Ujuni Ahmed & Elina Hirvonen: Tytöille jotka ajattelevat olevansa yksin

Ujuni Ahmedin ja Elina Hirvosen Tytöille jotka ajattelevat yksin on ollut harvoin kirjaston hyllyssä ilmestymisensä jälkeen. Kirjan aihe on synkkä, mutta tärkeä, ja ihmiset löytävät kirja edelleen ilahduttavan hyvin.

Minulla tähän tarttuminen kesti kirjan aiheen vuoksi. Näin rankat aiheet vaativat minulta yleensä jonkin verran ajatustyötä ennen kuin haluan syventyä niihin kirjan ajaksi. Mikä on minulta todella etuoikeutettua nynnyilyä, koska Ujuni Ahmed on elänyt kaiken tämän.

Kirja on omaelämäkerta, joten minusta on hieman hämmentävää, että se on luokiteltu romaaniksi. Ujuni Ahmed kertoo omasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan, ja kamppailustaan omien halujensa ja somaliyhteisön vaatimusten kanssa.

Miksi niin monet säännöt koskevat juuri tyttöjä? Ei niitä löydy sen enempää Koraanista kuin somalialaisesta kulttuuristakaan. Miksi valkoiset kantasuomalaiset katsovat toiseen suuntaan kun somalityttöjä kohdellaan kaltoin? Eikö kukaan todella välitä?

Kirja oli tosiaan rankkaa luettavaa ja sai pohtimaan sitä, mitä Suomessakin tapahtuu joissakin maahanmuuttajayhteisöissä ja miksi siihen ollaan niin haluttomia puuttumaan. Ahmed nostaa useaankin otteeseen esiin sen, miten kauheaa on, kun rasistit tuntuvat olevan ainakin puheen tasolla huolestuneempia somalityttöjen hyvinvoinnista kuin muut valkoiset suomalaiset, feministit mukaan lukien. Ei sen niin pitäisi olla.

Ahmedin tarina on täynnä kipeitä asioita ja ei voi kuin ihailla sitä, miten hän on noussut etenkin somalityttöjen ja -naisten oikeuksien esipuhujaksi. Tämä siitäkin huolimatta, että hänen omassa yhteisössään on paljon niitä, joille hän on yhteisön häpeäpilkku. Hän ja Fenix Helsinki ovat tehneet valtavasti työtä, jotta Suomen lakiin kirjattiin erillinen tyttöjen silpomisen kriminalisointia koskeva kohta.

Kirjana tämä tosiaan oli koskettava ja erilainen nuoren naisen kasvukertomus. Työkaverini on nähnyt kirjasto tehdyn näytelmän ja sanoi, että harvinaista kyllä se oli hänestä jopa parempi kuin kirja. Täytyy siis käydä katsomassa se jos tilaisuus ikinä tulee kohdalla.

Kirjan tiedot:

Ujuni Ahmed & Elina Hirvonen: Tytöille jotka ajattelevat olevansa yksin | WSOY 2022 | 226 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Kirjakaapin kummitus, Kirja hyllyssä, Reader why did I marry him ynnä muut

Haasteet:

* Helmet 2024 : 36. Kirjan on kirjoittanut maahanmuuttaja [50/50]

* Elämänkertabingo : Kirjoittaja

* Paha mieli, paras mieli : Itsetuhoisuus

Maggie Tokuda-Hall & Lisa Sterle: Squad

Feministinen fantasiakauhu YA-queersarjakuva, jonka piirrostyylistä pidän? No täytyy ainakin kokeilla!

Kyseessä on Maggie Tokuda-Hallin ja Lisa Sterlen Squad, joka tarinan edetessä upposikin yllättävän synkkiin vesiin. Ei niin, että mitään hilpeää hyvän mielen tarinaa odotin, mutta silti.

Becca ja hänen äitinsä muuttava parempaan kaupunginosaan, ja Becca pelkää jäävänsä taas koulussa ulkopuoliseksi. Tamponihätätilanne johtaa kuitenkin siihen, että hän pääsee mukaan suosittujen tyttöjen porukkaan. Lopulta Beccalle selviää, miksi juuri hän tuli valituksi sisäpiiriin.

Marley, Arianna ja Amanda ovat sekä kerrassaan täydellisiä nuoria naisia että armottomia ihmissusia, jotka metsästävät niljakkaita poikia. Becca on arvioitu tarpeeksi kauniiksi, älykkääksi ja nälkäiseksi päästäkseen laumaan.

Tule pimeälle puolelle, Becca.
(s. 84)

Jotenkin oletin, että ihmissyönti olisi Beccalle ongelma, mutta eipä sitten ollutkaan. Siinä ei montaa hetkeä mennyt, kun hän jo raateli menemään muiden mukana. Hänen ulkopuoliseksi jäämisen pelkonsa ajoi kaiken muun ohi. Moraaliset konfliktit alkavat syntyä vasta siinä vaiheessa, kun lauma lipeää omista säännöistään.

Sarjakuva oli tosiaan yllättävän synkkä ja raaka, vaikka väkivaltaa ei niin hirveän yksityiskohtaisesti kuvattukaan. Masentavan realistista oli se, miten uhreiksi valikoituneet pojat kuvittelivat tyttöjen olevan vapaata riistaa. Kappas vain kun saalis osoittautuikin saalistajaksi.

Tarinassa oli myös monenlaisia kiinnostavia ihmissuhteita tyttöjen välisistä jännitteistä alkaen. Entä jos susilauman alfa ei osaakaan johtaa? Beccalla ja hänen äidillään on koko ajan kommunikointiongelmia, ja lisäksi Becca yrittää salata ihastuksensa Marleyyn.

Tykkäsin kyllä ja suosittelen! Loppu lässähti vähän siirapin puolelle, mutta muuten tarina oli jännä ja mielenkiintoinen.


Kirjan tiedot:
Maggie Tokuda-Hall & Lisa Sterle: Squad | HarperCollins 2021 | 213 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* Paha mieli, paras mieli : Ulkopuolisuus
* Halloween : Lanu-kauhua

Jani Toivola: Ainoa huoneessa: Sara Salmanin tarina

Huivi oli ensimmäisiä asioita, joista Saran kanssa puhuimme, kun aloimme työstää tätä kirjaa.

Kuuntelin viime vuoden puolella etänä Helsingin Kirjamessujen ohjelmistoa. Yksi kiinnostava ohjelmanumero oli Jani Toivolan ja Sara Salmanin haastattelu, joka koski sekä tätä Ainoa huoneessa -kirjaa että tietenkin Saraa itseään.

Siinä vaiheessa kirja oli ilmestynyt ainoastaan äänikirjana ja olikin kiva yllätys kuulla, että se ilmestyy myös painettuna. En osaa sanoa millainen kokemus tämä on kuunneltuna, mutta itse luettuna tämä oli oikein sujuvasti kirjoitettu kirja kiinnostavasta ja vähän erilaisesta suomalaisesta elämästä.

Ainoa huoneessa on siis Sara Salmanin elämäkerta, jossa painotus on Saran valinnassa käyttää huivia ja siinä, mitä se hänelle itselleen merkitsee. Kirjan nimi viittaa siihen, miten hän on usein huoneen ainoa henkilö, jolla on huivi tai joka on muslimi tai joka on rodullistettu tai vähintäänkin ainoa, jolla on sukujuuria Iranissa.

Pidin kirjasta, joka kertoo sekä Sarasta että suomalaisen yhteiskunnan epäkohdista. Ei sillä, että olisin yllättynyt Saran kohtaamista ennakkoluuloista tai rasismista, mutta on aina eri asia tietää noin yleisesti kuin kuulla jonkun omakohtainen kokemus niistä. 

Jokaisen, jonka mielestä joka ikinen huiviin pukeutuva musliminainen on alistettu ja pakotettu, olisi syytä lukea tämä kirja. Osa naisista on, ikävä kyllä, mutta osalle kyseessä on aidosti oma valinta, jota pitäisi kunnioittaa.

Kirja ei kuitenkaan ole silkkaa kurjistelua vaan kasvukertomus ja tarina oman itsensä löytämisestä. Sarasta piirtyy kuva vahvasta naisesta, joka on ylpeä sekä kahdesta kulttuuristaan että omasta uskostaan, jonka konkreettinen ilmentymä huivi on.

Kyky rakastaa itseään on arvokkainta, mitä meillä on.

(s. 184)

Kirjassa hän kertoo siitä, miten ei lapsena ja nuorena löytänyt esikuvia oikeastaan mistään. Sanoisinpa, että moni nuori muslimityttö saa nyt Sarasta hienon esikuvan ja esimerkin siitä, että huivi ei estä elämästä oman näköistä elämää edes Suomessa.

Kirjan tiedot:

Jani Toivola: Ainoa huoneessa: Sara Salmanin tarina | Storytel 2023 | 224 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Elämänkertabingo : TV/Elokuva/Näyttämötaide

* Vahvat naiset 2024 : Voima

Britney Spears: Nainen minussa

Pienenä tyttönä kävelin tuntikausia yksin hiljaisissa metsissä kotini takana Louisianassa ja lauloin.

Mietin kauppajonossa minkä lainakirjani lukisin seuraavaksi ja tajusin sitten, että kaiuttimista soi Baby One More Time. Merkki maailmankaikkeudelta jos mikä, joten tartuin sitten tähän Britney Spearsin omaelämäkertaan Nainen minussa.

Käsittääkseni tämän on oikeasti kirjoittanut haamukirjailija ja hänelle pitää antaa tunnustusta. Tämä tuntui siltä, että Spears voinut kirjoittaa tämän itse niin hyvässä kuin pahassakin. Kirja tuntui amatöörimäiseltä ja rakenteeltaan sekavalta. Vuosiluvut olisivat auttaneet pysymään mukana tapahtumissa.

Mutta, kerronnallisesta ontumisestaan huolimatta kirja oli minusta tärkeä. Britney Spears kuului ehdottomasti omaan nuoruuteeni vaikka en hänen elämäänsä ole aikuisiällä suuremmin seurannutkaan. On hyvä, että hän saa viimein oman äänensä kuuluviin kaikkien raskaiden kokemustensa jälkeen.

Tämä ei olekaan mikään hyvän mielen kirja ja Spears on selvästi edelleen vereslihalla kokemistaan asioista. Ei ihme. Minulle jäi kirjasta mieleen päällimmäisenä se, miten rohkeasti hän nostaa esiin musiikkibisneksen misogynian ja sen, miten jopa oma perhe käytti häntä taloudellisesti hyväkseen. Minäkin laittaisin välit poikki tuollaiseen sukuun.

Misogynia on määrittänyt Spearsin elämää ja uraa ihan nuoresta alkaen. Hän kertoo setämiesten limaisista katseista, joiden kohde oli alaikäinen nuori. Sivuja saa myös se, miten hänet brändättiin viattomaksi neitsyeksi vaikka se laiva oli seilannut ohi aikoja sitten. Tämän otsikoinnin muistan itsekin.

Spears jakaa avoimesti sen miltä tuntuu, kun mies-exä (Timberlake, Federline) saa paneskella ympäriinsä, mutta nainen on heti kauhea horo kun erehtyy deittailemaan ketään. Paparazzit olivat ja ovat vihollisia, joiden loputon jahti on vaikuttanut Spearsin mielenterveyteen ja jaksamiseen.

Omassa tarinassaan Britney Spears on uhri, jolta riistettiin sekä lapset että valta tehdä omia päätöksiään. Kuuluisuus ei todellakaan takaa onnellista elämää. Minusta kirjan loppukin tuntui surulliselta: Spears on onnellinen suhteessa Sam Asgharin kanssa, mutta heillekin tuli ero kirjan ilmestymisen jälkeen.

Laadullisesti kirja ei siis ole kovin hyvä, mutta sisältö oli kiinnostavaa ja tärkeä. Harva kuuluisakaan nainen uskaltaa nimetä tällä tavalla miehiä, jotka hyötyvät ja ylläpitävät misogyynistä ympäristöä.

Kirjan tiedot:

Britney Spears: Nainen minussa | Johnny Kniga 2023 | 265 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: The Woman in Me (2023) | Suomennos: Jorma-Veikko Sappinen

Haasteet:

* Helmet 2024 : 46. Kirjan kannen pääväri on musta tai kirjan nimessä on sana musta [32/50]

* Elämänkertabingo : Musiikki

* Vahvat naiset 2024 : Misogynia

Megan Rapinoe & Emma Brockes: Yksi elämä

Heti alkuun tahdon sanoa sanasen kirjani pyrkimyksistä.

Elämäkerrassaan Megan Rapinoe kertoo kasvustaan jalkapallotähteyteen. Pikkukaupungin tyttö löytää ensin jalkapallon, sitten itsensä ja viimein aatteita, joiden vuoksi taistella.

En oikeastaan seuraa jalkapalloa, mutta Yhdysvaltojen naisten maajoukkueen kapteeni Megan Rapinoe tuli tutuksi Black Lives Matter -liikkeen myötä. Rapinoe nimittäin aiheutti äläkän polvistumalla kentällä kansallislaulun aikana ja kieltäytymällä Trumpin kutsusta Valkoiseen taloon. Oikeastaan tämä kirja kysyykin, millainen polku vei Rapinoen tuohon pisteeseen?

Rapinoe kertoo kirjassa lapsuudestaan ja siitä, miten jalkapallo on ollut osa häntä jo aivan nuoresta lähtien. Minusta oli kiva lukea naisesta, joka ei turhaa piilottele kynttiläänsä vakan alla. Rapinoe on erinomainen pelaaja ja tietää sen, eikä pelkää sanoa sitä ääneen.

On hämmästyttävää nähdä, mistä kaikesta ihmiset pillastuvat, etenkin jos puhuja on nainen. Naispuolisen ammattiurheilijana minä en saa – tai minun ei pitäisi – kiroilla julkisesti, puhua turhan paljon politiikkaa, hullaantua voitosta, antaa ymmärtää, että saatan olla todella hyvä, tai myöntää, että olen kiinnostunut rahasta. Miehet urheilevat, koska he rakastavat sitä ja haluavat rikastua; naisten oletetaan lähtevän touhuun puhtaasti urheilun tähden.

(s. 13)

Muutenkin hän on häpeilemättä oma itsensä oli sitten kyse lesboudesta tai poliittisesti mielipiteistään. Jalkapallo jää suorastaan sivuun kun Rapinoe kertoo itselleen tärkeistä asioista ja siitä, miksi ja miten hän on päättänyt taistella niiden puolesta. Naisten ja miesten palkkaerot urheilumaailmassa, rasismi, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeudet…

Omasta elämästään Rapinoe nostaa esiin joitakin kipeitä kohtia. Veli on huumeriippuvainen ja isä kääntynyt Trumpin kannattajaksi. Näistä ei jäänyt mitenkään skandaalinomainen maku, koska Rapinoe asettaa nämäkin laajempaan kontekstiin. Millainen yhteiskunnallinen tilanne on johtanut siihen, että noin on käynyt?

Minusta tämä oli kiinnostava ja nopealukuinen elämäkerta, eikä jalkapallosta tarvitse pitää tämän lukeakseen. Riittää, jos vaikkapa vahvat naiset kiinnostavat.  

Kirjan tiedot:
Megan Rapinoe & Emma Brockes: Yksi elämä: Megan Rapinoen tarina | WSOY 2021 | 260 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: One Life (2020) | Suomennos: Tero Valkonen

Luettu myös:
Ainakin Kirjanurkkaus

Haasteet:
* Queer-lukuhaaste 2023 : Tietokirja

Lauren Groff: Mestarinna

Hän ratsastaa yksin ulos metsästä.

Vuonna 1158 orvoksi jäänyt 17-vuotias Marie lähetetään köyhtyneeseen nunnaluostariin. Alkujärkytyksestä toivuttuaan Marie päättää ryhtyä toimeen. Vuosikymmenten aikana hän nostaa luostarin rappiosta uuteen loistoon.

Silmäilin tätä jo viime vuonna, mutta en kuitenkaan tullut lukeneeksi. En silloin hoksannut, että tämä perustuu hieman tositapahtumiin. Kirjan Marie on 1100-luvulla elänyt runoilija ja mystikko Marie de France, jonka todellisesta henkilöllisyydestä ei ole varmuutta. Tässä tarinassa hän on myös Shaftersburyn luostarin abbedissa ja kuningas Geoffrey Plantagenetin äpärätytär.

Kirjan tarina kattaa viitisen vuosikymmentä. Alussa on nuori Marie, luku- ja kirjoitustaitoinen kuninkaallinen äpärä, joka onnettomuudekseen on paitsi ruma ja valtavan pitkä, myös hyvin taipumaton luonne. Ei hänestä vaimoksi ole, joten kuningatar Eleonoora Akvitanialainen passittaa hänet luostariin.

Marien elämää määrittää luostarin lisäksi myös hänen palava rakkautensa Eleonooraan. Marien elämään mahtuu muitakin naisia, palvelijatar ja nunnasisaria, mutta hän palaa aina ajattelemaan kaunista kuningatartaan. Kirjassa kuvattiinkin hyvin naisten monimutkaisia suhteita. Marie rakastaa ja yrittää olla vihaamatta, ja nunnaluostarissakin käydään ajoittain armotonta valtataistelua.

Marie ei lainkaan ihmettele, minkä tähden niin harvalla hänen nunnistaan on kyy ajatella itse; hän näki heti saapuessaan, että juuri se on iskostettu syvälle luostarielämän rakenteeseen. Hän ymmärtää abbedissana, kuinka vaarallinen itsenäisesti ajatteleva nunna voikaan olla. Jos hänen laumassaan olisi toinen Marie, se olisi kohtalokasta. Hän tuntee ajoittain ankaraa syyllisyyttä, mutta pitää silti nunnat pyhässä pimeydessä työn ja rukoilun parissa. Hän oikeuttaa sen selittämällä itselleen, että siten hän pitää tyttärensä viattomina. Hän on luonut toisen Eedenin.

(s. 144-145)

Pidin etenkin kirjan ensimmäisestä puolesta, jossa Marie keksii keinoja pelastaa luostarin. Loppupuolella homma tuntui kuitenkin lähtevän lapasesta vähän liikaa. Kirjassa on hyvää ja raakaakin kuvausta siitä, miten vähän naisella oli keskiajalla vaihtoehtoja. Luostariinkin lähetetään nimenomaan ongelmatapauksia, joille heidän suvuillaan ei ole mitään käyttöä.

Marie haluaa tehdä luostaristaan naisten valtakunnan, feministisen utopian, ja mikäs siinä, mutta jotenkin tarina meni sen kanssa ihan liiallisuuksia. Siinä vaiheessa kun Marie alkaa pitää itseään paavina, uskottavuuden raja oli jäänyt kauas taakse. Eihän se sinänsä kirjan vika ole, Groff kertoo sen tarinan, jonka haluaa. Se vain ei ollut ihan se, jonka minä halusin lukea.

Kokonaisuutena kirja oli kuitenkin positiivinen lukukokemus ja mielenkiintoinen ajan- ja naisenkuva. Pidin Mariesta kertojana ja kirjan kieli on kaunista. Kiitos toki suomentajalle eli Tero Valkoselle siitä!

Kirjan tiedot:
Lauren Groff: Mestarinna | S&S 2022 | 286 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: Matrix (2021) | Suomennos: Tero Valkonen

Luettu myös:
Ainakin Tuijata ja Kirjat kertovat

Haasteet:
* Helmet 2023 : 4. Kirja, jonka aioit lukea viime vuonna [12/50]
* Lukumatka menneisyyteen 2023: 1. Nainen, joka jättää jäljen historiaan
* Queer-lukuhaaste 2023 : Mennyt aika

Natalia Batista: Sword Princess Amaltea vol. 1 & 2

Amaltea on kuningataräitinsä nuorempi tytär. Koska isosisko perii valtakunnan, on Amaltean seurattava perinteitä. Hän haluaisi mieluummin seikkailla kuin pelastaa pulassa olevan prinssin, mutta minkäs teet.

No olipahan hauskaa ja nokkelaa pohjoismaista pseudomangaa! Lainasin ja luin kerralla kaksi ensimmäistä osaa, ja kolmaskin on jo varauksessa.

Tässä tarinassa sukupuoliroolit on käännetty päälaelleen. Valta ja voima ovat naisten käsissä ja niinpä prinsessa Amalteankin tehtävänä on pelastaa viehkeä prinssi ja periä osa tämän äidin valtakunnasta. Amaltea löytääkin tornissa nukkuvan Ossianin, joka hänkin toivoo elämältä enemmän kuin urhean prinsessan soman puolison roolin.

Tykkäsin kirjan maailmasta, huumorista ja henkilöhahmoista. Tarina sinänsä seurailee perinteisten satujen kaavaa: on seikkailua, ritareita, rosvojoukko, valtakuntia kuninkaallisineen ja niin edelleen. Koko juttu tuntuu kuitenkin raikkaalta, koska maailma on matriarkaalinen ja ritarit, rosvot ja hallitsijat ovat naisia.

Miehet hiljaa kun naiset puhuvat.
(vol.1, s. 89)

Ensimmäisen osan lopusta löytyvät jälkisanat, joissa Natalia Batista kertoo halunneensa luoda maailman, jossa tytöt voivat olla vahvoja ja kyvykkäitä ja ottaa omakseen perinteisen miehen roolin. Miksipä tosiaan prinsessa ei voisi tarttua miekkaan ja surmata lohikäärmettä, tai periä äitinsä valtakuntaa?

Kirjan tiedot:
Natalia Batista: Sword Princess Amaltea vol. 1 & 2 | Nordic Manga 2022 | 176 ja 176 sivua | Kirjastosta
Ruotsinkielinen alkuteos: Sword Princess Amaltea vol. 1 & 2 (2019) | Suomennos: Petri Järvinen

Haasteet:
* Syyslukuhaaste: Seikkailu
* Luonto sivuilla: Kuvitteellinen maailma
* Ihana susi: Kirjassa on mytologiaa tai satuja

Marjane Satrapi: Pistoja

Marjane Satrapin omaelämäkerrallinen sarjakuva Pistoja kertoo teheranilaisten naisten elämästä. Naapurit ja ystävät kokoontuvat Satrapin isovanhempien luo ja kun miehet on hätistetty muualle, keitetään teetä ja istutaan juoruamaan.

Nämä naiset eivät turhia ujostele. Teekupin ääressä puidaan omat ja muiden seksielämät sekä parisuhteiden tilanne. Tarinat ovat hauskoja ja mieleenpainuvia, mutta osa on myös aika surullisia ja tavallaan masentaviakin.

Esimerkiksi eräs rouvashenkilö kertoo, ettei ole koskaan nähnyt penistä. Mies hoitaa homman pikaisesti pimeässä huoneessa ja pariskunnan lapsetkin ovat tyttöjä. Ongelmatilanteita ja kriisejä syntyy, kun morsian onkin harrastanut esiaviollista seksiä. Leskeksi jääneet naiset ovat jo tyytyväisiä tilanteeseensa: kukaan ei enää valvo niin tarkasti sitä, mitä ja kenen kanssa he makuuhuoneessa puuhaavat.

Kaiken kaikkiaan sarjakuva tarjoaa kiehtovan kurkistuksen iranilaiseen kulttuuriin ja teheranilaisten naisten elämään. Heillä on keinoja selvitä vaikeistakin tilanteista ja he osaavat nauraa niin itselleen kuin toisillekin. 

Tykkäsin sarjakuvan piirrostyylistä, mutta kaunokirjoituksella kirjoitettua tekstiä oli ajoittain vaikea lukea.

Kirjan tiedot:
Marjane Satrapi: Pistoja | Like 2010 | 134 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: Broderies (2007) | Suomennos: Taina Helkamo

Luettu myös:
Kirjanurkkaus, Kirjojen keskellä, Notko, se lukeva peikko ynnä muut

Haasteet:
* Helmet 2022 : 24. Kirjan on kirjoittanut Lähi-idästä kotoisin oleva kirjailija [48/50]
* Herkulliset kirjat: Kirjassa juodaan teetä
* Syyslukuhaaste: Kuuma juoma

Riina Tanskanen: Tympeät tytöt: Aikuistumisriittejä

Oikeastaan tämä Riitta Tanskasen sarjakuva kuuluisi mielestäni kirjastossa tietokirjallisuuteen eikä sarjakuviin. Tai vaikka molempiin, mutta ennen kaikkea tietokirjojen joukkoon, vaikkapa luokkaan 32.3, naisen ja miehen asema yhteiskunnassa.

Tämä ei nimittäin ole tarinallinen sarjakuva, vaan sarjakuvan muotoinen tietokirja tyttöydestä ja naiseudesta ja naisen asemasta. Heti tätä aloittaessani tuli mieleeni pari muuta samaa aihepiiriä käsittelevää sarjakuvaa, jotka olen lukenut ei niin kovin kauan sitten (Marta Breen & Jenny Jordahl: Naiset: 150 vuotta vapauden, sisaruuden ja tasa-arvon puolesta sekä Liv Strömquist: Kielletty hedelmä). 

Hyvä, että kotimaisiakin tekijöitä julkaistaan!

Piirrostyylin puolesta en pitänyt tästä yhtä paljon kuin noista kahdesta muusta, ja kaunokirjotusfontti on aina se hieman huonompi valinta kirjalle. Fonttityyli karsii nopeasti lukijoista ne, joiden on vaikeampi lukea sitä esimerkiksi lukihäiriön vuoksi. Se on aina sääli, etenkin kun aihe on niin tärkeä kuin tässä.

Tympeät tytöt käsittelee siis tyttönä ja naisena olemisen vaikeutta. Kirjassa pureudutaan siihen, millaisia odotuksia ja oletuksia yhteiskunta asettaa naiselle. Tytöt eivät kasvaessaan välttämättä edes huomaa, miten muiden odotukset ohjaavat heitä. Kirjassa otetaan esiin myös se, miten odotukset ja oletukset kasvavat sitä mukaan kun tytöt kasvavat kohti aikuisuutta. 

Kirja alkaakin lapsen barbieleikillä, joka toistaa kammottavalla tavalla sitä, mitä tyttö näkee oman perheensä elämässä. Äiti toistaa sitä, mitä on itse oppinut, ja näin naisviha siirtyy sukupolvelta toiselle myös naisten kautta.

s. 6

Pidin siitä, miten monelta kantilta aihetta käsitellään ja miten lukija haastetaan pohtimaan sukupuolirooleja ja yhteiskuntaa. Miksi kiiltokuvien kerääminen on lapsellista, mutta jääkiekkokorttien ei? Niin sanotut tyttöjen jutut eivät koskaan ole yhtä tärkeitä ja vakavia kuin poikien.

Tätä voi aivan hyvin suositella niin aikuisille kuin vaikka jo yläkoulun viimeisille luokille.

Kirjan tiedot:
Riina Tanskanen: Tympeät tytöt: Aikuistumisriittejä | Into 2021 | 161 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:
Luettua elämää, Kirjasähkökäyrä, Kirjojen keskellä ynnä muut

Haasteet:
* Helmet 2022 : 31. kirjassa on jotain sinulle tärkeää [13/50]
* Aakkoshaaste : T

Cecelia Ahern: Nainen joka sai siivet selkäänsä ja muita kertomuksia

Ovelle koputetaan varovaisesti, ja sitten se avautuu.

Kirjan kolmessakymmenessä novellissa arkiset tilanteet muuttuvat ihmeellisiksi. Naiset tungetaan kirjaimellisesti yhteen laatikkoon, heistä tulee vanhemmiten näkymättömiä, nolona hetkenä lattia nielaisee heidät ja biologinen kello tikittää niin kovaa, että jokainen pystyy kuulemaan sen. 

Sanotaan nyt heti kärkeen, että en ollut näiden tarinoiden kohdeyleisöä. En tiedä, millaisia Ahernin muut kirjat ovat ja kenelle on kirjoitettu, mutta tätä nimenomaista teosta ei selvästikään ollut suunnattu juuri minulle. Paria poikkeusta lukuun ottamatta näiden tarinoiden päähenkilöt ovat äitejä, jotka lähestyvät tai ovat jo ohittaneet keski-iän ja kipuilevat ikään, lapsiperheeseen tai (hetero-) parisuhteeseen liittyvien ongelmien kanssa. Novellien tarkoitus on tarjota samaistumispisteitä naisille, joille kaikki tuo on ajankohtaista.

Mutta, jos unohdetaan se, että kirja oli nyt väärän lukijan käsissä, niin aivan kelpo kirja tämä sinänsä on. Ahern on löytänyt hauskoja tapoja kuvata ahdistusta, jota nuo mainitut kipupisteet voivat naisissa herättää. Tai oikeastaan hauskaa ei ole ahdistus vaan se, millaisessa tilanteessa se syntyy tai mihin se johtaa. Esimerkiksi nainen, jonka on vaikea hyväksyä sitä, miten hänen lapsensa ovat kasvaneet ja elämäntilanne muuttunut, päätyy syömään vanhoja valokuvia.

Ennen kuin hän ehti tajuta, mitä teki, hän oli livauttanut valokuvan albumista suuhunsa ja pureskeli sitä. Hänen silmänsä laajenivat ja hän lopetti huomatessaan, mitä oli tekemässä. Mutta sitten hänen ylitseen vyöryi tunteiden, tuoksujen ja muistojen aalto, joka kietoi hänet suloiseen ja lämpimään rakkauden ja nostalgian vaippaan. Hän sulki silmänsä ja nielaisi.

(s. 90)

Valokuvat saavat hänet elämään rakkaat muistot uudelleen, mutta onko menneessä eläminen kuitenkaan sitä, mitä hän oikeasti haluaa tai tarvitsee?

Useimmissa novelleissa hypätään tällaisen maagisen realismin maailmaan, jossa tavallinen on hieman erikoista. Novelleissa on selvän feministinen asenne ja niiden pääpointtina onkin naishahmojen ja -lukijan voimaantuminen. Yhtä lukuun ottamatta päähenkilöillä ei ole nimeä ja suurin osa voisi periaatteessa olla kuka tahansa. Poikkeuksina ovat muun muassa tarjoilija, joka häpeää puhehäiriötään ja transnainen, joka uskaltautuu ensimmäistä kertaa hyväntekeväisyystilaisuuteen omana itsenään.

Itse pidin eniten novellista Nainen jonka lattia nielaisi ja joka löysi sen uumenista monta muuta naista. Päähenkilö pitää työkavereilleen esitelmää kun paikalle ilmestyy uusi toimitusjohtaja, joka saa naisen paitsi sekoilemaan sanoissaan myös pieraisemaan hermostuksissaan. Yllättäen lattia avautuu häpeästä punaisen naisen jalkojen alla ja nielaisee hänet välitilaan, jossa on monia muitakin noloihin tilanteisiin joutuneita naisia. Muiden tarinat saavat naisen asettamaan kokemuksensa uuteen perspektiiviin (tilanne voisi olla vielä paljon pahempikin) ja nousemaan nolouden yläpuolelle. Hyvä opetus kenelle tahansa!

Mielestäni joissakin tarinoissa sen opetus oli turhan alleviivaava. Tarinan idea kärsi siitä, kun sen pointti ja opetus alleviivattiin, lihavoitiin ja kirjoitettiin vielä kursiivillakin. Mutta, noin yleisesti ottaen näissä oli hauskoja ideoita, jotka varmasti uppoavat vielä paremmin sellaisiin, joiden omassa elämässä on enemmän samaa novellien naisten kanssa.

Kirjan tiedot:
Cecelia Ahern: Nainen joka sai siivet selkäänsä ja muita kertomuksia | Gummerus 2021 | 299 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: Roar (2018) | Suomennos: Heidi Tihveräinen ja Lauri Sallamo

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 43. kirjassa ei kerrota sen päähenkilön nimeä [10/50]
Kolmestakymmenestä novellista vain yhden päähenkilöllä on nimi, joten hyväksyn kirjan tähän kohtaan,
* Pohjoinen lukuhaaste 2021 - 1. kirja, jonka nimessä on yli kuusi sanaa [4/25]

Marta Breen & Jenny Jordahl: Naiset: 150 vuotta vapauden, sisaruuden ja tasa-arvon puolesta

 

Vaikuttava sarjakuva on palkittu syystäkin Norjassa parhaana tietokirjana vuonna 2018. Se herätti jälleen kerran ajatuksia siitä, että Suomessakin voitaisiin tehdä enemmän tällaisia tietosarjakuvia kaikille ikäluokille, ja että niitä voisi myös laittaa ehdolle esimerkiksi Finlandia-palkintoon. Sarjakuva on aliarvostettu kirjallisuuden laji sekä palkintojen että tietokirjallisuuden saralla. Tässä on kuitenkin taas yksi loistava esimerkki siitä, miten hienosti se toimii tiedonvälittäjänä. 

Sarjakuvassa kerrotaan ytimekkäästi matkasta kohti tasa-arvoisempaa maailmaa 150 viime vuoden aikana. Kirjassa tutustutaan naisasialiikkeen alkuun ja sen kytköksiin Yhdysvaltojen sisällissotaan ja orjuuden lakkauttamiseen. Etenemistahti on nopea ja suurin piirtein kronologinen, välillä tosin hypätään maasta toiseen ja ajassa hieman taaksepäin. Hyppelystä huolimatta aikajanaa on helppo seurata, sillä kirja on jaettu karkeasti muutamaan teemaan kuten äänioikeuteen, työläisnaisten taisteluun ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksiin. 

Useimmiten asioista kerrotaan oikeasti eläneiden naisten kautta, mikä tuo kirjan lähemmäs lukijaa. On yksi asia tietää, että naiset ovat joutuneet taistelemaan esimerkiksi äänioikeuden puolesta. Kokonaan toinen asia on tietää, että Iso-Britanniassa 21-vuotiaat naiset saivat äänioikeuden vain muutamaa kuukautta ennen Emmeline Pankhurstin eli suffragettiliikeen perustajan kuolemaa. Siinä alkaa väkisinkin pohtia, miltä tuo hetki on Pankhurstista tuntunut.

Margaret Sanger (s. 70-71), miesten golfkausi koki hieman
vaikeuksia vuonna 1913 (s. 43) sekä Harriet Tubman (s. 10).

Kirjan kuvituksessa käytetään vahvoja linjoja ja vaikka naisten kärsimyksiä ei kuvata yksityiskohtaisesti, asia tulee kuitenkin erittäin selväksi kuvakulman ja symbolien valinnoilla. Päävärinä on musta, jonka lisäksi on käytetty yhtä väriä aiheesta riippuen. Esimerkiksi Malala Yusafzain väri on keltainen ja orjuutta käsittelevän osan on sininen. Se helpottaa hahmottamaan milloin siirrytään yhdestä kokonaisuudesta toiseen.

150 vuoteen mahtuu tietenkin paljon enemmän tärkeitä tapahtumia ja naisia kuin kirjan kansien väliin. Sarjakuvan loppu jää syystäkin avoimeksi. Tasa-arvon suhteen on päästy pitkälle, mutta ei perille asti. 


Edistymme hitaasti mutta varmasti.

Kunhan joku uskaltaa näyttää esimerkkiä.

(s. 118-119)

Tämän soisi päätyvän esimerkiksi yläkoululaisten luettavaksi ja oppitunneilla käsiteltäväksi. Tämän luettuaan ei voi väittää, että sukupuolten tasa-arvo on itsestään selvyys tai että naisten oikeuksien puolesta ei täydy taistella. Kuvittelisin, että kirjan pohjalta olisi helppo antaa oppilaille tehtäviä tyyliin "etsi lisää tietoa kirjassa mainitusta henkilöstä tai aiheesta".

Kirjan tiedot:
Marta Breen & Jenny Jordahl: Naiset: 150 vuotta vapauden, sisaruuden ja tasa-arvon puolesta | Sitruuna 2020 | 119 sivua | Kirjastosta Norjankielinen alkuteos: Kvinner i kamp: 150 års kamp for frihet, likhet, søsterskap (2018) | Suomennos: Sanna Manninen

Luettu myös mm.:
Amman kirjablogi, Yöpöydän kirjat, Oksa hyllyltä 

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2020 - 32. kirja on alun perin julkaistu kielellä, jota et osaa [40/50]

Annukka Mäkijärvi, Hanna-Reetta Schreck & Iida Turpeinen: Ellen T.

Taiteilija Ellen Thesleff on ollut parin viime vuoden trendikäs aihe kirjallisuudessa ja kaikissa sen lajeissa. Löytyy aikuisten tietokirjaa (Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala, 2017), aikuisten kaunokirjaa (Pirkko Soininen: Ellen, 2018 sekä Kati Tervo: Iltalaulaja, 2018), lasten kuvatietokirjaa (Leea Virtanen & Sanna Pelliccioni: Ellen!, 2019) ja pieni osuus myös nuortenkirjassa (Vilja-Tuulia Huotarinen & Riikka Sormunen: Heistä tuli taiteilijoita, 2019).

Olen lukenut näistä vain Iltalaulajan, mutta selaillut kyllä noita muitakin. Tähän Ellen T. -sarjakuvaan tartuin vähän itseni sivistämiseksi, vähän uteliaisuudesta ja enemmän siksi, että kirjan piirrostyyli miellytti silmääni kun sitä vilkasin. Sarjakuva pohjautuu tuohon jo mainittuun Minä maalaan kuin jumala -elämäkertaan. Kieltämättä minua houkuttaa nyt hieman lukea sekin.

Sarjakuvassa kerrotaan Ellen Thesleffin vuosista etenkin Pariisissa ja Firenzessä, ja myöhemmin Ruoveden maisemissa. Tarinassa vilisee Ellenin aikalaistaiteilijoita, ja esiössä on esitelty kirjan hahmot pienellä kuvalla ja parin rivin elämäkerralla. Hyvä kun oli, tarkistin sieltä itsekin pari kertaa, kuka tarinaan hypännyt hahmo nyt olikaan. Dialogin ja kerronnan lisäksi tarinassa on katkelmia Ellenin kirjeenvaihdosta sekä perheelleen Suomeen että taiteilijaystävilleen. 

En tiedä mitä fonttia näihin kirjekatkelmiin on käytetty, mutta minusta se oli hieman hankala lukea. Olen viime aikoina miettinyt saavutettavuutta työni puolesta ja nyt tällaiset asiat pistävät silmään huvilukemisissakin. Vaikka tällainen kaunokirjoitusfontti on toki nätti ja puoltaa paikkaansa, koska kyseessä on kirjeteksti, se tekee tekstistä aina vaikeamman lukea. Ellenin elämä puettu sarjakuvassa helposti lähestyttävään muotoon, joten on ikävää, jos fontti hankaloittaa lukemista ja asian sisäistämistä.

Sarjakuvassa ei syvennytä Ellenin elämään kovin, no, syvästi, mutta siinä tuodaan mielestäni hyvin esiin ajankuva ja Ellen henkilönä. Naisilla ja siten myös naistaiteilijoilla on vaikeuksia olla vakavasti otettavia ammattilaisia 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Kirjassa on hienoja ja ahdistaviakin kuvia siitä, miten mieletään järkkyneet naiset julistetaan hysteerisiksi ja oppineiden miesten mielestä naiset sijoittuvat mieleltään noin ylipäätään jonnekin lapsen ja aikuisen välimaastoon. Kaksinaismoralismi tulee hyvin esiin siinä, miten miestaiteilijat rellestävät pitkin ilotaloja ja hyppivät naisesta toiseen. Samaan aikaan naistaiteilijoiden on pidettävä huolta maineestaan eikä heille edes välttämättä tarjoilla kahvilassa ilman miesseuraa. 

"Hysterian oireita naisessa ovat
kunnianhimo,epilepsia, tylsämielisyys,
liiallinen vilkkaus ja oksentelu."
(s. 36)

Ellen ystävineen rikkoo kuitenkin rajoja osallistumalla muun muassa villeihin juhliin ja kaveeraamalla maineeltaan kyseenalaisten miesten kanssa. Ellen päättää myös, että hän ei myy periaatteitaan ainakaan taiteen suhteen. Hän maalaa tasan sitä, mitä haluaa, vaikka se ei kaupallista menestystä ja mainetta aina tuokaan. Vaikka sinänsä pidinkin kirjan kuvituksesta, minua hieman ärsytti se, miten Ellen oli piirretty. Hän näytti koko ajan niin sovinnaiselta. Esimerkiksi tosielämässä hänellä oli Pariisin lähtiessään hyvin lyhyet hiukset, suorastaan skandaali siihen aikaan, mutta kuvituksessa tätä ei juuri erottanut vaan Ellen näytti samalta kuin muutkin naishahmot. Samoin olisin kaivannut kuvaa Ellenistä miesten vaatteissa. Tässä Ylen artikkelissa on havainnollistava valokuva.

Kokonaisuutena kuitenkin kiva ajankuva ja kurkistus Ellenin elämään!

Firenzen taivaan alla.
(s. 77)

Kirjan tiedot:

Annukka Mäkijärvi, Hanna-Reetta Schreck & Iida Turpeinen: Ellen T. | Teos 2019 | 87 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm.

Oksan hyllyltä, Kirjat kertovat, Luetaanko tämä ynnä muut

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2020 - 17. tutkijan kirjoittama kirja [20/50]

* Popsugar Reading Challenge 2020 - a book set in a city that has hosted the Olympics [19/50]

Pariisi on kunnostautunut tällä alalla.

Minna Rytisalo: Rouva C.

Tämä tapahtui vain kerran.

Nuori Mina, Miinu, Minna Johnson aloittaa opiskelut Jyväskylän seminaarissa vuonna 1863. Nuoret naiset ja miehet on tarkoitus kouluttaa siveiksi kansankynttilöiksi jakamanaa sivistystä tavallisen kansan pariin. Minnalle se on keino päästä pois kotoa ja pakoon naimakauppaa, jota isä hänelle suunnittelee. Kuvioihin astuu kuitenkin lehtori Canth, joka ei niinkään vie Minnalta jalkoja alta kuin osoittautuu mukavaksi ja samanmieliseksi mieheksi, jonka kanssa Minna voi kuvitella jakavansa elämänsä.

Sarjassamme niitä kirjoja, jonka kaikki ovat lukeneet jo. Luin Rytisalon esikoisteoksen eli Lempin näköjään nelisen vuotta sitten (niin se aika vierii!) ja pidin siitä kovasti. Olen aikonut lukea tämänkin kirjan ilmestymisestä asti, mutta sain aikaiseksi vasta nyt. No, hyvää kannatti odottaa.

Kirjassa kerrotaan siis Minna Canthin elämästä seminaarin aloittamisesta siihen asti, kun hän miehensä kuoleman jälkeen muuttaa Kuopioon. Pidin siitä, miten kirjassa kuvattiin arkea ja ihmissuhteita. Minnan paras ystävä koulussa on Flora, samanlaisesta yhteiskunnallisesta luokasta lähtenyt tyttö, ja hetken aikaa tytöt ovat kuin liimatut toisiinsa. Olikin surullista seurata miten ystävyys alkoi rakoilla ja miten Flora muuttui ajan kuluessa. Lähtötilanne oli sama, mutta tytöistä kasvoi hyvin erilaisia naisia. Suuri syy tähän oli se, millaisten miesten kanssa he menivät naimisiin.

Minnan rakkaus Ferdinand Canthia kohtaa kasvaa hitaasta ja varmasti vuosien aikana. Rytisalon polveilevan runollinen ja hidas kerronta oli omiaan kuvaamaan prosessia, jossa epävarma nuoripari kasvaa yhteiseen elämään ja rakkauteen. Pidin siitä, että vaikka rakkaustarinaan ei sisältynyt suurta draamaa, suuria tunteita oli senkin edestä. Pariskunnan rakkautta ei horjuttanut mikään, ei jyväskyläläisten paheksunta, eivät vuosien vieriessä muuttuvat vartalot, eivät Minnan vahvat mielipiteet ja uskallus sanoa ne ääneen.

Tällainen on avioliitto, tällainenkin: toinen tietää mitä toinen haluaa ja antaa sen hänelle, joskus tietää paremmin kuin itse tietäisi, ja niin kauan kuin niin on, käsi ojentuu kättä kohti ja ihminen toista. Tämän he tiesivät, ja että kuin sattuman oikusta heille oli käynyt hyvin.

(s. 254).

Oikeastaan ainoa asia, josta en kirjassa pitänyt, oli parin rivin kuvaus siitä, miten Saksan matkallaan Ferdinand osti palveluksia prostituoidulta. Se ei kertonut mitään olennaista miehestä ja odotin koko ajan, että sillä olisi jotain seurauksia. Tunnustus hääyönä tai myöhemmin? Sukupuolitauti? No ei sitten. Rytisalo kirjoitti tarinaan koko joukon pienia juttuja, jotka olivat merkityksellisiä myöhemmin (Minnan Floralle antama koru oli suosikkini), joten tämä jäi mielestäni irralliseksi ja tarinan kannalta kaikin puolin turhaksi hetkeksi.

