Maria Turtschaninoff: Suomaa

Puramme tavarat autosta ja panen uurnan kuistin pöydälle

Sotamies Matts Matsinpoika saa kruunulta palkakseen oman torpan. Tapaaminen metsänneidon kanssa johtaa haltijaverisen Nevabackan suvun syntyyn ja vuosisatoja kestävään suhteeseen lähiluonnon kanssa.

Tammikuu on ollut minulle hyvien kirjojen kuukausi. Tämän Maria Turtschaninoffin Suomaan huomasin muistaakseni jossain Facebookin kirjallisuusryhmästä. Kirja oli odottamaanikin parempi lukukokemus ja oli suorastaan sääli, kun se loppui.

Episodimainen sukuromaani kertoo pohjalaisen Nevabackan suvun tarinan Suomen historian myrskyissä. Matts kääntää maata 1600-luvulla ja satoja vuosia myöhemmin hänen jälkeläisensä löytävät taas tiensä suon laitamille. Kirjalla on useita eri kertojia ja piirsin lukiessani omaksi ilokseni sukupuuta, johon kaikki hahmot mukavasti asettuivatkin.

Kivana ja yllättävänä ratkaisuna kirjassa käytetään erilaisia kerronnan keinoja. Löytyy säeromaania, minäkertojaa, ulkopuolista näkökulmaa, päiväkirjamerkintää ja kirjeitäkin. Ihastuin etenkin noihin kirjeisiin, joita kirjoittaa 1800-luvulla nuori Alina. Ne tuntuivat aivan aidoilta ja tyylillisesti oikeilta, ja oli helppo kuvitella nuoren naisen kirjoittaneen niitä.

Nevabackan suvun historiaan mahtuu niin tragedioita kuin onnellisempiakin loppuja. Milloin kurittavat sota ja nälänhätä, milloin taas sato on runsas ja perhe ainakin suhteellisen onnellinen. Tarinassa näkyy hyvin ajankuva ja muuttuva maailma. Mitä lähemmäs nykyhetkeä tullaan, sitä kauemmas tilalta lähdetään ja sitä enemmän etenkin naisilla on mahdollisuuksia.

Samoin kirjassa näkyy hienosti ihmisen suhde luontoon. Mattsille metsän väki on aivan totta ja tarinassakin he ovat oikeasti olemassa. Luonnon kanssa eletään rinnakkain ja sitä kunnioitetaan. Mutta sitten ottaa vallan kristillinen ajattelutapa: metsän väkeä ei ole ja maan on taivuttava ihmisen voiman edessä. Mitä kauemmas Mattsista mennään, sitä kaukaisempi villi luonto on nevabackalaisille. Luonto ei ole enää arvokas sellaisena kuin se on, vaan siitä on otettava irti kaikki mahdollinen hyöty.

Tykkäsin itse paljon myös siitä, miten hyvin sukuhistoria pysyy tarinan mukana. Esivanhempia ei välttämättä muisteta enää nimeltä, mutta heistä jää kuitenkin jäljelle jotain. Johanneksen kohtalo ja myöhemmin johanneksenpuuhun liittynyt uskomus huvittivat minua suuresti. Perhetarinat, myytit ja uskomukset säilyvät pitkään sen jälkeenkin kun asiaan liittynyt henkilö on jo kuollut.

Askeleeni tömähtelevät maata vasten
ja se kuuntelee
ja se kuiskaa
minä tunnen askeleesi
tiedän kenen likkoja sinä olet

(s. 14)

Kirjan tiedot:
Maria Turtschaninoff: Suomaa | Tammi 2022 | 371 sivua | Kirjastosta
Ruotsinkielinen alkuteos: Arvejord (2022) | Suomennos: Sirkka-Liisa Sjöblom

Luettu myös:
Kirsin kirjanurkka, Siniset helmet, Tuijata ynnä muut

Haasteet:
* Helmet 2023 : 10. kirjassa on ohjeita ja neuvoja [9/50]
* Luonto sivuilla: Myytti/mytologia
* Ihana susi: Kirjassa on luonnonsuojeluteema
* Lukumatka menneisyyteen 2023: 17. kirjassa käsitellään uskontoa tai mytologiaa

Ulla-Lena Lundberg: Sade

Oli hauska katsoa, kun Parveileva mehiläinen maalasi.

Tuhansia vuosia sitten nuori Oras löytää kutsumuksensa heimon shamaanina ja kalliomaalausten tekijänä. 1990-luvulla ruotsalainen vesi-insinööri Bengt saapuu Afrikkaan järjestämään vesihuoltoa. Kumpikin pohtii samaa ongelmaa: miten saada sadetta?

Tämä on ensimmäinen täsmäkirja Luonto sivuilla -lukuhaasteeseen. Etsin sateeseen liittyvää kirjaa ja tämä kuulosti mielenkiintoiselta. Koska kirjassa on kaksi erilaista, toisiinsa yhdistyvää tarinaa, arvelin pitäväni ainakin toisesta niistä.

Loppujen lopuksi pidinkin enemmän Oraan tarinasta, jonka esihistoriallinen miljöö oli mielenkiintoinen. Oras kuuluu yhteen vaeltavista bushmanniheimoista, joiden elämää määräävät ensisijaisesti sadekaudet. Sade tietää ruokaa ja runsautta, kuivuus nälkää ja kärsimystä. Heimon shamaanin tärkeimpiä tehtäviä onkin tavoittaa transsissa myyttiset vesieläimet.

Veteen ja sateeseen liittyvän afrikkalaisen mytologian lisäksi tarinoissa kulkevat mukana kalliomaalaukset. Jo Oraan aikana ne ovat ikivanhoja.

Kaikkein vanhimmat meistä sanovat, että jotkut maalauksista olivat luolassa jo silloin, kun he olivat pieniä; jopa että heidän isovanhempansa olisivat nähneet ne lapsuudessaan. Minä uskon samoin kuin Parveileva mehiläinen, että jo maailman ensimmäiset ihmiset tekivät ensimmäiset maalaukset.

(s. 23)

Bengt tulee tietoisiksi samoista maalauksista tuhansia vuosia myöhemmin. Hänen aikanaan moderni maailma törmää vanhoihin tapoihin ja kulttuuriperintöön. Hienoimmatkaan laitteet kun eivät voi tehdä sadetta, ja joskus ihmiset luottavat enemmän vanhoihin tapoihin kuin uusiin keksintöihin. Tarinassa kysytään, mikä oikeus ulkopuolisilla on julistaa paikalliskulttuurille merkittäviä kohteita niin suojelluiksi ja tärkeiksi, ettei niiden luo saa mennä suorittamaan ikiaikaisia ja tärkeitä riittejä.

Pidin kirjan sujuvasta kerronnasta ja siitä, miten sateen tarve ja taide yhdistävät ihmisiä aikakaudesta toiseen. Kumpikin tarina kuitenkin hajoaa välillä turhan moneen suuntaan ja etenkin Bengtin toivottomat toilailut olisivat voineet jäädä vähän vähemmällekin.

Kirjan tiedot:
Ulla-Lena Lundberg: Sade | Gummerus 2017 (1. p. 1997) | 255 sivua | Kirjastosta
Ruotsinkielinen alkuteos: Regn (1997) | Suomennos: Leena Vallisaari

Luettu myös:
Kirja hyllyssä, Opus eka, Cillan kirjablogi ynnä muut

Haasteet:
* Helmet 2022 : 37. kirjan kansi tai nimi saa sinut hyvälle mielelle [18/50]
Kaunis kansikuva on Helena Kajanderin suunnittelema tätä painosta varten.
* Luonto sivuilla : Sade

Anniina Mikama: Myrrys

 
Kaksi poikaa kulki metsässä.

14-vuotias Niilo on ollut Kivihalmeen talon hyljeksittynä kasvattina niin kauan kuin muistaa. Kun talon oma poika Akseli joutuu karhun raatelemaksi, Niilon elämä muuttuu kertaheitolla. Mahtava myrrys Martin ottaa pojan mukaansa palkaksi palveluksistaan ja pian Niilo huomaa olevansa tietäjän opissa. Henget ja metsä vastaavat yllättävän auliisti pojan kutsuun ja lopulta Niilolle selviää sekin, miten hän Kivihalmeen päätyi.

Tykkäsin Anniina Mikaman Taikuri ja taskuvaras -trilogiasta, joten pakkohan se oli tämäkin lukea. Lisähoukutuksena kirja on historiallista maagista realismia ja sen tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun alkuun syvälle Kainuun korpeen. Olen itsekin asunut vähän aikaan niillä kulmilla, joilla seikkailu tapahtuu, joten tutut paikannimet aiheuttivat minussa  "hahaa, minäpä tiedän tuon!" -hykerrystä.

Kirja on jaettu kahteen osaan, syksyyn ja kevääseen. Syksyssä kuvataan Niilon ja Martinin tutustumista ja sitä, miten Niilo oppii liikkumaan metsässä ja kuuntelemaan luontoa. Luontokuvaus onkin todella kaunista ja Niilon kautta korpimetsää ahmitaan kaikkien aistien kautta. Pikkuhiljaa Niilo alkaa saada lisää rohkeutta ja itsevarmuutta, eikä vain karttuvien taitojensa vuoksi. Martinin metsämökissä häntä kohdellaan ensimmäistä kertaa kuin ihmistä.

Mielissään Niilo haki kulhon ja kauhoi itselleen kelpo annoksen. Hän istahti uudelleen lattialle ja aikoi ruveta lusikoimaan ruokaa sisäänsä, kun Martin pudotti lusikkansa pöydälle niin äkkinäisesti, että hän oikein pelästyi.

- Hitto soikoon sinun kanssasi! Martin ärähti. - Etkö sinä osaa käyttäytyä niin kuin ihmiset?

Niilo ei voinut ymmärtää, mitä hän oli tehnyt väärin. Hän oli yrittänyt parhaansa mukaan käyttäytyä kuten häntä oli Kivihalmeessa opetettu.

- Mitä se tuollainen peli oikein on? kysyi Martin. - Eläimet syövät lattialla, et sinä! Istu pöydän ääreen.

(s. 86)

Martin on kyläläisten yhtälailla kunnioittama kuin pelkäämä mies, jonka kanssa ollaan tekemisissä vain tosi paikan tullen. Niilokin pelkää häntä ensin, mutta nopeasti selviää, että Martin on lempeä jos kohta juro erakko. Paljon parempi vaihtoehto kuin Kivihalmeen isäntä Juhani, jonka arvaamatonta luonnetta ja kovia nyrkkejä pelkää oma kotiväkikin.

Kirjan kevätpuolisko oli minulle hienoinen pettymys syksyn jälkeen. Olisin nimittäin jaksanut lukea Niilon ja Martin samoiluista paljon enemmänkin! Kevään kuluessa Niilolle alkaa selvitä, mistä hän on Kainuun kylille saapunut ja mitä häneltä on riistetty. Samaan aikaan Juhani alkaa teroitella sotakirveitään. 

Henkilökaartiin liittyy myös kirkkoherra Ström, joka yrittää tasapainoilla edustamansa kristinuskon ja vanhan muinaisuskon välillä. Kirjassa tuodaankin hyvin esille se, että 1800-luvullakin saatettiin yhä uskoa molempiin. Jopa Kivihalmeen talossa, jossa ollaan niin kristittyä että, turvaudutaan myrryksen pakanallisiin taitoihin kun Akseli loukkaantuu. Henkimaailma ja luonnonhenget ovat kirjassa totta, mutta Martinkin varoittelee Niiloa tulevasta muutoksesta. Myrrysten aika alkaa olla ohi.

Yksi asia jäi vähän kaivelemaan, nimittäin kirjan naishahmot, jotka saivat hyvin vähän tilaa. Etenkään ah niin kauniilla, vaalealla ja viattomalla Iiriksellä ei tunnu olevan mitään muuta tekemistä kuin näyttää lukijalle, että Niilo tykkää tytöistä eikä esimerkiksi Akselista. Sama juttu Martinin ja vaeltavan naiskaupustelijan kanssa. Heteromiehiähän tässä ollaan kaikki, heh heh hee.

Jäi vähän sellainen olo, että tällekin kirjalle tulee kyllä jatkoa. Toivottavasti Iiriksella ja/tai muille naishahmoille löytyy siinä oikeaakin tekemistä.

Kirjan tiedot:
Anniina Mikama: Myrrys | WSOY 2021 | 370 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm.:
Kirjapöllön huhuiluja, Lastenkirjahylly

Haasteet:
* Luonto sivuilla - kirjassa ollaan metsässä
* Syyslukuhaaste - lue kirja, joka muistuttaa sinua syksystä

Satoru Takamiya: Olet vampyyriorjani

Satoru Takamiya:
Olet vampyyriorjani
(S x M, 2010)
185 s.
Ivrea 2013
Suomennos: Anna Elo
Kirjastosta

Tämä kuuluu sarjaamme "kirjojen kauheat nimet" ja senpä vuoksi en olisi ikimaailmassa lukenut tätä ilman mangahaastetta. Anime-lehden arvostelussa mainitaan heti alkuun, että nimi on käännetty suoraan pokkarin espanjankielisestä käännöksestä. Jäin nyt sitten miettimään onko koko kirja toisen käden suomennos vai onko se nimeä lukuun ottamatta käännetty alkuperäisestä japaninkielisestä? No, joka tapauksessa kirjassa ei ole yhden yhtä vampyyriorjaa, joten nimellä voi heittää esimerkiksi vesilintua. 

Sulhasen inhoaminen yhdistää.

Kirjassa on kaksi tarinaa, joista ensimmäinen, Olet vampyyriorjani, sijoittuu Taisho-kauden Japaniin. Orpotyttö Kyrie on rikas ja kaunis, ja kihloissa harvinaisen tylsän miehen kanssa. Kyrie itsekin on varsin apaattinen, mutta unelmoi koko ajan pakenevansa ahtaaksi lintuhäkiksi muodostuneesta kartanostaan. Hän kuulee huhuja lähistöllä mellastavasta vampyyristä ja kappas vain, puistosta löytyy muistinsa menettänyt nuori mies, jonka Kyrie ottaa hoiviinsa ja nimeää Kagariksi. Onkohan Kagarilla jokin yhteys vampyyriin vai ei? Hmmm...

Yltiöromanttisesta alkuasetelmastaan huolimatta tarina on itse asiassa tragedia ja loppujen lopuksi kertomus siitä, miten Kyrie ottaa oman elämänsä haltuunsa. Ei mikään maailman omaperäisin tarina, mutta erilainen ja parempi kuin kannen ja etenkin nimen perusteella odotin. Harmi kyllä piirrosjälkikään ei ole erityisen mielenpainuvaa, vaan shoujohötön tusinakamaa ohuine viivoineen ja valkoisine taustoineen.

Me kaikki uskomme sinua, Kotomi.

Mielestäni pokkarin parempi tarina oli kahteen lukuun jaettu Pakkomielteenä kummitukset. Koulumaailmaan sijoittuva kummituskomedia kertoo Kotomista, joka haluaa treffeille oikean kummituspojan kanssa. Kotomin kannalta on siksi hyvin ikävää, että hänen harvinaisen vahva auransa karkottaa kummitukset kauas pois hänen läheltään. Kun Kotomille valkenee, että hänen luokkatoverinsa Keita on varsinainen kummitusmagneetti, päättää hän lyöttäytyä pojan seuraan vaikka väkisin.

Tarinoissa kerrotaan paria hilpeää tapausta, joihin kaksikko joutuu kummitusten vuoksi. Romanttinen vire on ilmassa, mutta se jää aina toiseksi Kotomin kummituspakomielteelle. Piirrosjälki ei ole tässäkään mitenkään  ihmeellinen, mutta sopii mielestäni tarinaan paremmin kuin edelliseen. Hahmot ovat lisäksi paljon ilmeikkäämpiä kuin Kyrien porukka ja pidin siitä, miten tietyt shoujokliseet ja perusasetelmat käännettiin ympäri.

Keitaa uhkaa kylvyssä ongelma,
joka alkaa e-kirjaimella ja päättyy -rektioon.

Kaiken kaikkiaan kiva lukupala, jolle olisi kannattanut antaa parempi nimi.

Haasteet:

* Mangahaaste - koulupuku

Ei Kyriellä, mutta Kotomi ja Keita luokkatovereineen pukeutuvat niihin.

Nora Roberts: Ensimmäinen vuosi (Valitun aikakirjat #01)

Nora Roberts:
Ensimmäinen vuosi
(Year One, 2017)
404 s.
Gummerus 2019
Suomennos:
Lauri Sallamo & Heidi Tihveräinen
Kirjastosta

Kun Ross MacLeod puristii liipasinta ja ampui fasaanin, hän ei mitenkään voinut tietää tappavansa samalla itsensä.

MacLeodin tilalta Skotlannista lähtee liikkeelle tapahtumasarja, joka tappaa reilut viisi miljardia ihmistä. Perheen mukana maailmalle leviää tauti, jolle ei ole parannuskeinoa. Osa ihmiskunnasta on  kuitenkin immuuneja ja tarinassa seurataan muutamaa henkilöä ja ryhmiä, jotka he kokoavat ympärilleen yrittäessään selvitä uudenlaisessa maailmassa. Ai niin, ja joillakin on joko yliluonnollisia sukujuuria tai sitten heille kehittyy yliluonnollisia kykyjä, koska miksipä ei.

Näin lyhyesti voisi sanoa, että tässä on kyllä vesitetty ihan kelpoinen dystopiaromaani kömpelöillä yliluonnollisilla elementeillä. Tautidystopia? Kuulostaa hyvältä! Tautidystopia, jossa on KEIJUJA ja NOITIA ja VALITTU LAPSI? Kuulostaa vielä paremmalta! Tai sitten ei. Mitä pitemmälle pääsin, sitä enemmän päässäni kaikui sellaisia pieniä kysymyksiä kuin "miksi, oi miksi" ja "mitä helvettiä minä juuri luin".

Huomautan silti, että luin kirjan loppuun. Se oli kohtuullisen nopealukuinen ja vetävästi kirjoitettu, ja taudin runtelemaa maailmaa kuvaavat osuudet olivat jopa hyviä. Kun vain olisikin pysytty niissä. 

Luvassa on juonipaljastuksia, koska haluan nyt valittaa. Kuka olisi arvannut!

Koko ongelman voi lukea tiivistetysti sivuilta 98 - 102. 

Arlys Reid -niminen uutistoimittaja seikkailee kaduilla harjoittelija Fredin* kanssa haastateltavia etsimässä. He törmäävät Beniin, joka kertoo miten tauti tappoi hänen aviomiehensä. Kun Ben oli haudannut miehensä, hän tutustui nuoreen poikaan ja he hautasivat yhdessä pojan perheen. Siitä asti Ben on yrittänyt huolehtia pojasta.

(*huom. Molemmat ovat naisia. Sanon tämän vain siksi, että kirjassa oli muutama hahmo, joiden sukupuolta en osannut heti päätellä nimestä, vaikka ne olivat varmasti ilmeisiä kun kirjaa luki englanniksi ja she/he -pronomineilla varustettuna.)

Tämän osuuden tunnelma on synkän surullinen. Oikein dystopiaan sopiva. Tunsin jopa empatiaa Beniä kohtaan.

Heti kun Ben poistuu takavasemmalle, Fred ilmoittaa iloisesti olevansa keiju, poksauttaa selästään esiin kimaltavat siivet ja lentelee ympäri huonetta koska hih hih keijuna on kivaa.

Siis anteeksi mitä? 

Ja tätä se on koko kirjan ajan. Vakavat ja arjen selviytymistä pohtivat kohtaukset keskeytetään miltei aina heittämällä kehään siivekkäitä keijuja, puihin sulautuvia haltioita ja Dramaattisia Ennustuksia Valitusta Lapsesta. Tarina olisi ollut paljon vahvempi joko kokonaan ilman näitä älyttömyyksiä tai sitten niin, että ne olisi upotettu tarinaan paremmin. Yliluonnolliset elementit olivat niin päälle liimattuja, että ihan hävetti. Se tunne tosin hukkui ärsytyksen aaltoihin, mutta siellä se räpisteli pinnan alla.

Tarinan viimeiset 50 sivua luin yhtenä kysymysmerkkinä, koska homma meni koko ajan naurettavammaksi. Yhtäkkiä kivaan kylään hyökätään, yksi päähenkilöistä tapetaan ja hänen raskaana oleva noitavaimonsa juoksee metsään. Pahikset haluavat Valitun Lapsen, joten loogistahan se on vetää heidän huomionsa jonnekin muualle. Yksi nainenhan pärjää paremmin heitä vastaan kuin yhteisö, joka menetyksistään huolimatta antoi juuri pahiksille selkäsaunan. 

Harhailtuaan pitkin metsiä muutaman viikon nainen löytää idyllisen maatilan, jossa hän tapaa mukavan miehen (arvatkaa rakastuvatko he!). Muutama viikko tämän jälkeen eräänä myrsky-yönä nainen synnyttää miehen auttamana Betlehemissä makuuhuoneessa Jeesuksen Valitun Lapsen (joka muuten on ihan varmasti aikamatkustaja, tätä vihjailtiin yhtä hienovaraisesti kuin seppä lyö lekalla alasinta). Pian tämän jälkeen maatilalle saapuu Dumbledore Mystinen Mies, joka ilmoittaa opettavansa tyttöä käyttämään voimiaan jahka päästää teini-ikään eli oletettavasti sarjan seuraavaan osaan.

Jonka kaikesta tästä huolimatta aion lukea, koska haluan tietää miten hyvin minun kirjallisyliluonnolliset voimani toimivat. Miten hyvin osaan ennustaa sarjan kulun ja juonikaaren? Rakastuuko Valittu Vauva  isompana siihen ainoaan poikavauvaan, joka kirjassa syntyi? Aivan taatusti. Saammepa nähdä!

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2019 - 49. vuonna 2019 julkaistu kirja (5/50)

No, julkaistu suomeksi. Alkuteos on pari vuotta vanhempi, mutta enpä jaksa nipottaa tästä.

Charlaine Harris: Salaisuuksia haudan takaa

Charlaine Harris:
Salaisuuksia haudan takaa
(Grave Secret, 2009)
Gummerus 2016
303 s.
Kirjastosta

"No niin," sanoi farkkupuseroinen nainen, jolla oli oljenvärinen tukka.

Pitkästä aikaa kansikuvavalitusta! Ymmärrän kyllä, että kansikuviin ei aina haluta tuhlata hirveästi rahaa ja että joskus (usein) on helpointa ottaa vieraskielisen painoksen kansikuvat. Toivoisin silti, että ei mentäisi siitä missä aita on kaatunut ja haudattu maan uumeniin. Olisi todella kiva, jos kansikuvan tyypit näyttäisivät edes suunnilleen samoilta kuin kirjan hahmot. Tässä sarjassa ollaan siinä suhteessa epäonnistuttu täysin. Suomenkielisten käännösten nimistä sen sijaan olen pitänyt.

Mutta sitten kirjan sisältöön. Tämä on siis Harper Connelly-sarjan neljäs ja viimeinen osa, joten luvassa on juonipaljastuksia sarjan edellisiin osiin.

Kuolleita työkseen kuunteleva Harper on löytänyt oman pienen Shangri-Lansa. Bisneksellä menee hyvin ja ennen kaikkea kasvattiveli Tolliver on kaadettu sänkyyn. Pariskunta suorastaan rypee onnessa ja päättää mennä moikkamaan nuorempia sisariaan. Paikan päällä selviää, että Tolliverin narkkari-isä on päässyt vankilasta ja anelee anteeksiantoa. Samaan aikaan poliisi ilmoittaa Harperille, että hänen kauan sitten kadonneesta Cameron-sisarestaan on tehty mahdollinen havainto. Harper ja Tolliver jäävät harrastamaan sekä sukulaissuhteiden paikkaamista että rikoksiin sekaantumista.

Minun piti välillä ihan miettiä, että kuka tässä kirjassa olikaan kenen verisukulainen. Harperilla ja Tolliverilla on eri vanhemmat, mutta he ovat kasvaneet yhdessä jostain kymmenen korvilta saakka. Harperilla oli vanhempi täyssisko Cameron, joka katosi lukioikäisenä. Mariellan ja Gracen äiti on sama kuin Harperin ja isä sama kuin Tolliverin. Lisäksi Tolliverilla on täysveli Mark. Kaikkien biologiset vanhemmat ovat joko vankilassa tai kuolleet, ja alaikäisistä Mariellasta ja Gracesta huolehtivat Iona ja Hank. En kyllä muista kenelle he olivat sukua, mutta täti ja setä kuitenkin. Varsinainen uusperhe siis.

Ei tällä muuten olisi väliä, mutta tässä kirjassa sukulaissuhteet ovat yllättävän tärkeitä. Paitsi tietysti se, että Harper ja Tolliver ovat pitäneet toisiaan sisaruksina vuosikausia ja ovatkin nyt rakastavaisia. Ainoastaan Iona-täti on (minun mielestäni) ymmärrettäväsi järkyttynyt eikä niele uutista nikottelematta, mutta hän onkin Harperin mukaan tiukkapipoinen uskovainen. Kyllä, ainoastaan konservatiivinen kukkahattutäti ei voi ymmärtää sitä, että oma sisarus näyttääkin nyt perin hekumalliselta.

Enpä osaa vieläkään sanoa miksi tämä sarja oli niin koukuttava. Ensimmäinen kirja oli vielä ihan kohtuullisen hyväkin, mutta sitten mentiinkin alamäkeä enkä voi lakata päivittelemästä tuota ei-ihan-insestiä. Tämä kirja oli juonellisesti silkkaa sillisalaattia ja dramaattiset paljastukset olivat useimmiten ihan älyttömiä. Harperilla on edelleen taipumusta joko pyörtyä tai joutua jonkun kolkkaamaksi juuri kun luvassa olisi toimintaa. Hän myös muistuttaa lukijaa tasaisin väliajoin siitä, miten salamanisku antoi hänelle yliluonnollisia kykyjä. 

Oikea jalkani tuntui huteralta. Sitä pitkin sähkövirta oli kulkenut, kun salama oli iskenyt minuun viisitoistavuotiaana kylpyhuoneemme ikkunasta,

 (s. 107)

Joo joo, tajuttiin jo ensimmäisellä kymmenellä kerralla...

Ja silti oli pakko lukea koko sarja eikä edes nolota. Mielestäni sarjan edellinen osa oli tätä parempi ja on oikeastaan sääli ettei sarja loppunut siihen.

Luettu myös mm.:

Lukunurkka, Kirjojen keskellä, Dysphoria

Haasteet:

* Reading Challenge 2016 - 10. a New York Times bestseller [17/40] (bestsellerlistalla vuonna 2009)

Nancy Holder: Crimson Peak: virallinen romaaniversio

Nancy Holder: Crimson Peak:
virallinen romaaniversio
(Crimson Peak: The Official
Movie Novelization, 2015)
351 s.
Like 2015
Kirjastosta

Rakkaus. Kuolema. Aaveet.

Olen sen verran arkajalka, että en uskaltanut mennä katsomaan tätä leffateatteriin. Trailerin perusteella tämä on niitä leffoja, jotka katson omassa olohuoneessani keskellä päivää täydessä valaistuksessa äänenvoimakkuus pienellä. Synkkä goottilainen estetiikka ja lattiasta nousevat kummitukset näkyvät olevan niin suuri osa leffaa, että minä en sitä pimeässä teatterissa katso vaikka siinä kelpo näyttelijöitä onkin. Leffa ilmestynee DVD:nä ensi keväänä, joten ajattelin sitä ennen lukea siihen perustuvan kirjan.

Juonihan on tungettu täytyy tuota mainittua goottilaisuutta. On aaveita näkevä tyttö Edith, josta kasvaa kummitusjuttuja kirjoittava kaunis nuori nainen. On vakaa ja luotettava lapsuudenystävä Alan, joka ei ole läheskään niin kiinnostava kuin Thomas, tuo tumma ja salaperäinen muukalainen. On oudosti ja uhkaavasti käyttäytyvä sisar Lucille. On rapistuva kartano salaisuuksineen ja niin, ne kummitukset.

Eikä pelottanut yhtään. Tämä on suoraan sanottuna sen verran kökkö kirja, että en suosittele kenellekään. En olisi lukenut tätä loppuun jos en olisi halunnut kuitata tällä haastepisteitä. Kirjasta näkee kilometrin päähän, että se on kirjoitettu elokuvan pohjalta. Koko ajan on sellainen tunne, että tämä voisi näyttää mahtavalta ruudulla, jossa uhkaavan tunnelman näkisi omin silmin. Siinä, että Edith kävelee pitkin käytävää, ei ole mitään pelottavaa, jos kirjailija ei vaivaudu kuvaamaan miksi se on pelottavaa. Ei riitä, että sanoo Edithin pelkäävän. Sano myös miksi hän pelkää ja miltä pelko hänestä tuntuu. Näytä, älä vain kerro! Äärimmäisen tärkeä ohje kun halutaan luoda uhkaava ilmapiiri, tai ylipäätään ilmapiiri.

