheita. Seksismi, seksuaalinen häirintä, rasismi, vanhempien lapsiinsa kohdistama väkivalta, homofobia, naisten asema uskonnollisessa yhteisössä... Luulen, että romaanina tämä olisi ollut todella raskasta luettavaa, mutta säeromaanina tämä tempaisi täysillä mukaansa ja luin tämän ahmimalla. Iso kiitos kuuluu varmasti kääntäjä Leena Ojalatvalle, jonka jäljiltä suomenkielinen teksti soljuu sujuvasti eikä alkukieli näy käännöksen takaa ollenkaan.

Tarinan päähenkilö Xiomara on siis toisen polven amerikkalainen maahanmuuttaja, jonka etniset juuret ovat Dominikaanisessa tasavallassa. Hän on tuskallisen tietoinen kurvikkaisiin latinonaisiin liitetyistä rasistisista stereotypioista ja kohtaa seksuaalista häirintää päivittäin. Hän puolustaa raivoisasti niin itseään kuin heiveröisempää ja syvällä kaapissa olevaa kaksoisveljeäänkin, mikä ei paranna ollenkaan suhdetta hänen vanhempiinsa. Xiomara on liian pitkä, liian väkivaltainen, liian kaikkea. Hän ei ole ollenkaan sellainen tytär, jota etenkin ankaran uskonnollinen äiti toivoi.

Xiomara yrittää parhaansa, mutta hän ei ole koskaan tarpeeksi hyvä. Tarinassa tuodaan esille uskonnollisen kasvatuksen seksistinen puoli. Xiomaralta odotetaan toisenlaista käytöstä kuin hänen kiltiltä veljeltään. Jos Kaksonen toisi kotiin tyttöystävän, se olisi hienoa. Kun Xiomara suutelee poikaa, hänen äitinsä pakottaa hänet väkivaltaisesti polvilleen kotialttarin ääreen anelemaan anteeksiantoa Neitsyt Marialta. Äiti teki jopa Xiomaran ensimmäisistä kuukautisista traumaattisen kokemuksen tytön ollessa viidennellä luokalla.


Panin tamponin väärin. Se meni vain puoliksi sisään,
ja veri sotki jalkovälini.

Kun Mami tuli kotiin, minä itkin.
Osoitin ohjelehtistä;

Mami ojensi kätensä, muttei tarttuakseen ohjeeseen.
Hän läimäytti minua kämmensyrjällä niin että huuli halkesi.

"Kunnon tytöt eivät tamponeja käytä.
Oletko yhä koskematon? Oletko ollut suhteissa?"
(s. 45-46)


Taustalta löytyy myös äidin omia traumoja. Hän oli viittä vaille nunna kun hänet naitettiin miehelle, saamaan parempi tulevaisuus Amerikassa. Mies osoittautui pettäjäksi, joka ei pysynyt kotona ennen kuin lapset syntyivät silloin jo iäkkäille vanhemmille. Yksi niistä kohdista, jotka jäivät kummittelemaan mieleeni oli se, kun Xiomara kuulee isänsä nimittävän häntä lutkaksi suudelman takia. Samalla sanalla tyttöä on haukuttu murrosiästä lähtien ja nyt sen sanoo isä, joka on oikea - kirjaa lainatakseni - mieshuora. Vaikka eihän niin voi sanoa, Xiomara toteaakin kyynisesti. Nainen on huora ja lutka, mies on vain mies.

Xiomaran tarinan pointti ei kuitenkaan ole synkän angstinen murheiden laakso. Hänellä on lapsuudenystävä Caridad, joka on aina tukena siitäkin huolimatta, että Caridad itse on hyvinkin uskonnollinen. Kaksonen on Xiomaran paras ystävä ja pahin vihollinen, se joka ymmärtää parhaiten, mutta ei uskalla nostaa sormeaan Xiomaraa auttaakseen. Kumpikaan ei tiedä mitä tapahtuisi, jos vanhemmille selviäisi se, että Kaksonen tykkääkin pojista. Katolinen isä Sean osoittautuu yllättävän empaattiseksi ja Xiomara löytää aivan uudenlaista tukea runokerhosta. Amanista tulee tuki ja poikaystävä, mutta suhteessa on muitakin ongelmia kuin Xiomaran pelko kiinnijäämisestä.

Xiomara sanoo jo kirjan alussa totuuden, johon hän kasvaa tarinan kuluessa. Hän on soturi ja taistelija, joka ei anna kenenkään lannistaa itseään. Tarinan aikana hän kasvaa omaan rohkeuteensa ja uskaltaa olla oma itsensä kaikkien edessä, häpeilemättä. Siinäpä sanoma, jonka soisi välittyvän kaikille nuorille naisille.


Seison lavalla ja lausun runon. Sanassa on voimaa.
(s. 359)


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 17. kirjassa on kaksoset [4/50]

keskiviikko 16. tammikuuta 2019

Henry de Vere Stacpoole: Sininen laguuni

Henry de Vere Stacpoole:
Sininen laguuni
(The Blue Lagoon, 1908)
Uusi Kirjakerho 1984
Omasta hyllystä

Herra Button istui laivakirstulla pidellen viulua vasemman korvansa alla.

Keuhkotautinen Arhur Lestrange matkustaa purjelaivalla kohti San Franciscoa pienen poikansa Dickien ja veljentyttärensä Emmelinen kanssa. Huonostihan siinä käy. Lapset ja merimies Pat Button päätyvät idylliselle paratiisisaarelle, jossa lapset saavat kasvaa ja selviytyä kahdestaan herra Buttonin kuoltua. Dickie ja Emmeline saavat tietenkin ennen pitkää lapsen tietämättä ollenkaan miten se sai alkunsa tai mistä se tarkkaan ottaen tulikaan. Sitä se opetuksen puute teettää.

Tarina liene monille tutumpi vuoden 1980 elokuvasta, jonka olen itsekin nähnyt useamman kerran. Kirjaa en ollut lukenut aiemmin ja tällä kertaa elokuva vie kyllä voiton kirjasta. Nyt oikeastaan tekisi mieleni katsoa elokuva uudestaan ihan vain siksi, että näkisin miten paljon tai vähän minua kirjassa ärsyttäneitä asioita siinä on. Tai no, asiaa. 

Mutta sanotaan sitä ennen, että pidin kirjan alkupuolesta kun herra Button oli vielä mukana kuvioissa. Hahmona hän oli kyllä ihan kohtuullisen rasistinen karikatyyri, Button kun on yksinkertainen ja juopotteleva, mitenkäs ne kelttiläiset muutenkaan. Mutta se, että hän ymmärtää haaksirikkoisten tilanteen ja toimii parhaansa mukaan odottamattomassa tilanteessa teki hänestä kuitenkin hyvän kertojanäkökulman. Samoin pidin siitä, miten kirjailija kuvailee paratiisisaaren rauhaa ja raakaakin todellisuutta.


He olivat nähneet laguunin fosforisen hohteen ennenkin. Vaikka kuu oli pimennossa, he saattoivat katsella vaikka joka yö ohikulkevia kaloja, jotka säihkyivät kuin hopeaharkot veden pinnan alla, mutta tämä oli jotakin aivan uutta ja kiehtovaa.

Emmeline polvistui ja kostutti kätensä tehden itselleen parillisen fosforisia hansikkaita. 
(s. 221)


Mutta tämänkin ilon pilaa kirjan jälkimmäisen puoliskon seksismi. Kyllä, kirja ilmestyi vuonna 1908, joten ei sitä nykyajan yleisölle ja asenteille ole kirjoitettukaan. Saa sitä silti ärsyyntyä siitä, miten Dickietä kuvataan saaren ja koko luomakunnan kruunuksi, palvottavaksi jumalaksi, kun taas Emmeline on tyhmä ja pelokas, tosiaankin kuin jumalaansa palvova koira. Kirjassa ihan sanotaan  näin, en liioittele yhtään. Henkilökohtainen ärsytyskynnykseni repesi kun kirjailija onnistui olemaan sekä pöyristyttävän seksistinen että todella rasistinen kahdella lauseella.


