Terhi Törmälehto: He ovat suolaa ja valoa

Valkoiseen pintaan on kirjoitettu sinisiä kirjaimia.

Taisin lukea joskus syksyllä Hesarin arvostelun Terhi Törmälehdon kirjasta He ovat suolaa ja valoa, ja varasin sen kiinnostavan aiheen vuoksi. Surullista kyllä aiheesta eli Israelista ja Palestiinasta on tullut nyt vieläkin ajankohtaisempi.

Kirjassa kaksi suomalaisnaista matkustaa Israeliin. Rovaniemeläinen opettaja Anu on saanut Jumalalta merkkejä siitä, että Israeliin on mentävä, ja siellä hän ihastuu juutalaismieheen. Ihastus onkin sitten uskonkriisin alku. Onko mies Jumalan vai Saatanan lähettämä? Mikä oikeus Anulla on sanoa, millainen juutalaisen pitäisi olla tai mitä kaikkien juutalaisten pitäisi ajatella Israelin toimista?

Helsinkiläinen lääkäri Susanna puolestaan on suorastaan raivopäinen fundamentalisti, joka tukee sokeasti Jumalan luvattua maata kaikissa sen toimissa. Siinä missä Anu alkaa pohtia, ovatko kaikki Israelin toimet oikeutettuja, Susanna seuraa omaa uskoaan karmivaan loppuun saakka.

Mutta kun Susanna tuntee kämmenensä alla ihmisen otsan tai ranteen, hän ajattelee että ne ovat vähemmän kuin viinipuiden oksat. Vanhan testamentin profeetat eivät puhuneet muukalaisista, jotka hoitavat valitun kansan kuumetta ja särkyä sen raajoissa. Profeetat puhuivat viiniviljelmistä. Muukalaisista pelloilla.

(s. 193)

Että tärkeämpää olisi oksia puita kuin hoitaa sairaita ihmisiä, koska vain oksiminen mainitaan Raamatussa. Harvemmin tulee vastaan niin vastenmielisiä ja hyvin kirjoitettuja päähenkilöitä kuin Susanna oli. 

Naiset tarjoavat kurkistuksen siihen, millaisia muotoja fundamentalistinen kristillisyys Suomessakin on ottanut. Loppujen lopuksi juuri Susanna jäi kirjasta parhaiten mieleeni hirvittävän ehdottomuutensa vuoksi.

Kirja on hyvin verkkaisesti kerrottu, välillä liiankin. Samalla se kuitenkin antaa tilaisuuden upota päähenkilöiden maailmankuvaan oikein kunnolla. Tällaiselle riviateistille kiihkeiden uskovaisten maailma on aika vieras. Ymmärsin kyllä logiikan (jos sitä siksi voi kutsua), jonka varassa Anu ja Susanna toimivat, mutta samalla en vain voinut ymmärtää, miten joku voi toimia niin. Se oli mielenkiintoinen paradoksi pohdittavaksi kirjaa lukiessa.

Tarinaa ajaa ja sen taustalla on koko ajan Israelin pyrkimys ajaa palestiinalaiset pois Raamatun luvatusta maasta. Sitä Susannakin lomallaan tekee, työskentelee Länsirannikon alueilla, joilla hän ei edes saisi olla. Kirja ei tarjoa valmiita vastauksia, mutta saa pohtimaan kysymyksiä, joita ei välttämättä ole ennen pohtinut.

Tai no, ei ehkä ollut ennen pohtinut. Sota alkoi vasta kirjan kirjoittamisen jälkeen ja melko varmasti jokaisella on nyt jonkinlainen mielipide alueen poliittisesta tilanteesta.

Kirjan tiedot:

Terhi Törmälehto: He ovat suolaa ja valoa | Otava 2024 | 349 sivua

Luettu myös:

Kirsin kirjanurkka, Amman lukuhetki, Sallan lukupäiväkirja ynnä muut

Haasteet:

* Helmet 2025 : 43. Kirjan nimessä, kannessa tai kuvauksessa on jokin mauste

* Luonto sivuilla : Lämpö

* Herkulliset kirjat : Kirjan nimessä on ruokaan liittyvä sana

Erja Tulasalo: Oranssi puutarha

Pujotan kuoreen piilotetun postikortin laatikkoon, jonka kyljessä on pasuuna.

Tämän vuoren Queer-lukuhaasteessa on kohta “queerius lähelläsi”, jota halusin lähestyä maantieteellisesti. Toivoin nimenomaan tarinan sijoittuvan pohjoiseen, kirjailijan syntymä- tai asuinpaikalla ei ollut väliä.

Mutta onko Pohjois-Suomeen sijoittuvia sateenkaarevia kirjoja kovin montaa? No eipä vain ole. Muutenkin kotimainen sateenkaarikirjallisuus tuntuu sijoittuvan pitkälti eteläisimpään Suomeen. Tämä Erja Tulasalon esikoisteos Oranssi puutarha sijoittuu sentään osittain Ylivieskaan, vaikka Helsinki se toinen tärkeä paikka tässäkin on.

1990-luvulle sijoittuva tarina kulkee kahdessa aikatasossa. Nykyhetkenä parikymppinen Maaru on enimmäkseen Helsingissä, takaumissa ja lyhyillä vierailuilla Ylivieskassa. Maaru on lestadiolaisperheen tytär ja pitää tytöistä, mikä on varsin hankala yhdistelmä.

Kasvutarina kertoo itsensä löytämisestä ja ensirakkaudesta toipumisesta. Siinä missä Maaru haluaa luoda oman näköisensä elämän, kesärakkaus Eliisa valitsee - tai oikeastaan painostetaan valitsemaan - toisin. Eliisan lapsiluku kasvaa Maarun haaveillessa edelleen yhteisestä elämästä. Helsingissä hän näkee, että se voisi olla mahdollista jos Eliisalla vain olisi rohkeutta aloittaa uusi elämä.

Miksi meiän rakkauvesta on tehty nii vaikia ja luonnoton asia? Miksi justiin meille on lapsesta asti opetettu siittä niin yksioikoisesti niinkö kaikesta muustakin?

(s. 193)

Kirja ei sinällään tarjoa mitään uutta, mutta se oli kauniisti ja viipyilevästi kirjoitettu. Monia asioita verrataan kasveihin, koska puutarhanhoito on Maarulle tärkeää. Kirja on kirjoitettu murteella ja vaikka yleensä vierastan kirjoitettua murretta, tässä sen unohti nopeasti. Alussa olin hyvin tietoinen kielestä, mutta pian sitä ei enää huomannutkaan.

Kirjassa oli myös hieman harvinaisempi sivujuoni, nimittäin turkistarhaus. Maarun lestadiolaispiireissä sillä elätetään monta perhettä ja Maaru havahtuu vasta myöhemmin ymmärtämään, millaista eläinrääkkäystä se on. Tarhoilla työskenteleviä tuttuja on vaikea katsoa samoin silmin sen jälkeen.

Eli nopealukuinen ja sujuvasti kirjoitettu sateenkaarikirja, jossa ollaan ainakin osa ajasta isoimpien kaupunkien ulkopuolella.

Kirjan tiedot:

Erja Tulasalo: Oranssi puutarha | Atena 2023 | 228 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Ainakin Kirjakaapin kummitus ja Kupliva maailmani

Haasteet:

* Queer-lukuhaaste 2024 : Queerius lähelläsi

Jani Toivola: Ainoa huoneessa: Sara Salmanin tarina

Huivi oli ensimmäisiä asioita, joista Saran kanssa puhuimme, kun aloimme työstää tätä kirjaa.

Kuuntelin viime vuoden puolella etänä Helsingin Kirjamessujen ohjelmistoa. Yksi kiinnostava ohjelmanumero oli Jani Toivolan ja Sara Salmanin haastattelu, joka koski sekä tätä Ainoa huoneessa -kirjaa että tietenkin Saraa itseään.

Siinä vaiheessa kirja oli ilmestynyt ainoastaan äänikirjana ja olikin kiva yllätys kuulla, että se ilmestyy myös painettuna. En osaa sanoa millainen kokemus tämä on kuunneltuna, mutta itse luettuna tämä oli oikein sujuvasti kirjoitettu kirja kiinnostavasta ja vähän erilaisesta suomalaisesta elämästä.

Ainoa huoneessa on siis Sara Salmanin elämäkerta, jossa painotus on Saran valinnassa käyttää huivia ja siinä, mitä se hänelle itselleen merkitsee. Kirjan nimi viittaa siihen, miten hän on usein huoneen ainoa henkilö, jolla on huivi tai joka on muslimi tai joka on rodullistettu tai vähintäänkin ainoa, jolla on sukujuuria Iranissa.

Pidin kirjasta, joka kertoo sekä Sarasta että suomalaisen yhteiskunnan epäkohdista. Ei sillä, että olisin yllättynyt Saran kohtaamista ennakkoluuloista tai rasismista, mutta on aina eri asia tietää noin yleisesti kuin kuulla jonkun omakohtainen kokemus niistä. 