Se, että elokuvassa kamera pystyy siirtymään Edithin näkökulman ulkopuolelle kohtauksiin, joissa hän ei ole läsnä, on ratkaistu tässä typerällä tavalla. Holder ei halunnut mennä kovinkaan usein Thomasin tai Lucille pään sisälle, koska juonipaljastukset olisivat varmasti paljastuneet ennen aikojaan. Mikä onkaan hänen nerokas ratkaisunsa? Luodaan Se, joka katselee aina näitä kohtauksia ja joka on ilmeisesti aave. Muistaakseni ei käynyt ilmi, kenen aave se on, mutta eihän Se mikään oikea kirjan hahmo olekaan vaan elokuvan kamera. Se ponnahtaa esiin aina kun Edith ei näe jotain, jonka katsoja elokuvassa näkisi. Ärsyttävää.

Kirjan luettuani lukaisin myös takalipareen kirjoituksen Holderista. Ilmeisesti hän on tuottelias kauhukirjailija, joka on kirjoittanut muun muassa Buffyn ja Angelin kylkiäiskirjoja. Hän on voittanut useita palkintoja (miten??) ja opettaa luovaa kirjoittamista yliopistossa (millä rahkeilla??). Mikään näistä ei käy ilmi tästä kirjasta, joka on huono alusta loppuun. Mutta sainpahan haastepisteitä! Ja aion kyllä katsoa elokuvan. Oli tästä kirjasta siis se hyöty, että se näytti millainen elokuva luultavasti on.

Haasteet: 

* 50 kategoriaa - 37. a book with a color in the title 

* Hämärän jälkeen - ensimmäinen piste, olen nyt Haudankaivaja

* Seitsemännen taiteen tarinat - toinen piste, olen nyt tasolla Pallosalama

Charlaine Harris: Väristyksiä haudan takaa

Charlaine Harris:
Väristyksiä haudan takaa(An Ice Cold Grave, 2007)
278 s.
Kirjastosta

Yhdysvaltain itarannikolla on ruumiita siellä sun täällä.

Ja niitä etsii taas Harper Connelly kasvattiveljensä Tolliverin kanssa. Tällä kertaa ollaan Doravillessä Pohjois-Carolinassa, jonne Harper on kutsuttu etsimään kadonnutta teinipoikaa. Perillä paljastuu, että viiden vuoden aikana on kadonnut useampia poikia, joiden ruumiit Harper paikantaa pian syrjäisen ladon lattian alta. Poikien karmivat viimeiset hetket nähnyt Harper haluaa pakata kamppeensa ja häipyä kylästä niin pian kuin mahdollista, mutta eihän tässä kirjassa olisi montaakaan sivua jos näin onnellisesti kävisi.

Melkein nolottaa myöntää, että olen täydellisen koukussa tähän sarjaan. Kevyessä hömppäkirjallisuudessahan, oli se sitten romantiikkaa tai kevyitä pikku murhajuttuja, ei ole mitään vikaa. Päin vastoin, ja minäkin kyllä mielelläni keskustelen niistä kirjaston asiakkaiden kanssa ja rohkaisen lukemaan niitä. Ei kirjan tarvitse olla vakavaa asiaa tai kirjallisuuspalkintoja pokkaava teos. Tärkeintä on, että viihtyy ja lukeminen on mukavaa. Tuo oma "nolouteni" kumpuaakin siitä, että olen itse aina sanonut ettei paranormaali romantiikka (tässä jännäripainotuksella, mutta kuitenkin) kiinnosta minua henkilökohtaisesti. Syönpä nyt sitten sanani, tämä sarja minua ainakin kiinnostaa!

Sarjan edellistä osaa lukiessani kuvasin sitä popcorniksi, ja sitä tämäkin on. Kevyttä hömppää, jota on kiva lukea ja johon ei tarvitse paneutua niin hirveän syvällisesti. Harper on edelleen niin sympaattinen, että mieleni teki välillä kääriä hänet peittoon, istuttaa takan ääreen ja laittaa muki kuumaa kaakaota käteen. En todellakaan haluaisi hänen lahjaansa. Jostain syystä kiinnitin tällä kertaa erityistä huomiota siihen, miten monta kertaa hänet isketään tajuttomaksi tai hän pyörtyy tarinan aikana. Tämä taisi tulla mieleeni kun lueskelin samaan aikaan kirjan kanssa arvion jostain toisesta kirjasta, jota kritisoitiin siitä, miten tapahtumasta toiseen siirtyminen suoritettiin sulavasti tajuttomuuden tilassa. Eipä tarvitse vaivautua kuvaamaan tappeluita tai kiistoja kun näkökulmahenkilö on aina kätevästi tajuton niiden aikana. Harper saa tällin päähänsä tai pökertyy muuten vain ei yhtään sen vähempää kuin viisi kertaa! Luulisi aivovaurion olevan jo lähellä.

Lopussa on sitten juonipaljastuksia, joten sopii katsoa muualle jos ei niitä halua. Ja tuossa kursiivilla olevassa lainauksessa on seksikohtaus, sitäkään ei ole pakko lukea.

Hah! Minähän sanoin, että Harper ja Tolliver päätyvät vielä yhteen. Olen hitusen yllättynyt siitä, että se tapahtui tässä kirjassa eikä sarjan päätösosassa. Se on kai varattu heidän kadonneen sisarensa etsimisellä. Hieman enemmän yllätti se, miten mutkattomasti se kävikään. "No emmehän me biologisia sisaruksia olekaan, että ei muuta kuin itse asiaan!" Tuota noin, jos on kasvanut yhdessä 10+ vuotta sisaruksina, niin luulisi siinä vähän enemmän nikottelevan sen asian kanssa, että tunteekin vetoa kasvattisisarukseensa. No, fiktiotahan tämä vain on.

