Kyung-sook Shin: Hovitanssija

Kyung-sook Shin:
Hovitanssija
(Yi Jin, 2007)
400 s.
Into 2019
Suomennos: Taru Salminen
Kirjastosta

Matka satamaan kesti neljä päivää.

Lopulta Yi Jin -nimen saava tyttö jää jo pikkulapsena orvoksi 1800-luvun lopun Koreassa. Hän päätyy kuningatar Myeongseongin hovin kasvatiksi, Korean parhaaksi tanssijaksi ja kuningattaren luotetuksi hovineidoksi. Korean kuohuvasta poliittisesta tilanteesta huolimatta Jinin elämä on siis tarkoin saneltu, ainakin kunnes Ranskan lähettiläs Victor saapuu kaupunkiin ja kuningas osoittaa hetkellistä kiinnostusta Jiniin. Kuningatar lähettää Jinin pois palatsista ja Jin saa poikkeusluvan lähteä Victorin mukana Ranskaan. Elämä siellä ei kuitenkaan ole sellaista kuin Victor lupaili ja Jinin sydän kaipaa kotiin.

Kumma kyllä kirjaan painetuissa kustannustiedoissa ei mainita sen alkuperäistä ilmestymisvuotta. Google kertoo sen olevan 2007 eli nyt on suomennettu kirjailijan 12-vuotta vanha kirja, oletettavasti koska Pidä huolta äidistä menestyi Suomessa niin hyvin. En nyt oikein tiedä kannattiko, koska ainakin minulle kirjan lukeminen oli melkoista pakkopullaa. Toisaalta en tiedä onko kyse sittenkin vain minun henkilökohtaisen kirjamakuni ja korealaisen kirjallisuuden kerrontatapojen yhteensopimattomuudesta. Minulla oli tätä lukiessani samanlaisia ongelmia kuin kirjailijan Jään luoksesi -kirjan kanssa.

Tarina alkaa siitä, kun Jin ja Victor lähtevät Koreasta laivalla Ranskaan. Sitten tarina loikkiikin pitkin aikajanaa aivan päättömästi. Kahden henkilön välisen dialogin keskellä saattaa olla muutaman sivun takauma jonkun, ei aina edes Jinin tai Victorin, menneisyydestä. Joskus takauma tuntuu jollain tapaa relevantilta dialogille, usein ei. Sirpaleisesta tarinasta on hyvin vaikea saada juonellisesti yhtenäistä kuvaa. Välillä tarinassa poiketaan myös tietokirjamaisiin "tällainen on poliittinen tilanne Koreassa juuri nyt" -pätkiin.

Myös tarinan hahmot kärsivät aikahyppelystä ja sitäkin enemmän siitä, että tärkeitä asioita mainitaan sivulauseessa. Jossain kirjan puolivälin tienoilla kävi esimerkiksi ilmi, että Jin ja kuningatar olivat aiemmin viettäneet kuukausia valepuvussa rankalla pakomatkalla pitkin Korean maaseutuja. Jinin kokema keskenmeno mainitaan kahdessa lauseessa ajallisesti vuosia tapahtuman jälkeen. Yhtäkkiä ollaan Victorin näkökulmassa ja kerrotaan, että Jin on kävellyt unissaan jo pitkään. Toisia lukijoita tällainen ei varmasti ärsytä, mutta minä en pidä tästä kerrontatyylistä ollenkaan.

Tavallaan pidin Jinistä hahmona, mutta toisaalta hänen elämänsä jatkuva synkkyys alkoi myös pitkästyttää. Jokaisen onnellisen hetken kohdalla tiesi, että kohta tapahtuu jotain masentavaa. Mitä onnellisempi Jin oli, sitä syvemmälle kuiluun pudottiin. Mitä epämiellyttävämmän henkilön hän kohtasi, sitä varmemmin kyseinen henkilö pärjäsi hyvin elämässä, etenkin jos hän oli mies. Tarina oikein rusikoi sen naishahmoja ja niitä, jotka oikeasti rakastivat Jiniä ja joita Jin rakasti. Koska kirja on tosipohjainen ja sijoittuu todelliseen ajanjaksoon Korean historiassa, todelliset traagiset tapahtumat olivat toki odotettavissa. Jinille ja edes joillekin fiktiivisille hahmoille olisin kuitenkin toivonut onnellisempia loppuja, ne kun olivat täysin kirjailijan päätettävissä.