Jokaisen, jonka mielestä joka ikinen huiviin pukeutuva musliminainen on alistettu ja pakotettu, olisi syytä lukea tämä kirja. Osa naisista on, ikävä kyllä, mutta osalle kyseessä on aidosti oma valinta, jota pitäisi kunnioittaa.

Kirja ei kuitenkaan ole silkkaa kurjistelua vaan kasvukertomus ja tarina oman itsensä löytämisestä. Sarasta piirtyy kuva vahvasta naisesta, joka on ylpeä sekä kahdesta kulttuuristaan että omasta uskostaan, jonka konkreettinen ilmentymä huivi on.

Kyky rakastaa itseään on arvokkainta, mitä meillä on.

(s. 184)

Kirjassa hän kertoo siitä, miten ei lapsena ja nuorena löytänyt esikuvia oikeastaan mistään. Sanoisinpa, että moni nuori muslimityttö saa nyt Sarasta hienon esikuvan ja esimerkin siitä, että huivi ei estä elämästä oman näköistä elämää edes Suomessa.

Kirjan tiedot:

Jani Toivola: Ainoa huoneessa: Sara Salmanin tarina | Storytel 2023 | 224 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Elämänkertabingo : TV/Elokuva/Näyttämötaide

* Vahvat naiset 2024 : Voima

Ville Mäkipelto & Paavo Huotari: Sensuroitu: Raamatun muutosten vaiettu historia

Raamattu on edelleen 2020-luvulla maailman myydyin, siteeratuin, käytetyin ja myös väärinkäytetyin kirja.

Ville Mäkipelto ja Paavo Huotari pureutuvat kirjassaan Raamatun värikkääseen historiaan. Yhtenäisen Jumalan sanaan sijaan kansien välissä on itse asiassa varsin sekalainen kokoelma tekstejä, joita on valittu myös poliittisten tarkoitusperien mukaan.

Minun kiinnostukseni tähän kirjaan kumpusi kiinnostuksestani historiaan. Uskonto on aina läsnä tavalla tai toisella oli aika ja kulttuuri mikä tahansa. Tässä kirjassa Raamatun tekstien synty asetetaan historialliseen kontekstiinsa, jossa muun muassa patriarkaatin pönkittäminen koettiin erittäin tärkeäksi ja siksi naiskeskeisiä tekstejä jätettiin tylysti pois.

Harmillisesti odotin tältä kirjalta enemmän kuin se sitten loppujen lopuksi antoi. Kirja on kiinnostava ja jos aihe ei ole tuttu, siinä on varmasti paljon uutta asiaa. Se on myös selvästi kirjoitettu henkilöille, joille aihe on vieras. Jos yhtään kiinnostaa niin tässäpä hyvä teos tutustuttamaan Raamatun maalliseen syntyhistoriaan.

Minulle asia oli jo melkoisen tuttu, olen nimittäin opiskellut en teologiaa vaan historiaa, jossa tätä on tietenkin sivuttu. Yleisesti kiinnostuksesta olen lisäksi lukenut tästä aiheesta jotain omin päinkin. Kuten heti kirjan alussa todetaan, Raamattu on länsimaisen kulttuurin kulmakiviä, joten se on siitä näkökulmasta mielenkiintoinen kirja ihan ilman mitään uskonnollista vakaumustakaan.

Eli kokonaisuutena pätevä portti Raamatun historiaan ja Raamattuun ihmisten kokoamana antologiana. Ei nyt vain sattunut sisältämään mitään minulle järisyttävää tietoa. Tykkäsin kyllä siitä, että etu- ja takakansiaukeamilla oli kuvia vanhoista käsikirjoituksista.

Kirjan tiedot:
Ville Mäkipelto & Paavo Huotari: Sensuroitu: Raamatun muutosten vaiettu historia | Otava 2023 | 225 sivua | Kirjastosta

Jeanette Winterson: Ei appelsiini ole ainoa hedelmä

Kuten ihmiset yleensä, asuin kauan äitini ja isäni kanssa.

Omaelämäkerrallinen kasvutarina kertoo Jeanettesta, joka kasvaa uskonnollisessa yhteisössä 1960-luvulla. Lapsisaarnaajasta on tarkoitus tulla lähetystyöntekijä, mutta rakastuminen toiseen tyttöön muuttaa kaiken.

Alun perin tarkoitukseni oli lukea tämä Queerlukuhaasteen kohtaan "klassikko", koska sellainenkin tämä jo on. Kirja ilmestyi vuonna 1985, voitti heti kirjallisuuspalkinnon ja sitä luetaan edelleen kouluissa Englannissa ja Walesissa.

Kirja kertoo siis Jeanetten kasvusta lapsesta nuoreksi aikuiseksi. Jeanetten äiti adoptoi hänet lähinnä siksi, että halusi kasvattaa omin käsin loistavan lähetystyöntekijän. Arki on syvästi uskonnollinen ja Jeanettella on ystäviä vain seurakunnassa, koska muut pitävät häntä (syystäkin) outona.

Kerronnassa korostuvat uskonyhteisön ja äidin kummalliset opetukset, joihin opettajatkin kiinnittävät huomiota. Jeanette on pikkuvanha lapsi, joka huomioi myös läheistensä tekopyhyyden.

"Onko sinulla viinilasia?" rouva White tiukkasi.

Äiti näytti kauhistuneelta.

"Siis lääkkeiden ottoon", rouva White kiiruhti lisäämään.

(s. 75-76)

Totta kai lasit löytyivät ja ne painetaan nopeasti seinää vasten, jotta naiset kuulevat paremmin haureellisten naapureiden seksielämän.

Jeanette pitää ensirakkautensa salassa jonkin aikaa, mutta kun totuus paljastuu, hän ja Melanie joutuvat seurakunnan tuomion eteen. Heistä yritetään ajaa ulos riivaajat. Tämän myötä Jeanette alkaa paremmin ymmärtää yhteisönsä kapeat näkemykset. Hänen mielestään rakkaudessa ei voi olla mitään väärää, seurakunnan ja äidin mukaan voi.

Kirja oli mielestäni ihan hyvä, mutta en suuremmin välittänyt varsinaisen tarinan lomaan ripotelluista pienistä saduista. Ne liittyivät symbolisesti Jeanetten elämään, mutta olisi tämä toiminut ilmankin. Tarina kyllä on mielenkiintoinen ja hauskakin kuvaus siitä, millaista on ollut olla lapsi tuollaisessa fanaattisessa yhteisössä.

Kirjan tiedot:
Jeanette Winterson: Ei appelsiini ole ainoa hedelmä | Bazar 2007 | 230 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: Oranges Are Not the Only Fruit (1985) | Suomennos: Raija Mattila

Luettu myös:
Satun luetut, Kirjakimara ynnä muut

Haasteet:
* Queerlukuhaaste 2022 : Identiteetin etsintä
* Klassikkokesä 2022 : Kirja 5

Anniina Holmberg & Johannes Lahtela: Pää pilvissä, kiviä kengissä: pyhiinvaelluksia saunoista luostareihin

Ensimmäinen kirjani Samuli – pimeydestä valoon, oli kustannustoimittajalla luettavana, kun rupesin suunnittelemaan jo toista.

Kirjailija ja käsikirjoittaja Anniina Holmberg sekä teatterialan ammattilainen ja ortodoksipappi Johannes Lahtela kertovat tässä tietokirjassa omista henkilökohtaisista pyhiinvaelluksistaan.

Takakannen perusteella oletin, että tämä on matkakirja. Pitkälti sellainen, jonka voisin löytää kirjastosta nelosluokista, jos kohta tässä olisi luultavasti mukana myös jonkin verran uskonnollisuutta. Ajattelin, että kirja voisi olla hyvinkin mielenkiintoinen tuon matka-aspektin vuoksi.

Holmbergin osuudet ovatkin enemmän neloseen sopivia matkakertomuksia ja pidin niistä. Hän kertoo muun muassa käynnistään Lesboksella ja miten sattumalta päätyi Sapfon syntymäkaupunkiin. Hänen kunniakseen järjestetty festivaali jätti pysyvämmän ja positiivisemman kuvan kuin päivän varsinainen kohde eli luostari. Samoin oli kiinnostavaa lukea hänen Transilvania-reissustaan ja matkoista fanikohteisiin kuten Sound of Musicin maisemiin.

Lahtelan osuudet sen sijaan olivat hyvin paljon enemmän uskonnollispainotteisia ja keskittyivät oman sisimpänsä tutkiskeluun. Ortodoksisuus ja sen traditiot ovat koko ajan läsnä, ja Lahtela ei väsy kertomaan alkoholismitaustastaan ja uskoon tulon iloista joka tekstissä. Nämä eivät kiinnostaneet minua henkilökohtaisesti ollenkaan, mutta olen hänen kanssaan samaa mieltä siitä, että pyhyyden kokemuksen voi saada vaikkapa saunassa hiljentyessään.

Kirjailijat pohtivat kirjassa, mikä tuo pyhyyden kokemus ylipäätään on. Kutsuisin sitä itse vaikkapa sisäisen rauhan hetkeksi, mutta taidamme silti puhua samasta asiasta. Siitä, miten joinakin hetkinä kaikki ikään kuin pysähtyy ja juuri siinä hetkessä on hyvä olla.

Kirjan tiedot:
Anniina Holmberg & Johannes Lahtela: Pää pilvissä, kiviä kengissä: pyhiinvaelluksia saunoista luostareihin | Otava 2022 | 224 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:
Kirjavinkit

Haasteet:
* Tietokirjakevät : YKL-luokka 28
Kristilliset kirkot ja yhteisöt. Kirkkohistoria.

Octavia E. Butler, Damian Duffy & John Jennings: Parable of the Sower (Earthseed #01)

Teini-ikäinen Lauren Olamina elää tulevaisuuden maailmassa, jossa eriarvoisuus ja väkivalta ovat arkipäivää. Vettä ja ruokaa ei riitä kaikille, ja Laurenin kotikaupunki on muurien eristämä. Lauren haaveilee jostain paremmasta ja uskoo ihmiskunnan kohtalon olevan tähdissä.

Octavia E. Butlerin dystopiasta Parable of the Sower (1993) on tehty vastikään sarjakuvamukaelma, jonka lainasin kirjaston OverDrivestä. Sarjakuva palkittiin hiljattain Hugolla ja koska en ole lukenut alkuperäistä romaania, ajattelin nyt sivistää itseäni tällä.

Ja olipas brutaalia luettavaa. Tämä ei ole mikään hyvän mielen tarina. Tai oikeastaan se, mitä Lauren tavoittelee, on hyvää, mutta kirjan maailma on kauhean raaka ja väkivaltainen. Murhat, kidutukset, raiskaukset ja (koti)väkivalta ovat Laurenin naapurustossa tavallista arkea, ja ulospääsyä tästä on vaikea löytää. Jossain kaukana muualla jotkut ihmiset elävät paremmissa oloissa, mutta heillä ei ole mitään kiinnostusta jakaa varallisuuttaan muille.

Kirja sijoittuu maailmanlopun jälkeiseen aikaan, mutta todellisuus on kyllä tältä osin masentavan dystopinen jo nyt.

Laurenilla on kyky tuntea muiden tunteet ne nähdessään, etenkin tuska ja kipu, mutta tästä huolimatta hän on toiveikas. Hän ei voi kuvitella elävänsä koko ikäänsä ahtaassa ja ahdistavassa kotipaikassaan. Hän uskoo, että ihmiskunnan kohtalo on tähdissä. Laurenin omassa uskossa jumalan asemaan nouseekin muutos, jonka hän näkee välttämättömänä ja väistämättömänä.

Kirjassa on otteita Laurenin pohdinnoista ja mielestäni niiden kautta luotiin kiinnostava kuva sekä hänestä että tästä Earthseed-uskonnosta.

- - God is change -

Seeds to tree,

tree to forest;

Rain to river,

river to sea;

Grubs to bees,

bees to swarm.

From one, many;

from many, one;

Forever uniting, growing, disolving -

forever Changing.

The universe

is God's self-portrait.

(s. 254)

Traagisten tapahtumisen seurauksena Lauren lähtee viimein kotoaan ja onkin valmistautunut ulkomaailmaan paremmin kuin monet muut. Kirjassa kuvataan hyvin hänen päättäväisyyttään ja voimaansa sekä uskoa siihen, että parempi huominen on luvassa joskus jollekin jos ei nyt hänelle itselleen.

Laurenin ajatuksia ennen lähtöä.
(s. 55)

Pidin kirjan taiteesta, joka sopii todella hyvin tarinan rosoisuuteen. Värit ovat vahvoja ja vaikka kaikken raaimmat asiat jätetäänkin (onneksi) tekstin tasolle, kuvillakin kerrotaan Laurenin ankarasta maailmasta. Tarinan hahmot ovat pääasiassa mustia tai latino- ja aasialaistaustaisia. Kuvituksessa se on tietenkin todella selvää ja muistuttaa siitä, että nykypäivänäkin eriarvoisuuden nurjat puolet koskettavat usein nimenomaan kaikkia muita kuin valkoisia ihmisiä.

Kaiken kaikkiaan tykkäsin tästä kyllä, mutta tarinana tämä oli ahdistava eikä todellakaan mikään kiva ja kevyt pikku sarjakuva. Kirja aloittaa kahteen kirjaan jääneen trilogian ja tässä luvataan, että toisestakin osasta (Parable of the Talents) on tulossa sarjakuva. 

Kirjan tiedot:
Octavia E. Butler, Damian Duffy & John Jennings: Parable of the Sower | Abrams ComicArts 2020 | 284 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* Helmet 2022 : 29. Kirjassa kuvataan hyvää ja pahaa [12/50]
* Aakkoshaaste : P

Pauliina Rauhala: Synninkantajat

 
Hän hengittää vaivalloisesti ja kiehnää niin että lakanat kahisevat.

1970-luvun lopulla hoitokokoukset valtaavat tilaa vanhoillislestadiolaisissa yhteisöissä. Pohjois-Pohjanmaalla Joen varrella sijaitseva Kylä joutuu kurimuksen keskukseen, onhan seuran saarnamies Taisto arvostettu hoitokokouksissa puhuja. Kaikille tähän yhteiseen hyvään taipuminen ei kuitenkaan ole helppoa ja pieni Aaron jää eriävien mielipiteiden väliin.

Ihastuin Pauliina Rauhalan Taivaslauluun kun se ilmestyi, mutta en saanut aikaiseksi lukea tätä ennen kuin nyt. Lukemieni arvostelujen perusteella tämä Synninkantajat ei ollut yhtä hyvä ja harmi kyllä minun täytyy olla samaa mieltä asiasta. En ole koskaan lukenut tästä aiheesta eli hoitokokouksista romaania, joten sekin taisi nostaa odotuksia suhteettoman suuriksi.

Tarinalla on monta kertojaa samasta perhepiiristä. Aliisa muistaa ajan, jolloin hoitokokouksia ei ollut ja uskaltaa kyseenalaistaa ne. Hänen luja uskonsa kantaa, vaikka hänen valintojaan paheksutaan sekä selän takana että kasvotusten. Pidin siitä, miten vahva nainen Aliisa oli yhteisössä, jossa hänenlaistaan oman tien kulkijaa ei haluta suvaita. Samoin pidin Aliisan nuoremmasta tyttärestä Auroorasta, joka joutuu valitsemaan rakkauden ja kuuliaisuuden välillä. Auroorakin alkaa pohtia, onko pieni ja suljettu yhteisö tosiaan kaikki se, mitä elämällä on hänelle tarjota.

Minä katson häntä kauan, silmillä jotka ovat samaan aikaan entiset ja uudet, rikki menneet ja korjatut, kaiken nähneet ja juuri avautuneet. Minä tunnistan hänet vihdoin. Rakkaus vyöryy ylleni kuin vaahtopäisten aaltojen jono. Äiti.

Me kävelemme käsikkäin, minä ja äiti, emmekä puhu mitään.

(s. 154)

Pidin kirjan kauniista kielestä, mutta välillä se tuntui olevan enemmän itseisarvo kuin väline, jolla kertoa tarinaa. Etenkin Taiston osuudet etenivät hyvin hitaasti ja sivuja meni pitkiin luontokuvauksiin. Kauniita sinällään, mutta vähemmälläkin olisi pärjätty. Yllätyin siitä, miten vähän Taistosta ja hoitokokouksista loppujen lopuksi kerrottiinkaan. 

Ehkä eniten niitä joutuu kuitenkin pohtimaan Aaron, joka taisi olla kymmenvuotias. Aliisa on hänen äidinäitinsä ja Taisto isänisä, ja Aaron jää kahden hänelle rakkaan ihmisen väliin. Samalla Aaron yrittää ymmärtää Taiston saarnaamaa syntiä ja pelastusta. Kukaan ei tunnu selittävän lapselle mitään ja niinpä Aaronin maailma on vuoroin pelottava ja vuoroin varma pelastuksesta. Pidin Aaron-luvuista, koska hän tuntui aidolta lapselta, joka on monien ristiriitojen keskipisteessä ja jonka maailmankuva on sen vuoksi kovin sekava.

Kirjassa on myös matkakertomus-lukuja, jotka olivat ainakin minun mielestäni jokseenkin turhia. Niiden merkitys paljastuu vasta kirjan lopussa ja samalla selviää, miten hoitokokousten tapahtumat ovat monen sukupolven taakka. Minulle luvut jäivät kuitenkin irtonaisiksi eivätkä kiinteiksi osiksi tarinaa.

Kaiken kaikkiaan sanoisin, että tämä oli omaan makuuni liian hidaslukuinen ja kaunopuheinen. Arvostan kuitenkin Rauhalan kaunista kielenkäyttöä ja uskallusta kirjoittaa näin kipeistä aiheista.

Kirjan tiedot:
Pauliina Rauhala: Synninkantajat | Gummerus 2019 (1. p. 2018) | 368 sivua | Omasta hyllystä

Luettu myös mm.:
Kirjakirjokansi, Kirjakaapin kummitus, Kirjojen kuisketta ynnä muut

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 2. kirjan on kirjoittanut opettaja [42/50]
* Luonto sivuilla - Vuodenajan vaihtuminen

Ville Tietäväinen & Iiro Küttner: Harvennus

Kolmessa aikatasossa liikkuvan sarjakuvan tarina kertoo Nooan arkista. Yhtäällä Nooa saa viestin yläkerrasta ja alkaa suunnitella arkkiaan. Toisaalla eletään 400-luvulla eaa., jossa kiistellään siitä, mitä tekstejä juutalaisten tooraan otetaan mukaan. Ja sitten ollaan vuodessa 2021 jolloin kielitieteilijä Elke Greiss haluaa selvittää, mitä arkissa todella tapahtui.

Noin yleisesti ottaen en lue uskonnollista kirjallisuutta, joihon tämä sarjakuva lukeutuu. Oletin, että tässä mennään vauhdikkaalla danbrownimaisella otteella ja salaliitot edellä. No, olin sekä oikeassa että väärässä. Tarinassa on tosiaan kuviteltu salaliitto, joka pyrkii kätkemään totuuden yhdestä kristinuskon ja tässä tapauksessa myös juutalaisuuden kulmakivestä. Tästä kirjasta huokuu kuitenkin uskonnollisuus tavalla, jota ei ole Dan Brownin kirjoissa. Tässä uskonto on Se Juttu ja Totista Totta, ei vain sopiva maa, johon viljellä pientä salaliittoseikkailua.

En siis ollut tämän kirjan kohdeyleisöä. Kuitenkin, ne jutut, joiden osalta tarina karahti omaan kivikkooni, eivät olleet aivan suoraan tuohon aspektiin liittyviä. Tarinassa Elkeä uhkaa myös hyvin maallinen ongelma. Yliopiston rahoitusta kiristetään ja Elken laitoksella on niin vähän kysyntää, että karsinta aloitetaan sieltä. Tämä oli itse asiassa kiinnostavaa ja realistista, ainakin siihen asti kunnes Elke vertaa leikkauksia tekevää osapuolta natseihin. Ei, yliopiston kuluja karsiva henkilö ei ole pahempi kuin natsi. Mikä ihmeen vertaus tämä oli?

Tarkemmin ajatellen tämä toinen ärsytysasia liittyy kyllä uskonnollisuuteen. Tässä kappaleessa on sitten JUONIPALJASTUS. Tarinan alussa Araratvuorella kiipeilevä Elke kertoo heilalleen, että hän ei voi saada lapsia endometrioosin vuoksi. Hän on kuitenkin päättänyt keskittyä työhönsä sen sijaan, että haikailisi ikuisesti lapsen perään. Kiinnostavaa, endometrioosia ei kovin usein kirjoissa esiinnykään, ajattelin. Mutta miten kirjan lopussa käykään? Ilmeisesti jumalallisen ihmeen seurauksena Elke on saanut lapsen. Eli loppujen lopuksi ollaan siinä samassa vanhassa kliseessä, jossa naisen elämä ei ole oikeaa elämää ilman lasta. Kaiken lisäksi minusta oli varsin kyseenalaista nostaa esiin vaikea sairaus, josta lukemattomat ihmiset kärsivät, ja ratkaista se pienellä taivaallisella väliintulolla.

Kirjan kolmesta tarinasta pidin eniten siitä keskimmäisestä, jossa oppineet kiistelevät pyhistä kirjoituksista. Jokaisella suvulla on oma versionsa Vanhan Testamentin tapahtumista, mutta kaikki eivät mahdu pyhään kirjaan. Vallanhimoinen Esra on ottanut tehtäväkseen juutalaisten yhdistämisen yhden tooran alle ja niinpä versiot, joita hän ei hyväksy, katoavat sekä liekkien että murhien voimalla. 

Vaikka en innostunutkaan kirjan tarinasta, pidin kuitenkin Tietäväisen piirroksista. Etenkin suurten paneelien maisemakuvat olivat todella hienoja. Öinen vuoristo vaikuttaa kylmältä ja vihreä metsä todella vehreältä.

Kirjan tiedot:
Ville Tietäväinen & Iiro Küttner: Harvennus | WSOY 2021 | 135 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* Luonto sivuilla - Kirjassa on vuoria
* Syyslukuhaaste - Lue sateisena päivänä

Reetta Niemensivu: Saniainen kukkii juhannuksena

 

Ukkosen keskeyttäessä yöunet mummo alkaa muistella vuotta 1928. Eletään juhannuksen aikaa ja parkanolaiset kokoontuvat joukolla kirkkoon tyttöjen konfirmaatiojuhlaan. Pojat kiikkuvat lehterille tyttöjä katselemaan, nuori pappi valmistautuu ensimmäiseen saarnaansa ja tuore kihlapari säteilee onnea. Ja sitten.

Pääsin sarjakuvan loppuun asti tietämättä, että se perustuu tositapahtumiin. Sen jälkeen olenkin googlannut aiheesta jutun jos toisenkin, mutta en nyt viitsi paljastaa yksityiskohtia. Tätä oli mukava lukea tietämättä tarkkaan, mitä tapahtuu. Hempeän kesähämäräinen kansi ja kirjan nimi eivät viittaa ollenkaan siihen, mikä juonen huipennus on.

Tarinassa seurataan useaa kirkonmenoihin osallistuvaa henkilöä ja mitä he tekivätkään ennen konfirmaatiotilaisuutta. Keskiössä ovat nuoret aikuiset, jotka miettivät mitä elämältään haluavat. Pitäisikö lähteä koettamaan onneean Amerikkaan kuten isoveli teki? Sairaanhoitajaopinnot voisivat viedä töihin Englantiin. Toisia taas viehättää ajatus kotipaikalle jäämisestä ja oman kullan löytämisestä.

Kirjan nimi viittaa juhannustaikaan. Se, joka löytää juhannuksena kukkivan saniaisen, saa rikkautta, rakkautta ja ikuisen onnen. Kylän vanha eukko kertoo nuorille rippitytöille muistakin taioista, joilla voi joko houkutella sulhasen luokseen tai ainakin saada selville, kuka hän on. Näistä oli hauska lukea ja joukossa oli sellaisiakin, joista en ole koskaan kuullutkaan. 

Reetta Niemensivun kuvitus on minulle tutumpaa lastenkirjoista, joissa pidän siitä tosi paljon. Tyyli on helposti tunnistettava ja selkeä, ja toimii niin väreissä kuin mustavalkoisenakin. Tässä kirjassa se on oikein omiaan kuvaamaan nuoruutta ja kesää. Kaikilla sivuilla ei ole tekstiä, koska kuvat riittävät kertomaan sen olennaisen. Kivana lisänä on englanninkielinen teksti sivun alalaidassa.


Kirjan tiedot:
Reetta Niemensivua: Saniainen kukkii juhannuksena | Suuri Kurpitsa 2013 | 95 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen käännös: Noora Varjonen

Luettu myös mm:
Ullan luetut kirjat, Kirjan pauloissa, Kirjarikas elämäni

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2020 - 38. kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu [45/50]
* Popsugar Reading Challenge 2020 - a book set in the 1920s [37/50]

Briitta Hepo-oja: Suomea lohikäärmeille

Briitta Hepo-oja:
Suomea lohikäärmeille
309 s.
Otava 2019
Kirjastosta

Punaiset pilkut täplittävät valkoista lakanaa.

Vuoden 2020 vaihtoehtoisessa Suomessa luonnonusko on voimissaan, kuningaskunta on jakautunut käytännössä kahtia ja yhteiskuntaluokkien eriarvoisuus ja terrorismi on arkipäivää. Köyhempään luokkaan kuuluva Timotei saa 18-vuotislahjakseen pienen lohikäärmeen, jonka kasvattaminen ei ole helppoa. Lohikäärme vie Timin yläluokan maailmaan, jossa hän tutustuu ritarisäätyiseen Lynxiin. Molemmat nuoret ystävineen seuraavat jännityksellä kruununprinsessa Freijan häitä, onhan hän ensimmäinen kuninkaallinen, joka nai tavalliseen kansaan kuuluvan puolison. Pian häiden jälkeen tapahtuu jotain, joka muuttaa koko Suomen tilanteen vieläkin vaarallisemmaksi.

Takakansiteksti ei tämän kirjan kohdalla oikein kohtaa kirjan sisältöä ja siksi jätin melkein tämän lainaamatta. Taasko joku tyypillinen teiniromanssi? Nyt ei jaksa. Mutta onneksi lainasin, koska ei tässä oikeastaan ollut kyse mistään epäsäätyisestä romanssista. Timin ja Lynxin juttu ei ole tarinan pääpointti eikä sen vatvomiseen käytetä läheskään niin paljon aikaa ja sivuja kuin voisi olettaa. Kirjan sydän on pikemminkin sen maailman rakentamisessa ja politiikassa. 

...Noin kirjoitettuna saan sen kuulostamaan kieltämättä todella tylsältä, mitä kirja ei missään nimessä ole. Tämä on oikein laadukasta, jännittävää ja ajankohtaista YA-fantasiaa.

Tässä maailmassa Suomi on siis jaettu kahtia. On Etelä-Suomi, jota asuttavat enimmäkseen sääty-yhteiskuntaa kannattavat ihmiset. Tai pikemminkin niin, että muunlaisista ajatuksista on paras olla hiljaa. On myös tasavaltalaisten ja villi-ihmisten pohjoinen Botnia, jonne etelän ihmiset eivät edes saa mennä. Suomi on sikäli takapajuinen maa, että noitia jahdataan ja poltetaan täällä edelleen. Esimerkiksi sivistyneemmässä Ruotsissa noidat ovat tehneet kovasti työtä sen eteen, että heidät on hyväksytty osaksi yhteiskuntaa. Eriarvoisuus rehottaa muutenkin. Raha valuu aatelisten taskuun ja köyhät pärjäävät miten kuten. Lynxille ei tuota ongelmia hankkia parin tonnin korua, mutta Timin halpa nettiyhteys on hidas kuin etana. Ei niin yllättäen kuninkaallisten kannattajat ovatkin aatelisia, tasavallan kannattajat puolestaan vähävaraisia.

Uutiset olivat sitä samaa: kuninkaalliset häät, työttömyys, kauppapakotteet, TASA [radikaali tasavaltalaisten ryhmä], häät, työttömyys, kauppapakotteet, häät, TASA, blaa blaa. Ihan totta. Samat otsikot toistuivat joka päivä, ei niitä kukaan jaksanut. Silloin tällöin haastateltiin vaihteen vuoksi tyytymättömiä turkulaisia, joiden mielestä kuninkaalliset häät olisi pitänyt järjestää maan pääkaupungissa eikä Helsingissä. Häiden menetys oli ihan turkulaisten oma vika. Olisivat polttaneet kaupunkinsa vähän harvemmin. Missä Freijan olisi heidän mielestään pitänyt mennä naimisiin, Turun linnan hiiltyneillä raunioillako.

(s. 12)

Timin mieltä painaa hänen entisen tyttöystävänsä Astridin kuolema, eikä ihastuminen Lynxiin paranna ihmeenomaisesti hänen traumaansa. Tätähän tapahtuu turhankin usein tässä genressä; oli taustalla sitten kiusaaminen tai perheen kuolema, rakkaus parantaa välittömästi kaiken. Ei tällä kertaa. Tim käy lyseota ja maailmanrakennus tulee hauskasti esiin esimerkiksi siinä, että koulussa opiskellaan riimukirjoitusta. Yllätyslahjaksi saatu lohikäärme on oikeastaan jonkinlainen terapiaeläin, koska se saa Timin kiinnostumaan uusista asioista. Esimerkiksi suomen opettamisesta sille eli tehtävästä, joka on perinteen ja tiedon mukaan miltei mahdotonta. "Suomea lohikäärmeille" onkin paitsi kirjan nimi, myös Timin itselleen sälyttämä tehtävä ja tässä nimenomaisessa Suomessa myös sananlasku, jonka merkitys kiertyy takaisin kirjan eriarvoisuuden teemaan.

Lynx on Timiä vuotta vanhempi yliopistoa käyvä nuori nainen, joka kuuluu ritarisukuun. Hänen säätynsä elämää säätelee ritarikoodi, joka on sekä vähemmän konservatiivinen että älyttömämpi kuin ehkä kuvittelet. Sopii siis tähän maailmaan kuin nenä päähän. Nuorempana Lynx teki pikkuserkkunsa kanssa pienessä humalassa sopimuksen siitä, että jos he 25-vuotiaina ovat edelleen naimattomia, he menevät keskenään naimisiin. Hauska vitsi, joka ritarivalan ja -kunnian vuoksi sitoo heitä edelleen. Pidin valtavasti siitä, miten ritarivala ja sen pitäminen sekä Lynxin huolimattomuus liittyivät lopulta tarinaan paljon vakavammankin asian kohdalla. Ritarin sotilasrooli sinänsä ei ole Lynxin juttu, mutta onneksi sen ei tarvikaan olla. Hänellä on isosisko, perheen esikoinen luutnantti Fox, jonka tyttöystäväkin on armeijassa, sekä isoveli Feenix. 

Iso plussa kirjalle siitä, että sukupuolten välinen ja seksuaalinen tasa-arvo näyttävät olevan kirjassa oikeasti asioiden normaalitila. Usein kirjoissa kyllä sanotaan näin, mutta todellisuus on sitten toinen. Eihän tyttö voi oikeasti tehdä jotain jne.. Tällä kertaa voi. Kukaan ei viittaa esimerkiksi Foxiin millään osoittelevalla ja alleviivaavalla tavalla. Pidinkin paljon Foxista ja oikeastaan kaikista kirjan hahmoista. Heihin ja kirjan maailmaan tutustuttiin luontevasti ilman niitä (ainakin minua) ärsyttäviä "as you know, Bob..." -hetkiä. Luonnonusko ja haltijat olivat arkipäivää ja sulassa sovussa kännyköiden ja nuorisobileiden kanssa. 

Juoni jäi todella kutkuttavaan ja koukuttavaan kohtaan. Vaikka kirjassa ei sanota sen olevan sarjan avausosa, toivon, että se on!

Luettu myös:

Kirjapöllön huhuiluja

Elizabeth Acevedo: Runoilija X

Elizabeth Acevedo:
Runoilija X
(The Poet X, 2018)
368 s.
Karisto 2019
Suomennos: Leena Ojalatva
Kirjastosta

Kesä on tehty rapulla istuskeluun,

ja koska on viimeinen viikko ennen koulun alkua,

Harlem katsoo jo kohti syyskuuta.

15-vuotias Xiomara Batistalla on liikaa pituutta, muotoja, vihaa ja sanoja, jotka ovat vankina hänen sisällään. Kotona valvoo ankara ja uskonnollinen äiti, jonka mielestä jo Xiomaran kurvikas vartalo  yksinään tarkoittaa, että hän on synnin polulla. Xiomara on tottunut pitämään puoliaan kun miehet yrittävät koskettaa ja tekevät ehdotuksiaan, ja lisäksi hän on aina valmis nostamaan nyrkkinsä kaksoisveljensä Xavierin puolesta. Äitiään vastaan Xiomara ei kuitenkaan uskalla nousta ennen kuin hän saa biologian tunnilla parikseen Amanin ja kutsun koulun runokerhoon opettajaltaan neiti Galianolta.

Tämä säeromaani on lavarunoilija Elizabeth Acevedon kirjoittama ja käsittelee vakavia aiheita. Seksismi, seksuaalinen häirintä, rasismi, vanhempien lapsiinsa kohdistama väkivalta, homofobia, naisten asema uskonnollisessa yhteisössä... Luulen, että romaanina tämä olisi ollut todella raskasta luettavaa, mutta säeromaanina tämä tempaisi täysillä mukaansa ja luin tämän ahmimalla. Iso kiitos kuuluu varmasti kääntäjä Leena Ojalatvalle, jonka jäljiltä suomenkielinen teksti soljuu sujuvasti eikä alkukieli näy käännöksen takaa ollenkaan.

Tarinan päähenkilö Xiomara on siis toisen polven amerikkalainen maahanmuuttaja, jonka etniset juuret ovat Dominikaanisessa tasavallassa. Hän on tuskallisen tietoinen kurvikkaisiin latinonaisiin liitetyistä rasistisista stereotypioista ja kohtaa seksuaalista häirintää päivittäin. Hän puolustaa raivoisasti niin itseään kuin heiveröisempää ja syvällä kaapissa olevaa kaksoisveljeäänkin, mikä ei paranna ollenkaan suhdetta hänen vanhempiinsa. Xiomara on liian pitkä, liian väkivaltainen, liian kaikkea. Hän ei ole ollenkaan sellainen tytär, jota etenkin ankaran uskonnollinen äiti toivoi.

Xiomara yrittää parhaansa, mutta hän ei ole koskaan tarpeeksi hyvä. Tarinassa tuodaan esille uskonnollisen kasvatuksen seksistinen puoli. Xiomaralta odotetaan toisenlaista käytöstä kuin hänen kiltiltä veljeltään. Jos Kaksonen toisi kotiin tyttöystävän, se olisi hienoa. Kun Xiomara suutelee poikaa, hänen äitinsä pakottaa hänet väkivaltaisesti polvilleen kotialttarin ääreen anelemaan anteeksiantoa Neitsyt Marialta. Äiti teki jopa Xiomaran ensimmäisistä kuukautisista traumaattisen kokemuksen tytön ollessa viidennellä luokalla.

Panin tamponin väärin. Se meni vain puoliksi sisään,

ja veri sotki jalkovälini.

Kun Mami tuli kotiin, minä itkin.

Osoitin ohjelehtistä;

Mami ojensi kätensä, muttei tarttuakseen ohjeeseen.

Hän läimäytti minua kämmensyrjällä niin että huuli halkesi.

"Kunnon tytöt eivät tamponeja käytä.

Oletko yhä koskematon? Oletko ollut suhteissa?"

(s. 45-46)

Taustalta löytyy myös äidin omia traumoja. Hän oli viittä vaille nunna kun hänet naitettiin miehelle, saamaan parempi tulevaisuus Amerikassa. Mies osoittautui pettäjäksi, joka ei pysynyt kotona ennen kuin lapset syntyivät silloin jo iäkkäille vanhemmille. Yksi niistä kohdista, jotka jäivät kummittelemaan mieleeni oli se, kun Xiomara kuulee isänsä nimittävän häntä lutkaksi suudelman takia. Samalla sanalla tyttöä on haukuttu murrosiästä lähtien ja nyt sen sanoo isä, joka on oikea - kirjaa lainatakseni - mieshuora. Vaikka eihän niin voi sanoa, Xiomara toteaakin kyynisesti. Nainen on huora ja lutka, mies on vain mies.

Xiomaran tarinan pointti ei kuitenkaan ole synkän angstinen murheiden laakso. Hänellä on lapsuudenystävä Caridad, joka on aina tukena siitäkin huolimatta, että Caridad itse on hyvinkin uskonnollinen. Kaksonen on Xiomaran paras ystävä ja pahin vihollinen, se joka ymmärtää parhaiten, mutta ei uskalla nostaa sormeaan Xiomaraa auttaakseen. Kumpikaan ei tiedä mitä tapahtuisi, jos vanhemmille selviäisi se, että Kaksonen tykkääkin pojista. Katolinen isä Sean osoittautuu yllättävän empaattiseksi ja Xiomara löytää aivan uudenlaista tukea runokerhosta. Amanista tulee tuki ja poikaystävä, mutta suhteessa on muitakin ongelmia kuin Xiomaran pelko kiinnijäämisestä.

Xiomara sanoo jo kirjan alussa totuuden, johon hän kasvaa tarinan kuluessa. Hän on soturi ja taistelija, joka ei anna kenenkään lannistaa itseään. Tarinan aikana hän kasvaa omaan rohkeuteensa ja uskaltaa olla oma itsensä kaikkien edessä, häpeilemättä. Siinäpä sanoma, jonka soisi välittyvän kaikille nuorille naisille.

Seison lavalla ja lausun runon. Sanassa on voimaa.

(s. 359)

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2019 - 17. kirjassa on kaksoset [4/50]

Aini Linjakumpu: Vanhoillislestadiolaisuuden taloudelliset verkostot

Aini Linjakumpu:
Vanhoillislestadiolaisuuden
taloudelliset verkostot
295 s.
Vastapaino 2018
Kirjastosta

Tämä kirja on tehty Lapin yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa, jossa on harjoitettu aktiivisesti lestadiolaisuuteen liittyvää tutkimusta viimeisten kymmenen vuoden aikana.

Joten eiköhän tämä kirja täytä tietokirjahaasteen "ei-populaarinen tiedekirja" -vaatimuksen. Viime hetken paniikin ollessa paras motivaattori luin kirjan tänään eli päivänä jona haaste loppuu. Tosin lainasinkin kirjan vasta perjantaina kun epätoivoissani pyörin tietokirjahyllyjen välissä etsimässä sitä ei-populaaria, mutta kuitenkin edes jotenkin kiinnostavaa kirjaa. Onneksi tämä oli nostettu esiin hyllynpäätyyn selvästi ihan minua varten.

Muistan lukeneeni tästä kirjasta jostain uutislehdestä, mahdollisesti useammastakin. Niinhän se tahtoo olla, että kaikki lestadiolaisuutta käsittelevä kirjallisuus on otsikoissa ennemmin tai myöhemmin. Olisin tekopyhä jos väittäisin etten lukisi välillä sekä näitä artikkeleja että itse kirjoja. Tätä ennen aiheet ovat kuitenkin koskeneet lähinnä hoitokokouksia, lapsimäärää ja naisen asemaa. Linjakummun kirja on ensimmäinen katsaus vanhoillislestadiolaisuuteen taloudellisen toiminnan  kautta. Millaista etua tai haittaa lestadiolaisuudesta on yritysmaailmassa? Millä tavalla teologiset opit sallivat tai kieltävät voiton tavoittelun?

Kirja on tosiaankin kirjoitettu kuin tieteellinen tutkimus, joten se ei ole mikään maailman kevein tai viihteellisin opus. Kestää noin 100 sivua ennen kuin edes päästään itse asiaan. Linjakumpu taustoittaa tutkimustyönsä ja asettaa sen kontekstiin osana erilaisten hengellisten yhteisöjen harjoittaman talouden tutkimusta. En pitänyt alkua mitenkään tylsänä ja opin siitä koko joukon uusia asioita yritysmaailmasta noin yleensä. Lisäksi minua alkoi erityisesti kiinnostamaan amissien harjoittama kauppa. En ollut koskaan edes ajatellut, että niinkin sanotaan nyt vaikka menneisyydessä elävä yhteisö olisi löytänyt tavan yhdistää tiukat periaatteensa moderniin kaupankäyntiin. Kaikkea sitä oppii kun kirjaa lukee.

Linjakummun tutkimus perustuu kirjallisuuteen, haastatteluihin ja lehtiartikkeleihin. Hän on jakanut tutkimuksensa eri aihealueisiin kuten verkostot ja yrityksen muotoutuminen käytännössä. Lopussa on Johtopäätökset-kappale, jossa vastataan tutkimuksen alussa esitettyihin kysymyksiin. 

Minulle jäi päällimmäisen mieleen se, että vanhoillislestadiolaisuudessa kannustetaan paljon yrittämiseen. Yhteisön omat opistot järjestävät jatkuvasti erilaisia yrityskursseja ja toki jos on perheyritys, ainakin joku lapsista yritetään saada siihen mukaan. Yrityksen perustaminen on sikäli helpompaa, että ympärillä on laaja piiri potentiaalisia asiakkaita ja yhteistyökumppaneita, jotka jakavat saman arvopohjan. Samoin mieleeni jäi se, miten yrittäminen voi muodostua ongelmaksi yhteisön sisällä kun se yhdistyy anteeksiantoretoriikkaan. Jos uskonveli ei teekään lupaamaansa remonttia kunnolla ja vaadit korjauksia, saatatkin yhtäkkiä olla itse se sydämetön osapuoli, jonka pitäisi antaa ja jopa pyytää anteeksi ilkeitä sanojaan. 

Mietin tätä lukiessani, että jos tästä olisi olemassa populaariversio, se olisi lähtisi varmasti nopeasti kirjakauppojen hyllyistä. Minulle tämä antoi paljon perustason tietoa yritystoiminnasta ja oli kieltämättä kiinnostavaa lukea miten se yhdistyi vanhoillislestadiolaisen yhteisön rakenteisiin.

Haasteet:

* Tietokirjahaaste

Aila Ruoho: Pyhät, pahat ja pelokkaat: Pelko ja itsetuhoisuus hengellisissä yhteisöissä

Aila Ruoho:
Pyhät, pahat ja pelokkaat:
Pelko ja itsetuhoisuus hengellisissä yhteisöissä
307 s.
Atena 2017
Kirjastosta

Maailmassa on paljon niin hyviä kuin pahojakin asioita, sekä ihmisissä että erilaisissa ryhmissä ja yhteisöissä.

Enpähän tiennytkään etukäteen, että Aila Ruoho on taas kirjoittanut uuden kirjan epäterveistä hengellisistä yhteisöistä. Poimin tämän lennosta kun kirjastoomme saapui uusia kirjoja ja tähän ei vielä (ja onneksi minulle) ollut varauksia. Nyt on, joten sana kirjasta on selvästi kulkenut. Olen lukenut myös Ruohon edelliset kohukirjat Usko, toivo ja raskaus sekä Vartiotornin varjossa. Tätä selaillessani mietin, että mitähän tästä aiheesta voi vielä sanoa.

 

No, olihan tässä asiaa. Kirjassa oli mielestäni jonkin verran toistoa edellisistä teoksista, mutta ehkä sitä oli mahdoton välttää aiheen huomioon ottaen. Tässä siis kerrotaan erilaisista epäterveistä hengellisistä yhteisöistä ja etenkin niistä peloista, joita näissä yhteisöissä viljellään. Kirjaa varten on haastateltu paljon ihmisiä ja kertomuksia on monista yhteisöistä. Eniten vastauksia ja siten myös esimerkkejä oli tullut lestadiolaisiin ja Jehovan todistajiin kuuluneilta tai yhä kuuluvilta. 

