Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina: elämää hurmaavien harhojen maassa

 

Islantia ei suotta kutsuta tulen ja jään maaksi.

Työskennellään Kreetalla ravintolan sisäänheittäjänä Satu Rämö houkuttelee sisään joukon islantilaisnuoria. Heidän juttunsa ja kuvailunsa Islannista kiehtovat Rämöä niin paljon, että hän päättää matkustaa maahan heti tilaisuuden tullen. Ja sille tielle hän jäi.

Kuten monet muutkin Helmet-lukuhaasteilijat, minäkin valitsin tämän haastekohtaan "kirja sijoittuu maahan, jossa on vähemmän asukkaita kuin Suomessa". Ajattelin tähän ensin dekkaria, mutta tätä kehuttiin haasteen Facebook-ryhmässä niin paljon, että muutin suunnitelmiani. Hyvä kun muutin, tämä oli nimittäin oikein viihdyttävä lukukokemus ja hauska katsaus islantilaisuuteen suomalaisesta näkökulmasta. Islanti ja maan kulttuuri ovat minulle melko vieraita asioita, joten kirja oli mainio tietopaketti myös niistä.

Rämö kertoo kirjassa omista kokemuksistaan Islannissa ja samalla maan historiasta ja nykytilanteesta. Tai oikeastaan vuoden 2015 tilanteesta, kirja kun ilmestyi silloin. Islannin asuttivat villit viikingit tuhannen vuotta sitten. Villiys karisi pian viikinkien ja heidän komeiden kelttiläisvaimojensa siirtyessä maanviljelyn pariin. Kirjasta selviää sekin, että nykyislantilaiset pystyvät selvittämään sukujuurensa noihin muinaisiin esivanhempiinsa saakka, islannissa kun pidettiin tarkkaa kirjaa siitä, kuka oli sukua kenellekin ja mitä kautta. Ajatus siitä, että sukukirjoja on pidetty yllä tuhat vuotta, on oikeasti huikea. Nykyaikana perinne tavallaa jatkuu, kun kännykän sovelluksella varmistetaan, ettei potentiaalinen islantilainen kumppani ole sittenkin liian läheistä sukua itselle. Turvallisinta olisi tietenkin löytää ulkomaalainen puoliso.


Mieheni ystäväpiiri järjestää aina ulkomaalaisvahvistukselle geenibileet kiitoksena islantilaisen kansanterveyden vaalimisesta. Siksi minutkin oli kutsuttu poikamiesboksiin grillaamaan lampaankylkeä.

(s. 67)

Rämö kertoo hauskasti arjesta vieraan kulttuurin keskellä. Kielitaito on tietenkin suotavaa ja niinpä hän painiskelee pian oppitunneilla muinaisten saagojen kanssa. Islanninkieli alkaa lopulta sujua, mutta muodin kanssa Rämö ei pääse sinuiksi. Islantilainen kävelee kaupungilla kevyet ykköset päällä oli sää mikä hyvänsä. Kumppareissa ja sadetakissa tarpova suomalainen erottuu aina joukosta. Islantilainen itsevarmuus on kaikkialla, ovathan se sentään maailman parasta kansaa. Missään ei ole niin salskeita miehiä, kauniita naisia, erityisiä hevosia, mahtavia luonnonhenkiä tai upeita maisemia kuin Islannissa. Jokainen vastonkäyminen kääntyy ihmeellisesti voitoksi. Talouskriisikin ratkeaa sopivasti sattuneella tulivuorenpurkauksella.

Kirjan loppupuolella Rämö tuo esiin senkin, että nykyään Islanti ei ole niin täydellinen onnela kuin se tahtoisi olla. Talouskriisi jätti jälkensä ja vähävaraisia ja työttömiä on enemmän kuin ennen. Vuokrat ovat niin korkealla pilvissä, että keskituloinen kaupunkilaisperhe voi vain haaveilla omakotitalon ostamisesta.

Luettuani kirjan mietin, että niin mielenkiintoista kuin islantilaisista olikin lukea, en ehkä itse kestäisi asua Islannissa. Ylenpalttinen tyytyväisyys ja itsevarmuus saattaisivat alkaa ahdistamaan. Hyvä kun joku tekee tämänkin puolestani ja kertoo siitä sitten näin hauskasti.


Kirjan tiedot:

Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina: elämää hurmaavien harhojen maassa | WSOY 2015 | 281 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm.:
Lintusen kirjablogi, Mrs Karlsson lukee, Kasoittain kirjoja

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2020 - 10. kirja sijoittuu maahan, jossa on vähemmän asukkaita kuin Suomessa [46/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2020 - 20. pohjoista luontoa kuvaava kirja [14/25]

Aino Louhi: Mielikuvitustyttö

Työkaverini kehui tätä sarjakuva-albumia, joten pitihän se lukea. Kyseessä on siis Aino Louhen ensimmäinen sarjakuvaromaani, joka on käsittääkseni jonkin verran omaelämäkerrallinen, mutta ei suoraan omaelämäkerta. Minulle Louhi on tuttu lastenkirjojen kuvittajana ja, kuinkas muutenkaan,  kuvittaja Kristiina Louhen tyttärenä.

Mielikuvitustyttö on kolmeen osaan jaettu tytön kasvutarina. Ensimmäisessä osassa kerrotaan lapsuuden parhaasta ystävästä Hetasta. Tytöt tutustuvat nollavuotiaina ja ovat erottamattomia koulun alkuun asti. Siellä Heta saa uusia ystäviä, kertojatyttö ei. Hän tuntee olevansa aina hieman vääränlainen, aina jotenkin erilainen tavalla, jota hän ei itsekään ymmärrä. 

Minä pidin eniten tästä osasta ja etenkin siitä, miten tyttöjen välistä vinoon kasvavaa suhdetta kuvattiin. Herkkä kuvitus oli omiaan tuomaa kontrastia siihen, miten ruma lasten maailma loppujen lopuksi onkaan. Kertojatyttö tekee parhaansa miellyttääkseen Hetaa ja saa vastaansa pieniä julmuuksia. Selän takana naureskelua, ilkeitä piloja, porukasta ulos jättämistä ja sen sellaista. Kun tarinaa lukee eteenpäin huomaa, että se jätti tyttöön syvät arvet. Yksinäisyys ja ulkopuolisuuden tunne kulkevat tytön mukana viimeiseen osaan asti.

"Ei siellä [hiuksissa] mitään hämähäkkiä ollutkaan."

Toisessa osassa ollaan yläasteella ja kertojatyttö ihastuu ensi kertaa. Poika on luokan kovis ja tyttöjen suosikki, kertojatyttö puolestaan se hiljainen opettajan lempioppilas. Tyypilliseen tapaan heidät laitetaan luokassa vierekkäin ja pikkuhiljaa he tutustuvat toisiinsa vähän paremmin. Kertojatyttö ei kuitenkaan uskalla kertoa ihastuneensa. Ainahan on olemassa se mahdollisuus, että hänelle nauretaan taas.

Viimeisessä osassa kertojatyttö on jo nuori, omillaan asuva nainen. Hän tutustuu hitaasti toisaalla asuvaan nuoreen mieheen ja tällä kertaa ihastus on vakavampaa. Tarinassa tavoitetaan hienosti ensirakkauden epävarmuus ja se, miten vaikea on uskaltaa. Tyttö pelkää edelleen liian paljon tai liian vähän jotain. Hän kehittelee mielessään skenaarioita siitä, miten asioiden pitäisi mennä, mutta eihän todellisuus ole koskaan samanlainen kuin fantasia.

Pidin paljon kirjan hiljaisesta, kuvakirjamaisesta piirrostyylistä. Vaalea kuvitus keskittyy kertojatyttöön ja kaikki epäolennainen on jätetty pois. Tekstiä on vähän, mutta sillä sanotaan paljon. Kivana lisänä teksti on myös Pauliina Haasjoen englanninkielisenä käännöksenä.

Kirjan tiedot:

Aino Louhi: Mielikuvitustyttö | Suuri Kurpitsa 2019 | 161 sivua | Kirjastosta

englanninkielinen käännös: Pauliina Haasjoki

Luettu myös mm.:

Kirjakaapin avain, Lastenkirjahylly, Nuorille ja naperoille

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2020 - 50. kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja [21/50]

* Popsugar Reading Challenge 2020 - a book with a pink cover [20/50]

Minna Rytisalo: Rouva C.

Tämä tapahtui vain kerran.

Nuori Mina, Miinu, Minna Johnson aloittaa opiskelut Jyväskylän seminaarissa vuonna 1863. Nuoret naiset ja miehet on tarkoitus kouluttaa siveiksi kansankynttilöiksi jakamanaa sivistystä tavallisen kansan pariin. Minnalle se on keino päästä pois kotoa ja pakoon naimakauppaa, jota isä hänelle suunnittelee. Kuvioihin astuu kuitenkin lehtori Canth, joka ei niinkään vie Minnalta jalkoja alta kuin osoittautuu mukavaksi ja samanmieliseksi mieheksi, jonka kanssa Minna voi kuvitella jakavansa elämänsä.

Sarjassamme niitä kirjoja, jonka kaikki ovat lukeneet jo. Luin Rytisalon esikoisteoksen eli Lempin näköjään nelisen vuotta sitten (niin se aika vierii!) ja pidin siitä kovasti. Olen aikonut lukea tämänkin kirjan ilmestymisestä asti, mutta sain aikaiseksi vasta nyt. No, hyvää kannatti odottaa.

Kirjassa kerrotaan siis Minna Canthin elämästä seminaarin aloittamisesta siihen asti, kun hän miehensä kuoleman jälkeen muuttaa Kuopioon. Pidin siitä, miten kirjassa kuvattiin arkea ja ihmissuhteita. Minnan paras ystävä koulussa on Flora, samanlaisesta yhteiskunnallisesta luokasta lähtenyt tyttö, ja hetken aikaa tytöt ovat kuin liimatut toisiinsa. Olikin surullista seurata miten ystävyys alkoi rakoilla ja miten Flora muuttui ajan kuluessa. Lähtötilanne oli sama, mutta tytöistä kasvoi hyvin erilaisia naisia. Suuri syy tähän oli se, millaisten miesten kanssa he menivät naimisiin.

