Marie Brennan: The Tropic of Serpents (The Memoirs of Lady Trent #02)

Public opinion is a fickle thing.

Luin parisen vuotta sitten tämän Marie Brennanin The Memoirs of Lady Trent -sarjan ensimmäisen osan, A Natural History of Dragons. Tykkäsin siitä paljon, mutta jotenkin vain taas muut kirjat tunkivat jatko-osan edelle. 

Nyt sain kuitenkin luettua toisen osan ja voi että The Tropic of Serpents oli myös hyvä!

Sarjassa ollaan siis jossain toisessa maailmassa, joka muistuttaa kovasti meidän 1800-lukuamme. Sankarittaremme on lady Isabella Camherst, joka ei sovi naiselle tarkoitettuun muottiin. Sen sijaan, että hän jäisi kotiin hoivaamaa taaperoikäistä poikaansa, Isabella pakkaa laukkunsa ja suuntaa kohti Erigan viidakoita tutkimaan lohikäärmeitä.

Tässä yhdistyi monta suosikkiteemaani ja -trooppiani. On matka eksoottisiin maisemiin, selviytymistä villissä luonnossa, päteviä ja rohkeita naishahmoja, ystävyyttä sekä tietenkin lohikäärmeitä. Isabella rämpii viidakossa eikä anna periksi, koska hänen utelias sydämensä sykkii luonnontieteille.

Because I could not look at that island, overgrown and floating in the midst of rainbows, and not want to experience the triumph of standing on it with my own two feet.

(luku 17)

Tarina on kerrottu nimenomaan muistelmana, joten välillä vanhempi kertoja-Isabella kommentoi sekä itseään että tapahtumia. Isabella on ihanan rehellinen omista heikkouksistaan ja suhtautuu nuoreen itseensä välillä huvittuneesti. Samoin kyllä oman nykyhetkensä itseensä.

This is why I have declined all offers of diplomatic postings. As I have grown older (and in theory more sedate), various government officials have thought to take advantage of my experience and international connections by sending me as an ambassador to one place or another. But I have at all ages been too prone to speaking my mind, and not always judicious enough in who I speak it to.

(luku 24)

Viidakkoseikkailujen lisäksi yllättävän kiinnostava sivujuoni oli Isabellan suhde äitiyteen. Hän ei sitten mitenkään saa itseään taipumaan helläksi emoseksi, joka pyyhkii poikansa nenän ja paapoo tätä helmoissaan. Yhtäältä hän tuntee syyllisyyttä tästä, toisaalta kiukkua siitä, että yhteiskunta ei anna mitään muuta tapaa olla äiti. Miksi hänen pitäisi valita poikansa ja intohimonsa välillä? Isät saavat harrastaa ja tehdä työtä ihan vapaasti.

Kokonaisuutena tämän oli kerrassaan ihastuttava luonnontieteellinen seikkailu, jossa tapahtui koko ajan jotain mielenkiintoista. Pidän todella paljon Isabellasta ja hänen matkatovereistaan, joilla on myös vaikeuksia sopia heille määriteltyihin lokeroihin. Kapinallisia kaikki!

Kirjan tiedot:

Marie Brennan: The Tropic of Serpents | Tor Books 2014 | 331 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Fantastinen kesä : Naiskirjailija

Marie Brennan: A Natural History of Dragons (The Memoirs of Lady Trent #01)

Not a day goes by that the post does not bring me at least one letter from a young person (or sometimes one not so young) who wishes to follow my footsteps and become a dragon naturalist.

Lady Trent on maailmankuulu lohikäärmetutkija, jonka intohimo lohikäärmeisiin syttyi jo nuorena. Tämä kirja aloittaa sarjan, jossa hän muistelee kasvuaan uteliaasta aatelistytöstä alansa huipuksi. Ensimmäinen tutkimusmatka suuntautuu Vystranaan, jossa on tekeillä jotain hämärää.

Nautin tämän kirjan lukemisesti todella, todella paljon. Isabella on ihana päähenkilö ja kertoja, joka katselee nuoren itsensä elämää vuosikymmenten päästä. Hänen usein huvittunut kertojaäänensä vihjaa tulevista seikkailuista ja siitä, miten hänen maailmansa tulee muuttumaan.

Mutta, tässä kirjassa nuori Isabella elää maailmassaan, joka asenteiltaan ja muutenkin muistuttaa kovasti 1800-lukua. Naisen paikka ei siis ole tutkijana, saati sitten tutkimusmatkalla. Isabella pelkää riutuvansa kultaisessa häkissään, mutta onneksi sattuma tuo hänen elämäänsä Jacobin, joka rakastaa häntä sellaisena kuin hän on.

If you do not understand what my husband has called my deranged practicality, very little of my life will make the slightest bit of sense.

(s. 25)

Jännittävän tarinan pääjuttu ei suinkaan ole romanssi; Isabella ja Jacob löytävät toisensa jo kirjan alkupuolella. Isabella junailee Jacobin Lordi Hilfordin järjestämälle tutkimusmatkalle ja pääsee sitten itsekin mukaan. Perillä Vystranassa retkikuntaa odottaa pieni vuoristokylä ja lohikäärmeet, jotka jostain syystä ovat alkaneet hyökkäillä ihmisten kimppuun.

Tarinan sydämessä ovat luonnontieteet ja luonnontieteellinen mysteeri. Lohikäärmeitä ja niiden elintapoja ei tunneta juuri lainkaan, ja Isabella tietääkin olevansa tekemässä historiaa. Pieninkin tiedonmurunen on tärkeä tutkijoille.

Tällä retkellä Isabellan ensisijainen tehtävä on piirtää lohikäärmeitä ja niiden anatomiaa, mutta hän on itsekin tutkija haluavat useimmat miehet tunnustaa sitä tai eivät. Totta kai hän haluaa selvittää, miksi lohikäärmeet käyttäytyvät niin poikkeuksellisella tavalla. Pidin valtavasti siitä, että Isabellaa ajavat eteen päin hänen uteliaisuutensa ja halunsa selvittää, miten maailma ja lohikäärmeet toimivat.

Kirjassa on pari Rhys Daviesin piirtämää karttaa ja Todd Lockwoodin upeita kuvituksia.

Tämä on lämmittänyt hyllyä jo vuosikausia ja nyt kyllä kaduttaa, etten lukenut tätä aiemmin. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan? Hyvää kannatti odottaa?

Kirjan tiedot:
Marie Brennan: A Natural History of Dragons: a Memoir by Lady Trent | Titan Books 2014 | 351 sivua | Omasta hyllystä

Luettu myös:
Taikakirjaimet ynnä ehkä muutkin

Haasteet:
* Fantastinen kesä 2022 : Kirjassa on kartta

Briitta Hepo-oja: Sydämiä seireeneille

 

Ensimmäinen sydän tuli vastaan yhtäkkiä.

Menetettyään ritarinarvonsa Lynx suuntaa kohti pohjoista. Hän haluaa löytää noidan, joka voisi voimillaan palauttaa Timin muistin. Matka villiin Botniaan on raskas ja vaarallinen, koska metsissä vaanivat niin seireenit kuin haltijatkin. Lynxin tietämättä isosisko Fox on lähtenyt hänen peräänsä sekalaisen seurueensa kanssa. Foxin pinna on kireällä kun mukana pitää raahata niin lemmenloitsusta saanutta Franzia, muistinsa menettänyttä Timiä kuin tämän kuolleista palannutta entistä tyttöystävääkin.

Luin viime vuonna Suomea lohikäärmeille -kirjan, ihastuin siihen ja toivoin, että sille tulisi jatkoa. Ilahduin todella paljon kun paljastui, että se tosiaan oli sarjan ensimmäinen osa. Tällä kertaa kirjassa on vähemmän poliittista juonittelua eikä Helsingissäkään viivytä kuin hetki. Suurimman osan ajasta sankarimme seikkailevat villissä Botniassa eli vaihtoehtoisessa Pohjois-Suomessa, jossa haltijoita on paras lepytellä ja silmät on oltava selässäkin puskissa vaanivan vaaran varalta.

Oikeastaan tarinan aikana ei tapahdu paljon mitään. Reaalimaailmaan sijoitettuna Lynx tekisi Foxin autolla pienen roadtripin Kuusamon tienoille ja hänen perässään ajelisi sekalainen nelikko muita ihmisiä. Erään hahmon tarkoitusperät jäävät hämärän peittoon, loppuratkaisu on loppujen lopuksi aika ärsyttävä ja mukana on aimo annos deus ex machinaa. 

Mutta eipä se haittaa! Kirjan vahvuus ei olekaan monimutkainen juoni, vaan af Bjarmian sisarukset ja ihmeellinen ja rikas maailma. Tarinalla on kolme kertojaa; Lynx, Tim ja Fox, joista viimeinen ei ollut äänessä Suomea lohikäärmeille -kirjassa. Mielestäni Tim oli näistä vähiten kiinnostava ja tuntui siltä, että hän oli kertoja ainoastaan Astridin takia. Ketään muuta elävien kirjoihin palannut Astrid ei suuremmin kiinnostanut ja Astridin oman näkökulman käyttäminen olisi leväyttänyt esiin koko joukon juonipaljastuksia aivan liian aikaisin. Astrid sinänsä oli mielenkiintoinen hahmo ja olisi ollut kiva lukea tarinaa hänenkin näkökulmastaan.

Pidin kuitenkin hyvin paljon Lynxin ja Foxin kappaleista! He ovat hyvin erilaiset ihmisinä ja se tulee selvästi esille. Foxilla sentään on jotain kokemusta maastossa selviytymisestä, mutta Lynx on ihan hukassa Botnian ryteiköissä. Etenkin Foxin näkökulma oli hauskaa luettavaa hänen töksähtelevän ja lyhytpinnaisen luonteensa vuoksi. 

Käteni etsiytyi vyötärölläni olevalle ritarin tikarille.

"Vain yhdenlaiset ihmiset palaavat kuolleista jonkun toisen kasvoilla", sanoin.

"Noidat", Franz täydensi.

"Aioin sanoa petturit", sanoin. "Onko hän helvetti soikoon vielä noitakin?"

(s. 76)

Tykkäsin todella paljon kirjan maailmasta. Pikkuruiset lohikäärmeet, ritarit, seireenit ja kännykät elävät sulassa sovussa keskenään. Ihmiset voivat olla ateisteja, kristittyjä tai uskoa erilaisiin vanhoihin jumaliin, ja sillä, kuka uskoo mihinkin on oma logiikkansa. Tämä vaihtoehtoinen Suomi on omiaan herättämään uteliaisuuden ja oman mielikuvituksen. Jos seireenit voivat lennellä avomereltä Kuusamoon, asuuko jossain Haltin rinteillä jetiperhe? Voiko tästä Suomesta tulla ikinä tasavalta ja noitaystävällinen maa, vai joutuvatko tasavaltalaiset ja noidat aina piileskelemään? 

Ajatuksen tasolla yksi kirjan karmeimmista asioista ovat noitaroviot, joita tässä Suomessa edelleen poltellaan aina tilaisuuden tullen. Pidin siitä, miten eri tavalla kirjan hahmot suhtautuivat esimerkiksi noitiin tai erilaisiin uskomuksiin. Foxille haltijoiden kestitsemisellä ei ole niin väliä, mutta Franzille on.

Tämä sarja on niin kiva, että tosiaan toivoisin sen saavan vieläkin jatkoa! Joko näillä tai uusilla hahmoilla. Monta asiaa jäi auki ja vaikka onkin hauska spekuloida, mitä seuraavaksi voisi tapahtua, haluaisin myös tietää, miten se "oikeasti" menee.

Kirjan tiedot:
Britta Hepo-oja: Sydämiä seireeneille | Otava 2020 | 346 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* Halloween-lukuhaaste 2020 [kirja 3]

Briitta Hepo-oja: Suomea lohikäärmeille

Briitta Hepo-oja:
Suomea lohikäärmeille
309 s.
Otava 2019
Kirjastosta

Punaiset pilkut täplittävät valkoista lakanaa.

Vuoden 2020 vaihtoehtoisessa Suomessa luonnonusko on voimissaan, kuningaskunta on jakautunut käytännössä kahtia ja yhteiskuntaluokkien eriarvoisuus ja terrorismi on arkipäivää. Köyhempään luokkaan kuuluva Timotei saa 18-vuotislahjakseen pienen lohikäärmeen, jonka kasvattaminen ei ole helppoa. Lohikäärme vie Timin yläluokan maailmaan, jossa hän tutustuu ritarisäätyiseen Lynxiin. Molemmat nuoret ystävineen seuraavat jännityksellä kruununprinsessa Freijan häitä, onhan hän ensimmäinen kuninkaallinen, joka nai tavalliseen kansaan kuuluvan puolison. Pian häiden jälkeen tapahtuu jotain, joka muuttaa koko Suomen tilanteen vieläkin vaarallisemmaksi.

Takakansiteksti ei tämän kirjan kohdalla oikein kohtaa kirjan sisältöä ja siksi jätin melkein tämän lainaamatta. Taasko joku tyypillinen teiniromanssi? Nyt ei jaksa. Mutta onneksi lainasin, koska ei tässä oikeastaan ollut kyse mistään epäsäätyisestä romanssista. Timin ja Lynxin juttu ei ole tarinan pääpointti eikä sen vatvomiseen käytetä läheskään niin paljon aikaa ja sivuja kuin voisi olettaa. Kirjan sydän on pikemminkin sen maailman rakentamisessa ja politiikassa. 

...Noin kirjoitettuna saan sen kuulostamaan kieltämättä todella tylsältä, mitä kirja ei missään nimessä ole. Tämä on oikein laadukasta, jännittävää ja ajankohtaista YA-fantasiaa.

Tässä maailmassa Suomi on siis jaettu kahtia. On Etelä-Suomi, jota asuttavat enimmäkseen sääty-yhteiskuntaa kannattavat ihmiset. Tai pikemminkin niin, että muunlaisista ajatuksista on paras olla hiljaa. On myös tasavaltalaisten ja villi-ihmisten pohjoinen Botnia, jonne etelän ihmiset eivät edes saa mennä. Suomi on sikäli takapajuinen maa, että noitia jahdataan ja poltetaan täällä edelleen. Esimerkiksi sivistyneemmässä Ruotsissa noidat ovat tehneet kovasti työtä sen eteen, että heidät on hyväksytty osaksi yhteiskuntaa. Eriarvoisuus rehottaa muutenkin. Raha valuu aatelisten taskuun ja köyhät pärjäävät miten kuten. Lynxille ei tuota ongelmia hankkia parin tonnin korua, mutta Timin halpa nettiyhteys on hidas kuin etana. Ei niin yllättäen kuninkaallisten kannattajat ovatkin aatelisia, tasavallan kannattajat puolestaan vähävaraisia.

Uutiset olivat sitä samaa: kuninkaalliset häät, työttömyys, kauppapakotteet, TASA [radikaali tasavaltalaisten ryhmä], häät, työttömyys, kauppapakotteet, häät, TASA, blaa blaa. Ihan totta. Samat otsikot toistuivat joka päivä, ei niitä kukaan jaksanut. Silloin tällöin haastateltiin vaihteen vuoksi tyytymättömiä turkulaisia, joiden mielestä kuninkaalliset häät olisi pitänyt järjestää maan pääkaupungissa eikä Helsingissä. Häiden menetys oli ihan turkulaisten oma vika. Olisivat polttaneet kaupunkinsa vähän harvemmin. Missä Freijan olisi heidän mielestään pitänyt mennä naimisiin, Turun linnan hiiltyneillä raunioillako.

(s. 12)

Timin mieltä painaa hänen entisen tyttöystävänsä Astridin kuolema, eikä ihastuminen Lynxiin paranna ihmeenomaisesti hänen traumaansa. Tätähän tapahtuu turhankin usein tässä genressä; oli taustalla sitten kiusaaminen tai perheen kuolema, rakkaus parantaa välittömästi kaiken. Ei tällä kertaa. Tim käy lyseota ja maailmanrakennus tulee hauskasti esiin esimerkiksi siinä, että koulussa opiskellaan riimukirjoitusta. Yllätyslahjaksi saatu lohikäärme on oikeastaan jonkinlainen terapiaeläin, koska se saa Timin kiinnostumaan uusista asioista. Esimerkiksi suomen opettamisesta sille eli tehtävästä, joka on perinteen ja tiedon mukaan miltei mahdotonta. "Suomea lohikäärmeille" onkin paitsi kirjan nimi, myös Timin itselleen sälyttämä tehtävä ja tässä nimenomaisessa Suomessa myös sananlasku, jonka merkitys kiertyy takaisin kirjan eriarvoisuuden teemaan.

Lynx on Timiä vuotta vanhempi yliopistoa käyvä nuori nainen, joka kuuluu ritarisukuun. Hänen säätynsä elämää säätelee ritarikoodi, joka on sekä vähemmän konservatiivinen että älyttömämpi kuin ehkä kuvittelet. Sopii siis tähän maailmaan kuin nenä päähän. Nuorempana Lynx teki pikkuserkkunsa kanssa pienessä humalassa sopimuksen siitä, että jos he 25-vuotiaina ovat edelleen naimattomia, he menevät keskenään naimisiin. Hauska vitsi, joka ritarivalan ja -kunnian vuoksi sitoo heitä edelleen. Pidin valtavasti siitä, miten ritarivala ja sen pitäminen sekä Lynxin huolimattomuus liittyivät lopulta tarinaan paljon vakavammankin asian kohdalla. Ritarin sotilasrooli sinänsä ei ole Lynxin juttu, mutta onneksi sen ei tarvikaan olla. Hänellä on isosisko, perheen esikoinen luutnantti Fox, jonka tyttöystäväkin on armeijassa, sekä isoveli Feenix. 

Iso plussa kirjalle siitä, että sukupuolten välinen ja seksuaalinen tasa-arvo näyttävät olevan kirjassa oikeasti asioiden normaalitila. Usein kirjoissa kyllä sanotaan näin, mutta todellisuus on sitten toinen. Eihän tyttö voi oikeasti tehdä jotain jne.. Tällä kertaa voi. Kukaan ei viittaa esimerkiksi Foxiin millään osoittelevalla ja alleviivaavalla tavalla. Pidinkin paljon Foxista ja oikeastaan kaikista kirjan hahmoista. Heihin ja kirjan maailmaan tutustuttiin luontevasti ilman niitä (ainakin minua) ärsyttäviä "as you know, Bob..." -hetkiä. Luonnonusko ja haltijat olivat arkipäivää ja sulassa sovussa kännyköiden ja nuorisobileiden kanssa. 

Juoni jäi todella kutkuttavaan ja koukuttavaan kohtaan. Vaikka kirjassa ei sanota sen olevan sarjan avausosa, toivon, että se on!

Luettu myös:

Kirjapöllön huhuiluja

Katie O'Neill: The Tea Dragon Society

Katie O'Neill:
The Tea Dragon Society
72 s.
Oni Press 2017
Kirjastosta

Sepän eli äitinsä kisälli Greta pelastaa pikkuruisen lohikäärmeen nälkäisiltä susilta. Pieni söpöläinen kuuluu teekauppias Hesekielille, joka selittää sen olevan yksi harvinaisista teelohikäärmeistä. Luonteeltaan erittäin nirsot olennot pitävät Gretasta, joten Hesekiel lupaa opettaa hänelle teelohikäärmeiden salaisuuksia jos Greta vain haluaa. Aikansa epäröityään Greta palaa teekauppaa ja tutustuu niin Hesekieliin ja tämän kumppaniin Erikiin kuin muistinsa menettäneeseen Minetteenkin.

Voi että onkin söpö ja oikea hyvän mielen lasten/varhaisnuorten/aikuisten kirjastotätien sarjakuva! Huomasin tämän ihan vahingossa kirjaston hyllyssä ja nappasin mukaani sekä kannen että nimen vuoksi. Kirjan kuvitus on aivan yhtä herttaista kuin kansikin, tuollaista pehmeän pyöreää ja harmonista. Sen vuoksi ne pari pelottavampaakin tapahtumaa eivät ole liian pelottavia.