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 32. kirjan nimessä on ammatti [30/50]
* Kirjankansibingo - kaunis vaate

Kyung-sook Shin: Jään luoksesi

Kyung-sook Shin:
Jään luoksesi
(Eodiseonga na-reul chat-neun
jeonhwabel-i ulli-go, 2010)
302 s.
Into 2017
Kirjastosta

Hän soitti minulle ensimmäisen kerran kahdeksaan vuoteen.

Siitä on näköjään jo melkein kolme vuotta kun luin Kyung-sook Shinin kirjan Pidä huolta äidistä. Ihastuin kirjaan vallan kokonaan ja jäinkin elämään toivossa, että hänen muutakin tuotantoaan käännettäisiin. Viime vuonna tämä sitten tapahtui, mutta itse ehdin lukea kirjan vasta nyt. Odotukseni olivat korkealla, näin jälkikäteen ajatellen ehkä liiankin.

Kirja kertoo Jeong Yunista, joka 2010-luvulla saa puhelun nuoruudenrakastetultaan Lee Myeong-seolta. Heidän vanha kirjallisuuden opettajansa professori Yun on kuolemassa. Tarina loikkaa vuosikymmenten taakse aikaan, jolloin Jeong Yun aloitteli opintojaan. Hän tutustuu yliopistossa paitsi professoriin myös Myeong-seoon ja Yun Miru-nimiseen nuoreen naiseen, jonka kädet ovat hirvittävän arpiset. Opiskelija-arjen taustalla Etelä-Korean poliittinen tilanne kuohuu ja opiskelijamielenosoitukset valtaavat katuja.

Niin, odotin tätä kovasti ja nyt olenkin sitten aika pettynyt. Oman täysin subjektiivisen mielipiteeni mukaan tämä ei yllä lähellekään samanlaisiin lukusfääreihin kuin Pidä huolta äidistä. Luin tämän loppuun asti lähinnä siksi, että toivoin koko ajan sen sittenkin paranevan. Ehkä seuraavalla sivulla? Tai sitä seuraavalla? No höh, ei sitten. Kaiken kaikkiaan kirja oli mielestäni ennalta-arvattava ja paikoitellen erittäin epäuskottava. En minä ainakaan ole ikinä törmännyt ihmiseen, joka jaksaisi pitää samanlaisia mukaspontaaneja filosofisiapuheita kuin kirjassa pidetään toistuvasti. Saati sitten sellaiseen, joka jaksaisi niitä kuunnella (luentotilaisuuksia ei lasketa).

Ehkä tässä näkyy nyt kirjamaun lisäksi kulttuuriero? Minusta kirjan tarina oli monella tavalla päätön enkä missään vaiheessa päässyt perille siitä, mitä kirjailija nyt oikeasti haluaa tällä sanoa. Ilman kirjailijan ihan meille suomalaisille kirjoittamia jälkisanoja en olisi edes ymmärtänyt tarinan sijoittuvan nimenomaan sisäpoliittisesti kuohuviin 1980-1990-luvuille (jonnekin sinne, vuosilukuja ei mainita). Arvelen, että tämä oli itsestään selvää korealaiselle lukijalle, joka tietäisi täsmälleen millaisessa maailmassa Jeong Yun ystävineen elää ja miksi nuoriso nousee barrikadeille. He osaisivat laittaa Jeong Yunin ystävän Danin kokemukset oikeanlaiseen kontekstiin ja saisivat niistä enemmän irti. Minä olin pihalla kuin lumiukko, koska tietoni Etelä-Korean historiasta ovat varsin vähäiset.

