Taiteilija Ellen Thesleff on ollut parin viime vuoden trendikäs aihe kirjallisuudessa ja kaikissa sen lajeissa. Löytyy aikuisten tietokirjaa (Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala, 2017), aikuisten kaunokirjaa (Pirkko Soininen: Ellen, 2018 sekä Kati Tervo: Iltalaulaja, 2018), lasten kuvatietokirjaa (Leea Virtanen & Sanna Pelliccioni: Ellen!, 2019) ja pieni osuus myös nuortenkirjassa (Vilja-Tuulia Huotarinen & Riikka Sormunen: Heistä tuli taiteilijoita, 2019).
Olen lukenut näistä vain Iltalaulajan, mutta selaillut kyllä noita muitakin. Tähän Ellen T. -sarjakuvaan tartuin vähän itseni sivistämiseksi, vähän uteliaisuudesta ja enemmän siksi, että kirjan piirrostyyli miellytti silmääni kun sitä vilkasin. Sarjakuva pohjautuu tuohon jo mainittuun Minä maalaan kuin jumala -elämäkertaan. Kieltämättä minua houkuttaa nyt hieman lukea sekin.
Sarjakuvassa kerrotaan Ellen Thesleffin vuosista etenkin Pariisissa ja Firenzessä, ja myöhemmin Ruoveden maisemissa. Tarinassa vilisee Ellenin aikalaistaiteilijoita, ja esiössä on esitelty kirjan hahmot pienellä kuvalla ja parin rivin elämäkerralla. Hyvä kun oli, tarkistin sieltä itsekin pari kertaa, kuka tarinaan hypännyt hahmo nyt olikaan. Dialogin ja kerronnan lisäksi tarinassa on katkelmia Ellenin kirjeenvaihdosta sekä perheelleen Suomeen että taiteilijaystävilleen.
En tiedä mitä fonttia näihin kirjekatkelmiin on käytetty, mutta minusta se oli hieman hankala lukea. Olen viime aikoina miettinyt saavutettavuutta työni puolesta ja nyt tällaiset asiat pistävät silmään huvilukemisissakin. Vaikka tällainen kaunokirjoitusfontti on toki nätti ja puoltaa paikkaansa, koska kyseessä on kirjeteksti, se tekee tekstistä aina vaikeamman lukea. Ellenin elämä puettu sarjakuvassa helposti lähestyttävään muotoon, joten on ikävää, jos fontti hankaloittaa lukemista ja asian sisäistämistä.
Sarjakuvassa ei syvennytä Ellenin elämään kovin, no, syvästi, mutta siinä tuodaan mielestäni hyvin esiin ajankuva ja Ellen henkilönä. Naisilla ja siten myös naistaiteilijoilla on vaikeuksia olla vakavasti otettavia ammattilaisia 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Kirjassa on hienoja ja ahdistaviakin kuvia siitä, miten mieletään järkkyneet naiset julistetaan hysteerisiksi ja oppineiden miesten mielestä naiset sijoittuvat mieleltään noin ylipäätään jonnekin lapsen ja aikuisen välimaastoon. Kaksinaismoralismi tulee hyvin esiin siinä, miten miestaiteilijat rellestävät pitkin ilotaloja ja hyppivät naisesta toiseen. Samaan aikaan naistaiteilijoiden on pidettävä huolta maineestaan eikä heille edes välttämättä tarjoilla kahvilassa ilman miesseuraa.
 |
| "Hysterian oireita naisessa ovat kunnianhimo,epilepsia, tylsämielisyys, liiallinen vilkkaus ja oksentelu." (s. 36) |
Ellen ystävineen rikkoo kuitenkin rajoja osallistumalla muun muassa villeihin juhliin ja kaveeraamalla maineeltaan kyseenalaisten miesten kanssa. Ellen päättää myös, että hän ei myy periaatteitaan ainakaan taiteen suhteen. Hän maalaa tasan sitä, mitä haluaa, vaikka se ei kaupallista menestystä ja mainetta aina tuokaan. Vaikka sinänsä pidinkin kirjan kuvituksesta, minua hieman ärsytti se, miten Ellen oli piirretty. Hän näytti koko ajan niin sovinnaiselta. Esimerkiksi tosielämässä hänellä oli Pariisin lähtiessään hyvin lyhyet hiukset, suorastaan skandaali siihen aikaan, mutta kuvituksessa tätä ei juuri erottanut vaan Ellen näytti samalta kuin muutkin naishahmot. Samoin olisin kaivannut kuvaa Ellenistä miesten vaatteissa. Tässä Ylen artikkelissa on havainnollistava valokuva.
Kokonaisuutena kuitenkin kiva ajankuva ja kurkistus Ellenin elämään!
 |
| Firenzen taivaan alla. (s. 77) |
Kirjan tiedot:
Annukka Mäkijärvi, Hanna-Reetta Schreck & Iida Turpeinen: Ellen T. | Teos 2019 | 87 sivua | Kirjastosta
Luettu myös mm.
Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2020 - 17. tutkijan kirjoittama kirja [20/50]
* Popsugar Reading Challenge 2020 - a book set in a city that has hosted the Olympics [19/50]
Pariisi on kunnostautunut tällä alalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti