Marjane Satrapi: Pistoja

Marjane Satrapin omaelämäkerrallinen sarjakuva Pistoja kertoo teheranilaisten naisten elämästä. Naapurit ja ystävät kokoontuvat Satrapin isovanhempien luo ja kun miehet on hätistetty muualle, keitetään teetä ja istutaan juoruamaan.

Nämä naiset eivät turhia ujostele. Teekupin ääressä puidaan omat ja muiden seksielämät sekä parisuhteiden tilanne. Tarinat ovat hauskoja ja mieleenpainuvia, mutta osa on myös aika surullisia ja tavallaan masentaviakin.

Esimerkiksi eräs rouvashenkilö kertoo, ettei ole koskaan nähnyt penistä. Mies hoitaa homman pikaisesti pimeässä huoneessa ja pariskunnan lapsetkin ovat tyttöjä. Ongelmatilanteita ja kriisejä syntyy, kun morsian onkin harrastanut esiaviollista seksiä. Leskeksi jääneet naiset ovat jo tyytyväisiä tilanteeseensa: kukaan ei enää valvo niin tarkasti sitä, mitä ja kenen kanssa he makuuhuoneessa puuhaavat.

Kaiken kaikkiaan sarjakuva tarjoaa kiehtovan kurkistuksen iranilaiseen kulttuuriin ja teheranilaisten naisten elämään. Heillä on keinoja selvitä vaikeistakin tilanteista ja he osaavat nauraa niin itselleen kuin toisillekin. 

Tykkäsin sarjakuvan piirrostyylistä, mutta kaunokirjoituksella kirjoitettua tekstiä oli ajoittain vaikea lukea.

Kirjan tiedot:
Marjane Satrapi: Pistoja | Like 2010 | 134 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: Broderies (2007) | Suomennos: Taina Helkamo

Luettu myös:
Kirjanurkkaus, Kirjojen keskellä, Notko, se lukeva peikko ynnä muut

Haasteet:
* Helmet 2022 : 24. Kirjan on kirjoittanut Lähi-idästä kotoisin oleva kirjailija [48/50]
* Herkulliset kirjat: Kirjassa juodaan teetä
* Syyslukuhaaste: Kuuma juoma

Marjane Satrapi: Persepolis & Persepolis 2

Marjane Satrapi:
Persepolis: iranilainen lapsuuteni
(Persepolis, 2000 & 2001)
155 s.
Otava 2004
Persepolis 2: kotiinpaluu
(Persepolis 3 & Persepolis 4, 2004 & 2005)
189 s.
Like 2008
Kirjastosta

Kun arabit vuonna 642 hyökkäsivät Persiaan, maan valloittamiseen ja sasanidien hallitsijasuvun kukistamiseen riitti yksi ainoa taistelu.

Tässäpä taas pari kirjaa, jotka ovat olleet lukulistallani ikuisuuden. Satrapin piirrostyyli ei oikeastaan ole omaan makuuni, mikä on suurin syy sille, että nämä ovat jääneet kirjastoon. Nyt kuitenkin ajattelin sekä sivistää itseäni (kaikkihan nämä ovat lukeneet ja kehuneet) että ruksata sarjakuvaromaanin luetuksi Helmet-lukuhaasteesta. En edelleenkään ole kuvituksen suurin fani, mutta tarina veti tehokkaasti mukaansa sodan kauheuksiin ja nuoren naisen identiteettikriisiin.

Persepolis on siis kahteen albumiin jaettu omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani. Marjane Satrapi kasvoi keskiluokkaisessa perheessä Iranin pääkapungissa Teheranissa ja halusi isona profeetaksi. Hänet kasvatettiin itsenäiseksi, päättäväiseksi ja hyvin lukeneeksi tytöksi, mikä ei ollut ongelma ennen vuotta 1979. Iranin vallankaappaus tarkoitti sekä veristä sotaa että muslimifundamentalistien valtaannousua. Yhtäkkiä naiset hunnutettiin, pojat lähetettiin sotaan ja pienestäkin virheliikkeestä saattoi saada ruoskaa tai kuulan kalloonsa.