Minette ja Greta
(Siitä se ystävyys lähtee.)
s. 27

Tarina siis kertoo Gretasta, sepän kisällistä, jossa on äitinsä kautta peikkojen (goblin) verta. Tarina on suvaitsevaisuuden, erilaisuuden hyväksymisen ystävyyden, rakkauden ja oman työn arvostamisen puolella. Se myös näkyy selvästi ja osoittelematta kuvituksessa ja tarinassa. Hahmojen ihon väri vaihtelee, heidän lajinsa vaihtelevat ihmisestä menninkäiseen ja mitä ikinä Hesekiel ja Minette ovatkaan (eivät samaa lajia), heidän luonteensa ovat erilaiset, Erik on  onnettomuuden vuoksi pyörätuolissa ja hän ja Hesekiel ovat olleet yhdessä jo pitkään. Greta ja tuskallisen ujo Minette ystävystyvät ja heidän välisensä luottamus kasvaa nopeasti. Erilaisuuksilla ei ole mitään väliä ja lajien väliset ystävyys- ja rakkaussuhteet ovat aivan tavallisia.

Hesekiel ja Erik
(Sankareista teekauppiaiksi.)
s. 46

Teekaupassa Greta tutustuu myös pieniin teelohikäärmeisiin, joiden sarvien lehdistä saa maailman parasta teetä. Suurena teen ystävänä ilmoittaudun heti vapaaehtoiseksi kasvattamaan niitä, mikäli niitä maailmasta ikinä löytyy! Lohikäärmeitä hoitaessaan Greta alkaa pohtia käsityötaitoja ja omaa tulevaisuuttaan. Hänen maailmansa on siirtymässä pois ajasta, jolloin uljaat sankarit tarvitsivat miekkoja suurten lohikäärmeiden voittamiseksi ja jossa teen parissa viivähdettiin hetkeä kauemmin. Onko sepällä tai teemestarilla paikkaa tällaisessa maailmassa?

Kaiken kaikkiaan minulle jäi tästä kirjasta sekä erittäin hyvä mieli että tarve keittää teetä. Tarina jatkuu kirjassa The Tea Dragon Festival, jota ei ainakaan toistaiseksi ole omassa kirjastossani. Toivottavasti on pian, jätin siitä nimittäin hankintapyynnön!

Toivoisin, että tällaista sarjakuvaa käännettäisiin myös suomeksi. Mangaa ja Aku Ankkaa lukuun ottamatta Suomessa ilmestyy todella vähän lapsille tarkoitettuja sarjakuvia. Tämä ja pikaisen googlauksen perusteella muutkin Katie O'Neillin sarjakuvat olisivat erittäin tervetullut lisä suomennettuun lastenkirjallisuuteen. Kotimaisillekin olisi enemmän tilausta kuin on tarjontaa.

Rooibos-teelohikäärme
(Ottaisin yhden, kiitos.)
s.68

Käärmeenliekit: suomalaisia lohikäärmetarinoita

Käärmeenliekit: suomalaisia
lohikäärmetarinoita
280 s.
Osuuskumma 2015
Kirjastosta

Suurimman osan olemassaolonsa ajasta ihmiskunta on uskonut lohikäärmeisiin.

Tämä tuijotti (kirjaimellisesti) kirjaston uutuushyllystä siihen malliin, että tarttui myös mukaani. Oli syynä toki sekin, että lohikäärmeitä! Kukapa ei tykkäisi niistä? Minusta kirjassa on todella kiinnostava ajatus: lohikäärmetarinoita suomalaisten kirjailijoiden kirjoittamina. Eipä noita ole paljon nähty ennen tätä ja oikein toivon, että joku ottaisi onkeensa ja kirjoittaisi kokonaisen pitkän suomikäärmetarinan. Tässäkin kokoelmassa oli useampi novelli, joissa olisi ollut helpostikin ainesta pitempään tarinaan.

