perjantai 24. marraskuuta 2017

Tommi Kovanen & Jenny Rostain: Kuolemanlaakso

Tommi Kovanen & Jenny Rostain:
Kuolemanlaakso
240 s.
Bazar 2017
Kirjastosta

Elämäni aivan alusta saakka olen ollut utelias, kiinnostunut ihmisistä, tapahtumista ja ympäristöistä.

Tästä kirjasta jäi paha mieli. Ei siksi, että se olisi huono, päinvastoin. Tarina on tosi ja tarina on rankka, ja täydellisen onnellista loppua ei ole luvassa. Ainakaan minä en voinut lukea tätä iloisella mielellä, joten en suosittele kevyeksi iltalukemiseksi. Muuten suosittelen kyllä. Tämä on niitä kirjoja, jotka saavat katsomaan maailmaa taas eri tavalla.

Kirja kertoo siis Tommi Kovasesta, entisestä Rauman Lukon puolustajasta. Hänen elämänsä mullistuu 26.1.2013. Luvassa piti olla ihan tavallinen peli Bluesia vastaan, mutta toisin kävi. Kovanen taklataan kovaa heti pelin ensi hetkillä. Hänen diagnoosinsa on aivotärähdys ja murtunut leuka, mutta vain koska lääkärit tunaroivat käsittämättömällä tavalla. Loppujen lopuksi paljastuu, että Kovanen sai iskusta pahan aivovamman, joka tuhoaa vähitellen hänen koko persoonallisuutensa.

Kyllä pisti vihaksi lukea tätä. On lääkäreitä, jotka eivät edes vaivaudu tutkimaan potilasta kunnolla. Jääkiekkoilija se on, niillähän on aivotärähdyksiä koko ajan. Särkylääkettä naamaan vain! Sitten on koko kiekkoliiga, joka heittää pelaajan junan alle omaa mainetta suojellakseen. Kyllä toki puutumme väkivaltaisuuksiin! Paitsi että emme oikeasti, saahan noita uusia pelaajia. Ai niin, ja emme me oikeasti mitään lahjoita hyväntekeväisyyteen vaikka niin väitämme. Tyhjä kuori tässä vaihtaa kättä kameroiden edessä.

Kovasen alamäkeä oli vaikea katsoa. Tarina on kerrottu kaunistelematta. Hän tietää itsekin miten alas vajosi kun aivovamma teki tuhojaan. Ennen kohteliaasta ja mukavasta miehestä tuli itsekäs ja tunteeton paskiainen kuin itsestään. Osaksi tähän vaikutti jääkiekkomaailman machokulttuuri. Mies ei ole heikko, mies ei voi myöntää, että nyt tarvitaan apua. Ja sitten ollaan yksin ja siinä pisteessä, että elämässä näyttää olevan vain yksi vaihtoehto, se viimeinen.


Vain harva ystäväni tiesi missä olin nyt. Tämä paikka ei kuulunut kiekkoilijan eläkesuunnitelmiin. Täältä ei lähetettäisi kotiin postikortteja, joisas lukee "hyvin menee". Tänne ei kuulunut yksikään ihminen, jos minulta kysytään - niin syrjässä inhimillisyydestä ja elämästä tämä paikka oli.
(s. 15-16)


Moision sairaalassa Kovanen kuitenkin viimein ymmärtää, että alamäen ei tarvitse päätyä hautaan. Että pohjalta voi kivuta ylöskin. Aivovamma on tullut ja pysyy, mutta sen kanssa voi oppia elämään. Apua voi pyytää, anteeksi ei ole pakko antaa.

Kirjan loppu on toiveikas ja se sentään piristää mieltä. Muuten minun tekee edelleen mieli ottaa tiettyjä kirjassa mainittuja miehiä niskasta kiinni ja ravistaa niin, että tuntuu. En ole millään tavalla perehtynyt jääkiekon maailmaan, mutta noin epäreilua peliä en odottanut.

Tämä tarina erottuu niistä tavallisemmista urheilutähtien sankaritarinoista kuin salmiakki vaahtokarkkipussista. Hyvällä tavalla. Näin ei pitäisi käydä kenellekään, mutta se voi kuitenkin sattua kenelle vain.


Luettu myös mm.:
Kirjat kertovat, Merjan kirjasto

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 36. elämäkerta tai muistelmateos [41/50]

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti