S. K. Rostedt: Kahden veren tytär (Moorna #01)

Romantasia, tuo hittigenre, joka on minulle melko tuntematon. Sattui siis melko sopivasti, että se kiinnosti myös paria kaveriani. Pistimme pystyyn romantasia-lukupiirin ja ensimmäiseksi kirjaksi valikoitui tämä trilogian aloittava Kahden veren tytär. Tiesimme tästä etukäteen tasan sen, että se on kotimaista romantasiaa.

Niillä eväillä hypättiin Kuninkaankaupunkiin, jossa parikymppinen Moorna toimii maksettuna seuralaisena. Moornaa halveksitaan ja himoitaan hänen perimänsä vuoksi, onhan puolihaltia harvinaista ja eksoottista herkkua. Moornan haluaa myös kaupunkiin ilmestynyt komea, lihaksikas, upea, häikäisevä, seksikäs jne. Caidas, joka ostaa Moornan ja vie hänet mukanaan kohti seikkailuja.

Tätä lukiessamme kävi ilmi, että jakauduimme lukijoina kahteen kategoriaan: niihin, jotka jäävät jumiin fantasiamaailman verotukseen ja pohtivat, mikä hiivatin puulaji on niin vankka, että kestää oksistossaan hyppelehtivän bodarihaltian, sekä niihin, joita se ei kiinnosta pätkääkään.

No okei, ei sentään verotukseen vaan etenkin seuralaisten huutokauppaan, jossa ei ollut mitään järkeä. Yhtäkkiä nämä määräaikaisen sopimuksen välittäjänsä kanssa tehneet tyypit pistetään myyntiin uuden omistajansa ikuiseen orjuuteen. Anteeksi kuinka? Juonen kannalta olisi ollut aivan yhdentekevää valita se loogisempi vaihtoehto, eli se, että sopimuksen sisältö säilyy samana vaikka toinen osapuoli vaihtuikin.

Jäin nillittimään tätä koko kirjan ajaksi, joskaan en niin paljon kuin lempinimeä torttunen, joka meni ehdottomasti kategoriaan Ei.

Tarina sinänsä alkoi hyvin hitaasti ja suurin osa tapahtumista oli jätetty viimeiselle sadalle sivulle. Sitä ennen lähinnä jaariteltiin kaupungissa ja käveltiin metsässä. Plussaa tarinalle siitä, että Moorna ei ollut ollenkaan erähenkinen eikä hänen fyysinen kuntonsa ollut heti loistava. Kuten tarinassa todetaan, sänkykamarin atleettisuus ei automaattisesti tarkoita sitä, että hän jaksaa tarpoa päiväkausia pitkin maita ja mantuja.

Caidas kääntyi ja veti kätensä puuskaan. “Miten sinä olet noin kömpelö? Eikö Satakieli opettanut teitä tanssimaan Punaisessa hovissa?”

“Vain vaakavalssia”, Moorna ärähti ja varoi astumasta oikealle jalalleen.

(s. 233)

Hahmojen ja maailman käsittely ei ollut kovin syvällistä, mutta toisaalta tämähän on sarjan ensimmäinen osa. Lopun paljastukset huomioon ottaen oletan, että kaikkeen ihmisistä haltioihin ja demoneihin syvennytään paremmin seuraavassa osassa.

…Jonka päätimme lukea, koska eihän sarjaa voi kesken jättää etenkään cliffhanger-lopun jälkeen! Ehkä seuraavassa osassa on myös niitä spicy-kohtauksia, joita tässä ei ollut. En yleensä kaipaa kirjaan seksiä, mutta tällä kertaa oikein odotin niitä ihan vain kirjan genren vuoksi.

Kirjan tiedot:

S. K. Rostedt: Kahden veren tytär. Otava 2024. 506 sivua.

Haasteet:

* Helmet 2026 : 18. Kirja, joka kuuluu useampaan eri genreen

Seanan McGuire: Ovi joka sydämessä (Harhateiden lapset #01)

Tämä Ovi joka sydämessä niitti ilmestyessään palkintoja (Hugo, Locus, Nebula jne.) ja jäi siksi mieleeni kirjana, jonka voisi joskus ehkä lukeakin. Se suomennettiin sopivasti tämän vuoden Helmet-lukuhaastetta ajatellen, siinä kun etsitään yhteen kohtaan kirjaa, jonka nimessä on talon osa.

Joten, tämä sai nyt olla täsmäkirja siihen kohtaan. Muuten olisin ehkä jättänyt tämän kesken, koska olen harvoin törmännyt niin kertakaikkisen ärsyttävään hahmoon kuin Sumi tässä oli. Onneksi hän ei ollut päähenkilö ja hänestä päästiin eroon melko pian. Loppukirja olikin sitten ihan kiva lukea.

Kirjan loistava idea on siis se, että erääseen kouluun kerätään lapsia, jotka ovat joskus menneet jonkinlaisen portin läpi toiseen maailmaan. Kun heidät on syystä tai toisesta palautettu omaan maailmaansa, sopeutuminen on ollut lievästi sanoen hankalaa. Useimmat ovat olleet poissa vuosia ja monet palautuvat silti sen ikäiseen kehoon, joka heillä lähtiessään oli.

Varsinainen päähenkilö on Nancy, joka on ollut Manalassa ja tottunut olemaan siellä itseään tarkasti kontrolloiva, liikkumaton patsas. Vaikka kirja kuinka paljon väittää, että Nancylla ei ole syömishäiriötä, niin kyllä hänellä sellainen kuitenkin selvästi oli.

Kulttuurishokin lisäksi varsinainen juoni oli yksinkertainen murhamysteeri, joka ei kovin kummoinen mysteeri ollut.

Kokonaisuutena tässä oli minusta hyvä idea, mutta en oikein lämmennyt toteutukselle. En saanut otetta McGuiren kirjoitustyylistä, jonka olisi periaatteessa pitänyt olla kaunista, mutta joka silti tuntui minusta usein teennäiseltä ja tekemällä tehdyltä. Hahmot samoin, vaikka olikin kiva, että kirja oli niin sateenkaareva.

“Sydämeni valittu on poika, joka viljelee karkkimaissia Kuningaskunnan kaukaisilla laitamilla, ja hän on tosirakkauteni ja me aiomme mennä vielä joskus naimisiin. Tai aioimme, mutta sitten otin ja jouduin karkotetuksi. Nyt hän hoitaa peltojaan yksin, ja minä kasvan aikuiseksi ja päätän, että hän oli vain unta, ja kenties eräänä päivänä tyttärentyttäreni kantaa hänen haudalleen lakritsankukkia ja vie huulillaan rukouksen edesmenneille.”

(s. 41, puhujana uuvuttava Sumi)

Tämä oli lyhyt ja nopealukuinen, joten luultavasti luen seuraavan osan nähdäkseni, miten sarja etenee. Ehkäpä seuraavissa osissa päästään tutustumaan näihin muihin fantasiamaailmoihin?

Kirjan tiedot:

Seanan McGuire: Ovi joka sydämessä. Hertta 2025. 188 sivua.

Englanninkielinen alkuteos: Every Heart a Doorway (2016). Suomennos Kaisa Ranta.

Haasteet:

* Helmet 2026 : 19. Kirjan nimessä on jokin talon osa

Alix E. Harrow: The Everlasting

The begins where it ends; beneath the yew tree.

Hoksasin tämän kirjan muistaakseni Goodreadsista, jossa tämä oli ehdokkaana lukijoiden viime vuoden suosikiksi. Kuvaus jäi mieleeni kiinnostavana (ritarinainen! aikamatkustus!) ja kun kirja kerran löytyi kirjastosta, halusin lukea sen.

Minusta tämän suurin ongelma oli ehdottomasti se, että päähenkilön, historioitsija Owenin, olisi pitänyt olla nainen. Mies tuntui aivan turhalta tässä nimenomaisessa tarinassa ja suorastaan ärsyttävältä aina, kun hän oli sopivasti nokkelampi kuin naiset ja ritari Una antoi elämänsä hänen käsiinsä.

Tarinan idea on siis se, että tässä fantasiamaailmassa Owen asuu maassa, jolla on pitkä historia vaikuttavista naishallitsijoista. Owen on erityisen kiinnostunut ensimmäisen kuningattaren ritarista, Sir Una Everlastingistä. Ja kun sanon kiinnostunut, niin tarkoitan, että hänellä on pakkomielle tuhat vuotta sitten kuolleeseen naiseen.

Owen pakotetaan matkustamaan menneisyyteen, jossa hänen tehtävänsä on kirjoittaa Unan legenda. Owen kohtaa Unan jonkin aikaa ennen legendan veristä loppua ja ehtii tutustua naiseen sen takana. Ja sitten tarina alkaa kirjaimellisesti uudestaan, koska tapahtumien on juostava tarinan pahiksen tarvitsemalla tavalla eikä sooloilua sallita.

Kirja on kauniisti kirjoitettu ja sopii kyllä aikamatkustelujutuista tykkäävälle, mutta se on myös hyvin hidas. Vauhti kiihtyy vasta sivun 200 paikkeilla ja se on aika myöhään, kun kirjassa on 311 sivua.

Tässä on myös otettu yksi romanssin parityypeistä ja käännetty sukupuoliroolit päälaelleen. Una on se pitkä, karski ja rosoinen lihaskimppu, Owen hennompi tutkijatyyppi. Hyvä ja raikas ajastus, mutta sukupuoliroolien kääntäminen ei harmillisesti mene tämän pitemmälle. Missään tämän maailman versiossa ei käy niin, että päädyttäisiin sukupuolten väliseen tasa-arvoon tai siihen, että Una ja Owen eivät ole kummajaisia omassa maassaan.

En myöskään pitänyt Owenista kovin paljoa. Unasta kyllä ja se, että hän sai sen romanssin ja romantasian karaistuneen soturin roolin, tuntui kivalta. Hänen elämänsä on kerta toisensa jälkeen tragedia, jolle hän ei voi itse mitään.

Was that not how you loved someone? By hammering your body into whatever shape they liked best, and handing yourself to them like a hilt?

(s. 150-151)

Lopputulema totesin itselleni, että pidin kyllä kirjan ideasta, mutta en oikeastaan toteutuksesta.

Kirjan tiedot:

Alix E. Harrow: The Everlasting. Tor 2025. 311 sivua.

Haasteet:

* Helmet 2026 : 41. Kirjan kansi tai nimi on mielestäsi kaunis

Kamome Shirahama: Witch Hat Atelier #01 & Ichika Yuno: Lullaby of the Dawn #01

Lukaisin vielä kesäkuun lopuksi kahden mangasarjan ensimmäiset osat. Molemmat ovat fantasiaa, mutta hyvin erilaisia.

Kamome Shirahama: Witch Hat Atelier 01. Käännös Stephen Kohler. Kodansha 2019.

Tästä sarjasta tiesin etukäteen vain sen, että tästä on tehty vastikään ilmeisesti hyvinkin suosittu anime. Eipäs ihme, että tästä tykätään, koska tämä oli kiva ja todella kaunis katsella.

Nuori Coco on aina haaveillut olevansa noita, mutta kyky ei olekaan ihan jokaisen taviksen käsissä. Vai onko sittenkin? Traagisen onnettomuuden seurauksena Coco päätyy hottisvelho Qifreyn oppilaaksi, ja siitä se seikkailu sitten alkaa.

Tämä oli juonellisesti aika tyypillinen sarjan avausosa. Tavataan päähenkilöt, tutustutaan maailmaan ja sen taikuuteen, asetetaan pelilauta ja vihjataan taustalla olevista salaisuuksista. Toimi hyvin ja tästä nyt vain jäi kokonaisuutena hyvä mieli. Hahmot ovat söpöjä ja kauniita, Coco ihanan innokas ja kekseliäs, ja kirja jää tietenkin jännään paikkaan.

Jatko-osa varaukseen!

* Sarjakuvabingo: Kannessa turkoosia

Qifrey ja Coco.

Ichika Yuno: Lullaby of the Dawn 01. Käännös Riley Keenan. Tokyopop 2023.

Sateenkaarisarjikset ovat jo lähtökohtaisesti vilkaisun arvoisia ja kun työkaverini vielä erikseen kehui tätä ("siinä oli oikea juonikin poikarakkauden lisäksi"), lainasin tämän luettavakseni.

Elva on kannagi, jumaluuksien valitsema suojelija, joka taistelee öisin merestä nousevia hirviöitä vastaan ja jonka keho mustuu ajan kuluessa. Kyläläiset pelkäävät häntä kunnes nuori Alto päättää ystävystyä hänen kanssaan. Vuosien vieriessä Elvan kirous näyttää hälvenevän ja Alto haluaa selvittää, miten hänet voisi pelastaa kokonaan.

Tässäkin oli samoja ensimmäisten osien teemoja kuin Witch Hat Atelierissa. Hahmot, tapahtumapaikka, synkät menneisyydet ja niin edespäin. Tunnelmaltaan tämä on kuitenkin synkempi ja aivan, tästä löytyi jännältä vaikuttavaa juontakin. Rakastumisen lisäksi Alto alkaa kaivella esiin salaisuuksia, jotka koko joukko epäilyttäviä hahmoja pitäisi mieluummin piilossa.

Sarjana jatkoon myös, kiinnostaa tietää, mitä tapahtuu!

* Sarjakuvabingo: Fantasia, scifi tai kauhu

Elva ja Alto.

George R. R. Martin: Jäälohikäärme

Adara piti kaikkein eniten talvesta, sillä jäälohikäärme saapui maailman kylmetessä.

Se olen minä, joku joka ei ole koskaan lukenut yhtään George R. R. Martinin fantasiakirjaa vaikka genreä muuten välillä luenkin! Game of Thronesini olen katsonut, mutta Martinin tiiliskivet eivät ole ainakaan toistaiseksi houkuttaneet lukemaan.

Mutta kun mietin tuossa mitä lukisin Kolme kummaa kirjaa -haasteen talvi/kylmä paikka -kohtaan, mieleeni muistui tämä Martinin ohut nuortenkirja. Jostain syystä tämä tuli tuossa taannoin puheeksi erään työkaverini kanssa. Hän oli pitänyt tästä ja laitoin kirjan lukulistalle.

Jäälohikäärme löytyy siis kirjastosta nuorten osastolta, minne se varmasti kuuluukin joidenkin väkivaltaa ja sen seurauksia kuvaavien kohtausten vuoksi. Tunnelmaltaan se on kuitenkin niin sadunomainen, että mieli tekisi silti laittaa se satukirjoihin.

Asiaa auttaa se, että päähenkilö Adara on vasta lapsi. Hän on syntynyt talvisaikaan, kylmä ja kalpea lapsi, joka on muiden mielestä merkillinen tapaus.

Adara muisti, miten isä oli silloin naurahtanut.

“Jaa, ettenkö rakasta? Voi, Hal. Rakastan häntä, omaa pikku talvilastani, kaikkein eniten. Mutta häneltä en ole koskaan saanut vastarakkautta. Hänellä ei ole mitään annettavaa minulle tai sinulle tai kenellekään meistä. Hän on niin kylmä pikku tyttö.”

Ja sitten isä oli alkanut itkeä, vaikka oli kesä–

(s. 21)

Adaran suurin salaisuus on yhteys toiseen talven olentoon, pelottavaan jäälohikäärmeeseen. Hauras ystävyys saa katkeransuloisen lopun kun sota saavuttaa Adaran kotiseudun.

Tämä oli lyhyt ja ytimekäs kirja, jossa keskityttiin yhteen pieneen näkökulmaan. Adaran kotimaa on sodassa, mutta sota on kaukana kylästä ja lapsen mielestä. Kunnes sitten ei enää olekaan, ja siitä päästään niihin rujompiin kuvauksiin. Tappeluksia näytetään vähän, mutta niiden temmellyksessä ruhjoutuneita sotilaita paljon enemmän.

Tykkäsin tarinasta ja sen tunnelmasta. Adaran, talven ja jäälohikäärmeen kylmyys tuntui taianomaiselta eikä kaikelle annettu selitystä. Lius Royon kaunis mustavalkoinen kuvitus tukee tunnelmaa.

Tämä voisi hyvinkin olla hyvä aloituskirja nuorelle, joka haluaa tutustua fantasiakirjallisuuteen, mutta ei kuitenkaan halua tarttua ensimmäisenä pitempään kirjaan.

Kirjan tiedot:

George R. R. Martin: Jäälohikäärme. Kirjava 2016. 119 sivua.

Englanninkielinen alkuteos: The Ice Dragon (1980). Suomennos Satu Hlinovsky.

