Pauliina Rauhala: Synninkantajat

 
Hän hengittää vaivalloisesti ja kiehnää niin että lakanat kahisevat.

1970-luvun lopulla hoitokokoukset valtaavat tilaa vanhoillislestadiolaisissa yhteisöissä. Pohjois-Pohjanmaalla Joen varrella sijaitseva Kylä joutuu kurimuksen keskukseen, onhan seuran saarnamies Taisto arvostettu hoitokokouksissa puhuja. Kaikille tähän yhteiseen hyvään taipuminen ei kuitenkaan ole helppoa ja pieni Aaron jää eriävien mielipiteiden väliin.

Ihastuin Pauliina Rauhalan Taivaslauluun kun se ilmestyi, mutta en saanut aikaiseksi lukea tätä ennen kuin nyt. Lukemieni arvostelujen perusteella tämä Synninkantajat ei ollut yhtä hyvä ja harmi kyllä minun täytyy olla samaa mieltä asiasta. En ole koskaan lukenut tästä aiheesta eli hoitokokouksista romaania, joten sekin taisi nostaa odotuksia suhteettoman suuriksi.

Tarinalla on monta kertojaa samasta perhepiiristä. Aliisa muistaa ajan, jolloin hoitokokouksia ei ollut ja uskaltaa kyseenalaistaa ne. Hänen luja uskonsa kantaa, vaikka hänen valintojaan paheksutaan sekä selän takana että kasvotusten. Pidin siitä, miten vahva nainen Aliisa oli yhteisössä, jossa hänenlaistaan oman tien kulkijaa ei haluta suvaita. Samoin pidin Aliisan nuoremmasta tyttärestä Auroorasta, joka joutuu valitsemaan rakkauden ja kuuliaisuuden välillä. Auroorakin alkaa pohtia, onko pieni ja suljettu yhteisö tosiaan kaikki se, mitä elämällä on hänelle tarjota.

Minä katson häntä kauan, silmillä jotka ovat samaan aikaan entiset ja uudet, rikki menneet ja korjatut, kaiken nähneet ja juuri avautuneet. Minä tunnistan hänet vihdoin. Rakkaus vyöryy ylleni kuin vaahtopäisten aaltojen jono. Äiti.

Me kävelemme käsikkäin, minä ja äiti, emmekä puhu mitään.

(s. 154)

Pidin kirjan kauniista kielestä, mutta välillä se tuntui olevan enemmän itseisarvo kuin väline, jolla kertoa tarinaa. Etenkin Taiston osuudet etenivät hyvin hitaasti ja sivuja meni pitkiin luontokuvauksiin. Kauniita sinällään, mutta vähemmälläkin olisi pärjätty. Yllätyin siitä, miten vähän Taistosta ja hoitokokouksista loppujen lopuksi kerrottiinkaan. 

Ehkä eniten niitä joutuu kuitenkin pohtimaan Aaron, joka taisi olla kymmenvuotias. Aliisa on hänen äidinäitinsä ja Taisto isänisä, ja Aaron jää kahden hänelle rakkaan ihmisen väliin. Samalla Aaron yrittää ymmärtää Taiston saarnaamaa syntiä ja pelastusta. Kukaan ei tunnu selittävän lapselle mitään ja niinpä Aaronin maailma on vuoroin pelottava ja vuoroin varma pelastuksesta. Pidin Aaron-luvuista, koska hän tuntui aidolta lapselta, joka on monien ristiriitojen keskipisteessä ja jonka maailmankuva on sen vuoksi kovin sekava.

Kirjassa on myös matkakertomus-lukuja, jotka olivat ainakin minun mielestäni jokseenkin turhia. Niiden merkitys paljastuu vasta kirjan lopussa ja samalla selviää, miten hoitokokousten tapahtumat ovat monen sukupolven taakka. Minulle luvut jäivät kuitenkin irtonaisiksi eivätkä kiinteiksi osiksi tarinaa.

Kaiken kaikkiaan sanoisin, että tämä oli omaan makuuni liian hidaslukuinen ja kaunopuheinen. Arvostan kuitenkin Rauhalan kaunista kielenkäyttöä ja uskallusta kirjoittaa näin kipeistä aiheista.

Kirjan tiedot:
Pauliina Rauhala: Synninkantajat | Gummerus 2019 (1. p. 2018) | 368 sivua | Omasta hyllystä

Luettu myös mm.:
Kirjakirjokansi, Kirjakaapin kummitus, Kirjojen kuisketta ynnä muut

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 2. kirjan on kirjoittanut opettaja [42/50]
* Luonto sivuilla - Vuodenajan vaihtuminen