¨
Coriolanus nakkasi kourallisen kaalia kiehuvaan veteen ja vannoi, että vielä joskus koittaisi päivä, jolloin kaalin syöminen loppuisi ikiajoiksi.
Kymmenes elonkorjuu koittaa ja köyhtyneen mahtisuvun vesa, 18-vuotias Coriolanus Snow, valitaan yhdeksi uusien tribuuttien ohjaajista. Vilunkipeli arpoo Coriolanukselle Lucy Gray Bairdin, 12. vyöhykkeen tyttötribuutin, jonka mahdollisuudet näyttävät hipovan nollaa. Tehdäkseen vaikutuksen opettajiinsa ja varmistaakseen paikan yliopistossa Coriolanus päättää tutustua tribuuttiinsa ennen kuin tämä teurastetaan areenalla.
Oho, Nälkäpeli-trilogian ilmestymisestä onkin näköjään jo 10+ vuotta aikaa. Niin se aikaa vierii ja niin pois päin. Luin trilogian hieman sen ilmestymisen jälkeen ja olen nähnyt elokuvatkin pari kertaa. Itse asiassa hieman hämmästelen sitä, että ne eivät tule juuri nyt uusintana telkkarista tämän kirjan tuoman uuden markkinaraon myötä. Kirjan maailma on siis minulle tuttu ja olin varovaisen kiinnostunut kuullessani, että Collins kirjoitti trilogialle esiosaa.
Alustavasti minua kiinnosti enemmän Nälkäpelin maailma ja ensimmäiset pelit kuin Snow. Maailma olikin edelleen kiinnostava julmuudessaan, Snow puolestaan väärällä tavalla epämiellyttävä päähenkilö. Tarinoiden konnien taustoista voi kirjoittaa mielenkiintoisia kirjoja, mutta tämä ei ollut sellainen. Suorastaan harmittaa, että lukija jää Snow'n myötä jumiin täysin passiiviseen katsojan rooliin. Kaikki mielenkiintoinen tapahtuu muille Snow'n kieriskellessä itsesäälissä ja miettiessä mukasyvällisiä asioita tarinan laidalla. Esimerkiksi Lucy Gray olisi ollut paljon mielenkiintoisempi ja osallistuvampi päähenkilö.
Snow'n ollessa päähenkilö jännityselementit ovat nollassa hänen suhteensa, koska tiedämme jo, miten hänelle käy. Hän eli ja hallitsi Nälkäpeli-trilogiassa, joten tietenkään hän ei kuole Balladissa. Hän ei jää elämään köyhyyteen, vaan viettää seuraavat 60 ja risat vuotta rahassa pyöriskellen. Tigriskään ei kuole. Nälkäpeli muuttuu spektaakkeliksi Snow'n ansiosta eli hän ei valitse rakkautta ja köyhyyttä maineen ja kunnian sijaan. Matkijanärhet jatkavat lisääntymistä. Jos päähenkilö olisi ollut joku muu, joku uusi ja tuntematon hahmo, olisin voinut jännittää edes vähän.
Jos tätä olisi lyhennetty noin 200 sivua, jäljelle olisi jäänyt tiiviimpi ja ehkä jopa jännittävämpi tarina. Nyt Snow vatvoo samoja tylsiä asioita sivusta toiseen ja oikeastaan mitään ei tapahdu, eikä hän kehity ihmisenäkään mihinkään suuntaan. Hän on tarinan alussa itsekäs, kunnianhimoinen, hyväosainen paskiainen, ja sellainen hän on tarinan lopussakin.
Suurin ongelmani kirjan suhteen oli siis tylsä päähenkilö, jonka vuoksi jäin lukijana jumiin tylsiin tapahtumiin. Sinänsä kirjan ajankohta, yksi Nälkäpelin ensimmäisistä peleistä, oli kiinnostava. Sisällissodasta on kymmenen vuotta ja kumpikin osapuoli kantaa vielä katkeraa kaunaa toista kohtaan. Voitolle päässyt Capitol on alistanut vyöhykkeet ja ei niin hienovaraisena symboliikkana vyöhykkeiden tribuutit pidetään eläintarhan apinatalossa. Eiväthän he paljon verenhimoisia villieläimiä kummempia ole. Tämä on se maailma ja mielipide, johon Snow on kasvatettu. Hänelle tribuutit ja muut vyöhykkeiden ihmiset ovat väkivaltaisia petoja, jotka ansaitsevatkin kuolla. Edes ihastus Lucy Grayhin ei saa Snow'ta näkemään muita vyöhykeläisiä tasavertaisina ihmisinä, jotka ansaitsevat inhimillistä kohtelua. Rasisti mikä rasisti.
Kymmenes Nälkäpeli on kirjassa vasta trilogiasta tutun pelin prototyyppi ja kirjassa onkin muutama kohta, joissa kehitellään pelissä myöhemmin nähtyjä parannuksia. Tai no, "parannuksia". Pidin siitä, miten pelkistettyjä pelit olivat. Kukaan ei ollut vielä huomannut, miten niitä voisi parhaiten käyttää pelon ja vallan välineinä. Kirjassa yhdistetäänkin vahvasti pelko ja valta, ja miten pelolla hallitaan suuria väkijoukkoja. Itse pelissä areenataistelut ovat hyvin pelkistettyjä ja kuten jo valitin, lukijalle kovin tylsiä. Katnissin mukana olin areenalla aktiivisena toimijana. Snow'n mukana istuin passiivisesti katsomossa syömässä voileipiä. Areenan kauhut eivät tuntuneet niin kauheilta, koska ne olivat kaukana eikä Snow tuntenut sääliä tribuutteja kohtaan.
Minulle jäi epäilyttävä tunne siitä, että tälle tarinalle tulee vielä jatkoa. Jos seuraava kirja näyttää toimitusvaiheessa yhtä pitkältä kuin tämä, toivottavasti kustannustoimittaja uskaltaa napsia siitä turhat pois. Etenkin jos päähenkilö on jälleen kerran Snow, vaikka en kyllä oikein tiedä, mitä uutta hänen kauttaan voisi enää kertoa tästä maailmasta. Vaikka tämän kirjan ja Snow'n vinkumisen lukeminen ei ollutkaan mikään kohtuuton urakka, lukisin mieluummin aivan uudesta hahmosta. Vaikkapa sellaisesta vyöhykeläisestä, joka ei itse ole areenalla, mutta joutuu katsomaan kun rakas ystävä tai perheenjäsen taistelee hengestään.
(Olen muuten melkein valmis syömään hattuni, jos Lucy Gray ei ole Katnissin isoäiti. Vihjeitä tiputeltiin siihen malliin, että se vaikuttaa hyvin todennäköiseltä. Toisaalta isoäiti voi olla myös Maude Ivory. ...Ja mieleeni tuli juuri kammottava ajatus. Jos Snow paljastuu näin jälkikäteen Katnissin isoisäksi, hattu saattaa kyllä tulla saman tien takaisin ylös.)
Kirjan tiedot:
Suzanne Collins: Nälkäpeli. Balladi laululinnuista ja käärmeistä | WSOY 2020 | 598 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: A Ballad of Songbirds and Snakes (2020) | Suomennos: Helene Bützow
Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2020 - 42. kirjassa on isovanhempia [26/50]
* Popsugar Reading Challenge 2020 - a fiction or nonfiction book about a world leader [24/50]
No, tulevasta sellaisesta ainakin.
