Henry de Vere Stacpoole: Sininen laguuni

Henry de Vere Stacpoole:
Sininen laguuni
(The Blue Lagoon, 1908)
276 s.
Uusi Kirjakerho 1984
Suomennos: Riitta Immonen
Omasta hyllystä

Herra Button istui laivakirstulla pidellen viulua vasemman korvansa alla.

Keuhkotautinen Arhur Lestrange matkustaa purjelaivalla kohti San Franciscoa pienen poikansa Dickien ja veljentyttärensä Emmelinen kanssa. Huonostihan siinä käy. Lapset ja merimies Pat Button päätyvät idylliselle paratiisisaarelle, jossa lapset saavat kasvaa ja selviytyä kahdestaan herra Buttonin kuoltua. Dickie ja Emmeline saavat tietenkin ennen pitkää lapsen tietämättä ollenkaan miten se sai alkunsa tai mistä se tarkkaan ottaen tulikaan. Sitä se opetuksen puute teettää.

Tarina liene monille tutumpi vuoden 1980 elokuvasta, jonka olen itsekin nähnyt useamman kerran. Kirjaa en ollut lukenut aiemmin ja tällä kertaa elokuva vie kyllä voiton kirjasta. Nyt oikeastaan tekisi mieleni katsoa elokuva uudestaan ihan vain siksi, että näkisin miten paljon tai vähän minua kirjassa ärsyttäneitä asioita siinä on. Tai no, asiaa. 

Mutta sanotaan sitä ennen, että pidin kirjan alkupuolesta kun herra Button oli vielä mukana kuvioissa. Hahmona hän oli kyllä ihan kohtuullisen rasistinen karikatyyri, Button kun on yksinkertainen ja juopotteleva, mitenkäs ne kelttiläiset muutenkaan. Mutta se, että hän ymmärtää haaksirikkoisten tilanteen ja toimii parhaansa mukaan odottamattomassa tilanteessa teki hänestä kuitenkin hyvän kertojanäkökulman. Samoin pidin siitä, miten kirjailija kuvailee paratiisisaaren rauhaa ja raakaakin todellisuutta.

He olivat nähneet laguunin fosforisen hohteen ennenkin. Vaikka kuu oli pimennossa, he saattoivat katsella vaikka joka yö ohikulkevia kaloja, jotka säihkyivät kuin hopeaharkot veden pinnan alla, mutta tämä oli jotakin aivan uutta ja kiehtovaa.

Emmeline polvistui ja kostutti kätensä tehden itselleen parillisen fosforisia hansikkaita. 

(s. 221)

Mutta tämänkin ilon pilaa kirjan jälkimmäisen puoliskon seksismi. Kyllä, kirja ilmestyi vuonna 1908, joten ei sitä nykyajan yleisölle ja asenteille ole kirjoitettukaan. Saa sitä silti ärsyyntyä siitä, miten Dickietä kuvataan saaren ja koko luomakunnan kruunuksi, palvottavaksi jumalaksi, kun taas Emmeline on tyhmä ja pelokas, tosiaankin kuin jumalaansa palvova koira. Kirjassa ihan sanotaan  näin, en liioittele yhtään. Henkilökohtainen ärsytyskynnykseni repesi kun kirjailija onnistui olemaan sekä pöyristyttävän seksistinen että todella rasistinen kahdella lauseella.

Mutta kalastuksen yksityiskohdista [Dickie] hän ei edes ajatellut kertoa sen enempää kuin intiaani erittelisi vaimolleen karhunkaatoretkellä kokemiaan seikkailuja. Naista kohtaan tunnettu halveksunta oli villi-ihmisen ensimmäisen ja kenties jonkin vanhan ja syvällisen filosofian viimeinen laki.

(s. 238)

(╯°□°)╯︵ ┻━┻ 

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2019 - 43. kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi [3/50]

* Kirjahyllyn aarteet [kirja 1]