Haasteet:

* Kolme kummaa kirjaa : Kirjassa ollaan talvisessa tai kylmässä paikassa

Robin Hobb & muut: Assassin’s Apprentice vol. 1-3

Olen lukenut aikoja sitten Robin Hobbin Näkijän taru- ja Lordi Kultainen -trilogiat. Uudempaa Narri ja näkijä -trilogiaa olen vältellyt, koska tiedän miten se päättyy ja ainakaan toistaiseksi en ole halunnut lukea sitä. Vastikään suomennetut Elolaivat eivät myöskään ole vielä herättäneet sen suurempia lukuhaluja, mutta nyt pääsin palaamaan samaan maailmaan sarjakuvien myötä.

Koko saagan aloittavasta Salamurhaajan oppipojasta on nimittäin tehty sarjakuvat, jotka on kerätty kolmeen kovakantiseen albumiin. Vaikka varasinkin nämä heti, myönnän tehneeni sen vain uteliaisuudesta. Nämä kansikuvat kun ovat niin mitäänsanomattomia ja ankean näköisiä, että ne eivät itsessään herättäneet kiinnostusta.

En oikein ymmärrä, miksi ne on näille edes valittu. Kansikuvien tekijä on nimittäin eri henkilö kuin varsinaisen tarinan kuvittaja (Ryan Kelly), ja kuvituksesta tykkäsin kyllä. Otapa näistäkin kustantajan aivoituksista selvää.

Mutta, itse tarina on taivutettu mielestäni hyvin ja toimivasti sarjakuvaksi. Kruununperijän äpäräpojan pelkkä olemassaolo pyöräyttää Kuuden Herttuakunnan perimysjärjestyksen ja sisäpolitiikan uusiksi. Fitz kasvaa ensin tallissa ja sitten linnassa kuninkaallisen salamurhaajan opissa. Häneen iskostetaan ehdoton uskollisuus sukulinjaansa kohtaan ja välillä se on kovalla koetuksella.

Burrich ja Fitz.

Tarina oli tuttu, mutta en sentään muistanut siitä aivan kaikkea. Sen muistin kyllä, että koko saagaa värittävät ja oikeastaan kantavat Fitz-paran loputtomat kärsimykset. Tunnelin päässä oleva valo on aina vastaantuleva juna ja jokainen pieni onnen murunen on ripoteltu kurjuuskakun päälle.

Niin on heti sarjan alussakin. Yksin tässä osassa on esimerkiksi raakaa fyysistä väkivaltaa, koska taikuuden opettaja on armoton sadisti. Eikä Fitz suinkaan ole ainoa kärsijä, vaan tuskaa on jaettu esimerkiksi hänen isähahmolleen tallimestari Burrichille ja kuninkaan Narrille, jos kohta hän säästyy nimenomaan tässä tarinan osassa suurimmilta ongelmilta. Jatko-osissa niitä sitten riittääkin.

Kokonaisuutena Fitzin elämä on siis varsinainen synkistelyn kulkue, mutta tarinana se kuitenkin toimii oikein hyvin. Samoin tämä sarjakuvaversio on mielestäni hyvin tehty ja tiivistetty alkuperäisestä romaanista. Lukiessa ei tuntunut ollenkaan siltä, että jotain puuttuisi, vaikka aivan kaikkea ei varmasti ole saatu mahdutettua mukaan.

Eli näiden tapauksessa kannattaa tosiaan katsoa kirjan sisään eikä tehdä päätelmiä kuvituksesta kansien perusteella. Ehkäpä ne kertovat tunnelmaltaan vähän Fitzin elämän ankeudesta, mutta eivät näytä ollenkaan siltä, miltä itse sarjakuva näyttää.

Kirjan tiedot:

Robin Hobb & muut: Assassin’s Apprentice vol. 1-3. HarperVoyager 2024 & Dark Horse Books 2025. 144 sivua.

Haasteet:

* Helmet 2026 : 30. Kirjan päähenkilön vanhemmat ovat kadonneet tai muuten poissa

Heather Fawcett: Agnes Aubert’s Mystical Cat Shelter

I paused on the threshold of the shop to stamp the frost from my boots.

Tykkäsin paljon Emily Wilde -sarjasta ja jäin odottamaan Fawcettin seuraavaa kirja toiveikkaana. Bonuksena tässä Agnes Aubert’s Mystical Cat Shelterissä on, aivan oikein, kissoja.

Tämä on yksittäinen kirja, ei sarjan osa, ja en nyt oikein osaa päättää oliko se loppujen lopuksi hyvä asia vai ei. On kiva, että julkaistaan myös itsenäisiä fantasiakirjoja eikä aina vain trilogioita tai todella pitkiksi venytettyjä sarjoja. Kirjan juoni sinänsä on pieni ja tarinan jakaminen kahteen kirjaan olisi hyvinkin voinut venyttää sitä aivan turhaan.

Toisaalta tämä tuntui vain pintaraapaisulta kiinnostavaan maailmaan eikä oikein mihinkään ehditty keskittyä kovin syvällisesti, ei edes päähenkilöihin.

Agnes on päälle kolmekymppinen (iso plussa taas Fawcettille vähän vanhemmasta päähenkilöstä!) ja jäänyt leskeksi pari vuotta sitten. Hänellä on rakas sisko ja järjestelmällinen luonne, ja hänen suuri intohimonsa ovat kissat ja niiden pelastaminen Montrealin kaduilta. Suojakoti ottaa hoiviinsa katukissoja ja etsii niille uudet kodit. Velhojen katutappelusta johtuen suojakoti tarvitsee uudet tilat ja niinpä Agnes päätyy vahingossa vuokralle pahamaisen velhon Havelock Renardin omistamaan liiketilaan.

Siitä ei pääse yli eikä ympäri, että Havelock muistuttaa kovasti Diana Wynne Jonesin Liikkuvan linnan Howlia ja kirjan juonikin muistuttaa jossain määrin Liikkuvaa linnaa. Eipä tarvitse miettiä, mistä Fawcett on tähän inspiraation saanut!

Kokonaisuutena pidin kyllä kirjasta, mutta jostain syystä siihen oli hankala keskittyä. Se oli melko ennalta-arvattava ja samat asiat toistuivat monta kertaa. Ei sillä, kissalan arjen pyörittämisessä on varmasti rutiininsa, mutta ehkä siitä olisi saanut irti vähän enemmän tällaisessa maagisessa maailmassa?

“Magicians like cats. The stories say Havelock Renard can turn himself into a black one.”

“The stories also say he collects the screams of his victims in jars,” I pointed out. “And takes his enemies apart just so he can sew them together to make new enemies. When it comes to magicians, I prefer to trust in what they do with their power, not the stories people tell about it. - - “

(s. 59)

Mutta ihan mukava kotoinen fantasiakirja kuitenkin ja pidin myös Agnesista. Seuraavaa Fawcettia odotellessa!

Kirjan tiedot:

Heather Fawcett: Agnes Aubert’s Mystical Cat Shelter. Orbit 2026. 351 sivua.

Haasteet:

* Helmet 2026 : 43. Uusin kirja lempikirjailijaltasi

* Kolme kummaa kirjaa : Kirja on itsenäinen teos (ei osa sarjaa)

Marie Brennan: Within the Sanctuary of Wings (The Memoirs of Lady Trent #05)

Writing the final volume of one’s memoirs is a very peculiar experience.

Voihan nyyhky, tämä on tosiaan ihanan Lady Trent -sarjan viimeinen osa. On olemassa yksittäinen jatko-osa, jossa käsittääkseni kertoja on Isabellan pojantytär. En nyt oikein tiedä haluanko lukea sen vai en. Tähän maailmaan olisi kiva palata, mutta toisaalta entä jos se kirja pilaakin tämän hienon lopun?

Vaikea päätös, jota en ole vielä tehnyt!

Tässä osassa Isabella jäljittää merkillistä lohikäärmettä, tai oikeastaan sen ruumista, jyrkässä vuoristossa. Jokaisessa osassa ollaan liikuttu eri ympäristössä ja nyt ollaan selkeästi Isabellan maailman Himalajan vastineella. Sarjan ensimmäisessä osassakin oltiin vuorilla, mutta ei näin vaarallisilla.

Mutta se vaarallisuus ei ole tarinan pointti. Isabella on tässä kohta nelikymppinen ja tämä on hänen tutkijan uransa huipennus, se syy, miksi näitä muistelmia kirjoittava vanhempi Isabella on niin legendaarinen nainen. Koko sarjan ajan Isabella kumppaneineen on löytänyt uutta tietoa tuhansia vuosia sitten kadonneesta draconean kansasta, ja se juonenlanka huipentuu tässä.