Minnan rakkaus Ferdinand Canthia kohtaa kasvaa hitaasta ja varmasti vuosien aikana. Rytisalon polveilevan runollinen ja hidas kerronta oli omiaan kuvaamaan prosessia, jossa epävarma nuoripari kasvaa yhteiseen elämään ja rakkauteen. Pidin siitä, että vaikka rakkaustarinaan ei sisältynyt suurta draamaa, suuria tunteita oli senkin edestä. Pariskunnan rakkautta ei horjuttanut mikään, ei jyväskyläläisten paheksunta, eivät vuosien vieriessä muuttuvat vartalot, eivät Minnan vahvat mielipiteet ja uskallus sanoa ne ääneen.

Tällainen on avioliitto, tällainenkin: toinen tietää mitä toinen haluaa ja antaa sen hänelle, joskus tietää paremmin kuin itse tietäisi, ja niin kauan kuin niin on, käsi ojentuu kättä kohti ja ihminen toista. Tämän he tiesivät, ja että kuin sattuman oikusta heille oli käynyt hyvin.

(s. 254).

Oikeastaan ainoa asia, josta en kirjassa pitänyt, oli parin rivin kuvaus siitä, miten Saksan matkallaan Ferdinand osti palveluksia prostituoidulta. Se ei kertonut mitään olennaista miehestä ja odotin koko ajan, että sillä olisi jotain seurauksia. Tunnustus hääyönä tai myöhemmin? Sukupuolitauti? No ei sitten. Rytisalo kirjoitti tarinaan koko joukon pienia juttuja, jotka olivat merkityksellisiä myöhemmin (Minnan Floralle antama koru oli suosikkini), joten tämä jäi mielestäni irralliseksi ja tarinan kannalta kaikin puolin turhaksi hetkeksi.

Ihmissuhteiden ja rakkaustarinan lisäksi pidin myös siitä, miten Minna kasvaa nuoresta naisesta aikuisuuteen. Äitiys ei muuta häntä läheskään niin paljon kuin ympäröivä maailma. Minnalla on nuoresta saakka paljon mielipiteitä siitä, millainen maailman pitäisi olla etenkin naisten kannalta. Hän ei ensin löydä omaa ääntään, mutta onneksi tukena on hyvin valittu puoliso, jonka kanssa puhuessaan Minna oppii jäsentämään omia ajatuksiaan. Vaimona hän näkee asioita, joita ei nuorempana nähnyt tai vaikka näkikin, ei ainakaan ymmärtänyt näkemäänsä. Minulle kirjan vaikuttavin hetki oli kohtaus, jossa Minna käy vaivaismajassa ja näkee, miten kurjaa ihmisen elämä voi olla.

Minnan sisällä tuuli kaatoi puita ja lennätti oksia. Oli alkanut myrsky joka ei loppuisi milloinkaan.

(s. 218)

Eikä se loppunutkaan. Kirjassa kuvataan hienosti Minnan sisällä kiehuvaa raivoa ja sitä päättäväisyyttä, jolla hän yrittää muuttaa maailmaa. Minnalle auttaminen ei ole pelkkää kaunista puhetta ja sanahelinää vaan asioita, joita tehdään omin käsin ja vaikka vastavirtaan uiden. Mitä väliä sillä on, vaikka muut pitäisivätkin häntä naurettavana ja epänaisellisena? Minna tietää olevansa oikeassa.

Kirjan tiedot:

Minna Rytisalo: Rouva C. | Gummerus 2018 | 367 sivua | Omasta hyllystä

Luettu myös mm.:

Kirjojen kuisketta, Kirjapöllön huhuiluja, Luettua ja maistettua ynnä muut.

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2020 - 46. kirjassa on sauna [17/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2020 - 6. kirja, joka kertoo kirjailijasta [8/25]
* Popsugar Reading Challenge 2020 - a book that won an award in 2019 [16/50]
Kyseessä on Tulenkantaja-palkinto.
* Kirjahyllyn aarteet 2 [kirja 5]

Linda Olsson: Sisar talossani

Linda Olsson:
Sisar talossani
(En syster i mitt hus, 2016)
243 s.
Gummerus 2017
Suomennos: Anuirmeli Sallamo-Lavi
Omasta hyllystä

En osaa selittää, miksi minä tein sen.

Kohta viisikymppinen Maria asuu Espanjassa Costa Bravan rannikolla mukavassa talossa. Maria on tehnyt melkein totaalisen pesäeron perheeseensä vuosikymmeniä sitten ja nauttii nyt itsenäisestä elämästä leppoisassa pikkukaupungissa. Tai ainakin nauttisi jos hänen nuorempi sisarpuolensa Emma ei olisi tulossa vierailulle. Pari vuotta sitten Maria meni puolivahingossa kutsumaan Emman kylään ja se hetki on nyt käsillä. Maria pelkää Emman häiritsevän hänen elämäänsä ja ennen kaikkea kaivelevan esiin salaisuudet, joista Maria ei halua puhua.

Minähän en selvästikään ole tämän kirjan kohderyhmää ikäni tai elämäntilanteeni puolesta, mutta ymmärsin kyllä varsin hyvin Marian halun nauttia omasta rauhastaan. Olsson kuvailee ihanan idyllisen rannikkokaupungin, upean talon ja kauniit maisemat, ja minulle tuli ihan ikävä kesää tätä lukiessa. Kesää odotellessa hyväksyn myös lomamatkan tällaisiin maisemiin.

Täällä olin nähnyt elämäni kauneimmat auringonlaskut ja tähtitaivaan. En koskaan väsynyt tuijottamaan alapuolellani avautuvaa merenlahtea, jonka pinnan sävy ja väri vaihtuivat lakkaamatta. Valkoisten talojen rivistöt kohosivat satamasta jyrkälle rinteelle tuoden mieleen amfiteatterin. Rakennusten päättyessä vuorenrinne nousi ylös suojaavana muurina.

(s. 15)

Suurimman osan aikaa Olsson kirjoittaa vetävästi. Miljöökuvausten lisäksi pidin eniten siitä, kun Marian ja Emman annetaan vain olla läsnä sekä yksin että toistensa kanssa. Yhteiset vaellukset lähiympäristössä ja hetket viinilasin äärellä saavat sisarukset jos ei samalle aaltopituudelle niin ainakin katsomaan samaan suuntaan. Taustalla kummittelevat koko ajan lapsuus- ja nuoruusvuosien traumat välinpitämättömän äidin, äidin vaihtuvien miesystävien sekä Marian ja Emman edesmenneen sisaren kanssa. Hieman lähempänä menneisyydessä ovat sisarusten tahoillaan kokemat parisuhteet, jotka päättyivät onnettomasti eri syistä. Kaikki tämä näkyy Marian ja Emman nykyhetkessä, ja Olsson paljastaa pikkuhiljaa mistä kaikessa onkaan oikeasti kysymys.

"Meidän täytyy puhua Amandasta, Maria. Meidän täytyy tehdä se nyt kun vielä voimme."

(s. 136)

Siksipä onkin harmi, että en pitänyt valtaosasta kirjan dialogia lainkaan. Kun Maria ja Emma saavat puhua arkisista asioista, dialogi rullaa mukavasti. Heti kun aletaan herättelemään menneisyyden haamuja, dialogi muuttuu perättäisiksi ja puuduttaviksi monologeiksi. Se veti minut aina pois tarinasta, sai hyppimään sivut läpi pikavilkaisuilla ja ajattelemaan, että ei kukaan oikeasti puhu näin. Lisäksi tragediaa on loppupeleissä liian paljon. Kauhallinen synkistelyä sopi tarinaan hyvin, mutta sitten sitä alettiin lappamaan lapiolla eikä se enää tuntunut oikein miltään. Kohtuu kaikessa, angstissakin.

Luettu myös:

Kirja vieköön!, Elämä on ihanaa, Oksan hyllyltä ynnä muut

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2019 - 29. kirjassa nähdään unia [16/50]

* Kirjahyllyn aarteet [kirja 3]

Hilkka Liitsola: Herra Lumpeenkukka ja neiti Kuusenkerkkä

Hilkka Liitsola:
Herra Lumpeenkukka ja neiti Kuusenkerkkä
127 s.
Mäkelä 2018
Kirjastosta

Herra Lumpeenkukka on säntillinen herra, se on helppo huomata.

Siksipä hän ottaakin yhteyttä rakennusvalvontaan huomatessaan järkytyksekseen, että kaupungissa on iltataivaanvioletti talo. Sellainen kummallisuus on heti purettava. Vaan herrapa ei tiedäkään talon kuuluvan iloiselle neiti Kuusenkerkälle, joka rohkaisee herra Lumpeenkukkaa yrittämään uusia asioita...

Lainasin tämän ihan vain ja ainoastaan kirjan nimen vuoksi. Herra Lumpeenkukka ja neiti Kuusenkerkkä. Hymyilyttää jo kirjoittaakin se tähän. Siksipä olen nyt aivan ihastuksissani! Kirja on, no, ihastuttava. Kyllähän näitä tarinoita, joissa vilkas henkilö houkuttelee vakavamman ulos kuorestaan, on kirjoitettu ennenkin. Tämä kuitenkin hurmasi ihastuttavalla (se on niin osuva sana tälle!) kerronnallaan.

Nyt herra ohittaa aivan asiallisen mallisen, mutta neljällä eri värillä pystyraitaiseksi maalatun maalikaupan talon ja miettii, kuten joka päivä, ikinä ratkaisua keksimättä, onko talon kohdalla sopivaa myhäillä sen muodon vuoksi vai pitäisikö nyrpistää värin takia. Sitä tuumiessaan hän näyttää kovin huvittavalta, sillä hänen kasvoillaan on samaan aikaan sekä puolittainen myhäily että osittainen nyrpistys. Kun hän tajuaa sen, hän päättää nopeasti esittää, ettei mitään näekään.

(s. 6-7)

Pidin erityisesti siitä, että herra Lumpeenkukka ja neiti Kuusenkerkkä tapaavat toisensa ikään kuin matkan puolivälissä. Se, että herra Lumpeenkukka lakkaa miettimästä sitä, mitä muut hänestä ajattelevat, ei tee hänestä maagisesti eri ihmistä. Hänen lempivärinsä on oikeasti harmaa ja hän pitää siisteistä puvuistaan. Hän näkee pilvissä suorakulmion ja neiti Kuusenkerkän mielestä se on yhtä hienoa kuin neidin näkemät nenät ja muut hahmot. Koko kirjan kantavana teemana on nimenomaan se, että jokaisen pitäisi saada olla juuri sellainen kuin hän haluaa olla.