Ihmissuhteiden ja rakkaustarinan lisäksi pidin myös siitä, miten Minna kasvaa nuoresta naisesta aikuisuuteen. Äitiys ei muuta häntä läheskään niin paljon kuin ympäröivä maailma. Minnalla on nuoresta saakka paljon mielipiteitä siitä, millainen maailman pitäisi olla etenkin naisten kannalta. Hän ei ensin löydä omaa ääntään, mutta onneksi tukena on hyvin valittu puoliso, jonka kanssa puhuessaan Minna oppii jäsentämään omia ajatuksiaan. Vaimona hän näkee asioita, joita ei nuorempana nähnyt tai vaikka näkikin, ei ainakaan ymmärtänyt näkemäänsä. Minulle kirjan vaikuttavin hetki oli kohtaus, jossa Minna käy vaivaismajassa ja näkee, miten kurjaa ihmisen elämä voi olla.

Minnan sisällä tuuli kaatoi puita ja lennätti oksia. Oli alkanut myrsky joka ei loppuisi milloinkaan.

(s. 218)

Eikä se loppunutkaan. Kirjassa kuvataan hienosti Minnan sisällä kiehuvaa raivoa ja sitä päättäväisyyttä, jolla hän yrittää muuttaa maailmaa. Minnalle auttaminen ei ole pelkkää kaunista puhetta ja sanahelinää vaan asioita, joita tehdään omin käsin ja vaikka vastavirtaan uiden. Mitä väliä sillä on, vaikka muut pitäisivätkin häntä naurettavana ja epänaisellisena? Minna tietää olevansa oikeassa.

Kirjan tiedot:

Minna Rytisalo: Rouva C. | Gummerus 2018 | 367 sivua | Omasta hyllystä

Luettu myös mm.:

Kirjojen kuisketta, Kirjapöllön huhuiluja, Luettua ja maistettua ynnä muut.

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2020 - 46. kirjassa on sauna [17/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2020 - 6. kirja, joka kertoo kirjailijasta [8/25]
* Popsugar Reading Challenge 2020 - a book that won an award in 2019 [16/50]
Kyseessä on Tulenkantaja-palkinto.
* Kirjahyllyn aarteet 2 [kirja 5]

Raili Mikkanen: Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää

Raili Mikkanen:
Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää
254 s.
Tammi 2019
Kirjastosta

Heräsin lopultakin virkeänä.

Vuosi on 1880 ja Canthin perhe muuttaa Kuopioon isän äkillisen kuoleman jälkeen. Perheen tyttäret pohtivat sopeutuvatko ollenkaan savolaisiin maisemiin, mutta vuosien kuluessa heidän huolensa saavat aivan toisenlaisia mittasuhteita. Tarinan kertoja on toiseksi vanhin tytär Elli, joka joutuu pakostakin mukaan päättäväisen äitinsä aiheuttamiin skandaaleihin. Elli on kuitenkin veistetty samasta puusta kuin Minna ja sisaruksensa. Canthin perheessä periaatteista ei luovuta eikä silmiä ummisteta toisten kärsimykselle.

Minna Canth -kirjoja ilmestyi useampikin näin juhlavuoden aikaan ja vieläpä eri kohderyhmille aikuisista kuvakirja-ikäisiin. Mikkasen uutuus on nuortenkirja ja sopinee kaiken ikäisille jostain kuudennesta luokasta alkaen. Olen huono arvioimaan kirjalle sopivia ikäryhmiä! Kirjassa käsitellään kyllä vakavia aiheita vakavalla otteella, mutta kerronnan ansiosta se sopii hyvin nuoremmallekin lukijalle.

Koska kirjan henkilöt ja tapahtumat perustuvat tosielämään, kovin suuria vapauksia niiden suhteen ei ole voinut ottaa. Elli oli kuitenkin oivallinen valinta kertojaksi, ja hänen kauttaan kuvataan arkea sekä Canthin perheessä että ylipäätään 1880-luvun Suomessa. Tarinan kautta tutustutaan Kuopion koulumaailmaan ja siihen, miten närkästynyt Minna Canth oli naisten koulutuksesta tai pikemminkin sen puutteesta. Elli osaa odottaa äitinsä kuohahdusta kun hän esittelee uuden lukujärjestyksensä.

- Yhdeksän tuntia käsitöitä viikossa. Voi hyvänen aika! Ei kai nyt jokaisen naisen tarvitse osata ommella, kun ompelijat tienaavat sillä usein leivän koko perheelleen. Miten paljon paremmin tämänkin ajan voisi käyttää. Siellä te istua tuhistatte nenä ompeluksessa, eikä liikuntaa näy olevan läheskään riittävästi, vain muutama tunti. Sekin on vaan sitä tyttöjen liikuntaa, missä sipsutellaan ja heilutellaan käsiä vähän sinne tänne. Se ei ole kunnon liikkumista nähnytkään. Halutaanko tytöt näivettää jo teidän iässänne? Eikä tässä tietenkään ole matematiikkaa eikä fysiikkaa kuin nimeksi. Tätä tämä on aina vaan!

(s. 31-32)

Minna ottaakin ohjat omiin käsiinsä ja järjestää tyttärilleen lisäoppitunteja kotona itse valitsemiensa opettajien johdolla. Samoin hän perustaa Oras-seuran, jossa sekä nuoret naiset että miehet saavat tilaisuuden keskustella itseään kiinnostavista aiheista ja oppia uutta. Tarinan loppupuolella Elli huomaa olevansa muita oppilaita edellä jatko-opistossa äitinsä ansiosta. Kuopiossahan se on toki suuri skandaali, eihän nyt nuorten naisten ja miesten sovi keskustella vakavista aiheista keskenään. Kyllä siinä jotain synnillistä täytyy olla.

Tuota kohtausta lukiessani mietin hetken, mitä Minna Canth ja L. M. Alcott olisivat pitäneet toisistaan. Samanlainen tyttöjen opetukseen turhautuminen toistuu Alcottiin teoksissa (esim. Pikku naiset jatko-osineen, Tytöistä parhain, Kahdeksan serkusta ja sen jatko-osa Kun ruusu puhkeaa).

Ellillä on harvinainen tilaisuus oppia enemmän maailmasta kuin suurimmalla osalla hänen ikätovereistaan. Pidin Ellistä hahmona ja erityisesti siitä, miten ristiriitaisessa tilanteessa hän koki toisinaan olevansa. Äiti on tietenkin oikeassa, naisten ja vähäosaisten asema täytyy tuoda esiin. Toisaalta taas Elli toivoo, että äiti pehmentäisi sanomaansa edes vähän eikä aina saattaisi ihmisiä raivon partaalle. Tämä lähinnä siksi, että Elli pelkää Minnan turvallisuuden puolesta ja kokee olevansa koko ajan kuopiolaisten silmätikkuna.

Tarina eteni välillä omaan makuuni turhan suurin harppauksin. Kokonainen talvi saatettiin kuitata parilla sivulla. Joka asiaa ei tietenkään voi kuvata, mutta Ellin iässä ja kuluvassa vuodessa oli välillä vaikea pysyä mukana. Pidin kuitenkin paljon siitä, miten monenlaisia asioita kirjaan oli saatu luontevasti mukaan juuri tuon vuoksi. Omat suosikkikohtani olivat Ellin kyläily Tampereella sekä kirjan lopun oikein sydäntä raastava osa, jossa Juhani Aho kääntää kelkkansa ja haukkuu Minna Canthin julkisesti lehdessään.

Ellin sisarusten ja ystävien kautta tartutaan siis etenkin naisten erilaisiin haaveisiin, ja yhteiskunnan epätasa-arvoisuuteen sekä sukupuolten että yhteiskuntaluokkien välillä. Vakavia aiheita, joita käsitellään nuorten kirjaan sopivalla otteella aliarvioimatta kuitenkaan lukijaa. Päädyin itsekin googlaamaan useampia kirjan naishahmoja nähdäkseni, miten heille oikeasti kävi. Oikeastaan haluaisin lukea vaikkapa toisen tällaisen fiktiivisen kertomuksen Ellistä ja siitä, mitä hänelle  sitten ulkomailla tapahtui.