Ihan totta puhuen olin sentään sen verran osannut laskea yhteen yksi plus yksi, että sain tulokseksi kaksi ennen Isabellaa. Mutta ei se haitannut ollenkaan! Isabellan tiedonjano on koko ajan ollut hänen määrittelevä piirteensä ja hänen kasvuaan tutkijana on ollut mukava seurata.

Tässä osassa pidin taas paljon myös Isabellan ja hänen toisen aviomiehensä suhteesta. Suhailkin on tutkija, arkeologi ja kielitieteilijä, joten kaksikko ymmärtää ja arvostaa toisiaan myös ammatillisesti. Kiva, että on mieshahmo, joka tukee kumppaniaan tuulessa ja tuiskussa eikä yritä tehdä hänestä pienempää oman menestyksensä korostamiseksi.

Another man might have failed to understand the magnitude of my obsession with dragons, but not Suhail. He had come with me into the depths of the Jefi in summer; he knew that risking life and limb for knowledge was nothing new to me.

(s. 63)

Kokonaisuutena sarja on ehdottomasti yksi suosikeistani! Toivottavasti muutkin löytävät tämän. Jos olet pitänyt Heather Fawcettin Emily Wilde -sarjasta, luultavasti pidät tästäkin.

Kirjan tiedot:

Marie Brennan: Within the Sanctuary of Wings. Titan Books 2017. 365 sivua.

Haasteet:

* Helmet 2026 : 8. Kirjassa ei rakastuta

* Kolme kummaa kirjaa : Kirjassa ollaan vuorilla tai luolassa

* Luonto sivuilla : Luontosuhde

Marie Brennan: In the Labyrinth of Drakes (The Memoirs of Lady Trent #04)

I suspect a percentage of my readership will see the title of this volume and expect the entirety of what is contained herein to be devoted to a certain discovery that took place in the Labyrinth of Drakes.

Lady Trent on palannut! No itse asiassa kirjahan on ilmestynyt vuonna 2016, mutta luen tätä sarjaa hyvin hitaasti omasta hyllystäni. Pääasiassa siksi, että jokainen osa on ollut mielestäni aivan ihana, enkä millään haluaisi sarjan loppuvan.

Jokainen sarjan osa on sijoittunut erilaiseen ympäristöön ja tässä ollaan aavikolla. Armeija on värvännyt Isabellan ja hänen tutkijaystävänsä Tomin valvomaan lohikäärmeiden jalostusta Akhiassa. 

Oikeastaan Isabellan ja Tomin tarkoitus on saada vangitut lohikäärmeet ylipäätään lisääntymään, koska niiden kevyillä luilla olisi käyttöä upouusissa ilmavoimissa. Taustalla on siis myös tämän maailman teknologista kehitystä, joka onkin ollut mukana koko sarjassa.

Isabellan näkökulma ja kiinnostus on kuitenkin puhtaasti luonnontieteellistä, ja hän riemuitsee jokaisesta lohikäärmeisiin liittyvästä uudesta havainnosta. Hän on hieno ja moniulotteinen päähenkilö, josta pidän todella paljon. Isabellan itsevarmuus, nokkeluus ja kylmäpäisyys ovat koetuksella tässäkin kirjassa, jossa seikkailut ja toiset ihmiset tuppaavat häiritsemään hänen työtään.

Tarinassa ei kuvata Akhian selvästi arabivaikutteista kulttuuria mitenkään naisvihamielisenä, vaikka sukupuoliroolit ja pukeutumissäännöt ovatkin erit. Sama kun koskee Isabellan omaa brittivaikutteista, 1800-lukua muistuttavaa kulttuuria, jossa hän raahaa jatkuvasti kivirekeä ylämäkeen sukupuolensa vuoksi. Hän rikkoo tutkijan työllään lasikattoja, mutta etenkin miesten vastustus on kova.

“Ah, yes,” I said ironically. “I have made myself exceptional. It is a wonderful game, is it not? Because I am exceptional, anything I achieve does not reflect on my sex, for of course I am not like them. Strange, though, how that division seems to vanish when we’re speaking instead of my shortcomings. Then I am a woman, like any other.”

(s. 168)

Samantapaisia vastoinkäymisiä on myös vaatimattomasta taustasta tulevalla Tomilla, jolle aatelisten ja varakkaiden tutkijapiirit eivät niin vain aukeakaan.

Uutena asiana tässä tuotiin mukaan jonkin verran romantiikkaan, hyvin Isabellalle sopivalla tavalla. Hän jäi leskeksi jo sarjan ensimmäisessä osassa, mutta tutustui edellisessä kirjassa Voyage of the Basilisk arkeologi-kielitieteilijä Suhailiin, joka tekee paluun tässä osassa. Tykkäsin romanssista, joka todella tuntui kahden tasavertaisen, toisiaan ymmärtävän ihmisen kohtaamiselta.

Kirjan tiedot:

Marie Brennan: In the Labyrinth of Drakes. Tor 2016. 368 sivua.

Haasteet:

* Helmet 2026 : 20. Haluaisit olla joku kirjan hahmoista

* Kolme kummaa kirjaa : Kirjassa ollaan aavikolla tai todella kuumassa paikassa

* Luonto sivuilla : Horoskooppisi elementti (maa)

Tricia Levenseller: What Fury Brings

Given the extreme size of the king’s sword, Olerra felt certain the man was compensating for something.

Tämä oli niitä kirjoja, jotka eivät ole maailman taidokkaimmin tehtyjä, mutta joista tykkäsin siitä huolimatta tosi paljon. Sattui sopivasti sellaiseen kohtaan, jossa haaremihepeneisiin puetut miehet viihdyttivät minua ajatuksena kovastikin.

Fantasiamaailma on siis ottanut mallia Fumi Yoshinagan Ōoku: The Inner Chambers -mangasta, Natalia Batistan Sword Princess Amalteasta, Naomi Aldermanin Voimasta ja mitä muita vastaavia nyt onkaan. Lopputulos on hatara tilkkutäkki, jota ei kannata tutkailla yhtään tarkemmin tai huomaa kaikki maailmanrakennuksessa ammottavat reiät.

Amarran valtiossa valta on fyysisesti ylivoimaisilla naisilla, ei miehillä. Sotajoukkojen parikymppinen komentaja Olerra havittelee itselleen kruununprinsessan titteliä. Hyvää peeärrää saadakseen hän päättää käväistä naapurissa ryöstämässä itselleen prinssin. Muuten kaikki menee niin kuin pitikin, mutta Olerra nappaakin vahingossa kruununprinssi Sandoksen, ei yhtä hänen nuoremmista veljistään.

Miten tästä ei välittömästi seuraa poliittista selkkausta selitetään kyllä. Ei kovin uskottavasti, mutta silti.

Joka tapauksessa juoni pyörii prinssin kesyttämisen ja hänen kokemansa kulttuurishokin ympärillä. Sandoksen kotimaassa Brutuksessa ollaan nimen mukaisesti varsin brutaaleja naisia kohtaan. Hänelle on siis melkoinen järkytys tutustua oikeasti kulttuuriin, jossa sukupuoliroolit ovat päinvastoin ja miehet ovat se heikompi astia.

Minusta tätä oli kiva lukea ajatusleikkinä, jossa Amarra ei kuitenkaan ole täydellinen utopia. Olerra ei suinkaan halua miehille tasa-arvoista asemaa yhteiskunnassa, mutta eivät hekään sentään ansaitsi suoranaista julmuutta, jota hänen vallantavoittelija serkkunsa harrastaa.

Pidin sekä Olerrasta että Sandoksesta. He olivat varsin hauskoja eivätkä rakastuneet ensisilmäyksellä. Kupeita poltteli, mutta he tekivät kyllä eron himon ja rakkauden välille.

“These clothes are ridiculous,” he said from behind her.

“They match your protests, don’t you think?”

(s. 89)

Oikeastaan minua ärsytti se, että tarinan lähtökohdista huolimatta tähänkin on onnistuttu kirjoittamaan kokematon sankaritar ja ilotaloja kolunnut sankari. Vähän väsynyttä.

Toisaalta se neitseellisyys oli kuitenkin oikeastaan vain tekosyy monipuolistaa seksikohtausten sisältöä. Kun pääpaino ei ollutkaan penis-vaginaan-penetraatiolla, kokeiltiin muita juttuja. Pidin siitä, miten ne oli kirjoitettu, ja että Olerran teoreettinen tietämys osoittautui huomattavasti paremmaksi lähtökohdaksi molempia tyydyttävälle seksille kuin Sandoksen bordellikokemuksista kerätty karkea käytännön kokemus.

Tykkäsin siis, ja jos kirjailijan feministisestä raivosta noussut naisten maailma yhtään kiinnostaa niin kannattaa tutustua!

Kirjan tiedot:

Tricia Levenseller: What Fury Brings | One 2025 | 351 sivua

Haasteet:

* Helmet 2026 : 28. Kirjassa tanssitaan

* Paha mieli, paras mieli : Diktaattori

Heather Fawcett: Emily Wilde’s Compendium of Lost Tales (Emily Wilde #03)

If there is one subject upon which Wendell and I will never agree, it is the wisdom of attempting to drag a cat into Faerie.

Olen lykännyt Emily Wilde and the Compendium of Lost Talesin lukemista kuukausitolkulla, koska olen välillä päätösosapelkuri. Entä jos kirja olisikin huono ja pilaisi takautuvasti koko sarjan?

No ei pilannut, tämä oli oikein hyvä viimeinen osa. Tässä vietettiin hyvin vähän aikaan ihmisten maailmassa ja suurin osa ajasta seikkailtiin Wendellin haltiavaltakunnassa. Fawcett on kuvannut sen hyvin kiehtovaksi ja karmeaksi joka kantilta.

Todennäköisesti en missään toisessa kirjassa tule törmäämään pahaenteisiin ja uhkaaviin etanoihin, tai pikkuiseen voikeijuun. Kasvillisuuskin oli pelottavaa (tuijottavat puut!), haltia-asukkaista nyt puhumattakaan.

Juoni oli aluksi varsin suoraviivainen, mutta lopussa tuli vastaan yllättäviä kiemuroita, jotka sopivat sarjan maailmaan hienosti. Emily ja Wendell valloittavat takaisin Wendellin valtakunnan, mutta äitipuoli jättää jälkeensä mukavan pikku kirouksen. Sekään ei loppujen lopuksi ole suurin ongelma, joka Emilyn täytyy tarinassa ratkaista. Kansanperinteen tarinat kun pakottavat haltiamaan tapahtumille tietynlaisia loppuja, ja tätä loppua Emily ei halua.

Emily on ollut kerrassaan mahtava päähenkilö! Hän on aina ensisijaisesti tutkija eikä piilottele omaa osaamistaan. Miksi tehdä itsestään pienempää kuin on?

He rose, shaking the dew from his cloak. “You have that look.”

He had mirrored my own train of thought, which made me scowl at him irrationally. “Which?”

“The one you wear whenever you outsmart me in some area,” he said.

“Well,” I began with a shrug, then stopped. My magnanimity was wearing thin, I’m afraid. “Haven’t I?”

(s. 7)

Jäin miettimään kirjan lopussa, että mitähän Emily tekisi, jos Wendellin julmat haltiapiirteet alkaisivat ajan myötä ottamaan enemmän tilaa.

Yksi kirjan teemoista on ihmisten inhimillisyys vs. haltioiden epäinhimillisyys, ja sitä olisi voinut käsitellä vähän enemmän. Asia on kuitenkin aika relevantti Emilyn elämässä ja hän sitä pari kertaa kevyesti pohtiikin.

Kokonaisuutena sarja on ollut kivaa luettavaa! Vaihtoehtoinen maailma oli kiinnostava, tykkäsin tarinan hahmoista ja Emily tosiaan oli ihana.

Fawcettilta ilmestyy nyt keväällä uusi kirja, Agnes Aubert’s Mystical Cat Shelter, jonka aion ehdottomasti lukea.

Kirjan tiedot:

Heather Fawcett: Emily Wilde’s Compendium of Lost Tales | Orbit 2025 | 354 sivua

Haasteet:

* Helmet 2026 : 48. Trilogian kolmas osa

* Paha mieli, paras mieli : Yliluonnollinen paha

* Älä aloita uutta sarjaa : Sarjan viimeinen kirja

Ali Hazelwood: Mate

The child had been trained well - not by her family, but by life.

Luin tuossa taannoin ensimmäisen Ali Hazelwoodini, romantasia Briden. Ihmissusien testosteronia pursuava alfaurospörhistely ei oikein vakuuttanut, mutta tykkäsin päähenkilö Miserysta.

Tässä vasta ilmestyneessä jatko-osassa Mate on eri päähenkilö, vampyyri Miseryn bestis Serena. Serenalle on valjennut hiljattain, että hän on biologinen epätodennäköisyys, ihmisen ja ihmissuden lapsi. Vampyyrit haluavat hänet hengiltä, kirjassa on outo ihmissusikultti ja muutakin potentiaalia kiinnostavuuteen.

Mutta mihin kirja käyttääkään sivunsa? Siihen, että nämä pölvästit eivät ymmärrä Serenan outojen oireiden johtuvan vanhasta kunnon kiimasta. Kuvailun perusteella noin kolmimetrinen alfakönsikäs Koen sytyttää tulen pikkuisen Serenan kupeisiin, mutta ihmissusien kuuluisa hajuaistikaan ei havaitse liekkien aiheuttamaa savua.

Kirja oli suoraan sanottuna tylsä eikä siinä loppujen lopuksi tapahtunut paljon mitään. Koen on sietämätön ja töykeä, ja edustaa juuri sitä sankarityyppiä, jonka vuoksi en juuri romantasiaan koske.

(Jos kellään on suosituksia romantasiasta, jossa ah niin ihana urho ei ole misogynistinen pässi, otan niitä mielelläni vastaan!)

Jatkoin kirjan lukemista ihan vain siksi, että halusin tietää mikä hiivatti saa nämä tollot viimein tajuamaan mistä on kyse. Kun lamppu lopulta syttyy, seuraa tietenkin sivukaupalla jyystöä, jossa Serena vikisee ja Koen painaa kuin siitossonni. Tyypiksi, joka ei ole koskenut naisiin sitten teinivuosiensa, hän kykenee kerrassaan ihmeellisiin suorituksiin sängyssä.

Eniten minua ärsytti se, että Serena on niin passiivinen hahmo muuallakin kuin vällyjen välissä. Bridessa Miserylla oli omia suunnitelmia ja agendaa, Serenalla ei ole. Tylsempää tarinan sankaritarta saa hakea.

Minun ja Hazelwoodin tiet eroavat tämän kirjan myötä. Ymmärrän oikein hyvin, että hänen käyttämänsä troopit ja hahmotyypit vetoavat muihin lukijoihin, mutta minuun ne eivät vain iske.

Kirjan tiedot:

Ali Hazelwood: Mate | Sphere 2025 | 448 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Paha mieli, paras mieli : Mansplaining

* Älä aloita uutta sarjaa : Duologian toinen osa

Maggie Stiefvater, Stephanie Williams & Sas Milledge: The Raven Boys

Maggie Stiefvaterin The Raven Boys on yksi niitä YA-kirjoja, joiden olen tiennyt olevan olemassa, mutta eipä ole tullut luettua. Nyt siitä on ilmestynyt Stephanie Williamsin mukauttama ja Sas Milledgen kuvittama sarjakuva, ja siihen sain aikaiseksi tarttua.

Tätä oli kiva lukea jo ihan siksikin, että tykkäsin piirrostyylistä. Se on selkeä ja värikäs, ja hahmot ovat ilmeikkäitä. Heidät on helppo erottaa toisistaan ja heidän erilaiset taustansa näkyvät muun muassa vapaa-ajan vaatetuksessa.

Ainoa minua vähän kiusannut asia oli se, että päähenkilö Blue näyttää vuosia nuoremmalta kuin poikanelikko, johon hän tutustuu. Oletin heidän olevan jokseenkin saman ikäisiä.

Blue siis asuu äitinsä ja tämän parin ystävän kanssa, jotka kaikki ovat meediota. Bluella ei tätä kykyä ole, sen sijaan hän vahvistaa muiden kykyjä pelkällä läsnäolollaan. Lisäksi joka ainoa hänen tapaamansa meedio on sanonut, että jos Blue suutelee rakastamaansa poikaa, tämä kuolee. Että sellainen tulevaisuus.

(s. 19)

Samaan aikaan rikkaiden yksityistä poikakoulua käyvä nelikko etsii tarujen kuningas Glendoweria, joka on legendan mukaan haudattu lähistölle. Sikarikkaan Ganseyn johtama porukka ja Blue kohtaavat sattumalta, ja pian Blue liittyy etsintään.

Eli tämä on urbaani fantasiatarina etsintäretkineen, mutta samalla se myös kuvaa ystävyyttä ja luokkaeroja. Gansey on niin rikas, että hänen vitsaillaan omistavan ystävänsä. Ronan asuu hänen kanssaan, koska ei voi sietää perhettään. Adam taas asuu asuntovaunussa äitinsä ja väkivaltaisen isäpuolensa kanssa. Ja Noah on sitten aivan oma yllättävä tarinansa.

