Arthur Brand: Hitlerin hevoset: tositarina taidekaupan pimeältä puolelta

Adolf Hitler ei ole nähnyt päivänvaloa kuukauteen.

Josef Thorakin veistämät valtavat hevospatsaat seisoivat Hitlerin kanslian edustalla. Niiden oletettiin tuhoutuneen toisessa maailmansodassa, mutta vuonna 2014 pimeissä taidepiireissä alkoi kiertää niistä uusia huhuja.

Työkaverini suositteli tätä viime vuonna "tietokirjana, joka oli kuin dekkari". En saanut aikaiseksi lukea tätä ennen kuin nyt ja täytyy todeta, että oikeassa hän oli. Kirjan kirjoittanut Adam Brand on taiteeseen erikoistunut yksityisetsivä, joka kertoo tässä, miten Josef Thorakin hevospatsaat lopulta löydettiin.

Tämä on nopealukuinen ja kirjoitettu niin kuin toimintadekkari: nopeaa toimintaa, tarkat hoksottimet ja nokkelaa sanailua. Viimeinen oli jopa hieman lukukokemusta häiritsevää. Brand ei taatusti keksinyt joka kerta jotain nasevaa sanottavaa, turha edes yrittää väittää sellaista!

Mutta, aihe oli kyllä mielenkiintoinen ja veihän se nokkelointi tarinaa jouhevasti eteen päin. Patsaita jäljittäessään Brand kertoo myös niiden historiasta ja natsi-Saksan taiteesta ja taiteilijoista noin ylipäätään. Tästä oppi paljon uutta ja googlasin lukiessani tarkempaa tietoa joistain nimistä ja tapahtumista.

Kevyempi ote aiheeseen aiheutti tosin myös sen, että tästä jäi jotenkin sellainen "voi noita (uus)natseja, mitä veijareita" -olo. Brand ei sympatiseeraa natseja ja tuo esille sen, miten paljon valtaa heillä ja heidän perillisillään on Saksassa edelleen. Se oli pysäyttävä ajatus.

Mutta silti, monet Brandin kohtaamista natseista tuntuivat pikemminkin eksentrisiltä miljonääreiltä kuin vaarallisilta ääriaatteita kannattavilta rikollisilta.

Suosittelisin pienellä varauksella jos aihe itsessään kiinnostaa.

Kirjan tiedot:
Arthur Brand: Hitlerin hevoset: tositarina taidekaupan pimeältä puolelta | Gummerus 2022 | 240 sivua | Kirjastosta
Hollanninkielinen alkuteos: De paarden van Hitler (2021) | Suomennos, ilmeisesti englanninkielisestä käännöksestä: Raimo Salminen

Haasteet:
* Helmet 2023 : 29. kirjassa on minä-kertoja [3/50]
* Lukumatka menneisyyteen 2023 : 21. kirjassa on edustettuna jokin taiteenala

Venla Saalo: Kukkia maan alla

On heinäkuu, torstai.

Marianna myy kukkia metroaseman tunnelissa. Amalia ja Karim kävelevät saman Berliinin katuja. Pienet sattumat yhdistävät heidät hetkeksi.

Vaihdoimme tässä taannoin kirjasuosituksia työkaverini kanssa. Minä suosittelin hänelle Kyung-sook Shinin kirjoja ja hän puolestaan suositteli minulle tätä pienoisromaania. Joskus kirjamakumme kohtaavat, joskus eivät, ja tällä kertaa minä en viehättynyt tästä yhtä paljon kuin hän.

Kirjassa kuvataan sekä Mariannan ja hänen veljensä Borysin että Amalian ja hänen poikansa Karimin elämää. Marianna on keski-ikäinen kukkakauppias, joka karkasi teinivuosinaan pienestä Puolan ja Saksan rajakaupungista Berliiniin. Veli jäi rajalle ja sisarusten muistikuvat lapsuudesta ovat yllättävän erilaiset. Toiselle aika on kullannut muistot, toiselle ei.

Amalia puolestaan on tunisialaisten siirtotyöläisten tytär, joka haluaa toisen näköisen elämän. Amal-nimi on jäänyt taakse ja Amalia opiskelee englantia saadakseen paremman työpaikan. Hän on keskittynyt omien perhesuhteidensa ja haaveidensa pohdintaan, ja Karimin loputtomat kysymykset jäävätkin usein vastaamatta.

Karim tietää, että maan päällä, heidän yläpuolellaan, aika valuu tasaisesti niin kuin joessa vesi. Maan päällä ajan kulku tuntuu lämpimältä käsivarsissa. Mutta maan alla aika kuluu arvaamattomasti, vihaisesti nytkähdellen niin kuin kastemato, joka haluaisi olla paikallaan mutta jota tökitään risulla selkään. Siksi ihoa paleltaa maan alla, ja aika pysähtyy herkästi. Siksi heillä ei ehkä olekaan enää kiire.

(s. 32)

Mariannan ja Amalian perheen tiet kohtaavat välillä ohikiitäviksi hetkiksi.

Kirjan kieli on kaunista ja kevyttä, mutta en oikein saanut otetta hahmoista tai tarinasta. Vaikka tarina sinänsä on kokonainen arkisen elämän kuvaus tiettynä hetkenä, jäin kaipaamaan jotain enemmän. Se jää mielestäni harmillisen keskeneräisen tuntuiseksi.