Pidin paljon ja yllätyin suuresti siitä, että jos eivät aivan kaikki niin ainakin suurin osa kirjan hahmoista oli naisia. Huomasin itsekin lukiessani, että miellän tietyt ammatit ns. miesten ammateiksi  iksi, että jos näistä ammatinharjoittajista julkisesti puhutaan, puhutaan käytännössä aina miehistä. Kun kirjassa mainittiin maalarimestari, puuseppä ja kaavoituspäällikkö, kuvittelin heidät automaattisesti miehiksi. Eivätpäs olleet eikä muuten ollut myöskään suuren purkukoneen kuljettajakaan. Ilahduin tästä ja se sai minut pohtimaan tarkemmin sitä, miten pääsisin eroon omista ikävän stereotyyppisistä oletuksistani. 

Jotenkin toivoisin, että aikuisten kaunokirjallisuudessakin uskallettaisiin tehdä enemmän jotain tällaista. Tuntuu hassulta sanoa tätä rohkeaksi vedoksi, mutta sitähän se on. Kuinka moni kirjailija pysähtyy miettimään tarvitseeko sen pienessä roolissa olevan postinkantajan tai leipurin olla aina mies? 

Ja lisään vielä, että kirjan onnellisessa lopussa sukunimiasia ratkaistiin vallan mukavasti ja modernisti sekin.

Luettu myös mm.:

Lastenkirjahylly

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2018 - 19. kirja käsittelee vanhemmuutta [45/50]

Hieman väljästi tulkiten, mutta a) nyt on joulukuun puoliväli ja haaste-epätoivon aika, ja b) tässä on luku sekä herra Lumpeenkukan että neiti Kuusenkärkän lapsuudesta. Näissä näytetään miten paljon kasvatus ohjaa lasta. Jos olet ympyrävanhempi, haluatko todellakin hioa neliölapsesta nurkat pois, jotta hänkin olisi samanlainen kuin sinä?

Dieter Hermann Schmitz: Kun sanat ei kiitä: suomalaisinta sanaa etsimässä

Dieter Hermann Schmitz:
Kun sanat ei kiitä:
suomalaisinta sanaa etsimässä
303 s.
Atena 2017
Kirjastosta

Joskus yksinkertaiset oivallukset vaativat eriskummallisia kokemuksia.

Olen joskus maailman aikaan lukenut Hermann Dieter Schmitzin edellisen romaanin, Täällä pohjoisnavan alla. Muistelin sitä sopivan kevyeksi tarinaksi, joten halusin lukea tämän uudenkin opuksen. Tämä paljastuikin oikein hyväksi sunnuntaikirjaksi. Sellaista sopivan leppoisaa ja hihityttävää ei-romanttista hömppää, jonka parissa viihtyi mainiosti muutaman tunnin.

Schmitz on siis Saksan Reininmaalta kotoisin oleva Tampereen yliopiston saksan kielen lehtori, joka asettui Suomeen monia vuosia sitten työn ja suomalaisen vaimon vuoksi. En väitä, että juuri hän olisi tämän kirjan pääosassa, mutta eräänlainen alter ego päähenkilö varmasti on. Pohjimmiltaan tarina on fiktiivinen, mutta mukana on epäilemättä iso siivu kirjailijan omasta elämästä. Se tästä niin hauskan tekikin: on aivan selvää, että huomiot suomen kielestä ja kahden maan kulttuurieroista on tehty rakkaudella pitkän ajan kuluessa.

Kirjan tarinassa on kaksi pääjuonta. Toisessa päähenkilö ja hänen tutkimusryhmänsä metsästävät suomalaisinta sanaa. Tätä varten on oma nettiportaalinsa, jonne ihmiset saavat jättää omia ehdotuksiaan. Näitä ja päähenkilön omia ehdotuksia kytketään sitten toiseen juoneen, päähenkilön perheen kahden kielen ja kulttuurin arkielämään. Huono lentosää ja yllättävä matkatoveri saavat hänet pohtimaan rakkautta ja sitä, miten hemmetin hankala Suomessa on kertoa toiselle rakastavansa tätä. Eihän sellaista voi sanoa perheelle aamukahvipöydässä ilman, että he epäilevät vähintäänkin aivotärähdystä. Päähenkilö asettaakin itselleen kolme tavoitetta: tehdä vaimo yhtä onnelliseksi kuin hääpäivänään, olla kahdelle lapselleen maailman paras isä, ja saada perheen vaativa kissa kuriin. Suomalaisia keinoja käyttäen toki etteivät he mene tolaltaan järkytyksestä.

Tarina kertoo siis kohtuullisen tavallisesta arkielämästä, jonka lomassa löydetään monien suomalaisten sanojen pohjimmainen merkitys sekä se perheenjäsenten keskeinen ja usein ääneensanomaton rakkaus. Himmeli, äkäpussi ja pakkoruotsi tavataan luonnollisissa ympäristöissään, sotaveteraani ja Santa Lucia tulevat tutuiksi hyvinkin koskettavilla tavoilla. 

Olennaista kirjassa ovat myös kommunikointivaikeudet, jotka eivät aina johdu kulttuuri- tai kielieroista. Ihmiset vain ovat erilaisia. Tiedätkö esimerkiksi sen ärsyttävän ihmisen, joka ei tarkoita pahaa, mutta jaarittelee ikuisuuksia vastaamatta silti koskaan kysymykseesi? Kaikkihan sellaisen tuntevat.

Olen yksinpuhelun suuri ystävä ja harrastan sitä erittäin mielelläni silloin harvoin, kun olen itsekseni kotona. Yksinpuhelussa on ainakin kolme hyvää puolta.

Ensinnäkin voin olla varma, että kuuntelen itseäni keskittyneesti. Toiseksi tiedän tasan tarkkaan, mitä tarkoitan. Ja kolmanneksi olen aina samaa mieltä kanssani. Kaikkeen tähän verrattuna kahden Homo sapiensin välinen kommunikaatio on erittäin häiriöaltista.

(s. 207)

Pidin siitä, miten jossain aiemmassa kappaleessa mainittu asia saattoikin tulla tärkeäksi myöhemmin sekä siitä, miten kirjavaa joukkoa päähenkilön tapaamat ihmiset olivatkaan. Sakista löytyvät niin yleisen saunan Runeberg, alapääjuttujen harras ystävä, kuin naapurin Puhaltajakin, tuo kirottu sunnuntairauhan rikkoja. Lopussa löytyy myös se suomalaisin sana, jonka joudutte kyllä selvittämään ihan itse kirjaa lukemalla.

Luettu myös mm.:
Kirja hyllyssä, Kirjat kertovat, Tuhansia sivuja ynnä muut

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2018 - 39. kirja on maahanmuuttajan kirjoittama [16/50]

Tommi Kovanen & Jenny Rostain: Kuolemanlaakso

Tommi Kovanen & Jenny Rostain:
Kuolemanlaakso
240 s.
Bazar 2017
Kirjastosta

Elämäni aivan alusta saakka olen ollut utelias, kiinnostunut ihmisistä, tapahtumista ja ympäristöistä.

Tästä kirjasta jäi paha mieli. Ei siksi, että se olisi huono, päinvastoin. Tarina on tosi ja tarina on rankka, ja täydellisen onnellista loppua ei ole luvassa. Ainakaan minä en voinut lukea tätä iloisella mielellä, joten en suosittele kevyeksi iltalukemiseksi. Muuten suosittelen kyllä. Tämä on niitä kirjoja, jotka saavat katsomaan maailmaa taas eri tavalla.

Kirja kertoo siis Tommi Kovasesta, entisestä Rauman Lukon puolustajasta. Hänen elämänsä mullistuu 26.1.2013. Luvassa piti olla ihan tavallinen peli Bluesia vastaan, mutta toisin kävi. Kovanen taklataan kovaa heti pelin ensi hetkillä. Hänen diagnoosinsa on aivotärähdys ja murtunut leuka, mutta vain koska lääkärit tunaroivat käsittämättömällä tavalla. Loppujen lopuksi paljastuu, että Kovanen sai iskusta pahan aivovamman, joka tuhoaa vähitellen hänen koko persoonallisuutensa.

Kyllä pisti vihaksi lukea tätä. On lääkäreitä, jotka eivät edes vaivaudu tutkimaan potilasta kunnolla. Jääkiekkoilija se on, niillähän on aivotärähdyksiä koko ajan. Särkylääkettä naamaan vain! Sitten on koko kiekkoliiga, joka heittää pelaajan junan alle omaa mainetta suojellakseen. Kyllä toki puutumme väkivaltaisuuksiin! Paitsi että emme oikeasti, saahan noita uusia pelaajia. Ai niin, ja emme me oikeasti mitään lahjoita hyväntekeväisyyteen vaikka niin väitämme. Tyhjä kuori tässä vaihtaa kättä kameroiden edessä.

Kovasen alamäkeä oli vaikea katsoa. Tarina on kerrottu kaunistelematta. Hän tietää itsekin miten alas vajosi kun aivovamma teki tuhojaan. Ennen kohteliaasta ja mukavasta miehestä tuli itsekäs ja tunteeton paskiainen kuin itsestään. Osaksi tähän vaikutti jääkiekkomaailman machokulttuuri. Mies ei ole heikko, mies ei voi myöntää, että nyt tarvitaan apua. Ja sitten ollaan yksin ja siinä pisteessä, että elämässä näyttää olevan vain yksi vaihtoehto, se viimeinen.


Vain harva ystäväni tiesi missä olin nyt. Tämä paikka ei kuulunut kiekkoilijan eläkesuunnitelmiin. Täältä ei lähetettäisi kotiin postikortteja, joisas lukee "hyvin menee". Tänne ei kuulunut yksikään ihminen, jos minulta kysytään - niin syrjässä inhimillisyydestä ja elämästä tämä paikka oli.

(s. 15-16)

Moision sairaalassa Kovanen kuitenkin viimein ymmärtää, että alamäen ei tarvitse päätyä hautaan. Että pohjalta voi kivuta ylöskin. Aivovamma on tullut ja pysyy, mutta sen kanssa voi oppia elämään. Apua voi pyytää, anteeksi ei ole pakko antaa.

Kirjan loppu on toiveikas ja se sentään piristää mieltä. Muuten minun tekee edelleen mieli ottaa tiettyjä kirjassa mainittuja miehiä niskasta kiinni ja ravistaa niin, että tuntuu. En ole millään tavalla perehtynyt jääkiekon maailmaan, mutta noin epäreilua peliä en odottanut.

Tämä tarina erottuu niistä tavallisemmista urheilutähtien sankaritarinoista kuin salmiakki vaahtokarkkipussista. Hyvällä tavalla. Näin ei pitäisi käydä kenellekään, mutta se voi kuitenkin sattua kenelle vain.


Luettu myös mm.:
Kirjat kertovat, Merjan kirjasto

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 36. elämäkerta tai muistelmateos [41/50]

Päivi Storgård: Olet valaissut minun tietäni: presidenttien puolisot

Päivi Storgård:
Olet valaissut minun tietäni:
presidenttien puolisot
200 s.
Kustantamo S&S
Kirjastosta

Että kitsas elämä suo minulle niin täyden onnen, tämä mies vie minut satumaisiin oloihin, kauniiseen kotiin, jossa saan emännöidä ja josta käsin saan palvella ainakin välillisesti koko maatani.

Nyt on vähän sellainen olo, että täytyy oikein hävetä sitä, miten vähän tiedänkään presidenttiemme puolisoista. Ei niin, että presidenttitrivianikaan olisi mitenkään loistavaa, mutta vielä vähemmän tiedän naisista ja miehestä heidän takanaan. Päivi Storgårdin kirja on vetävästi kirjoitettu tiivistelmä yhdestätoista ihmisestä, joilla on ollut tärkeä tehtävä maamme historiassa.

Pienet elämäkerrat etenevät kronologisesti Ester Ståhlbergista Jenni Haukioon. Pidin eniten kirjan alkupuolesta, jossa käsiteltiin enemmän rouvien henkilökohtaistakin elämää. Niissä kerrottiin mistä oloista kukin nainen oli lähtenyt ja millainen hän henkilönä oli. Enpäs tiennytkään, että Ellen Svinhufvud suhtautui maatilan töihin palavalla intohimolla tai että Gerda Ryti uskoi spiritualismin mukaisiin henkiolentoihin. Loput, vielä elossa olevat presidenttien puolisot käsiteltiin vähän niin kuin käsivarren mitan päästä. Oletettavasti siksi, että he tosiaan ovat edelleen maisemissa ja arvostavat yksityisyyttään. Annetaan heille se.

Kronologiasta oli sekin ilo, että presidenttien puolisoiden velvollisuuksien muuttumista oli helppo seurata. Aika muuttuu ja niin muuttuivat tehtävätkin. Maamme alkutaipaleella puolisot olivat maamme äitejä, enemmän tai vähemmän vakaita rouvia, joiden elämäntehtävä oli tukea aviomiestään. Alusta alkaen rouvien tehtävänä oli näyttää nätiltä ja viihdyttää vieraita kutsujen merkeissä. Kuulostaa ehkä pinnalliselta, mutta itse asiassa se oli varsin vakavaa puuhaa ja vaikutti poliittiseen ilmapiiriinkiin. Se, mitä en tiennyt ja mistä nyt tunnen jopa ylpeyttä oli se, että niin monet lapsiin ja lastensuojeluun liittyvät asiat ja yhdistykset ovat näiden henkilöiden alulle panemia ja tukemia. Eivät he hyödyttömiä koristeita ole koskaan olleet.

Nykyaikaa lähestyttäessä tilanne muuttuu sikäli, että puolisoilla on jo muutakin elämää kuin puolisona olo. On omia ammatteja ja kiinnostuksen kohteita, unelmia ja tavoitteita jotka eivät aina käy yksiin presidenttien mukanaan tuoman taakan kanssa. Jostain on aina pakko luopua, mutta nykyään kuitenkin vähemmän kuin ennen. Jenni Haukion elämä on Jenni Haukion, Ester Ståhlbergin elämä oli maan ja presidentin.

Nämä elämäkerrat olivat nopeaa ja mukavaa luettavaa. Tai ehkä mukava on väärä sana, koska ei näiden sisältö kevyttä ollut. Milloin oli sota, milloin vaikea aviomies, milloin uupumus ja masennus. Jokainen puoliso kuitenkin jatkoi sinnikkäästi vastoinkäymisistä huolimatta ja eikö se ole sitä perisuomalaista sisua jos mikä?

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2017 - 1. kirjan nimi on mielestäsi kaunis [39/50]

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan Suomi

Tuomas Kyrö:
Mielensäpahoittajan Suomi
277 s.
WSOY 2017
Kirjastosta

Taas saamme avata uuden säästötilin.

Ei juhlavuotta ilman Mielensäpahoittajaa, tietenkään. Lähdin lukemaan kirjaa taas hyvin skeptisenä. Mielensäpahoittaja ei ole enää kirja, se on tavaramerkki, jolla lypsetään rahaa kunnes venyneet utareet osuvat maahan. Tästä mainitsin viime vuonnakin kun luin Miehen työt ja tässä sitä taas ollaan kirja kädessä. No, hyvähän sitä toki on lypsää toimivaa ja tuottavaa lehmää. Hyvää ja kylmää maitoa tämä on.

Mielensäpahoittajan Suomessa palataan kaunokirjallisuuden äärelle ja Suomen juurille. Kirjassa on sata Mielensäpahoittajan kertomaa tarinaa, yksi jokaiselle vuodelle ja vuoden tapahtumia koskemaan. Toisinaan tarinat liittyvät suoraan Mielensäpahoittajan omaan elämään, toisinaan ne taas ovat vuodatuksia hänelle (ja meille) tärkeistä aiheista. Kehyskertomuksena Mielensäpahoittaja kertoo tarinoita pojantyttärelleen, joka on kirjoittamassa ylioppilaaksi.

Suomen historian ohella tätä lukiessa tutustuu mieheen itseensä. Tämä on Mielensäpahoittajan elämäkerta ja tykkäsin hänen tarinansa lukemisesta. Pitkään elämään mahtuu pieniä iloja ja syviä suruja, joista kaikista ei vain pääse yli. Pidin siitä, että Mielensäpahoittajan elämä oli ihan tavallinen ja kun jotain epätavallisempaa tapahtui, se nyt vain tapahtui. Ei se Kekkosen vierailu verstaalla niin merkittävä tapahtuma ollut, että siitä olisi kannattanut kenellekään kertoa.

Kyrö kirjoittaa tutulla kuivalla huumorilla, joka uppoaa minuun kuin veitsi voihin. Sillä voi kertoa ne vaikeatkin asiat tekemättä niistä aivan sysimustia. Oma suosikkini koko kirjassa oli Mielensäpahoittajan ja Likan lämmin suhde. Sukupolvien kuilusta huolimatta heillä on paljon yhteistä ja kummallakin on annettavaa toiselle. Järki-ihmisiä molemmat.

Likan mielestä suunnitelmani kuulosti huimausaineiden vaikutuksenalaisina tehdyltä. Kyllä on maalaisen järjen vaikutuksen alaisena tehty.

(s. 54)

Kirjan viimeinen kappale oli tarkasti suunniteltu tiristämään tunteiden viimeisetkin pisarat ulos ihmisestä. Kyllä minä niin mieleni pahoitin kun se siinä onnistui.

Luettu myös mm.:

Kirjakaapin avain, Kirjan vuoksi

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2017 - 8. Suomen historiasta kertova kirja [25/50]

Sarri Nironen: Tähdenpeitto

Sarri Nironen:
Tähdenpeitto
129 s.
WSOY 2012
Kirjastosta

Riinan silmät rävähtävät auki.

Tämä kirja sattui käsiini vahingossa kun perkasin kirjastomme hyllyjä. Kirjalla on kiinnostava nimi ja kerrankin takakansiteksti on kutsuva, ei raivostuttava tai luotaantyöntävä, ja lainasin kirjan sitä sen suuremmin selaamatta. Pieni opus meni yhdessä illassa vaikka muuten lukujumitankin edelleen.

Kirja kertoo kaksi tarinaa, jotka lomittuvat muutamana pienenä ohikiitävänä hetkenä. Helsinkiläiset Riina ja Joona ovat kirjoittamassa ylioppilaiksi. Riina asuu kaksin alkoholisti-isänsä kanssa, työskentelee ja joskus yöpyykin kahvilassa, ja on vailla suuntaa. Joonalla on vanhemmat ja selloa soittava pikkusisko, etäsuhde tyttöystävään ja alustava suunnitelma loppuelämälleen. Eihän tämä olisi tarina eikä mikään jos mikään ei muuttuisi sen kuluessa.

Minulla on vähän kaksijakoiset fiilikset kirjan suhteen. Se ei ollut huono. Tykkäsin Nirosen lyyrisestä kielestä ja siitä Helsingistä, jonka hän maalaa Riinan ja Joonan kautta. Tai oikeastaan kahdesta Helsingistä, kaupunki kun näyttää kovin erilaiselta kahden nuoren silmin katsottuna. Tykkäsin myös päähenkilöiden suhteista heille läheisiin ihmisiin. Riinalla on paras ystävä Juulia, jonka kanssa näpistellään kaupasta ja puhutaan runoudesta. Joonalla on kavereita, mutta ei ystäviä. Joonan perhe on kiiltokuvamaisen täydellinen, mutta todellisuudessa vanhempien suhde lapsiin on etäinen. Riinan isä taas, no.

Isä on ihan hyvä isä, vaikka ei osaakaan olla kovin hyvä saati isä.

(s. 52)

Kuitenkin kirjasta jäi vähän keskeneräinen ja sanotaan nyt vaikka haihatteleva kuva. Riinasta ja Joonasta ei kuitenkaan saanut niin tiukkaa otetta kuin olisin toivonut. Tarina nojaa vahvasti kauniiseen kieleen, ei niinkään sisältöön. Ei se hirveästi näin lyhyessä kirjassa haitannut, mutta pitemmässä sen olisi huomannut todella selvästi.

Kuitenkin, mielenkiintoinen kirja ja kiva kesälukeminen!

Luettu myös:

Kirsin kirjanurkka, Lumiomena, Morren maailma ym.