Välillä tarina tuntui eksyvän vähän sivuraitelle eikä tässä loppujen lopuksi tultu kovinkaan kummoiseen lopputulokseen. Mutta, sarjan ensimmäinen osa tämä olikin ja jätti auki monia juonenpäitä, jotka saanevat loppunsa myöhemmissä osissa.

Toivottavasti niistäkin tehdään sarjakuvat jatkoksi tälle! Jos ei, voi olla että joudun lukemaan ne kirjoina.

Kirjan tiedot:

Maggie Stiefvater, Stephanie Williams & Sas Milledge: The Raven Boys | Penguin Books 2025 | 247 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Kolme kummaa kirjaa : Nuortenkirja

* Paha mieli, paras mieli : Hautajaiset

Heather Fawcett: Emily Wilde’s Map of the Otherlands (Emily Wilde #02)

The foot would not fit in my suitcase, so I wrapped it in cloth and wrestled it into an old knapsack I sometimes carry with me on expeditions.

Ihastuin Heather Fawcettin Emily Wilde -sarjan ensimmäiseen osaan eikä toinen osa ollut ollenkaan pettymys! Emily on vain niin loistava päähenkilö, tutkija joka ei pyytele anteeksi itseään tai vähättele omia taitojaan.

Emily Wilde’s Map of the Otherlands alkaa joitain kuukausia ensimmäisen osan jälkeen. Emilyllä on työ alla kartta haltiamaista, mutta varsinainen juoni keskittyy Emilyn tavoitteeseen löytää ovi nimenomaan kollega-rakastettu Wendellin haltiakotiin. Sitä lähdetään sitten etsimään Sveitsin Alpeilta.

Emilyn lisäksi tykkäsin tosi paljon kirjan muista hahmoista. Wendellistä harmillisesti ehkä vähiten, mutta toisaalta hän oli loppujen lopuksi aika pienessä osassa tarinaa. Hän on tällä kertaa pulassa ja sopivasti tajuton osan tarinaa, ja on Emilyn vuoro pelastaa hänet.

Toiminallisempia ovat Farris Rose, osastonjohtaja yliopistosta, sekä Emilyn veljentytär Ariadne, joka vasta opiskelee haltiatietoa.

Apart from a few bruises, she [Ariadne] was largely unharmed, and now that the shock had worn off she seemed to view the attack as a thrilling tale ripe for scholarly documentation, and as already making notes on the subject. An entirely unhealthy response to attempted murder, of course; I have never been more convinced that she has the making of a dryadologist.

(s. 272)

Mainioita hahmoja ja tykkäsin siitä, että vaikka Rosen ja Emilyn välit eivät alussa parhaat olleetkaan, he pystyivät silti kohtaamaan toisensa tutkijoina ja ymmärtämään toisiaan sitä kautta.

Emilyn lisäksi minua viehättää kirjan maailma ja sen kaikenkirjava haltiakansa. Sveitsiläisen pikkukylän asukkaat suhtautuvat heitä ympäröivään luontoon ja haltioihin kovin eri tavalla kuin kaupunkilaiset, joiden elämässä haltiat eivät ole koko ajan läsnä.

Haltiat ovat kokoon ja ulkomuotoon katsomatta tavalla tai toisella pelottavia, ja monille lajeille ihmiset ovat saaliita ja maukkaita pikku välipaloja. Tarina jättikin sopivasti auki sen, miten vieras Wendell loppujen lopuksi onkaan ihmisvalepukunsa alla. Ehkäpä se selviää seuraavassa osassa? Joka tapauksessa täytyy ehdottomasti lukea sekin.

Kirjan tiedot:

Heather Fawcett: Emily Wilde’s Map of the Otherlands | Orbit 2024 | 337 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Älä aloita uutta sarjaa : Sarjan toinen osa

* Luonto sivuilla : Rinnakkaiselo

Emmi Itäranta: Lumenlaulaja

Öinen lehto lumen alla: tällaisiin paikkoihin tultiin vainajia kohtaamaan ennen kuin tämä maa rakennettiin kirkkoja täyteen, ja monesti sen jälkeenkin salaa.

Emmi Itärannan Lumenlaulaja oli minulle yksi niistä kirjoista, joita oikein odotin. Hänen aiemmat kirjansa ovat olleet hyviä ja kiinnostavia, ja todella erilaisia keskenään.

Lumenlaulaja vie Kalevalan maailmaan, tällä kertaa Louhen kertomana. Nuoren Lauhan koti Pohjolassa jää valloittajien alle ja menetysten jälkeen Lauha löytää kodin Metsänpeitosta, naisten turvapaikasta. Vuosien kuluessa Lauha kasvaa ja lopulta hän on Louhi, valmis ottamaan takaisin paikkansa Pohjolan valtaistuimella.

Onneksi olin jo lukenut tästä muutaman lukijan fiilikset, kirjan alku nimittäin tuntui hieman hitaalta. Mikä oli sinänsä ihme, koska tarinassa itse asiassa tapahtui aika paljon! Ehkä se johtui miljööstä, Tuonelan naapurusto ja Metsänpeitto kun ovat verrattain rauhallisia paikkoja.

Jossain sadannen sivun paikkeilla vauhti alkoi kiihtyä ja sitten oltiinkin täysillä mukana Kalevalan tapahtumissa.

Ne ovat minulle sen verran tuttuja, että Louhen tarinan loppu ei yllättänyt, mutta kyllähän se silti sydämeen kävi. Itäranta kirjoitti Louhen hienosti kolmiulotteiseksi hahmoksi, joka on paljon muuta kuin Kalevalan kuvaama harvahampainen, ilkeä noita. Louhi rakastaa ja haluaa ja suojelee kansaansa, ja sokeutuu lopulta sille, mikä on oikein ja kohtuullista.

Tarina asettaa vastakkain Pohjolan matriarkaatin ja Kalevanmaan patriarkaatin. Pohjolassa naista ei alisteta ja jokainen saa tehdä asioita, joissa on hyvä. Pohjola ja Metsänpeitto ovat myös suvaitsevaisia ja tarina onkin ilahduttavan sateenkaareva. Täydellinen paikka ei Pohjolakaan ole ja Louhi on uskottavan sokea sen kipupisteille kuten palkollisten kohtelulle.

Tykkäsin todella paljon Itärannan maalailevasta kielestä, joka sopi hyvin niin tunnetilojen kuin maisemienkin kuvailuun.

Halla lähestyi maan sisältä, se syöksyi rosoisen kallion ja louhikkoisen maan poikki, keräsi itseensä kivien terävää voimaa ja kasvoi, kunnes vyöryi suustani niin väkevänä, että oli kuin talvimyrsky olisi puhaltanut lävitseni ja repinyt minut kappaleiksi. Sade luisui lumeksi, jähmettyi jääksi, putosi kirkkaina terävinä sirpaleina, hyytyi puikoiksi puiden oksiin ja kivien reunoihin. Kuura peitti kuuset ja männyt, taukosi valkoisena aaveena koivujen ja pihlajien vihreisiin, suonikkaisiin lehtiin.

(s. 146)

Kirjan tiedot:

Emmi Itäranta: Lumenlaulaja | Teos 2025 | 409 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Kirjasähkökäyrä, Kulttuuri kukoistaa, Jorman lukunurkka ynnä muut

Haasteet:

* Paha mieli, paras mieli : Kärsimys

David Eddings: Tamulin taru

Keisarilliselle neuvostolle oli käynyt tässä vaiheessa ilmeisen selväksi, että valtakuntaa uhkasi mitä vakavin vaara - vaara, jonka vaatimuksiin hänen keisarillisen majesteettinsa hallitus kykenisi vain perin puutteellisessa määrin vastaamaan.

En sitten malttanut mieltäni vaan päätin lukea Tamulin tarun heti Eleniumin jälkeen. Samat tutut hahmot, samalla kaavalla toimiva juoni, sama tuttu Eddingsin huumori ja ihan samalla tavalla luin nämäkin tiiliskivet todella nopeasti.

Trilogia alkaa Tulikupoleista, jossa naapurimantereen keisari pyytää Sparhawkia visiitille vilkaisemaan yliluonnolliselta vaikuttavaa ongelmaa. Keisarin tunteita säästääkseen Sparhawk ei lähde matkaan yksin, vaan reissu naamioidaan koko perheen valtiovierailuksi.