Ensimmäinen sarjakuva-albumi kertoo tästä muutoksesta ja mitä se tarkoitti tavallisille iranilaisille perheille. Satrapin vanhemmat olivat poliittisesti aktiivisia ja osallistuivat mielenosoituksiin ennen kuin se kävi liian vaaralliseksi. He olivat taistelleet paremman huomisen puolesta ja huominen osoittautuikin synkäksi fundamentalistidystopiaksi. Etenkin äidin oli vaikea niellä katkeria ja vihaisia sanojaan, ja tarinassa tuodaankin ilmi miten kaksijakoinen yhteiskunnasta tuli. Julkisesti varottiin sanoja, mutta kodin seinien sisällä raivottiin senkin edestä. Satrapi kertoo miten ihmisiä katosi ja teloitettiin tekojensa ja mielipiteidensä vuoksi, myös hänen omia sukulaisiaan. Jopa lapsen silmin Satrapi näki, miten järjettömiä asioita ihmisille syötettiin uuden propagandakoneiston myötä. Entiset sankarit leikattiin irti historiankirjoista ja salaa kuunneltu BBC:n radiolähetys kertoi aivan toisesta todellisuudesta kuin se, jota Teheranin oma kanava tarjosi.

Persepoliksen toinen osa kertoo Satrapin elämästä Euroopassa 1980-luvulla. Vanhemmat olivat ylpeitä suorasanaisesta tyttärestään, mutta juuri siksi he päättivät lähettää hänet Itävaltaan vuonna 1983. Satrapin kipakka luonne oli riski yhteiskunnassa, jossa nainen oli toisen luokan kansalainen. Itävallassa hän päätyi punkkareiden, taiteilijoiden ja anarkistien seuraan, ja välillä jopa kadulle asumaan. Huumeet, tupakka, seksi, hän kokeili kaikkea yrittäessään löytää oman paikkansa maailmassa, joka ei ollut hänen omansa. Pohjalle vajottuaan Satrapi palasi Iraniin opiskelemaan, mutta ei tuntenut oloaan kotoisaksi sielläkään. Hänen oli vaikea sopeutua yhteiskuntaan, jossa hänen vapauttaan rajoitettiin hunnuilla ja lukemattomilla säännöillä. Edes rakas perhe ei tuntunut sen arvoiselta ja lopulta, perheensä kannustamana, Satrapi palasi Eurooppaan.

Toiveikkaasta lopustaan huolimatta itse tarina oli monella tavalla hyvin surullinen. Sodan kauhut, fundamentalistien kuristava ote, Satrapin vaikeudet löytää oma paikkansa maailmassa. Vain viimeisen kohdalla voi sanoa käyneen hyvin, Satrapi nimittäin asuu tätä nykyä Ranskassa ruotsalaisen aviomiehensä kanssa. Mistäs sen koskaan tietää, mutta ainakin toivon hänen olevan nyt onnellinen! Sen sijaan Iranin ja etenkin iranilaisten naisten nykyhetki on edelleen ahdistava ja tarkkaan kontrolloitu. Verinen sota ja marttyyreiksi kohotetut kaatuneet muistetaan katujen nimissä ja hautapaikoilla. Hallinnon tekemistä hirmuteoista ei voi puhua julkisesti ja virallisissa tiedonannoissa ne pyöräytetään oikeutetuiksi rangaistuksiksi. Satrapi pääsi pois, mutta miljoonat iranilaiset naiset eivät.

Eli ei mikään kiva ja kevyt kesätarina, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen. Pidin enemmän ensimmäisestä albumista, joka tuntui tiiviimmältä ja selkeämmältä, mutta tämä on varmasti makuasia.

Luettu myös mm.:

Oksan hyllyltä, Pieni kirjasto, Sabinan knalli jne.

Haasteet:

* Sarjakuvahaaste

* Helmet-lukuhaaste 2018 - 12. sarjakuvaromaani [28/50]

Tässähän on kaksi kirjaa, mutta laitan ne nyt tähän yhteen kohtaan.

Seita Vuorela: Lumi

Seita Vuorela:
Lumi
240 s.
WSOY 2016
Kirjastosta

Meistä on tämä yksi kuva, seisomme siinä Kaspianmeren rannalla perheesi huvilan edessä.

Tämän lukemisesta on kulunut jo hetki, mutta bloggaaminen on vain jäänyt. Jotenkin tämä kirja kuuluu kategoriaan "en oikein tiedä mitä tästä tykkäsin ja mitä tästä sanoisin". Tulipahan luettua? Hyvä kun tämä on kirjoitettu? En ole lukenut aiemmin Seita Vuorelaa, joten en osaa sanoa oliko kirja tyypillinen hänelle vai ei. Mieleeni jäi kuitenkin ajatus siitä, millainen kirja olisi ollut jos Vuorela olisi kirjoittanut sen itse alusta loppuun. Nythän viimeistelyn teki Vilja-Tuulia Huotarinen, joka myöntää kirjan lopussa lisänneensä tarinaan yhtä ja toista. Olisiko Vuorela lisännyt samat asiat ja ovatko ne juuri niitä juttuja, joista en oikein pitänyt?

Tarinan lähtökohta kiinnostavan erilainen. Siamak on muuttanut Suomeen niin kauan sitten, että Teheran on enää muisto, jonka Siamak haluaa unohtaa. Hän yrittää olla tavallinen suomalainen 15-vuotias poika persialaisista juuristaan huolimatta, sillä se hän tuntee olevansa. Hänen äitinsä ei ymmärrä poikaansa ja toivoo tämän löytävän uudelleen yhteyden vanhempiensa kulttuuriin. Äiti toivoo Atishan, laittomasti maahan tulevan tuttavaperheen tytön, auttavan tässä. Atisha ei kuitenkaan ole sellainen, jollaiseksi sekä äiti että Siamak häntä luulevat. Tarina ja totuus Atishasta paljastuu pikkuhiljaa.

Tuossahan on paljon mielenkiintoisia ja ajankohtaisia asioita! On maahanmuuttoa, on sopeutumista toiseen kulttuuriin, on sukupolvien ja kulttuurien eroja. On se varmasti useimpia nuoria vaivaava ristiriita: miten olla oma itsensä ja kuitenkin osa tietynlaista ryhmää siitä liikaa erottumatta. Kirja on myös hyvin kirjoitettu. Ei siis ihme, että sitä on kehuttu joka paikassa. 

Minuun se ei kuitenkaan uponnut. Kirjaan upotettu uudelleenkerronta Lumikuningattaresta oli yksi niistä jutuista, joista en suuremmin pitänyt. Minusta se ei tuonut mitään olennaista tarinaan. Kirjan loppukaan ei ollut mieleeni, siinä oli ihan liikaa deus ex machina tekijöitä. En sentään halunnut kirjalle onnetonta loppua, mutta tuo ylitti näköjään sen (epä)uskottavuuden rajan, minkä yllättäen löysin sisältäni. Kirja oli myös harmillisen hajanainen monen kertojan vuoksi, ja minun oli vaikea saada otetta Siamakiin ja Atishaan.

Hyvä kirja sinänsä, mutta ei minulle ainakaan tähän lukuhetkeen. Täytyy kuitenkin vielä lisätä, että kirjan kansi on todella kaunis!

Luettu myös mm.:

Lukutoukan kulttuuriblogi, Oksan hyllyltä, Ullan luetut kirjat ynnä muut.

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2017 - 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis [3/50]

Teheranin kodeissa, Kairon kaduilla: nuorten elämää islamin maissa

Susanne Dahlgren (toim.):
Teheranin kodeissa, Kairon kaduilla:
nuorten elämää islamin maissa
272 s.
Otava 2016
Kirjastosta

Miten islaminusko vaikuttaa ihmisen elämään?

