Katri Alatalo: Kesäkuu

- Okei, Juli, Titta-täti huokaisi samalla kun veti jarrut pohjaan keskellä Alcatrazin parkkipaikkaa.

Tämä Katri Alatalon Kesäkuu on ollut minulla lainassa jo parisen viikkoa, mutta ihan noin periaatteesta halusin odottaa kesäkuuhun sen lukemista. Kirja onkin niin vahvasti kesäkirja, että paras aika sen lukemiselle on juuri tämä vuodenaika.

Kesäkuu on melko harvinaisesti yhden päivän (yön) nuortenromaani, joka pallottelee siinä nuortenkirjan ja YA-kirjan välillä. Voisi mennä molempiin ja kirjastoissa tätä onkin näköjään laitettu N- ja NA-osastoille. Sanoisin, että uppoaa yläkoululaisiin, etenkin vähemmän lukeviin. Tässä on vain 144 sivua.

Päähenkilö Juli on 15-vuotias ja heti käy selväksi, että hänellä on jonkinlaisia ongelmia koulussa ja/tai kotona. Hänet on lykätty kesäleirille, josta hän päättää saman tien karata. Mukaan tunkee myös Bao, joka Tampereelta tulleena on paitsi suurkaupunkilainen myös ulkopuolinen leirillä, jonka osallistujat ovat pääosin Julin omasta käpykylästä.

Pakomatka on vauhdikas ja tuntui hieman, no, satunnaiselta. Ikään kuin juonikuvioita olisi keksitty sitä mukaa kun kirjaa kirjoitettiin, missä ei sinänsä ole mitään vikaa. Nyt homma vain tuntui hieman leviävän käsiin kun käsiteltiin niin monenlaisia ongelmia itsetuhoisuudesta rasismiin, perheenjäsenen kuolemaan ja oppimisvaikeuksiin.

Oikeastaan tarinaa olisi ollut pitempäänkin kirjaan. Silloin Juliin ja Baoon olisi ehtinyt syventyä paremmin. Toisaalta pidin kyllä kirjan ohimeneväisyyden tunnelmasta. On vain tämä yö ja vain tällä on nyt merkitystä.

Kirjan tiedot:

Katri Alatalo: Kesäkuu | Hertta 2024 | 144 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Yöpöydän kirjat, Kirjakaapin kummitus, Siniset helmet ynnä ehkä muutkin

Haasteet:

* Helmet 2024 : 20. Kirjan on julkaissut pieni kustantamo [41/50]

* Kesäkirjabingo : Suomen kesä

* YA-lukuhaaste : Kannessa on kaksi ihmistä

Emma Vieceli & Malin Rydén: Breaks vol. 01

Taisipa olla kirjaston hankintalistan kuvailutiedoissa, jossa tätä Emma Viecelin ja Malin Rydénin Breaks-sarjaa sanottiin mainioksi luettavaksi Heartstopper-faneille. Sellainen en ole, mutta ihan uteliaisuuttani halusin kuitenkin lukaista ainakin tämän ekan osan.

Breaks vol 01. heittää lukijan keskelle high school -draamaa. Cortland Huntilla on synkkä menneisyys eikä nykyisyyskään ole mitenkään hohdokas. Ian Tannerin asiat ovat paremmin ja jostain syystä Cortland vetää häntä puoleensa kuin hehkulamppu koiperhosta. Miksiköhän??

No oikeasti tämä on mielestäni huomattavasti synkempi kuin Heartstopper jos nyt niitä alan vertailemaan. Jokaisella tarinan nuorella on jollain tavalla raskas painolasti kannettavanaan. On kotiväkivaltaa, raakaa koulukiusaamista, kuolleita perheenjäseniä ja vaikka mitä muuta. Ianillakin on ongelmia, mutta hän on loppujen lopuksi porukan tasapainoisen tyyppi.

Tai mistä sitä tietää, mitä jatko-osissa paljastuu. Tässä lukija tosiaan heitetään suoraan syvään päähän eikä kovin montaa asiaa vielä selitetä. Paljosta vihjataan, mutta tarinassa tehdään verrattain vähän paljastuksia.

Sarja on ollut alun perin nettisarjakuva ja osa tästä löytyy edelleen WebtoonistaWebtoonista. En ole vielä lukenut tätä enempää ja voi olla, että pysynkin näissä painetuissa kirjoissa.

Jos siis löydän itsestäni sen verran itsehillintää.

Mutta ihan kiinnostava sarjan avaus ja tosiaan sisältönsä puolesta ehdottomasti nimenomaan YA-sarjakuva, ei niinkään nuortensarjakuva. Tykkäsin selkeästä piirrosjäljestä ja näteistä hahmoista, mutta pieni lisätaustoitus olisi ollut ihan kiva juttu.

Ian & Cortland.

Kirjan tiedot:

Emma Vieceli & Malin Rydén: Breaks vol. 01 | Orbit 2024 | 158 sivua | Kirjastosta

Jason Reynolds: Minuutin mittainen ikuisuus

 

Ei kukaan

usko mitään
nykyään

siks mä en oo kertonu
kellekään tätä tarinaa
jonka nyt kerron sulle.

15-vuotiaan Willin isoveli Shawn on kuollut. Tapettu, ammuttu Willin silmien edessä. Will tietää, että nyt hänen on tehtävä niin kuin näillä kulmilla tehdään. Willin on tartuttava aseeseen, astuttava hissiin ja noudatettava Sääntöjä. Tapa tai tule tapetuksi, tapa kun läheisesi tapetaan.

Olen löytänyt itsestäni säeromaanien ystävän ja niinpä odottelin kiinnostuneena tämänkin romaanin ilmestymistä. Jason Reynolds on minulle uusi kirjailija, jonka Wikipedia kertoo voittaneen palkintoja runoillaan ja nuortenkirjoillaan. Reynoldsin runot ovat saaneet inspiraatiota rap-lyriikoista ja tämän kirjan onkin suomentanut turkulainen rap-artisti Niko Toiskallio.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat nimettömäksi jäävään köyhään naapurustoon, jossa jengiväkivalta on arkea ja elämää ohjaavat sukupolvelta toiselle siirtyvät Säännöt. Tosimies ei itke ja tosimies vastaa väkivaltaan väkivallalla. Niinpä musta teini-ikäinen Willkin tarttuu aseeseen kostaakseen veljensä kuoleman. Will on varma siitä, että murhan takana on Shawnin entinen ystävä Riggs, jonka jengin reviirille Shawnin oli pakko astua päästäkseen kauppaan.

Minuutin mittainen ikuisuus on se aika, jonka kostoretkelle suuntaava Will viettää hississä matkalla kotoaan kerrostalon alimpaan kerrokseen. Yksinkertaiselta tuntuva suunnitelma saa outoja käänteitä, kun hissiin alkaa lappaa kuollutta ja kovin tuttua porukkaa. Will on menettänyt elämänsä aikana lukuisia ihmisiä väkivallalle. Hän näki ensimmäisen ampumiskuolemansa jo päiväkodissa, jossa pikkuinen Dani joutui jengikahinoiden viattomaksi uhriksi. Tarina näyttää, miten helposti järjettömästä jengiväkivallasta tulee arkea, jota ei enää edes osaa kyseenalaistaa.

Kirjan kantava teema on kosto ja se kauhea koston kierre, johon toksinen maskuliinin kulttuuri johtaa, kun muutakaan keinoa näyttää osaamistaan ei ole. Willin köyhillä kulmilla mies ei ole mies, jos hän ei ole valmis kostamaan veljensä kuolemaa. Jengien hyväksymisriitit toistavat ajatusta väkivallasta miehen mittana. Ryöstä, pahoinpitele, tapa, muuten et kuulu joukkoon. Naiselle on varattu kärsijän ja itkijän rooli, ja Willin lisäksi Shawnia suree poikien äiti.

Mutsilla oli tapana sanoa

Tiedän että oot nuori
ja sun pitää kulkea,
mutta muista,
kun kävelet yössä,
älä anna yön
kävellä suhun.

(s. 48)

Ajatus kirjan takana on kiinnostava ja se, miten tarina kerrotaan yhden hissimatkan aikana, on myös erikoinen ja toimiva ratkaisu. En kuitenkaan päässyt oikein sisälle tarinan kerrontatyyliin. Siinä ei ollut samanlaista poljentoa ja sisältöä kuin muissa lukemissani säeromaaneissa. Kaipasin myös enemmän lihaa tarinan luiden päälle. Vaikka tarinassa käydäänkin läpi koko Willin elämää, se tuntui kuitenkin sisällöltään verrattain köykäiseltä yhden asian kirjalta. En saanut tietää Willistä henkilönä juuri muuta kuin se, että hän ihaili isoveljeään.

Kirjan aihe on tärkeä ja kirja on todella nopea lukea, joten suosittelisin sitä ehdottomasti esimerkiksi yläkoululaisille. Tämä on hyvä vaihtoehto kirjaksi, jossa käsitellään sekä kapeaa mieskuvaa että rasismia ja sen vaikutuksia Yhdysvaltojen mustaan väestöön.

Kirjan tiedot:
Jason Reynolds: Minuutin mittainen ikuisuus | Otava 2021 | 317 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: Long Way Down (2017) | Suomennos: Niko Toiskallio

Luettu myös mm.:
Kirjapöllön huhuiluja, Kirjojen keskellä, Luetut.net

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 35. kirja jonka ilmestymistä olet odottanut [14/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2021 - 13. säeromaani [8/25]

Simon Stålenhag: Liittymiä

 

Toukokuu on tomun aikaa.

Droonisotien jälkeinen Amerikka, 1997. Teini-ikäinen Michelle matkaa autioituneen länsirannikon poikki lelurobotin kanssa. Kaksikko etsii Michellen veljeä ja tarinan edetessä paljastuu paitsi Michellen menneisyys myös autio maailmanlopun maisema. Sitä hallitsevat jättimäiset sodan romuttamat sotakoneet ja kypäräpäiset ihmisrauniot, jotka ovat jääneet koukkuun virtuaalimaailmaan.

Jos tätä tarinaa pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, valitsisin karmivan. Michellen elämä on ollut enimmäkseen kurjuutta sen jälkeen, kun äiti sai potkut armeijan leivistä ja pieni perhe ajautui köyhyyteen. Koko tilanne ja Michellen ongelmat purkautuvat vähitellen hänen kertomanaan, ja kokonaiskuva on synkkä ja väkivaltainen. Ainoat valopilkkut hänen elämässään ovat olleet pikkuveli ja isoisä sekä tyttöystävä Amanda. On helppo nähdä, miksi Michellestä on kasvanut käytöksellään kipuileva ns. ongelmanuori.

Tätä tekstinä kerrotun tarinan uskomatonta ankeutta synkistää kirjan pelottava kuvitus. Teksti on sivujen laidoille jätetyssä marginaalissa ja aukeamia hallitsevat suuret värikuvat. Kirjan tekijä Simon Stålenhag on kansainvälisesti tunnustettu taiteilija ja näiden perusteella aivan syystäkin. Autioon maisemaan yhdistyvät alasammutut sotakoneet, edelleen liikkeessä olevat jättirobotit ja niitäkin kammottavammat ihmiset.

Juuri tämän jokainen haluaa nähdä ajaessaan.
(s. 31)

Suurin osa amerikkalaisista jäi sodan aikana tai viimeistään sen jälkeen koukkuun virtuaalimaailmaan, johon pääsi hieman Alien-elokuvista tutun hirviön pitkää päätä muistuttavilla kypärillä. Useimmat näistä ihmisistä ovat kuolleet kypärät päässä huomaamatta edes nääntyvänsä nälkään. Pelottavampia ovat kuitenkin edelleen elävät ihmiset, jotka vaeltavat jättikoneiden kanssa ympäriinsä vailla mitään ymmärrystä ympäristöstään.

Loukussa virtuaalimaailmassa.
(s. 17)

Minua ihan ahdisti kuvitella itseni tähän maailmaan ja kuvista itsestään tuli todella epämukava olo. Jotenkin hyvällä tavalla siis, ne onnistuivat yhdistämään tutun ja vieraan hyvin tehokkaalla tavalla.

Michellen lisäksi tarinassa pääsee ääneen nimettömäksi jäävä hahmo, joka on vakuuttunut siitä, että sotien aikainen tekoäly on siirtynyt linjoilta reaalimaailmaan. Olin jo kirjan viimeisellä sivulla kun viimein tajusin, mikä tämän kertojan pointti oli ja miten hänelle kävi. Omaa huolimattomuuttani, mutta sitä seurannut ahaa-elämys oli kyllä sen arvoinen.

Yhteenvetona: suosittelen! Todella synkkä tarina on taitavasti kerrottu ja kuvitettu. Se jää kummittelemaan mielen perukoille ja toivon, että Stålenhagin muutkin teokset suomennetaan. Goodreadsin mukaan tämä on sarjan kolmas osa, mutta se toimii loistavasti itsenäisenä teoksenakin.

Selustaamme ei enää suojannut turvallinen arki, ei ollut minkäänlaista normaalin vyöhykettä, johon palata, ja niinpä ainoa tie ulos oli edessäpäin.

(s. 103)

Kirjan tiedot:
Simon Stålenhag: Liittymiä | Johnny Kniga 2020 | 135 sivua | Kirjastosta
Ruotsinkielinen alkuteos: Passagen (2017) | Suomennos: Tarja Lipponen

Luettu myös mm.:
Kirjojen keskellä

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 9. kirjailijan etunimi ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella [8/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2021 - 21. kirjailijan etu- ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella [2/25]

Sarah Crossan: Kuunnousu

Vihreä puhelin

eteisen seinällä 

ei soinut melkein ikinä.

17-vuotiaan Joen isoveli istuu linnassa tuomittuna poliisin tappamisesta. Joe ei ole puhunut veljelleen kymmeneen vuoteen, mutta kun Edin teloituspäivä päätetään, Joe haluaa viettää viimeiset viikot veljensä kanssa. Hän muuttaa kapiseen kämppään teksasilaiseen kaupunkiin, jota varjostaa farmi, kuolemaantuomittujen ja elinkautista istuvien vankila. Muistot ja nykyhetki vuorottelevat kun Joe kuvaa viikkoja, joiden aikana hän tutustuu uudelleen Ediin.

Sarah Crossanin Yksi ei räjäyttänyt tajuntaani, mutta monelle muulle lukijalle se on ollut itkettävä lukukokemus. Minun tunteisiini tämä vetosi paljon enemmän. Ehkä syynä on se, että tämän kirjan aihe on niin ajankohtainen. Yhdysvalloissa on käynnissä laajoja, koko maailman levinneitä mielenosoituksia, joissa tärkeimpinä kärkinä ovat yhteiskuntaa läpäisevä rasismi ja mätä poliisiyhteisö. 

Tässä kirjassa Joe tuntee veljensä jääneen epäoikeudenmukaisen oikeusjärjestelmän rattaisiin. Edin syyllisyys tai syyttömyys ei loppujen lopuksi ole niin tärkeää kuin se, miten häntä on kohdeltu ja mitä seurauksia syytöksillä on ollut. Joen perhe on valkoinen, mutta rasismia sivutaan osuvasti Edin kirjoittamassa kirjeessä.

Siis

ne nappasivat mut, joku niiden oli saatava

koska poliisi oli kuollu, ja mitä niiden olis pitäny tehdä?

Jättää poliisin murha ratkasematta?

Ihmisiä koskettaa aina valkosen poliisin kohtalo,

ja lähinnä ihmetyttää ettei syntipukiksi valittu

jotain mustaa kaveria. Täällä on tosi paljon

mustia tyyppejä jotka sanoo olevansa syntipukkeja,

ja pakkohan niitä on uskoa

kun uutisissakin on koko ajan juttuja kytistä jota

ampuu ihmisiä vain siksi että ne

kävelee pimeellä kadulla tai jotain.

(s. 197)

Joe perheineen ei siis ole kokenut rasismia, mutta muita ennakkoluuloja kyllä. Edin pidättäneet poliisit kutsuivat häntä "white trashiksi" ja köyhänä valkoisena roskasakkina perhe nähdäänkin. Huumediileri-isä kuoli aikoja sitten ja äiti välittää enemmän viinasta ja huumeista kuin kolmesta lapsestaan. Ed oikeastaan kasvattaa Joen ja poikien välissä syntyneen Angelan, ja Joella on monia rakkaita muistoja sisaruksistaan. Pidin näistä lapsuusmuistoista ja siitä, miten Crossan kuvaa perheen arkea. Vaikka äiti on välinpitämätön ja julma, ja vaikka rahaa ei ole, kaiken sen kurjuudenkin keskelläkin Joe tuntee iloa ja rakkautta.

Pidin myös siitä, miten kirjassa pohdittiin anteeksiantoa. Mitä voi antaa anteeksi ja kenelle pitää antaa anteeksi? Joe löytää oman vastauksensa ensimmäiseen, mutta toinen onkin monimutkaisempi juttu. Yhtenä esimerkkinä kirjassa on Nellin tapaus. Joe tutustuu kesän aikana Nelliin, jonka kanssa hän saa muutakin ajateltavaa kuin veljensä lähestyvän kuoleman. Kumpikin suhtautuu juttuu lomaromanssin tapaan, mutta sitten käykin ilmi, että Nell on tarkoituksella salannut tärkeän asian. Joe joutuu pohtimaan, perustuiko koko juttu valheille ja voiko hän antaa salailun anteeksi. 

Tällä kertaa Crossanin tarina toimi mielestäni mainiosti säeromaanina. Joen elämästä ja ajatuksista näytettiin juuri se, millä on väliä. Kirja oli surullinen ja ahdistava, ja yhteiskunnallinen eriarvoisuus on koko ajan läsnä. Alusta asti arvasi, että sokerisen onnellista satukirjaloppua on turha odotella. 

"Vaikka sä olisit tehnyt sen, mä istuisin tässä.

Tietäisin että tätä sä et ainakaan ole ansainnut."

Se räpyttää silmiään.

Minä puristan kädet nyrkkiin.

"Ei kukaan ansaitse", se sanoo.

"Ja mä voin sen sanoa, koska tää on mun elämää."

(s. 202)

Kirjan tiedot:

Sarah Crossan: Kuunnousu | S&S 2020 | 381 sivua | Kirjastosta
englanninkielinen alkuteos: Moonrise (2017) | suomennos: Kaisa Kattelus

Luettu myös mm:
Kirjapöllön huhuiluja, Kaiken ei tarvitse olla totta, Kirjojen keskellä ynnä muut

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2020 - 27. runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani [28/50]

* Popsugar Reading Challenge 2020 - a book with the same title as a movie or TV show but is unrelated to it [26/50]
Löytyy vuoden Moonrise-elokuva (1948), joka liikkuu näköjään samassa aihepiirissä tämän kanssa.

Anders Vacklin & Aki Parhamaa: Beta (Sensored Reality #01)

Anders Vacklin & Aki Parhamaa:
Beta
328 s.
Tammi 2018
Kirjastosta

Sitten se ääni-

16-vuotias Minako "Bug" Takeda muuttaa äitinsä kanssa Meri-Tokiosta Helsingin kaupunkisaareen. Bug viettäisi päivänsä mieluummin pelaamalla seikkailupelejä kuin käymällä koulua. Äiti Siiri on kiireinen työssään suuressa pelifirmassa ja Bug haluaa kuollakseen tietää, mikä äidin uusi projekti Next Level on. Eräänä päivänä Bug saa postissa uudenlaisen pelipuvun, joka vie hänet kokonaan uudelle tasolle pelaamisessa. Niitatessaan ninjoja Shadow Warriors II:ssa Bug oppii tosielämänkin kannalta tärkeitä taitoja, mutta paluu arkeen ei kuulosta yhtään niin kivalta kuin miljoona pelipistettä...

Tämä on ollut lukulistallani ilmestymisestään saakka ja sainpahan viimein luettua. Jatko-osa Glitch odottelee jo vuoroaan hyllyssä. Täytyy heti ensimmäisenä kehua kirjan kansikuvaa, joka toistuu tyylillisesti koko sarjassa. Kannet näyttävät ihan peli- tai DVD-koteloiden kansilta ja kertovat heti, millaiseen maailmaan ollaan sukeltamassa. Takakannesta löytyy jopa ikäsuositus ja kirjalle annetut arvostelutähdet. Sarjan kohderyhmän ja konseptin näkee yhdellä vilkaisulla, ja uskoisin kansien vetoavan tuohon kohderyhmään.

Sarja on siis selvästi suunniteltu pelaaville nuorille, jotka nyt halutaan kirjojen pariin. Bugin vuosi on vuosi 2117 ja ilmastonmuutos on nostanut vedenpinnan aivan uusiin korkeuksiin. Valtiot ovat hajonneet, Helsinki on venetsiamainen kaupunkisaaristo ja ihmisten elämä pyörii pelaamisen ympärillä. Kaikki tekniset laitteet ovat (teko)älylaitteita, kaikki julkkikset ovat pelaajia, kaikilla on oma pelinimensä, kaikki on pelaamista tavalla tai toisella. En itse pelaa ollenkaan, mutta sen verran olen kärryillä hommasta, että pysyin hyvin kirjan mukana. Pidin siitä, miten äärimmilleen juttu oli tässä viety. Jos maailma kerran pyörii pelaamisen ympärillä niin sitten se hitto vieköön pyörii pelaamisen ympärillä.

Kutteri on lyhenne sanoista cutscenes movies. Pelien välianimaatioista yhteenleikatut filmit ovat ylivoimaisesti suosituimpia elokuvia. Monet, joilla ei ole itse mahdollisuutta pelata, käyvät katsomassa uusimmat kutterit pysyäkseen ajan tasalla ja voidakseen osallistua uskottavasti keskusteluun. Puheenaiheet kaikkialla pyrivät useimmiten videopelien ympärillä.

(s. 164)

Ja tietenkin kuttereista on olemassa monta versiota, koska esimerkiksi Gil-gamesin voi pelata sekä kuningattarena että kuninkaana.

Tarinan juoni on suoraviivainen ja pyörii pitkälti Bugin ninjailun ympärillä. Virtuaalisten ninjataitojen siirtyminen noin vain reaalimaailmaa vetoaa varmasti nuoriin lukijoihin. Minuun se ei  niin uponnut, vaikka sivuutankin yleensä tuollaiset pienehköt epäuskottavuudet scifissä ja fantasiassa kohtuullisen helposti. Luulen, että syy on enemmänkin Bugissa hahmona kuin siinä, että en salaa toivoisi oppivani superninjaksi vain pelejä pelaamalla.

En suuremmin pitänyt Bugista ja sympatiani putosivat pohjalukemiin siinä vaiheessa, kun hän käytti superhakkerikykyjään lukeakseen luokkakaverinsa arkaluontoisia tietoja. Ihan sama vaikka kyseessä oli Bugin kiusaaja, se, ettei Bug kokenut mitään tunnontuskia tai saanut rangaistusta nuuskittuaan Jaden terapiatietoja jätti ikävän jälkimaun. Ei kovin sankarillista toimintaa sarjan sankarilta. 

Täytyy myös todeta, että minua huvitti suunnattomasti se, miten selvästi tämän kirjan on kirjoittanut kaksi miestä. Bug käyttää enemmän aikaa naishahmojen seksikkyyden kuvailuun kuin oman poikaihastuksensa ihasteluun. "Pojalla on, öööh, hiukset päässä? Mutta katsokaa Jaden naisellisia kurveja, hänen suloisen sileää ihoaan, tuota täydellisyyden ruumiillistumaa! En myöskään voi katsoa äitiäni ajattelematta jatkuvasti ja yksityiskohtaisesti miten uskomattoman kaunis hän on!" Oikeasti. Ennen kuin tuo ihastus astui kuvioon ajattelin, että ehkäpä Bug tykkääkin tytöistä, mutta ei, se onkin ilmeisesti vain kirjailijapari. Tai sitten he olettavat kirjan lukijoiden olevan poikia, mikä menee kyllä ihan metsään. Tai ehkä myöhemmissä osissa käy sittenkin ilmi, että Bug tykkää myös tytöistä, mutta ei vain tajunnut sitä itse aiemmin.

Mutta siis, tietylle kohdeyleisölle kuin tilaustyönä tehty kirja. Kiinnostaa tietää, miten tarina jatkuu.

Luettu myös:

Kirjakuun kätkö, Yöpöydän kirjat, Neverendingly ynnä muut

Hasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2019 - 5. kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi [39/50]

Punni-palkinnon. Beta oli ehdolla ja sai kunniamaininnan.

K. K. Alongi: Kevätuhrit

K. K. Alongi:
Kevätuhrit
303 s.
Otava 2016
Kirjastosta

Mä olen kuollut.

Tiedättekö miten joskus tulee luettua kirja, josta on vaikea muodostaa mielipidettä? Se ei ole hyvä eikä huono, se vain on. Sellainen "tulipahan luettua, mutta mitä ja miksi se tulikaan luettua"-kirja. Tämä on vähän sellainen kirja ja alla oleva onkin aika satunnaista höpötystä. Olen noin yleensäkin kiinnostunut kotimaisesta nuorten kirjallisuudesta ja etenkin siitä, miten jo tutut dystopia- ja fantasiamaailmat saadaan sijoitettua tänne Suomeen. Sillä periaatteella lainasin tämänkin kun sen kerran hyllyssä näin.

15-vuotias teinipunkkari Jade herää metrossa maailmaan, jossa ei ole ketään muuta. Maailma mustui hetkeksi Jaden silmissä ja kun hän tästä tokeni, kaikki olivat kuolleet niille sijoilleen. Jonkin aikaa vaelleltuaan Jade törmää toiseen selviytyjään, Susetteen. Jade ei innostu ajatuksesta laittaa hynttyyt yhteen, mutta suostuu kuitenkin lopulta. Ennen pitkään joukkoon liittyy muitakin hämmentyneitä ja perin stereotyyppisiä nuoria.

Oikeasti, hahmot ovat kuin suoraan amerikkalaisesta teinidraamasta. Tuskin kerron suuriakaan juonipaljastuksia jos kuvailen hieman hahmoja. Jade on siis teinipunkkari ja ongelmanuori, joka vihaa kaikkea. Susette on rikas ja supertyttömäinen kiltti blondi (cheerleader jos olisi amerikkalaissarjassa). Tomi on rehti ja urheilullinen, oikeaa johtaja-ainesta (rugbyjoukkueen kapteeni siinä amerikkalaissarjassa). Sara on hieman nuorempi hevoshullu ja viherpiipertäjä, joka rakastaa eläimiä yli kaiken. Ali on rasismia kokenut somalipoika, joka jäi valitettavasti viime hetken lisäykseksi, ja Oliver se joukon nuorin ja eniten suojelua kaipaava. Harmillista, että kaikkien kohdalla nojattiin noihin voi niin tyypillisiin rooleihin. Olisi heissä voinut olla edes jotain erilaista

Kirjan perusasetelma muistuttaa suuresti Salla Simukan Jäljellä/Toisaalla-kirjaparia. Toivon nyt oikein hartaasti ettei tämä trilogia pääty kuten Simukan kirjat. Jäljellä oli oikein hyvä, Toisaalla pilasi sen kokonaan. Mutta oikeastaanhan molemmat muistuttavat nuoruusvuosieni suurta rakkautta, Klaani (The Tribe) -TV-sarjaa. Ihastukseni dystopioihin ja "aikuiset katosivat!!"-skenaarioihin on itse asiassa lähtöisin sieltä. Elän aina toivossa, että törmäisin jonkinlaiseen Klaanin reinkarnaatioon, ja tässä oli jo jotain sen tapaista. On joukko sattuman yhteen tuomia nuoria, joiden on keksittävä keinot selviytyä ilman aikuisia. On nuorisojengejä, joista yhdet ovat mukavampia kuin toiset. On jopa ostari tapahtumapaikkana! Oli kyllä silkkaa nostalgiaa lukea niitä ostarikohtia. Toivottavasti porukka ei kuitenkaan ala maalata kasvojaan tai tehdä yhtä mielenkiintoisia kampauksia kuin Klaanissa.

Aikuiset ovat kuolleet? Äkkiä äidin meikkipussille!

Eniten minua kirjassa ärsytti se, että heti kun Tomi tuli kuvioihin, hänestä tuli porukan johtaja. Eikö se johtaja voisi joskus olla tyttö, jonka kykyjä kukaan ei epäile? Eivät edes pojat. Lisäksi mukaan ängettiin sitä pakollista romantiikkaan kun Susette tietenkin ihastui Tomiin. Toivottavasti jatkossa ei ole luvassa kolmiodraamaa Tomin, Susetten ja Jaden välillä. Tytöt voisivat vaikka vaihteeksi päätyä yhteen. Heidän suhteensa oli kirjan kiinnostavin osuus vaikka aika tyypillinen olikin. Voi ahdistus, hemmoteltu superblondi ei ymmärrä minua koska en kerro hänelle mitään! Voi epäreiluutta, kovia kokenut nuori ei ymmärrä miten traagista rikkaan elämä onkaan! Mutta tykkäsin siitä, että kun sillä oli oikeasti väliä, tytöt pystyivät laittamaan kaiken tämän syrjään ja neuvottelemaan tasavertaisina siitä, miten olisi paras toimia. He olivat hyvä tiimi ja siksi Tomi olikin niin erityisen ärsyttävä.

Kirja on trilogian avausosa ja tästä plus-miinus-nolla fiiliksestä huolimatta luen todennäköisesti ainakin ensimmäisen jatko-osan. Jos vaikka kirjailija pystyisi syventämään hahmoja ja nostamaan pöydälle jotain oikeasti mielenkiintoista (ei virtuaalitodellisuuksia, kiitos).

Luettu myös mm.:

Luetaanko tämä (Klaani-yhteys havaittu myös täällä! :D), Dysphoria, Kirjan vuoksi ym.

Haasteet:

* Reading Challenge 2016 - 29. a dystopian novel [14/40]

Nadja Sumanen: Rambo

Nadja Sumanen:
Rambo
238 s.
Otava 2015
Kirjastosta

Tajusin kasiluokan viimeisen päivän viimeisillä minuuteilla syyn siihen, miksi koulussa niin hartaasti piirrettiin ja askarreltiin.

Kukapa ei olisi jo kuullut Rambosta? Mutta jos joku ei sittenkään ole kuullut niin kyseessähän on kirja, joka voitti viime vuoden Finlandia Junior-palkinnon. Totesin luettuani, että voitti ihan syystäkin! Suhtaudun lähtökohtaisesti epäluuloisesti kirjallisuuspalkintojen voittajiin, tai nyt kun asiaa ajattelen niin kaikenlaisten elokuva/TV/kirjapalkintojen voittajiin. Jonkinlainen luonnevika, luulisin. Rambon kuitenkin halusin lukea itseni ylittääkseni, mutta niinpä halusivat monet muutkin ja sen saaminen kesti. Eipä se haittaa, tämä oli erinomainen alku lukuvuodelle 2016.