Melkein koko kirja kuluu siihen, että retkikunta taivaltaa Eosian mantereelta Tamulin pääkaupunkiin. Eipä haitannut, siihen mahtui jos jonkinlaista sivujuonta ja kummallisia kohtaamisia.

Hohtavaisissa lähetään noutamaan Bhelliomia ja piipahdetaan niiden hohtavaisten luona. Tässä kirjassa on koko kuuden kirjan sarjan ylivoimaisesti puuduttavin kohtaus, jossa selostetaan pitkään ja hartaasti sitä, millainen takapiru Sparhawkin selän takana on vuosikymmeniä häärinyt. 

Ja sitten Salattu kaupunki päättää reissaamisen astetta eksoottisempaan matkakohteeseen, jonne pyrkivät suunnilleen kaikki kahden mantereen silmäätekevät. Minusta tarina hajosi tässä aika pahasti, koska Sparhawk ei enää riittänyt kertojaksi. Näkökulma hyppeli koko ajan eri hahmojen välillä, koska tähän salattuun kaupunkiin tosiaan pyrkivät kaikki kynnelle kykenevät.

Eipä silti, kirjassa oli kyllä ihan suosikkitiimiytymisiäni. Ulathin, Tynianin ja heidän peikkoystävänsä keskustelut viihdyttivät aina, ja tykkäsin myös Beritin ja Khaladin harharetkistä. Pidin myös siitä, että Ehlanasta tuli yksi kertojista ja että naiset saivat muutenkin merkittävämpiä rooleja. Aphraelista en siltikään pitänyt, siinä sitten on rasittava jumaluus.

Ja ihan erityisesti pitää mainita pitkät naiset! Kirjasomessa on keskusteltu romanttisten tarinoiden piiiitkistä mieshahmoista ja tässäpä on sitten sille vähän vastakohtaa. Kaikki ataanien soturikansaan kuuluvat ovat sukupuoleen katsomatta noin parimetrisiä. Sparhawkin joukkoon kuuluva Mirtai on siis sellaiset 20-30 senttiä korviaan myöten rakastunutta, toiseen kansaan kuuluvaa sulhoaan pitempi.

Lopputulemana tykkäsin tästäkin sarjasta ja viihdyin sen parissa vallan mainiosti. Oli erityisen mukavaa lukea sankareista, jotka ovat jo keski-iän paremmalla puolella. Milloin kolottaa selkä, milloin rasittavat varhaiset aamut, milloin sitä vain olisi mieluummin kotona perheensä kanssa kuin juoksentelisi ympäri mannerta pelastamassa maailmaa.

Kirjojen tiedot:

David Eddings: Tulikupolit, Hohtavaiset & Salattu kaupunki | Karisto 1997 | 619, 640 & 639 sivua | Omasta hyllystä

Englanninkieliset alkuteokset: The Domes of Fire (1992), The Shining Ones (1993) & The Hidden City (1994) | Suomennokset: Pasi Punnonen

Haasteet:

* Fantastinen kesä : Monta päähenkilöä & Ennustus

Marie Brennan: Voyage of the Basilisk (The Memoirs of Lady Trent #03)

Depending upon your temperament, you may be either pleased or puzzled to see that I have chosen to include my time upon the Basilisk in my memoirs.

Tiedättekö kenen pitäisi tavata jossain kirjojen välisessä maailmassa? Emily Wilden ja Isabella Camhurstin. Aivan ihastuttavan samanlaiset naiset, joiden intohimona on tieteen tekeminen. Toisella keijut, toisella lohikäärmeet, mutta yhteistä puhuttavaa olisi varmasti.

Tämä Voyage of the Basilisk jatkaa siis Marie Brennanin The Memoirs of Lady Trent -sarjaa. Edellisestä osasta on kulunut kuutisen vuotta ja tämän kirjan tarina kattaa pari vuotta. Muistelma kun on, vanhempi kertoja-Isabella kertoo heti alussa keskittyvänsä niihin tapahtumiin, joista ei ole julkisuudessa ennen paljon puhuttu.

Jostain syystä kuvittelin Basiliskin olevan lohikäärme, mutta sepäs onkin laiva. Isabella lähtee pitkälle tutkimusretkelle nuoren poikansa Jaken, tutkijakumppaninsa Tomin ja kotiopettaja Abbyn kanssa. Tarinassa seikkaillaan merellä ja saaristossa, ja mukaan mahtuu lohikäärmeiden lisäksi muun muassa haaksirikko ja prinsessan pelastus.

You might think my two recent brushes with death - three, if you count the dengue fever - would be enough to dissuade me from foolish actions for a time. Then again, if you have been reading this series from the first volume, you might not.

(s. 257)

Tykkäsin tästä kirjasta aivan yhtä paljon kuin edellisistäkin. 1800-lukua muistuttava maailma on kiinnostava ja osa tarinaa on aina Isabellan kokemus muottiin sopimattomana naisena. Eihän hieno nainen käytä housuja ja kaveruus miesten kanssa on täysin sopimatonta! Tässä oli myös sateenkaarirepresentaatiota, joka sai Isabellan pohtimaan sukupuolta ja sukupuolirooleja enemmänkin.

Mietin kirjaa lukiessani, että miksihän nämä on kirjoitettu sijoittumaan uuteen fantasiamaailmaan? Ihan hyvin nämä olisivat voineet olla vaihtoehtohistoriaa. Maiden nimet ja kartta ovat erit kuin meillä, mutta on todella selvää mitä tosielämän kansoja tässä sarjassa kuvataan. Esimerkiksi Basiliskissa käväistään Kiinassa, tutustutaan uuteen arabitaustaiseen ystävään ja seilataan Polynesian suunnalla.

No, samapa se, ilo tämä kuitenkin oli lukea! 

Kirjan tiedot:

Marie Brennan: Voyage of the Basilisk | Tor Books 2016 | 368 sivua | Omasta hyllystä

Haasteet:

* Helmet 2025 : 15. Kirjassa ajaudutaan haaksirikkoon

* Fantastinen kesä : Haluaisit vierailla kirjan maailmassa

* Kolme kummaa kirjaa : Kirjan on kirjoittanut nainen

Katri Kauppinen: Laulunpunojat

Ennen kuin päivä sarasti, Mai nousi.

Luin jokunen vuosi sitten Katri Kauppisen Laakson linnut, Aavan laulut, ja veikkasin sitä sarjan ensimmäiseksi osaksi. Niinhän se olikin ja jatko-osa Laulunpunojat ilmestyi tänä vuonna.

Vaikka tätä kutsutaankin takakannessa itsenäiseksi jatko-osaksi, tässä oli silti selvää jatko-osan tuntua. Harmittelinkin lukiessani, että muistin ensimmäisestä osasta niin vähän. Tässä ainakin sampon funktio jäi aika epäselväksi ja esimerkiksi Main perhesuhteet olisivat varmasti olleet ymmärrettävämpiä, jos lukijalla olisi tietoa edellisestä osasta.

No, kuitenkin, tässä siis on pääosassa Mai, yksi Aavan kylän miekoista eli taistelijoista. Aavan pitkä perinne väkivaltaisena valloittajana ei kuitenkaan tunnu omalta, ja Mai käyttäisi aikansa mieluummin etsimällä niin lauluja kuin sampoakin.

Matkallehan siinä lähdetään ja ennen pitkää Mai päätyy ah niin utopistiseen Lintukotoon. Main (ja vähän minunkin) silmissä se oli oikeasti niin leppoisa, että sitä oli vaikea uskoa todeksi. Lintukotokaan ei silti ole vailla ongelmia ja uhka tuleekin yllättävästä suunnasta.

Pidin kirjan maailmasta, joka nostaa tunnelmaa muinaissuomalaisesta mytologiasta. Runonlaulantaperinne on vahva ja sisämaan Maille vesi on pelottava elementti. Yksi kirjan teemoista onkin omien pelkojen kohtaaminen ovat ne sitten vellovaa merta tai epävarmuutta suurien päätösten edessä.

Kirjassa oli myös kivasti sateenkaarevuutta. Mailla on eri kohdissa tarinaa sekä tyttö- että poikaheilat, eikä tämä näytä olevan kenellekään ongelma. Tarinassa on pari sänkykamarikohtausta, joita ei ole kerrottu mitenkään yksityiskohtaisesti ja jotka tuntuivat lempeän turvallisilta.