Muistin taas kirjaa lukiessani sen, miten tavattoman omituista on lukea seksikohtauksia suomenkielellä. Oma ongelmani tämä myötähäpeä on, myönnän sen. Hyvä, jos joku muu voi ottaa ne vakavasti ja pitää niitä oikeasti eroottisina. Minulle englanniksi lukeminen ei aiheuta nolouden ja hilpeyden ryöppyä, mutta auta armias jos käännät saman suomeksi. Kaipa suomi on jotenkin liian lähellä ja liian arkipäiväistä? En sitten mitenkään voi ottaa sykkiviä kaluja ja pomppivia tissejä vakavasti. Siis oikeasti, tästä on kyllä hekumallisuus kaukana:

"Mitä jos ottaisin sinulta suihin?"

Näin valkean loimussa, että Tolliverin pupillit laajenivat. "Oho," hän sanoi.

"Voisin nuolla sinua. Näin." Työnsin kieleni ulos ja panin sen kärjen lepattamaan samalla tavalla kuin liekit.

(s. 173)

En edes osaa sanoa mikä tuossa on pahinta, "oho" vai liekkien lailla lepattava kieli. Epäilen kyllä vahvasti, että tällä kertaa kyse ei ole kokonaan käännösongelmasta. Vaikka miten tuon kääntäisin englanniksi mielessäni, ei se siitä sen eroottisemmaksi muutu...

Mutta luen silti sarjan viimeisen osan. Käännös ilmestynee ensi keväänä, mutta jos en malta odottaa ja muilta lukemisiltani joudan, saatan tarttua englanninkieliseen kirjaan.

Luettu myös mm.: Lukunurkka, Kirjojen keskellä

Jussi Katajala: Korpin silmät kaiken näkevät ja muita yöpuolen kertomuksia

Jussi Katajala: Korpin silmät kaiken näkevät
ja muita yöpuolen  tarinoita
278 s.
Osuuskumma 2015
Kirjastosta

- Katsokaa, mitä löysin mökin ullakolta, kun etsin sieltä patjoja, Osku huudahti.

Painiskelin pienen moraalisen ongelman kanssa ennen kuin päätin kirjoittaa tästä kirjasta. Blogini tarkoitus ei missään nimessä ole mollata tai pilkata kirjailijoita, tai koettaa lannistaa heitä kirjoittajina. Sitä suuremmalla syyllä jos kyseessä on kotimainen kirjailija, koska on olemassa se realistinen mahdollisuus, että he lukevat tekstini. Toisaalta en myöskään halua pyydellä anteeksi mielipiteitäni. Kirjat eivät kuitenkaan ole niin kuoleman vakava asia, ja mielipiteet ovat aina subjektiivisia makuasioita. Ei kaikkien tarvitse tykätä kaikesta. Jos jokin tarinassa ei toimi, haluan kertoa sen ihan samoin kuin haluan ihastella niitä asioita, jotka toimivat.

Niinpä sitten päätin, että tässä blogissa kerron myös rehellisesti jos en pidä jostain kirjasta. Toivon etten astu tällä kenenkään varpaille tai pahoita kenenkään mieltä kovin pahasti. Jos tuntuu siltä, että nyt alkaa mieli pahoittumaan, kannattaa lopettaa kyseisen tekstin lukeminen.

Ja tämä pitkä alustus siksi, että en tosiaan tykännyt tästä kirjasta millään tasolla. Tai no, kirjassa on hieno kansi ja painojälki on muutenkin erinomaista. Se on myös nopealukuinen, mikä on syy siihen, että ylipäätään luin sen loppuun asti kun odottelin Hercule Poirot'a alkavaksi telkkarista. Siinäpä ne. Lukukokemuksena kirja oli kuin lässähtänyt pannukakku, joka oli kaiken lisäksi tehty vanhoista munista.

Syy, miksi kirja oli niin nopealukuinen, ei ole positiivinen sekään.

Ville ajoi metrolla Gamla Staniin. Pilvet olivat väistyneet hetkeksi. Auringonpaiste häikäisi metron hämärään tottunutta Villeä. Läheisestä kahvilasta leijui vastapaistetun kanelipullan tuoksu.

(s. 159)

Joka ainoa novelli on kirjoitettu tuohon tapaan. Odottaisin löytäväni tuollaista kerrontaa esimerkiksi selkokirjoista tai lasten kirjoista. En tällaisesta tavallisesta, ei erikoisryhmille kirjoitetusta aikuisten kirjasta. Lauseet ovat lyhyitä ja yksinkertaisia, minkäänlaista tunnetta niissä ei ole havaittavissa niin henkilöiden kuin ilmapiirinkään osalta.

Tämä on suuri puute novelleissa, jotka kuitenkin ovat kauhukertomuksia. Luen harvemmin kauhua, koska mielikuvituksellani on paha tapa laukata villinä ympäri aitausta, hypätä aidan yli ja jatkaa matkaa kohti horisonttia. Parhaat kauhukertomukset ovat niitä, joissa lukija voi tuntea päähenkilön pelon ja odottaa sydän kurkussa mitä pimeästä paljastuukaan. Niissä kauhua kuvaillaan päähenkilön kautta: miten Pertin on pyyhittävä hikoavia käsiään housuihinsa, miten hänen niskaansa käyvä tuulenvire saa karvat nousemaan ja suun kuivumaan jne.. Ei vain sanota, että nyt Perttiä pelottaa. Näistä novelleista ei välittynyt minkäänlaista tunnetta. Kaikki kerrotaan tuollaisella töksähtelevällä, kliinisellä tyylillä. Yhtä hyvin olisin voinut lukea ostoslistaa.