Mutta kalastuksen yksityiskohdista [Dickie] hän ei edes ajatellut kertoa sen enempää kuin intiaani erittelisi vaimolleen karhunkaatoretkellä kokemiaan seikkailuja. Naista kohtaan tunnettu halveksunta oli villi-ihmisen ensimmäisen ja kenties jonkin vanhan ja syvällisen filosofian viimeinen laki.
(s. 238)


(╯°□°)╯︵ ┻━┻ 


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 43. kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi [3/50]
* Kirjahyllyn aarteet [kirja 1]

sunnuntai 13. tammikuuta 2019

Therese Oneill: Unmentionable: The Victorian Lady's Guide to Sex, Marriage and Manners

Therese Oneill:
Unmentionable: The Victorian Lady's
Guide to Sex, Marriage and Manners

307 s.
Little, Brown and Company 2016
Kirjastosta

Thank you for coming.

Therese Oneill asettaa lukijan aikamatkailijan asemaan. Mitä jos sinä heräisit viktoriaanisen ajan naisena, ylempään luokkaan kuuluvana toki? Romanttiset kuvat upeista mekoista ja tanssiaisista karisevat nopeasti. Ensimmäiseksi saat selville, että alusvaatteissasi ei ole kangasta haarojen kohdalla. Miksi vulvasi saa tuulettua vapaasti hameiden alla? Koska potalla käynti on paljon helpompaa kun ei tarvitse nykiä alushousuja sivuun valtavan kangasmäärän alla. Ja tästä se elämäsi alamäki sitten alkaakin.

Kirjassa käsitellään niin vessa-asiat kuin kuukautiset, täydelliset päivälliskutsut ja seksikin. Nimenomaan naisten elämään kuuluvina asioina, miesten elämähän oli kovin toisenlaista. Nämä ovat sellaisia asioita, joita ei juuri elokuvissa tai kirjoissa näy vaikka ne 1800-luvulle sijoittuisivatkin (kirjassa painopiste on vuosisadan loppupuolella). Saamme näistä kovin puhtoisen ja ihanteellisen kuvan aikakaudesta, jolloin naisilla oli korkeakorkoiset saappaat kaduilla vellovan jätemäärän vuoksi ja jokaisen sängyn alla piileskeli potta.

Oneill kirjoittaa hauskasti ja kirja onkin nopealukuinen. 


Right, then. If you are married, you cannot attend any social function without a husband or a crone. If you do not possess a crone, you may ask the hosts of the social function if they might lend you one. If they do not have a crone and you are married, you may disregard all of the above and just walk by yourself, though to do so is still risky. If you are unmarried, you may not walk unescorted with other unmarried girls, as you will be perceived as a sort of a roaming brothel gang.
(s. 242)


Sen sisältö on silti kokonaisuutena surullista luettavaa. Naisten täytyi olla putipuhtaita niin sielultaan kuin ruumiiltaankin ja tietenkin juuri miehet määrittelivät puhtauden. Kirjassa on runsaasti lainauksia ajan tiedemiesten ja lääkäreiden naisia koskevista olettamuksista ja "tiedoista", ja nämä saivat verenpaineeni kohoamaan. Järjellä ymmärrän ettei viktoriaaninen lääketiede ollut niin pitkällä kuin nykyään, mutta silti. Kun lääkäri pohtii voiko vaimolle kertoa, että tämän kivuliaat oireet johtuvat miehen häneen tartuttamasta sukupuolitaudista, savu nousi korvistani. Toisaalta esimerkiksi masturboinnin turmiollisuutta koskevat saarnat koskivat niin naisia kuin miehiäkin, enemmän jopa miehiä. Eihän moinen synnillisyys olisi juolahtanut naisten  viattomaan mieleenkään. Oli myös lääkäreitä, joiden mielestä äidin velvollisuus oli kertoa tyttärilleen mitä hääyönä tapahtui suurempien traumojen välttämiseksi.