Luulen myös, että kirjan tarina ystävyydestä ja rakkaudesta aukeaa paremmin sen kohdeyleisölle. Jotkin osat niiden kuvauksesta ovat toki universaaleja, mutta niissä oli paljon sellaisia elementtejä, jotka vain hämmensivät minua. Miksi kirjan hahmot käyttäytyvät näin? Mitä tämä merkitsee, miksi tämä on tärkeää, miksi tämä muuttaa hahmojen suhtautumista toisiinsa? Miksi tarina edes on kerrottu tällä tavoin? Suurin osa kirjasta on kohtuullisen tasaista tahtia kulkevaa, mutta lopussa tehdään toistuvia aikahyppyjä ja paljastetaan juonipaljastusasioita tavoilla, jotka itse koin kummallisen irtonaisiksi. Ehkäpä tässä näkyvät korealaiset kerrontatavat? Kirjailijan ei tarvitse selittää asioita, koska samassa kulttuurissa kasvaneet lukijat ymmärtävät mistä on kyse. Toisaalta Pidä huolta äidistä toimi loistavasti myös suomalaiselle lukijalle, joten ehkä vika on kirjassa? Tai minussa, mikä on ehkä se todennäköisin tai ainakin suurin selitys.

Olen edelleen sitä mieltä, että korealaisen kirjallisuuden kääntäminen suomeksi on hienoa. Vaikka tämä kirja ei minuun iskenytkään toivon silti, että kustantajat uskaltaisivat tarttua useammin harvinaisemman ei-länsimaalaisen kaunokirjallisuuden kääntämiseen. Maailma avartuu kummasti näitä lukiessa.

Oli tästä kirjasta muuten ainakin se hyöty, että Etelä-Korean historia alkoi kiinnostamaan! Mihin Jeong Yunin radikaalit opiskelijatoverit pyrkivät ja miksi? Täytynee tutkia löytyisikö kirjastostamme sovelias kirja tämän mysteerin ratkaisemiseksi.

Luettu myös mm.:

Lumiomena, Kirjasähkökäyrä, Koukussa kirjoihin jne.

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2018 - 28. sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä [7/50]

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä
(Ommarul putakhae, 2008)
209 s.
Into 2015
Kirjastosta

Äiti katosi viikko sitten.

Oikeastaan tämä pohjoisempana asuminen harmittaa vain siksi, että kaikki kiinnostavat kirjailijavierailut ovat aina Helsingissä Mikään tai kukaan kiva ei juuri koskaan tunnu löytävän tietään tänne. Kyllä me kulttuurista ja kirjoista tykkäämme Kehä Kolmosen ulkopuolellakin. Esimerkiksi tämän kirjan kirjoittaja, Kyung-sook Shin, näkyy olevan Helsingissä 7.-11.6.. Ei mitään mahdollisuutta päästä sinne. Kertokaa miten kivaa oli, kaikki jotka menevät kuuntelemaan häntä. Varmasti on kiinnostavaa. Ei niin, että olisin katkera tai mitään...

Olisin kovasti halunnut nähdä ja kuulla kirjailijaa, koska kirja on kerrassaan mahtava. Shin on kirjoittanut näennäisesti pienistä asioista suuren ja surullisen koskettavan kirjan. Tarinan alussa neljän lapsen äiti, 69-vuotias Park So-nyo, katoaa Soulin metroaseman ruuhkassa. Hänen aina edellä kiiruhtava aviomehensä päästää irti vaimonsa kädestä ja huomaa vasta liikkuvassa junassa, että vaimo ei olekaan mukana. Mies ja pariskunnan lapset ryhtyvät etsimään äitiään, ja pikkuhiljaa äidin salaisuudet alkavat paljastua.