Kirja oli omalla tavallaan hyvin raskasta luettavaa ja tahkosinkin sitä monta iltaa. Se on noin 300 sivua pelkoa, kontrollointia ja itsetuhoisia ajatuksia. En millään jaksanut lukea kirjaa yhteen putkeen, koska minuakin alkoi välillä ahdistaa. Miten omituisilla ja kauheilla asioilla ihmisiä pelotellaankin, miten raskasta sellainen onkaan etenkin lapselle. Esimerkiksi demoneilla pelottelu ja niihin uskominen kuulostaa minusta jopa jollakin tavalla huvittavalta, mutta sitten:

Pelottelu saattaa johtaa siihen, että tavalliset ja harmittomat tapahtumat voidaan tulkita henkivalloista johtuviksi. Esineet putoilevat huomattavasti todennäköisemmin painovoiman tai ilmavirran vaikutuksesta kuin siksi, että koti olisi jollain tapaa riivattu tai muutoin pahan vallassa.

(s. 110) 

Yksi haastatelluista lisää, että olo voi kotonakin tuntua ihan kauhuelokuvalta. Pienikin risahdus voi olla nurkan takana vaaniva demoni kun niiden olemassaoloon uskoo tarpeeksi vakaasti. Kuvitelkaa huviksenne millaista tuollainen elämä on, kun elämä todellakin on tuota koko ajan, jatkuvaa demonien, kadotuksen ja helvetin kärsimysten pelkoa.

Vielä sitäkin surullisempaa on kuitenkin se, miten ihmiset saadaan pelkäämään toisiaan ja itseään. Et voi luottaa lähimmäiseesi, koska kuka tahansa voi olla sinua tunnollisempi uskovainen ja juoruta kaiken kuulemansa ylemmille tahoille. Yhteisöön kuulumattomista olisi parempi pysyä erossa, hehän voivat viekoitella sinut syntiin ja mitäpä iloa heidän ystävyydestään edes olisi, kadotukseenhan he kuitenkin joutuvat. Jos et voi kontrolloida itseäsi koko ajan, teet varmasti syntiä vähintäänkin ajatuksen tasolla ja joudut luultavasti helvetin tuleen. Seksi ja seksuaalisuus tekee sinusta oikean syntisäkin, kunnollinen uskovainen ei tunne halua kuin tarkasti rajatuissa olosuhteissa ja ehkä silloinkin omaa heikkouttaan häveten. Kaikkien on pyrittävä täydellisyyteen, mutta kukaan ei mitenkään voi saavuttaa sitä ja on sen vuoksi huono ja riittämätön uskova.

Ei ihme, että kirjassa käsitellään erikseen itsetuhoisia ajatuksia ja itsemurhia.

Jälleen kerran hyvin kirjoitettu ja kiinnostava kirja tältä kirjailijalta. Suosittelen, mutta melkeinpä suosittelisin myös pitämään toisen, kevyemmän kirjan siinä vieressä. Ihan sille varalle, että haluaa välillä ajatella ja lukea jotain iloisempaakin.

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2017 - 44. kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta [7/50]

Teheranin kodeissa, Kairon kaduilla: nuorten elämää islamin maissa

Susanne Dahlgren (toim.):
Teheranin kodeissa, Kairon kaduilla:
nuorten elämää islamin maissa
272 s.
Otava 2016
Kirjastosta

Miten islaminusko vaikuttaa ihmisen elämään?

Olen sen verran utelias, että käyn joka viikko katsomassa mitä uutuuksia kirjastoomme on saapunut. Ihan vain sille varalle, että siellä olisikin jotain kiinnostavaa jota en ole jo varannut. Tämä meni tuonkin vakoilukierroksen ohi ja nappasin tämän pinosta, jota työkaverini kävi läpi tarkistusmielessä. Eri aineistoluokista vastaavat tapaavat tarkistaa omat uutuutensa ennen kuin ne päätyvät hyllyyn, jotta asiasanat ja luokka ovat varmasti oikein. Tämä siis oli sellaisessa pinossa ja löytyy muuten luokasta 90.2 eli yleinen kulttuurihistoria. 

Mukaani tämä päätyi kiinnostavan aiheen vuoksi. Meilläkään kun ei oikein voida kehua sillä, että islamista ja muslimeista annettaisiin monipuolinen kuva. Sotakuvaukset ja naisten alisteinen asema hallitsevat uutisvirtaa ja yleistä mielikuvaa islamista. Ajattelin, että tämä antaisi uudenlaista näkökulmaa vieraaseen uskontoon ja sen piiriin kuuluviin ihmisiin. Olin ja olen edelleen erittäin kiinnostunut naisten asemasta eri kulttuureissa, joten se väritti lukukokemustani paljon. 

Kirjassa olikin monenlaisia esseitä eri kirjoittajilta, mutta mikään hyvän mielen kirja se ei ole. En jaksanut lukea tätä yhdelta istumalta, koska niin monessa esseessä kuvattiin juuri naisten huonompaa asemaa tavalla tai toisella. Etenkin Egyptin naisten elämää käsittelevät osat olivat synkkää luettavaa. Seksuaalinen häirintä on arkipäivää ja naisia vahditaan koko ajan jos ei perheen niin ainakin naapureiden toimesta. .

Erikoisin teksti oli Tea Virtasen Miten solmia muslimiavioliitto Kamerunissa - karjasymboliikkaa ja rituaaleja. Siinä käsiteltiin karjaa kasvattanutta mbororo-heimoa ja sitä, millaisia rituaaleja heidän perinteidensä mukaan solmittuun avioliittoon liittyi. Lopputulema eli se, että vanhat perinteet ovat hiljalleen häviämässä ja sen mukana naisten tärkeä asema rituaalien suorittajina. Mbororoiden islam ei vaatinut oman kulttuurin hylkäämistä, mutta kun paimentolaisheimo joutui asettautumaan aloilleen, heidän tulkintansa uskonnosta on häviämässä sille, jonka mekin uutisista parhaiten tunnemme.

Lisäksi minua kiinnostivat eniten Iranin musliminuorison elämää (Ulriikka Johansson) sekä Tunisian jasmiinivallankumousta (Frej Stambuoli) kuvaavat kirjoituksen. Edellinen antaa kovin erilaisen kuvan Iranin kaupunkilaisnuorista kuin mitä uutisissa näkee. Rautaisen otteen puristuksessa kaduilla on käyttäydyttävä tietyllä tavalla ja naisten oltava hunnutettuina, mutta sisällä taloissa vietetään villiä elämää bileineen ja esiaviollisine suhteineen. Nämä siis hyväksytään hiljaisuudessa sekä miehille että naisille, mutta julkisesti siitä ei puhuta, koska se ei ole virallisen tiukan uskonopin mukaista. Tunisian vallankumouksesta kertova essee oli omalla tavallaan toiveikkain naisnäkökulmasta. Maan uuteen perustuslakiin on kirjattu naisille vähintäänkin sellaiset oikeudet kuin ne laatimishetkellä olivat, ja parannuksiin pyritään koko ajan. 

Kokonaisuutena kirja ei siis ollut mitenkään hilpeä lukukokemus, mutta se herätti paljon ajatuksia. Se antoi hyvän kuvan siitä, miten erilaista elämä voi olla eri paikoissa vaikka uskonto olisikin sama.

Uskonsota keittiössä: vanhoillislestadiolaisuudesta erkaantuneiden kokemuksia

Maija-Leena Rova (toim.):
Uskonsota keittiössä:
vanhoillislestadiolaisuudesta
erkaantuneiden kokemuksia
331 s.
Gummerus 2016
Kirjastosta

Viime aikoina on kirjoitettu useita kirjoja ja lehtiartikkeleita vanhoillislestadiolaisuudesta, kuten naispappeuden kieltämisestä, ehkäisykiellosta, pedofiilitapauksista ja hoitokokouksista.

Niinpä tosiaan on ja olen lukenutkin muutaman näistä. Tässä kirjassa näkökulma on hieman toisenlainen. Kirjassa kymmenen kokemusasiantuntijaa eli henkilöä, joille asia on tuttu oman kokemuksen kautta, kertoo vanhoillislestadiolaisuudesta eroamisestaan. Osa tapahtumista on vuosikymmeniä vanhoja, osa taas paljon tuoreempia. Yhteistä on se, että erkaantuminen on pitkä ja monimutkainen prosessi, jonka jäljet näkyvät tavalla tai toisella koko loppuelämän ajan. Teemalla ja tarinoilla on paljon yhteistä Aila Ruohon Vartiotornin varjossa-kirjan haastattelujen kanssa, vaikka uskonyhteisöt ovatkin erit.

Tämähän on itse asiassa erittäin masentava ajatus. Ei yksi vaan ainakin kaksi suurta uskonnollista yhteisöä kohtelee jäseniään näin julmasti meillä Suomessa. Uutisten ja median kautta noin yleensäkin saa usein kuvan siitä, että vaaralliset lahkot ja uskonnolliset yhteisöt ovat olemassa vain ulkomailla. Hulluja ne amerikkalaiset ja niin pois päin. Äärimmäisimmät liikkeet joukko(itse)murhineen eivät onneksi näytä rantautuneen tänne, mutta näihin meidänkin yhteisöihin mahtuu paljon isompaa ja pienempää julmuutta. Nämä asiat ei koske minua henkilökohtaisesti (onneksi), mutta olen vakaasti sitä mieltä, että tällaisten kirjojen julkaiseminen on vain hyvä asia. Mitä enemmän näistä asioista puhutaan, sitä vaikeampi ne on lakaista maton alle.