Kirjan tiedot:
Venla Saalo: Kukkia maan alla | Gummerus 2020 | 159 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:
Kirja vieköön, Kirjakaapin kummitus, Raijan kirjareppu ynnä muut

Haasteet:
* Helmet 2022 : 50. kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä [20/50]

Sanna Isto: Sirpale

Taivas Teufelsbergin yllä myllersi kuin meri.

Saksansuomalainen Minja jää Berliiniin koiravahdiksi kun hänen vanhempansa lähtevät käymään Suomessa. Minja odottaa innolla kolmea itsenäistä viikkoa ja kaverikesää, mutta joutuukin yllättäen majoittamaan lapsuudenystävänsä Lucan. Kesä saa vielä kummallisemman käänteen kun Minja löytää vanhan kahvikupin korvan, joka tempaisee hänet vuoteen 1939. Vanha kotitalo on vielä uusi ja sen historia alkaa avautua Minjalle kun hän ryhtyy selvittämään huoneeseensa lukitun Rosan salaisuutta.

Ensin täydet pisteet kirjan kannesta, joka ei kirjastokappaleessa pääse oikeuksiinsa. Kirjaston kirja on nimittäin muovitettu ja siksi on mahdotonta nähdä irtopäällyksen alla, kirjan "oikeassa" kannessa avautuvaa Berliinin karttaa. Paperikannessa on reikä, josta näkee vilauksen tuosta kartasta. En vastusta kirjaston kirjojen muovittamista, koska sille on hyvät käytännön syyt, mutta aina toisinaan se kyllä pilaa hienon kannen.

Kansi kertoo kivasti siitä, mistä itse tarina kertoo. Aioin lukea kirjan jo viime vuonna, mutta en ehtinyt, ja odotukset ehtivät kasvaa liiankin suuriksi. Sinänsä tämä on nopealukuinen ja mukaansatempaava tarina, mutta mielestäni se jää varsin pinnalliseksi etenkin menneisyyden tapahtumien suhteen. 

Eniten pidin Minjan ja hänen ystäviensä välisestä, no, ystävyydestä. Tyttöjoukossa on erilaisia persoonia, ja heillä on erilaisia toiveita ja tavoitteita niin kesää kuin elämää yleensäkin koskien. Kaikilla on myös omat vaikeutensa. Esimerkiksi eroperheen Hanna toivoo isänsä kiinnittävän enemmän huomiota tyttäreensä, mutta valokuvaamon omistava isä innostuu aina enemmän valokuvausta harrastavasta Minjasta. Tykkäsin tästä asetelmasta, jossa Minja tuntee syyllisyyttä vaikkei tarvitsisi, Hanna ymmärtää ettei mikään ole Minjan vika, ja isä on täysin sokea koko asialle. Kiva, että joskus tällaisiakin kiemuroita kuvataan ilman, että tytöt päätyvät riitelemään ja sanovat ystävyytensä irti.

Myöhemmin kanaalin rannalla Hanna kertoi, ettei ollut koskaan ollut töissä isänsä kuvaamossa. Hän näytti äkkiä äärettömän surulliselta.

"Mutta Hanna," minä sanoin yllättyneenä. "Haluaisitko sitten olla siellä töissä?"

"En," Hanna vastasi paksulla äänellä. "Mutta voisi hän silti kysyä."

(s. 20-21)

En sitten niinkään lämmennyt Minjan ja Lucan suhteelle. Tai pikemminkin lämpenin ystävyydelle ja toivoin (turhaan), että se pysyisikin ystävyytenä. Suhteen muuttuminen romanssiksi ei ollut mielestäni kovinkaan uskottavasti kuvattu ja Lucan ongelmat sivuutettiin hyvin nopeasti.

Eniten minua jäi harmittamaan se, miten kevyesti vuotta 1939 käsiteltiin. Minja tietää, millaisessa Saksassa hän on. Maailmansodan syttyminen on hetken päässä eikä Minja silti vaikuta tuntevan oikeastaan mitään asian suhteen. Kirjassa esimerkiksi kerrotaan parilla rivillä, että Minja näkee natsisotilaiden astuvan kauppaan, jonka toiminta loppuu saman tien. Ei minkäänlaista emotionaalista reaktiota siihen, että kauppa oli mitä ilmeisimmin juutalaisten pitämä ja kauppiasperhe joutui keskitysleirille. Naapurin vanha rouva Yrmy eli lapsuutensa Natsi-Saksassa, juuri siellä minne Minjakin joutuu, eikä tähänkään pureuduta vaikka aineksia olisi. Pidin tarinan ideasta ja mielestäni on harmi ettei siitä otettu irti tämän enempää.

Mutta kuten sanoin, nopealukuinen ja kiva kuvaus tyttöjen ystävyydestä. 

Kirjan tiedot:

Sanna Isto: Sirpale | WSOY 2019 | 315 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm.:

Kirjapöllön huhuiluja, Lastenkirjahylly, Kirjakuume

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2020 - 44. kirjassa on kirjeenvaihtoa [1/50]

* Popsugar Reading Challenge 2020 - a book with a map [1/50]

* Jokken rauhan haaste [kirja 1]