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2017 - 14. valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella [17/50]

Sesse Koivisto: Tapiiri sohvapöydän alla

Sesse Koivisto:
Tapiiri sohvapöydän alla
258 s.
Myllylahti 2016
Kirjastosta

Tämä kirja kertoo villieläimistä, jotka syystä tai toisesta ovat joutuneet ihmisten kotihoidokeiksi.

Ällistyttävä kyllä en ole koskaan lukenut Sesse Koiviston eläinkirjoja, ja suoraan sanoen minulla ei ollut minkäänlaista mielikuvaakaan hänestä. Yleensä olen paremmin kartalla eläintarinoiden kirjoittajista. Tämä lähti mukaani sikäli sattuman kautta, että eräs kirjaston asiakas palautti kirjan suoraan minulle kehujen kera. Muuten olisi voinut mennä vieläkin ohi, mutta pitihän se nyt lainata. Kannessa on vielä söpö tiikerikin, joka on kyllä hivenen outo valinta kun kirjan nimi on kuitenkin Tapiiri sohvapöydän alla, ei Tiikerinpentu puskassa.

Sesse Koivisto siis oli Korkeasaaren eläintarhan pitkäaikaisen johtajan Ilkka Koiviston vaimo, ja pariskunta lapsineen asui pitkään Korkeasaaressa. Kirjan tarinat sijoittuvat osapuilleen 1960-1980-luvuille, jolloin elämä ja eläintarhan meno oli hyvinkin erilaista kuin tänä päivänä. Ilkka Koiviston aikana Korkeasaaresta poistettiin kokonaan kotieläimet, koska hän halusi eläintarhasta uhanalaisten eläinten turvapaikan edistämään lajien lisääntymistä.

Koivisto tuo kirjassa monta kertaa esiin sen, miten lapsenkengissä etenkin eksoottisten eläinten hoitaminen oli. Monet sairaat eläimet kuolivat, koska kukaan ei tiennyt niistä tarpeeksi osatakseen hoitaa niitä. Korkeasaaressa ei ollut ympärivuorokautista hoitoa sairaille ja orvoille poikasille, joten Koivistot toivat työt kirjaimellisesti kotiinsa. Tapiiri oli sohvapöydän alla samasta syystä kuin tiikerinpentu puskassa: ne tuotiin Koivistojen omaan kotiin jatkuvan hoidon ja valvovien silmien alle. Tarkoitus ei ollut kesyttää niitä tai tehdä niitä lemmikkejä, vaan antaa niiden kasvaa kunnes ne olivat tarpeeksi vahvoja ja vanhoja palatakseen luontoon tai eläintarhaan. 

Samanlaista työtä tekivät muutkin eläintarhojen johtajat ja muut työntekijät ympäri maailmaa. Kirjassa onkin juttuja myös Koivistojen ulkomaalaisten kollegoiden erikoisista kasvateista. Oma suosikkini näistä tarinoista kertoi Zürichin eläintarhaan syntyneestä Patricia-leopardista, jonka ystävyys kasvattiemonsa rouva Frieda Hebsackerin kanssa kesti 20 vuotta.

Kirjassa on paljon hauskoja tarinoita, mutta myös niitä onnettomia loppuja. Kaikkia pieniä eläimiä ei pystytty pelastamaan ja oli surullista lukea etenkin poikasten ennenaikaisista kuolemista. En tiedä miten Koivistot kestivät niitä itkemättä itseään uneen joka ilta, mutta ehkäpä ammattilaiset osaavat ottaa enemmän etäisyyttä asiaan kuin minä. No, onneksi kirjassa oli kuitenkin enemmän iloja kuin suruja. Kun kotieläimet vaihtelevat tapiirista tiikeriin ja kuningasboaan, kommellukset ovat väistämättömiä. Milloin eläimet olivat hukassa, milloin säikyttelemässä vieraita. Olipa vähälle sekin, ettei jääkarhu Misha puraissut Sylvi Kekkosta pohkeeseen.

Kaiken kaikkiaan vallan viihdyttävä ja opettavainenkin kirja! Koivisto mainitsee useaan otteeseen sen, että eksoottiset ja erikoiset eläimet eivät normaaleissa olosuhteissa sovi missään nimessä lemmikeiksi. Tämän luulisi olevan itsestäänselvä asia, mutta sitten sitä törmää otsikoihin lemmikkialligaattoreista ja miettii, että "miksi???".

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2017 - 41. Kirjan kannessa on eläin [6/50]

Takashi Hiraide: Kissavieras

Takashi Hiraide:
Kissavieras
(Neko no Kyaku, 2001)
157 s.
S&S 2016
Kirjastosta

Aluksi ne näyttivät ajelehtivilta pilven hahtuvilta.

Tämä on ollut lukulistallani käännöksen ilmestymisestä asti, mutta enpä ole koskaan päässyt listassa tähän asti. Nyt kuitenkin löysin tämän kirjastosta juuri sopivaan viime hetken lukuhaastepaniikkiin. Sainpahan luettua! Alun perin tämä kiinnosti, koska a) kissa-asiaa ja b) niin kaunis kansi. Suorastaan rakastan tuota kansikuvaa, se on yksinkertaisuudessaan aivan ihastuttava.

Kirja siis kertoo kolmekymppisestä japanilaispariskunnasta, joka muuttaa tarinan alussa uuteen osoitteeseen uuden alun toivossa. No, työhönsä kyllästynyt mieskertoja sitä uutta alkua halajaa, ja vaimo lähinnä huokaa syvään ja lähtee mukaan. Kaikenlaiset lemmikit on kielletty uudessa kodissa, mutta onneksi naapurit ottavat kissan. Tämä pieni ihanuus alkaa vierailla myös pariskunnan luona ja tuo yllättäen iloa molemmille.

En oikeastaan ole lukenut paljoakaan japanilaista kirjallisuutta (mangaa kyllä), joten tämä oli uusi aluevaltaus siinä mielessä. Lukukokemus olikin varsin mielenkiintoinen. Huomasin oikeastaan vasta tarinan lopussa, että ketään ihmistä ei taidettu nimetä. Ei pariskuntaa, ei heidän ystäviään, ei vuokraemäntää. Vain kissoilla on nimet. Onkohan tämä kirjailijan oma tyyli vai yleistä japanilaiselle kirjallisuudelle? Jälkikäteen ajatellen ratkaisu toimi loistavasti ja kirjan intiimi tunnelma tuntui vieläkin läheisemmältä.

Pidin valtavasti siitä, että sain kirjan kautta pienen kurkistuksen japanilaiseen arkipäivään. Mitään ei osoiteltu tai selitetty, koska alkuperäisteoksen lukijat eivät tietenkään sellaista kaivanneet. Totta kai pariskunta osallistuu juhlapäivien viettoon juuri kuten he tekevät, sänky on kaapissa päivisin ja levitetään öisin lattialle, ja toimistotyön tekijän on pakko käydä juopottelemassa työkavereiden kanssa. Tarinan maailmaan ja kulttuuriin oli helppo upota sen henkilöiden kautta. Pidin kirjan pariskunnasta ja oli hauska seurata miten heidän arkensa muuttui kissavieraan myötä. Chibi oli kerrassaan suloinen ja kissamaisen omalaatuinen.

Päivisin luumupuiden terälehdet takertuivat Chibin selkään sen leikkiessä puutarhassa, joka oli alkanut versoa kevään elinvoimaa ja kaaosta. Kissa nuuhki liskoja ja huitoi tassullaan kukkakärpäsiä.

Se saattoi ampaista puuhun ja muuttua salamaksi. Ukkosen vasama laskeutuu yleensä alhaalta ylös, mutta tämä salama kkohosikin alhaalta ylös.Chibi nousi persikkapuuhun sähköimpulssin lailla, ja vaimoni kuvasi muistiinpanoissaan sen leikkaavan terävästi kuin salaman kärki tai opastavan salamaa. Siltä se tosiaan näytti.

 (s. 80)

Mutta se kirjan loppu! Ei saa jättää tarinaa auki tuolla tavoin! Etenkään kissatarinaa, toivottavasti en nyt mieti yöhön asti mikä totuus olikaan...

Luettu myös mm.:

Lumiomena, Kirjanurkkaus, Elämä on ihanaa ym.

Haasteet:

* Kirjavat kissat [kolmas kirja]

* Helmet lukuhaaste 2017 - 43. kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään [4/50]

Minna Rytisalo: Lempi

Minna Rytisalo:
Lempi
234 s.
Gummerus 2016
Kirjastosta

Mutkasta hänet näkee jo hyvin, sieltä hän tulee, lähemmäs, selkeämmäksi, vielä lähemmäs, tänne päin, kävelee iso matkalaukku kädessään, pysähtyy ja laskee laukun maahan, se ei ole painava, sen näkee siitä miten se heilahtaa.

Kesällä ei tullut luettua paljon mitään, koska oli niin paljon muutakin tekemistä. Sääli toki sinänsä, mutta näillä leveysasteilla on monta pimeää kuukautta aikaa uppoutua taas tarinoiden maailmaan. Toivottavasti lukuputki nyt aukesi tällä Minna Rytisalon Lempillä. Ainakin se vei mainiosti mukanaan, en malttanut jättää tätä kesken vaan luin koko kirjan yhdeltä istumalta.

Tapahtumat sijoittuvat Lapin sodan aikaan, mutta kirja ei kuitenkaan ole sotakertomus. Oikeastaan se on psykologinen romaani, kertomus yhdestä naisesta, Lempistä, joka ei kuitenkaan koskaan puhu omalla äänellään. Viljami nai kauniin rovaniemeläisen kauppiaantyttären ja vie tämän vaimokseen pieneen maalaistaloon. Kaupunkilaisnuorikon avuksi palkataan Elli, joka kiehuu mustasukkaisuudesta ja vihaa salaa emäntäänsä. Toisaalla Lempin jälkeen jää hänen nuorempi kaksoisiskonsa Sisko, joka monien muiden tavoin ihastuu saksalaiseen sotilaaseen.

Tarina olikin ihan erilainen kuin oletin, hyvällä tavalla. Olin saanut sellaisen kuvan, että kyseessä on sellainen tyypillinen kolmiodraama. Kaksi naista ja mies, joka pettää vaimoaan piikatytön kanssa. Jos työkaverini ei olisi lukenut tätä ja sanonut hyväksi, olisin saattanut jättää lukemattakin, koska tuollainen triangeli ei ole suosikkiluettavaani. Mutta siis, tarina paljastuikin toisenlaiseksi!

Olikin kiinnostava nähdä millainen kuva Lempistä muodostui kolmen erilaisen sivustakatsojan kautta. Viljamille hän on ihana, täydellinen vaimo, niin kaukana miehen yläpuolella kaupunkilaistapoineen. Lempi tekee talosta taas kodin. Ellille Lempi on ylemmyydentuntoinen ämmä, avuton kaupunkilaisakka, joka vei Ellille tarkoitetun paikan Viljamin talosta. Siskolle Lempi on se huoleton isosisko, jonka perään piti aina katsoa, mutta jonka rohkeus innoitti Siskoa läpi tämän elämän. Samalla kun kolmikko pohtii Lempiä, he kertovat oman elämäntarinansa.

Kirjan ainoa heikkous oli sen loppu. Tätä on vähän vaikea selventää ilman juonipaljastuksia, mutta yritetään. Lukija tietää miten tarinassa kävi, mutta ainakin minä jäin kaipaamaan sen kuvaamista. Ihan viimeisessä kappaleessa viitataan tapahtumaan, joka olisi minun mielestäni ollut hyvä kirjoittaa auki. Se, ja Ellin tarinan loppu. Nyt tähän jäi vähän keskeneräinen tuntu.

Mutta muuten tämä oli todella vaikuttava esikoisteos. Toivottavasti Rytisalo kirjoittaa lisääkin!

Luettu myös mm.:

Luettua elämää, Eniten minua kiinnostaa tie, Mari A:n kirjablogi ynnä muut

Haasteet:

* Reading Challenge 2016 - 05. a book set in your home state [19/40]

Ina Westman: Syliin

Ina Westman:
Syliin
208 s.
Kosmos 2016
Kirjastosta

Vasta jälkikäteen hän ymmärsi ettei tiennyt kenenkään nimeä.

Esikoiskirjailija Ina Westman kirjoittaa tässä antaumuksella äitiydestä, synnytyksestä, lapsenkaipuusta ja arjen pyörittämisestä lapsiperheessä. Pistää miettimään miksi ihmeessä minä tämän luin kun mikään noista ei ole millään tavalla omaa elämääni koskettava asia. Uteliaisuus, kirjaa selatessa huomattu kaunis kieli ja sujuva kerronta, omalta mukavuusalueelta poistuminen. Ei kirjan sisällön tarvitse koskettaa omaa elämää ollakseen kiinnostava ja antoisa lukukokemus.

Tarinan kantavana voimana ovat siis nuo luettelemani asiat. Takakansitekstin perusteella odotin tarinan keskittyvän vaikeiden raskauksien osastolle 42, jossa erilaiset äidit kohtaisivat sydäntäsärkevissä tunnelmissa. Ei tämä ihan sellainen tarina ollutkaan. Alkutilanne on kyllä tuo osasto, jossa odottavat äidit Maija ja Iida kohtaava. Sitten tarina leviää heidän lapsiinsa ja muihin heidän tuntemiinsa naisiin. Episodimainen kerronta ei ollut kronologista, mutta aikahyppelyyn tottui pian eivätkä eri kertojat eri ajoissa enää hämmentäneet.

Kirjan juonesta onkin vaikea kertoa sen enempää paljastamatta jotain juonenkäännettä! Tarina on sekä synkkä että toiveikas. Kaikilla ei ole onnellisia loppuja ja tragedioita on yhtä monenlaisia kuin on naisiakin. Yksien surut ovat pieniä, toisten taas musertavan suuria. Tarina ei anna vastauksia kaikkiin esittämiinsä kysymyksiin, koska elämä ei vain ole niin helppoa ja suoraviivaista. Eniten kerrotaan Iidasta ja Maijan tyttärestä Stiinasta, joiden elämät risteävät monella tavalla, useimmiten toisten ihmisten kautta. 

Sen voisin kyllä paljastaa, että tässä kirjassa petetään kumppaneita oikein urakalla. En itse tykkää yhtään pettämistarinoista ja pettäjän pisteet laskevat aina absoluuttisen nollapisteen tienoille. Hyvin usein jätän kirjan kesken kun en vain halua lukea sellaisesta hahmosta yhtään enempää. Pidin kuitenkin tämän kirjan kerronnasta niin paljon, että halusin lukea sen loppuun saakka. 

Eihän me osata mitään, hän ajattelee. Ei tiedetä tuosta mitään. Kuka se on, mitä se haluaa. Apua.

Mytty hengittää heistä huolimatta. Silti vain heidän avullaan se on kiinni elämässä - miten tällainen vastuu annetaan ihmisille tutkimatta ja kyselemättä? Että kuka tahansa saa synnyttää ja tuoda uuden ihmisen kotiin, se tuntuu äkkiä täysin käsittämättömältä tässä holhousyhteiskunnassa. Maailman huono-osaisten vauvojen paino laskeutuu hänen päälleen ja tekee hengittämisestä raskasta.

(s. 22-23) 

Kaiken kaikkiaan kirjan keskiosa oli mielestäni hieman heikompi kuin sen alku ja loppu. Tämä on toki selvästi makuasia: keskelle vain ei ollut valikoitunut niitä minua enemmän kiinnostavia episodeja. Enemmän tässä oli kiinnostavaa ainesta kuin mitenkään tylsää tai yhdentekevää. Ne heikommatkin olivat kokonaisuudelle tärkeitä ja koskettavia.

Mutta siis, suosittelen! Tarina upposi sellaiseenkin, jolle aihe sinänsä ei ole mitenkään sydäntä lähellä. Toivottavasti Westmanin kirjallinen ura jatkuu, tämä oli sen verran lupaava esikoisteos, että lukisin mielelläni lisääkin.

Luettu myös mm.:

Kulttuuri kukoistaa, Kirja ja kuppi kuumaa, Kirjakirppu jne.

Haasteet:

* Kesäbingo - kirja jonka nimi on yksi sana

Enni Mustonen: Ruokarouva

Enni Mustonen:
Ruokarouva
430 s.
Otava 2016
Arvostelukappale kustantajalta

- Kirsti! Kirsti, hoi!

No niin, tämä siis on se ensimmäinen saamani arvostelukappale. Kiitoksia paljon, Otava! Olen odottanut tätä kuin kuuta nousevaa siitä asti kun näin tämän kirjakatalogissa. Ruokarouva jatkaa Ida Erikssonista kertovaa Syrjästäkatsojan tarinoita-sarjaa. Tämä on sarja neljäs osa ja siitä johtuen tässä tekstissä on juonipaljastuksia sarjan edellisiin osiin. Tästä pitäisi puhua erittäin ympäripyöreästi niiden välttämiseksi. Jos et ole jo lukenut sarjaa, suosittelen sitä lämpimästi! Mustonen kuvaa mainiosti historiallista arkielämää ja siinä sivussa lukija tutustuu Sibeliukseen, Topeliukseen ja muihin saman ajan kulttuurihenkilöihin. Jos olet lukenut sarjaa, mutta et tätä osaa, en usko tämän bloggauksen pilaavan lukukokemustasi.

Yllättäen tarina alkaa monta vuotta sen jälkeen mihin Emännöitsijä päättyi. Idan ja Albert Edelfeltin tytär Kirsti on jo kahdeksan ja kaikki ovat siinä uskossa, että Ida jäi traagisesti leskeksi ennen lapsensa syntymää. Nuori "leskirouva" on työskennellyt erakkoprofessorin taloudenhoitajana, mutta miehen kuoltua hänen pitäisi löytää uusi pesti. Onneksi professori kuitenkin jättää Idalle huomattavan perinnön. Tämä mahdollistaa paluun Suomeen ja oman täysihoitolan perustamisen Albergaan. 

Arvatkaapa, mistä ilahduin vallan suunnattomasti? Emännöitsijän(kin) kohdalla valittamani kieliongelma oli melkein kokonaan poissa! Kömpelöitä "ensin repliikki ruotsiksi, sitten käännös suomeksi"-kohtia ei ollut kovinkaan montaa, ja siksi nekin melkein katosivat tekstiin. Minusta tämä oli suuri parannus. Mustonen kirjoittaa muuten niin sujuvasti, että minua ihan harmitti jumittua käännöskömpelyyksiin. Nyt lukeminen kävi kuin leikki ja ahmin kirjan yhdessä illassa.

Kirja kattaa varsin sotaisat vuodet 1914-1918 ja siinä on oikeastaan kaksi päällekkäistä tarinaa. Yhdessä kerrotaan täysihoitolan perustamisesta ja sen arjen pyörittämisestä, toisessa ensimmäisestä maailmansodasta ja Suomen sisällissodasta. 

Täysihoitolan perustaminen oli mielenkiintoista luettavaa ja Idan unelmat siitä epäitsekkäitä ja toiveikkaita. Hän halusi tyttärelleen pysyvän kodin ja helpomman elämän kuin itsellään. Tämän olisi pitänyt toteutua täysihoitolan myötä. Valitettavasti monivuotinen sotiminen toi jatkuvaa pelkoa ja köyhyyttä. Vuokraa oli vaikea nostaa kun tiesi, että vuokralainen ei voinut maksaa enempää. Kirjassa kuvataankin paljon sitä, miten vaikea tilanne yhdistää toisilleen tuntemattomia ihmisiä. Myönnytyksiä tehdään puolin ja toisin, ja epävarmassa tilanteessa pidetään huolta niistä joista pystytään. Minusta oli erityisen hupaisaa lukea miten täysihoitolan talonmies Iisakki huolehti siitä, että Idan huusholli sai aina tarvitsemansa vaikka sitten mustan pörssin kautta. Tällainen arjesta selviytyminen ja arkiaskareet olivatkin mielestäni parasta kirjassa. Idan silmin katsottuna mikään ei tunnu erityisen vanhanaikaiselta vaan ihan normaalilta osalta hänen elämäänsä.