Rambohan on siis kirjan päähenkilön, juuri kasilta päässyt poika. Hänellä on ongelmia vaikka muille jakaa. Kirjainyhdistelmistä löytyy ainakin ADHD ja lievä OCD, ja kotona on masennusta sairastava äiti ja tämän epämääräinen miesystävä Risto. Rambo ei ole tutustunut Ristoon vaikka tämä onkin pyörinyt nurkissa jo vuoden verran, ja siksi kesäloma miehen vanhempien mökillä on todellinen yllätys. Tietenkään asiat eivät mene niin kuin Strömsössä. Lyhyestä vierailusta tulee pitkä kesäloma, jonka aikana Rambo löytää ihania ihmisiä.

Kirja herätti monenlaisia ajatuksia, koska siinä oli paljon asiaa noinkin pienelle sivumäärälle. Se ei kuitenkaan missään vaiheessa tuntunut liian täyteen tungetulta tai infopiikitykseltä. Tapahtumat seurasivat luonnollisesti toisiaan ja olivat hyvin leppoisia ja kesäisiä. Tässähän käsitellään erittäin vakavia asioita, mutta ne tehdään tavalla, joka jos ei nyt suorastaan vetoa nuoriin niin ainakin saa heidät lukemaan kirjaa eteenpäin. Niillä ei mässäillä, vaan ne ovat osa Rambon arkea. Kotona on masentunut äiti, joka on haiseva ja veltto ja jota Rambo rakastaa niin että pakahtuu. Koulussa kaikki hänen saavutuksensa unohtuvat ongelmanuorileiman alle, eikä Rambo aina jaksa taistella ennakkoluuloja vastaan. On helpompaa tehdä niin kuin hänen oletetaan tekevän.

Rambo onkin oikea Selviytyjä isolla ässällä. Hän tietää oman tilanteensa liiankin hyvin ja sen vakavuus välittyy myös lukijalle. Ihan sydäntä särki kohta, jossa Risto lähtee viemään Rambon äitiä sairaalaan:

Juuri kun Opel lähti liikkeelle, muistin. Juoksin auton vierelle ja hakkasin nyrkillä ikkunaan. Risto vingutti lasin alas kypsyneen oloisena.

- Ne kysyy siellä musta ja tekee lastensuojeluilmoituksen. Ne tekee sen aina. Sano niille, että musta pidetään hyvää huolta. 

(s.75-76)

 

Parista lauseesta välittyy se, että näin on käynyt ennenkin, että Rambo on selvinnyt kaikesta ilman tukea. Ja silti, kaikesta huolimatta Rambo on myös ihan tavallinen nuori. Hän tykkää lukea Aku Ankan taskukirjoja, uida ja oppii perkaamaan kalaa. Kaikki nämä positiiviset asiat tulevat esiin Riston ja hänen vanhempiensa myötä. Annikki ja Erkki hyväksyvät Rambon sellaisena kuin hän on, ja ensimmäistä kertaa Rambon ei tarvitse olla vastuussa kenestäkään. Ensimmäistä kertaa äidillä on miesystävä, joka ei jätä häntä ja Ramboa pahan paikan tullen. Kaverikin löytyy Liinasta, jonka kanssa Rambo voi kerrankin olla rehellinen.

Tykkäsin Rambosta hahmona niin paljon, ja haluaisin ensin halata häntä ja sitten syöttää täytekakun tai pari. Tykkäsin oikeastaan kaikista kirjan hahmoista. Annikki ja Erkki ovat turvallisia, mutta eivät pyhimyksiä. Rambo oppii heidän tekemistään virheistä tarinan edetessä. Risto vaikuttaa ensin narkkarivarkaalta, mutta paljastuukin toisenlaiseksi. Riston suhde vanhempiinsa ja sisareensa on myös hyvin kiinnostava ja kipeä. Kirjan loppu oli kerrassaan ihana. Kaikkia ongelmia ei ole vielä selvitetty ja ilmassa on yhä epävarmuutta, mutta on myös toivoa. Viimeinkin Rambon tulevaisuudessa on valoa, joka ei ole vastaantuleva juna.

Suosittelen!

Luettu myös mm.:

Kirjakko ruispellossa, Kasoittain kauniita sanoja, Kirjat kertovat ynnä muut.

Haasteet:
*Reading Challenge 2016 - 02. a Finlandia Prize [päätän, että tähän lasketaan myös Tieto ja Finlandia Junior, tärkeitähän nekin ovat]