Kirjan tiedot:

Katri Kauppinen: Laulunpunojat | Otava 2025 | 254 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Fantastinen kesä : Kotimainen fantasiakirja

* Kolme kummaa kirjaa : Kirjassa on legendaarinen aarre tai taikaesine

David Eddings: Eleniumin taru

Aikojen aamunkoitteessa, kauan ennen kuin Styricumin heimon kantaisät rahjustivat kyyryssä selin, turkiksiin kietoutuneina ja nuijia puristaen alas Zemochin vuorilta ja metsistä aina keskisen Eosian tasangoille, asusti luolassa syvällä pohjoisen Thalesian ikilumien alla kääpiökasvuinen ja muotopuoli peikko nimeltä Ghwerig.

Sanoinkin tuossa jo aiemmin, että @olipakerrankirja innosti tarttumaan uudelleen David Eddingsiin. Aina voi syyttää toisia lukujonon kasvamisesta!

Eddingsin kirjat olivat teiniminälleni portti fantasiakirjallisuuteen heti Dragonlance-kirjojen jälkeen. Dragonlanceista ei koskaan tullut suosikkejani, mutta Eddingsin Garion- ja Sparhawk -sarjoista tuli. Ne löytyvät omasta hyllystäni ja olen aina silloin tällöin lukenut niistä valittuja paloja. Koko sarjojen uusintaluvusta on kuitenkin piiiitkä aika, joten muistikuvat eivät olleet enää kovin tarkkoja.

Toisin kuin noissa Garion-kirjoissa, Sparhawkeissa päähenkilöt ovat aikuisia, useimmat vähintäänkin keski-ikäisiä. Nämä eivät ole sellaisia nuoren pojan kasvutarinoita kuin Belgarionin taru on, vaan enemmänkin Mallorean-tyyppisiä kaveriporukan miekka ja magia vaelluksia.

Eleniumin taru -sarja alkaa, kun Sir Sparhawk palaa maanpaosta huomatakseen, että hänen nuori kuningattarensa on kuolemaisillaan. Timanttivaltaistuimessa säntäillään pitkin ja poikin mannerta selvittämässä, millä Ehlanan voisi pelastaa. Rubiiniritarissa säntäily jatkuu ja Sparhawkin sekalaisen seurakunnan tähtäimessä on legendaarinen Bhelliom, jonka edessä vapisevat niin kuolevaiset kuin jumalatkin. Trilogian päättää Safiiriruusu, jossa syvennytään kirkon politiikkaan ja lähdetään jumaljahtiin.

Näissä kirjoissa vietetään rutkasti aikaa hevosten selässä Sparhawkin ja kumppaneiden kiitäessä valtakunnasta toiseen. Eri asioiden etsiminen onkin näppärä keino esitellä Eosian mannerta ja valtakuntia, joiden kansat toistavat meidän maailmastamme nostettuja kliseitä ja stereotypioita. Pohjoisen thalesialaiset ovat viikinkejä, peloi-kansa mongoleja jne. Näiden kansojen parissa ei myöskään paljon individualisteja ole, vaan kaikki ovat tyypillisiä eleenejä ja tyypillisiä styrikkejä ja tyypillisiä muita heimoja.

Kansojen kuvauksissa ja etenkin naishahmoissa olisi ollut paljonkin toivomisen varaa, mutta täytyy kyllä sanoa, että minulle nämä olivat edelleen aivan erinomaisen luettavia kirjoja. Tiiliskivimäisyydestään huolimatta luin nämä nopeasti ja suorastaan ahmimalla. Tarina rullasi eteen päin kuin juna ja käytännössä kaikkien harrastama nokkela sanailu nauratti kerran jos toisenkin.

Safiiriruususta oli jo ennestään jäänyt mieleeni fantasiapaavin valinta. Tällaista uskonnollista politikointia, selkään puukottamista ja kieroilua näkee harvemmin etenkään fantasiakirjallisuudessa. Kirkonmiesten ahneutta ja pikkumaisuutta kuvataan piikikkäästi, ja ääntenlaskennasta saatiin aikaan jännitysnäytelmiä.

Muistin myös sen, että en ole koskaan suuremmin pitänyt jumalatar Aphraelista ja se piti paikkansa tälläkin kertaa. Rasittava tenava, ja se mitä hän teki lopussa Sparhawkille ja Ehlanalle olisi jo sopinut kauhukirjaankin.

En myöskään innostunut tuosta Sparhawkin ja Ehlanan romanssista. Muistaakseni se kuitenkin toimi jatko-osissa eli Tamulin taru -trilogiassa. Kieltämättä nyt houkuttaisi lukea myös se!

Kirjan tiedot:

David Eddings: Timanttivaltaistuin, Rubiiniritari & Safiiriruusu | Karisto 1996 | 503, 456 & 67 sivua | Omasta hyllystä

Englanninkieliset alkuteokset: The Diamond Throne (1989), The Ruby Knight (1990) & The Sapphire Rose (1991) | Suomennokset: Pasi Punnonen

Haasteet:

* Fantastinen kesä : Kirja, jonka luet uudelleen, Joku säilyttää salaisuutta & Monarkia

Nnedi Okorafor: The Desert Magician’s Duology

You again.

Tarkoitukseni on ollut lukea tämä Nnedi Okoraforin The Desert Magician’s Duology jo pitemmän aikaan ihan vain komeiden kansien vuoksi. 

Tarina sijoittuu pääasiassa Nigeriin. Ollaan muutaman vuosikymmenen päässä tulevaisuudessa, ydinsodan jälkeisessä maailmassa, jossa etenkin sodan jälkeen syntyneissä nuorissa ilmenee erikoisia kykyjä. Vähän siis dystopiaa, mutta käytännössä nämä ovat kuitenkin fantasiaa, jossa käväistään toisissa maailmoissakin.

Ensimmäisen osan eli Shadow Speakerin kertoja on Ejii, jolla on kultaiset silmät ja kyky keskustella varjojen kanssa. Kyky on itse asiassa monimutkaisempi ja Ejii oppiikin itsestään uutta matkan varrella. Tässä osassa pelastetaan maailmaa yrittämällä estää murha rauhanneuvotteluissa.

Like Thunder jatkaa tarinaa Ejiin matkakumppanin Dikéogun kertomana. Tällä kertaa hän oppii lisää voimistaan ja tarinan pääjuoni on palauttaa tasapaino maailmaan tavalla tai toisella. Like Thunder on tunnelmaltaan vieläkin synkempi kuin Shadow Speaker.

Luin kirjaparin vähän väkisin sinnillä ja koska maailma sinänsä oli kiehtova. Se on täynnä aivan satunnaisia ihmeellisyyksiä ja magiaa, eikä koskaan voinut arvata mihin tarinassa seuraavaksi törmäisi.

Oli myös virkistävää lukea aivan toiseen kulttuuripiiriin sijoittuvaa fantasiaa, ja nimenomaan Afrikkaan. Aasiakin on minulle tutumpi fantasiamaailmojen tausta! Tarinassa nigerilainen kulttuuri on normi, jota vastaan päähenkilöt heijastavat tapaamiaan ihmisiä.

Patriarkaalinen yhteiskunta ja islamin vaikutus tulevat esille etenkin naisten asemassa, mutta ei sekään suoraviivaista ole. Joillain alueilla ollaan tasa-arvoisempia kuin toisilla ja hieno esimerkki toiminnan naisesta on legendaarinen Sarauniya Jaa, sankari ja johtaja, joka esimerkiksi hujautti Ejiin diktaattori-isän vallan päättömäksi. 

Jaalla on myös kaksi aviomiestä ja kylläpä minua harmittaa se, että tarina ei mennyt siihen suuntaan nuoremman sukupolven kanssa. Oikeasti, Jaan manttelinperijänä Ejii olisi aivan hyvin voinut ottaa molemmat hänestä kiinnostuneet nuoret miehet. Satunnaiset ohikulkijatkin olettivat heidän olevan kolmistaan.

Kaikesta kiinnostavuudestaan huolimatta kirjapari oli minusta työläs lukea. Juoni harhaili sinne tänne eikä oikein tiennyt, mihin keskittyä. Asioita tapahtui pikavauhtia eikä niissä viivytty silloinkaan, kun olisin sitä kaivannut. En myöskään oikein lämmennyt Okoraforin kirjoitustyylille, joka oli turhan töksähtelevä omaan makuuni.

Mutta tulipahan luettua!

Kirjan tiedot:

Nnedi Okorafor: Shadow Speaker & Like Thunder | DAW Books 2023 | 325 & 327 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Fantastinen kesä : Mielenkiintoinen sivuhenkilö & Naiskirjailija