Se toinen tarinan puoli onkin sitten sotaisampi. Oli sota mikä hyvänsä ja sotajoukot keitä hyvänsä, kotijoukot joutuvat aina kärsimään. Täysihoitolaa penkovat niin neuvostosotilaat kuin omatkin, eikä heidän toimintatavoissaan ollut Idan kannalta mitään eroa. Molemmat ovat yhtä pelottavia ja säälimättömiä. Sotatoimet tulevat vaarallisen lähelle Idan huushollia senkin vuoksi, että hänen tietämättään täysihoitolaan on majoittunut jääkäriliikkeen värväreitä. Ida ei paljoa perusta politiikasta, mutta sitäkin tärkeämpää hänelle on pitää läheiset ihmiset turvassa. Valitettavasti tämä ei aina onnistu ja täysihoitolaankin mahtuu sodan tuomia menetyksiä.

Pitää vielä mainita se, että olipas ihanaa kun lukuharrastus tuotiin tässäkin kirjassa niin selvästi esiin! Kirsti on ahkera lukija ja saakin Idalta joka joulu uuden kirjan. Kyllä se vähäsen hymyilytti kun näiden kirjauutuuksien nimiä mainittiin, sen verran tuttuja ne olivat. 

Summa summarum, tämä oli miellyttävää luettavaa. Idan kasvua pienestä paimentytöstä itsenäiseksi liikenaiseksi on ollut mukava seurata. Mustonen on punonut suuret historialliset tapahtumat ja pienen ihmisen elämän saumattomasti yhteen. Ida perheineen ja ystävineen tuntuu ihan oikeilta henkilöiltä, joita toki jotkut heistä ovatkin. Maltan tuskin odottaa seuraavaa osaa!

Luettu myös:

Kasoittain kirjoja

3 x kotimaista sarjakuvaa

Luinpa tosiaan pitkästä aikaa useamman sarjakuvauutuuden. Päätin lykätä ne yhteen juttuun sen sijaan, että kirjoittaisin kaikista erikseen. Näistä ei kuitenkaan loppujen lopuksi ollut yhtä paljon sanottavaa kuin kauno- tai tietokirjallisuudesta yleensä on. Enpä huomannut ennen kuin tätä kirjoittaessani, että sarjakuvat ovat eri kustantajilta. Kyllä se mieltä lämmittää huomata, että suomalaista sarjakuvaa tulee markkinoille monelta suunnalta.

Anni Nykänen:
Mummo 4
104 s.
Sammakko 2016
Kirjastosta

Anni Nykäsen Mummo on vain niin kerta kaikkisen ihana hahmona, että odotan jokaista uutta albumia ja nettisivupäivitystä kuin kuuta nousevaa. Mummossa on vauhtia ja asennetta, ja vaikka ikä painaakin niin jalka nousee ja potkukelkka kulkee.

Pidän todella paljon Nykäsen piirroksista. Mummo ja muut sarjan hahmot ovat kauniin yksinkertaisesti piirrettyjä ja jotenkin sulavalinjaisia. Kaikki vaikuttaa kodikkaan pullealta vaikka kaikki hahmot eivät pyöreitä olekaan. Tämän albumin takakannessakin on niiiiiiiin söpö kuva Kissistä ja samanmuotoisesta kahvakuulasta. Pidän paljon kuvien varjostuksista ja siitä, miten tapahtumat pursuavat välillä ruuduista yli.

Tämän albumin suosikkistrippini oli se, jossa Mummo saa vakavan itseaiheutetun urheiluvamman eli kaksi mustaa silmää hypätessään hyppynarua. Ei ole Mummo vielä niin moderni, että käyttäisi urheilurintsikoita!

Marko Raassina:
Kullervo
71 s.
Arktinen Banaani 2016
Kirjastosta

Lukaisin Marko Raassinan sarjakuva-Kalevalan melko tarkalleen vuosi sitten ja tykkäsin siitä niin, että varasin tämän heti kun se oli mahdollista. 

Tällä kertaa tarinassa on yhtenäinen juoni, kertoohan tämä Kullervon traagisen tarinan. Myyttinen Kullervo saa päälleen kirouksen, jonka seurauksena hänen elämänsä on tragediaa tragedian perään. Tästä se Tolkienkin ammensi kirjoittaessaan Túrin Turambarista.

Noin yleisesti ottaen pidin edelleenkin Raassinan piirroksista, mutta en sitten loppujen lopuksi ole yhtään varma sopivatko ne tämän tarinan kertomiseen. Tyyli on parhaimmillaan ollessaan hauska ja Raassina ajoittaa vitsit hyvin. Suosikkikohdassani Untamon kätyrit tutkivat teini-Kullervon puuhun kaivertamia ihmiskuvia ja pohtivat, ovatko todellakin yhtä lihavia kuin kuvissa. Ongelma siis oli mielestäni siinä, että Kullervon tarina on vakava tragedia. Tyyli ei vain sopinut veristen teurastuskohtausten ja dramaattisten miekkataistelujen kuvaamiseen.

Karoliina Korhonen:
Suomalaisten painajaisia:
vähäsanaista vertaistukea
91 s.
Atena 2016
Kirjastosta

Karoliina Korhosen Suomalaisten painajaisia on jo suorastaan ilmiö, niin suosittu se on ollut etenkin sosiaalisessa mediassa. Tunnustaudunkin Finnish Nighmares-facen seuraajaksi ja päivitysten innokkaksi lukijaksi. Tämä on siis sarjakuvien suomenkielinen versio.

Sarjakuvan piirrosjälki on hyvin yksinkertaista, Mattihan on periaatteessa pelkkä tikku-ukko ja niin ovat kaikki muutkin. Ehkäpä tässä tulee esiin suomalaisen taiteen minimalismia uudessa muodossa? Yksinkertaisuus toimii joka tapauksessa todella hyvin stripeissä, joiden hauskoina ja terävinä pointteina on jäyhä suomalainen perusluonne. 

Löysin itseni niin monesta kohtaa, etenkin kaikista bussijutuista. Voiko kiusallisempaa tilannetta ollakaan kuin linja-auto, jossa kaikki ikkunapaikat ovat varattuja? Siinä pitää sekunnissa tehdä elämää suurempi päätös: seisotko vai istutko tuntemattoman ihmisen viereen, ja jos istut niin kenen? Stressaantuu sitä vähemmästäkin.

Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet

Liane Moriarty:
Mustat valkeat valheet
(Big Little Lies, 2014)
447 s.
WSOY 2015
Kirjastosta

"Ei kuulosta koulun visailuillalta," Patty Ponder sanoi Marie Antoinettelle.

Tykkäsin kovasti Liane Moriartyn edellisestä suomennetusta kirjasta Hyvä aviomies. Kotoiset kieroilut ja synkät salaisuudet oli kerrottu siinä erittäin viihdyttävällä tavalla ja kirja onkin yksi vakiosuosituksistani niille, jotka harhailevat kirjastossa etsimässä uutta luettavaa. Painoin kirjailijan nimen mieleeni siltä varalta, että häneltä käännettäisiin muutakin. Pakkohan se olisi lukea. Onneksi käännettiin ja vielä näin pian!

Kirja alkaa räväkästi vanhempainillassa sattuneella kuolemantapauksella, jonka onkin tarinan loppu eikä alku. Alkuun kuitenkin palataan hetimmiten. Nelikymppinen Madeline teloo itsensä viedessän tytärtään esikouluun. Pelastajaksi saapuu Jane, vasta kaupunkiin muuttanut parikymppinen yksinhuoltaja, joka on viemässä poikaansa samaan paikkaan. Madeline tutustuttaa Janen parhaaseen ystäväänsä Celesteen, rikkaaseen ja käsittämättömän kauniiseen kaksospoikien äitiin. Kauan piilossa pidetyt salaisuudet ja perheiden kipupisteet paljastuvat sitä mukaan kun naiset tutustuvat toisiinsa paremmin.

Tämä kirja oli jopa parempi kuin mainittu Hyvä aviomies! Sen suhteen suurin ongelmani oli nimittäin kirjan loppu, jossa epilogi pilasi koko kirjan. Teki vähän mieleni heittää kirja seinään kun sen luin, ja nyt yritän harjoittaa valikoivaa muistiani unohtamalla sen kokonaan. Tässä ei onneksi sitä ongelmaa ole ja kirjan saattoi ahmia alusta loppuun hyvillä mielin. Ahmittua se tulikin, onneksi kuin kirjan viikonloppua vasten enkä keskellä viikkoa aamuherätystä peläten.

Kirjassa käsitellään rankkoja aiheita kotiväkivallasta koulukiusaamiseen. Naisten eri kuppikuntien välinen sota ja lopulta kuolemantapaukseen johtanut tapahtumasarja alkaa oikeastaan siitä, kun pieni tyttö syyttää (aiheetta) Janen poikaa Ziggyä kiusaamisesta. Sydämeni särkyi pienen poikaparan puolesta. Ja sitten Janen puolesta kun selvisi miksi hän ei kykene luottamaan poikansa sanaan 100% varmuudella. Ja sitten Celesten. Ja sitten... no, Madelinen puolesta sydämeni ei oikeastaan särkynyt, mutta hänen tyttärensä kyllä. Maailma on julma paikka ja Abigail on liian hyväsydäminen siihen.

Aiheidensa puolesta kirja olisi voinut olla kovin synkkä ja raskas luettava, mutta onneksi Moriartyn huumorintaju ei petä. Se kevensi vakavia aiheita tekemättä silti kirjasta liian hauskaa aiheisiin nähden. Etenkin Madeline sai minut hihittämään yksikseni monta kertaa.


"Bonnie [äitipuoli] ja hänen äitinsä ovat Amnesty Internationalin jäseniä," Abigail sanoi.

"Niinpä tietysti," Madeline mutisi. Jennifer Anistonista tuntuu varmaan juuri tällaiselta, hän ajatteli, aina kun hän kuulee, että Angelina ja Brad ovat taas adoptoineet orvon tai pari.

(s. 234) 

 

Hyvä ja erinomaisen luettava kirja, suosittelen! Nyt vain odottelemaan seuraavaa.

Luettu myös mm.: Rakkaudesta kirjoihin, Leena Lumi, Kasoittain kirjoja ynnä muut.

Haasteet: 50 kategoriaa - 28. a book with autonyms in the title || I Spy - 1. color

Jenni Kirves: Aino Sibelius: ihmeellinen olento

Jenni Kirves: Aino Sibelius:
ihmeellinen olento288 s.
Johnny Kniga 2015
Kirjastosta

Aino Sibelius (omaa sukua Järnefelt, 1871-1969) on merkittävä hahmo itsenäisen Suomen historiassa.