Osa tämän kirjan kertojista esiintyy omalla nimellään, osa nimimerkin suojista. En ihmettele jälkimmäistä yhtään. Näissä tarinoissa tehdään hyvin selväksi se, että erkaantumisen seuraukset koskettavat myös erkaantuneen henkilön läheisiä. Voihan heissäkin olla jotain vikaa kun kerran erkaantujassakin on. Vanhoillislestadiolaisuus on hyvin tiivis yhteisö, missä on sekä hyviä että huonoja puolia. Hyvä puoli on se, että yhteisö tukee jäseniään. Huono taas se, että tuki tulee ehtojen kanssa. Jos et sovi yhteisön muottiin, olet ulkopuolinen. Eräänlainen hyvä puoli lienee sekin, että yhteisö ei ole niin ehdoton erkaantuneiden suhteen kuin esimerkiksi Jehovan todistajat ovat. Erkaantunutta ei enää tervehditä sanoilla "Jumalan terve" ja hän on toki matkalla helvettiin, mutta häntä ei tarvitse vältellä. Suhteiden entisen yhteisön jäseniin ei tarvitse katketa kokonaan jos kumpikaan ei sitä halua. Kirjan asiantuntijoilla onkin erilaisia kokemuksia siitä, miten heitä on kohdeltu erkaantumisen jälkeen. Osa on säilyttänyt välit perheeseen ja ystäviin, osa taas ei.

Yhteistä näille tarinoille on se, miten jokainen yhteisöstä erkaantunut on joutunut etsimään uudelleen paitsi paikkansa maailmassa, myös itsensä. Vanhoillislestadiolaisuuden opit ja tavat ovat useimmiten johtaneet siihen, että yhteisöstä erkaantunut on melko kirjaimellisesti tyhjän päällä siitä erottuaan. Populaarikulttuuri elokuvineen ja musiikkeineen on täysin uusia asia, ja koska yhteisön jäseniä ei kannusteta akateemisiin opintoihin, myös yleissivistys voi olla puutteellista. Voi mennä vuosia, vuosikymmeniä, koko elämä ottaa muu maailma kiinni näiden asioiden suhteen, ja joskus sekään ei riitä.

Tyttäreni oli 9-vuotias ja minä 36-vuotias, kun Sound of Music-elokuvaa esitettiin Helsingissä. Halusin ehdottomasti nähdä sen yhdessä tyttäreni kanssa. Se oli suuri kokemus niin hänelle kuin minullekin. Uskoni vahvistui siitä, etten minä eikä tyttäreni joudu helvettiin elokuvan katsomisen johdosta. Sen sijaan kyyneliäni ei pidätellyt mikään elokuvan herkimmissä ja koskettavimmissa kohtauksissa.

(s. 216)

Haasteet:

* Reading Challenge 2016 - 35. an autobiography [25/40]

Aila Ruoho: Vartiotornin varjossa: toisenlainen totuus jehovantodistajuudesta

Aila Ruoho: Vartiotornin varjossa:
toisenlainen totuus jehovantodistajuudesta
449 s.
Atena 2015
Kirjastosta

Tämän kirjan aihepiiri pohjautuu yli kymmenen vuoden takaisiin ajatuksiini Jehovan todistajista ja heidän oppirakennelmistaan.

Aila Ruoho on kirjoittanut uskonnollisista yhteisöistä enemmänkin, mutta valtakunnalliselle tapetille hän pääsi viimevuotisella Usko, toivo ja raskaus-kirjallaan. Siinä keskityttiin vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen ehkäisyoppiin eli ehkäisyn kieltämiseen, ja sen merkitykseen etenkin liikkeeseen kuuluville naisille. Luin kirjan itsekin ja kyllähän se kauhistutti ja pisti miettimään asioita. Toivottavasti sama tapahtui liikkeen sisälläkin.

Tänä vuonna Ruoho on paneutunut Jehovan todistajiin ja etenkin siihen, mitä liikkeestä eroaminen tarkoittaa. Kirjan tekoon on osallistunut 64 anonyymia haastateltua. Miehiä, naisia, nuoria ja vanhempia ihmisiä. Liikkeen parissa kasvaneita, siihen myöhemmin liittyneitä ja sitä hyvin läheltä seuranneita maailmallisia. Nuorena siitä eronneita, vanhempana sen tehneitä, vielä eroa harkitsevia sekä niitä, jotka eivät uskalla erota koska tietävät mitä siitä seuraa. Hyvin erilaisia ihmisiä siis ja kaikkien kokemukset ovat miltei yhtä karuja.

Jehovan todistajien yhteisö on erittäin tiivis. Paikallisen yhteisön jäsenet tuntevat toisensa ja tuttuus tuo lohtua ja turvaa maailmassa, jossa suurin osa ei kuulu liikkeeseen. Tiiviys ei kuitenkaan ole vain positiivinen asia. Seurakunta vahtii jäseniään kuin haukka ja jokainen on velvoitettu raportoimaan toisen todistajan synneistä yhteisön vanhimmille. Seurakunnan kuri on tiukka ja ihanteena tuntuu olevan harmaa massa, jossa mielipiteet ja jopa ajattelu on kielletty. Pääjehut tietävät mikä teko on oikein, mitä on sopivaa ajatella. Kun esitetään uskontoa koskeva kysymys, vastata voi vain viralliseen julkaisuun kirjoitetulla tavalla. Kaikki muu on syntistä epäilyä. Ruoho vertaa yhteisön kontrollia George Orwellin romaaniin Vuonna 1984. Kontrolli ilmenee haastattaluvastauksista monin tavoin. Itse jäin kiinni kohtaan, jossa eräs liikkeeseen kuulunut kertoo, miten konventissa määriteltiin jopa seurakuntalaisille (lähinnä naisille) sopivat ilmeet. Kun vanhin (aina mies) puhuu, ei ole sopivaa nostaa edes kysyvästi kulmakarvojaan. Siis anteeksi kuinka?

Karttaminen liittyy liikkeestä eroamiseen. Jehovan todistajan ei ole sopivaa olla tekemisissä sellaisen ihmisen kanssa, joka on eronnut liikkeestä. Ei vaikka eronnut olisi hänen vanhempansa, sisaruksensa tai paras ystävänsä. Kaikenlainen kommunikointi on kielletty paitsi sellaisissa tilanteissa, joissa sen välttäminen on aivan mahdotonta (esim. perunkirjoitus). Jehovan todistajien virallinen tiedottaja Veikko Leinonen on julkisesti kiistänyt tämän karttamisopin olemassaolon. Tässä kirjassa 64 ääntä sanoo Leinosen valehtelevan. Jokaisella heistä on kokemuksia karttamisesta. Eroaminen on monessa tapauksessa tarkoittanut sitä, että perheeseen ei ole voitu pitää mitään yhteyttä jopa vuosikymmeniin. Eronnut on joutunut aloittamaan elämänsä täysin puhtaalta pöydältä vailla minkäänlaisia sosiaalisia kontakteja. Haastatteluvastaukset olivat niin kovin surullista ja vihastuttavaa luettavaa. Ei todellakaan ole helppoa lähteä ja jättää kaikki tuntemansa taakseen. Onneksi monet ovat löytäneet vertaistukea muista liikkeestä eronneista ihmisistä.

Kaikki Jehovan todistajat eivät toteuta karttamista aivan noin tiukasti. Jotkut haastatellut kertovat, miten esimerkiksi toinen vanhempi on yrittänyt pitää jonkin verran yhteyttä eronneeseen. Usein tämä tapahtuu salassa jopa omalta puolisolta, koska liikkeen sisällä kehenkään ei voi luottaa. Ei voi koskaan tietää kuka raportoi pienimmästäkin rikkeesta liikkeen vanhimmille, joilla on valta erottaa jäsen sopiviksi katsomistaan syistä. Minusta oli aivan hirveää lukea esimerkiksi tilanteista, joissa joukko keski-ikäisiä tai vanhempia miehiä kuulustelee nuorta teinityttöä hänen mahdollisesta seksielämästään. Kysymykset olivat aivan uskomattoman tungettelevia. Haluttiin tietää milloin, kenen kanssa, montako kertaa, missä asennossa ja mille se tuntui. Minulla ei kerta kaikkiaan riitä ymmärrystä tuollaiseen, saati sitten liikkeen kannalle raiskauksiin ja pedofiliaan. Uhrithan siinä tietenkin ovat syyllisiä ja huonoja todistajia.

Kirja itsessään on hyvin kirjoitettu, jos kohta toistoa on paikoitellen. Kuten Usko, toivo ja raskaus, tämäkin on niitä kirjoja, jotka pistävät miettimään ja jäävät kummittelemaan ajatuksiin pitkän aikaa lukemisen jälkeenkin.


Luettu myös mm.: Kirjojen keskellä

Haasteet: 50 kategoriaa - 38. a book that made you cry (no ei ihan, mutta oli kuitenkin niin koskettava, että laitetaan tähän)