Ajattelin tällä kertaa lähestyä novellikokoelman bloggaamista niin, että valitsen kolme mielestäni parasta novellia ja kirjoitan niistä. Eli Top 3, siinä järjestyksessä kuin ne kirjasta löytyvät:

J. S. Meresmaan Hyvä emo sijoittuu ajallisesti 1800-luvun loppuun, mikä teki tarinasta heti alussa hauskan ja erilaisen. Lohikäärmeitä wanhaan aikaan! Hilma tulee palvelustytöksi von Nottbeckien perheeseen, jossa on kuusi poikaa, yksi tytär ja traakinmuna. Muna on saatu lahjaksi rouva Margaret Finlaysonilta (:D!) ja kaikki on hyvin kunnes perheen tytär heittää sen uuniin. Mikäpä se munasta kuoriutuukaan kaikkien päänvaivaksi. Pidin paljon siitä wanhan ajan tunnelmasta eväsretkineen kaikkineen. Ajallisesti tarina kestää monta vuotta ja kehkeytyy paljon synkemmäksi kuin alussa oletin.

Tykästyin Hanna Morren Rakelin päätökseen etenkin sen päähenkilön vuoksi. Lohikäärme Rakelin ihmishahmo on jo kypsään ikään ehtinyt kaivostoiminnan johtaja, jonka silmille ei niin vain hypitä. Tarinan alussa hän valitsee itselleen uuden henkilökohtaisen sihteerin, määrätietoisen Jyri Riitteen. Jokin miehessä kutittaa Rakelin lohikäärmeenvaistoja, mutta mikä? Se, mistä aivan erityisesti pidin Rakelissa, oli hänen ulkonäkönsä ja itsevarmuutensa. Hänen ihmishahmonsa toistaa hänen todellista olemustaan: komea, pitkä ja muutenkin iso nainen, joka ei kokoaan häpeile. Pienet, herkät rääpäleet kun eivät menesty lohikäärmeiden keskuudessa. Fantasiakirjoissa ja kirjoissa noin ylipäätään saisi mielestäni olla enemmän naishahmoja, jotka eivät sovi siihen kovin kapeaan länsimaisen "ihannenaisen" ulkonäkömuottiin. 

Ja kolmantena novellina olisi sitten Magdalena Hain Hänen kuvansa. Taisinpa odottaa tätä eniten kun silmäilin kirjan sisällysluetteloa, kirjailijan Gigi & Henry-sarja kun on erinomainen. Nuoripari Lia ja Yuri kuhertelee ruohikossa, mutta homma saa traagisen lopun. Molemmat päätyvät sairaalaan palovammaosastolle. Ääniä kuuleva Lia karkaa sairaalasta ja päätyy kaupungin keskusaukiolle julistamaan Hänen tuloaan... Idea tarinan takana oli mielestäni oikein mielenkiintoinen ja novelli itsessään kauniisti kirjoitettu. Etenkin se viimeinen kohtaus ja viimeinen lause, mutta niitäpä ei juuri voi ilman juonipaljastuksia enempää kehua.

Kaiken kaikkiaan värikäs kokoelma lohikäärmejuttuja. Oletin jotenkin, että kaikki sijoittuisivat Suomeen ja olin ehkä hitusen pettynyt kun niin ei ollutkaan. Mutta tässähän oli siis kyse omasta virheellisestä oletuksestani. Kirjailijat olivat kyllä kaikki kotimaisia, vaikka tapahtumaympäristöt eivät olleetkaan. Kuten antologioissa yleensä, näidenkin novellien taso vaihteli paljon. Harmillisen moni lankesi fantasiakliseisiin hahmojen, juonen tai tapahtumapaikan osalta, mutta löytyihän joukosta niitä helmiäkin. Jokaiseen makuun luulisi löytyvän ainakin yhden lohikäärmenovellin.

Luettu myös mm.: Kannesta kanteen, sivuista sivuille, Lukupino ja Luetaanko tämä.

Haasteet: 50 kategoriaa - 20. a book at the bottom of your to-read list || I Spy - 11. product of fire