No nyt sitten suuri tunnustus: ennen tämän kirjan lukemista tietoni Jean Sibeliuksesta rajoittui siihen, että tiesin hänen olevan kuuluisa säveltäjä. Aino Sibeliuksesta tiesin sen, että hän oli herra Sibeliuksen vaimo. Mikään musiikkiin liittyvä ei ole koskaan kiinnostanut minua sen vertaa, että olisin vapaaehtoisesti hakenut siitä lisää niin sanottua oikeaa tietoa. Kepeitä lehtijuttuja ei siis lasketa tähän. Siksipä onkin hyvä, että tämä kirja on kirjoitettu. Tämä lähti mukaani vähän sattumalta kun joku kehui tätä töissä. Uteliaisuuttani lainasin tämän ja Aino Sibeliuksen kautta opin lisää myös hänen miehestään.

Ainoa ja Jannea on tutkittu tässä lähinnä heidän välisensä kirjeenvaihdon kautta, ja kirjeitä lainataankin tiuhaan tahtiin. Koin sen välillä suorastaan kiusallisena, koska kirjeet olivat paikoitellen hyvin henkilökohtaisia. Käsiteltiin Jannen alkoholiongelmaa, rahavaikeuksia ja seksifantasioita. En minä vain haluaisi, että kahden ihmisen silmille tarkoitetut kirjoitukset olisivat näin koko Suomen luettavissa. Vaikka toisaalta, mitäpä se haudassa enää haittaisi. Satunnaisia myötähäpeän aaltoja lukuun ottamatta kirjeet olivat ihana värikkäitä, lämpimiä ja selvästi kahden eri ihmisen kirjoittamia. Ainon ääni oli Ainon ääni, Jannen ääni oli Jannen ääni. Vaikka perheellä oli vaikeaa ja molemmat kirjoittivat myös vaikeista asioista, vuosikymmenten ajan kirjeistä kuulsi myös elämää suurempi rakkaus.

Jos Jumala olisi suonut minulle taidon, jolla nyt voisin sinua ylistää, olisit sinä maailman onnellisen ihminen.

(Aino Jannelle v. 1924, s. 258)

Aino olisi tullut onnellisemmaksi jonkun toisen kanssa. Minä en olisi koskaan voinut tulla onnellisemmaksi ilman häntä.

(Jannen päiväkirjasta v. 1931, s. 262)

On kyllä suorastaan ällistyttävää, että kaksi niin ongelmaista ihmistä onnistui rakentamaan avioliiton, joka kesti vuosikymmeniä. Ei sillä, että avioliiton tai sen osapuolien täytyy olla täydellisen tasapainoisia ja ongelmattomia toimiakseen, mutta Ainon ja Jannen luonteet eivät oikein tuntuneet käyvän yksiin. Kirjassa tuodaan esiin molempien hyvät puolet, mutta myös ne huonot. Janne oli ilmeisesti erityisherkkä ihminen, joka tykkäsi bilettää aina kun oli vähänkään syytä ja usein ilman syytäkin. Aino oli taipuvainen masennukseen ja inhosi rellestämistä ja julkisuutta. Ei kuulosta oikein toimivalta, mutta ihmeenomaisesti se toimi sittenkin. Ainolta löytyi rajattomasti kärsivällisyyttä ja anteeksiantoa, ja ei voi kuin nostaa hattua hänelle. Hänen hiuksensa muuttuivat varhain valkoisiksi ja Jannen toilailuista lukiessa en ihmettele sitä yhtään.

Minulla oli välillä hankaluuksia hahmottaa sitä, missä vaiheessa mikin kirja oli kirjoitettu. Oltiinko avioliiton alkuvuosissa vai oliko pari ollut yhdessä jo vuosikymmeniä? Asiat on laitettu aiheen mukaiseen järjestykseen, mutta omaa lukukokemustani olisi helpottanut karkea kronologinen järjestys. Kaiken kaikkiaan kirja on kuitenkin erinomainen tietopaketti Aino Sibeliuksesta. Hänestä saa hyvin inhimillisen kuvan naisena, jonka elämä säveltäjämestarin rinnalla oli kaikkea muuta kuin helppoa. Ainon läsnäolo oli kuitenkin sinfonioiden syntymisen ehto. Janne toistelee kirjeissään ja päiväkirjassaan sitä, että ilman Ainoa ei olisi mitään. Ei Jannea, ei sinfonioita. Aino mahdollisti kaiken olemalla, no, ihmeellinen.

Luettu myös mm.: Marjatan kirjat, Sinisen linnan kirjasto ja Kirjasähkökäyrä.

Enni Mustonen: Emännöitsijä

Enni Mustonen: Emännöitsijä
447 s.
Otava 2015
Kirjastosta

- Eihän Idan ole pakko sitä Edelfeltin paikkaa ottaa, Aino-rouva sanoi, kun istuin ovensuupenkille napittamaan kenkiäni.

 

Olen lukenut Enni Mustoselta sekä tätä Idasta kertovaa sarjaa että tätä edeltäneen sarjan, Pohjatuulen tarinoita (?). Näiden perusteella suhtaudun uusiin mustosiin aika varautuneesti. Ongelmani kirjojen kanssa on se, että vaikka ne ovat aiheeltaan kiinnostavia ja loppujen lopuksi sujuvaa luettavaa, kerrontatyyli kuitenkin sisältää yhden inhokkini, jota ei kirjoissa pääse karkuun mitenkään. Sitä ei voi olla huomaamatta ja se toistuu jatkuvasti myös Emännöitsijässä.

- God natt, Ida, hän toivotti lopuksi hyvää yötä ja lähti kyökin ovesta.

(s. 80-81)

Ja tuo ei ollut edes sieltä häiritsevimmästä päästä. Kyllä täytyy olla olemassa parempikin tapa ilmaista millä kielellä kukin hahmo puhuu. Ida on vankasti kaksikielinen, sekä suomi että ruotsi sujuvat äidinkielenä. Miksi ihmeessä hän kiinnittäisi jatkuvasti tuolla tavalla huomiota siihen, millä kielellä hänelle puhutaan? Ei hänen tarvitsisi kääntää ruotsia suomeksi mielessään. En minäkään käännä englanninkielistä puhetta tai tekstiä suomeksi ajatuksissani, vaikka englantini ei todellakaan ole niin sujuvaa kuin sitä äidinkielenään puhuvalla. Tuollainen "[repliikki toisella kielellä]", jota seuraa joko "ahaa, [repliikki suomeksi], ajatteli Ida" tai "[repliikin suomennos leipätekstissä]" on minusta lukijana erittäin häiritsevää. Mieluummin luen sellaista tarinaa, jossa tehdään alussa selväksi, että esimerkiksi Albert puhuu koko ajan ruotsia jos ei toisin sanota, ja repliikit kirjoitetaan sitten suomeksi. Tai sitten sellaista, jossa repliikit kirjoitetaan toisella kielellä ja jätetään sitten suomentamatta ja selittämättä.

Aikansa arjen kuvana nämä kirjat ovat kyllä mainioita. Mustonen on selvästi perehtynyt siihen, millaista Ida asemassa olevan nuoren naisen elämä olisi ollut 1900-luvun alun Helsingissä. Pidin paljon siitä, että Ida suhtautuu työhönsä sen kummemmin nenäänsä nyrpistelemättä tai valittamatta. Emännöitsijän tehtäviin kuului tyhjentää vessan paskasanko, joten sen Ida tekee sitä yhtään kauhistelematta. Isäntäväen omituisuuksia oli vain kestettävä, eikä palvelijan tehtävä ollut puuttua isäntäväen elämään ja päätöksiin olivat ne sitten millaisia tahansa. Edelfeltin naisseikkailut eivät ole Idan asia oikeastaan edes silloin kun hän on yksi niistä. Täytyy sanoa, että en suuremmin pitänyt tästä juonesta ja siitä, miten se päättyi. Ei siksi, että se olisi kirjoitettu huonosti vaan siksi, että minulla on olematon kynnys fiktiivisten pettäjien sietämiseen. Hahmon pisteet menevät aina välittömästi miinukselle.

Mustonen kuvaa Idaa paljon myös työnsä ulkopuolella. Hän käy ostoksilla, tanssimassa, konserteissa, taidenäyttelyissä ja kirjastossa. Kulttuuriharrastukset ovat erityisen vahvasti läsnä tässä sarjan osassa, koska Ida on päässyt asumaan Helsinkiin ja pyörii isäntäväkensä kautta taiteilijapiireissä. Tykkäsin tästä, koska se teki Idasta monipuolisemman ja kolmiulotteisen hahmon. Hänellä on muutakin elämää kuin työ ja Edelfeltin perään haikailu. Aivan erityisesti pidin siitä, että Kansankirjasto oli niin vahvasti mukana! Kirjastonhoitaja hykerteli niin mielissään kun päähenkilöstä tuli aktiivinen kirjaston asiakas. Samalla mietin sitä, miten pitkälle kirjastolaitoskin on sadassa vuodessa tullut. Ida  tarvitsee työnantajansa suosituksen saadakseen lainausoikeuden, ja lisäksi tästä ilosta pitää vielä maksaakin. Onneksi ei enää! Ja toivotan saman tien Suomen yleisille kirjastoille pitkää ikää ja valoisampaa tulevaisuutta. Toivottavasti poliitikot ja päättäjät ymmärtäisivät entistä paremmin sen, miten upea meidän suomalaisten kirjastoverkosto onkaan.

...Meni vähän palopuheen puolelle, mutta no. Jos unohdetaan tuo kieliongelma, kirja oli mukava lukukokemus. Tällainen ruohonjuuritason historia kiinnostaa minua yleensä enemmän kuin suurten herrojen ja satunnaisten rouvien poliittiset päätökset. Tässäpä sitä oli reilut 400 sivua!


Luettu myös mm.: Amman lukuhetki, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirjakko ruispellossa ja monet muut.

Haasteet: kirjankansibingo - fiktiivinen hahmo (ensimmäinen bingo tämän myötä!)

Koko sarjalla on mielestäni miellyttävät kannet. Idan
asema vaihtuu jokaisen kirjan myötä, ja jokainen kansi
kuvaa Idaa kyseisessä kirjassa. En ehkä valitsisi kirjaa
kannen perusteella, mutta kyllä se sisältöön sopii.