Täytyy sanoa, että päädyin melkein vihaamaan kaikkia kirjan henkilöitä paitsi äitiä ja nuorinta tytärtä. He ovat koko elämänsä ajan kohdelleet äitiä kuin kodinkonetta, joka vain antaa ja antaa ja antaa eikä koskaan tarvitse mitään. Kukaan ei ole koskaan pysähtynyt ajattelemaan haluaako äiti jotain tai onko hän onnellinen.

"Mitä väliä sillä on, pidänkö keittiöstä vai en? Homma oli pakko hoitaa, joten hoidin sen. Eihän teillä muuten olisi ollut ruokaa ettekä olisi päässeet kouluun. Ei ihminen voi tehdä vain sitä, mistä pitää. Tietyt asiat on pakko hoitaa, halusi tai ei. - - Jos teet vain sen, mitä haluat, kuka tekee sen, mitä et halua tehdä?"

(s. 55)

Etenkin perheen isä sai raivoni nousemaan. Mies on saamaton häntäheikki, joka juoksee jatkuvasti muiden naisten perässä ja jättää perheensä kuukausiksi kerrallaan. Äiti olisi ansainnut niin paljon parempaa. Surullisintahan koko kirjassa on se, että on niin kovin todenmukainen. Ei vain Etelä-Koreassa tai menneisyydessä, jolloin uusi sukupolvi muutti maalta kaupunkiin jättäen vanhemmat taakseen. Ihan nyky-Suomessakin on paljon vanhuksia, jotka ovat antaneet kaikkensa lapsiensa edestä, ja jotka nyt ovat vanhuudessaan yksin ja unohdettuina. Äidillä on mies, joka ei välitä. Lapset, jotka pitävät harvakseltaan yhteyttä. Perhe, joka ei näe mitä hän on uhrannut heidän eteensä eikä ole kiinnostunut hänestä ihmisenä. Vain nuorin tytär antaa eikä vain ota, ja siksipä pidin hänestä toiseksi eniten. Äitiä rakastin kuten koko kirjaa.

Kirjan kertojaääni yllätti minut positiivisesti vaikka se vähän erikoisempi olikin. Tarina nimittäin kerrotaan useimmiten yksikön toisessa persoonassa. Ainakaan minulla ei ollut hankaluuksia pysyä kärryillä siinä, kenestä nyt puhuttiinkaan. Pidin valinnan luomasta tunnelmasta: en nyt suorastaan kuvitellut itseäni kirjan sinuksi, mutta jotenkin olin kuitenkin lähempänä häntä kuin kirjan kertojia yleensä. Olisi kiinnostavaa tietää, onko tämä yleistä korealaiselle kirjallisuudelle, yleistä Shinin tuotannolle vai vain yksittäinen valinta juuri tälle teokselle? 

Joka tapauksessa tämä oli niin surullisen ihana ja valloittava, että lukisin erittäin mielelläni lisää Shinin kirjoja. Tämä on ensimmäinen suomennettu eteläkorealainen romaani ja jos oikein ymmärsin, se on käännetty suoraan koreasta suomeksi. Monet muut kielet ovat tehneet käännöksensä englanninkielisestä kirjasta, joten hatun nosto suomalaiselle kustantajalle! Käännöksestä kääntämisessä menee aina enemmän hukkaan kuin alkuperäisestä kääntäessä. Mielestäni on aivan mahtavaa, että suomennoksen eteen on nähty sen verran vaivaa, että on etsitty koreaa osaava kääntäjä. Otan toki kehuni takaisin jos olen ymmärtänyt väärin ja kirja onkin käännetty englannista...

Luettu myös mm.: Ullan luetut kirjat, P.S. Rakastan kirjoja, PrinsessaLife

Haasteet: kirjankansibingo - nainen

Kansi miellyttää minun silmääni vaikka se ei
kovin erikoinen olekaan. Nainen on kovin
surumielinen ja haikea, mikä sopii kirjaan.