Seksin ja henkilökohtaisen hygienian lisäksi sukelletaan myös viktoriaanisiin tapoihin ja arkeen. Hyvä vaimo oli toki säyseä ja hyväksyi aviomiehensä rakastajattaren (parempi se kuin lukuisat tautiset prostituoidut), mutta hän tiesi myös tasan tarkkaan kuka sai istua lähimpänä takkatulta ja mihin talouden rahat menivät. Hän tiesi kenelle kadulla kävellessä sai puhua ja kenelle ei, ja kuinka monta haarukkaa pöydälle tuli kattaa. Viktoriaaninen lady saattoi hyvinkin elää savun, sonnan ja seksismin keskellä, mutta ei hän tyhmä ollut. Juuri hän alkoi taistella naisten oikeuksien puolesta.


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 11. kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa [2/50]
Olisi mennyt myös helposti tabuja käsittelevään kohtaan 15.

tiistai 8. tammikuuta 2019

J. S. Meresmaa: Hämäränsäteet (Ursiini-trilogia #02)

J. S. Meresmaa:
Hämäränsäteet
151 s.
Robustos 2018
Kirjastosta

"Neiti, passi, olkaa hyvä."

Ursiininuoret Säde ja Anttoni ovat tottuneet koodien purkamiseen, eivät vakoilijan kenttätyöhön. Onnettomien sattumusten vuoksi juuri heidät on kuitenkin pakko lähettää vaihtoehtohistorian vuonna 1903 Imatralle salakuuntelemaan tärkeää tapaamista fennomaanien ja kareliaanien edustajien välillä. Paikalle on yllättäen kutsuttu myös kolmas osapuoli, jonka läsnäolo sekoittaa nuorten pakan kokonaan. Heidän on ylitettävä itsensä selviytyäkseen tukalasta tilanteesta, jossa ihmisten lisäksi uhkana on myös hyytävän kylmä talvi.

Lukaisin Naakkamestarin viime marraskuussa ja sarjan maailma jäi kiehtomaan niin paljon, että halusin ehdottomasti lukea jatkonkin. Nyt haluan lukea heti-tänne-nyt myös trilogian tulevan päätösosan, koska täytyyhän minun saada tietää miten tässä käy. Mietin kyllä miten ihmeessä kaikki nämä langanpäät saa koottua mitenkään järkevästi yhteen kirjaan, etenkin jos se tulee olemaan yhtä ohkainen kuin nämä kaksi muuta. Toivottavasti onnistuu!

Pidin taas paljon kirjan kertojasta, joka tällä kertaa on 16-vuotias Säde. Hän on tomera ja neuvokas, mutta tietää itsekin olevansa aivan väärässä tehtävässä. Säteen ja Anttonin vahvuudet liittyvät Naakkamestarin keräämän tiedon purkamiseen, eivät puskissa piileskelyyn ja salaisuuksien selvittämiseen. Pidin siitä, että he kompuroivat ongelmasta toiseen oman taitamattomuutensa vuoksi. He olivat myös tuskallisen tietoisia tästä. Virkistävää nähdä hahmoja, jotka ovat näin rehellisiä itselleen sekä sellaisia heikkouksia, joilla on oikeasti seurauksiakin.

Kirjan kerronta oli vetävää ja oikeaa tapahtumatykitystä. En olisi pannut pahakseni vaikka Säde ja Anttoni olisivat saaneet vetää välillä henkeä vähän pidempäänkin. Tykkäsin oikein erityisesti siitä, että tämäkin osa oli vapaa niistä melkein pakollisista nuortenkirjallisuuden romanssikuvioista. Ei  puuduttavaa tykkää/ei tykkää angstia tai turhaa kolmiodraamaa, jonka tuloksen kaikki tietävät kuitenkin välittömästä, jee!

Suosittelen muuten pitämään karjalanpiirakoita hollilla tätä lukiessa. Ette sitten jää katsomaan surullisena karjalanpiirakattomaan jääkaappiin kuten minä tein.


Omaan suuhunsa [Säde] parhaillaan tunki kolmatta karjalanpiirakkaa. Piirakat olivat tuoreita. Niiden reunukset rapsahtelivat hampaissa levittäen paahtuneen rukiin huumaavaa tuoksua ja vaalea keskiosa suli kielelle kuin kuohkea voi.
(s. 78)


Luettu myös mm:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 37. pienkustantamon julkaisu [1/50]