Helen Macdonald: H niin kuin haukka

Neljänkymmenenviiden minuutin ajomatkan päässä Cambridgestä koilliseen avautuu maisema, jota minä olen alkanut rakastaa.

Älköön sanottako, että en koskaan lukisi niitä kirjoja, joita minulle suositellaan. Tähänkin meni vain kahdeksan vuotta! Työkaverini kehui tätä Helen Macdonaldin omaelämäkertaa H niin kuin haukka vuonna 2016 tuoreeltaan suomennoksen ilmestyttyä.

Työkaverini on sittemmin eläköitynyt, mutta muistin suosituksen ja sain tämän viimein luettua. Verkkainen ja pohdiskeleva kirja olikin omiaan sohvan pohjalle näin joulun aikaan vaikka aihe surumielinen olikin.

Macdonald kiinnostui haukastamisesta jo lapsena, jolloin hän luki valtavasti aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. Hänelle jäi vahva mielikuva siitä, millaista hienoa yläluokan haukastusta hän haluaisi harrastaa. Tämä kirja keskittyy tarkasti rajattuun ajanjaksoon, jolloin Macdonald päätti käsitellä isänsä äkillistä kuolemaa kouluttamalla ensimmäisen kanahaukkansa Mabelin.

Kirjassa on oikeastaan kolme tarinan lankaa. On Macdonaldin suruprosessi, joka vie hänet niin syvälle haukan sielunelämään, että hän tuntee välillä unohtavansa ihmisyytensä. On Macdonaldin suhde hänen isäänsä, jonka elämää kirjassa myös muistellaan.

Hämmentävin jos kohta teemaltaan tähän sopiva oli se osuus, jossa käsiteltiin kirjailija T. H. Whitea. Kuuluisimpien teostensa ohessa White kirjoitti myös omiin kokemuksiinsa perustuvan The Goshawk -kirjan, joka on erinomainen kertomus siitä, miten kanahaukkaa ei pitäisi kouluttaa.

Haukastus on minulle aivan vieras harrastus, joten kaikki Mabeliin liittyvä oli ehdottomasti kirjan kiinnostavinta antia. Petolinnin kouluttaminen vaikutti yhtä aikaa monimutkaiselta ja yksinkertaiselta, ja vaati molemminpuolista luottamusta. Macdonaldin teksti tuo Mabelin ja haukan maailman todella lähelle. Dinosaurukset myös, sen verran matelijamaisuutta linnun käytöksessä on.

Kaiken kaikkiaan pidin kirjasta, vaikka se olisikin voinut olla hitusen lyhyempi. En ollut läheskään niin kiinnostunut Whitesta kuin Macdonald oli.

Kirjan tiedot:

Helen Macdonald: H niin kuin haukka | Gummerus 2016 | 376 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: H is for Hawk (2014) | Suomennos: Irmeli Ruuska

Luettu myös:

Lumiomena, Kirja vieköön, Kirjakimara ynnä muut

Haasteet:

* Elämänkertabingo : Jonkun suosittelema

* Luonto sivuilla : Luonto symboliikkana

* Herkulliset kirjat : Syöt suklaata kirjaa lukiessa

Dustin Thao: Älä mene, Sam

Heti, kun suljen silmäni, muistikuvat alkavat pyöriä mielessäni, ja huomaan olevani taas kaiken alussa.

Dustin Thaon YA-kirja Älä mene, Sam oli harmillisen laimea lukukokemus kauniista kannesta ja mielenkiintoisesta asetelmasta huolimatta.

Idea on siis se, että high schoolin viimeistä luokkaa käyvän Julien poikaystävä Sam kuolee yllättäen. Tarina alkaa viikko tragedian jälkeen, jolloin sureva Julie soittaa Samin puhelimeen. Järkytys on suuri, kun Sam vastaakin jostain rajan takaa.

Kirja ei mielestäni ollut ihan tasapainoinen. Keskiosa on hidas ja sama kaava toistuu koko ajan. Sam kannustaa Julien tekemään jotain, jota Sam olisi halunnut heidän tekevän yhdessä. Välillä ollaan nykyhetkessä, jossa näytetään myös Samin surevaa lähipiiriä. Sitten hypätään ajassa taaksepäin söpöilemään Julien ja Samin ah niin söpössä suhteessa.

Lopussa sitten pistetään ykkönen silmään ja kaahataan Julien varsinaisen toipumisen läpi.