Eikä mikään novelli tarjonnut mitään uutta juonellisesti. Niitä peruskauhujuttuja, joissa on jo moneen kertaan nähtyjä vampyyrejä, vanhoja tuttuja egyptiläisiä kirouksia ja tavanomaisia kuolleiden junia. Lopun "yllätyskäänteen" näki aina yhtä selvästi kuin vastaantulevan junan. Tarinoissa ei niinkään ripoteltu hienovaraisia vihjeitä kuin osoiteltiin niitä jättikokoisilla välkkyvillä nuolilla. Jokainen, joka on ikinä millään lailla tutustunut kauhuun genrenä, tietää varmasti heti mikä on jonkun salaisuus tai mitä luolasta paljastuu.

Lisäksi tarinoiden henkilöt olivat läpeensä epämiellyttäviä silloin kun heistä sai mitään irti. Kyseenalainen kunniapalkinto menee Rautakihlojen Olaville, joka on pyrkyri, sieppaaja, raiskaaja, kiristäjä ja pettäjä. Ei paljon heru sympatioita hänelle.

Että niin. En suosittelisi tätä kenellekään. Olen pohtinut pitkään ja hartaasti sitä, kenelle nämä on tarkoitettu luettavaksi. Analyysini alustava tulos on se, että kohdeyleisönä ovat nuorehkot miehet, jotka lukevat erittäin vähän. Mahdollisesti he ovat myös kasvaneet kiven alla, joten kaikki kauhukliseet ovat heille ennestään tuntemattomia.

Luettu myös mm.: Kannesta kanteen, sivuista sivuille, Mustemaailmani, Satun luetut . Heidän lukukokemuksensa vaikuttavat olleen positiivisemmat kuin minun. Ehkä olen ainutlaatuinen, kärttyinen lumihiutale tämän kirjan suhteen?

Haasteet: 50 kategoriaa - 12. a book of short stories || I Spy - 14. senses || kirjankansibingo - eläin

Kuten sanoin, kansi on hieno ja sen perusteella kirjan otinkin mukaani.
Komea korppi, joka sulautuu pääkalloon. Kiva fontti sekä pää- että
alaotsikoissa. Siinä sen näkee, että kansi voi pettää ja pahasti.

Charlaine Harris: Yllätyksiä haudan takaa

Charlaine Harris: Yllätyksiä haudan takaa
(Grave Surprise, 2006)
279 s.
Gummerus 2015
Kirjastosta

Clyde Nunley vaikutti vastenmieliseltä, kun tapasin hänet ensimmäisen kerran kasvotusten vanhalla hautausmaalla.

Kokeilin joskus vuonna miekka ja kivi lukea Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse-kirjoja, mutta en päässyt pitkällekään ennen kuin totesin, että eivät ole yhtään minun juttuni. Niinpä elämän suuria kysymyksiä onkin se, miksi edes vaivauduin lukemaan viime vuonna tämän Harper Connelly-sarja ensimmäisen osan? Epäilen hetkellistä mielenhäiriötä. Kumma kyllä kirja upposi minuun kuin veitsi voihin, joten pakkohan se oli jatko-osakin lukea.

Nämä kirjat kuuluvat kategoriaan "popcornia aivoille", eli kevyttä hömppää jolta odotan nopealukuisuutta ja hetkellistä viihdettä. Popcornia luetaan silloin kun halutaan nakata aivot narikkaan ja unohtaa kirja pian lukemisen jälkeen. Popcornkirjoille tyypillistä on myös se, että niitä voidaan lueskella samalla kun tehdään jotain muuta. Minä esimerkiksi katsoin jääkiekkoa (ja söin noita Fazerin minttukarkkeja) samalla kun luin puolella silmälllä tätä. Hyvin toimi!

Sarjan päähenkilö on 24-vuotias Harper Connelly, johon iski teini-iässä salama. Sen seurauksena Harper pystyy aistimaan kuolleiden sijainnin ja heidän viime hetkensä. Kunnon jenkkimalliin Harper ja hänen kasvattiveljensä Tolliver rahastavat ihmisiä, jotka haluavat tietää mihin heidän kadonnut läheisensä on joutunut ja/tai miten hän on kuollut. Tämän tarinan alussa muuan professori haluaa osoittaa Harperin huijariksi ja kutsuu tämän vuosisatoja vanhalle hautausmaalle opiskelijaryhmän eteen. Ammattilaisen ottein Harper kertookin mihin vanhat vainajat ovat kuolleet. Ylläribonuksena hän löytää myös tuoreemman ruumiin, pari vuotta sitten siepatun nuoren tytön, jota hän oli turhaan etsinyt ennen tarinan alkua.

Syy, miksi minä pidin kirjasta kaikista sen vioista huolimatta (ohut juoni, pomppiva kerronta, aivan liikaa toistoa, pakonomainen tarve kuvailla jokaisen henkilön vaatetus merkkiä myöten jne.), on Harper. Hän vain on jotenkin niin sympaattinen kaikessa yksinäisyydessään ja epävarmuudessaan. Narkkarivanhemmat eivät välittäneet lapsistaan, ja niinpä nuoremmat sisarukset jäivät Harperin ja Tolliverin vastuulle. Harper ei uskalla luottaa mihinkään eikä kehenkään paitsi velipuoleensa, ja heidän molemminpuolinen riippuvuussuhteensa onkin toinen mielenkiintoni kohde.

Ja tässäpä varoitus niille, jota ajatus saattaa vaivata: Harper ja Tolliver päätyvät aivan tasan varmasti romanttiseen suhteeseen parin seuraavan kirjan sisällä. Arvasin sen heti ensimmäistä kirjaa lukiessani, ja nyt Harperkin on ns. samalla sivulla kanssani. Pientä syyllisyyttä tuntien myönnän, että odotan sitä suurella mielenkiinnolla.

Pakollinen kansikuvasta valittaminen: eikö kukaan enää lue kirjoja ennen kuin niihin lätkäistään kannet päälle? Harperilla on molemmissa kirjoissa hyvin lyhyet hiukset. Hän oikein erikseen mainitsee asian. Kuka tuo kannen nainen onkaan, Harper hän ei ole. Sama homma oli sarjan ensimmäisen osan kannessa.