Luettu myös:

Kirjasähkökäyrä, Tuijata ja ehkä muutkin

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2019 - 45. kirjan nimessä on kieltosana [41/50]

Liv Strömquist: Kielletty hedelmä

Liv Strömquist:
Kielletty hedelmä
(Kunskapens frukt, 2014)
139 s.
Sammakko 2016
Suomennos: Helena Kulmala
Kirjastosta

Taisin bongata tämän suosituksena jostain, ehkä jopa Helmet-lukuhaasteen FB-ryhmästä? Tai sitten jostain muualta. Joka tapauksessa aihe oli varsin kiinnostava ja kun sain tämän käsiini, se loikkasi lukujonossa muiden kirjojen ohi.

Verenpainekin nousi tätä lukiessa!
s. 7

Liv Strömquist käsittelee sarjakuva-albumissaan sitä hedelmistä kielletyintä eli vulvaa. Sehän on asia, josta ei edelleenkään paljoa puhuta ilman häpeää tai ainakaan häveliäisyyttä paitsi silloin, kun viljellään 'vittua' puheeseen kuin pistettä lauseen perään. Strömquist lähestyy tätä salaisinta paikkaa, naisen sukuelintä, häpyä, reikää, [kuvittele lisää kiertoilmauksia tähän] hyvin perusteellisesti. Kirjassa kartoitetaan niin vulvan kulttuurihistoria kuin sen ah niin supersalainen rakennekin, josta kaikki lääkäritkään eivät ole vielä perillä. ....Koska eivät viitsi opetella ja tutkia asiaa, ei siksi, että se olisi keskellä universumin monimutkaisinta labyrinttia, jota ympäröi läpipääsemätön muuri.

Aiheen historiallinen puoli on todella kiinnostava ja siihen on valikoitu sekä nippelitietoa että yleisiä linjoja. Miten uskonnollisiin rituaaleihin positiivisesti liittyneestä, vahvasta ja voimaa tuovasta kehonosasto tuli piiloteltava ja nolo juttu? Suomessakaan ei ole niin kauaa aikaa siitä kun lehmät ajettiin laitumelle hajareisin seisovan naisen alta, koska vitun mahtavan voiman uskottiin suojelevan karjaa pedoilta. Strömquist nostaa esiin kuusi miestä, joiden pakkomielle naisten ja etenkin vulvan suhteen osaltaan johti siihen, että nainen alettiin näkemään ruumiillisesti vajavaisena erilaisen sijaan. Miehen kehosta tuli oletus, naisen kehosta poikkeus.

Mikä rietas viettelijä!
s. 71

Vulva kautta aikojen kulkee käsi (hah!) kädessä sen rakenteen ja toiminnan kanssa. Strömquistin kuvituksessa ja tekstissä on mainioita kohtia, joissa niin sanottu normitilanne käännetään ympäri muuttamalla henkilöiden sukupuolta.

Iltapäivälehdistä tuttua retoriikkaa. Ainakin melkein.
s. 59

Strömquist myös huomauttaa, että muutama sata vuotta sitten naisen orgasmi oli olennainen osa yhdyntää. Siihen tähdättiin, sitä ei sivuutettu epäolennaisena tai jopa luonnottomana asiana. 

Strömquistin kirpeä ja mustakin huumori toimi ainakin minun kohdallani koko albumin ajan oli aihe sitten Augustus tai PMS-oireet. Teksti ja mustavalkoinen kuvitus tukivat hyvin toisiaan eikä asioita kaunisteltu sievistelyn vuoksi. Jäin miettimään sitä, että vaikka tämä näkyykin olevan kirjastoissa sarjakuvaosastolla, ei olisi yhtään huono idea laittaa yhtä tai kahta kappaletta myös sinne luokkaan 59.35 eli seksologia. Formaatistaan huolimatta tämä on myös tietokirja tärkeästä aiheesta.

Luettu myös:

Yöpöydän kirjat, Kirja vieköön, Luettua elämää ynnä muut

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2019 - 15. kirjassa käsitellään jotain tabua [26/50]

* Kirjankansibingo - nainen

Maria Ohisalo & Arno Kotro (toim.): Sinua on petetty: kirjoituksia sukupuolten tasa-arvosta

Maria Ohisalo & Arno Kotro (toim.):
Sinua on petetty: kirjoituksia
sukupuolten tasa-arvosta
203 s.
Like 2019
Kirjastosta

Tapasimme vuonna 2015 tasa-arvoteemojen parissa.

Kymmenen esseen kokoelma käsittelee tasa-arvoa ja etenkin sen puutetta Suomessa. Kokoelmaan on valittu mielenkiintoinen ja keskenään erilainen joukko kirjoittajia, joista jokainen on kirjoittanut itselleen tärkeästä tasa-arvoon littyvästä aiheesta. Pidin siitä, että esseet avasivat erilaisia näkökulmia aiheeseen ja nostivat esiin pari sellaistakin puolta, joita ei yleisessä keskustelussa juuri näe. Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimosen ja Koko Hubaran esseet käsittelivät kahta enimmäkseen vaiettua aihetta, vammaisuutta ja ei-valkoisuutta suhteessa tasa-arvoon ja feminismiin. Etenkin edellinen oli minusta mielenkiintoista luettavaa.

Suurimmalla osalla ihmisiä on toimintarajoitteita  jossain elämänsä vaiheessa. Teknologian aikakaudella rajoitteet muuttuvat vammoiksi vasta silloin, kun yhteiskunnan rakenteet jättävät eri tavoin toimivat ihmiset yhteisten asioiden ulkopuolelle.

Epäkohtien korjaaminen on arvovalinta. Kaikki tieto ja tekniikka siihen on olemassa. 

(s. 89)

Useimmat esseet eivät sinänsä tarjoa mitään uutta. Ne toteavat pitkälti samoja asioita, joista on keskusteltu muutenkin. Suomen asepalvelus ei ole tasa-arvoinen. Myrkylliset "kiltit tytöt" ja "pojat ovat poikia" -ajatusmaailmat jylläävät kotona ja koulussa. #metoo toi tervetulleita muutoksia. Aggressiivinen feministi on feministi, josta tehdään pilkkaa. Sukupuolten jako vain miehiin ja naisiin sekä sen mukanaan tuomat vanhanaikaiset stereotypiat ja oletukset ovat edelleen vahvoilla. Naiselta odotetaan yhtä, mieheltä toista. Näistä asioista on puhuttu, puhutaan nyt ja puhutaan vielä tulevaisuudessakin, koska tasa-arvon toteutumiseen on meilläkin vielä pitkä matka.

Eli noin kokonaisuutena kirjassa käsitellään tuttuja aiheita, mutta toisaalta niistä ei voi puhua liikaa.  En koe hukanneeni aikaani kirjaa lukiessani ja pysähdyin välillä miettimään, miten esseessä käsitelty aihe on ja/tai on ollut relevantti omassa elämässäni. Pidin myös siitä, että jokainen essee oli kirjoitettu helposti ymmärrettävästi ilman turhaa kapulakieltä. Jos on kiinnostunut aiheesta (ja pitäisi olla, koska se koskee kaikkia!), kirja on hyvä perustietopaketti tämän hetken tasa-arvokeskustelusta sekä aikuisille että miksipä ei yläasteikäisellekin. Useammassakin esseessä todetaan nimittäin, että ihmisoikeudet, feminismi ja tasa-arvo kiinnostavat nuoria, jotka haluavat myös olla aktiivisesti mukana tekemässä parempaa maailmaa meille kaikille.

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2019 - 34. kirjassa on usean kirjoittajan kirjoituksia [20/50]