En missään välissä kiintynyt sen enempää Julieen tai Samiin kuin heidän suhteeseenkaan. Olisin ehkä toivonut jotenkin intensiivisempää kerrontaa tuon söpöilyn sijaan? Okei, ihan kivoja he kai ovat, mutta suuret tunteet puuttuivat, ja tällaisessa tarinassa juuri niitä kaipaa.

En silti harmittele, että luin kirjan, koska tuo lähtökohta on niin kiinnostava. Kirjassa käsitellään surusta toipumista ja erityisesti pidin siitä, miten suru näyttää eri ihmisillä erilaiselta. Ei ole vain yhtä ainoaa tapaa kaivata ja surra, eikä kenenkään tapaa saa väheksyä.

Kirjan tiedot:

Dustin Thao: Älä mene, Sam | Otava 2023 | 346 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: You’ve Reached Sam (2021) | Suomennos: Sini Linteri

Haasteet:

* YA-lukuhaaste : Haasteenjärjestäjän suosittelema YA

Laila Hirvisaari: Hiljaisuus

Laila Hirvisaari:
Hiljaisuus
239 s.
Otava 2016
Omasta hyllystä

Aamulla sumu on niin sakea, ettei joen vastarannalle näy.

Eletään 1940-lukua aivan itärajalla sijaitsevassa maalaiskylässä. Ihmiset toipuvat sodan kauhuista vähitellen ja palaavat arkisiin askareisiinsa. Yhdeksänvuotias Inga asuu isovanhempiensa luona ja käy koulua, mutta ei koskaan sano sanaakaan. Mitä ikinä Inga sodan aikana näkikään, se jätti hänet mykäksi. Kommunikointi onnistuu kuitenkin paperin ja kynän avulla, ja Ingan mieli on suunnattoman utelias maailman suhteen. Se ei kuitenkaan auta kun hänen oma mielensä kääntyy häntä vastaan samalla tavalla kuin opettaja ja julmasti kiusaavat lapset koulussa.

En ole koskaan aiemmin lukenut Laila Hirvisaaren kirjoja, joten tulipa nyt tehtyä sekin. Alun perin tarkoitukseni oli ruksia Helmet-lukuhaasteen Sokkona hyllstä valittu kirja -kohta, mutta tämä sopikin hyvin Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia -kohtaan. Tarina käsittelee Ingan traumaa, jota edes rakastavat isovanhemmat eivät osaa parantaa. Puhumattomuuden lisäksi Ingaa kiusataan toisessa jalassa olevan kuudennen varpaan vuoksi. Jälkimmäisen ongelman voisi korjata leikkauksella Helsingissä, mutta Inga ei suostu, ei niin millään, vaikka hän tietää, että kävelykin helpottuisi huomattavasti. Puhumaattomuus ja leikkauksen vastustaminen liittyvät lopulta yhteen yllättävällä tavalla.

Kirja oli sujuvaa luettavaa ja vakavasta aiheestaan huolimatta se ei kuitenkaan ollut liian synkkä ja toivoton. Ingalla ei ole ikäisiään ystäviä, mutta hänen läheisensä rakastavat häntä hyvin paljon. Kun isoisälle selviää, miten Ingaa on kohdeltu koulussa, kunniansa saavat kuulla paitsi opettaja myös muut kyläläiset, jotka ovat katsoneet muualle. Ingan läheiset yrittävät auttaa häntä parhaan kykynsä mukaan, mutta kukaan ei tiedä, miten Ingan saisi taas puhumaan. Kukaan heistä ei ole lääkäri eikä osaa auttaa pientä lasta käsittelemään mieltään painavia asioita. 

Tarinassa kuvataan kuitenkin (tietenkin) sitä kesää, jona asiat alkavat muuttua. Isoisällä on lääkäriystävä, joka lupaa lukea Ingan kirjeet, jos tämä sellaisia haluaa lähettää. Olosuhteiden pakosta lääkärin oma poika tulee pariksi viikoksi Ingan kotiin ja vaikka samanikäisen lapsen läsnäolo ei itsessään olekaan ihmelääke, se piristää Ingan mieltä. Joel oli omaan makuuni turhankin aikuinen hahmo 10-vuotiaaksi pojaksi. Ingasta sen sijaan pidin paljon. Hänen yksinäisyytensä ja surunsa oli riipaisevaa, mutta toisaalta hänestä löytyi myös iloa ja etenkin uteliaisuutta. Pidin etenkin siitä, että hän yritti itse ymmärtää maailmaa salaa lukemiensa sanomalehtien avulla. Ei Inga tyhmä ollut vaikkei puhunutkaan.

Inga antautuu koskelle, hän antautuu kuohuille. Hän istuu kiven laella ja koettaa tavoitella pienillä käsillään vaahtoa tietäen, ettei kukaan voi estää häntä lumoutumasta omasta rohkeudestaan.

(s.17).

Lyhyt ja nopealukuinen tarina, mutta valitettavasti en kuitenkaan pitänyt kirjan viimeisestä luvusta. Mielestäni tarina olisi toiminut paremmin ilman sitä. Ehkä sen tarkoitus oli olla onnellinen loppu, mutta minusta loppu oli sopivan optimistinen ilman viimeistä lukua. Ingan toipumiseen sijaan mieleen jäi nyt kummittelemaan se, mitä lopussa paikalle ilmaantuneelle hahmolle oli varmasti tapahtunut.

Luetty myös:

Kulttuuri kukoistaa, Usvan kirja, Lukutoukan kulttuuriblogi ynnä muut

Haasteet: 

* Helmet-lukuhaaste 2019 - 40. kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia 43/50

* Kirjahyllyn aarteet  [kirja 8]

Agnés Martin-Lugand: Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia

Agnés Martin-Lugand:
Onnelliset ihmiset lukevat
ja juovat kahvia

(Les gens heureux lisent et boivent du café, 2015)

218 s.

Bazar 2018
Kirjastosta

"Ole niin kiltti, äiti!"

Antakaapas kun lainaan instapostaustani tähän: 

Pitkästä aikaa niin vastenmielinen ja väkivaltainen alfauros mieshahmo, että toivoin päähenkilö Dianen lähtevän heti takaisin Pariisiin parempaa seuraa etsimään. Rima olisi ollut niin matala, että samalla hän olisi voittanut limbokisan!

Lyhykäisyydessään kirjan juoni on se, että kolmikymppinen Diane on menettänyt vuotta aiemmin auto-onnettomuudessa sekä miehensä että pienen tyttärensä. Hän on viettänyt vuoden kotonaan jonne on päässyt vain hänen homobestiksensa Félix, joka viettää yönsä paneskellen pitkin ja poikin Pariisia. Tämä tärkeä tieto kerrotaan ainoastaan joka kerta kun Félix mainitaan. Viimein Diane päättää tehdä irtioton harmaasta arjestaan ja muuttaa pieneen tuppukylään Irlantiin. Hänen naapurinsa on varsinainen persläpi Edward, joka tietenkin valloittaa Dianen murtuneen sydämen. 

Miten tämä tapahtuu on minulle edelleen arvoitus ja minä sentään luin koko kirjan. Nyt kyllä mietin miksi. 

Diane itsessään on sikäli virkistävän erilainen romanttisen kirjallisuuden päähenkilö, että hän on tyly, itsekäs ja itsenäiseksi oppiva nainen. Ainakin silloin kun Edward ei ole lähettyvillä. Heti kun mies on näköpiirissä, Diane muuttuu hysteerisesti huutavaksi ja/tai itkeväksi ja/tai avuttomasti sopertelevaksi riippakiveksi, joka rakastuu mieheen, joka- antakaapas kun lainaan kirjaa:

Edward nappasi minua ranteesta kiinni ja työnsi väkisin aitaa vasten. Hän naulitsi silmänsä minuun. Hän liimautui minua vasten ja puristi rannettani vielä kovemmin.

"Älä pakota minua loppuun saakka!"

"Mitä sitten? Aiotko lyödä minua?"

"En ole varma."

(s. 112)

Mikä unelmien poikamies! Jos luulette, että käytös paranee sen jälkeen kun Edward saa tietää Dianen kuolleesta perheestä, olette väärässä.

"Olet minulle selityksen velkaa."

Edward näytti ensin hämmästyneeltä ja sitten vihaiselta.

"Minä en ole sinulle velkaa yhtään mitään."

"Miten voit katsoa itseäsi peilistä?"

Hän tykitti minua katseellaan ja paiskasi sitten oven kiinni nenäni edessä. Tuttuun tapaansa.

(s. 166-167)

Tuo siis vähän sen jälkeen kun Edward on melkein kellistänyt Dianen sänkyynsä ja kuvioihin on ilmaantunut etuovesta Megan, hänen exä nyxänsä, jota Edward käy välillä naimassa Dublinissa. Megan on tietenkin todella kaunis (kaikki miehet lankeavat) ja todellinen narttu (kaikki naiset vihaavat), koska kuinkas muutenkaan.

Eli se unelmien prinssi on aggressiivinen paskiainen, ns. romanssi käsittämätön enkä kyllä pitänyt tarinan sivuhahmoistakaan. Ainoa asia, josta olin kiinnostunut loppuun saakka, oli Dianen nousu surusta ja masennuksesta. Niitä kuvattiin mielestäni hyvin kunnes kirjailija päätti keskittyä taas Edwardiin. Pidin myös kirjan lopusta. Harmi, että tälle on tulossa jatko-osa. Se varmasti pilaa tuon pienenkin ilon.

Luettu myös mm.:

Kirjakaapin kummitus, Järjellä ja tunteella, Kirja vieköön ynnä muut.

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2018 - 42. kirjan nimessä on adjektiivi [35/50]

Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa

Inkeri Markkula:
Kaksi ihmistä minuutissa
388 s.
Gummerus 2016
Kirjastosta

Lapsi sylissä nukkuu.

Lainasin tämän kirjastosta aikoja sitten, mutta jostain syystä en saanut tartuttua siihen ennen kuin nyt. Kirjan kaunis kansi herätti mielenkiintoni ja takakansitekstikin kuulosti ihan kiinnostavalta. Loppujen lopuksi kirja ei ollut ihan sellainen kuin luulin sen olevan vaan yllätti minut iloisesti.

Kirjan päähenkilöt ovat Alina ja Lotte, kaksi malariaa vastaan omilla tahoillaan taistelevaa naista. Tutkija-Alinan elämä pyörii nuoren Sellan, hänen piti-olla-tyttärensä ympärillä, ja hän on jäänyt jumiin kymmenen vuotta sitten sattuneeseen kuolemantapaukseen. Samaan aikaan lääkäri-Lotte päätyy Pohjois-Thaimaan sademetsään, jossa hän näkee malarian vaikutukset omin silmin. Potilaat tulevat ja menevät, elävät ja kuolevat, ja Lotte luo läheiseen suhteen Kian-nimiseen poikaan. Naisten tiet kohtaavat konferenssissa, jonka jälkeen Lotte pyytää Alinaa tulemaan avukseen viidakkoklinikalleen.

Takakannen perusteella odotin kirjalta hieman enemmän lääketieteellisyyttä, mutta olen iloinen ettei sitä ollutkaan niin paljon. Tämä ei ole lääkärikirja tai edes romanssi vaan selviytymistarina, jossa uhkina ovat tappava malaria ja kaiken nielevä suru. Alina yrittää kehitellä lääkkeitä malariaan, mutta tehtävä tuntuu toivottomalta, koska tauti muuttuu koko ajan. Kun keksit rokotteen yhteen muotoon, toinen odottaa jo vuoroaan. Alinan näkökulma malariaan on hyvin kliininen ja kaukainen, hän ei koskaan näe sen uhreja kasvojensa edessä. Loten kautta lukija näkee malarian vaikutukset ihmisten arkeen. Tauti voi iskea keneen tahansa ikään ja sukupuoleen katsomatta, ja saa aikaan hirvittävää tuhoa ympäri maailmaa. Thaimaassa Lotte tutustuu paikallisiin, joista kuka tahansa voi minä hetkenä hyvänsä saada malarian. Mielestäni kirjassa tuotiin hyvin esiin se, miten etuoikeutettuja naiset olivat. Lottekaan ei ole vaarassa saada tautia, sillä kiitos länsimaiden rokotusohjelmien, hänet on rokotettu kaikkea mahdollista ja mahdotonta vastaan.

Yllätyin myös siitä, miten paljon kirja käsitteli äitiyttä ja etenkin sen tuskallisia puolia. Alinalla on piti-olla-tytär Sella, jonka biologinen äiti Astrid kuoli kun tyttö oli vasta vauva. Kaikki Alinan ruusuiset unelmat menevät rikki yhdellä kertaa. Hän menettää sekä Astridin että Sellan, jonka huoltajuuden saavat Astridin vanhemmat. Alina on ulkopuolinen tyttärensä elämässä, kummitäti, jonka suhteesta Astridiin ei puhuta. Pidin oikeastaan eniten Alinan melankolisesta elämästä, jossa hän takertuu niihin Sellan rippeisiin, joita tämän isovanhemmat hänelle armollisesti antavat. Suru, kaipaus ja menetyksen pelko värittivät joka hetkeä. Kun Alina lopulta päättää antaa elämälleen uuden mahdollisuuden, se tuntuu hartaasti odoteltu voitolta.

Oikeastaan se, mistä pidin kirjassa vähiten, oli Alinan ja Loten suhde. Loppujen lopuksi heitä kuvataan yhdessä hyvin vähän ja siksi minun oli vaikea uskoa heidän olleen edes oikeasti ihastuneita, rakkaudesta nyt puhumattakaan. Luulen, että olisin pitänyt kirjan lopusta enemmän jos se olisi jääny avoimemmaksi.

Mutta, hieno esikoisromaani! Jää mieleen sekä kauniin kielen että aiheen vuoksi.

Luettu myös mm:

Mitä luimme kerran, Mari A:n kirjablogi, Pieni kirjasto ynnä muut.

Elokuva: Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 2

Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 2
2015

Jos nyt ihan totta puhutaan niin tarkoitukseni oli pitää tämä kirjablogina eikä blogata mitään muuta. MarikaOksan emännöimä Seitsemännen taiteen tarinat-haaste kuitenkin rohkaisi yrittämään elokuviakin. Haasteessa luetaan elokuviin liittyviä kirjoja tai katsotaan kirjoihin liittyviä elokuvia, lukekaa tarkennukset linkistä ja osallistukaa ihmeessä! Kävin tässä viikonloppuna katsomassa Matkijanärhen toisen osan ja tässä sitten onkin jo ensimmäinen elokuvapostaus. Katselen sen verran harvemmin elokuvia, että vaikka jatkaisinkin näiden tekemistä niin ne eivät tule olemaan kovin suuri osa blogia. No, luultavasti ainakaan...

Kaikki ja kaikkien kaveritkin toki tietävät mistä tässä on kyse. Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogiaan perustuva elokuvasarja tulee viimeinkin päätökseensä. Katniss Everdeen ja Panemin kapinalliset käyvät viimeiseen taistoon presidentti Snow'ta ja Capitolia vastaan. Valtaosa elokuvasta käytetään siihen, että Katnissin sotilasjoukko pääsee Snow'n kartanoon. Elokuvassa on kuitenkin paljon muutakin kuin pelkkää tehosteräiskintää.

Kirjasarja on tosiaan trilogia, mutta leffasarjaa on venytetty neljään osaan. Tätähän tehdään nykyään koko ajan, ilmeisesti siksi, että saadaan vietyä ne fanien viimeisetkin pennoset. Tällä kertaa venyttäminen oli mielestäni perusteltua. Matkijanärhi-kirjaan oli pakattu niin paljon tapahtumia, että niistä riitti materiaalia pariin elokuvaan. Tätä olisi silti voinut mielestäni lyhentää jonkin verran. Toimintakohtauksia venytettiin välillä viimeiseen asti. Etenkin viemärikohtaus tuntui pitkältä ja mutanttihyökkäyksen odottamista herutettiin todella kauan. 

Täytyy myös sanoa, että elokuvan viimeinen kohtaus olisi saanut jäädä johonkin DVD:n lisämateriaaliin tai lopputekstien jälkeen. Olihan se toki kirjassa, mutta tähän se sopi yhtä hyvin kuin nallekarkki salmiakkirasiaan. Siirappia siirapin päälle ja vielä sokeria koristeeksi. Katnissin kertojanääni poisti liiat imelyydet kirjasta. Minun mielestäni täydellinen lopetus elokuville olisi ollut se viimeinen "totta".