Olen sen verran utelias, että käyn joka viikko katsomassa mitä uutuuksia kirjastoomme on saapunut. Ihan vain sille varalle, että siellä olisikin jotain kiinnostavaa jota en ole jo varannut. Tämä meni tuonkin vakoilukierroksen ohi ja nappasin tämän pinosta, jota työkaverini kävi läpi tarkistusmielessä. Eri aineistoluokista vastaavat tapaavat tarkistaa omat uutuutensa ennen kuin ne päätyvät hyllyyn, jotta asiasanat ja luokka ovat varmasti oikein. Tämä siis oli sellaisessa pinossa ja löytyy muuten luokasta 90.2 eli yleinen kulttuurihistoria. 

Mukaani tämä päätyi kiinnostavan aiheen vuoksi. Meilläkään kun ei oikein voida kehua sillä, että islamista ja muslimeista annettaisiin monipuolinen kuva. Sotakuvaukset ja naisten alisteinen asema hallitsevat uutisvirtaa ja yleistä mielikuvaa islamista. Ajattelin, että tämä antaisi uudenlaista näkökulmaa vieraaseen uskontoon ja sen piiriin kuuluviin ihmisiin. Olin ja olen edelleen erittäin kiinnostunut naisten asemasta eri kulttuureissa, joten se väritti lukukokemustani paljon. 

Kirjassa olikin monenlaisia esseitä eri kirjoittajilta, mutta mikään hyvän mielen kirja se ei ole. En jaksanut lukea tätä yhdelta istumalta, koska niin monessa esseessä kuvattiin juuri naisten huonompaa asemaa tavalla tai toisella. Etenkin Egyptin naisten elämää käsittelevät osat olivat synkkää luettavaa. Seksuaalinen häirintä on arkipäivää ja naisia vahditaan koko ajan jos ei perheen niin ainakin naapureiden toimesta. .

Erikoisin teksti oli Tea Virtasen Miten solmia muslimiavioliitto Kamerunissa - karjasymboliikkaa ja rituaaleja. Siinä käsiteltiin karjaa kasvattanutta mbororo-heimoa ja sitä, millaisia rituaaleja heidän perinteidensä mukaan solmittuun avioliittoon liittyi. Lopputulema eli se, että vanhat perinteet ovat hiljalleen häviämässä ja sen mukana naisten tärkeä asema rituaalien suorittajina. Mbororoiden islam ei vaatinut oman kulttuurin hylkäämistä, mutta kun paimentolaisheimo joutui asettautumaan aloilleen, heidän tulkintansa uskonnosta on häviämässä sille, jonka mekin uutisista parhaiten tunnemme.

Lisäksi minua kiinnostivat eniten Iranin musliminuorison elämää (Ulriikka Johansson) sekä Tunisian jasmiinivallankumousta (Frej Stambuoli) kuvaavat kirjoituksen. Edellinen antaa kovin erilaisen kuvan Iranin kaupunkilaisnuorista kuin mitä uutisissa näkee. Rautaisen otteen puristuksessa kaduilla on käyttäydyttävä tietyllä tavalla ja naisten oltava hunnutettuina, mutta sisällä taloissa vietetään villiä elämää bileineen ja esiaviollisine suhteineen. Nämä siis hyväksytään hiljaisuudessa sekä miehille että naisille, mutta julkisesti siitä ei puhuta, koska se ei ole virallisen tiukan uskonopin mukaista. Tunisian vallankumouksesta kertova essee oli omalla tavallaan toiveikkain naisnäkökulmasta. Maan uuteen perustuslakiin on kirjattu naisille vähintäänkin sellaiset oikeudet kuin ne laatimishetkellä olivat, ja parannuksiin pyritään koko ajan. 

Kokonaisuutena kirja ei siis ollut mitenkään hilpeä lukukokemus, mutta se herätti paljon ajatuksia. Se antoi hyvän kuvan siitä, miten erilaista elämä voi olla eri paikoissa vaikka uskonto olisikin sama.