Lavastuksen suhteen jäin jotenkin kiinni siihen miten tylsältä Capitol näytti. Ajatelkaa nyt millaisia ihmisiä siellä asuu. Miksi he haluaisivat asua tylsissä rakennuksissa, joissa on tylsä sisustus? Odotin jotain värikästä ja suorastaan omituista. Pidin paljon siitä, miten Katniss meikattiin elokuvassa rooliaan varten. Siis nimenomaan Katniss, ei Jennifer Lawrence. Elokuvassa oli selvä ero sillä, millaiselta Katniss näytti kun hänet oli meikattu Panemin maskotiksi ja sillä, millainen hän oli (muka) ilman meikkiä. Suorastaan rakastin sitä, että Jennifer Lawrence sai itkeä rumasti! Yleensähän naiset saavat elokuvissa valuttaa muutaman traagisen kyyneleen, joka ei tee juovaakaan täydelliseksi meikattuihin kasvoihin. Kun Katniss itkee, hän todellakin itkee, parkuu ja huutaa kasvot vääristyneinä, ja räkä ja kuola valuen.

Ylipäätään pidin kovasti Lawrencesta Katnissina koko trilogiassa. Päätösosassa hän onnistui mielestäni tuomaan hyvin esiin sen, miten sota vaikutti Katnissiin. Kuten kirjassakin, elokuvan Katniss on turtunut ja masentunut, pettynyt siihen miten kukaan ei ole korruption yläpuolella ja miten ihmisiä käytetään häikäilemättä hyväksi tavoitteiden saavuttamiseksi. Pidin myös paljon Peetan näyttelijästä Josh Hutchersonista. Hän ei näytä siltä miltä kuvittelin Peetan näyttävän kirjoja lukiessani, mutta hän teki kieltämättä hyvän roolisuorituksen. Häneltäkin varmasti vaadittiin paljon Peetan hahmon sisäistämiseksi. Tässähän Peeta on kovasti ristiriitojen repimä Capitolin aivopesun jälkeen.

Kirjankansien sijaan ajattelin nyt vaahdota elokuvajulisteista. Tuo ihan ylhäällä oleva virallinen elokuvajuliste on hiukkasen hämmentävä. Katniss ei missään vaiheessa pidä tuota pukua yllään. Se Cinnan suunnittelema puku on muuten samanlainen kuin tuo julisteen puku, mutta se on sysimusta. Yritettiinkö tuolla julisteella hakea jonkinlaista "toivon aurinko nousee ja kirkkaat värit loistavat"-fiilistä? Elokuvan sisällä tuo olisi kyllä ollut oivallinen Panemin propagandajuliste. Tykkäsin kuitenkin huomattavasti enemmän näistä hahmojulisteista:

Alarivin sivuhenkilöt on kuvattu jokseenkin samalla tavalla, mutta katsokaapa yläriviä. Valoa ja varjoa on käytetty taitavasti kuvaamaan eri henkilöitä. Gale on aika neutraali pienellä sankarimaisuudella höystettynä. Hän katsoo suoraan kameraan ja tuo mieleen minkä tahansa periamerikkalaisen supersankarin (no, siinä kävi miten kävi, mutta siihen juliste selvästi tähtää). Primin julisteessa korostuu valkoinen väri ja hänen nuoruutensa. Hänen on tarkoitus olla jollain tavalla herkkä ja viaton. Peeta on puoliksi valoa ja puoliksi varjoa, mutta ilme kuitenkin taipuu varjoon. Hänen asiansa ovat huonosti eikä hän ole puhdasta sankariainesta, julisteessa on tiettyä terminaattorimaisuutta. Katniss on varjossa ja siinä ovat kasvot, joita kukaan ei halua nähdä pimeällä kujalla. Hän näyttää siltä, että tekisi mitä tahansa saavuttaakseen tavoitteensa. Pidän eniten Katnissin ja Peetan julisteista. Niissä on särmää.

Summa summarum, tämä on niitä onnistuneimpia nuorten kirjoista tehtyjä elokuvasarjoja. Tarina on käännetty hyvin valkokankaalle ja näyttelijävalinnat ovat myös hyviä.

Haasteet: Seitsemännen taiteen tarinat - ensimmäinen osasuoritus

Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla

Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla
238 s.
Otava 2015
Kirjastosta

Sinä päivänä, kun sinä rupesit kuolemaan, Elsalla oli ollut tarhakuvaus.

Sattuipa taas vahingossa silmääni kirjaston uutuushyllystä ja tarttui mukaani. En ole mitenkään oletusarvoisesti kiinnostunut näistä ns. sairauskirjoista, saati sitten perhe-elämästä kertovista kirjoista. Takakannessa lainattiin kuitenkin tuota kirjan ensimmäistä lausetta, jonka minäkin otin tämän jutun alkuun. Siitä tuli jotenkin mieleen Pauliina Rauhalan Taivaslaulu, josta pidin todella paljon. Toisaalta taas takakannesta tuli mieleen Eve Hietamiehen Yösyöttö- ja Tarhapäivä-kirjat alkuasetelman vuoksi.

Eli homman nimi on se, kuten yleensäkin näissä aikuisille kirjoitetuissa sairauskirjoissa, että pariskunnan toinen osapuoli sairastuu vakavasti. Annalla todetaan syöpä, joka vie ensin jalan ja sitten hengen. Ei tuo mikään juonipaljastus ole, sehän kerrotaan jo takakannessa. Jäljelle jäävät Aapo ja pieni Elsa, joiden pitäisi nyt selvitä elämästä ilman äitiä.

Harmi vain ettei tämä kirja toiminut mielestäni ollenkaan. Ymmärrän kyllä, miksi joku toinen voi pitääkin tästä kirjasta, mutta minulle tässä oli sekä liikaa että liian vähän. Liikaa kielellisiä koukeroita, jotka häiritsivät lukukokemusta. En voi olla vertaamatta tätä Taivaslauluun vaikka se ehkä epäreilua onkin. Taivaslaulussa kaunis kieli kannatteli tarinaa ja korulauseet sopivat siihen täydellisesti. Tässä taas lukija hukkuu vertauskuvien suohon ja näkökulmilla kikkailuun. Annan taistelu syöpää vastaan kerrotaan melkein kokonaan vertauskuvilla: milloin on sotilaita, milloin terroristeja ja milloin uhkaavia lintuja jne.. Minusta tuollaisen lukeminen on pitemmän päälle raskasta eikä se tuonut Aapoa ja Annaa lähemmäs, pikemminkin päinvastoin. En myöskään pitänyt siitä, että Aapon ja Elsan lisäksi kertojaksi nousi Veera, nainen johon Aapo myöhemmin tutustuu. Tarina olisi toiminut ihan hyvin pelkästään Aapon kertomanakin.

Sitä, mitä oli liian vähän, olikin Annan kuoleman jälkeisen elämän kuvaus, joka jäi loppujen lopuksi paljon olettamaani pienemmäksi osaksi kirjaa.  En odottanut paitojen repimistä ja tuhkassa pyörimistä, mutta Aapo vaikutti koko ajan hyvin etäiseltä ja kliiniseltä. Tapahan sekin on selvitä surusta, mutta kun ei hänestä muutenkaan saanut mitään otetta. Millainen Aapo on ihmisenä? En tiedä, vaikka luin koko kirjan. Hän sanoo olevansa vihainen ja surullinen, mutta siihen se jääkin, sanomiseen. Entä miten hän ja Elsa selviävät ilman äitiä? No näköjään ihan hyvin.

Eli yhteenvetona: odotukset olivat suuret, mutta kieli kompastuu harmillisesti omaan kiemurointiinsa ja henkilöt jäävät etäisiksi. Epäilen kyllä vähän, että minä olen tämän kirjan suhteen yksinäinen kapinallinen, ja että suurin osa lukijoista tulee pitämään tästä. Tämä nyt vain ei ollut minun kirjani.

Luettu myös mm.: Lukuneuvoja, Järjellä ja tunteella, Kirjasähkökäyrä

Cheryl Strayed: Villi vaellus

Cheryl Strayed: Villi vaellus
(Wild. From Lost to Found on The
Pacific Crest Trail, 2012)
408 s.
Like 2013
Kirjastosta

Puut olivat korkeita, mutta minä tuijotin niitä alaviistoon jyrkältä vuorenrinteeltä Pohjois-Kaliforniassa.

Tämä kuuluu sarjaan "töissä kehuivat ja oli pakko lainata". Työkavereilta saa erinomaisia kirjavinkkejä! Joita voi sitten loogisesti suositella asiakkaillekin, tätä täytyy ehdottomasti mainostaa kun tilaisuus tulee. Aika usein nimittäin hetken paikalla harhaillut asiakas tulee kysymään hyvää kirjaa. Ihan mikä vain hyvä kirja, mistä itse pidät? Se on joskus sellainen "öööö, no tuota"-hetki, minkä vuoksi olenkin laatinut mieleeni lyhyen vinkkilistan ihan aikuisia varten. Tämän kirjan lisään ehdottomasti tuolle listalle.

Villi vaellus on omaelämäkerrallinen matkakertomus, jossa vaellus itsessään sijoittuu vuoteen 1995. 26-vuotias Cheryl Strayed on menettänyt äitinsä syövälle muutamaa vuotta aiemmin. Äidin kuoleman jälkeen Cherylin elämä lähti lapasesta, koska hän ei osannut käsitellä suruaan millään tavalla. Kuvioihin astuivat uskottomuus ja huumeet, joita seurasi avioero. Samaan aikaan Cheryl sisaruksineen alkoi irtaantua toisistaan. Päätös lähteä vaeltamaan Pacific Crest Trail oli rämäpäinen ja epätoivoinen. Kun ei ole enää mitään menetettävää, on aika etsiä itsensä.

Erinomaisen kirjan tunnistaa siitä, että viimeisen sivun käännettyään ajattelee vain "niin. niin se on". Sellainen tyytyväinen olo kuin olisi juuri syönyt erinomaisen aterian. Tämä oli sellainen kirja. Tämä on sekä äärimmäisen mielenkiintoinen vaellustarina että kertomus siitä, miten eräs nainen oppi käsittelemään suruaan ja hyväksymään suuren menetyksen. Se on myös rakkauslaulu Cherylin äidille.

Minä pidin eniten kirjan vaellusosuuksista. En lakannut hetkeksikään ihailemasta sitä, miten sitkeä ja rohkea Cheryl oli. Hän lähti reitille yksin ja ilman minkäänlaista kokemusta vaeltamisesta, ja käveli loppujen lopuksi yli 1 770 kilometriä (noin puolet PCT:sta) järjettömän painava reppu selässään ja kauheat kengät jalassaan. Kirjassa kerrotaan rehellisesti miten hirvittävän rankka urakka se oli, ja miten huonosti Cheryl oli siihen valmistautunut. Vaellus oli täynnä verta, hikeä ja jos ei nyt suolenpätkiä niin ainakin ihon riekaleita. Se oli fyysisesti erittäin kuluttava ja henkisestikin rankka, olihan Cheryl suurimman osan ajasta ihan yksin keskellä villiä luontoa. Vaarana olivat paitsi luonnon pienet ystävät (mustakarhut, kalkkarokäärmeet, paahtava helle yms.) myös toiset matkailijat. Suurin osa Cherylin kohtaamista vaeltajista oli mukavaa ja yhtä köyttä vetävää porukkaa, mutta mahtui mukaan yksi pelottavakin tilanne.

Epätoivon hetkistä huolimatta kirja on pohjimmiltaan positiivinen. Vaelluksen päätyttyä Cheryl on sekä fyysisesti että henkisesti vahvempi kuin koskaan. Matkan alussa hän tolkuttaa itselleen jatkuvasti ettei pelkää, että hänellä ei ole vara pelätä kaikkea vaan hänen on mentävä rohkeasti eteenpäin. Lopussa hänen ei tarvitse edes ajatella tätä, se vain on totta koko ajan.

Lisäksi kirja oli välillä todella hauska. Kaikkea sitä voi vaelluksella sattuakin.

Kuu loisti taivaalla ja nukuin ulkona suojapeitteeläni.

Olin herännyt, koska tunsin pienten viileiden käsien taputtelevan minua hellästi. Pienet viileät kädet todellakin taputtelivat minua hellästi.

Ja sitten tajusin jotain, minkä rinnalla kuukin kutistui: pienet viileät kädet eivät olleet käsiä vaan satoja pieniä viileitä mustia sammakoita.

Pieniä viileitä limaisia mustia sammakoita, jotka hyppivät kaikkialla päälläni.

(s. 258)

Minä olisin samassa tilanteessa kirkunut niin, että karhutkin kaikkoavat...

Luettu myös mm.: Kirjoista, Kirjakirppu, Nenä kirjassa, Sonjan lukuhetket

Haasteet: 50 kategoriaa - 19. a book based on a true story  || kirjankansibingo - kengät

No okei, tuossa on vain yksi kenkä, mutta se on hyvin merkittävä
kenkä! Simppeli kansi, ei kovin kutsuva. Näyttää erilaiselta kun
kirjan on lukenut ja ymmärtää, miksi kenkä on hyvä kansikuva
juuri tälle kirjalle.